tiistai 31. elokuuta 2021

Rabindranath Tagore: Uhri (Pimeän kammion kuningas, 1924)

Intialaisen kirjailijan yli 400-sivuinen näytelmäkokoelma? Hmm, kirjojen julkaisupolitiikka oli sata vuotta sitten aika erilaista kuin nykyään. Asiaa tietysti auttoi se, että bengalinkielinen Rabindranath Tagore (1861-1941) oli saanut ensimmäisenä aasialaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1913.

Kokoelman ensimmäinen näytelmä on Uhri (62 sivua), ja paljastan tässä paljon sen juonesta. Se sijoittuu Tripuran Kali-jumalattaren temppeliin, jossa jumalattarelle uhrataan eläimiä. Kuningatar Gunavati on tullut temppeliin rukoilemaan itselleen lasta, ja temppeliin on matkalla suuri kulkue hänen uhrilahjojaan, kukkia ja eläimiä. Tapahtumien normaali kulku muuttuu, kun kerjäläistyttö Aparna on kertonut kuningas Govindalle tuskansa siitä, että hänen ainoa lemmikkivuohensa, johon hän on suhtautunut kuin äiti, on väkisin tuotu temppeliin ja teurastettu. Tästä järkyttyneenä puhdasmielinen ja jalo kuningas kieltää kaiken verenvuodatuksen temppelissä, mikä herättää valtavaa vastustusta kaikissa muissa, varsinkin temppelin papissa, bramaani Raghupatissa.

Govinda. Bramaanilla ei ole oikeutta loukata ikuista hyvää. Elävien olentojen veri ei ole jumalille otollinen uhri. Ja kuninkaan samoinkuin talonpojan on lupa puoltaa totuutta ja oikeutta. (27)

Raghupati pitää kuninkaan päätöstä jumalattaren ja kaikkien perinnäistapojen, jopa maailmanjärjestyksen, loukkaamisena, ja yrittää ensin suostutella armeijan kenraalin tappamaan kuninkaan, ja kun tämä ei tähän suostu, sitten kuninkaan veljen ja lopulta kasvattipoikansa, suuresti rakastamansa temppelipalvelija Dzaisingin, joka on rakastunut Aparnaan. Näytelmässä puhutaan muistakin viattomista uhreista.

Edellisestä huolimatta tämä ei ole Macbeth-tyyppinen kuninkaanmurha- ja syyllisyysnäytelmä juonitteluineen, vaan enemmänkin pohdintaa esimerkiksi moraalista, jumaluuden olemuksesta ja varsinkin verenvuodatuksen ja elävien olentojen hengen riistämisen oikeutuksesta. Teksti on tässä teoksessa paljon tärkeämpi kuin juoni, ja minulle tuli mieleen kreikkalainen foorumi, johon ihmiset tulevat vuorotellen kertomaan mielipiteensä yrittäessään ratkaista vaikean kysymyksen. Ihmiset eivät suhtaudu asiaan kuitenkaan mitenkään ulkokohtaisesti, vaan tuntevat asiat sydänverellään. Näytelmässä ei ole loppujen lopuksi helppo erottaa hyviksiä ja pahiksia.

Minun oli vaikea ratkaista, kuka näytelmässä on päähenkilö - Govinda, Raghupati vai Dzaising - koska kaikki heistä saavat tilaa näyttämöllä kokonaisina henkilöinä ja lukijalle kerrotaan heidän motiiveistaan, ja minun oli vaikea myös päättää, mistä näytelmässä oikeastaan on kysymys. Pitkän aikaa tarina ja kuningas Govinda toivat mieleeni Sinuhe egyptiläisestä tutun idealistisen ja traagisen faarao Ekhnatonin, joka yritti pelkällä käskyllä muuttaa valtakuntansa tavat paremmiksi (ja 1970-luvun Afganistanin, jossa silloinen kommunistihallinto yritti muistaakseni parantaa naisten asemaa ja muutenkin nykyaikaistaa tapoja kerralla huolimatta vanhoillisten kansanryhmien voimakkaasta vastustuksesta), ja ajattelin että kyse on vanhan ja uuden ristiriidasta.

Govinda. Nakšatra? 

Tšandpal. Hän on luvannut Raghupatille tuoda sinun veresi jumalattarelle uhrattavaksi. 

Govinda. Jumalattarelle? Siinä tapauksessa en voi häntä moittia. Ihminen menettää inhimillisyytensä, kun tulevat kysymykseen hänen jumalansa. ... Ota nämä kukkaset, jumalatar, ja salli luotujesi elää rauhassa. ... Jos tahdot minut surmata rakkaan henkilön kädellä, niin tapahtukoon se. Synnin täytyy kypsyä äärimmäiseen rumuuteensa, ennenkuin se voi puhjeta ja kuolla inhoittavan kuoleman, ja kun veljen käsi vuodattaa kuninkaan verta, niin verenhimo näyttää pirulliset kasvonsa antaen jumalattaren valepuvun pudota yltänsä. Jos se on tahtosi, niin minä kumarran ja tottelen. (45-46)

Teoksessa puhuttiin paljon jumalattaresta, Kali Emosta (J. A. Hollo on kääntänyt sanan Mother suloisesti Emoksi), joka on hindulaisuudessa sekä tuhon että luomisen jumalatar, ja jonka kaulakoruna on pääkalloja, vyönä katkaistuja käsivarsia (Wikipedian mukaan symboleina), ja suupielistä valuu verinoroja. Monet näytelmän henkilöt pitävät häntä kuitenkin tuhoavan ja pelottavan lisäksi myös armollisena, rakastavana ja auttavana jumaluutena, johon voi turvautua hädän hetkellä.

Näytelmän alussa on Tagoren omistuskirjoitus: Minä omistan tämän näytelmän niille sankareille, jotka urhoollisesti puolustivat rauhaa, kun ihmisuhreja vaadittiin sodan jumalattarelle, ja tämä on varmasti avain näytelmän tulkintaan. Jumalatar vaatii verta ja tyyntyy vain saadessaan sitä, ja uhrin vaatimus nousee näytelmässä pakottavaksi. Uhreiksi valitut näytelmän henkilöt eivät yritä paeta väkivaltaa eivätkä kuolemaa vaikka eivät sitä etsikään, ja miettivät paljon sääliä, oikeutta ja armoa. Näytelmä herättää kuitenkin kysymyksen siitä, kuka verta loppujen lopuksi vaatii - jumalatar vai ihmiset? Onko jumalatar todellinen? Näytelmän lopussa erään henkilön käsitys on muuttunut täydellisesti.

