Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila (toim.): Argumentti ja kritiikki. Lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot (1998)

Tämä kurssikirja on takakannen mukaan ensimmäinen suomalainen argumentaation, väittelyn ja retoriikan oppikirja. Se opastaa tieteen tekoon mm. opettamalla näkemään, miten pyritään vaikuttamaan sekä opastamalla huomaamaan argumenttien taustalla olevat taustaoletukset (tosi mielenkiintoista) ja virheellisen päättelyn. Takakannen mukaan sitä voi käyttää myös liike-elämässä, politiikassa ja muilla yhteiskunnallisen vaikuttamisen aloilla kehittämään neuvottelu- ja keskusteluvalmiuksia.

Kirja on aihepiiriinsä nähden oikein helposti lähestyttävä ja ymmärrettävästi kirjoitettu. Se lähtee liikkeelle arkiajattelusta ja etenee siitä vaikeampiin asioihin, muttei kuitenkaan nouse sellaisiin abstrakteihin sfääreihin, että tuntuisi menettävän yhteyden todellisuuteen. (Janne Hiipakan muodollisen päättelyn teoriaa koskeva luku tosin oli aika teoreettinen, mutta se oli ainoa tällainen luku.) Kirjassa on paljon 1990-luvun elämään liittyviä esimerkkejä ja lainauksia esimerkiksi lehtiteksteistä. Kirjan toimittaja Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila on kirjoittanut lähes kaikki kirjan luvut joko yksin tai yhdessä muiden kanssa, ja pidin paljon hänen selkeästä ja ajatuksia herättävästä kirjoitustyylistään. Myös Petri Ylikosken kirjoittama luku Kuinka argumentti voi epäonnistua? oli oikein mielenkiintoinen.

Kirja oli mielestäni rauhoittavaa luettavaa. Oli mukava pohtia sitä, miten ajattelee ja millä perusteella muodostaa mielipiteensä. Kirjan asenne on myös rakentava: se ei pyri vastakkainasetteluihin tai kannusta varta vasten etsimään virheitä toisten puheista tai kirjoituksista, vaan se pyrkii saamaan selville, miten voi muodostaa todellisen ja paikkansapitävän käsityksen asioista ja päästä näin lähemmäksi totuutta. Se antaa myös sellaisen mallin toisten ihmisten kanssa kommunikointiin, jossa molemmat osapuolet ottavat toisensa näkemykset huomioon ja kuuntelevat toisiaan aidosti (Peter Sengen vuoropuhelun säännöt ja looginen rakenne, s. 221-225). Kirjassa annetaan myös ohjeita tutkielman tekoon sekä sen opponointiin. Jokaisessa luvussa on aiheeseen liittyviä tehtäviä ja moneen niistä annetaan myös mallivastaus.

Kirjan kansikuva on hauska ja oivaltava, kun sitä tarkastelee lähemmin (mutten löytänyt kirjasta kansikuvan tekijän nimeä!). Toisaalta kuvan voi ajatella tarkoittavan, että rönsyilevän, kielikuvia vilisevän puheen taustalta saattaa kuitenkin paljastua johdonmukainen rakenne, toisaalta kansikuva saa miettimään, miten kaksi näin eri tavalla puhuvaa ihmistä ymmärtäisivät toisiaan.

Samaa aihepiiriä käsittelee Maija-Liisa Kakkuri-Knuuttilan ja Kaisa Heinlahden myöhempi (2006) kirja Mitä on tutkimus?

Helmet-haaste 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää, 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo tai 42. Kirjan nimessä on alaotsikko.

Edit 2.3.24 (pieni korjaus).

Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila (toim.): Argumentti ja kritiikki. Lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot, 1999 (1998). Kirjoittajat: Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila, Janne Hiipakka, Petri Ylikoski, Ilpo Halonen, Visa Heinonen ja Jaana Hallamaa. Gaudeamus. Ei kannen tekijän nimeä. 403 tekstisivua, harjoitusten ratkaisut (43 sivua) sekä hakemisto (7 sivua).

Spencer Quinn: Karvat pystyssä. Nuuskijatutkimuksia (Dog On It. A Chet and Bernie Mystery, 2008)

Löysin kirjaston poistomyynnistä tällaisen hauskan koiradekkarin, joka on kirjoitettu poliisikoirakoulun reputtaneen persoonallisen koirasankarin Chetin näkökulmasta. Chet asuu entisen poliisin ja nykyisen yksityisetsivä Bernie Littlen kanssa ja on koirien tapaan tälle vankkumattoman lojaali ystävä ja työpari. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun eronnut Cynthia Chambliss pyytää Bernietä etsimään kadonneen tyttärensä Madisonin, ja vaikka tytär löytyykin pian, hän katoaa pian uudestaan, ja Bernien ja Chetin tutkimukset pöyhivät esiin epäilyttäviä venäläisiä. Myöhemmin myös Chet joutuu roistojen vangitsemaksi ja joutuu karattuaan sellaiseen hengenvaaraan, joka ei ketään ihmistä uhkaisi.

Kirja on kirjoitettu kovaksikeitetyn dekkarin tapaan, vaikkei se onneksi olekaan järin väkivaltainen. Ainutlaatuisen ja mainion siitä tekee se, että se on niin onnistuneesti kirjoitettu koiran näkökulmasta. Chetille ovat tärkeitä hajut, rapsutukset ja loikat, se on loppumattoman optimistinen, innostuu helposti ja yrittää vilpittömästi auttaa isäntäänsä, mutta sen keskittymiskyky on varsin rajallinen ja sen mielenkiinnon vievät helposti toisaalle esimerkiksi kanit tai erilaiset ruoat. Se on viisas, höpsö, suloinen, uskollinen ja hauska, kuten omakin koirani oli.

