Emily Rodda: Föräldrafritt! (The Julia Tapes, 1999)

Kirja alkaa siitä, kun minäkertoja Julia lepää sairaalassa toipumassa ilman vanhempia vietetyn viikon jälkiseuraamuksista. Psykologi on pyytänyt Juliaa äänittämään tapahtumista kertomuksen kasetille ja Julia tekee työtä käskettyä.

Ehkä 15-vuotias Julia lähtee matkalle ystäviensä Franin ja Claudinen kanssa Australian takamaille, koska heille on luvattu mahdollisuus asua viikko Franin isovanhempien ison talon alakerrassa ilman aikuisten kontrollia. Kaikki vaikuttaa suunniteltuna loistavalta, mutta suunnilleen kaikki mahdollinen menee lomalla kuitenkin pieleen. Termiitit ovat syöneet heidän asuntonsa lattian, Franin isovanhemmat ovat ikivanhoja eikä heistä ole tytöille mitään apua, yksinäinen ympäristö ei ole ollenkaan sellainen kuin tytöt ovat odottaneet eikä terveyskirjan oppien mukaan kokkaaminen onnistu. Ainoan naapuritalon pihassa asuu häirikkökukko (kaikki kirjan kannen kuvat liittyvät läheisesti juoneen), talossa asuva pariskunta riitelee äänekkäästi, nainen katoaa, mies heiluu yöllä pihalla kirveen kanssa, tytöt alkavat pelätä henkensä puolesta ja Julia lähtee rohkealle pelastusretkelle. Kuulin korvissani Psykon musiikin, kun luin tästä.

Kirja oli oikein hauska (vaikken alussa odottanut siltä hauskuutta) ja nauroin usein sitä lukiessani. Hauskuus syntyy siitä, että Julia on persoonallinen - hänellä on omintakeisia ja osuvia huomioita - mutta myös täysin epäluotettava kertoja. Hänen mielikuvituksensa saa hänet tulkitsemaan asiat helposti väärin ja vaikka hän sanoo ottaneensa opikseen, hän kehittää sairaalan sängyssä maatessaan pienten vihjeiden perusteella myös onnettoman romanssin häntä hoitavan sairaanhoitajan ja lääkärin välille. Romanssi on itsevarman Julian mielestä täysin looginen ja uskottava, mutta lukija näkee asian toisin. Lomaretken tapahtumat menevät jossakin vaiheessa sen verran absurdeiksi, että ne ylittävät uskottavuuden rajan, mutta lukijana ei tiedä tarkkaan, missä tämä raja kulkee, koska kaikki vaikuttaa epätodennäköisyydestään huolimatta kuitenkin jollain tavalla mahdolliselta.

Kirja on myös kirjallisesti mielenkiintoinen: sen kerrontamuoto, äänitetty puhe, on ainakin minun lukemissani kirjoissa uniikki ja mahdollistaa kerronnallisia ratkaisuja, jotka eivät muuten onnistuisi. Koska kirja on Julian puhetta nauhalle, lomatarinan tai muun kerronnan pystyy täysin loogisesti keskeyttämään - <KLICK> - jännittävään kohtaan silloin, kun Julialle tuodaan sairaalassa ruokaa tai lääkkeitä, ja puhe voi siirtyä täysin toiseen asiaan. Rodda pystyy näin kuljettamaan kirjassa loma- ja sairaalatarinaa rinnakkain ja nämä vertautuvat huvittavasti toisiinsa. Kerronta ei varmasti ilman "äänitysgenreä" pystyisi näin perustellusti olemaan näin hyppelehtivää, koska esimerkiksi kirjeromaanilta tai päiväkirjaltakin odottaisi enemmän loogisuutta.

Roddalta löytyi kirjastoista 8-osainen Deltoran taikavyö -fantasiasarja ja jotakin muuta lasten fantasiakirjallisuutta, mutta ikävä kyllä ei toista samantyyppistä kirjaa kuin tämä (eikä tätäkään kirjaa kyllä ollut kirjastoissa, joten ilmeisesti tätä ei ole suomennettu).

Emily Rodda: Föräldrafritt! (The Julia Tapes, 1999). Richters. Ruotsinnos: Katarina Falk. Ei kannen tekijän nimeä. 124 sivua.

