Jesse J. Prinz: Beyond Human Nature. How Culture and Experience Shape the Human Mind, 2012

Jesse Prinz haluaa kirjassaan esittää argumentteja sen puolesta, että ihmisten tavat, kyvyt, taidot ja jopa tunteet ovat opittuja tai ympäristön aikaansaamia asioita sen sijaan että ne olisivat biologian ja geenien määräämiä. Kukaan ei varmastikaan edusta näitä kahta lähestymistapaa - englanniksi nurturism ja naturism - äärimmäisissä muodoissaan väittämällä, että oppimisella tai vaihtoehtoisesti geeneillä ei olisi mitään vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen ja luonteeseen, eikä Prinz itsekään väitä ihmismieltä "tyhjäksi tauluksi".

Prinzin mielestä biologismia ja geenien vaikutusta on kuitenkin viime vuosina painotettu paljon kulttuurin ja kasvatuksen vaikutusta enemmän. Asia on hänen mielestään tärkeä, koska se vaikuttaa siihen, ajatellaanko ihmisiin voivan vaikuttaa ja minkä verran ja millaisina me pidämme esimerkiksi opetuksen mahdollisuuksia; sillä on siis merkitystä mm. sosiaali- ja koulutuspolitiikalle. Hänen mielestään tiede tukee vahvasti sitä, että oppimisella on geenejä paljon suurempi osuus (12).

Omasta elämästäni löytyy vahvistusta molempiin kantoihin, mikä on yksi syy siihen, että tartuin kirjaan. Käyttäytymiseni ja suhtautumiseni asioihin on muuttunut monella tavalla elämäni aikana (varsinkin jos olen sinnikkäästi pyrkinyt muuttamaan niitä), myös sellaiset asiat joita olen pitänyt luonteeseeni kuuluvina ja joita nykyisissä psykologisissa teorioissa saatetaan pitää melko muuttumattomina. Toisaalta tunnistan itseni samaksi ihmiseksi kuin nuorena - olen esimerkiksi aina ollut enemmän tai vähemmän introvertti - ja olen aivan erilainen kuin sisareni, vaikka olemme kasvaneet samassa ympäristössä.

Kirja käsittelee ihmismieltä monipuolisesti. Se antaa kahdessatoista eri teemoja käsittelevässä luvussaan kiehtovan sukelluksen psykologisiin näkemyksiin ihmisluonteen eri puolista: luonteenpiirteisiin, älykkyyteen, synnynnäisiin (tai ei) käsitteisiin ja ajatteluun, kielen oppimiseen, kielelliseen relativismiin, erilaisiin ajattelutapoihin eri puolilla maailmaa, sukupuolisidonnaiseen (tai ei) ajatteluun, seksiin, tunteisiin, arvoihin ja moraaliin.

Kirjassa käsitellyt asiat ja siinä siteeratut tutkimukset ovat kiinnostavia. Parasta kirjassa on kuitenkin se, miten se kerta toisensa jälkeen dekonstruoi ensikatsomalta täysin varmoilta ja vastaansanomattomilta tuntuvat biologismin suuntaan viittaavat tutkimustulokset (esim. kaksostutkimuksissa ja sosiobiologisissa teorioissa) ja osoittaa, että ne eivät olekaan varmoja ja vastaansanomattomia, vaan että niille voi löytää hyvinkin vakuuttavia vasta-argumentteja. Oli Prinz oikeassa tai ei - ja usein tuntui olevan - tämä vasta-argumentteihin tutustuminen tuntui hyvältä, koska se auttoi ajattelemaan monipuolisemmin, joustavammin ja vapaammin ja katsomaan asioita useammalta kannalta.

Kirjan alkuosa tuntui hyvinkin vakuuttavalta, mutta loppuosassa Prinzin argumentit vaikuttivat usein heikommilta ja epäuskottavammilta. Esimerkiksi onnellisuudesta puhuessaan hän siteeraa vain yhtä hyvinvointitutkimusta, jonka mukaan esimerkiksi Western countries, especially in more northern parts of Europe, and the former Soviet states were [according to the research], as a group, the least happy of all ja sellaiset maat kuin Nigeria, Puerto Rico ja Meksiko olivat listan ensimmäisinä (s. 268-269), vaikka yleensä pohjoismaat ovat tällaisten tutkimusten kärjessä. Myöskään hänen tulkintansa masennuksen syistä (s. 284) ei ollut minusta uskottava.

