Nils Hövenmark: Rimppalinja, 1986 (Ringlinjen, 1982)

Luin viimeisen Nils Hövenmarkin suomennetuista dekkareista. Kirja sijoittuu taas Pohjois-Ruotsissa sijaitsevaan Svartseleen, tällä kertaa kuuden rivitaloasunnon eläkeläisasuntoon, mukana on edellisistä kirjoista tuttuja henkilöitä, ja kirjan henkilöt ovat taas tavalla tai toisella omintakeisia. Tietynlaisena keskushenkilönä on nimihenkilö Rimppalinja, kauan sitten potkut saanut opettaja, joka illalla juotuaan innostuu soittelemaan kunnan merkkihenkilöille ja kertomaan mielipiteensä Ruotsin ja kunnan tilanteesta ja on siitä saanut liikanimensä. Eläkeläistalon asukkaiden välillä on inhoa, viehtymystä, vastenmielisyyttä, halveksuntaa ja torjuntaa, mikä johtaa lopulta myrkytettyyn armanjakkiin ja erään asukkaan kuolemaan.

Hyvää kirjassa olivat taas erikoiset henkilöt, joita Hövenmark kuvaa yleensä myötätuntoisesti huolimatta siitä, että elämä on murjonut monia heistä. Yhtenä kiinnostavana teemana oli uskonnollinen ahdasmielisyys. Juoni ei kuitenkaan nyt imaissut kovin hyvin mukaansa, kirjoittajan asenne ei vaikuttanut yhtä ymmärtävältä ihmisiä kohtaan kuin muissa hänen kirjoissaan, Hövenmarkin lyhytvirkkeinen kirjoitustyyli tuntui häiritsevän töksähtävältä, ja jotkin kirjan asenteet vaikuttivat kovin vanhahtavilta. Joten vaikka kirja oli helppoa ja leppoisaa luettavaa, Pirkko Pesolan käännös toimi hyvin ja oli mukava palata Svartseleen tuttujen ihmisten pariin, kirja ei innostanut kovin paljon.

- Tunnetko sinä yhteisyyttä Terävän Nicken kanssa?
- Tunnen, todellakin. En tietenkään kaikessa, oikeastaan aika vähässä, luullakseni. Mutta se vähä on tärkeää. Minä uskon että hän ja minä, myös sinä, arvioimme lähimmäisiämme samalla tavalla. Me emme tuomitse heitä yhteiskunnallisen aseman tai enemmän tai vähemmän omituisen käyttäytymisen perusteella. Me kerta kaikkiaan pidämme joistakin ihmisistä, joistakin emme taas ollenkaan. Aina ei voi selittää minkä tähden. (147-148)

Nils Hövenmark: Rimppalinja, 1986 (Ringlinjen, 1982). WSOY, Sapo-sarja nro 304. Suomentaja: Pirkko Pesola. Päällys: U & P Vaajakallio. 218 sivua.

Nils Hövenmark: Dynamiittia ja ompelutarvikkeita, 1981 (Systrarna Svenssons sybehörsaffär, 1978)

Tämä on varsin erilainen dekkari kuin aiemmin lukemani Hövenmarkit. Tämäkin kirja sijoittuu Svartselen pikkukaupunkiin Pohjois-Ruotsissa (tapahtuma-aika on 1974-1975) ja siinä on joitakin aiemmissa dekkareissa esiintyviä henkilöitä, mutta siinä missä aiemmat ovat olleet klassisia arvoitusdekkareita tai realistisia kuvauksia rikoksesta, tämä on ennemminkin veijariromaani, jonka tapahtumat käyvät loppua kohden yhä epätodennäköisemmiksi. (Vaikka kirjan kansikuva viittaa lapsiin, rikokset eivät liity lapsiin millään tavalla eikä kirjassa ole yhtään lapsihahmoa.)

Kirja kertoo kahdesta viisikymppisestä vanhapiikasisaruksesta, Agdasta ja Elinistä, jotka asuvat yhdessä, ovat hyvissä varoissa ja pitävät ompelutarvikekauppaa Svartselessä. Originellit sisarukset ovat luonteiltaan aivan erilaisia: Elin on huolestunut, epävarma ja melko kitsas (tällä on merkitystä juonen kannalta), kun taas Agda on huumorintajuinen, rento, itsevarma ja menevä. Agda on täysin tyytyväinen ilman miestä vaivoinaan, kun taas romanttinen Elin haaveilee edelleenkin miehestä ja kodista tämän kanssa. Haave toteutuu yllättäen, kun Svartseleen saapuu Agdan Gambiassa lomamatkalla tapaama ja sitten unohtama mies, samettisilmäinen ja huomaavainen kemian insinööri Rolf Olsson, joka pyyhkäisee 15 vuotta vanhemmalta Eliniltä jalat alta ja menee nopeasti naimisiin tämän kanssa. Hän toimii kemian yrityksen konsulttina Tukholmassa, jonne hän matkustaa säännöllisesti. Hänelle rakennutetaan nykyaikainen laboratorio piharakennukseen, jonka hän kuitenkin pitää lukossa, niin etteivät sisaruksetkaan pääse sinne.