Dale Spender: Women of Ideas (And What Men Have Done to Them). From Aphra Behn to Adrienne Rich (1982)

Dale Spenderiin voi aina luottaa. Hänen kirjansa ovat kriittisiä, hauskoja, älykkäitä ja asiantuntevia, ja ne perustuvat laajaan tutkimukseen. Ne ovat myös puolueellisia, mutta hänen puolueellisuutensa perustuu faktoihin (hän ei mielestäni keksi asioita), hän tuo puolueellisuutensa selvästi esille sekä esittää syyt siihen - toisin kuin monet (mies)kirjoittajat. Lähes kaikki kommentoijat, varsinkin miehet, olivat kirjan kirjoitusaikaan asti etsineet aiemmista naisajattelijoista lähinnä vikoja, tulkinneet heidän ajatuksensa, tekonsa, ulkonäkönsä, aviosäätynsä ja perhetilanteensa mahdollisimman negatiivisesti sekä useimmiten kritisoineet tai vaienneet heidät kuoliaiksi. (Jos jälkimmäiset - ulkonäkö, aviosääty ja perhetilanne - eivät tunnu liittyvän ihmisen ajatusten arviointiin, eivät ne liitykään, mutta tämä ei silti ole estänyt mieskriitikkoja pitämästä näitä hyvinkin tärkeinä asioina naisista puhuttaessa.) Spender tekee kirjassaan päinvastoin. Hän jättää tietoisesti mainitsematta käsittelemiinsä naisiin mahdollisesti liittyvät negatiiviset seikat, koska näitä on käsitelty jo ihan tarpeeksi, ja tulkitsee heidän ajatuksensa ja tekonsa lähinnä positiivisesti.

Spender tuo kirjassaan esiin feministisiä naisajattelijoita, pääasiassa brittejä, 1600-luvun Aphra Behnistä 1900-luvun alun suffragetteihin ja johinkin suffragettien jälkeisiin naisiin 1950-1960-luvulle asti. Näin hän kirjoittaa historiaa uudelleen, koska vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta muuttamaan pyrkineitä naisia on kritisoitu omana aikanaan armotta ja pyritty sen jälkeen painamaan heidät unohduksiin. Tämän takia 1700-luvun hienoa Mary Wollstonecraftia pidetään vieläkin usein ensimmäisenä feministinä (jopa nykyfeministi Caroline Criado-Perez sanoo näin kirjassaan Do it like a woman), mutta tämä ei pidä paikkaansa: feministisiä ajattelijoita oli ennen Wollstonecraftia sekä jatkuvasti hänen jälkeensä.

Vaikka feministisiä ajattelijoita oli ollut jatkuvana ketjuna jo noin 300 vuoden ajan ennen Spenderiä, Spender ja muut ihmiset eivät tienneet useimmista heistä mitään. Varhaisten ajattelijoiden unohduksiin painamisen takia naisten oikeuksien puolustajat joutuivat aina aloittamaan alusta ja tekemään samat analyysit uudelleen, vaikka samanlaisia ajatuksia oli saatettu esittää jo sata tai parisataa vuotta ennen heitä, mikä hidasti naisliikettä ja hyödytti naisajattelijat näkymättömäksi tehnyttä patriarkaattia.

Spender esittää kirjassaan syitä unohdukseen, mutta ennen kaikkea hän nostaa esiin unohdettuja naisfilosofeja, naissosiologeja ja naistaloustieteilijöitä sekä näiden analyysejä naisista ja naisten asemasta. Jotkin heidän ajatuksensa tuntuvat nykyäänkin radikaaleilta. Ajatukset ovat kirjan tärkein osa; tämä ei ole varsinainen elämäkertakirja, koska Spender kertoo naisten elämästä useimmiten vain siinä määrin kuin tällä on merkitystä heidän ajatustensa kehittymiselle. Naisia on kymmeniä ja useimmat olivat minulle tuntemattomia, mutta esimerkiksi mainiot Elizabeth Cady Stantonin ja Susan B. Anthonyn toki tunsin jo ennestään.

Kuten nykyinenkin, myös varhaisempi naisliike ulottui kaikille naisten ja yleensä ihmisten elämän aloille: vaikka 1800-luvun ja 1900-luvun alun naisliike muistetaan vahvimmin pyrkimyksistä saada naisille äänioikeus, siinä oli kyse naisten oikeuksista paljon tätä laajemmin ja kokonaisvaltaisemmin.

Spender esittää kiinnostavan tulkinnan siitä, miksi militantit brittisuffragetit toimivat niin kuin toimivat: he pakottivat toiminnallaan miehet reagoimaan ja paljastamaan oikean karvansa. Suffragetit olivat myös väkivallattoman vastarinnan edelläkävijöitä. He vahingoittivat omaisuutta joskus hyvin rajuillakin tavoilla, mutta eivät koskaan ihmisiä.