Näytelmä on kulttuuriltaan ja asenteiltaan hyvin intialainen (ja intialaisella teatterilla on luullakseni vuosisatojen, ellei vuosituhansien perinne), ja sen ymmärtämistä varmasti auttaisi intialaisen kulttuurin tunteminen, mutta ei-intialaisellekin se oli vaikuttava. Kun Tagore kirjoitti teoksiaan, Intia oli brittien vallassa (Tagore peruutti saamansa ritarinarvon vastalauseena brittien politiikalle), joten Nobelin palkinto oli hänen itsensä lisäksi tunnustus myös rikkaalle, omaehtoiselle ja vanhalle intialaiselle kulttuurille.

Oma kirjani on kaunis mutta vanha ja repaleinen, omasta hyllystä löytynyt, ehkä mummulta peritty kappale. Minulle oli näin yllätys, että tämä näytelmä on (ainakin Intiassa?) nykyäänkin hyvin tunnettu: haulla "rabindranath tagore sacrifice" löytyy noin 650 000 osumaa: analyysejä, videoita, juonitiivistelmiä ja blogikirjoituksia. Netissä on Tagoren muiden teosten lisäksi myös tämä näytelmä englanniksi, ja tämä on siinä mielessä poikkeuksellinen teos, että J. A. Hollon sujuva ja kaunis käännös tuntuu iästään huolimatta helpommalta lukea kuin alkukielinen.

Gregorius on kirjoittanut kiinnostavasti Tagoren romaanista The Home and the World ja Margit hänen novellikokoelmastaan Ahnaat paadet, josta löytyy linkkejä myös muutamaan muuhun bloggaukseen Tagoren kirjoista.

Edit 5.12.22: Lisäsin näytelmään vuosiluvun alla oleviin teostietoihin. Vuosiluku on täältä, jossa se on annettu bengalinkieliselle alkuteokselle Visarjan.

Rabindranath Tagore: Uhri (Sacrifice, 1890(?)). 62 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. 432 sivua. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo.

lauantai 28. elokuuta 2021

Doris Lessing: The Grass is Singing, 1992 (1950) (lyhennetty versio)

Olen lukenut aiemmin kaksi Doris Lessingin kirjaa, enkä juuri pitänyt niistä, mutta ajattelin silti kokeilla helppolukuista versiota hänen romaanistaan The Grass is Singing (suomennettu nimellä Ruoho laulaa), kun sellainen löytyi kirjaston poistomyynnistä. (Lyhennetyn version lukeminen tuntuu vähän huijaamiselta ja tiedän, että lyhennetyistä versioista puuttuu paljon alkuperäisistä kirjoista, mutta niistä saa silti käsityksen kirjan juonesta, tunnelmasta ja sisällöstä. Monet vieraskieliset helppolukuiset lyhennelmät ovat hyvin tehtyjä, eikä vaikeampien kieli ole mitenkään kovin yksinkertaista.)

The Grass is Singing on mielestäni kaunis nimi, mutta se onkin lainaus T. S. Eliotin runoelman The Waste Land kohdasta, joka kuvaa hylättyä, surullista, autiota kappelia. Tämä sopii kirjan tunnelmaan, koska sen valkoinen aviopari asuu pienessä, huonosti rakennetussa talossa Etelä-Rhodesiassa isolla maatilalla lähes kokonaan eristyneinä. Kaupunkielämästä nauttinut, sihteerinä työskentellyt kolmikymppinen Mary on mennyt naimisiin vähävaraisen tilallisen Dickin kanssa ilmeisesti sen takia, että pelkää jäävänsä vanhaksipiiaksi (en kyllä ymmärtänyt Maryn syitä ja sitä, miksei hän ottanut mitään selvää siitä, minkälaisissa oloissa tulee elämään), mutta ei kestä köyhyyttä, kuumuutta ja yksinäisyyttä, ja vuosien kuluessa menettää koko ajan enemmän otteensa elämästä ja todellisuudesta, masentuu vakavasti ja luovuttaa. Jos taloa pitää ihmisen vertauskuvana, kirjan nimi voi viitata myös Maryn mieleen: kirjan lopussa vain ruoho laulaa Maryn mielen autioituneiden, lohduttomien ja romahtaneiden huoneiden ulkopuolella.

Kirja alkaa lehtiuutisella siitä, että Mary on murhattu ja että murhan on tehnyt pariskunnan musta kotipalvelija Moses, sekä tekstin vihjauksilla siitä, että Maryn ja Mosesin välillä on ollut jotain luvatonta. Kirja kertoo siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty.

Tämän perusteella odotin rakkaustarinaa ja kolmiodraamaa, mutta kirjan painopiste onkin aivan muualla. Vaikka Maryn ja Mosesin suhde onkin tietyssä mielessä hyvin läheinen, se on sitä huonolla tavalla: heidän välillään ei mielestäni ole rakkautta, vaan peiteltyä vihaa, inhoa, halveksuntaa ja valtataistelua, jota käydään joka päivä talon seinien sisällä. Taistelussa Moses alkaa päästä voitolle ja se huipentuu tuohon murhaan. Kirjan tärkein teema (vaikka siinä on muitakin teemoja, esimerkiksi naisten ja miesten suhteet, Maryn vaikea isäsuhde ja jonkin verran myös erilaisten maanviljelijöiden erilainen asennoituminen maahan) on minusta eriväristen ihmisten vääristyneissä suhteissa; siinä, että toiset ihmiset väittävät toisten olevan itseään huonompia.