Elinin ja Rolfin avioliitto ei suju enää jatkossa niin kuin saduissa, mutta onneksi reipasotteinen Agda on paikalla pitämässä epäröivän siskonsa puolia (vaikka Agdan kaikki ajatukset eivät kovin järkeviä olekaan). Mitä Rolf oikein tekee laboratoriossaan? Salaisuudet paljastuvat vähitellen ja juoneen liittyy dynamiittia, räjähdyksiä, rikollisuutta, kuolemia ja roistoja. Dramaattisista aineksista huolimatta kirja on kirjoitettu aika lailla kieli poskessa, ja mielestäni se oli viihdyttävä mm. siitä syystä, että rauhallista elämää viettäneet vanhapiikasisarukset eivät ole kovin tyypillisiä dekkarin sankareita. (Tietysti hatunnosto neiti Marplelle, mutta hän ei ole samalla tavalla tapahtumien keskiössä kuin Agda ja Elin tässä kirjassa.)

Luin tämän kirjan joskus 25 vuotta sitten, ja muistikuvani siitä olivat aivan päin honkia. Muistin, että siinä oli vanhempi sisaruspari, mutten muistanut muista henkilöistä tai kirjan loppupuolen tapahtumista mitään ja muistelin melko isoksi juonielementiksi sellaista asiaa, joka kirjassa todellisuudessa kuitataan parilla kappaleella.

Hövenmark kommentoi kirjan alussa sitä, että dekkareissa pienillä paikkakunnilla tapahtuu yllättävän paljon murhia: Svartselessä ei ole muuta merkillistä kuin se, että siellä aina tuntuu tapahtuvan omituisia asioita. Omituisia ihmisiä kuolee yhtä mittaa omituisissa olosuhteissa. Mutta tästä kuolleisuudesta huolimatta tuntuu omalaatuisten asukkaiden suhteellinen osuus vain lisääntyvän...

Nils Hövenmark: Dynamiittia ja ompelutarvikkeita, 1981 (Systrarna Svenssons sybehörsaffär, 1978). WSOY, Sapo-sarja nro 268. Suomentaja Päivö Taubert. 249 sivua.

Nils Hövenmark: Kunnallismurha (Kommunaldådet, 1975)

On vaikea kuvitella vähemmän mediaseksikästä aihetta kuin kunnanvaltuusto, mutta niinpä vain Hövenmark on tehnyt tästäkin dekkarin. Siinä on samoja henkilöitä kuin hänen aiemmissa dekkareissaan (joista tässä), esimerkiksi poliisi Vilhelm Lundberg ja kirjojen salapoliisi Gudrun Frisk sekä kunnanjohtaja Victor Swenson, josta on nyt tullut entinen kunnanjohtaja. Koska tämä dekkari sijoittuu paljon aiempia kirjoja myöhempään ajankohtaan, vuoteen 1971, he ovat jo 50-65-vuotiaita.

Kunnanvaltuuston valtasuhteissa on tapahtunut muutos muiden valtuutettujen kyllästyttyä kuntaa vuosikymmeniä hallinneeseen troikkaan, Victor Swensoniin, Leo Lindmarkiin ja virkamies Tryggve Bergiin. Tämän seurauksena Victor Swenson on eronnut kunnanjohtajan työstä, mutta se ei ole estänyt pahaa verta ja myrkyllisten juorujen leviämistä pohjoisruotsalaiseen Svartseleen. Levoton ja surullinen Victor kävelee Svartsele-järven rannalla utuisena, kylmänä lokakuun lopun iltana, kun hän kuulee järveltä airojen ääntä ja molskahduksen, kun jotain isoa pudotetaan veteen. Hän ei saa asiaa mielestään ja alkaa selvitellä asiaa, vaikka poliisi pitääkin juttua vähäisenä.