Kirjan pääteesit ovat mielestäni nämä: 1) You're damn if you do, you're damn if you don't, so you may as well do. Jos naiset hyväksyivät miesten antaman kuvan itsestään koristeellisina, aivottomina ja avuttomina olentoina, tämä tarkoitti että heidän piti olla hiljaa kaikista tärkeistä asioista. Jos he osoittivat olevansa jotain muuta, toivat esiin omia ajatuksiaan ja omia tulkintojaan yhteiskunnasta ja esittivät vaatimuksia, heitä moitittiin ja heidät yritettiin hiljentää. Molemmat vaihtoehdot olivat huonoja, mutta jälkimmäinen oli kuitenkin paljon edellistä parempi. 2) Jos naiset eivät tee yhteistyötä patriarkaatin kanssa, se ei voi toimia tai jatkua. Patriarkaatin edellytys on se, että naiset eivät pistä hanttiin, että naiset hyväksyvät miesten virheelliset tulkinnat naisista. Kun tämä loppuu, patriarkaattikin loppuu. Vielä kirjan teema Dale Spenderin omin sanoin: The major theme of this book is that males have ordered and controlled knowledge in their own interest and that women's ways of classifying and analysing the world have been repeatedly erased (s. 787).

Kirja antoi minulle laajemman näkökulman anglosaksisten maiden historiaan ja länsimaiseen ajatteluun sekä entistäkin vahvemman tunteen siitä, että naisten historia on pitkä, rikas ja omaehtoinen, myös yhteiskunnallisen ja filosofisen ajattelun osalta.

 

Kirjan kannen kuvat kertovat naisliikkeen historiasta. Erään kirjassa esitellyn naisen, Frances Wrightin, kuva on Elizabeth Cady Stantonin, Susan B. Anthonyn, Matilda Joslyn Gagen ja Ida Husted Harperin kuusiosaisen teoksen History of Woman Suffrage (julkaisuvuodet 1881-1922) ensimmäisen osan alkulehdellä. Tämä naisliikkeen historiikki oli tärkeä suurteos, joka nosti esiin naisten oikeuksien puolesta taistelleita ja taistelevia naisia ja esti näin sen, ettei jälkipolville olisi jäänyt heistä mitään tietoa.

Brittiläiset suffragetit menivät vankilassa yleensä nälkälakkoon, minkä takia lääkärit pakkosyöttivät heitä väkivaltaisesti pitkällä letkulla kerta toisensa jälkeen, mutta tämäkään ei saanut suffragetteja lopettamaan nälkälakkoja (englanninkielinen artikkeli asiasta).

"Kissa ja hiiri" -lain oli tarkoitus tehdä nälkälakot tehottomiksi päästämällä nälkälakon heikentämät naiset vapaiksi siksi aikaa, että he vahvistuisivat tarpeeksi joutuakseen uudelleen vankilaan (julisteeseen liittyvissä tiedoissa Spenderin kirjassa oli mielestäni virhe), mutta tämäkään ei saanut englantilaisia suffragetteja luovuttamaan. WSPU on Women's Social and Political Union.

Dale Spender: Women of Ideas (And What Men Have Done to Them). From Aphra Behn to Adrienne Rich, 1983 (1982). Ark Paperbacks. 738 sivua + liite Life in Prison (otteet Sylvia Pankhurstin ja Antonia Raeburnin kirjoista, joissa kuvataan suffragettien vankilakokemuksia, 18 s.) + kronologinen luettelo kirjan naisista (2 s.) + lähdeluettelo (28 s.) + asiahakemisto (8 s.) + nimihakemisto (7 s.).

Graeme Simsion: Vaimotesti (The Rosie Project, 2013)

Tässä vaihteeksi kevyt ja hauska kirja. Don Tillman on australialainen genetiikan apulaisprofessori, joka on päättänyt ratkaista hyvin vaikeaksi osoittautuneen vaimonhankkimisprobleeman itse laatimallaan pitkällä kyselylomakkeella, joka karsisi heti alkuun kaikki epäsopivat ehdokkaat. Don on jo 39-vuotias, ja huolimatta siitä, että hän on pitkä, älykäs, hyvätuloinen ja hyväkuntoinen (hän ajaa pyörällä joka paikkaan ja on harrastanut kamppailulajeja lapsesta saakka) sekä hyvä kokki, hän ei ole käynyt kovin monilla treffeillä, ja kaikki treffit ovat päättyneet epäonnistumiseen.

Lukijalle selviää jo romaanin ensimmäisiltä sivuilta, mistä tämä ongelma johtuu: Don aikatauluttaa elämänsä minuutin tarkkuudella, hänen on hyvin vaikea muuttaa täsmällisiä ja tarkasti määriteltyjä rutiinejaan, hänellä on naisystävälle suuret vaatimukset, joista hän ei halua joustaa, hän suhtautuu asioihin hyvin älyllisesti ja pitää tunteita mahdollisina suurten ongelmien aiheuttajina sekä tyhjänpäiväistä keskustelua ajanhukkana.

