Herald Eelma: Kalevalan kuvat, 1987

Jatkoin vähittäistä tutustumistani Kalevalan maailmaan. Kalevala on käännetty jo 60 kielelle, joskus useammankin kerran samalle kielelle, ja sellaisena se on käännetyin suomalainen teos. Käännökset on monesti myös kuvitettu. Vuonna 1985 Virossa käännettiin Kalevala uudestaan, ja Kalevalan kuvat -kirjaan on koottu tunnetun virolaisen taiteilijan Herald Eelman tähän vironnokseen(?) piirtämät kuvat.

Maailman synty sotkanmunasta.

Eelma perehtyi aiheeseensa perusteellisesti ja myös luki Kalevalan läpi 3-4 kertaa (s. 10). Hän löysi oman lähestymistapansa aiheeseen ja teki yksityiskohtaisia lyijykynäpiirroksia kiinnittäen tarkasti huomiota siihen, että puvut ja esineet olivat ajanmukaiset. Aiheiden valinnan ongelman hän ratkaisi niin, että teki yhden kuvan jokaiseen Kalevalan 50 runosta; kirjassa kuvien teksteinä on käytetty kuvaan liittyviä Kalevalan säkeitä.

Väinämöinen.

Oma Kalevala-kuvani on niin Gallen-Kallelan kuvien suodattama (ja Eelmankin oli vaikea irrottautua hänen Kalevala-kuvistaan), että toisenlaisia kuvia voi olla vaikea hyväksyä, mutta pidin näistä kyllä: kuvat ovat taitavasti tehtyjä, hyvin sommiteltuja ja joskus kauniitakin, vaikka värillisinä ne voisivat olla vielä kiinnostavampia.

Lemminkäinen ja Pohjan neito.

Virolaisilla on oma Kalevipoeg-eepoksensa, mutten tiedä siitä mitään. Pitäisi joskus ottaa selvää, onko sillä yhtäläisyyksiä Kalevalan kanssa vai onko se ihan oma tarinansa, ehkä jälkimmäistä.

Väinämöinen ja Antero Vipunen.

Herald Eelma: Kalevalan kuvat, 1987. Taiteilijan esittely ja haastattelu: Tauno Lähteenkorva. Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen. 119 sivua.

Juhani Tervapää (Hella Wuolijoki): Naiset ja naamarit, 1937 (kolme näytelmää)

Jos en tietäisi, että Juhani Tervapää oli Hella Wuolijoen salanimi, ihmettelisin, miten mies on kirjoittanut näin naispainotteisia näytelmiä. Wuolijoki tuntuu todella pyrkineen salaamaan sen, että hän on näiden näytelmien kirjoittaja; teoksen copyrightkin on merkitty näyttelijä Anni Hämäläisen nimiin.

Tässä teoksessa on kolme yksinäytöksistä näytelmää: Vastamyrkky (tehty ensin kuunnelmaksi), Primavera eli apteekkarskan unelma, ja Rehtorska ravintolassa. Naamari-teema yhdistää näitä näytelmiä sillä tavalla, että niiden naispäähenkilöt esittävät kaikki tavalla tai toisella jotakin muuta kuin ovat, haluavat olla jotakin muuta kuin ovat, tai salaavat jotakin. Näissä kolmessa näytelmässä näkyy myös kirjailijan taito: verrattuna aiemmin lukemaani Kaarlo Erhon melko heppoiseen huvinäytelmään näitä lukiessa tuntee heti alusta alkaen olevansa vakavammin otettavan kirjailijan käsissä.

Aluksi varsinkin kaksi ensimmäistä näytelmää vaikuttivat minusta komedioilta, mutta näytelmän edetessä niiden teemat muuttuivat vakavammiksi ja päähenkilön elämästä paljastui ongelmia ja aitoa surua. Kaikissa kolmessa käsitellään naisen ja miehen suhdetta, muttei stereotyyppisesti, vaan enemmänkin naisen kaipuun, halujen ja luonteen kannalta.

Ensimmäisessä näytelmässä Vastamyrkky (34 s.) pieni kolari ja autojen hajoaminen on pakottanut toisilleen vieraat naisen ja miehen etsimään iltamyöhällä myrskyssä suojaa pikkukylän majatalosta, jossa heidät erehdyksessä majoitetaan samaan huoneeseen. Yön kuluessa nainen ja mies (joiden nimiä ei mainita koko näytelmässä) keskustelevat, ottavat toisistaan selvää, muodostavat toisistaan mielipiteen ja tutustuvat toisiinsa. Nainen pelkää valtavasti ukkosta, mikä herättää miehen suojeluvaistot (ja muutkin vaistot), mutta asiat eivät ole aivan sitä miltä ensin näyttävät.

Primavera eli apteekkarskan unelma (33 s.) toi mieleen Tšehovin näytelmän, varmaan sen takia, että kukoistavaan kesäiseen puutarhaan sijoittuvassa näytelmässä sen päähenkilö, apteekkarin rouva, on kyllästynyt elämäänsä ja sanoo alussa ehkä kymmenen kertaa sen olevan ikävää. Hän on alakuloinen ja väsynyt tylsään ja proosalliseen mieheensä, pikkukylän asukkaisiin ja aina samanlaisina toistuviin, tarkoituksettomiin päiviin. Sitten kylään sattuu kustantajansa kanssa ajamaan ja nimenomaan apteekkarskan puutarhaan tulemaan naisen ihailema, maankuulu runoilija, joka nimittää häntä Primaveraksi ja puhuu hänelle kauniisti. Onko runoilijakaan kuitenkaan se kaunosielu, jota apteekkarska kaipaa?

Rehtorska ravintolassa -näytelmässä (18 s.) entinen näyttelijätär, pikkukaupungin rehtorin kanssa naimisiin mennyt rouva Auramo aterioi pääkaupunkimatkallaan hienossa ravintolassa miehensä kanssa. Mies on komenteleva, epäkohtelias, itserakas ja saita. Ravintolan vahtimestari (eli hovimestari?) on rehtorskan vanha tuttu, lähes ystävä, ja heidän keskustelustaan paljastuu tarina naisen vanhasta, onnellisesta rakkaudesta ja siitä, miten sille kävi. Surullinen ja liikuttavakin tarina.

Eniten pidin Vastamyrkky ja Rehtorska ravintolassa -näytelmistä, joissa Wuolijoki on pääasiassa kahden henkilön vuoropuhelulla saanut näytelmän etenemään tehokkaasti ja paljastanut tietoja henkilöidensä elämästä juuri sopivan kokoisina annoksina lukijan kiinnostuksen säilyttämiseksi. Primavera tuntui hieman liian pitkältä ja hajanaiselta, mutta kaikki nämä olivat kyllä hyvin tehtyjä, ja näin vanhoiksi näytelmiksi niiden vahva naisnäkökulma oli mielenkiintoinen. Näiden perusteella voisi joskus kokeilla Niskavuori-näytelmienkin lukemista.

Helmet-haaste 2020: 47-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet, ainakin jos suomentaa aiemmin lukemani näytelmän Masks and Faces nimellä Naamat ja naamarit.

Edit 20.8.21.

Juhani Tervapää: Naiset ja naamarit, 1937. Sisältää kolme yksinäytöksistä näytelmää: Vastamyrkky, Primavera eli apteekkarskan unelma, ja Rehtorska ravintolassa. Gummerus. 94 sivua.