Allan Paulin ja Veikko Korkolainen: Kameramme luonnon kätköillä, 1957

Tämä on yllättävän kiva kirja, jossa yhdistyvät taitavasti kirjoitetut, kaunokirjallisen ja joskus runollisenkin tuntuiset kertomukset valokuvausretkistä niiden aikana otettuihin kuviin. Kirjassa on 263 mustavalkoista kuvaa - suurin osa linnuista - mikä on näin vanhaksi kirjaksi todella paljon. Tekstien ja kuvien yhdistelmä tekee molemmista paljon kiinnostavammat kuin mitä ne olisivat yksinään, koska ne korostavat ja vahvistavat toisiaan. Vaikka kuvat nykykirjoissa ja netissä ovat tietysti loistokkaampia, tämä ei haittaa, koska kirjan tekstin avulla pääsee sisään kuviin, kuulee lintujen äänet, tuntee aamun kylmyyden ja auringon paisteen. Kun lukee tekstin, kuvia katsoessaan ymmärtää miten paljon niiden ottaminen on vaatinut työtä, asiantuntemusta ja kärsivällisyyttä. Kirja ei siis ole vain luontokirja vaan myös luonnonvalokuvauskirja.

Kirja on myös asenteiltaan hieno: kirjoittajat rakastavat luontoa ja haluavat suojella sitä ja suhtautuvat eläimiin ymmärtäväisesti - myös rannalla olevaan kyyhyn, vaikka he ikävä kyllä tappoivatkin sen lopulta (ja miettivät oliko se todella tarpeen). He viettävät rauhanomaista rinnakkaiseloa kesähuvilallaan viihtyvän, ihmisten leipiä syömässä käyvän myyrän kanssa. He suhtautuvat kunnioittavasti kuvauskohteisiinsa ja niiden tarpeeseen elää omaa elämäänsä, eivätkä halua häiritä eläimiä turhaan: Kokemuksensa turvin luonnonkuvaaja pystyy liikkumaan ja toimimaan tavallisesti häiriötä tuottamatta, kuvattavien aavistamatta hänen läsnäoloaan, ja kiintymys, jota hän luontoa kohtaan tuntee, estää häntä nauttimasta kuvasta, jonka katseleminen tuottaa hänelle omantunnontuskia. Pelästynyt kuvattava ei koskaan käyttäydy kuvaajan toivomusten ja odotusten mukaan, ja siksi kokeneempi luonnonkuvaaja mieluummin näkeekin ylimääräistä vaivaa ollakseen vaikuttamatta tapahtumiin. (14)

Kirjassa on kaksi tekijää, mutta sen kaikkien tekstien kirjoittaja ja kuvien ottaja on erittelemätön "me". [Tuon pienen me-sanan] merkitys on kasvanut lukemattomilla retkillä, sen sisältämä toveruus on lujittunut yön hiljaisina hetkinä nuotioilla, ja eniten olemme iloinneet siitä vastoinkäymisten sattuessa ja yhteisvoimin ponnistellessamme. ... Tämän vuoksi menettää myös merkityksensä se, kumpi kameran missäkin tilanteessa on laukaissut, koska toinen on saattanut tehdä suurimman työn laukaisua edeltäneissä valmisteluissa. Eikä ole väliä silläkään, kumman havaitsema on jokin tunnelma tai ajatus, sillä ilman noita me-sanan sisältämiä tosiasioita ne olisivat ehkä jääneet tyystin havaitsematta. (12)

Kirjassa näkyy luonnon salaperäisyys, taika, mahtavuus, ylväys ja hellyttävyys, mutta myös haavoittuvuus. Teos puolustaa eläinten oikeutta elämäänsä ihmisistä riippumatta. Suo oli mielissämme muuttunut hämyisäksi näyttämöksi, luonnon temppeliksi, jota salaperäisen mustat mänty- ja kuusisiluetit piirittivät. Ne ikään kuin vartioivat tuota temppeliä sivullisilta, jotka olisivat voineet häiritä luonnon alkuperäisen kaunista esitystä. Miten luonto pystyykään yhdistämään tarkoituksenmukaisuuteen jotakin niin lumoavaa, niin hienovaraista ja niin aitoa. Harmaa suo, harmaa pilvikatto, tummat metsäkulissit ja lumilattia hävisivät taemmaksi, vain tanssiva kurki pysyi kaikkea hallitsevana hahmona. (125)

Muutamasta kirjan kuvasta näkyi, miten tärkeä ravinnonlähde monille linnuille ovat hyönteiset ja muut pikkuötökät. Kuvien avulla ymmärsi havainnollisesti, että jos hyönteiset tapetaan hyönteismyrkyillä, myös hyönteisistä riippuvaiset linnut katoavat. "Tiaisilla on paljon poikasia, sillä niitä tuhoutuu usein talven pakkasilla", isä jutteli. "Saatpa nähdä, miten ahkerasti ne kantavat niille ruokaa. Ne joutuvat häärimään aamusta iltaan ja hävittävät samalla suuret määrät metsiemme tuhohyönteisiä." (241) (Kuvatekstit ovat kirjasta.)

Ruokalista oli arkinen - se sisälsi vain matoja.

 

Töyhtötiaisen pirteä olemus ja rattoisa ääntely tuovat iloista elämää synkimpiinkin metsiimme.

 

Miten ihmeessä västäräkki kykeni pyydystämään aina vain uusia hyönteisiä ilman että entiset putosivat?

 

Jo 1950-luvun Suomessa nähtiin ihmisen vaikutukset luontoon. Esimerkiksi metsojen, koskemattomien ikimetsien lintujen, elinalue oli pienentynyt ja ne olivat harvinaistuneet (60). Mutta meidän tulisi ehkä myös muistaa, ettei kukaan yksinvaltias ole saanut seuraavien sukupolvien hyväksymistä, ellei hänellä valtansa ohella ole ollut vastuuntuntoista todellisuudentajua. Kaikki ne hallitsijat, jotka itsekkäistä syistä tai välinpitämättömyydestä ovat tuhlanneet vaikeasti synnytettävää mutta niin helposti tuhoutuvaa elämää, ovat joutuneet ankarien arvostelujen kohteeksi.
          Me tuomitsemme aikaisempia sukupolvia, jotka edesvastuuttomasti ovat hävittäneet sukupuuttoon eläinlajeja, mutta me voisimme hyvällä syyllä ulottaa huomiomme itseemmekin, sillä moni laji on parhaillaan tuhoutumassa meidän takiamme. Nuo lajit tuntuvat meistä ehkä vähäpätöisiltä tällä hetkellä, mutta tulevaisuudessa ne voivat saada yhä suuremman merkityksen. Olemme laatineet luonnonsuojelulait, valikoineet siihen jossakin määrin vanhentuneen mittapuun mukaan säilytettävät lajit ja "petoeläimet" ja uskomme kaiken olevan hyvin. Mutta katkera totuus on, että moni rauhoitettu olento ei suinkaan elä suojeluksessamme, vaan meistä huolimatta! Ehkä meidän on myös vaikea huomata ironiaa, joka sisältyy siihen seikkaan, että jokin laji tulee äkkiä arvokkaaksi vain siitä syystä että se on häviämäisillään - aivan kuin huono omatuntomme heräisi aina hieman liian myöhään! (194)

Luonto rauhoitti ja antoi perspektiiviä ennen ja nyt. Kun me saavumme metsäpolkumme päähän, saamme jättää kulkuneuvomme maantien varteen ja ripustaa harteillemme kaiken sen, minkä retkellä tarvitsemme. Sinne jäävät mukavuudet, jotka kehitys on luonut ja joihin nykyajan ihminen on piintynyt – sinne jää oikeastaan koko se maailma, jossa me elämme ja työskentelemme ja joka kaikin tavoin koettaa turvata olemassaolomme. Mutta sinne jää myös maailma, jossa kellon hento sekuntiosoitin jyrähtelee raskain moukariniskuin ja jossa kassakoneiden kilahdukset muuttavat omistajiensa ilmeitä – tuo maailma, joka tulvii suuria otsikoita ja sensaatioita, jossa kiire on yksi käytetyimmistä sanoista ja tutuimmista ilmiöistä ja jossa iloja ja riemuja tarjotaan surujen ja huolien hintalappuja piilotellen. (13)

Allan Paulin ja Veikko Korkolainen: Kameramme luonnon kätköillä, 1957. WSOY. 263 kuvaa. 290 sivua [joista tekstiä on ehkä 40-50 sivua, koska useimmat kuvat ovat koko sivun kokoisia].