Hänen tielleen osuu baarimikko Rosie, jota Don auttaa löytämään biologisen isänsä. Isäprojekti vie Donin kuitenkin sellaisiin tilanteisiin, joissa hän ei ole koskaan ollut, ja saa hänet viettämään aikaa Rosien kanssa, joka on vaimotestin mukaan täysin epäsopiva, mutta jota Don ei silti saa mielestään.

Rosie avasi taksin oven. ...
          "Don, voinko kysyä sinulta jotain?"
          "Yhden kysymyksen."
          "Olenko minä sinun mielestäsi viehättävä?"
          Gene sanoi minulle seuraavana aamuna, että olin vastannut väärin. Mutta hän ei ollut ollut taksissa totaalisen aistien ylikuormituksen täyteisen illan jälkeen maailman kauneimman naisen kanssa. Uskoin toimineeni hyvin. Havaitsin kompakysymyksen. Halusin Rosien pitävän minusta, ja muistin hänen kiihkeän lausuntonsa siitä, miten miehet kohtelevat naisia objekteina. Hän testasi minua nähdäkseen, pidinkö häntä objektina vai ihmisenä. Oikea vastaus oli tietysti jälkimmäinen.
         "En ole tullut ajatelleeksi asiaa", sanoin maailman kauneimmalle naiselle. (176)

Kirja on älykäs ja mielestäni hyvin huvittava. Simsion rakentaa Donista mainion ja lähes täysin johdonmukaisen luonnekuvan. Lukijana Donin sijoittaa johonkin autismin kirjolle - Don ei tosin itse anna itselleen mitään diagnoosia ja jopa väittää kirjan alussa, ettei hänellä ole ollut aikaisempaa tietoa autismin kirjon häiriöistä, mikä tuntuu todella epätodennäköiseltä. Don on kirjan minäkertoja, joten tapahtumat kokee hänen kannaltaan, mikä on virkistävää: lukija näkee jokapäiväiset tilanteet toisin kuin tavallisesti. Simsion onnistuu tekemään Donista sympaattisen, koska hän on kiltti ja ennakkoluuloton, yrittää omalla tavallaan tulla toimeen ihmisten kanssa ja on onnellinen hyväksynnästä. Donin mielestä Asperger ei ole vika, vaan etu: "Vika! Asperger ei ole kenenkään vika. Se on variantti. Se on potentiaalisesti erittäin merkittävä valtti. Aspergerin syndrooma yhdistetään organisaatiokykyyn, fokusointiin, innovatiiviseen ajatteluun sekä rationaaliseen puolueettomuuteen." (17)

Koska tämä on Donin kirja, Rosie jää kirjassa melkoisen pintapuoliseksi henkilöhahmoksi - hänestä selviää melkein vain se, että hän on räväkkä, epäsovinnainen, feministi, eksyksissä ja jonkin verran aggressiivinen - ja kuten Don itsekin ajattelee (muttei sano ääneen), Rosien odottaisi vuosikausien opintojen perusteella pystyvän analysoimaan tilannettaan paremmin kuin vain yhdellä lauseella.

Don suhtautuu vaikeuksiinsa analyyttisesti eikä pidä itseään huonompana ihmisenä niiden takia, mutta tiedostaa ne eikä elämä ole ollut hänelle aina helppoa. Pidin kirjaa ensin vain sarjana hauskoja sattumuksia, mutta siinä myös ajoittaisia koskettavia välähdyksiä Donin elämänhistoriaan, täsmällisesti analysoituihin tunteisiin ja siihen miten hän kokee sen, ettei useinkaan pysty toimimaan sosiaalisesti hyväksyttävästi tai normaalisti, vaikka yrittäisikin. Don kehittyy kirjan kuluessa: lopussa hän suhtautuu kokemustensa takia ymmärtäväisemmin ja myötätuntoisemmin erääseen opiskelijaansa ja ehkä yleensäkin ihmisiin.