Ehkä syynä oli Ainan kuolema. … He olivat olleet naimisissa melkein kolmekymmentä vuotta. Onnellinen avioliitto, tottahan toki. He olivat niin onnellisia kuin kaksi ihmistä tosiaan voivat olla, vaikka ovat toisilleen täysin yhdentekeviä. Victor oli ollut tyytyväinen Ainaansa. Niin kuin voi olla tyytyväinen hyvään ja varsin edustavaan taloudenhoitajaan. Ja Aina oli ollut ylpeä hänestä. Ylpeä siitä että oli naimisissa hänen kanssaan. Enempää heistä ei juuri voinut sanoa. … Kuinka hän olisi voinut muuttaa mitään? Hän joka oli rakastanut vain kerran. Neljäkymmentä vuotta sitten.

Hövenmarkin dekkarit eivät koskaan ole mitään piinaavaa jännitystä ja nopeatahtista toimintaa, vaan enemmänkin ihmisten ja heidän suhteidensa tarkastelua, ja tässä jännityselementti kehittyy vielä hitaammin kuin muissa lukemissani. Kunta ei ole mukana vain kirjan nimessä, vaan kirjassa pohditaan paljon autioituvan pohjoisen kunnan elinehtoja, kunnanvaltuuston kykyä ja mahdollisuutta tehdä oikeita päätöksiä sekä kunnanvaltuuston valtasuhteita ja poliittista prosessia. Victor Swenson, joka Olen utelias ja kuollut -kirjassa vaikutti lähinnä kielteiseltä hahmolta, nousee tässä kirjassa keskeiseksi henkilöksi ja hänen luonnettaan ja toimintaansa politiikassa valotetaan monelta puolelta, sekä negatiiviselta että positiiviselta kannalta. Kirjan kerronnan näkökulma vaihtelee monta kertaa ja ihmisistä esitetyt käsitykset muuttuvat kommentoijan mukaan, mikä lisää kirjan kiinnostavuutta.

Kirjan alussa, jossa kuvataan Victor Swensonin ajatuksia ja kävelyä järven rannalla, huomiotani kiinnittivät lyhyet, yksinkertaiset, töksähtelevät lauseet. Ajattelin niiden kuvaavan Victorin mielentilaa, mutta huomasin, että tällaiset lauseet ovat tyypillisiä koko kirjalle. Seassa on kuitenkin myös jonkin verran pidempiä lauseita ja dialogia, joten ne eivät tunnu niin töksähteleviltä kuin alussa (tai sitten olin vain jo tottunut niihin). En yleensä kiinnitä huomiota lauseiden pituuteen, mutta tällainenkin asia vaikuttaa kirjan tunnelmaan. Päivö Taubertin käännös oli ihan hyvä.

Kirjasta jäi aika alakuloinen vaikutelma, mikä johtui varmaan siitä, että Victor Swenson tunsi olonsa tyhjäksi ja itsensä tarpeettomaksi, oli marraskuu, päähenkilöt olivat jo suhteellisen vanhoja, ja kunnalla oli kaikenlaisia ongelmia. Ei tämä huono ollut ja mukana oli paljon pohdintaa kunnallispolitiikasta (jos sellainen kiinnostaa), mutta melko surullinen ja hidastempoinen tämä kyllä oli.

Nils Hövenmark: Kunnallismurha, 1980 (Kommunaldådet, 1975). WSOY, Sapo-sarja nro 243. Suomentaja: Päivö Taubert. 233 sivua.

 

Nils Hövenmark: Kuolema käy apteekissa (Döden på apoteket, 1972)

Toinen lukemani Nils Hövenmarkin dekkari, joka kyllä sijoittuu ajallisesti ennen ensin lukemaani (Olen utelias ja kuollut). Tässä kirjassa esiintyvät samat rikosten selvittelijät kuin toisessakin, poliisi Vilhelm Lundberg ja farmasian kandidaatti Gudrun Frisk, ja siinä pohjustetaan heidän suhdettaan ja muuttoaan Svartseleen, eli tämä olisi kannattanut lukea ensin.