Olli Järvinen ja Kaarina Miettinen: Sammuuko suuri suku? Luonnon puolustamisen biologiaa, 1987

Löysin antikvariaatista oikein mielenkiintoisen sukupuuttoja käsittelevän kirjan, joka on ikävä kyllä nyt aiheeltaan vielä paljon ajankohtaisempi kuin julkaisuajankohtanaan. Kirjassa ei puhuta ilmastonmuutoksesta sukupuuttojen aiheuttajana vielä mitään (vaikka tuolloin kasvihuoneilmiöstä jo tiedettiinkin - ihmiskunta on hukannut vuosikymmeniä asian kanssa jahkaillessaan), mutta muuten sukupuuttoja käsitellään hyvin monelta kannalta ja kirjassa yhdistellään monia biologian aloja. Kannattaa muistaa, että vaikka ilmastonmuutos on nykyään todella iso ongelma, muutkaan sukupuuttoja aiheuttavat tekijät, joita tässä kirjassa käsitellään, eivät ole kadonneet mihinkään ja myös niihin pitää edelleen kiinnittää huomiota.

Kirja on ihanan asiantunteva, kriittinen ja luotettavan tuntuinen. Pääperiaatteenamme on ollut, että ristiriitaisista tiedoista luotamme eniten niihin, jotka ovat tuoreimpia ja mahdollisimman tiukat tieteelliset kriteerit täyttävissä julkaisuissa painettuja (10). Kirjan tiedot eivät tietenkään enää ole tuoreita, mutta tuntuvat suurimmaksi osaksi kuitenkin näin ei-asiantuntijan mielestä edelleen vakuuttavilta ja järkeviltä, vaikka nykybiologilla olisikin asiaan varmasti paljon lisättävää. Tasapainoisena suomalaisena kokonaisesityksenä aiheestaan kirja puolustaa mielestäni edelleen paikkaansa. Se on hyvin ja kiinnostavasti kirjoitettu, siinä punnitaan eri teorioita, siinä on paljon käytännön esimerkkejä ja runsas kuvitus ja se oli myös asiasta kiinnostuneelle maallikolle täysin ymmärrettävää tekstiä.

Kirja pyrkii järkevien ja toimivien luonnonsuojelukeinojen löytämiseen tieteellisen tiedon avulla. Monien vaikkapa metsähakkuista päättävien ihmisten olisi hyvä lukea tämä kirja nykyään, kun esimerkiksi ennen yleiset hömötiaisetkin ovat uhkaavasti vähenemässä metsien pirstoutumisen ja vanhojen metsien hakkaamisen takia (varsinkin luku 7, Elämää luonnonsirpaleiden saaristossa, liittyy tähän). Ylen artikkeli 28.4.25: Hausjärvi sai vanhaa metsää miljoonaperintönä, nyt suunnitellaan avohakkuuta.

Suurin osa kirjasta käsittelee sukupuuttojen syitä nykyaikana, mutta kirjan alussa pohditaan myös aikaisempien sukupuuttoaaltojen sekä jääkauden aikaisten isojen eläinten katoamisen syitä. Sen jälkeen kirjassa käsitellään mm. sukupuuttojen syitä yleensä, pienten populaatioiden (eli eläin- tai kasviryhmien) alttiutta sattumalle, eläinten koon vaikutusta sukupuuton uhkaan, saarien populaatioiden haavoittuvuutta, suojelualueiden mahdollisimman järkevää perustamista, uhanalaisten lajien ja elinympäristöjen arvoa sekä tarhausta viimeisenä "teho-osastokeinona" suojella uhanalaisia eläimiä. Kirjan tieto on hyvin perusteltua.

Kirjan sisällysluetteloon on merkitty lukujen kuvaavat alaotsikot, joten siitä saa teoksen sisällöstä hyvän käsityksen.

Mutta luonnon kasvot ovat tyynet
                                               maailman loppuun asti.
Kevätpäivät tuoksuvat epätarkoilta muistoilta,
käden, kiihtyneen hengityksen.
Metsä on akatemia jonka barbaarit hävittivät.
Tuulessa kuuluu
sukupuuttoon kuolleiden lintujen laulu.

Pentti Saarikoski

 

 

 
Edit 9.5.25 (muutama pieni muutos).

Olli Järvinen ja Kaarina Miettinen: Sammuuko suuri suku? Luonnon puolustamisen biologiaa, 1987. Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy. Kannen kuva sekä taitto: Tapio Vapaasalo. 256 sivua.          Saarikosken runo kirjasta Päivistä parhaimmat. Runo vuoden jokaiselle päivälle.

100 asiaa maapallon pelastamisesta, 2021

What you do makes a difference, and you have to decide what kind of difference you want to make. - Jane Goodall

Yllä oleva sitaatti on yksi lemppareistani (samoin kuin Jane Goodall itsekin), koska se muistuttaa, että teoillamme on merkitystä. Sillä mitä syömme, miten kuljemme paikasta toiseen, millaisia vaatteita käytämme, miten rakennamme talomme, millaista energiaa käytämme. Sillä miten suhtaudumme maapalloon ja ihmisten lisäksi niihin kasveihin ja eläimiin jotka jakavat sen kanssamme.

Tähän lastenosastolle sijoitettuun tietokirjaan on koottu 100 eri asiaa, joita ihmiset voivat yksin tai yhdessä tehdä parantaakseen maapallon tilaa ja parantaakseen samalla omaa ja tulevien sukupolvien elämänlaatua. Se on siis hyvä vastalääke passivoitumista, apatiaa ja toivottomuutta vastaan, ja antaa samalla tietoa ympäristökysymyksistä monipuolisesti ja helposti omaksuttavassa muodossa. Kirja on runsaasti ja värikkäästi kuvitettu, ja 1-2 sivun pituiset yksittäiset tietoiskut ovat ytimekkäitä.

Ytimekkyys tarkoittaa tietenkin myös sitä, että paljon jää sanomatta ja että asiat ovat käytännössä usein kirjassa esitettyä monimutkaisempia ja vaikeampia. Kirja antaa kuitenkin hyvän lähtökohdan ottaa siinä käsitellyistä asioista tarkemmin selvää - yleensä tällaisia asioita saa etsiä monesta eri lähteestä - ja se tarjoaa ratkaisuja monelta eri tieteenalalta ja elämänalueelta.

Kirja sopii minusta hyvin aikuisellekin. Siinä oli paljon minulle uusia asioita, monia hyviltä kuulostavia ideoita sekä innostava lähestymistapa usein vaikeilta ja masentavilta tuntuviin ympäristöongelmiin. Monille ympäristöä vahingoittaville asioille on olemassa ympäristöystävällinen vaihtoehto. Maailmaa voi muuttaa vähän tai paljon kerrallaan, ja kaikki positiiviset teot (tai tekemättä jättämiset, esimerkiksi se, kun ei syö lihaa, lennä tai osta pikamuotia) tekevät maailmaa aina vähän paremmaksi. Itse pyrin muuttamaan tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni ympäristöystävällisempään suuntaan - mikä usein tarkoittaa myös ihmisystävällisempää, eläinystävällisempää ja taloudellisesti järkevämpää suuntaa - ja vaikken siinä aina onnistukaan, kannattaa kuitenkin yrittää.