Tämä ilmenee jo kirjan alussa, jossa kerrotaan sivuhenkilön, rikkaan maanviljelijä Charlie Slatterin, pahoinpidelleen kiukunpuuskassa mustan työläisensä kuoliaaksi ja selvinneen murhasta 30 punnan sakoilla; Moses taas joutuu maksamaan tekemästään murhasta hengellään. Mary ei ole koskaan ennen maatilalle muuttoaan ollut lähemmin tekemisissä tummaihoisten kanssa eikä tiedä, miten toimia näiden kanssa, mistä johtuu suuri osa hänen ongelmistaan maatilalla: hän kohtelee mustia ihmisiä vihamielisesti, epäluuloisesti ja epäreilusti. Ehkä Mary pelkää ja inhoaa mustia sen takia, että hän tiedostaa vaistomaisesti valkoisten rakentaman järjestelmän hataruuden ja pelkää koko rakennelman romahtavan mielessään, jos hän kohtelisi mustia tasa-arvoisina ihmisinä.

Mary ei ole mukava ihminen, eikä juuri kukaan kirjan muistakaan henkilöistä ole miellyttävä ehkä afrikkalaista luontoa ja maata rakastavaa, hyväluonteista Dickiä lukuun ottamatta (jolla hänelläkin on paljon huonoja puolia). Toisenlaisessa, tasa-arvoisemmassa ympäristössä hekin olisivat saattaneet toimia toisin ja elää hyvää elämää. Omassa kaupunkiympäristössään esimerkiksi Mary tuntui onnelliselta, seuralliselta ja mukavalta ihmiseltä.

Kirjassa toistetaan henkilöiden suulla moneen kertaan, että valkoisten täytyy pitää yhtä mustia vastaan, ja että eri kansanryhmien täytyy pysyä erillään. The anger [Tony] had seen in Charlie Slatter's face was 'white society' fighting to defend itself. And that 'white society' could never, ever admit that a white person, and particularly a white woman, can have a human relationship, good or evil, with a black person. For as soon as it admits that, it falls. (14) Kirjasta syntyi minulle sellainen vaikutelma, että syy siihen, että valkoiset yrittivät pitää mustat henkisesti ja fyysisesti erossa itsestään, oli se, että vain sillä tavalla he pystyivät ylläpitämään myyttiä valkoisten paremmuudesta. Jos eri ryhmät olisivat olleet läheisissä kosketuksissa toistensa kanssa, mustat olisivat huomanneet, että valkoiset eivät ole yhtään heitä parempia, vaan aivan samanlaisia ihmisiä kuin he itsekin, ja olisivat alkaneet vaatia maataan takaisin itselleen sekä tasa-arvoista yhteiskuntaa.

Neljännesvuosisata aiemmin kirjoitetussa samoille alueille sijoittuvassa seikkailuromaanissa valkoisen ja mustan ihmisen suhde oli paljon mutkattomampi (joten tämä kirja ei kerro koko totuutta). Lessingin kirja ei ollut mitenkään helppo eikä mukava, vaan ahdistava, enkä juuri pitänyt tästäkään, mutta omana aikanaan tämä romaani toi varmaan tärkeällä tavalla eteläisen Afrikan systeemisen rasismin ja sen seuraukset päivänvaloon. Kirja oli myös Lessingin esikoisteos, ja sellaiseksi se vaikuttaa hyvin taitavalta. Ja kyllä, varmaan paljon kirjan vivahteista ja voimasta jäi puuttumaan, kun ei lukenut tätä kokonaisena versiona; esimerkiksi lukiessani tarkkailin Marya ulkopuolelta, kun taas täydellisen version lukeneet näyttävät päässeen sisään hänen nahkoihinsa.

Monet kirjasta kirjoittaneet ovat olleet ihastuneita ja vaikuttuneita, vaikka jotkut löysivät myös kritisoitavaa: Tarukirja, Suketus, Keltainen kirjasto, Oksan hyllyltä, Lily, Kirjainten virrassa, Voima, Merilintu, Kymmenen puikkoa langalla, Mistä luimme kerran.

Lisäys 29.8.21: Muistaakseni kirjan jossakin kohdassa sanottiin, että Dickillä oli sata mustaa palkollista, ja tämä jäi häiritsemään minua. Miten Dickillä oli varaa näin moneen työntekijään, vaikka häntä sanottiin kirjassa koko ajan köyhäksi ja rahattomaksi? Kuinka suuri maatila oli, kun siellä tarvittiin näin paljon työntekijöitä? Eikö viljelyssä käytetty apuna ollenkaan koneita ja eläimiä (hevosia, härkiä)? Kun kirjassa kerrottiin Dickin kaupanperustamiskokeilusta, mainittiin ostoksilla käyvät mustat naiset. Työskentelivätkö hekin maatyöläisinä vai vain miehet?

Edit 29.8.21.

Doris Lessing: The Grass is Singing, 1992 (1950). Lyhennetty ja kieleltään helpompi versio, taso 4: retold by Andy Hopkins and Joc Potter. Piirroskuvat: David Cuzik. 62 sivua.

tiistai 24. elokuuta 2021

Ester Bolinder: Indianprinsessan, 1949

Tämä vanha ruotsalainen tyttökirja alkaa pienestä Karibianmeren rannalla sijaitsevasta kaupungista, jossa asuu ruotsalainen perhe - insinööri-isä on tullut maahan rakentamaan autotietä sisämaahan. Teini-ikäinen tytär Gun tutustuu läheisessä nunnien koulussa opiskelevaan intiaanipäällikön tyttäreen Chincaan, menee muulikyydillä vierailulle tämän kotikylään ja joutuu tämän kanssa melkoiseen seikkailuun lainsuojattomien ryöstettyä tytöt lunnaiden toivossa.

Tämä oli melko erilainen kirja kuin mitä odotin. Alkupuoli kirjasta oli enemmänkin Gunin silmin nähtyä realistisen tuntuista kansatieteellistä kuvausta intiaanien elämästä - harvemmin tyttökirjoissa puhutaan esimerkiksi matrilineaalisesta perimysjärjestelmästä tai siitä, miten lehmät onnistuvat syömään kaktuksia niiden piikeistä huolimatta. Tämä sai minut ajattelemaan, että Ester Bolinder, joka on kirjoittanut muitakin Etelä- ja Keski-Amerikkaan sijoittuvia (tyttö)kirjoja (joita ei ole suomennettu), oli tutustunut kuvaamiinsa asioihin paikan päällä, mikä pitikin paikkansa; hän oli tutkimusmatkailijan vaimo, ja pariskunnan kaksivuotinen matka Kolumbiaan 1910-luvulla oli samalla heidän häämatkansa.