Hövenmark oli itse norlantilainen apteekkari, joten tämä kirja sijoittuu hänelle tuttuun miljööseen Pohjois-Ruotsiin: apteekin henkilökunnan kevätjuhlien jälkeen epämiellyttävä farmasian kandidaatti, Gustav Wahlberg, löytyy kuolleena kaapista. Juhlissa on ollut kahdeksan muuta apteekin työntekijää, joilla on lähes kaikilla ollut syynsä inhota murhattua (ja jotka eivät kaikki hirveästi pidä toisistaankaan). Klassinen dekkariasetelma siis, lukuunottamatta sitä, että melkein kaikki juhlien osanottajat ovat olleet kännissä kuin käet – esimerkiksi Christiellä ihmiset ovat useimmiten selviä. Erikoisen lisänsä kirjaan tuo myös se, että kaikki juhlien tapahtumat ja myös Wahlbergin sekavuus ja komeroon päätyminen noudattavat uskollisesti toisen apteekkilaisen juhliin etukäteen tekemää tilapäisrunoa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1942, mutta toinen maailmansota näkyy kirjassa vain siitä, että ruoka on kortilla ja sitä pitää ostaa kupongeilla, ja että alkoholin ostamiseen tarvitaan vastakirja (mitä se sitten tarkoittaakaan). Samoin elettiin vielä aikaa, jolloin vientiolutta pidettiin niin myrkyllisenä että sitä sai ostaa vain apteekista – lääkärin reseptiä vastaan. Tietenkin kaikki lääkärit ja heidän tuttavansa potivat silloin tällöin näivettävää heikkoutta, joka parani vain väkevällä oluella.

Lundberg ja Frisk selvittelevät yhdessä apteekkilaisten menneisyyttä ja nykyisyyttä, ja niistä paljastuu asioita, jotka tekevät ihmisten käytöksestä ja luonteista ymmärrettäv(ämp)iä. Ehkä pidän dekkareista juuri tämän takia: asiat, jotka aluksi näyttävät selittämättömiltä, saavat selityksen. Minulle kävi tässä kirjassa samoin kuin aikaisemmassa Hövenmarkin kirjassa, alkupuoli tuntui tylsältä ja vanhanaikaiselta, mutta sitten aloin pitää kirjasta. Se johtui suureksi osaksi siitä, että Hövenmark suhtautuu henkilöihinsä niin myötätuntoisesti: epämiellyttävät ihmiset alkavat tuntua vähemmän epämiellyttäviltä ja heitä kohtaan alkaa tuntea jopa sympatiaa, kun ymmärtää heidän käytöksensä ja tekojensa syyt. Ihminen saattaa olla moukkamainen päällepäsmäri, mutta hänellä on siihen syynsä. Hövenmarkin myötätunto henkilöitään kohtaan näkyy myös siinä, että murhaajaa ja murhattua lukuun ottamatta ihmisten elämäntilanne oli kirjan lopussa parempi kuin kirjan alussa. Itsekin apteekissa työskentelevä, kollegoidensa tunteista ja salaisuuksista selvää ottava Gudrun Frisk oli sympaattinen, empaattinen ja tervejärkinen salapoliisi. Päivö Oksalan käännös oli tässä kirjassa sujuvampi kuin edellisessä (eli myöhemmässä) Hövenmarkissa.

Eli: kirja ei ollut järisyttävä lukukokemus, mutta sujuva ja ystävällinen dekkari, ja jatkan myöhemmin Hövenmarkin parissa. Kansista pitää sanoa, että nämä 1970-luvun Sapo-sarjan Hövenmarkien kannet ovat mielestäni melkoisen epähoukuttelevia, varsinkin tämä. Kansi on luonnossa ihan yhtä epäselvä kuin kuvassa, enkä ole saanut siitä muuta tolkkua kuin että siinä on (ehkä) pari mustaa kumikäsinettä, ja jos on, ne eivät liity juoneen.

Nils Hövenmark: Olen utelias ja kuollut (Döden i Svartselet, 1970)

Satuin vuosia sitten lukemaan ruotsalaisen Nils Hövenmarkin pari dekkaria ja pidin niistä, joten nyt ajattelin lukea Hövenmarkeja uudelleen/ensimmäisen kerran, löysin niitä kirjaston varastosta yhteensä viisi. Tämä kirja sijoittuu 50-luvun lopulle pieneen Svartselen kuntaan Pohjois-Ruotsiin, jonka asukkaat jakautuvat kahteen ryhmään: pikku hökkeleissä tai mökeissä asuviin seitsemään voromäkeläiseen, joille viina maistuu enemmän tai vähemmän (mutta jotka kuitenkin ansaitsevat melkein kaikki elantonsa työnteolla), ja keskustassa asuviin ”sosiaalisesti hyvin sopeutuneisiin”. Jälkimmäisiin kuuluu mm. kunnanhallituksen puheenjohtaja Victor Swenson, joka on tottunut saamaan haluamansa ja joka nyt haluaa muuttaa järven rannalla sijaitsevan Voromäen hyvin toimeentulevien omakotialueeksi ja siirtää paikan ”sosiaalitapaukset” muualle ”rotanpesistään”, jotkut vanhainkotiin, muut väliaikaisiin asuntoihin tai eläkeläisasuntoon.