Don: "Jos löydän partnerin, mikä tuntuu enenevässä määrin epätodennäköiseltä, en itse haluaisi seksisuhdetta jonkun toisen kanssa. En ole kuitenkaan kovin hyvä ymmärtämään toisten ihmisten haluja."
          "Kerro minulle jotain, mitä en tiedä", Rosie sanoi jostakin oudosta syystä.
          Kaivelin ripeästi mielestäni jotain kiinnostavaa faktaa. "Ahh... kuhnurimehiläisten ja ampiaishämähäkkien kivekset räjähtävät seksin aikana."
          Oli ärsyttävää, että ensimmäinen mieleeni juolahtanut asia liittyi seksiin. ... Rosie oli kenties tehnyt freudilaisen tulkinnan. Mutta hän vain katsoi minua ja pudisti päätään. Sitten hän nauroi. (198)

Kirja sai minut pohtimaan Helmet-haasteen kohtaa 31, "kirjassa on vammainen henkilö", koska löysin vuoden aikana lukemistani kirjoista tähän kohtaan vain pari osumaa, joissa niissäkin vammaiset olivat kirjassa hyvin pienessä roolissa - vammaisia ei ole kirjoissa kovin paljon. Autismi ei ole vamma, mutta se kuitenkin rajoittaa Donin elämää melkoisesti: hän ei esimerkiksi usko koskaan löytävänsä vaimoa tai hankkivansa lapsia. Minulla on jonkin verran paremmat sosiaaliset taidot kuin Donilla (sekä huonompi oppimiskyky, ja toisin kuin hän, inhoan tarkkoja aikatauluja ja rutiineja), mutta olen usein ajatellut, että minussa on joitakin autismin kirjon piirteitä. Jotkin Donin reagointitavat tuntuivat mielestäni täysin loogisilta ja ymmärrettäviltä, ja oli hauska löytää tuntemuksilleen kosketuspintaa tästä kirjasta.

Vammaisuus on hyvin yleistä. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan yli miljardilla ihmisellä on jokin vamma. Se voi liittyä esimerkiksi kuuloon, näköön, oppimiseen, ajatteluun, liikkumiseen tai vuorovaikutukseen (WWF-lehti 3/2024, s. 13). Erilaista vammaisuutta - tai kuten tässä kirjassa, epätavallisia tapoja suhtautua asioihin - pitäisi näkyä enemmän kirjoissa, ja ihan jokapäiväisenä asiana, jotta myös eri tavalla vammaiset voisivat löytää samaistumiskohteita kirjoista. Joissakin lastenkirjoissa tällaista jo on: esimerkiksi Essi Raekosken kirjassa Kuminakujan Julle ja Kauri hiipparijahdissa ja Saija Viitalan kirjassa Aamu ja salaperäinen seteli päähenkilö on pyörätuolissa. Ja en tiedä, ehkä muissakin uudemmissa kirjoissa on enemmän vammaisia henkilöitä?

Kirjaan on kaksi jatko-osaa, Vauvatesti ja Isätesti, sanoi hän ja myhäili tyytyväisenä. Tässä englanninkielinen Youtube-video, jossa kerrotaan naisten ja tyttöjen autismista. Se ei ole aina samanlaista kuin pojilla ja miehillä, joten se voi jäädä pitkäksi aikaa tunnistamatta.

Muita kirjoituksia Vaimotestistä: Sivutiellä, Annelin kirjoissa, Kirjavinkit, Sivuhenkilö, Lily, Kirsin Book Club, Kirjahamsterin lukuvinkit...

Edit 6.1.25 (lisätty WWF-lehden tieto ja vähän muuta).

Graeme Simsion: Vaimotesti, 2013 (The Rosie Project, 2013). Seven (Otava). Suomennos: Inka Parpola. 333 sivua.

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986

Olen aiemmin lukenut australialaisen Dale Spenderin feministisen teoksen Man Made Language ja pidin siitä. Halusin lukea häneltä lisääkin, ja seuraavaksi kirjaksi valikoitui tämä houkuttelevan kuuloinen teos. Sata naiskirjailijaa ennen Jane Austenia? Ja vielä hyviä? Eikö Jane Austen ollutkaan ensimmäinen englanniksi kirjoittava naiskirjailija, joka on huomion arvoinen?

No ei ollut. Vaikka myöhempi kirjallisuudenhistoria on systemaattisesti jättänyt melkein kaikki nämä kirjailijat huomiotta, monet naiset kirjoittivat aktiivisesti, monipuolisesti ja rohkeasti ennen Austenia huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän tielleen asetettiin: tyttöjen koulutus oli järjestään paljon vähäisempää kuin poikien, jos sitä edes oli, 1600-luvulla ja sen jälkeenkin julkisuudessa olevaa naista pidettiin moraalittomana, oli syy mikä tahansa (kuten kirjan julkaiseminen), naiset eivät saaneet välttämättä edes käydä kirjakaupoissa...