Kirjan alkuosa ei tietosisällöstään huolimatta tuntunut liikaa luennoinnilta, vaan oli ihan helppolukuista, koska tiedot eivät kuitenkaan olleet kovin yksityiskohtaisia, kaikki oli suodatettu Gunin ajatusten kautta, ja samalla seurattiin Gunin ystävystymistä Chincan kanssa. Kirjan loppupuoli oli kuitenkin tarinallisempi ja jännittävämpi, ja vaikka tytöt ovat aluksi alakynnessä, he ovat neuvokkaita ja rohkeita ja onnistuvat pakenemaan kaksikin kertaa vankeudesta ja hankkiutumaan turvaan aivan tuntemattomille seuduille joutumisesta ja kielitaidon puutteesta huolimatta.

Tytöt kuvataan kirjassa keskenään tasa-arvoisina ja intiaaneja kuvataan kirjassa arvostavasti, vaikka afrikkalaisperäisiin tummaihoisiin karibialaisiin suhtaudutaan jonkin verran negatiivisemmin. Aikuisten kirjassa tytöille olisi saattanut käydä huonommin, ja muutenkin kirjassa herätti huomiota sen kriittisyyden puute. Intiaaneilla kerrotaan esimerkiksi olevan orjia (muita intiaaneja?), mutta sanotaan näiden saavan tarpeeksi ruokaa, voivan paeta halutessaan, ja että heillä on muutenkin suhteellisen hyvät oltavat. Autotien rakentamista maahan ei yhtä kappaletta lukuun ottamatta sen kummemmin kommentoida, vaikka se saattaa tuoda mukanaan sekä hyviä että huonoja asioita, ja myös Chincan sisäoppilaitostyyppinen opiskelu vieraalla kielellä hyväksytään aika lailla sellaisenaan. Nykykirjoissa on niin tottunut ongelmalähtöisyyteen ja kriiseihin, että tällainen kritiikittömyys tuntuu lasten- tai nuortenkirjassakin oudolta, mutta kirjassa kuvataan kuitenkin mukavasti tuolloisille (ja nykyisille) ruotsalaisille varmaan hyvin tuntemattoman kansanryhmän elämää.

Ester Bolinder: Indianprinsessan. Berättelse för flickor, 1949. B. Wahlströms bokförlag (B. Wahlströms ungdomsböcker 560). Kannen tekijää ei mainittu. 140 sivua.

sunnuntai 22. elokuuta 2021

L. Patric[k] Greene: Timanttikuilu, 1944 (1926?)

Olen viime aikoina lukenut paljon paksuja tai muuten hitaasti eteneviä kirjoja, joten kaipasin niiden lomaan jotain helppoa ja nopeaa luettavaa. Tämä antikvariaatista löytynyt vanha seikkailuromaani sopi tehtävään mainiosti: jännittävät tilanteet seurasivat toisiaan jatkuvalla syötöllä, kirjassa oli nokkelaa sanailua, huumoria ja jopa itseironiaa, kirjan sankaritar oli virkistävän oma-aloitteinen, itsenäinen, rohkea ja älykäs (sekä loistava ampuja), ja tummaihoiset afrikkalaisetkin oli kuvattu inhimillisinä.

Kirja sijoittuu Etelä-Afrikkaan, ensin Kapkaupunkiin ja sitten matkalle savannin poikki. Sen sankari on englantilainen majuri Aubrey St. John, joka keikarimaisesta ja hienostelevasta ulkonäöstään huolimatta - hän käyttää jopa monokkelia! - on taitava ja voimakas nyrkkeilijä ja neuvokas toiminnan mies, joka selviää kaikista vastaantulevista tilanteista ja roistoista suvereenisti. Hän on tosin ennen kirjan tapahtumia joutunut huijatuksi ja istunut tämän vuoksi syyttömänä kaksi vuotta vankilassa, minkä takia hänen Englannissa asuva isänsä on hylännyt hänet. Majuri listaa kirjan alussa paperille hyviä ja huonoja puoliaan, ja huonoihin puoliin kuuluvat mm. "Käytän monokkelia" (olisin sokea kuin lepakko ilman sitä, sitäpaitsi tuntisin itseni ilman monokkelia puoliksi puetuksi - oikeastaan alastomaksi) ja "Olen ulkonäöltäni ja puheiltani typerä aasi", mikä sai minut heti pitämään hänestä. Tämä ominaisuus myös auttaa häntä, koska se saa roistot aliarvioimaan häntä.

Kirjan juoni keskittyy timantteja täynnä olevan kuilun etsintään keskeltä savannia. Sitä hakevat sekä majuri itse "hottentotti"palvelijansa Jimin avulla, kirjan sankaritar Marjorie Wallace sekä sekalainen kokoelma roistoja. Vaikka Greene ei anna realismin juurikaan häiritä juonenkehittelyä, afrikkalainen luonto ja ympäristö välittyivät kirjan sivuilta ja olivat mukavaa vaihtelua muihin lukemiini kirjoihin. Savannilla esimerkiksi matkustettiin härkävankkureilla.

