Taina Parikka: Varkaus Vaskitehtaassa. Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 1, 2017

Tämän pienikokoisen 1870-luvun Haminaan sijoittuvan dekkarin on kirjoittanut Haminan Kauppiaantalomuseon museonhoitajana työskentelevä Hanna Parikka. Hän siis todennäköisesti tietää hyvin, mistä puhuu, kun hän laittaa sankarittarensa neiti Julia Sundmanin seikkailemaan vanhan Haminan kaduille ja kujille (jotka ovat säilyneet hyvin nykyaikaan asti) piikojen, työläisten ja enimmäkseen varakkaamman väen keskuuteen.

Neiti Sundmanilla on jonkin verran omaa perittyä varallisuutta, josta hän on sijoittanut osan ystäviensä ja asuinkumppaniensa Elfvingin neitien kirjakauppaan. Tämä on myös hänen työpaikkansa. Kirjan tapahtumat käynnistyvät Julian tavatessa raskaana olevan piikatytön Maria Puustellin, jonka sulhanen, Vaskitehtaan oppipoika Josef Lindeman, on pidätetty tehtaan kassan varkaudesta epäiltynä. Tämä saattaisi johtaa Josefin lähettämiseen Siperiaan. Hyväsydäminen Julia haluaa auttaa vaikeassa tilanteessa olevaa Mariaa ja ryhtyy selvittämään asiaa.

Minämuodossa kerrotussa kirjassa Julia miettii aika paljon naimattomuuttaan. Nykynäkökulmasta kolmikymppinen Julia ei ole iällä pilattu, mutta 1800-luvun loppupuolella hän oli jo auttamatta vanhapiika, jonka avioliittomahdollisuudet ainakaan ikäisensä kanssa olivat varsin heikot - varsinkaan kun hän ei ole valmis huolimaan ketä tahansa kättään tarjoavaa miehenpuolta, ja koska Vaskitehtaan kuparitehtailija Lindfors herättää hänessä sydämentykytyksiä siitä huolimatta että tämä on naimisissa.

Kirja oli hauskaa ja viehättävää luettavaa, ja neiti Sundman oli ponteva ja tarmokas sankaritar. Kirjan tarjoama ajankuva oli uskottava, ja puolentoista vuosisadan takainen Hamina ja sen ihmiset heräsivät tarinassa eloon - Julia tapaa myös pienen Hugo Simbergin, joka kirjan mukaan jo lapsena osoitti kiinnostusta taiteen tekemiseen. Lähes kaikilla kirjan henkilöillä, myös neiti Sundmanilla, onkin historiallinen esikuva. Vaikka Parikka on historian asiantuntija, kirja ei tunnu mitenkään historian tuputtamiselta, vaan hän on onnistunut sovittamaan historialliset tiedot mukavasti tarinan lomaan. Kirjassa on kiinnitetty paljon huomiota yksityiskohtiin, esimerkiksi ihmisten vaateparteen ja puhetapaan, ja ne tuntuivat pääpiirteissään aidoilta. Tosin muutaman kerran mietitytti, ajattelisiko 1800-luvun säätyläisneiti kuten neiti Sundman, eikä olla-verbin potentiaalilla lienee ole imperfektiä "lieni", jota kirjassa joskus käytetään, mutta nämä eivät juurikaan häirinneet. Luen varmaan myös seuraavat neiti Sundmanin seikkailut; sarjassa on esipuheen mukaan neljä osaa.

Myös näissä blogeissa kirjaa on pidetty viihdyttävänä ja sarjaa jopa loistavana: Kirsin kirjanurkka, Yksi luku vielä... ja Mummo matkabloggaa.

Helmet-haaste 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista.

Taina Parikka: Varkaus Vaskitehtaassa. Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 1, 2017. Omakustanne. 129 sivua.

Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä, 2014

Tämä Hesarin 125-vuotisjuhlavuonna ilmestynyt kirja käsittelee suomen kieltä ja siihen liittyviä väärinkäsityksiä, ja uskoisin sen olevan useimmille suomesta ja sen käytöstä kiinnostuneille mielenkiintoista luettavaa. Kielenhuoltoon erikoistunut toimittaja Ville Eloranta on tiivistänyt kaikki kirjan tekstit enintään yhden sivun pituisiksi, mikä tekee kirjan lukemisesta helppoa ja nopeaa (varsinkin kun kirja on lisäksi pienikokoinen). Tekstien aihepiiri vaihtelee esimerkiksi sanojen oikeinkirjoituksesta "alkaa tekemään" -muotoon (joka särähtää ehkä murretaustastani johtuen omaan korvaani, muttei monen muun korvaan, ja joka on jo vuosia ollut hyväksytty muoto) sekä sukunimien taivutuksesta komparatiivien ja välimerkkien käyttöön tai suomen kielen oppimisen vaikeuteen. Tai siihen, onko suomessa futuuria vai ei ja jos on, saako tällaista muotoa käyttää vai ei (s. 19). Muutaman kerran kirja tarjoaa myös kiehtovia väläyksiä kielihistoriaan.