Kaikesta tästä huolimatta naiset raivasivat itselleen tien kirjallisuuteen, niin että he olivat lopulta hyvin näkyvä ja huomattava osa 1700-luvun kirjallista maailmaa. Naiskirjailijat olivat niin suosittuja ja pidettyjä, että jotkut mieskirjailijat jopa julkaisivat kirjansa naisen nimellä saadakseen enemmän lukijoita. Jotkut 1700-luvun lopun tunnetuimmat kirjailijat olivat naisia, ja jotkut mieskirjailijat tukivat ja arvostivat heitä. Naisten kirjoittamia uusia teoksia odotettiin, niistä keskusteltiin ja niihin suhtauduttiin vakavasti - sekä naiset että miehet. Austen ei aloittanut tyhjästä, vaan hänellä oli takanaan pitkä perinne, jolle hän rakensi.

Kun Spender opiskeli kirjallisuutta yliopistossa, näistä varhaisista naiskirjailijoista ei puhuttu hänen kurssikirjoissaan mitään (tai hyvässä tapauksessa mainittiin pari kolme nimeä). Kun hän ryhtyi tutkimaan asiaa, hän ei odottanut löytävänsä juurikaan naiskirjailijoita tuolta ajalta, ja hänen paljon sinnikkyyttä vaatineen tutkimuksensa tulokset yllättivät hänet.

Spender aloittaa kirjansa 1600-luvun ensivuosikymmeniltä Lady Mary Wroathista ja Anne Weamysistä ja jatkaa tästä eteenpäin 1700-luvulle. Joukossa on mm. 1600-luvun Aphra Behn, jonka taitavan näytelmän olen itsekin lukenut. Kirjailijoita käsitellessään - ei kaikkia sataa, Spender on valinnut heistä vain osan tarkemman tarkastelun kohteeksi - Spender kuvaa myös aikakauden muuttuvaa kirjallisuusinstituutiota, suhtautumista kirjoittaviin naisiin sekä asenteita tuolloin ja nykyään. Spender kirjoittaa hyvin, ja kirjaa lukee mielikseen yleensä kirjallisuus- ja kulttuurihistoriana: teos ei ole kuiva faktaluettelo, vaan johdonmukainen, eri osa-alueita käsittelevä kirjallisuushistoria, kulttuurinen analyysi ja useinkin jännittävä elämäkertakirja, jossa nostetaan esiin nykyäänkin melkein näkymättömät ajan naiskirjailijat. Spender yhdistää kirjassaan hauskan kirjoitustyylin, avoimen feministisen asenteen ja hyvät perustelut.

Kirjan nimi ei turhaan ole Mothers of the Novel. Kirja käsittelee romaanikirjailijoita (ei siis esimerkiksi runoilijoita), ja naisilla oli Spenderin mukaan englanninkielisen romaanin synnyssä hyvin tärkeä rooli, määrällisesti ja laadullisesti. They drew on the strengths they had been allowed and transformed their private literary indulgence into a public paid performance, and in the process they gained for themselves a voice and helped to create a new literary form. Women did not imitate the men; it was quite the reverse. And as the women writers produced this novel form, they forged for themselves an occupation which was intellectually stimulating, often lucrative, generally rewarding, and increasingly influential. (4-5) Yhtä lailla tai enemmänkin naisten kuin miesten aikaansaannosta on esimerkiksi kirjeromaani, realistinen romaani, goottilainen romaani, omaelämäkerrallinen romaani, poliittinen fiktio sekä idearomaani (novel of ideas).

Kirja saa miettimään, mitä kirjoja sanotaan klassikoiksi ja miksi. Spender löysi ajalta ennen Jane Austenia yli sata naispuolista romaanikirjailijaa ja vain 30 miestä, mutta sanoo, että mieskirjailijoita saattoi olla parikymmentä enemmänkin. Tämän huomioon ottaenkin mieskirjailijoita oli tuolloin paljon vähemmän kuin naisia, mutta englanninkielisen romaanin historiassa tuolta ajanjaksolta nostetaan esiin kuitenkin vain viisi mieskirjailijaa (Daniel Defoe, Henry Fielding, Samuel Richardson, Tobias Smollett ja Lawrence Sterne) ja jätetään nuo yli sata naiskirjailijaa, joista jotkut olivat omana aikanaan hyvin tunnettuja ja suosittuja, huomiotta (s. 5-6). Tätä ei enää voi pitää vahinkona, vaan tahallisena poisjättönä. Tällainen poisjättö on vahingollinen: naiskirjailijoilla on merkitystä tietenkin naisille, jotka saavat heistä kaikupohjaa omille kokemuksilleen, tunteilleen ja ajatuksilleen, mutta myös miehille - yleensä ihmisille.