Ottaen huomioon, että Chet tulkitsee ja kuvaa kaiken omasta näkökulmastaan, Quinn pystyy hienosti kuljettamaan myös kirjan dekkarijuonta ja antamaan varsin elävän kuvan kirjan ihmisistä. Eronnut Bernie on jäyhän sympaattinen, elämän kolhima ihmissankari. Hänen vähittäistä rakastumistaan toimittaja Suzyyn kuvataan vähäeleisesti, mutta se ei silti jää huomaamatta. Kirjassa on myös ympäristönsuojeluaspekti - Bernie motkottaa jatkuvasti siitä, miten yhä enemmän ihmisiä on muuttanut ja muuttaa hänen rakastamalleen aavikolle ja miten nämä ihmiset tuhlaavat sumeilematta vettä, niin että pohjavesivarasto on lähes lopussa ja joet kuivuneet (esim. s. 203-204).

Kiva kirja. Muita eläinten näkökulmasta kirjoitettuja dekkareita ovat Leonie Swannin "lammasdekkarit" Murha laitumella ja Ihmissutta ken pelkäisi, jotka ovat myös hauskoja, vaikkakin päähenkilöeläintensä lajin takia tyyliltään varsin erilaisia kuin tämä kirja.

Muualla: Kirjavinkit ja Katinkan kirjasto.

Helmet-haaste 7. Kirjassa rakastutaan.

Spencer Quinn: Karvat pystyssä. Nuuskijatutkimuksia, 2011 (Dog On It. A Chet and Bernie Mystery, 2008). WSOY. Suomennos: Aila Herronen. 360 sivua.

Rachel L. Carson: Meren ihmeet (The Sea Around Us, 1951)

Kannet ovat tylsät,
mutta selkämys kaunis.
Kirjassa ei kyllä sanota
mitään merihevosista.

Biologi Rachel Carsonin nimi oli minulle tuttu ympäristöliikkeen klassikosta ja jopa sen aloittajasta Äänetön kevät, joka sai ihmiset tiedostamaan DDT:n ja muiden hyönteismyrkkyjen vaarat eläimille ja ihmisille, mutta jota ei ole tullut luettua siitä huolimatta että se on omassa hyllyssä äidiltä perittynä. Carson on kuitenkin kirjoittanut monia muitakin kirjoja, kuten tämän maapallon meriä systeeminä käsittelevän hienon teoksen.

Yleensä meristä puhuttaessa ajattelee niiden eläimistöä, mutta tässä kirjassa merten eläimiä ei mainita juuri ollenkaan. Sen sijaan kirjassa kerrotaan mm. merten synnystä, syvämerestä, merten pohjan pinnanmuodostuksesta, ravinteiden kierrosta merissä, merivirroista, meristä lämmönsäätäjinä, merten mineraaleista, saarten synnystä, vuorovedestä, merten aalloista pinnalla ja pinnan alla sekä myrskyistä. Carson on todella hyvä kirjoittaja, ja hän esittää nämä asiat kiehtovasti ja jännittävästi, myös tällaisen lukijan mielestä joka ei ole yleensä kiinnostunut maantieteestä. Parhaiden tietokirjojen tapaan se avasi minulle suureksi osaksi aivan tuntemattoman maailman ymmärrettävällä tavalla. Tuntui myös hyvältä lukea tällaista kirjaa, joka antaa kokonaiskuvan aiheestaan ja josta saa käsityksen siitä, miten asiat liittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Tällaista lähestymistapaa kaipaisi myös nykyisiin (lasten) tietokirjoihin, joissa tieto on minusta usein sirpaleista ja pinnallista.

Näin suurta tietomäärää ei yksi ihminen pysty tietenkään täysin hallitsemaan, ja Carson kertookin saaneensa monelta tutkijalta apua kirjan kirjoittamiseen. Hän myös sanoo suoraan, milloin asiasta ei vielä tiedetä kovin paljon. Vaikka kirja varmasti edustaa aikansa parasta tieteellistä tietoa Yhdysvalloissa, siinä on silti joitakin selvästi vanhentuneita kohtia - Carson esimerkiksi ällistyttävästi kirjoittaa, että mantereet ovat varmasti koko maapallon historian ajan olleet samassa paikassa, ja maapallon likimääräiseksi iäksi hän sanoo "yli kaksi miljardia vuotta" (s. 11), kun nykyään ikänä pidetään noin 4,5 miljardia vuotta. Ainakaan maapallon muinaisuudesta kertoviin lukuihin ei siis kannata luottaa, mutta monet kirjan tiedoista tuntuivat nykyäänkin paikkansapitäviltä (en ole kyllä mikään asiantuntija), koska ne perustuvat tietoihin ja lukuihin, jotka oli silloisilla laitteilla pystytty varmastikin melkoisen luotettavasti mittaamaan. Tulkinnat näistä tiedoista ovat tietysti saattaneet muuttua, ja mitään kirjan tietoa ei tietenkään kannata automaattisesti pitää nykytiedon mukaisena.

Tässä maistiaisia kirjasta. Pitkämatkaiset muuttolinnut saattavat höyhenissään levittää valtamerten saarille kasveja, mahdollisesti jopa joitakin hyönteisiä ja pieniä maakotiloita. Erään linnun höyhenistä irroittamastaan savikokkareesta Darwin kasvatti 82 erilaista kasvia, jotka kuuluivat viiteen eri heimoon (s. 112-113). Aaltoja ei ole vain meren pinnalla, vaan niitä on myös näkymättömissä valtameren pinnan alla. Ne etenevät salaperäisiä teitään kaukana meren salatuissa syvyyksissä mahtavasti vyöryen ja pysähtymättä koskaan. ... Liikkuvat vesimassat ovat käsittämättömän suuria, eräät "aallot" ovat jopa sadan metrin korkuisia (160).