Pidin kirjassa myös siitä, että vaikka kirjan afrikkalaisten kuvaukset eivät olekaan nykykäsitysten mukaisia, ne eivät myöskään ole sellaisia, mitä voisi odottaa 1920-luvun kirjalta - kirjassa ei esimerkiksi muistaakseni kertaakaan nimitetä tummaihoisia afrikkalaisia "pojiksi". Kirjan "hottentotti" (nykyään khoi tai khoikhoi) Jim on majurin palvelija ja nimittää tätä herrakseen, mutta omasta tahdostaan. Hän rakastaa majuria, joka on aiemmin pelastanut hänen henkensä, he ovat omalla tavallaan tasa-arvoisia ja arvostavat toisiaan sellaisina kuin ovat, ja Jim on rohkea ja taidokas ihminen, joka opettaa majurille henkiinjäämistaitoja. Kirjan alkupuolella majuri myös asettuu Jimin puolelle toista valkoista miestä vastaan, mitä vähän myöhemmin lukemassani, samalle alueelle sijoittuvassa kirjassa pidettiin melkein rikoksena. Pelkästään lyhyen yhdessäolon perusteella oli näiden kahden välille muodostunut luja ystävyyssuhde. He olivat valkoinen mies ja hänen palvelijansa, molemmat miehiä, molemmat loputtoman poikamaisia ja hilpeitä. Heidän välillään ei ollut rotu- tai värieroavaisuutta. Mutta ei siinä ollut myöskään mitään väärää, sentimentaalista "rakkautta mustaa veljeä kohtaan" majurin taholta, eikä hottentotti suinkaan yrittänyt maailman silmissä esiintyä joka suhteessa valkoisen miehen kaltaisena. Pikemminkin antoi kumpikin arvoa toisen erilaisille ominaisuuksille. (63) Kirjan lopun zulujen hyökkäys on kyllä aika klassinen "villien" hyökkäys.

Eli näitä tarinoita voisi lukea lisääkin, mutta niitä ei ilmeisesti ole käännetty tämän enempää. Majuri St. Aubreysta kertovat tarinat olivat kuitenkin omana aikanaan näköjään melkoisen suosittuja, ja itsekin Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa) asunut Lewis Patrick Greene oli kirjoittanut niitä paljon.

Edit 24.8.21, 25.8.21.

L. Patric[k] Greene: Timanttikuilu. Seikkailuromaani, 1944 (toinen painos). Ei alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta, todennäköisesti The Major - Diamond Buyer, 1926. Kustantaja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura(?). Ei suomentajan nimeä. Ei kannen tekijän nimeä. 157 sivua.

torstai 19. elokuuta 2021

Juhani Tervapää (Hella Wuolijoki): Naiset ja naamarit, 1937 (kolme näytelmää)

Jos en tietäisi, että Juhani Tervapää oli Hella Wuolijoen salanimi, ihmettelisin, miten mies on kirjoittanut näin naispainotteisia näytelmiä. Wuolijoki tuntuu todella pyrkineen salaamaan sen, että hän on näiden näytelmien kirjoittaja; teoksen copyrightkin on merkitty näyttelijä Anni Hämäläisen nimiin.

Tässä teoksessa on kolme yksinäytöksistä näytelmää: Vastamyrkky (tehty ensin kuunnelmaksi), Primavera eli apteekkarskan unelma, ja Rehtorska ravintolassa. Naamari-teema yhdistää näitä näytelmiä sillä tavalla, että niiden naispäähenkilöt esittävät kaikki tavalla tai toisella jotakin muuta kuin ovat, haluavat olla jotakin muuta kuin ovat, tai salaavat jotakin. Näissä kolmessa näytelmässä näkyy myös kirjailijan taito: verrattuna aiemmin lukemaani Kaarlo Erhon melko heppoiseen huvinäytelmään näitä lukiessa tuntee heti alusta alkaen olevansa vakavammin otettavan kirjailijan käsissä.

Aluksi varsinkin kaksi ensimmäistä näytelmää vaikuttivat minusta komedioilta, mutta näytelmän edetessä niiden teemat muuttuivat vakavammiksi ja päähenkilön elämästä paljastui ongelmia ja aitoa surua. Kaikissa kolmessa käsitellään naisen ja miehen suhdetta, muttei stereotyyppisesti, vaan enemmänkin naisen kaipuun, halujen ja luonteen kannalta.

Ensimmäisessä näytelmässä Vastamyrkky (34 s.) pieni kolari ja autojen hajoaminen on pakottanut toisilleen vieraat naisen ja miehen etsimään iltamyöhällä myrskyssä suojaa pikkukylän majatalosta, jossa heidät erehdyksessä majoitetaan samaan huoneeseen. Yön kuluessa nainen ja mies (joiden nimiä ei mainita koko näytelmässä) keskustelevat, ottavat toisistaan selvää, muodostavat toisistaan mielipiteen ja tutustuvat toisiinsa. Nainen pelkää valtavasti ukkosta, mikä herättää miehen suojeluvaistot (ja muutkin vaistot), mutta asiat eivät ole aivan sitä miltä ensin näyttävät.

Primavera eli apteekkarskan unelma (33 s.) toi mieleen Tšehovin näytelmän, varmaan sen takia, että kukoistavaan kesäiseen puutarhaan sijoittuvassa näytelmässä sen päähenkilö, apteekkarin rouva, on kyllästynyt elämäänsä ja sanoo alussa ehkä kymmenen kertaa sen olevan ikävää. Hän on alakuloinen ja väsynyt tylsään ja proosalliseen mieheensä, pikkukylän asukkaisiin ja aina samanlaisina toistuviin, tarkoituksettomiin päiviin. Sitten kylään sattuu kustantajansa kanssa ajamaan ja nimenomaan apteekkarskan puutarhaan tulemaan naisen ihailema, maankuulu runoilija, joka nimittää häntä Primaveraksi ja puhuu hänelle kauniisti. Onko runoilijakaan kuitenkaan se kaunosielu, jota apteekkarska kaipaa?

Rehtorska ravintolassa -näytelmässä (18 s.) entinen näyttelijätär, pikkukaupungin rehtorin kanssa naimisiin mennyt rouva Auramo aterioi pääkaupunkimatkallaan hienossa ravintolassa miehensä kanssa. Mies on komenteleva, epäkohtelias, itserakas ja saita. Ravintolan vahtimestari (eli hovimestari?) on rehtorskan vanha tuttu, lähes ystävä, ja heidän keskustelustaan paljastuu tarina naisen vanhasta, onnellisesta rakkaudesta ja siitä, miten sille kävi. Surullinen ja liikuttavakin tarina.

Eniten pidin Vastamyrkky ja Rehtorska ravintolassa -näytelmistä, joissa Wuolijoki on pääasiassa kahden henkilön vuoropuhelulla saanut näytelmän etenemään tehokkaasti ja paljastanut tietoja henkilöidensä elämästä juuri sopivan kokoisina annoksina lukijan kiinnostuksen säilyttämiseksi. Primavera tuntui hieman liian pitkältä ja hajanaiselta, mutta kaikki nämä olivat kyllä hyvin tehtyjä, ja näin vanhoiksi näytelmiksi niiden vahva naisnäkökulma oli mielenkiintoinen. Näiden perusteella voisi joskus kokeilla Niskavuori-näytelmienkin lukemista.