- Eihän noista ihmisistä ole kenellekään harmia! Ne haluavat vain elää omalla tavallaan. Minä tiedän että Puna-Kallen asunto muistuttaa lähinnä läskilaatikkoa jossa on öljykamiina. Totta kai hänen on parempi olla vanhainkodissa. Mutta eikö hänet pitäisi houkutella sinne eikä pakottaa? Ja ajatelkaa Iloista Emiliaa! Ei hän asu niinkään hullusti. Tietenkin mökki on pieni. Mutta hyvin hoidettu, ja puutarhatilkku on oikein hieno. Eikö ole sääli ajaa hänet sieltä väkisin? Ja rakennustoimiston mukaan tuon alueen hyväksikäytöllä ei ollut niin kiire.

- Päätös on tehty. Lounasaika, hyvät herrat, sanoi Victor Swenson.

...

- Kysyin uskotko sinä todella että ne saavat paremmat oltavat.

- Kyllä, parempitasoiset. Epäilemättä.

- Mutta paremmat? Onnellisemmat olot?

Kamreeri vilkaisi ylös ja katsoi Blomia silmiin.

- En!

Tämä on kuitenkin vain sivujuoni kirjassa, jonka eräänlainen keskushenkilö on tuhattaituri ja tavaroiden korjaaja Erik Bleck. Hän on vaitelias, ihmisarka, syrjäänvetäytyvä, surumielinen mies, joka on muuttanut paikkakunnalle vasta vuosi pari sitten, ja josta kukaan ei tiedä oikein mitään. Hän on harmittoman tuntuinen, mutta hänen olemassaolonsa hämmentää kuitenkin pikkupaikkakunnan ihmissuhteita niin, että tuloksena on lopulta murha ja toinenkin, ja on mahdollista, että Bleck on syyllinen. Murhien ratkojina toimivat nimismies Vilhelm Lundberg ja hänen ystävänsä, amatöörisalapoliisin asemassa oleva Gudrun Frisk ja hänen toimelias ja hyväsydäminen kotiapulaisensa Elsy (heillä on kuitenkin kirjassa vain melko pieni osa).

Kirjan ensimmäinen (onneksi lyhyt) luku oli mielestäni harvinaisen tylsä – kuvailua, josta en ole koskaan oikein pitänyt; muu kirja taas on mukavasti dialogipitoista – ja muutenkin kesti jonkin aikaa, ennen kuin pääsin lukemisen vauhtiin. Kirja kuitenkin palkitsi henkilögalleriallaan: se keskittyy lähinnä Voromäen ”sosiaalitapausten” elämään, mutta se kuvaa heitä myötätuntoisesti, ihmisinä, joilla on ihmisarvo, luonne, tunteet, ajatukset, omat surunsa ja ongelmansa ja omat toiveensa, ja jotka ovat kaikki omia persooniaan, tekevät töitä ja tulevat kohtalaisesti toimeen muiden ihmisten kanssa. Kirja ei kaunistele heitä, heidän puhetapaansa tai heidän elämäänsä, mutta se ei ole mitään kurjuudessa rypemistä eikä pelkkää viinankittaamista. On vaikea keksiä dekkaria (tai juuri muutakaan kirjaa), jossa yhteiskunnan laitapuolen eläjiä kuvataan näin ystävällisesti ja yksityiskohtaisesti: Christien ajan dekkareissa köyhiä viinaanmeneviä ihmisiä ei juuri esiinny, tai jos esiintyy, vain statisteina. Luullakseni nykyisissäkin dekkareissa henkilöhahmot ovat yleensä hyvin toimeentulevia, ja syrjäytyneitä on lähinnä vain anonyymeinä pikkurikosten tekijöinä tai väkivaltaisina tyyppeinä (myönnetään, olen lukenut aika vähän nykydekkareita).

Hövenmarkin kirja on myös kertomus siitä, miten valtava syyllisyyden tunne voi vaikuttaa ihmiseen, ja siitä, voiko elämän ja ihmisten haavoittamilla ja itsensä monella tavalla epäonnistuneiksi kokevilla ihmisillä olla uutta mahdollisuutta onneen ja läheisyyteen.

Päivö Taubertin suomennos ei aina tuntunut ihan onnistuneelta. Ihmettelin myös lukiessa Swensonin nimeä - eikö sen pitäisi olla Svensson? Sitten erään kirjan henkilön huomautuksen perusteella ajattelin, että ehkä kaupunginhallituksen puheenjohtaja on muuttanut nimensä "hienommaksi", mikä sopisi hänen luonteeseensa.

Tämä oli sen verran kiva kirja, että jatkan muilla Hövenmarkeilla myöhemmin.

Helmet-haaste nro 7. Kirjassa rikotaan lakia.