Tässä 70 vuotta vanhassa kirjassa puhutaan yllättäen nykyilmiöstä: Nyt omana aikakautenamme meillä on tilaisuus todeta hämmästyttävä ilmaston muutos. ... Maapallon jäätynyt napakalotti on selvästi ilmastoltaan lämpenemässä. ... Itämeren talvisen jääpeitteen laajuus on viimeisen sadan vuoden aikana selvästi supistunut. ... Eläinmaailmassakin näkee merkkejä Pohjoisen jäämeren lämpenemisestä. Carson antaa monia esimerkkejä tästä ilmaston lämpenemisestä (220-225), muttei kuitenkaan tässä vaiheessa vielä pidä ihmisen toimintaa lämpenemisen syynä.

Kuu etääntyy hiljalleen maapallosta koko ajan kauemmas. Tämä johtuu sen aiheuttamien vuorovesien kitkasta, joka myös jarruttaa maapallon kiertoliikettä akselinsa ympäri - vuorokausi on joskus ollut vain neljän tunnin pituinen. Kun kuu oli kaksi kertaa lähempänä maata kuin nykyään, vuoroveden korkeusero saattoi eräillä rannikoilla olla satoja metrejä (190-191), mikä tietysti teki mahdottomaksi elämän noilla valtavien vesimassojen huuhtomilla alueilla. Vuoroveden korkeus muuten vaihtelee nykyään hyvin paljon eri paikoissa eri puolilla maapalloa, ja ainakaan kirjan kirjoitusaikaan ei tiedetty tarkkaan miksi.

Walesin rannikoilta Etelä-Portugaliin elää pieni vihreä mato, Symsagittifera roscoffensis, joka elää ällistyttävästi symbioosissa erään sisällään olevan viherlevän kanssa ja saa kaiken ravintonsa levän yhteyttämistuotteista niin että sen oma ruoansulatuselimistö on surkastunut. Sen elämää rytmittää vuorovesi: luoteen aikana mato nousee esiin kosteasta hiekasta ja paistattelee päivää auringossa, niin että levät voivat valmistaa ravintoa. Vuoksen noustessa madot kaivautuvat uudestaan hiekkaan, jotteivät ne huuhtoutuisi mereen. Ja vaikkei niillä ole aivoja eikä varsinaista muistia, akvaariossakin ne noudattavat tätä vuorokausirytmiä ja tulevat 24 tunnin aikana kaksi kertaa esiin hiekasta ja kaksi kertaa vetäytyvät sinne uudestaan. (199-200)

Eli vaikka kirjan tiedot ovat osaksi tietysti vanhentuneet, se oli oikein mielenkiintoista luettavaa ja kertoi jännittävästi asioista, joista en tiennyt (paljon) mitään tai joita en ollut aiemmin pitänyt kiinnostavina. Lukunautintoa lisäsi myös hyvä ja sujuva käännös (jossa tosin oli joitakin vanhahtavia piirteitä, kuten termi vuorilaji, jonka asemasta nykyään puhutaan kivilajista). Kirjasta on otettu vuonna 2021 englanninkielinen uusintapainos (one of the most influential books ever written about the natural world), samoin toisista Carsonin "meritrilogian" kirjoista Under the Sea-Wind ja The Edge of the Sea. Kirja saa arvostamaan merien mahtavuutta ja voimaa ja ymmärtämään paremmin niiden merkityksen ihmisille, ja sitä voi minusta hyvin suositella nykylukijallekin. Taisin jo mainita, että Carson kirjoittaa hyvin?

Myös blogissa Manta pallon ympäri kirjoitetaan tästä kirjasta: Miten joku voikin kirjoittaa tieteellistä tekstiä noin kauniisti! Kino Regina kertoo Carsonin kirjan pohjalta tehdystä melko kummallisen kuuloisesta dokumenttielokuvasta (1953). Carsonin klassikko Äänetön kevät taas teki vaikutuksen Lauraan.

Helmet-haastekohtia löytyy vaikka kuinka: 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirjailija: Carson sai Pulitzer-palkinnon vuonna 1952 nimenomaan tästä kirjasta The Sea Around Us. 19. Suomi mainittu (yhdessä tai kahdessa kirjan kohdassa tosiaan mainitaan myös Suomi). 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa. 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä. 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Edit 18.2.24.

Rachel L. Carson: Meren ihmeet, 1954, 2. painos (The Sea Around Us, 1951). Tammi. Suomentajat: Hilkka ja Jussi Koskiluoma. 261 sivua.

Harald Kratschmer: Kotikomposti (2000)

Kompostointi on minulle itsestään selvää, koska se on mainio tapa kierrättää ravinteita ja saada maanparannusainetta puutarhaan ja koska myös lapsuudenkodissani kompostoitiin. Kokonainen kirja kompostoinnista kuulostaa kuitenkin liialliselta, eikä asia olekaan näin: vain noin kolmannes tästä kirjasta käsittelee kompostin rakentamista, hoitoa, käyttöä ja erilaisia kompostointitapoja.

Kompostoinnin lisäksi kirjassa käsitellään myös kateviljelyä, kasvien ravinteiden tarvetta, viherlannoitusta, maaperää sekä vuoroviljelyä, mikä teki siitä minulle oikein mielenkiintoisen, koska varsinkin viherlannoitus oli minulle aika uusi asia enkä ole itse koskaan kokeillut sitä puutarhassa. Kateviljelystä tiesin ennestäänkin jotain, mutta tästä kirjasta sai paljon lisätietoa asiasta ja lisäksi innostusta - tämä on sellainen puutarhakirja, että se saa sormet syyhyämään ja toivomaan, että voisi työntää ne multaan ja kokeilla kirjan ehdotuksia. Kratschmer tosin olettaa lukijan olevan innokas vihannestarhuri, jollainen itse en ole, mutta kirjan periaatteet toimivat varmasti kaikessa viljelyssä.