Tässä muutama kiinnostava kirjan tieto:

- Kenkien valmistamiseen eläimen nahasta käytetään saastuttavia kemikaaleja. Tälle on kuitenkin useita vaihtoehtoja: nahkaa voidaan valmistaa omenankuorista tai ananaksen lehdistä (molemmat elintarviketeollisuuden jätteitä), korkkitammen kuoresta tai laboratoriossa kasvatetusta "kollageeninahasta". Tai myrkyllisten kemikaalien sijaan voidaan käyttää vaikkapa raparperia. (s. 12)

- Valaan kakka viilentää maapalloa. Hämmästyttävää, mutta totta: valaat käyvät pyydystämässä ravintonsa meren syvyyksissä, mutta ulostavat runsasravinteisen kakkansa meren pinnalle, missä se lisää kasviplanktonin määrää. Maailman valtamerien kasviplanktonit varastoivat hiiltä yhtä paljon kuin 1,7 triljoonaa puuta, eli neljän Amazonin sademetsän verran. Valaiden tekemän työn kokonaisarvo onkin lähes triljoona euroa. (s. 40-41) (Tässä kohdassa on iloisesti niputettu kaikki maailman erilaiset ja eri ravintoa syövät valaat yhden lajinimikkeen alle, mutta se ei kuitenkaan vähennä tämän tiedon, prosessin, tai valaiden arvoa.)

- Maailmassa myydään joka minuutti miljoona muovipulloa - ja 90 % niistä heitetään pois (s. 99). Kirjan mukaan ratkaisu tähän olisi uusi PET-muovia syövä bakteerilaji Ideonella sakaiensis, jonka aineenvaihdunnan tuloksena saataisiin raaka-ainetta uusiin muovipulloihin. Minusta tämän rinnalla yhtä hyvä ellei parempikin idea olisi järjestää joka maahan samanlainen pullojenkierrätysjärjestelmä kuin Suomessa sekä pullojen käytön vähentäminen (juomavettä saa myös hanasta, ainakin osassa maailmaa, ja ihmiset näyttävätkin nykyään usein käyttävän ilahduttavasti kestopulloja). Kirjan mukaan muovipullojen kierrättämisestä syntyy tosin paljon hiilidioksidia, mutten tiedä tarkoitetaanko tässä pullojen vai muovin uusiokäyttöä.
          Muovipulloja voi uusiokäyttää myös toisella tavalla: esimerkiksi Afrikassa niitä voidaan käyttää veden puhdistamiseen ultraviolettisäteilyn avulla tai vettä säästävään kasvintaimien tihkukasteluun, jolloin ne meren tai muun luonnon saastuttamisen ja eläinten vahingoittamisen sijaan parantavat ihmisten elämää. (Lähde ainakin tihkukastelutietoon: Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista.)

- Kirjan viimeisenä kohtana on kuulentoprosessista lainattu innostava näkemys siitä, mitä tarvittaisiin ilmastokriisin (ja muidenkin ympäristöongelmien) ratkaisemiseen: valtiot kilpailisivat keskenään hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä lähelle nollaa ja investoisivat fiksuihin ja toimiviin ratkaisuihin huikeita summia, maiden johtajat innostaisivat ihmisiä olemaan ylpeitä ilmastonsuojelusta ja miljardit ihmiset muuttaisivat omaa toimintaansa hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Eli kyse on asenteista, siitä että uskotaan hyvien asioiden olevan mahdollisia ja pyritään tosissaan näiden saavuttamiseen.

Suomentaja Marketta Pyysalolla on varmaan mennyt aikaa termien tarkistamiseen, mutta sujuva käännös ei töksähdellyt missään kohdassa. Kirja on painettu Dubaissa, mikä tuntuu ympäristöteemaan nähden kummalliselta valinnalta. 100 asiaa -kirjasarjassa on julkaistu myös lukemani avaruudesta kertova hyvä kirja, ja muitakin kirjoja, jotka ovat varmaan yhtä hyvin tehtyjä.

100 asiaa maapallon pelastamisesta, 2021 (100 Things to Know About Saving the Planet). Lasten Keskus. Suomentaja: Marketta Pyysalo. 128 sivua. (Kirjan viimeisellä sivulla luetellaan 26 kirjan tekemiseen osallistunutta ihmistä, eikä ketään nosteta erityisesti esiin, joten en kirjoita tähän kirjan tekijöitä.)

Pflanzenwelt. Sternstunden der Schöpfung, 1988 (Kasvien maailma. Luomisen tähtihetkiä)

Tämä suurikokoinen saksankielinen tietoteos on omistettu kokonaan kasveille, ja se lähestyy aihettaan monelta eri puolelta: kirjassa on kuvauksia eri maanosien kasvillisuudesta (vähiten mielenkiintoinen osuus), kasveja eri kannoilta käsitteleviä yleensä ottaen kiinnostavia artikkeleita sekä eri puolilta maailmaa olevia legendoja ja tarinoita kasveista. Vaatimattoman näköisestä kannesta ei heti huomaa, että erittäin tärkeä osa kirjaa ovat upeat värikuvat, jotka ovat sivun tai kokonaisen aukeaman suuruisia ja joita kirjassa on paljon. Kirjassa ei ikävä kyllä kerrota, mitä kuvien kasvit ovat.

Professorien ja dosenttien kirjoittamat kirjan artikkelit ovat useimmiten asiallisia ja asiantuntevia, vaikka asiat ovatkin 1980-luvun lopun tilanteeseen verrattuna tietysti jonkin verran muuttuneet - joskus onneksi myös parempaan suuntaan.

Kirjassa muistutetaan, että "Kasvien hätätilanne on omamme" ja kerrotaan esimerkiksi Intian tilanteesta: sen metsistä on 40 vuoden aikana hävitetty noin 50 prosenttia, prosentti Intian maa-alasta muuttuu vuosittain aavikoksi, ja 226 miljoonasta hektaarista alkujaan hedelmällistä maata on 88 miljoonaa hehtaaria köyhtynyt (ertraglos geworden, ei kerrota miksi, s. 91). Kirjassa ei kuitenkaan vain synkistellä, vaan siinä kerrotaan myös mm. kasvien historiasta, sopeutumista ja elinkierrosta.

Tässä vähän erikoisempia kirjan tietoja. Artikkelissa kasvien aisteista (s. 148-150) kerrotaan intialaisesta tiedemiehestä Jagadis Chandra Bosesta, joka tutki kasvien fysiologiaa ja niiden reaktioita erilaisiin tapahtumiin. Hän esimerkiksi "nukutti" valtavan puun kloroformilla, minä aikana se istutettiin toiseen paikkaan, jonka jälkeen se jatkoi kasvuaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Artikkelissa kerrotaan myös amerikkalaisesta Cleve Baxterista, joka innostui tutkimaan kasvien sähköisiä reaktioita valheenpaljastimella 1960-luvulla ja uskoi löytäneensä todisteita siitä, että kasvit reagoivat kipuun ja pystyvät jopa aistimaan ihmisten niihin kohdistuvia pahantahtoisia ajatuksia (!). Tähän artikkeliin kirjassa olisi kaivannut lisää kriittisyyttä, koska nämä tulokset esitetään siinä todellisina, vaikka niitä on Wikipedian artikkelin mukaan kritisoitu paljon eikä niitä ole yleensä pystytty toistamaan. Myytinmurtajat-tv-sarjan eräässä jaksossa kuitenkin toistettiin Baxterin kokeet samanlaisella valheenpaljastimella kuin mitä tämä oli käyttänyt ja saatiin aika ällistyttävästi samat tulokset; EEG-laite sitävastoin ei rekisteröinyt kasvissa mitään reaktioita. (En tiedä asiasta paljonkaan, mutta luulisin, että EEG-laite ja valheenpaljastin mittaavat sähköistä aktiviteettia kuitenkin aika eri tavoilla.)