Kirjaan mahtuu tietysti paljon muutakin, koska aiheita on 125. Jotkin kirjassa käsitellyistä asioista tunnisti jo vuosikymmeniä vanhoiksi kiistakapuloiksi. Minulla on mielestäni melko hyvä käsitys suomen oikeinkirjoitus- ja kielenkäyttösäännöistä, mutta rakkaassa kielessämme on kuitenkin aina opittavaa ja pohdittavaa, ja kirjassa tulikin monta kertaa vastaan asioita, joista en ollut ihan varma ja joista oli kiinnostavaa lukea, esimerkiksi se, onko montaa virheellinen muoto vai ei (s. 5). Montaa-sanassahan on tuplapartitiivi, mutta olen itsekin käyttänyt sitä joskus. Sen käyttö saattaa myös muuttaa ilmaisun merkitystä ("söin monta kakkua" vs. "söin montaa kakkua"), ja se onkin 1990-luvulla hyväksytty käyväksi muodoksi. Ja omasta mielestäni sana viimeinen tarkoittaa absoluuttisesti viimeistä, jotain minkä jälkeen ei enää tule muuta, mutta 2000-luvulla on hyväksytty viimeisten kymmenen vuoden aikana samaa tarkoittavaksi kuin kymmenen viime vuoden aikana (auts, minusta ihan väärin, mutta hyvä silti tietää). Kirjassa on siis kyse siitä, mitkä ovat nykyään hyväksyttäviä muotoja asiateksteissä ja yleiskielessä - kaunokirjallisuudessa ja epävirallisessa kommunikaatiossahan jokainen saa käyttää kieltä miten haluaa.

Kirjan tekstit ovat viihdyttävästi ja nokkelasti kirjoitettuja ja usein hauskojakin. Ottaen huomioon että kirjassa käsitellään usein kielioppiasioita, Eloranta on hämmästyttävän hyvin pystynyt välttämään kielioppitermien käyttöä, eli kirja on siinäkin mielessä helppolukuinen. Jukka Pylvään mainiot piirrokset elävöittävät kirjaa, ja kirjan lopussa on hyödyllinen hakemisto käsitellyistä asioista. Kielikellossa on artikkeli montaa-partitiivista ja sen käytöstä.

Tällä saisi ehkä Helmet-haasteen kohdan 17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja (siis lyhyitä kielipakinoita).

Edit 15.8.23, 28.8.23 (lisätty Kielikello-linkki).

Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä, 2014. HS-kirjat. Ulkoasu ja kuvitus: Jukka Pylväs. 133 sivua.

Eleanore Kelly Sellars: Muotimurhat, 1944 (Murder à la Mode, 1941)

Vaikka Eleanore Kelly Sellars on ilmeisesti myös angloamerikkalaisessa maailmassa varsin tuntematon dekkaristi (en löytänyt hänestä netistä tietoja), tässä salapoliisiromaanissa on kunnianhimoa, joka ilmenee jo heti ensi sivun lennokkaasta kirjoitustyylistä. Siinä newyorkilainen nuori leski Debbie Woods on lauantaiaamuna kävelemässä työpaikalleen Dexter & Colen loistokkaaseen tavarataloon, jossa hän työskentelee mainososastolla "ilmoitussommittelijana". Illalla hän osallistuu kokoukseen pomonsa hulppealla huvilalla, jossa hänen emäntänsä murhataan, mistä käynnistyvät poliisitutkimukset sekä Debbien omat pohdinnat ja selvittelyt.

Dekkarin päähenkilöt esitellään jo alkusivuilla Debbien työtovereina tai myöhemmin pomon illalliskutsujen vieraina, ja heidän luonteistaan syntyy kuva Debbien terävän kommentoinnin sekä henkilöiden oman käytöksen ja käytyjen dialogien kautta. Kirjassa on pyritty tekemään henkilöistä mielenkiintoisia hahmoja ja osittain onnistuttukin tässä, vaikka monille dekkareille tyypillisesti vain harvat henkilöhahmot pääsevät kunnolla syvenemään eivätkä varsinkaan kehity kirjan kuluessa.

Minämuotoinen kerronta on sujuvaa ja persoonallista: Debbie on työnsä hallitseva ammattilainen, itsenäinen nainen, joka on tottunut suurkaupungissa asumiseen ja selviämään myös hankalien työtovereiden kanssa. Oli mukavaa, että kirjan päähenkilö oli töissä tuolloin varmaan melko miehisellä alalla, mainososastolla, eikä esimerkiksi tavaratalon myyjänä, ja kirjassa oli muutenkin feminististä viritystä varsinkin erään vanhemman henkilöhahmon elämäntarinan ja myös muiden kirjan naisten tarinoiden myötä.

Kirjasta on otettu vuonna 2017 uusintapainos englanniksi. Itse en sanoisi tätä ihan klassikoksi, mutta ihan mukavaa luettavaa tämä kuitenkin oli. Käännös oli myös ihan toimiva joistakin vanhahtavista piirteistään huolimatta (mutta painojäljessä olisi ollut parantamisen varaa). En ikävä kyllä löytänyt kirjasta ihanan pulp-henkisen kansikuvan tekijän nimeä.

Eleanore Kelly Sellars: Muotimurhat, 1944 (Murder à la Mode, 1941). Suomentaja: Sirkka Nuormaa. Suomen Kirja. Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 234 sivua.