Koko kirjassa noudatetaan luomuviljelyn periaatteita. Käytetään esimerkiksi hyväksi luonnon omia tapoja tuottaa typpeä (hernekasvit ja muutkin typensitojat) ja kierrättää myös muita ravinteita, niin ettei teollisia lannoitteita tarvita. Hyvin suurta osaa maapallon viljelysmaista uhkaa eroosio, mikä on todella huolestuttavaa, ja mikä liittyy teollisten lannoitteiden käyttöön ja maan kääntämiseen eli toistuvaan paljastamiseen. Maan ei pitäisi koskaan olla paljaana, koska silloin se joutuu alttiiksi suurille lämpötilan vaihteluille, tuulille ja sateille ja siis eroosiolle. Luomuviljely taas suojaa maaperää ja vesistöjä: se tuottaa humusta, hyvä maaperä sitoo vettä ja ravinteita, joita luomuviljelyssä huuhtoutuu muutenkin vähemmän kuin teollisesti lannoitettaessa, ja typpeä ja muita ravinteita karkaa näin vähemmän rehevöittämään vesistöjä.

Vuoden 1850 jälkeen Britannian hedelmällisestä ruokamultakerroksesta on kadonnut 84 prosenttia, ja maaperän eroosio jatkuu noin 1-3 senttimetrin vuosivauhdilla. Kun otetaan huomioon, että maaperän pintakerrosten muodostuminen voi kestää satoja vuosia, ei tällainen katoaminen ole kestävää. [Iso-Britannian Committee on Climate Changen (CCC) mukauttamiskomitean puheenjohtaja lordi] Krebs on varoittanut, että Itä-Englannin hedelmällisin ruokamultakerros, jossa viljellään 25 prosenttia koko maan perunoista ja 30 prosenttia vihanneksista, voi hävitä yhden sukupolven aikana. ... CCC:n mukaan tehomaatalous on suoraan vastuussa ongelmasta ja toteaa raportissaan, että "syvä kyntö, lyhyt viljelykierto ja paljaat pellot" johtavat tuulten ja rankkasateiden aiheuttamaan maaperän eroosioon. (Philip Lymbery: Dead Zone. Mihin villi luonto katosi? s. 313) Maaperän huonontuminen vähentää siis tuottavuutta samaan aikaan kun maapallon väestö kasvaa, mutta maan laatua pystyy kuitenkin onneksi parantamaan hyvillä viljelykäytännöillä.

Kratschmer luettelee pitkän listan kateviljelyn etuja (s. 43-48). Kate suojaa maata tuulelta (joka mm. kuivattaa ja kuorettaa maata ja vie sitä mennessään), auringon valolta, kuumuudelta ja haihdunnalta sekä sadevedeltä. Sadepisaroiden läpimitta voi olla jopa 7 mm ja ne iskeytyvät maahan kahdeksan metrin sekuntinopeudella (28 km/h), eli ei ole ihme, että ne voivat tiivistää tai liejuttaa maan tai viedä sitä mukanaan. Katteen alla myös maan lämpötila säilyy paljon tasaisempana kuin muuten, mikä taas on hyväksi kasveille ja niiden juurille, ja kate pidentää kasvukautta suojaamalla ensimmäisiltä pakkasilta. Lämmön säilyminen maassa paremmin myös öisin hyödyttää maaperäeliöitä. Kastemadot saavat orgaanisesta katteesta itselleen runsaan ruokapöydän ja palkitsevat viljelijän tästä lannoittamalla ja ilmastamalla maata. Katteen alla kasvit pystyvät hyödyntämään paremmin vettä ja ravinteita kaikkina vuorokaudenaikoina, ja kate tukahduttaa myös rikkakasvien kasvua ja helpottaa kitkemistä (minkä olen huomannut käytännössä, kate on hyvä asia).

Kirjaa voi hyvin suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille: se on runsaasti kuvitettu, selkeästi ja innostavasti kirjoitettu sekä hyvin suomennettu. Kääntäjä Teuvo Suominen on myös mukauttanut ruotsalaisen alkuteoksen Suomen oloihin. Kirjassa on kuitenkin eräs kummallisuus, joka ei johdu itse kirjasta vaan suomalaisesta kustantajasta - kirjan nimi on Kotikomposti ja takakansitekstissäkin puhutaan lähes yksinomaan kompostoinnista. Tämä kuitenkin saattaa karkottaa sellaisia lukijoita, jotka ajattelevat jo osaavansa kompostoida, mutta olisivat kiinnostuneita kateviljelystä, viherlannoituksesta ja vuoroviljelystä ja tarttuisivat kirjaan, jos kirjan nimessä ja kansitekstissä puhuttaisiin myös näistä.

Helmet-haaste 16. Kirjassa on valokuvia.

Harald Kratschmer: Kotikomposti, 2001 (Jord och kompost - Gödsling och jordförbättring på naturens villkor, 2000). Otava. Suomen oloihin soveltaen suomentanut Teuvo Suominen. Piirrokset: May Moran. 120 sivua.

Aulis Ojajärvi (toim.): Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja, osa I, 1987 (1960)

Kuvan henkilöiden käsiä kannattaa katsoa tarkemmin. Ne paljastavat, että pariskunnan suhde on läheisempi kuin miltä aluksi vaikuttaa, ja että perhe on myös suurempi kuin miltä ensin näyttää. Puhutteleva teos on Ford Madox Brownin maalaus Jäähyväiset Englannille.

Luin aikaisemmin kirjan Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja 2, ja nyt kirjoitan sitten ensimmäisestä osasta. Tässä kirjassa on yleensä ottaen vanhempia novelleja kuin kakkososassa, eikä se kiinnostanut minua yhtä paljon kuin uudempi kirja, mutta kyllä tämäkin tietysti antoi kiinnostavia näytteitä klassikkokirjailijoiden novelleista. Kuten edellinen teos, tämäkin kirja on tarkoitettu koulujen käyttöön. Monet kirjan tarinoista on käännetty uudelleen kokoelmaa varten, osa jopa ensimmäisen kerran suomeksi. Kolme kirjan 30 kirjoittajasta on naisia. Novelleja on niin monta, että kirjoitan kirjasta kahdessa bloggauksessa.