Neuvostoliittolaiset Valentina ja Semjon Kirlian taas testasivat myös kasveilla omaa valokuvaustekniikkaansa (s. 150), joka näyttää eräänlaisen energiakentän elollisten olioiden ympärillä. Samansukuisilla kasveilla on yleensä samanlainen energiakenttä, mutta kerran erään tutkijan tuomien kahden ulkonaisesti aivan samannäköisen ja samanlajisen kasvinlehden energiakentät erosivat toisistaan täysin. Myöhemmin selvisi, että toinen lehti oli peräisin hyvin sairaasta kasvista, toinen terveestä, ja tutkiessaan asiaa Kirlianit havaitsivat eron ulkonaisesti samannäköisten sairaiden ja terveiden kasvien lehtien välillä monta kertaa myöhemminkin. Kirliankuvausta ja "auroja" on tietenkin myöhemmin kritisoitu, ja auroja on havaittu olevan myös elottomilla esineillä. (Wikipedia-artikkelissa ei kuitenkaan puhuta sairaiden ja terveiden lehtien kirliankuvien eroista, vaikka tämän luulisi olevan mielenkiintoinen tutkimustulos, jos se on pystytty toistamaan.) Itse tunnen kuitenkin lukkarinrakkautta tätä menetelmää kohtaan, koska kun olin lapsi, äiti teetti jossakin tapahtumassa kädestäni kirliankuvan ja siihen liittyvän tulkinnan, ja kuva oli kaunis ja vaikuttava. On jännittävää ajatella, että meillä on ympärillämme energiakenttä, joka muuttuu tunteiden ja ehkä persoonallisuudenkin mukaan.

1980-luvulla uuden geenitekniikan mahdollisuuksiin suhtauduttiin hyvin optimistisesti ja usein epärealistisesti, ja kirjassa mainitaan (s. 185) yritykset muuntaa pääasiassa hernekasvien juurien kanssa symbioosissa eläviä typpibakteereja niin, että ne yhdistyisivät myös muiden hyötykasvien, esimerkiksi rukiin ja ohran, juuriin ja tuottaisivat ilmasta typpeä myös näille, mikä poistaisi typpilannoituksen tarpeen. Kuulostaa suunnitelmana hyvältä - typpilannoitteiden tuottaminen vaatii paljon energiaa, ne huuhtoutuvat pelloilta rehevöittämään vesistöjä ja niiden käyttö köyhdyttää viljelymaita - muttei ole toteutunut, koska prosessi on todennäköisesti todella monimutkainen. Kirjassa on myös aika tieteiskirjallisuudelta kuulostava tieto: ihmisten geenejä siirrettiin petunioihin(!), minkä jälkeen nämä tuottivat erästä ihmisistukassa valmistettavaa hormonia (s. 197).

Jo tuolloin kuudes sukupuuttoaalto oli todellisuutta. Kirjassa sanotaan, että lajeja kuolee sukupuuttoon 1980-luvulla 800 kertaa nopeammin kuin jääkauden aikana, ja arvioidaan ilmeisesti tämän luvun perusteella, että tulevina vuosina 20-30 prosenttia kaikista elämänmuodoista tulee kuolemaan sukupuuttoon (s. 198). Tämä on yksi syy siihen että geeniteknologian kanssa tulee olla varovainen.

Muistan, että 1990-luvulla väiteltiin paljon mm. geeniteknologian turvallisuudesta luonnonkasveille (eli siitä, leviävätkö geenit muuntogeenisistä viljelyskasveista samanlajisiin luonnonkasveihin tai alkuperäisiin viljelyskantoihin) ja siitä, onko geeniteknologiasta pysyvää hyötyä esimerkiksi hyönteisten torjunnassa vai muuntuvatko hyönteiset niin nopeasti, ettei siitä ole pitkäaikaista apua. Luulisi, että näistä asioista olisi saatu jo paljon tietoa - 1990-luvulla kyse oli vain spekuloinnista, koska geenimuunneltuja kasveja ei ollut vielä viljelty paljon - mutten ole muistaakseni lukenut tästä asiasta mitään. Olisi kiinnostavaa lukea geeniteknologian vaikutuksista ympäristöön jokin kooste.

Viime aikoina olemme hyväksyneet, että ihminen ei voi elää vastoin luontoa, sillä hän on peräisin siitä, elää sen kanssa ja siitä. ... Tämä on kirjan toive: miellyttää sydäntä tiedon avulla. Saada ymmärtämään, että planeettamme kasvit ovat "liittolaisiamme", jotka meidän tulee tuntea, joita meidän pitää arvostaa ja joista meidän pitää huolehtia. (s. 206, 207)

Pflanzenwelt. Sternstunden der Schöpfung. Unsere faszinierende Natur, 1988. Eri kirjoittajia ja eri valokuvaajia. Julkaisija: IFK-Institut für Kulturförderung AG Verlag (?). 208 sivua.

Rachel L. Carson: Meren ihmeet (The Sea Around Us, 1951)

Kannet ovat tylsät,
mutta selkämys kaunis.
Kirjassa ei kyllä sanota
mitään merihevosista.

Biologi Rachel Carsonin nimi oli minulle tuttu ympäristöliikkeen klassikosta ja jopa sen aloittajasta Äänetön kevät, joka sai ihmiset tiedostamaan DDT:n ja muiden hyönteismyrkkyjen vaarat eläimille ja ihmisille, mutta jota ei ole tullut luettua siitä huolimatta että se on omassa hyllyssä äidiltä perittynä. Carson on kuitenkin kirjoittanut monia muitakin kirjoja, kuten tämän maapallon meriä systeeminä käsittelevän hienon teoksen.

Yleensä meristä puhuttaessa ajattelee niiden eläimistöä, mutta tässä kirjassa merten eläimiä ei mainita juuri ollenkaan. Sen sijaan kirjassa kerrotaan mm. merten synnystä, syvämerestä, merten pohjan pinnanmuodostuksesta, ravinteiden kierrosta merissä, merivirroista, meristä lämmönsäätäjinä, merten mineraaleista, saarten synnystä, vuorovedestä, merten aalloista pinnalla ja pinnan alla sekä myrskyistä. Carson on todella hyvä kirjoittaja, ja hän esittää nämä asiat kiehtovasti ja jännittävästi, myös tällaisen lukijan mielestä joka ei ole yleensä kiinnostunut maantieteestä. Parhaiden tietokirjojen tapaan se avasi minulle suureksi osaksi aivan tuntemattoman maailman ymmärrettävällä tavalla. Tuntui myös hyvältä lukea tällaista kirjaa, joka antaa kokonaiskuvan aiheestaan ja josta saa käsityksen siitä, miten asiat liittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Tällaista lähestymistapaa kaipaisi myös nykyisiin (lasten) tietokirjoihin, joissa tieto on minusta usein sirpaleista ja pinnallista.

Näin suurta tietomäärää ei yksi ihminen pysty tietenkään täysin hallitsemaan, ja Carson kertookin saaneensa monelta tutkijalta apua kirjan kirjoittamiseen. Hän myös sanoo suoraan, milloin asiasta ei vielä tiedetä kovin paljon. Vaikka kirja varmasti edustaa aikansa parasta tieteellistä tietoa Yhdysvalloissa, siinä on silti joitakin selvästi vanhentuneita kohtia - Carson esimerkiksi ällistyttävästi kirjoittaa, että mantereet ovat varmasti koko maapallon historian ajan olleet samassa paikassa, ja maapallon likimääräiseksi iäksi hän sanoo "yli kaksi miljardia vuotta" (s. 11), kun nykyään ikänä pidetään noin 4,5 miljardia vuotta. Ainakaan maapallon muinaisuudesta kertoviin lukuihin ei siis kannata luottaa, mutta monet kirjan tiedoista tuntuivat nykyäänkin paikkansapitäviltä (en ole kyllä mikään asiantuntija), koska ne perustuvat tietoihin ja lukuihin, jotka oli silloisilla laitteilla pystytty varmastikin melkoisen luotettavasti mittaamaan. Tulkinnat näistä tiedoista ovat tietysti saattaneet muuttua, ja mitään kirjan tietoa ei tietenkään kannata automaattisesti pitää nykytiedon mukaisena.