Helmet-haaste 2020: 47-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet, ainakin jos suomentaa aiemmin lukemani näytelmän Masks and Faces nimellä Naamat ja naamarit.

Edit 20.8.21.

Juhani Tervapää: Naiset ja naamarit, 1937. Sisältää kolme yksinäytöksistä näytelmää: Vastamyrkky, Primavera eli apteekkarskan unelma, ja Rehtorska ravintolassa. Gummerus. 94 sivua.

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Kolme kirjaa -lukuhaaste

Sain muutama kuukausi sitten Kirjaimia-blogin LauraKataroomalta haasteen listata kolme kirjaa, jotka haluaisi lukea uudestaan. Ajattelin ensin, että haaste on tosi helppo, koska pystyisin helposti luettelemaan ainakin parikymmentä uusintalukua odottavaa kirjaa kirjahyllyistäni tai luettujen kirjojen listoiltani, melkein kaikki tietokirjoja. No, haasteen vaikeus onkin sitten siinä, että valitsee niistä kolme, ja miettii syitä valintaansa.

Eräs paljon lukeva amerikkalainen ystäväni sanoi, että hän ei koskaan lue kirjoja uudestaan. Puhuimme Marion Zimmer Bradleyn kirjasta Avalonin usvat, jonka olimme molemmat lukeneet 20-30 vuotta sitten ja rakastaneet sitä. Minäkin olin sitä mieltä, etten todennäköisesti halua lukea juuri tätä kirjaa uudelleen, jottei ensimmäisen lukukokemuksen muisto muutu ja laimene. Ranya ElRamlyn Auringon asema on toinen sellainen kirja, josta pidin lukiessani kovasti. Sen kielen kauneus on jäänyt hivelemään mieltä, mutta minulla ei ole välttämättä tarvetta lukea sitä uudestaan, koska muistan edelleen lukiessa syntyneen pehmeän, aurinkoisen, samettisen mutta samalla selkeän tunteen, kuin puiden havinan ja kukanlehtien kosketuksen (tämäkin kuvaus on vain vähän sinnepäin, lukiessa tuli aivan omanlainen tunne).

Joidenkin kirjojen sisältö tuntuu selviävän tyydyttävästi ensilukemalla. Toisaalta jotkin romaanit tai novellit jäävät kaivelemaan ja häiritsemään ja kolkuttelemaan hyvällä tavalla. Niiden merkitys on jäänyt enemmän tai vähemmän hämäräksi ja ne ovat kuin ratkaistavia arvoituksia, mutta ne eivät kuitenkaan ole niin käsittämättömiä, ettei tunnu olevan mahdollisuuksia niiden merkityksen selvittämiseen. Tai sitten kirjan tunnelma on ollut niin vahva, että tahtoo kokea sen uudelleen.

Sitten on sellaisia pääasiassa viihteellisiä romaaneja, dekkareita tai seikkailuromaaneja, jotka vain tempaisevat omaan maailmaansa, joista tietää pitävänsä ja jotka on kiva lukaista, kun kaipaa jotain helppoa ja nopeaa luettavaa, joka ei vaadi paljon ajattelua tai joka ei ravistele tunteita syvällisesti. Tällaiseen löytyy kyllä usein aika helposti lukemattomiakin kirjoja, mutta joskus on hauska lukea tällaisia aikaisemminkin luettuja, lähes varmasti kivoja ja helppoja kirjoja uudelleen.

Runokirjoja voi lukea aina uudelleen, jos on pitänyt kirjan runoista. Jossain vaiheessa runot muuttuvat tutuiksi ja niistä alkaa pitää senkin takia, että muistaa ne jo osittain ulkoa. Tutuistakin runoista voi löytää uusia puolia.

Bloggaaminen on tuonut uusintalukuun myös sellaisen syyn, että haluaa kertoa jostain aiemmin lukemastaan hyvästä kirjasta myös muille.

Useimmat niistä kirjoista, jotka haluan lukea uudestaan, ovat tietokirjoja: sellaisia kirjoja, joiden aihetta pidän tärkeänä tai mielenkiintoisena, jotka ovat liian monimutkaisia ja tietorikkaita omaksuttavaksi yhdellä kertaa, ja joiden sisällön haluaisin muistaa paremmin. Myös joitakin elämäkertoja haluaisin lukea uudelleen, ja niissä saattaa kiinnostavan aiheen ja tietosisällön lisäksi olla mukana myös romaanimaisuus, seikkailullisuus ja jännittävyys.

Edellisestä huomaa, että uudelleen luettavien kirjojen määrän supistaminen kolmeen on aika mahdoton tehtävä. Tässä kuitenkin kolme, jotka ovat tällä hetkellä päällimmäisinä mielessä (mikä ei tarkoita sitä, että lukisin ne ensimmäisinä):

Nicholas D. Kristof & Sheryl WuDunn: Puolikas taivasta. Koskettava, herättävä, järkyttävä mutta myös toivoa antava kirja naisten elämästä kehitysmaissa ja eri keinoista naisten elämän parantamiseksi.

Maailman tila 2011: Kuinka maailma ruokitaan. Aiheeltaan (vaikkei ihan aina tekstiltään) kiinnostava kirja siitä, että ruoantuotannossa ei ole kyse vain viljelyn tehokkuuden tai viljelyalan lisäämisestä, vaan paljosta muustakin. Suurin osa esimerkeistä on Afrikasta.