Giovanni Boccaccio: Metsästyshaukka. Mies, joka on aiemmin tuhlannut jättiomaisuutensa turhaan kauniin mutta hyveellisen Monna Giovannan suosion saamiseksi tarjoaa tälle köyhänä ollessaan ateriaksi ainoan arvokkaan omaisuutensa, rakastamansa metsästyshaukan. Novellin käsittämättömästä logiikasta huolimatta siinä on sopusointuinen loppu. (Italia, 1313-1375, 6 s.)

Prosper Mérimee: Mateo Falcone. Carmenin kirjoittajana tunnetun kirjailijan novelli sijoittuu Korsikan makis-metsikköihin, "paimenten ja lainsuojattomien luvattuun maahan". Novellissa annetaan todella karmea esimerkki ehdottomasta patriarkaatista sanan alkuperäismerkityksessä sekä tappavista kunniakäsityksistä. (Ranska, 1803-1870, 13 s.)

Edgar Allan Poe: Amontilladotynnyri. Mies houkuttelee toisen ansaan viinin ja ystävällisyyden varjolla. Minäkertoja on mieleltään selvästi järkkynyt, mutta ehkä juuri se kiinnostaa tässä (ja joissakin muissa Poen novelleissa). (Yhdysvallat, 1809-1849, 7 s.)

Nikolai Gogol: Vaunut. Minusta yksitoikkoista pikkukaupungin upseerien ja tilanhoitajan jaarittelua hevosista ja vaunuista, heidän juhliaan ja muuta ajanviettoaan. Novellin loppu on kuitenkin hauska. (Venäjä, 1809-1852, 11 s.)

Igan Turgenev: Piirilääkäri. Proosallinen lääkäri hoitaa monien päivien ajan kuolevaa nuorta naista, joka rakastuu lääkäriin ja saa ehkä vastarakkauttakin. Paljon puheen ja kummallisten asenteiden takia asiasta on vaikea olla varma. (Venäjä, 1818-1883, 9 s.)

* Gottfried Keller: Neitsyt ja nunna. Luostarin kaunein nunna Beatrice lähtee eräänä päivänä luostarista, rakastuu komeaan ritariin, menee tämän kanssa naimisiin ja synnyttää tälle kahdeksan poikaa, kunnes lähtee parinkymmenen vuoden päästä takaisin luostariin kertomatta perheelleen mitään. Perhe tapaa uudestaan kymmenen vuoden päästä. Tämä tarina on eräänlainen satu, ja sen sadunomainen kerronta viehättää. (Sveitsi, 1819-1890, 7 s.)

Fedor Dostojevski: Rehellinen varas. Sotamies Astafi kertoo tarinan juoposta Emeljanista, jota hän auttaa puhtaasta ystävällisyydestä, mutta joka pettää hänen luottamuksensa kerta toisensa jälkeen. Hän kuitenkin säälii tätä ja antaa anteeksi yhä uudelleen. Novelli on kaunis tarina heikkoudesta, pyrkimisestä hyvään ja välittämisestä, mutta minusta se oli tyylinsä takia vähän hankalaa luettavaa. (Venäjä, 1821-1881, 15 s.)

* Björnstjerne Björnson: Kotkanpesä. Korkeiden tuntureiden ympäröimän Endrenkylän yllä on kotkanpesä, jonka asukit aiheuttavat vahinkoa ja jonka kaikki haaveilevat tuhoavansa. Eräänä päivänä reipas orpo nuorukainen Leif lähtee yrittämään. (Norja, 1832-1910, 3 s.)

* Mark Twain: Bakerin sininärhitarina. Humoristinen tarina miehestä, joka on oppinut ymmärtämään eläinten puhetta ja kertoo tarinan sininärhestä, joka yrittää täyttää erään mökin katossa olevan reiän tammenterhoilla. (Yhdysvallat, 1835-1910, 5 s.)

* Alphonse Daudet: Herra Seguinin vuohi. Olen lukenut tämän sympaattisen ja haikean novellin muualtakin, mutta aiemmin lukemastani versiosta puuttui tarinan alun 1400-luvun runoilijalle osoitettu kirje, joka tekee tarinasta symbolisen. Kaunis pieni vuohi ei halua viettää elämäänsä sidottuna maatilalla, vaan karkaa vuorille. Vapaus on ihanaa, mutta vaarallista. (Ranska, 1840-1897, 7 s.)

August Strindberg: Jotta päästäisiin naimisiin. Ei kovin rikkaan viulunsoittajan kihlausaika on yhtä painajaista morsiamen suuren perheen takia, mutta asiat eivät parane häidenkään jälkeen. Katkeran lakoninen kuvaus siitä, miten avioliitto muuttuu koko ajan huonommaksi vaimon ymmärtämättömyyden takia. (Ruotsi, 1849-1912, 8 s.)

Guy de Maupassant: Matkalla. Romanttinen tarina yksinäisestä venäläisestä kreivittärestä, joka auttaa junamatkalla tuntematonta haavoittunutta miestä pääsemään Venäjän rajan yli. Mies ei kreivittären toiveesta enää koskaan puhu tälle, mutta pysyttelee tämän lähellä naisen kuolemaan asti. (Ranska, 1850-1893, 6 s.)

Guy de Maupassant: Koru. Kaunis keskiluokkainen vaimo kaipaa juhlia, loistetta ja tanssia ja saakin niitä runsaasti yhtenä iltana. Juhlalla on kuitenkin seuraukset, jotka muuttavat pariskunnan koko elämän ja ulottuvat vuosien päähän. En oikein tiedä, mikä tämän tarinan opetus on - että pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä on? Että elämä on sattumanvaraista? Että vaikeistakin asioista kannattaisi kertoa asianosaisille? (9 s.)