Asenteen naiskirjailijoihin huomaa myös romanttiselle kirjallisuudelle annetusta leimasta: jos miehet kirjoittavat ihmissuhteista ja tunteista, tätä pidetään emotionaalisesti ja psykologisesti syväluotaavana vakavasti otettavana kirjallisuutena; jos naiset kirjoittavat näistä, tätä pidetään helposti romanttisena höttönä.

Nykyään ei kuitenkaan ole mikään pakko noudattaa ennakkoluulojensa vankeina olleiden aikaisempien mieskriitikkojen luomaa kaanonia, vaan jos menneisyydestä löytää hyvän naiskirjailijan, voi olla hyvät perusteet nostaa tämä oman luvin klassikon asemaan, jos tämän pystyy perustelemaan kirjallisilla ansioilla. Ja tätähän on tietysti tehtykin sen lähes 40 vuoden aikana, joka Spenderin kirjan julkaisemisesta on kulunut. Mutta ei kuitenkaan kovin paljon - keitä 1600-1700-luvun naiskirjailijoita osaisit nimetä? Kuinka monen nimen seuraavista tunnistat? Minä tunsin ennen kirjan lukua vain Aphra Behnin, Mary Wollstonecraftin ja Ann Radcliffen nimet.

Tässä lista kirjailijoista, joita Spender käsittelee kirjassaan tarkemmin, koska heitä on aikalaisarvioissa tai myöhemmin (harvoissa naisten kirjoittamissa kirjallisuushistorioissa) pidetty merkittävinä: Lady Mary Wroath, Anne Weamys, Katherine Philips, Anne Clifford, Lucy Hutchinson, Anne Fanshawe, Margaret Cavendish, Aphra Behn, Delarivière Manley, Eliza Haywood, Sarah Fielding, Charlotte Lennox, Elizabeth Inchbald, Charlotte Smith, Ann Radcliffe, Mary Wollstonecraft, Mary Hays, Fanny Burney, Maria Edgeworth, Sydney Owenson (Lady Morgan), Amelia Opie ja Mary Brunton.

Sivuilla 119-137 on lista Spenderin löytämistä sadastakuudesta Jane Austenia aikaisemmin kirjoittaneesta naiskirjailijasta sekä näiden kirjailijoiden 568 romaanista. Spenderin kirja käsittelee romaanin kehitystä nimenomaan angloamerikkalaisella kielialueella, eikä siinä puhuta muusta Euroopasta mitään.

Gregorius on kirjoittanut aiheeseen liittyvästä Joanna Russin kirjasta How to Suppress Women's Writing.

Edit 12.6.24 (lisätty Ann Radcliffen nimi tuttuihin kirjailijoihin), 30.6.24 (korjattu nimi ym. pieniä muutoksia), 26.7.24 (lisätty linkki Gregoriuksen bloggaukseen).

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986. Pandora Press. 338 sivua + lähdeluettelo (9 sivua) + hakemisto (10 sivua).

Dale Spender: Man Made Language, 1991 (1980)

Tähän kirjaan on aina joskus viitattu lukemissani kirjoissa, ja pidän tätä siksi feministisen tutkimuksen ja tarkemmin feministisen kielentutkimuksen klassikkona ja olen jo kauan halunnut lukea tämän. Kuten feministinen tutkimus usein, se ei ole pelkästään toteavaa ("asiat ovat näin"), vaan myös radikaalia ja tähtää asioiden muuttamiseen.

Australialainen Dale Spender julkaisi kirjansa ensimmäisen painoksen vuonna 1980 ja toisen painoksen vuonna 1985, ja asiat olivat muuttuneet jo tuossa lyhyessä ajassa varmasti osittain juuri tällaisten kirjojen ansiosta: Spender ei enää tässä myöhemmässä painoksessa tuntenut tarvetta yrittää pehmentää ajatuksiaan, kuten hän kertoo esipuheessaan. 1970-luvun lopulla maailma oli tässä suhteessa yllättävän erilainen kuin nyt, ja naiset ovat tulleet sen jälkeen paljon näkyvämmiksi ja saaneet paljon enemmän oikeuksia kuin silloin, vaikka se ei mitään pimeää keskiaikaa ollutkaan eikä siitä ole hirvittävän pitkä aika.