Tässä maistiaisia kirjasta. Pitkämatkaiset muuttolinnut saattavat höyhenissään levittää valtamerten saarille kasveja, mahdollisesti jopa joitakin hyönteisiä ja pieniä maakotiloita. Erään linnun höyhenistä irroittamastaan savikokkareesta Darwin kasvatti 82 erilaista kasvia, jotka kuuluivat viiteen eri heimoon (s. 112-113). Aaltoja ei ole vain meren pinnalla, vaan niitä on myös näkymättömissä valtameren pinnan alla. Ne etenevät salaperäisiä teitään kaukana meren salatuissa syvyyksissä mahtavasti vyöryen ja pysähtymättä koskaan. ... Liikkuvat vesimassat ovat käsittämättömän suuria, eräät "aallot" ovat jopa sadan metrin korkuisia (160).

Tässä 70 vuotta vanhassa kirjassa puhutaan yllättäen nykyilmiöstä: Nyt omana aikakautenamme meillä on tilaisuus todeta hämmästyttävä ilmaston muutos. ... Maapallon jäätynyt napakalotti on selvästi ilmastoltaan lämpenemässä. ... Itämeren talvisen jääpeitteen laajuus on viimeisen sadan vuoden aikana selvästi supistunut. ... Eläinmaailmassakin näkee merkkejä Pohjoisen jäämeren lämpenemisestä. Carson antaa monia esimerkkejä tästä ilmaston lämpenemisestä (220-225), muttei kuitenkaan tässä vaiheessa vielä pidä ihmisen toimintaa lämpenemisen syynä.

Kuu etääntyy hiljalleen maapallosta koko ajan kauemmas. Tämä johtuu sen aiheuttamien vuorovesien kitkasta, joka myös jarruttaa maapallon kiertoliikettä akselinsa ympäri - vuorokausi on joskus ollut vain neljän tunnin pituinen. Kun kuu oli kaksi kertaa lähempänä maata kuin nykyään, vuoroveden korkeusero saattoi eräillä rannikoilla olla satoja metrejä (190-191), mikä tietysti teki mahdottomaksi elämän noilla valtavien vesimassojen huuhtomilla alueilla. Vuoroveden korkeus muuten vaihtelee nykyään hyvin paljon eri paikoissa eri puolilla maapalloa, ja ainakaan kirjan kirjoitusaikaan ei tiedetty tarkkaan miksi.

Walesin rannikoilta Etelä-Portugaliin elää pieni vihreä mato, Symsagittifera roscoffensis, joka elää ällistyttävästi symbioosissa erään sisällään olevan viherlevän kanssa ja saa kaiken ravintonsa levän yhteyttämistuotteista niin että sen oma ruoansulatuselimistö on surkastunut. Sen elämää rytmittää vuorovesi: luoteen aikana mato nousee esiin kosteasta hiekasta ja paistattelee päivää auringossa, niin että levät voivat valmistaa ravintoa. Vuoksen noustessa madot kaivautuvat uudestaan hiekkaan, jotteivät ne huuhtoutuisi mereen. Ja vaikkei niillä ole aivoja eikä varsinaista muistia, akvaariossakin ne noudattavat tätä vuorokausirytmiä ja tulevat 24 tunnin aikana kaksi kertaa esiin hiekasta ja kaksi kertaa vetäytyvät sinne uudestaan. (199-200)

Eli vaikka kirjan tiedot ovat osaksi tietysti vanhentuneet, se oli oikein mielenkiintoista luettavaa ja kertoi jännittävästi asioista, joista en tiennyt (paljon) mitään tai joita en ollut aiemmin pitänyt kiinnostavina. Lukunautintoa lisäsi myös hyvä ja sujuva käännös (jossa tosin oli joitakin vanhahtavia piirteitä, kuten termi vuorilaji, jonka asemasta nykyään puhutaan kivilajista). Kirjasta on otettu vuonna 2021 englanninkielinen uusintapainos (one of the most influential books ever written about the natural world), samoin toisista Carsonin "meritrilogian" kirjoista Under the Sea-Wind ja The Edge of the Sea. Kirja saa arvostamaan merien mahtavuutta ja voimaa ja ymmärtämään paremmin niiden merkityksen ihmisille, ja sitä voi minusta hyvin suositella nykylukijallekin. Taisin jo mainita, että Carson kirjoittaa hyvin?

Myös blogissa Manta pallon ympäri kirjoitetaan tästä kirjasta: Miten joku voikin kirjoittaa tieteellistä tekstiä noin kauniisti! Kino Regina kertoo Carsonin kirjan pohjalta tehdystä melko kummallisen kuuloisesta dokumenttielokuvasta (1953). Carsonin klassikko Äänetön kevät taas teki vaikutuksen Lauraan.

Helmet-haastekohtia löytyy vaikka kuinka: 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirjailija: Carson sai Pulitzer-palkinnon vuonna 1952 nimenomaan tästä kirjasta The Sea Around Us. 19. Suomi mainittu (yhdessä tai kahdessa kirjan kohdassa tosiaan mainitaan myös Suomi). 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa. 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä. 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Edit 18.2.24.

Rachel L. Carson: Meren ihmeet, 1954, 2. painos (The Sea Around Us, 1951). Tammi. Suomentajat: Hilkka ja Jussi Koskiluoma. 261 sivua.

Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä, 2003

Kaupunki ei ole pelkkää ihmisten asuttamaa kivierämaata, vaan myös jotkin eläimet selviävät siellä ja toiset eläimet jopa viihtyvät ihmisen (ja ihmisten ruokien) läheisyydessä. Iiris Kalliolan eläinkirja kertoo nimensä mukaisesti tällaisista eläimistä, joita voi nähdä kaupungissa ja taajamassa. (Taajama on tässä laajasti ymmärretty, koska kirjassa kerrotaan myös esim. hirvestä ja mäyrästä.) Kaupunkiluonto onkin hyvä ottaa huomioon kaupunkisuunnittelussa ja jättää sinne elinmahdollisuuksia myös eläimille. Entisaikaan oli monin paikoin tapana jättää puutarhaan yhden marjapensaan sato haltijoille ja linnuille. (12)

Kirja on jaettu eri elinympäristöihin - puisto, piha ja puutarha, rakennuksissa, metsänreuna ja tie, veden äärellä ja tori - ja se antaa melko lyhyitä, mutta silti aika monipuolisia kuvauksia kymmenistä eri eläinlajeista, niiden ravinnosta, lisääntymisestä ja joskus myös niiden kohtaamista vaaroista ja muista elämän uhkatekijöistä. Monipuolisessa kirjassa ovat mukana nisäkkäät, linnut, hyönteiset, kalat ja pienemmät eläinryhmät.

Kirjassa on runsaasti valokuvia sekä jonkin verran myös Tarja Lapintien humoristisia piirroksia. Siinä on myös muutama mainio eläinruno, jotka hauskuudestaan huolimatta kuvaavat aiheenaan olevia eläimiä ja niiden elintapoja hyvin. Kirja löytyi lastenosastolta ja takakannen mukaan se on suunnattukin lapsille ja nuorille, mutta se sopii hyvin myös aikuisille, ja sen kirjoitustyyli on sujuvasti etenevä ja mukava. Kirjan lopussa on seitsemän sivun sanasto, jossa on myös kirjassa aiemmin käsittelemättömiä, esim. ekologiaan liittyviä termejä. Kirjan tiedot pitivät varmasti kirjoitushetkellä paikkansa, mutta jotkut asiat, esimerkiksi joidenkin eläinten runsaussuhteet, ovat parissakymmenessä vuodessa tietysti muuttuneet.