Oli miten oli, kirja selventää monia käsitteitä (esim. geneettiset harhakäsitykset, s. 24, ja se että perinnöllinen ja geneettinen ovat kaksi eri asiaa, s. 35-36) ja ennen kaikkea laajentaa ajattelua. En yleensä ottaen pidä determinismistä ja biologismista, joten olen otollista kohderyhmää tällaiselle teokselle.

Prinz kirjoittaa hyvin ja usein myös ironisesti ja hauskasti. Hän käyttää tosin suhteellisen lyhyitä virkkeitä - en tiedä, onko tämä hänelle luontainen tyyli vai onko tämä osa hänen pyrkimystään tehdä kirjasta helposti ymmärrettävä, koska käsitellyt asiat ovat joskus hankalia. Kirja ei kuitenkaan ole yksinkertaistetun tuntuinen.

Prinz on selvästi ajatellut kirjan teemoja paljon ja hänen tietonsa ovat laajat. Kirja on kiinnostava ja siihen kannattaa tutustua, jos on kiinnostunut psykologiasta yleensä tai pohtii kirjassa esitettyjä teemoja ja varsinkin jos törmää sellaiseen käsitykseen tai tutkimustulokseen, jonka mukaan geenit ratkaisevat kaiken. Nykyään tällainen ajattelutapa on ehkä onneksi vähentynyt ja tasoittunut.

Helmet-haaste 42. Kirjan nimessä on alaotsikko.

Jesse J. Prinz: Beyond Human Nature. How Culture and Experience Shape the Human Mind, 2012. W. W. Norton & Company. Kannen suunnittelu: Chin-Yee Lai, kannen kuva: Istockphoto. 368 sivua + lukukohtaiset lähdeviitteet (19 sivua) ja hakemisto (14 sivua).

Miska Rantanen (toim.): Kukkiva syyspervo ruukussa. Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä, 2013

Vakavampien kirjojen lomassa on kiva lukea jotain hauskaa, ja mielestäni tämä kirja oli sitä (merkityksessä höpsöä ja hihityttävää). Miska Rantanen on koonnut kirjaan kuvia esimerkiksi mainoksista, kylteistä ja lapuista, joissa kirjallinen kommunikaatio ei syystä tai toisesta ole aivan täydellistä, vaan herättää outoja assosiaatioita - esimerkiksi lohifileepaketti, jonka tarralapussa lukee "ei sisällä hevosen lihaa" tai poliitikko Jutta Urpilaisen haastattelu, jonka tekstityksenä näkyy "Tietysti hän kävi kimppuuni, se elukka". Kuvia vielä korostavat Rantasen lakoniset kommentit.

Näiden kielikukkasten koonnin motivoijana ei ole ollut vahingonilo, vaan sen huomioiminen, että kirjoittaessa kaikille sattuu virheitä. Kirja on saanut kaksi jatko-osaa, joiden nimet ovat Kivaan kipuun ja Kaikki ranteet auki ja jotka olen myös lukenut.

Muutkin ovat pitäneet kirjaa hauskana: Kirsin kirjanurkka, Kirjojen keskellä, Minna, Arkihuumoria, Kirjavinkit.

Miska Rantanen (toim.): Kukkiva syyspervo ruukussa. Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä, 2013. Schildts & Söderströms. 168 sivua.

Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007

Mitä yhteistä kahdeksalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun runoilijalla, kirjailijalla, kuvataiteilijalla, säveltäjällä ja keittokirjan kirjoittajalla on nykyaikaisen neurotieteen kanssa? Tämän kirjan mukaan paljonkin. Jonah Lehrerin mukaan sadan vuoden takaiset taiteen tai gastronomian edustajat ovat teoksissaan tavoittaneet jotain olennaista ihmisaivojen ja -aistien tavasta toimia, ja uudet aivotutkimukset ovat osoittaneet heidän näkemyksensä jälkikäteen oikeiksi.