Neil Gaiman: The Ocean at the End of the Lane. Pääasiassa sarjakuvistaan tunnetun fantasiakirjailijan romaani, jonka luin vuodenvaihteessa, mutta josta en senaikaisen kirjoitusjumin takia kirjoittanut. Kirja heitti lukijansa painajaiseen ja pelottaviin asioihin, jotka tuntuivat koskettavan joitain jungilaisia arkkityyppejä (jos sellaisia on olemassa) sisälläni, mutta johdatti päähenkilönsä auttajien avulla vaarojen läpi. Haluaisin kokea tuon unenomaisen tunnelman, avuttomuuden ja pelon ja turvallisuuden tunteen ja selviytymisen, uudestaan. Meren ja siihen uppoamisen kuvaus oli upea.


tiistai 3. elokuuta 2021

Malala Yousafzai ja Liz Welch: Meidän oli paettava. Minun ja pakolaistyttöjen tarinoita (We Are Displaced, 2019) (rauhannobelistit 2014)

Olen aiemmin lukenut noin puolet Malala Yousafzain elämäkerrasta Minä olen Malala. Kesken jääminen ei johtunut kirjan huonoudesta, koska se oli oikein mielenkiintoinen sekä onnellisen pakistanilaisen perhe-elämän kuvauksena että yleisemmin kuvauksena pakistanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta, ja aion lukea sen joskus kokonaan.

Yousafzai on nuorin Nobelin rauhanpalkinnon saanut ihminen ja yksi suosikkirauhannobelisteistani. Palkintonsa hän sai tyttöjen koulutuksen edistämisestä, ja tässäkin kirjassa koulutusteema kulkee vahvasti mukana - koulunkäyntimahdollisuus on monille kirjassa kuvatuille tytöille hyvin tärkeä asia. Kirjan jesidityttö Najla esimerkiksi karkasi 14-vuotiaana viideksi päiväksi vuorille, kun hänen perheensä tahtoi hänen lopettavan koulunkäynnin. Kotiinpaluun jälkeen isä ei puhunut hänelle vuoteen, mutta päästi hänet lopulta kouluun.

Kirjassa pääsevät kertomaan oman tarinansa ihmiset, joiden ääntä ei yleensä kuulla: pakolaistytöt tai nuoret naiset, jotka ovat joutuneet jättämään synnyinmaansa. Yousafzai itse kertoo ensin suhteellisen lyhytaikaisesta pakolaisuudestaan omassa maassaan sekä siitä, kuinka hän joutui talibanien murhayrityksen takia jättämään rakastamansa Shanglan laakson Pakistanissa ja muuttamaan perheensä kanssa Englantiin. Kirjassa ovat myös jemeniläisten Zaynabin ja Sabreenin, syyrialaisen Muzoonin, irakilaisen jesiditytön Najlan, kolumbialaisen Marían, guatemalalaisen Analisan, Kongon demokraattisesta tasavallasta kotoisin olevan Marie Clairen, amerikkalaisen pakolaisia auttavan Jenniferin, myanmarilaisen rohingoihin kuuluvan Ajidan ja kaksivuotiaana Ugandasta vanhempiensa mukana pois muuttaneen, täysin kanadalaistuneen Farahin kertomukset.

Pakolaisuutta käsitellään siis monelta kannalta, ja kirjassa nousee minusta esiin kaksi teemaa: ensinnäkin pakolaisuus tarkoittaa suuria menetyksiä eikä kukaan pakene huvikseen, ja toiseksi kirjassa kuvatut nuoret naiset eivät kaikista menetyksistään ja vaikeista kokemuksistaan huolimatta ole avuttomia uhreja, vaan aktiivisia toimijoita, sisukkaita ja periksiantamattomia. Kirja saa näkemään heidät monella tavalla samanlaisina ihmisinä kuin itsekin on, ja samalla arvostamaan sitä, että itse on saanut elää koko elämänsä ilman väkivallan uhkaa ja pakkoa luopua lähes kaikesta ennestään tutusta ja rakkaasta.

Kirja on kirjastoissa luokiteltu useimmiten nuorten aikuisten kirjoihin, minkä takia se ei ehkä kovin helposti osu aikuislukijan käsiin, mutta minusta kirjaa voi hyvin suositella kaikille aikuisille ja nuorille, vaikkapa 13-15-vuotiaista alkaen, koska vaikka kirjassa kerrotaan väkivallasta, siinä ei juurikaan kuvata raakuuksia yksityiskohtaisesti. Kirja on koskettava ja hyvin helppolukuinen ja auttaa ymmärtämään, miksi ihmisten täytyy joskus lähteä pois maastaan. Annukka Kolehmaisen käännös on oikein hyvä.

ei kotia jätetä, ellei
koti ole hain kita

rajalle juostaan vasta,
kun nähdään koko kaupungin
juoksevan

- Warsan Shire, "Home" (kirjan motto)

Muilla lukijoilla on ollut kirjasta samansuuntaisia ajatuksia: Kirjarikas elämäni, Lukufiilis, Kirkko ja kaupunki, Lastenkirjainstituutti.

Helmet-haaste 2020: 26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö.

Edit 4.8.21.

Malala Yousafzai ja Liz Welch: Meidän oli paettava. Minun ja pakolaistyttöjen tarinoita (We Are Displaced. My Journey and Stories from Refugee Girls Around the World), 2019. Tammi. Käännös: Annukka Kolehmainen. Kannen suunnittelu: Sasha Illingworth. 201 sivua.

sunnuntai 1. elokuuta 2021

Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset, 2016

Tämä tuberkuloosin historiaan liittyvä kirja kertoo vähän tunnetusta osasta Suomen historiaa, ja auttaa myös ymmärtämään, miten vaarallinen tauti ja yhteiskunnallisesti merkitsevä ongelma tuberkuloosi oli ennen rokotuksia ja tehokasta lääkehoitoa. Tämän on toki huomannut jo vanhoja kirjoja ja varsinkin elämäkertoja lukiessa, koska niissä tulee hyvin usein vastaan joku tuberkuloosiin eli keuhkotautiin kuollut ihminen (kirjallisuuden ystäville tuttu on esimerkiksi Saima Harmaja), mutta sairastuminen vaikutti ihmisten elämään monella muullakin tavalla. Tauti saattoi esimerkiksi uusiutua muodossa tai toisessa, jolloin parantolajaksot vaihtelivat normaalin elämän kanssa (aika hurja kuvaus kirjailija Anna Huvisen elämästä taudin kanssa tässä). Vielä 1930-luvulla keuhkotautiin sairastuneita oli maassa 45 000. Tautiin kuoli vuosittain 6 500 ihmistä, 16-50-vuotiaiden kuolemista 40 prosenttia aiheutui tuberkuloosista. (26) Tauti tappoi Suomessa 1800-luvun lopulla yhden ihmisen tunnissa (27). Vaikka tuberkuloosia ei Suomessa enää ole kovin paljon (ainakaan aktiivisena muotona), se on edelleen joissakin muissa osissa maailmaa ongelmallinen tauti.