Runsaussuhteiden muutoksista on hirvi - joka on ällistyttävän suuri eläin, säkä eli selän korkein kohta on yli kaksi metriä ja uros saattaa painaa 600 kiloa - hyvä esimerkki, sata vuotta sitten Suomessa oli luultavasti vain muutama sata hirveä (141). Pienetkin eläimet ovat tärkeitä: järvisimpukka suodattaa ja puhdistaa vuorokaudessa kymmeniä litroja vettä (159). Pikkulinnut syövät kokoonsa nähden valtavia ruokamääriä, minkä takia niihin vaikuttavat vähäisetkin ravinnon myrkkypitoisuudet sekä ilmansaasteet (52). Myrkyt aiheuttavat ongelmia myös nykyään paljon vähentyneille siileille, jotka saavat niitä sisäänsä suuria määriä hyönteisten ja kotiloiden mukana. Siilin talvihorrokseen liittyvät sopeutumat ovat hurjia: ruumiinlämpö laskee noin viiteen asteeseen, sydän sykkii vain muutaman kerran minuutissa ja hengityksessä saattaa olla jopa parituntisia(!) taukoja. Siilin paino on tästä rajusta energiansäästöstä huolimatta keväällä vain kolmasosa talvihorroksen alussa olleesta painosta (80). Sammakoidenkaan elämä ei ole helppoa mm. liikenteen ja ihmisten kemikaalien takia: sammakoilla on ohut kostea iho, jonka läpi pääsee vieraita yhdisteitä torjunta-aineista, happamoittavista yhdisteistä ja lannoitteista (164).

Kärpäset saattavat olla suunnattoman raivostuttavia ötököitä, mutta laboratoriossa steriilisti kasvatettuja raatokärpästen toukkia käytetään myös huonosti paranevien haavojen hoidossa: toukat syövät sairasta kudosta mutta jättävät terveen rauhaan, ja samalla ne erittävät bakteereja tappavia entsyymejä, jotka hoitavat haavaa (95). Amerikasta Eurooppaan levinneistä riesakuoriaisista on hyvin vaikea päästä eroon mm. sen takia, että sen toukat pystyvät olemaan syömättä jopa vuoden(!). Kuoriaisen munat kehittyvät ilman hedelmöitystä, eikä siltä ole tavattu yhtään koirasta (112). Lepakoiden kaikuluotaus on tuttua, mutta myös päästäiset saattavat suunnistaa kaikuluotauksen avulla (131). Tervapääsky (joka ei ole pääsky, vaan kuuluu kiitäjiin) saattaa saavuttaa 150 kilometrin tuntinopeuden. Se viettää lähes koko elämänsä ilmassa, jossa se syö, nukkuu(!) ja parittelee. Vain muutaman pesintäviikon se viettää kiinteällä alustalla (123).

Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä, 2003. WSOY. Piirrokset: Tarja Lapintie. 206 sivua + sanasto.

Toby Hemenway: Gaia's Garden. A Guide to Home-Scale Permaculture, 2009 (2000)

Tätä kirjaa lukiessa tuntui, että juuri tällaista puutarhakirjaa (ja yleensä kirjaa) olen kaivannut kauan aikaa, vaikken ole sitä tiennytkään. Kirjan lähestymistapa puutarhanhoitoon on permakulttuuri, australialaisten Bill Mollisonin ja David Holmgrenin 1970-luvulla kehittämä käytännön filosofia kestävästä ja ekologisesta elämäntavasta, jossa toimitaan yhteistyössä luonnon ja sen ällistyttävän uusiutumiskyvyn, monipuolisuuden ja rikkauden kanssa - ei siis luontoa vastaan sitä pakottamalla, riistämällä, yksipuolistamalla ja köyhdyttämällä. Permakulttuurilla on yhteyksiä luomuviljelyyn ja moneen muuhun hyvään asiaan, mutta ne eivät sisälly siihen: permakulttuuri shows us where and how to apply these important ideas. It is a linking science (6).

Permakulttuuri ei liity pelkästään puutarhanhoitoon, vaan se on ajattelutapa, jota voi soveltaa myös esimerkiksi rakentamiseen, kaupunkisuunnitteluun ym. Hemenway luettelee 14 permakulttuurin periaatetta (s. 6-7), joiden siteeraaminen tässä veisi liikaa tilaa, mutta ne ovat hyvinkin tutustumisen arvoisia.

Pidin kirjassa paljon sen systeemisestä ajattelusta, siitä että puutarha nähdään järjestelmänä ja kokonaisuutena, jossa sen jokainen osa tuo kokonaisuuteen oman monipuolisen panoksensa (esimerkiksi typensitominen, katteen tuottaminen, ravinteiden nostaminen syvältä maasta, "hoitajakasvi", pölyttäjäkasvi, marjakasvi) ja vaikuttaa toisten osien hyvinvointiin, niin että puutarha on parhaimmillaan kuin iso sinfoniaorkesteri, joka soi harmonisesti yhdessä. Kun puutarhan eri osat muodostavat tiheän, yhdessä toimivan verkoston, koko systeemin resistenssi ja elinvoimaisuus kasvaa.

Teollisia öljyn avulla valmistettavia typpiravinteita ei tarvita, kun käytetään mm. typensitojakasveja sekä puutarhan kasveista itsestään saatavaa katetta, joka lisää maaperän mikrobitoimintaa ja auttaa kasveja hyödyntämään ravinteita paremmin. Hemenway käyttää maaperän eliöstöstä hauskaa nimitystä mikrokarja: nämä maaperän bakteerit ja pikkueliöt hajoittavat orgaanista ainesta ja toimivat yhteistyössä kasvien ja puutarhurin kanssa lisäämällä maan ravinteikkuutta.

Puutarhurin ei tarvitse myöskään kammota hyönteisiä eikä myrkyttää niitä, vaan nimenomaan välttää tätä: hyönteismyrkyt tappavat sekä haitalliset hyönteiset että niitä syövät peto- ja loishyönteiset, mutta koska edelliset uusiutuvat jälkimmäisiä nopeammin, tuhohyönteiset ehtivät tuhota kasvit ennen kuin petohyönteiset pääsevät toimeen. Ja taas tarvitaan hyönteismyrkkyjä. Jos hyönteismyrkkyjä ei kuitenkaan käytetä alun perinkään, puutarhan petohyönteiset pitävät tuholaiset kurissa eivätkä ne pääse aiheuttamaan juurikaan vahinkoa. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että puutarha on monimuotoinen - laajat yhden kasvin viljelykset ovat kutsukortteja ja herkkupöytiä tuhohyönteisille.

Laaja nurmikko on permakulttuurin näkökulmasta vettä ja lannoitteita nielevä hedelmätön autiomaa. Monimuotoinen puutarha eri tasoissa, jossa on paljon erilaisia, erityyppisiä ja eri asioita hoitavia kasveja, taas on paratiisi kasveille, hyönteisille, isommille eläimille ja linnuille. Ja myös ihmisille, koska tällaisessa puutarhassa voi tuottaa paljon ruokaa (mikä ei itse asiassa itseäni kiinnosta kovin paljon, vaikka omavaraisuus ruoantuotannossa olisikin hyvä asia, koska se vähentäisi resurssien käyttöä muualla maailmassa).

Parhaimmillaan resurssit kiertävät puutarhassa, niin ettei sinne tarvita ulkopuolisia lannoitteita eikä vettä, myöskään kuivilla alueilla: kirjassa on paljon vinkkejä siihen, miten sadevettä voi hyödyntää puutarhassa ja miten kodin talousvettä voi kierrättää puutarhaan (jälkimmäinen vaatii kyllä useimmiten rakennustöitä). Hemenway on amerikkalainen, ja hän on onnistunut kirjoittamaan kirjan, joka sopii sekä Yhdysvaltain kuumiin ja kuiviin eteläosiin että kylmiin ja sateisiin pohjoisosiin. Vaikka kirjassa onkin runsaasti käytännön neuvoja, siinä on enemmän kyse yleisistä, kaikkialla hyödynnettävistä periaatteista kuin ohjeista esimerkiksi tietylle vyöhykkeelle sopivista kasveista, joten sen ideoita voi hyvin soveltaa Suomessakin. Kirjan kasvilistoissa oli kyllä monia sellaisia kasveja, joita en itse tuntenut, mutta paljon myös tuttuja.