* Anton Tšehov: Taiteen tuote. Humoristinen novelli, jossa taidokkaasti tehty mutta hyvin rietas antiikkipronssiveistos kiertää lahjoittajalta toiselle. (Venäjä, 1860-1904, 4 s.)

Anton Tšehov: Näyttelijän lähtö. Häränvoimaisen näyttelijä Štšiptsovin rinnassa revähtää jotain tavanomaisen teatterinjohtajan kanssa käydyn riidan aikana. Seuraavien parin päivän aikana hän istuu huonokuntoisena hotellihuoneessaan ja sanoo kaikille luonaan toinen toisensa jälkeen käyvälle vieraalle haluavansa kaukaiseen kotikaupunkiinsa Vjazmaan. (6 s.)

Helmet-haaste 38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet. Vaikka kädet ovat kuvassa pienet, ne kertovat paljon lisää kannen ihmisistä. Tämä sopii myös hankalaan kohtaan 28. Kirjailija on Välimeren maasta. Giovanni Boccaccio oli italialainen; Prosper Mérimee ja Guy de Maupassant olivat ranskalaisia. Maupassantin sijoitan kyllä ennemmin Pariisiin, mutta Mérimeen novelli sijoittuu Välimeren saarelle.

Edit 14.2.24 (lisätty Helmet-haastekohdat ja korjattu sana).

Aulis Ojajärvi (toim.): Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja, osa I, 1987 (1960). WSOY. Eri suomentajia. Kannen suunnittelu: Kirsti Kanniainen, kannen kuva: Ford Madox Brown, Jäähyväiset Englannille. 308 sivua.

Hilja Valtonen: Salainen ase. Nelinäytöksinen hupailu, 1964

Tämän näytelmän alussa (jonka juonen paljastan suunnilleen kokonaan) järjestellään pikkukaupungissa missikilpailuja ja samalla mannekiininäytöstä, jonne haikailevat monet kaupungin nuoret kaunottaret. Mukaan pääsystä päättää "missien metsästäjä" Sami Apaja, jonka tapaamme ensin iloisen ja kostean illan jälkeen kauniin rokokoonaisen puvussa lääkäri Heikki Mysiinin kodissa. Lääkärin topakka eteistyttö Lippe tulee passittamaan meluavan "pariskunnan" tahoilleen, Heikin huoneeseensa ja "naisen" taksilla kotiin.

Asiat etenevät, ja kilpailun osallistujiksi valitaan Alli, Valli, Tylli ja Kylli (kaunoluistelija, asiatyttö, kampaaja ja koulutyttö) sekä kilpailun rahoittajan, liikenaisen ja johtajan Hanna Hempan tytär Heli Hemppa. Mukana tapahtumissa on myös Lipen ystävä, mutkaton ja Lipen puolia ehdoitta pitävä naistaidemaalari Raikku. Hänelle missien mannekiininäytös olisi loistava mahdollisuus saada tunnustusta suunnittelemilleen persoonallisille vaatteille ja näin helpottaa alituista rahapulaansa.

Missikisoissa kapuloita rattaisiin asettaa itserakas ja koppava Heli Hemppa vaikutusvaltaisine äiteineen. Heli on valmis pilaamaan kaikki Raikun mahdollisuudet - vihaisena siitä, että hän ei muiden Raikun vaatteiden esittelemisestä kieltäytymisensä takia saisi esitellä myöskään Raikun mestariluomusleninkiä, hän haluaa estää leningin näyttämisen kokonaan. Hyväsydäminen, reipas ja lojaali Lippe, joka on auttanut näytöksessä pukijana, tulee kuitenkin hätiin ja pelastaa tilanteen. Lopussa tälle Tuhkimolle avautuu mahdollisuuksia niin elokuvissa kuin muuallakin, myös Heikin vaimona. Näytelmän lopussa jää kuitenkin auki, minkä näistä vaihtoehdoista Lippe tulee valitsemaan.

Teoksen nimi tulee siitä, että pahat kielet joskus sanoivat Lipen olevan Heikin "salainen ase" tai "leipäsusi", eli että hänellä olisi tähän läheisempikin suhde. Valtonen osaa kirjoittaa ja tämäkin näytelmä oli viihdyttävää ja eloisaa tekstiä, mutta sisällöltään hyvin kevyt tilannekomedia. Näytelmän aihekaan ei juuri kiinnostanut minua. Mutta tietysti tässäkin oli kyse naisista, näiden mahdollisuuksista elämässä sekä käyttäytymisestä ja valinnoista yhteiskunnallisten odotusten ja rajoitusten puitteissa, kuten ehkä kaikissa muissakin Valtosen teoksissa.

50. blogissani luettu näytelmä. :-)

Helmet-haaste 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo (Heli Hemppa).

Hilja Valtonen: Salainen ase. Nelinäytöksinen hupailu, 1964. Otava. 135 sivua.

Arthur Henderson: Tie rauhaan (Labour's way to peace, 1935) (rauhannobelistit 1934)

Kansainvälinen uskomme on sosialismimme sieluna. Tämän vuoksi sosialismi on ainoa voima maailmassa, joka on kyllin vahva ja kyllin määrätietoinen tuhotakseen pimeyden ja taantumuksen voimat ja saavuttaakseen viimein rauhan ja ihmisten veljeyden. Me kutsumme tämän maan ja koko maailman nuorison lippumme ympärille ponnistelemaan yhdessä meidän kanssamme tätä korkeaa päämäärää kohti. Se on koko historian verrattomin uhkayritys, pyrkimys tehdä tosiolevaiseksi maailman suuri liitto, ihmisten veljeyden näkyvä ruumiillistuma. (111-112)

Vuoden 1934 rauhannobelisti oli Arthur Henderson (1863-1935), työväenpuolueen poliitikko ja ammattiyhdistysjohtaja, joka oli toiminut Iso-Britannian ulkoministerinä reilun kahden vuoden ajan sekä aseistariisuntakonferenssin puheenjohtajana kolmen vuoden ajan (108). Glasgow'laisen tekstiilityöläisen poika Henderson oli aloittanut työnteon veturitehtaalla jo 12-vuotiaana, joten hänellä oli paljon omakohtaista tietoa työläisten asemasta ja kapitalismista Iso-Britanniassa. Rauhanpalkintonsa hän sai "toiminnastaan Kansainliitossa ja Geneven aseistariisuntakonferenssissa".