Tuberkuloosista johtui myös se, että vastasyntyneet lapset saatettiin Suomessa ottaa pois äidiltä heti synnytyksen jälkeen ja viedä Joulumerkkikotiin hoitoon enimmillään jopa kolmeksi vuodeksi ilman että äiti oli saanut edes koskea lapseen; vanhemmat saivat käydä katsomassa lastaan vain lasin takaa. (Yhdestä tällaisesta tapauksesta kertoo kätilö Anna Luoto kirjassaan.) Käytäntö tuntuu rajulta, mutta näin tehtiin sen takia, että kun keuhkotautiin sairastuneiden ennuste oli yleensäkin huono, pikkulapsilla tauti merkitsi lähes varmaa kuolemaa. Vuoren kirja kertoo näistä lapsista, heidän perheistään, Joulumerkkikodeista (nimi tuli siitä, että toiminnan rahoittamiseksi mm. myytiin jouluisin postimerkkejä) ja jonkin verran myös tuberkuloosiparantoloista ja tuberkuloosin hoidosta yleensä. Kirja ei ole synkkä, vaikka aihe onkin vakava - vastasyntyneiden Joulumerkkikotihoidon tarkoituksena oli kuitenkin pelastaa lasten henget, ja joskus kirjassa on myös hauskoja yksityiskohtia.

Kirjan alussa on hyvä tietopaketti tuberkuloosista ennen ja nykyään. Vuori kuljettaa tekstin lomassa haastattelemiensa Joulumerkkikodeissa olleiden ihmisten tarinoita, mikä lisää tekstin kiinnostavuutta. Nyt aikuiset lapset pohtivat tämän kokemuksen vaikutusta elämäänsä, ja ajatukset siitä ovat hyvin erilaisia - jotkut pitävät Joulumerkkikodissa oloa hyvänä asiana, jotkut taas katsovat sen vaikuttaneen elämäänsä negatiivisesti. Lukijana tuli kuitenkin mieleen, että lasten elämään vaikuttivat Joulumerkkikodissa olon lisäksi paljon myös perheiden suhtautuminen asiaan ja perheolot muutenkin; joidenkin lasten perheissä oli esimerkiksi alkoholismia. Hoito Joulumerkkikodeissa vaikuttaa olleen ajan hoitokäsitysten mukaan hyvää ja hoitajat tuntuvat välittäneen lapsista aidosti.

Kirjan teksti on sujuvaa, ja alussa kirja tuntui oikein mielenkiintoiselta, mutta sitä olisi näin vain yleisesti asiasta kiinnostuneen lukijan kannalta voinut mielestäni lyhentää puolella. Koska asiasta ei kuitenkaan ole paljon tietoa tai tutkimuksia, on hyvä, että Vuori on käsitellyt aihettaan monipuolisesti, perinpohjaisesti ja laajasti ja näin avannut uuden näkökulman Suomen historiaan. Kirjassa on runsaasti kuvia.

Muita kirjoituksia täällä: Kirjavinkit, Evarian kirjahylly ja Tuhat elämää. Ilta-Sanomissa on laaja artikkeli kirjasta ja yleensä tuberkuloosista. Aiemmin lukemani Tracy Kidderin kirja Mountains Beyond Mountains kertoo tuberkuloosista ja lääkäri Paul Farmerin työstä pääasiassa Haitissa, ja äskettäin lukemassani Malala Yousafzain kirjassa Meidän oli paettava (bloggaus seuraavana) yksi kirjan tytöistä käy läpi rankan tuberkuloosin lääkehoidon.


Carl Michael Bellman (1740-1795): Sarkastas juo (ote)

Sarkastas juo, kas, kalma hioo kalpaa,
kynnyksen luo hän jäi ja odottaa.
Pois pelko, hän vain nostaa haudan salpaa,
sulkee sen taas, ehkä vuodenkin taa.
Movitz, sinä kuolet, keuhkotauti voittaa!
                        Koetappa soittaa;
elämäsi kevättä kiitä ihanaa.

Keltaiset kasvot, ruusut poskipäissä,
lyttyynlyöty rinta, lavat latteat.
Anna käsi tänne! Kaikki suonet näissä
paisuksissa aivan, kylvynkosteat!
Suoni on jäykkä, käsi märkä hiestä!
                      Oleppas nyt miestä,
soita ja laula, kun sarkan kallistat.

Kuolethan! Taivas! - pelkään tuota yskää;
kolkosti soi, koko sisus kumajaa.
Valkea on kieli, säikky sydän jyskää!
Ytimet ja jänteet kuin sientä huokoisaa!
Hengitäppäs! Hiivatti tuota tomumajaa.
                        Sarkkani on vajaa.
Kippis! Hei! Ylistäppä viinin jumalaa.

Suomennos Aale Tynnin (kirjassa Tuhat laulujen vuotta, 1957, s. 239. Näin korona-aikana tartuntariski tuossa tilanteessa tuntuu hurjalta.)


Sarkka-sanan selitys täältä:

a) Suomen sanojen alkuperä, Etymologinen Sanakirja sarkka 'pikari, ryyppylasi', rinnakkaismuoto sarkku 'pikari, pieni mitta-astia' ven. Čárka `pikari, ryyppylasi; pieni mitta´, inkerin karjalassa tšarkka 'ryyppylasi, pikari', virossa sarka 'viinapikari, (viina)mitta'.

b) Nykysuomen sanakirja, sarkka, vars. ylät. tuoppi, kannu, haarikka. Hopeainen, lasinen, puinen s. S. viiniä, olutta. Yhdyssanoissa juomas.; hopea-, puus.; olut-, viinis.

Edit 2.8.21, 22.8.21, 12.9.21 (lisätty Bellmanin runo), 14.9.21.

Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset, 2016. Like. 248 sivua.