Kirjassa on hämmästyttävä ja innostava esimerkki New Mexicon kuuman ja kuivan autiomaan keskellä olevasta noin 500 neliömetrin kokoisesta puutarhasta, josta permakulttuuriperiaatteita noudattaen tuli neljässä vuodessa ympäristöstään keitaana erottuva rehevä, monenlaista ruokaa tuottava viidakko. Alussa tähän toki tarvittiin vettä ja orgaanista ainesta muualta, mutta ajan myötä tästä puutarhasta tuli suljettu, itseään ylläpitävä systeemi, jossa vesi ja ravinteet kiertävät ja johon ei enää tarvittu ulkopuolista panosta.

Ilmastonmuutoksen edetessä ja yhä useampien alueiden kärsiessä kuivuudesta varsinkin köyhissä maissa permakulttuuriviljelyksen periaatteita kannattaisi mielestäni soveltaa kuivilla alueilla ja toki muuallakin eri puolilla maailmaa. Kasvillisuus ja varsinkin puut pidättävät kosteutta ympärillään ja jopa tuovat luokseen sateita sekä luovat suotuisan mikroilmaston muille kasveille ja eläimille, ja jos auringon paahtamaan kuivaan ja kuumaan New Mexicon autiomaahan on pystytty kasvattamaan rehevä kasvillisuussaareke, tämä onnistuisi varmasti muuallakin. Metsäviljelystä (forest gardens) on itse asiassa harrastettu jo vuosituhansia trooppisessa Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa, mutta valkoiset maahantulijat katsoivat tällaisia puutarhoja vain omasta näkökulmastaan eivätkä tunnistaneet pienen peltotilkun ympärillä olevaa metsää asukkaiden puutarhaviljelykseen olennaisesti kuuluvaksi osaksi, vaan tuomitsivat asukkaiden metsien ympäröimät pikkupellot primitiivisiksi (s. 212).

Hemenway kirjoittaa kiehtovasti, kiinnostavasti ja hauskasti, ja jotkut kirjan osuudet tuntuvat jopa kaunokirjallisilta. Joissain kohdissa olin eri mieltä hänen kanssaan (esimerkiksi hyvin virikkeettömän tuntuisista kaniinihäkeistä - kirjassa puhutaan vähän myös pieneläinten kasvattamisesta), mutta melko harvoin. Kirjassa ei myöskään kerrota epäonnistumisista, joita niitäkin varmasti on. Kirja tuntui kuitenkin hyvien ideoiden aarreaitalta, ja tässä bloggauksessa on vain pieni osa sen tiedoista, ajatuksista ja neuvoista.

Minusta olisi mielenkiintoista tietää, millaista olisi permakulttuurin periaatteita noudattava maanviljelys - ja onko sellainen edes mahdollista? - koska ihanteena permakulttuurissa on se, että maan annetaan olla mahdollisimman paljon rauhassa eikä maata siis käännetä, jottei häiritä maaperän eliöstöä, sekoiteta maan ravinnetasapainoa ja aiheuteta eroosiota. Nykyaikainen peltomaanviljelys (ja siis pääosa maailman ruoantuotannosta, ihmisille tai tuotantoeläimille) taas perustuu maan kääntämiseen ainakin joka vuosi. Ja jos tahtoo itse kasvattaa puutarhassaan vaikkapa tomaatteja tai perunoita, maata on varmaan pakko kääntää. Hemenway sanoo itsekin kasvattavansa jonkin verran myös tomaatteja ja paprikoita, vaikka nämä eivät permakulttuuriin sovikaan.

Permakulttuuri on Suomessa aika vähän tunnettu asia, mutta siihen liittyviä kirjoja löytyi muutama suomeksikin: esimerkiksi uusi Monivuotiset vihannekset -kirja (2022), joka esittelee ällistyttävät 60 monivuotista vihannesta (joita viljellessä maata ei siis tarvitse kääntää), Permakulttuuriopas: opas lasten ja nuorten kanssa työskenteleville (2015), Riippumaton puutarha: teollisen ruoantuotannon romahdus ja permakulttuurin perusteet (2012) sekä Aikidoa luonnon kanssa: johdatus permakulttuuriin (1998).

Tässä vielä joitakin puutarhassani viihtyneitä hyönteisiä - jos tiedät otuksen lajin, kerro.

Iso sininen sudenkorento näytti lentäessään upealta perhoselta, koska myös siipien takaosat olivat tummansiniset. Se poseerasi ystävällisesti kauan aikaa maitohorsman lehdellä.

Tuomenkehrääjäkoita oli viime kesänä paljon eri puolilla Suomea, mutta ihme kyllä ne söivät meillä päin vain pienen osan tuomien lehdistä. Aavemaisista harsoista esiin tullut aikuinen näyttää itsekin lakanaan verhoutuneelta kummitukselta.

Hauskasti nimetyt, vinkeän väriset pyjamaluteet jatkamassa sukuaan.

Vähän kimalaisen näköinen koppakuoriainen nautiskeli karhunputken kukkien tarjonnasta.

Helmet-haasteen kohta 9: Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä. Haasteessa ei varmastikaan ajateltu ihan tätä, mutta permakulttuurin harjoittajat ovat Yhdysvalloissakin vähemmistönä. Hemenway kertoo tämän suuntauksen tulleen siellä kuitenkin paljon tunnetummaksi ensimmäisen ja toisen painoksen julkaisemisen välissä kuluneina yhdeksänä vuonna.

Edit 5.1.23: lisätty kuva ym.

Toby Hemenway: Gaia's Garden. A Guide to Home-Scale Permaculture, second edition, 2009 (ensimmäinen painos 2000). Chelsea Green Publishing. 272 tekstisivua.

Kailash Sankhala: Tiikeri! Intiantiikerin tarina, 1979 (1977)

Länsimaissa asuvana ihmisenä saa helposti sellaisen käsityksen, että jos hyviä asioita (luonnonsuojelu, ihmisten toimeentulo, ihmisten jokapäiväinen elämä, ihmisoikeudet, naisten oikeudet...) halutaan edistää ei-länsimaisissa maissa, tarvitaan länsimaisia ihmisiä, jotka menevät paikan päälle auttamaan ja neuvomaan, miten asiat kannattaa ja pitää hoitaa. Monet länsimaiset järjestöt tekevät tietysti hyvää ja tärkeää työtä niin lännessä kuin muuallakin (olen itsekin muutaman jäsen), mutta koska meillä kerrotaan melkein vain länsimaisista toimijoista, unohtuu helposti, että myös muissa kuin länsimaissa on paljon fiksuja ja aktiivisia ihmisiä, jotka välittävät maastaan ja joista osa toimii tarmokkaasti asioiden parantamiseksi. Siksi oli hauskaa löytää kirpparilta tällainen kirja, jossa intialainen tiikerien tutkija ja koko elämänsä tiikerien kanssa toiminut luonnonsuojelija kertoo tiikereistä, niiden elämästä Intiassa ja niiden suojelusta.

Kailash Sankhala oli kirjan kirjoittamisen aikaan toiminut lähes koko ikänsä metsänvartijana ja tutkijana ja tutustunut tänä aikana tiikereihin biologiselta, ekologiselta ja etologiselta eli käyttäytymisen kannalta, ei vain aseen tähtäimessä olevana metsästyksen kohteena, kuten lähes kaikki ennen häntä. Tiikerinmetsästys oli ollut sekä maharadzojen, englantilaisten siirtomaaherrojen ja kuninkaallisten huvia niin kauan, että tiikerien määrä oli 1970-luvulla vähentynyt todella hälyttävästi. Jopa Sankhala itse oli käskettynä tappanut tiikerin opiskeluaikoinaan, koska tätä odotettiin metsänvartijaopiskelijoilta (!). Suurimpana syynä tiikerien määrän "katastrofaaliseen laskuun" oli kuitenkin se niin monesta yhteydestä tuttu tarina, että ihminen oli tuhonnut niiden elinalueita laidunmaiden ja viljelyalueiden lisäämiseksi.