Kirjassa puhutaan Walt Whitmanista, George Eliotista, Marcel Proustista, Paul Cézannesta, Igor Stravinskysta, Gertrude Steinista ja Virginia Woolfista. Auguste Escoffier oli kokki ja suositun keittokirjan kirjoittaja, joka tavoitti umami-maun vaistonsa ja kokeilujen avulla, vaikka tiede väitti vielä kauan hänen jälkeensä, että vain neljä makua ovat fysiologisesti mahdollisia. Vaikka muut paitsi Escoffier olivat minulle tuttuja, kukaan heistä ei ole suosikkini enkä ole lukenut ketään kirjan kirjailijoista Woolfin Omaa huonetta ja Whitmania lukuun ottamatta (eräs jakso hänen Leaves of Grass / Ruohonlehtiä -teoksestaan on ollut minulle tärkeä jo vuosikymmeniä ja niitä harvoja runoja jotka osaan ulkoa, vaikka kokonaisuutena teoksen monesti luettelomainen vyörytys on minulle liikaa). Cézannen taulut ovat itse asiassa mielestäni aika kolhoja ja rumia (tässä olen samaa mieltä kuin 1800-luvun vanhoilliset taidearvostelijat, hmm), mutta tämä kirja antoi minulle uuden valaisevan näkökulman niihin, kuten kaikkien muidenkin ihmisten teoksiin, joista kirjassa puhuttiin.

Jottei tästä kirjoituksesta tulisi toivottoman pitkä, tiivistän lukujen sisällön muutamaan sanaan. Whitman - kehon merkitys, kehollisuus ja kehon yhteys tunteisiin; Eliot - positivismin harha ja valinnanvapauden mahdollisuus; Escoffier - maku; Proust - muisti ja sen muuttuvuus ja jatkuva uudelleen muotoutuminen; Cézanne - näkemisen rakentuminen ja ajatusten vaikutus näköhavaintoon; Stravinsky - kuuloaisti ja varsinkin musiikin havaitseminen sekä järjestyksen ja toisaalta uutuuden tarve aivoissa; Stein - kieli ja synnynnäinen kielioppi; Woolf - tietoisuuden rakentuminen sekä identiteetin olemassaolo, mosaiikkimaisuus ja vaihtelevuus. Yhteisenä juonteena kaikissa luvuissa on se, että reduktionismi ei toimi, että havaitseminen ja aivojen toiminta on monimutkaista ja monitahoista ja tavallaan orgaanista (no, aivothan ovat orgaaniset), mikä sopii yhteen myös omien kokemusteni ja ajatusteni kanssa.

Lehrer on itse työskennellyt nobelisti ja hermotutkija Eric Kandelin laboratoriossa, ja vaikka hän sanookin itseään vaatimattomasti vain rivityöläiseksi, hänen tietämyksensä aivojen toiminnasta vaikuttaa mittavalta. Kun tähän yhdistetään vielä kiinnostavaa ja asiantuntevaa 1800-luvun ja 1900-luvun kulttuurihistoriaa - lukija saa tietää paljon käsitellyistä kulttuurin edustajista ja heidän aikakaudestaan - tulos on oikein nautittava. (Kirja vaati kuitenkin aika paljon keskittymistä ja minuun iski lukiessa muutaman kerran jumi, mutta pääsin sen yli lukemalla tekstiä ääneen - olen löytänyt tämän keinon jostain blogista.)

Kirjassa pidetään sekä tiedettä että taidetta tärkeinä, ja Lehrer toivookin, että toisin kuin nykyään, niitä ei pidettäisi toisilleen vastakkaisina vaan että niiden edustajat arvostaisivat toisiaan, koska sekä tiede että taide saavat omilla tavoillaan otteen totuudesta. Näin molemmat pääsisivät etenemään pidemmälle kuin vain pitäytymällä tiukasti omissa lokeroissaan. Kirjassa esitellyt taide-elämän edustajat olivat kaikki kiinnostuneita oman aikansa tieteestä ja seurasivat sitä (Gertrude Stein oli jopa ennen kirjailijaksi ryhtymistään psykologi ja aivotutkija). Lehrer edustaa itse hienosti tätä tieteen ja taiteen yhdistymistä: hän tuntee tiedettä hyvin, mutta hän arvostaa ja rakastaa myös taidetta, ja hänen proosansa on usein hyvin kaunista ja hivelee korvaa ja mieltä.