Tämän kirjan eräs ongelma ilmenee alun lainauksesta: kirja on kirjoitettu niin selvästi tietyn katsantotavan ja ideologian näkökulmasta, että se tuntuu yksisilmäiseltä. Vaikka jokainen tietysti katsoo maailmaa omasta vinkkelistään, rauhannobelistilta odottaisi kuitenkin laajempaa näkökantaa, ja Hendersonin eri muodoissa toistuvat maininnat siitä, että sosialismin ja työväenpuolueen tie on ainoa oikea tie, vähensivät kirjan kiinnostavuutta.

Henderson ei monien poliitikkojen tapaan pehmentänyt sanomisiaan, vaan sanoi suoraan, että työväenpuolue aikoo valtaan päästessään muuttaa perusteellisesti yhteiskunnan taloudelliset, poliittiset ja kansainväliset eli valtioiden itsemääräämisoikeutta koskevat rakenteet. Jälkimmäinen liittyy hänen luottamukseensa siihen, että Kansainliitto ja sen jäsenten väliset eri sopimukset pystyvät estämään sodat saamalla valtiot ja kansat tekemään yhteistyötä keskenään, antamalla valtioiden väliset riitakysymykset sovittelutuomioistuimen ratkaistavaksi (tuttua monien aikaisempienkin rauhannobelistien kirjoista), määrittelemällä hyökkäävän valtion yksiselitteisesti ja asettamalla tälle paljon erilaisia sanktioita. (Jos jäsenet olisivat noudattaneet Kansainliiton sopimuksia, sopimukset olisivat hyvinkin voineet estää sodat, mutta Henderson sanoi muistaakseni jossain kohdassa, että kaksi suurta valtiota oli jo eronnut Kansainliitosta.)

Hendersonin mielestä mahdollisimman monien, mielellään ehkä kaikkien maailman valtioiden välinen yhteistyö ja keskinäiset sopimukset mahdollistaisivat laajan aseistariisunnan, koska tällöin valtioiden ei tarvitsisi pelätä toisiaan ja varautua sotaan toisiaan vastaan, ja koska kaikki muut asettuisivat yhdessä mahdollista hyökkääjää vastaan (kollektiivinen puolustus). Hän näki mielessään eräänlaisen (sosialistisen) maailmanhallituksen; kansainvälisessä yhteistyössä olisivat mukana niin Neuvostoliitto kuin Yhdysvallatkin (84-85).

Tässä on toinen kirjan ongelma: rivien välistä voi lukea, että Iso-Britannialla olisi Hendersonin visiossa ollut varmasti tässä maailmanhallituksessa johtava rooli, koska hän piti englantilaista kulttuuria ja demokratiakäsitystä suuressa arvossa, eikä hän kyseenalaistanut Iso-Britannian maailmanvalloituksia ja roolia siirtomaaisäntänä millään tavalla, vaan piti Iso-Britannian hallintoa mielestäni jopa edullisena siirtomaille. Tässäkin olisi kaivannut rauhannobelistilta laajempaa näkemystä ja kykyä nähdä asiat myös muiden, toisin ajattelevien ihmisten näkökulmasta; Hendersonin olisi toivonut puolustavan esimerkiksi Intian itsenäistymispyrkimyksiä. (Toisaalta kukaan muukaan rauhannobelisti ei ole vielä asettunut puolustamaan silloisten siirtomaiden itsenäisyyttä, ainakaan lukemissani kirjoissa - kaikkien tähänastisten rauhannobelistien kirjojahan en ole lukenut - vaikka Nicholas Murray Butlerilla olikin jo viitteitä tähän suuntaan.)

Mielenkiintoinen ajatus kirjassa oli se, että myös yksilöllä on maailmankansalaisena oikeus ja velvollisuus tukea maailmanrauhaa asettumalla tarpeen vaatiessa vastustamaan omaakin maataan ja kieltäytymällä osallistumasta sotaan tai tukemasta maataan mm. rahallisesti (94-97): Jos kansainliitto on selittänyt hallituksen esiintyneen hyökkääjänä, tai jos se itse on julistautunut hyökkääjäksi jouduttuaan sotaan sovintotuomion hylättyään, on kieltäydyttävä millään tavoin palvelemasta tai tukemasta hallitusta joko sotapalveluksen, kansalliselta kannalta merkittävän työn tai veron maksun muodossa (96). Hänen mielestään myös kirkon tuli kieltäytyä tukemasta sellaista (omankin valtion) sotaa, jota valtio ei ole suostunut asettamaan soviteltavaksi (97). Molemmat olisivat oikein hyviä periaatteita myös nykyään, vaikka yksittäisen ihmisen saattaakin olla vaarallista ryhtyä vastustamaan epäoikeudenmukaista hallitusta. (Eräästä tällaisesta ihmisestä kertoo kirjastossa näkemäni kirja ZOV - venäläissotilas joka sanoi sodalle ei.)