Sankhalaa harmittaa selvästi, että Intian upea luonto on jäänyt Afrikan hienon luonnon varjoon sekä luontodokumenteissa että ihmisten mielissä, minkä ymmärtää kirjan luettuaan: Intia kuuluu kolmeen maapallon kuudesta eliömaantieteellisestä vyöhykkeestä: etiopialaiseen, palearktiseen ja orientaaliseen. Mikään muu maa tai edes maanosa ei kuulu useampaan kuin kahteen (89). Minulle oli yllätys esimerkiksi se, että tiikerien elinalueilla Pohjois-Intiassa on yöpakkasia. Luonnon monimuotoisuus joillakin Intian alueilla tuntuu ällistyttävältä, tässä eräs kuvateksti: Kazirangan korkeaa heinikkoa, intiansarvikuonon asuinaluetta, jossa 500 km²:n alalla elää 800 sarvikuonoa, 600 luonnonvaraista puhvelia, 500 norsua, 250 barasingaa, 800 villisikaa, 5000 sikahirveä ja 30 tiikeriä (81, barasinga on kaunis hirvieläin). Minulle oli uusi tieto myös se, että Intiassakin on flamingoja; Sankhala kertoo retkestään Rann of Kutchin "flamingokaupunkiin", jossa oli tuolloin puoli miljoonaa flamingoa.

Sankhalan mukaan tiikeriä - ja mitään villieläintä sen puoleen - ei voi tutkia irrallisena ilmiönä kuvan vääristymättä (9). Kirja kuvaakin tiikeriä hyvin monelta eri kannalta: sen käyttäytymistä, lisääntymistä, perhe-elämää (tiikeriäiti on oikein hyvä emo ja kärsivällinen opettaja), saalistustapoja, saaliseläimiä, elinympäristöjä, perusteltuja ja perustelemattomia väitteitä ihmissyönnistä ja syitä siihen, suhdetta muihin eläimiin, tiikerin roolia alueensa ekologiassa... Kirjasta saa hyvän kuvan Intian rikkaasta luonnosta yleensä tiikerialueilla, ei pelkästään tiikereistä, mutta tiikerien elämästä se antaa niin perusteellisen ja asiantuntevan kuvauksen, että jokaisen tiikereistä kiinnostuneen kannattaisi lukea tämä kirja. Tiikeri on luonnon pyramidin huippu ja hallitsee koko ekosysteemiä. Verottamalla riistaa se estää kasvillisuuden liikakäytön ja pelastaa maan tuholta. Se toimii vahtina suojellakseen metsiä, joista jotkut ovat pelastuneet vain siksi että puuvarkailta on puuttunut rohkeutta tunkeutua niihin yöllä metsänvartijan nukkuessa. (104)

Kävin 1990-luvulla erään itäeurooppalaisen maan eläintarhassa, joka oli valtavan masentava: eläinraukat oli suljettu pieniin, paljaisiin metallihäkkeihin. Sankhala toimi metsänvartijatyönsä lisäksi viisi vuotta Delhin eläintarhan johtajana, ja tänä aikana hän teki siitä hyvin eläinystävällisen: eläimet elivät mahdollisimman luonnonmukaisissa oloissa ja saivat itse päättää, haluavatko tulla nähdyiksi vai eivät - periaatteet tuntuvat hyvin nykyaikaisilta. Vaikka Sankhala pitikin Delhin eläintarhaa eläintarhojen mittapuulla hyvänä, hän suhtautuu kirjassa eläintarhoihin yleensä hyvin kriittisesti.

Kirjasta välittyy hyvin Sankhalan rakkaus koko Intian luontoon ja varsinkin tiikereihin. Sankhala oli olennaisena osana Intian "tiikeriprojektissa", jossa suojeltiin tiikerien elinalueita, estettiin salametsästystä ja muutettiin ihmisten asenteita positiivisemmiksi tiikereitä kohtaan. Kirjan lopusta oli mukava lukea siitä, että tiikeri on elintavoiltaan, lisääntymiseltään ja luonteeltaan sellainen eläin, että kunhan sille annetaan mahdollisuus ja suojellaan sen elinympäristöjä, tiikerien lukumäärä lisääntyy kyllä (ja samalla koko muukin luonto voi tietysti paremmin); tiikeriprojektista oli jo melko lyhyenä aikana saatu hyviä tuloksia. Toivottavasti Intiassa arvostetaan ja suojellaan nykyäänkin maan luontoa, vaikka ihmisiä on siellä nyt paljon enemmän kuin 1970-luvulla.

Kirja on oikein mielenkiintoisesti ja sujuvasti kirjoitettu (ainoa tylsä jakso oli valkoisista tiikereistä kertova luku, jossa käsiteltiin lähinnä niiden sukupuita) ja sitä voi suositella kaikille luonnosta kiinnostuneille. Raija Mattilan käännös oli muuten hyvä, mutta hän käytti häiritsevästi liikaa minä-sanaa Sankhalan puhuessa itsestään; persoonapronominit kuuluvat mielestäni puhekieleen, ei kirjoitettuun tekstiin. Kirjassa on 1970-luvun kirjaksi paljon upeita kuvia, useimmat värillisiä, ja lisäksi valokuvien pohjalta tehtyjä taidokkaita piirroksia.

Languriapinaisän lapsenhoidosta: Näin kerran languriperheessä mitä liikuttavimman isällisen hellyydenosoituksen. Emo kuoli, kun poikanen oli tuskin kymmenen päivän ikäinen, eikä eläintarhassa ollut ainoaakaan langurinaarasta, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Isä otti velvollisuudet kantaakseen. Koska sillä ei ollut maitoa, se hienonsi banaaneja, sekoitti niihin sylkeään ja syötti ne poikaselle väkisin. (79)

Intialaisista naisista: Eräänä aamuna sain vieraakseni neiti Padmaja Naidun. Olin tuntenut hänen äitinsä Sarojini Naidun, joka oli Intian satakieli (koulukirjoissani oli hänen runojaan) ja maan kongressin ensimmäinen naispuheenjohtaja sinä vuonna jolloin minä synnyin. Hänen tyttärensä Padmaja oli juuri luopunut virastaan Länsi-Bengalin kuvernöörinä palveltuaan siinä yli kahden viisivuotisen virkakauden ajan, ja oli tullut kiihkeän poliittisen elämänsä jälkeen etsimään rauhaa Delhistä. Hän oli ollut yksi melskeisen Länsi-Bengalin menestyneimmistä kuvernööreistä ja nyt hän halusi minun apuani istuttaessaan puita talonsa edustalle. Hämmästyin hänen kasvituntemustaan; ... Vierailua seuraava päivä oli 1. heinäkuuta 1966, ensimmäinen seremoniallinen puunistutuspäivä Intiassa. ... Indira Gandhin lisäksi vieraiden joukossa oli neiti Naidun täti Vijay Lakshmi Pandit, joka oli aikoinaan toiminut YK:n puheenjohtajana, ... Indira Gandhista oli juuri silloin tullut pääministeri, mutta mitään muodollisuutta ei ilmennyt ja usein häntä puhuteltiin "Induksi". (159) ...
        Me olimme menneet naimisiin juuri ennen kuin minä astuin metsähallinnon palvelukseen, oltuamme kihloissa siitä pitäen kun vaimoni oli kaksitoistavuotias. Me uskomme molemmat että avioliitot päätetään taivaassa emmekä tunteneet toisiamme lainkaan ennen kuin kihlauksemme vahvistettiin. Vaimoni mukaan se ei merkinnyt hänelle kuin että hän sai hieman uusia vaatteita ja ihmetteli, mistä se johtui! (16) Kirjassa on kuva siitä, kun vaimo ja aikuinen tytär leikkivät pihalla tiikerinpentujen kanssa.

Edit 6.1.2021.

Kailash Sankhala: Tiikeri! Intiantiikerin tarina, 1979 (Tiger! The Story of the Indian Tiger, 1977). Otava. Suomennos: Raija Mattila. Piirrokset: Champalal ja Brahm Deo. 245 sivua.