The memory is altered in the absence of the original stimulus, becoming less about what you remember and more about you. So the purely objective memory, the one "true" to the original taste of the madeleine, is the one memory you will never know. The moment you remember the cookie's taste is the same moment you forget what it really tasted like. (85)

Vaikka pidinkin kirjasta paljon, en ollut Lehrerin kanssa samaa mieltä asiasta, josta itse tiedän enemmän. Kirjoittaessaan Gertrude Steinista Lehrer puhuu Noam Chomskyn kieliteoriasta (Chomsky on varmaan yleisesti paremmin tunnettu yhteiskuntakriitikkona ja aktivistina, mutta alkujaan hän tuli tunnetuksi kielitieteilijänä), jonka mukaan ihmisillä on syntyessään eräänlainen kaikille samanlainen syväkielioppi (deep structure), jonka pintatason ilmentymiä kaikki eri kielet ovat. Vaikka tämän teorian puolesta puhuvatkin jotkin vakuuttavan tuntuiset seikat, Chomsky päätyy tiukoille solmuille yrittäessään johtaa syvärakenteestaan niin erilaiset kielet kuin vaikkapa suomi, englanti ja kiina, ja mielestäni epäonnistuu tässä kokonaan.

Chomskyn mielestä kielentaju on myös vain ihmisille ominainen asia ja hän on joko mitätöinyt tulokset ihmisapinoiden (esimerkiksi simpanssi Washoe, gorilla Koko, bonobo Kanzi; myös papukaija Alex on oppinut ihmiskieltä) kielen oppimisesta, tai jos ei ole voinut tehdä tätä, antanut kielitaidolle aina uuden määritelmän sulkeakseen ihmisapinat kielen ulkopuolelle sitä mukaa kun ne ovat oppineet käyttämään kieltä hänen aiemmin määrittelemällään tavalla. Tästä huolimatta Lehrer puhuu hänen kieliteoriastaan kuin se olisi todistettu, kaikkien hyväksymä asia, mitä se ei todellakaan ole. (Professori Anneli Kauppisen kirjoittaman uuden kirjan Mistä kieli meihin tulee takakannessakin sanotaan, että "Kirjassa väitetään, että todisteita synnynnäisestä ja kaikille ihmisille yleisestä kieliopista ei ole".)

Tämä sai minut ajattelemaan, että ehkä muutkaan kirjassa esitetyt ajatukset aivotoiminnasta eivät ole välttämättä yleisesti hyväksyttyjä, vaikka ne minusta kuulostivatkin intuitiivisesti ja tiedollisesti uskottavilta. (Lähteitä on käytetty paljon - kirjan pienellä kirjoitettu kirjallisuusluettelo on 15 sivun pituinen, vaikka mukana on tietysti myös paljon historiateoksia.) Oli miten oli, kirja on kiinnostava, älykäs ja kauniisti kirjoitettu.

Kirjan kansikuva on mielestäni vähän tylsä, mutta tuolta Proustin kuuluisa madeleine-leivos siis näyttää. Oli hauska lukea kirjasta, että Proust viilaili tekstejään painoon menemiseen asti, koska itsekin tunnen usein tarvetta tehdä bloggauksiini pieniä muutoksia julkaisun jälkeen. Mikä sopi Proustille, sopii myös minulle, vaikken kirjoitakaan tärkeitä asioita ihmisten aivotoiminnasta paljastavaa maailmankirjallisuutta. 

Korjaus 19.12.20: Deep grammar muutettu deep structureksi.

Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007. Houghton Mifflin Company. Kansi: Robert Overholtzer. 200 sivua.