Kirja oli aika nopea- ja helppolukuinen, muttei kovin kiinnostava sen julistavan otteen takia sekä sen takia, että se oli niin tiiviisti yhteydessä oman aikansa tapahtumiin. Vaikka se oli ohut, sen olisi mielestäni hyvin voinut lyhentää yli puoleen poistamalla sosialismin kehumiset ja viittaukset siihen sekä selkeyttämällä ja tiivistämällä kirjan argumentit; tällaisenaan kirjassa oli minusta paljon toistoa. Henderson kuitenkin varmasti vilpittömästi työskenteli kansainvälisen yhteistyön, Kansainliiton ja aseistariisunnan puolesta, ja on hienoa, että tässä työssä oli mukana myös sosialisteja (ruotsalainen Hjalmar Branting oli toinen tällainen sosialistinen rauhannobelisti), joten hän on varmaan hyvinkin ansainnut palkintonsa.

Kirjan suomalainen kustantaja oli Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, ja se on painettu Helsingissä Työväen kirjapainossa.

Arthur Henderson: Tie rauhaan, 1935 (Labour's way to peace, 1935). Esittely: Väinö Voionmaa. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta. Ei suomentajan nimeä (Väinö Voionmaa?). 120 sivua.

Konrad Lorenz: Eläimet kertovat. Eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana, 1975 (Er redete mit dem Vieh, den Vögeln und den Fischen, 1949)

Itävaltalainen Konrad Lorenz on yksi lapsuuteni sankareista: pidin kovasti hänen kirjoistaan, joissa hän kuvaa kokemuksiaan eläinten käyttäytymisen tutkijana eli etologina. Hän saikin tunnustukseksi uraauurtavasta työstään mm. eläinten leimautumisen ja muiden vaistotoimintojen tutkijana Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1973 kahden muun eläintieteilijän, Karl von Frischin ja Nikolaas Tinbergenin kanssa.

Luin vasta nyt Wikipediasta hänen natsikytköksistään (nopeasti hankittu puolueen jäsenkirja sekä pienempi tai suurempi mukanaolo "saksalais-puolalaisia hybridejä" tutkivassa projektissa - projekti muuten kertoo siitä, että myöskään kristityt saksalaiset ja muut eurooppalaiset eivät välttämättä olleet turvassa natsien "tieteeltä").

Lorenzin merkitystä eläintieteilijänä ei kuitenkaan voi kiistää, ja hänen kirjoistaan välittyy kuva humaanista, eläimiä rakastavasta ja niitä ymmärtävästä ihmisestä. Hän ei suhtaudu eläimiin vain sieluttomina, mekaanisina tutkimuskohteina, kuten niin moni viime vuosisatojen tutkija, vaan näkee niiden erilaiset luonteet ja arvostaa niitä persoonallisuuksina.

Lorenz oli monessa asiassa edelläkävijä: tämän kirjan alussa hän esimerkiksi sanoo, ettei häkissä (laboratorio-olosuhteissa) elävän eläimen käyttäytymisestä voida päätellä mitään sitä, miten se käyttäytyy vapaudessa. Siksi hän tutkikin maatilallaan eläimiä luonnossa, lemmikkieläimiään tai sitten tilalla vapaasti liikkuvia kotieläimiä. Hän seurasi esimerkiksi villihanhien elämää elämällä kokonaisen kesän "hanhena hanhien joukossa": Jos tahtoo oppia tuntemaan villihanhia, täytyy elää niiden joukossa, ja jos tahtoo elää niiden joukossa, täytyy mukautua niiden elämäntahtiin. Ihminen, jota luonto ei ole siunannut laiskuuden lahjalla, ei siihen kerta kaikkiaan pysty (149). Aina hän ei tosin antanut eläinten elämän kulkea luonnollista kulkuaan esim. leimauttamalla hautomakoneesta juuri kuoriutuneet linnunpoikaset itseensä, mutta jos hän teki tällaista, hän huolehti "poikasistaan" hyvin.

Tässä kirjassaan hän antaa jonkin verran ohjeita myös lemmikkieläinten valinnasta ja niiden hyvästä hoidosta. Nämä luvut tuntuivat osittain ristiriitaisilta - hänestä oli esim. oikeutettua pitää peippoja häkissä, vaikka kirjan alussa hän puhui eläinten vapauden puolesta. Suurimman osan kirjasta vievät kuitenkin kuvaukset erilaisten luonnon- tai kotieläinten, etenkin lintujen mutta myös vaikkapa kalojen ja vesipäästäisten käyttäytymisestä. Varsinkin naakoista ja niiden sosiaalisesta elämästä kerrotaan paljon. Naakat esimerkiksi pariutuvat loppuiäkseen.

Lorenzin kirjoitustyyli on hauska ja vetävä, ja naurahtelin usein kirjaa lukiessani. Hän esimerkiksi herätti ohikulkijoiden huomiota kulkemalla niityllä kyykyssä kahdeksikkoa ja raakkumalla olkansa yli, mikä selittyi häntä seuraavilla sorsanpoikasilla, jotka olivat ruohikossa katsojilta piilossa. Kirjasta saa myös paljon tietoa eläimistä, vaikken ollutkaan läheskään kaikista asioista samaa mieltä. Monista asioista (esim. koiriin liittyvistä tiedoista) on kirjan kirjoittamisen jälkeen tietysti saatu lisätietoa ja käsitykset niistä ovat muuttuneet, mutta kirjassa on varmaan vieläkin paljon paikkansapitävää tietoa esim. naakkojen elämästä. Kirjasta välittyy käsitys siitä, että eläinten pitää saada olla sellaisia kuin ovat ja käyttäytyä itselleen luontaisella tavalla, mikä on nykyisinä tehomaatalouden aikoina hyvin tärkeää muistaa. Käännös on hyvä, ja kirjaa elävöittävät Lorenzin omat pikkupiirrokset.

Helmet-haaste 9. Kirjassa joku (tai jokin, siis eläin) karkaa.

Konrad Lorenz: Eläimet kertovat. Eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana, 1975 (Er redete mit dem Vieh, den Vögeln und den Fischen, 1949). Alkusanat kirjoittanut Pontus Palmgren. Tammi. Suomennos: Jukka Koskimies. Päällys: Niilo Raitio. 225 sivua.