Naiset olivat vielä tuohon aikaan hämmästyttävän näkymättömiä: eräs Spenderin haastattelema amerikkalainen nainen esimerkiksi sanoo, että hän oli opiskellut yliopistossa 1800-luvun historiaa kaksi vuotta, eikä naisista ollut puhuttu koko aikana mitään, vaikka suffrageteista kirjoitettiin aikanaan 1800-luvulla enemmän kuin sosialismista. Kun hän kysyi miesprofessoriltaan syytä naisten poisjättämiseen historiasta, tämä sanoi ettei asia ollut tärkeä. Spender käsittelee myös esimerkiksi eräässä luvussa englannin geneeristä he-pronominia eli sitä, että he-pronominin väitettiin kattavan myös naiset. Nykyäänhän on täysin selvää, että tämä ei pidä paikkaansa, mutta tuolloin se ei ollut.

Spender sanoo, että naiset ovat aina puolustaneet oikeuksiaan ja tehneet vastarintaa, mutta tämä vastarinnan historia ja naishistoria on mitätöity ja pyyhitty pois ja poistettu naisilta näin tieto historiallisesta jatkuvuudesta sekä mahdollisuus tukeutua esikuviin ja kehittää teoriaa aikaisemman pohjalta; heidän on pitänyt keksiä asiat ja aloittaa alusta tämän takia aina uudelleen. Ongelma on ollut myös siinä, että heillä on harvoin ollut yhteyttä toisiinsa, mahdollisuutta keskustella keskenään ja verrata kokemuksiaan; sen takia Spender pitää feministisiä tietoisuudenkohottamisryhmiä (consciousness raising groups) hyvin tärkeinä.

Naisten pahoinpitely, sukuelinten silpominen ja lapsiavioliitot yms. ovat sellaisia asioita, jotka ovat itsestään selvästi väärin. Spender ei kuitenkaan puhu kirjassaan tällaisista asioista, vaan paljon hienovaraisemmista, systeemisistä valtarakenteista, joiden avulla naisista on tehty mykkiä (esimerkiksi 1800-luvulla julkisesti puhuvia naisia halveksittiin ja pilkattiin avoimesti), vähätelty heidän ajatuksiaan tai poistettu tieto heidän toimistaan kokonaan. Vaikka on hyväksytty se, että naiset ovat toimineet yksityisen piirissä, julkisen alueelle siirtyminen eli ajatusten esittäminen muustakin kuin kotiin (ruoanlaittoon, sisustukseen, pukeutumiseen, lapsiin) liittyvistä asioista, esimerkiksi kansantaloudesta tai politiikasta, on nähty pahana ja epäsopivana rajojen ylittämisenä. Kirjassa on mielenkiintoinen luku naisten kirjoittamisesta ja naiskirjailijoista, esimerkkinä Elizabeth Gaskell.

Vastoin yleisiä stereotypioita miehet puhuvat tutkimusten mukaan sekaryhmissä enemmän kuin naiset ja keskeyttävät enemmän kuin naiset. Hyvä esimerkki tästä on se, kun suoritin muutama vuosi sitten lisäopintoja ja jotkin luennot olivat 300-400 opiskelijan massaluentoja (ah, ajat ennen koronaa). Opiskelemani ala oli naisvaltainen, ja miesopiskelijoita oli ehkä kymmenesosa opiskelijoista, mutta miesopiskelijat käyttivät massaluennoilla noin puolet puheenvuoroista eli he puhuivat monta kertaa enemmän kuin naiset. Tämä saattaisi tietysti johtua siitäkin, että vähemmistössä olevat opiskelijat tuntevat tarvetta puhua enemmän (pitäisi siis tarkkailla, minkä verran miesvaltaisilla aloilla opiskelevat naiset puhuvat luennoilla), mutten oikein usko. Siis vielä nykyäänkin Suomessa miehet näyttävät puhuvan enemmän kuin naiset, ainakin julkisesti.

Eräs tärkeä, moneen asiaan liittyvä vastakohtapari Spenderin kirjassa on monodimensional / multidimensional eli yksiulotteinen tai moniulotteinen (todellisuus, ajattelutapa tms.), joka oli minusta oikein kiinnostava. Monodimensionaalinen tarkoittaa (miehistä) ajattelutapaa, jossa on olemassa vain yksi totuus, yksi tapa nähdä, tulkita ja tehdä asiat, kun taas multidimensionaalisessa, naisille ominaisessa ajattelutavassa nähdään useampia vaihtoehtoja ja se versoo eri suuntiin, luo yhteyksiä eri asioiden välille ja on ylipäätään kiinnostavampi ja joustavampi kuin jäykkä yksiulotteinen tapa nähdä asiat.

Vaikka asiat ovat onneksi naisten osalta parantuneet paljon kirjan kirjoittamisen jälkeen, kirja oli minusta monella tavalla edelleen ajankohtainen: minusta oli kiinnostavaa miettiä sitä lukiessa yleensä valtarakenteita ja sitä kuka yhteiskunnassa puhuu ja kenen puhetta kuunnellaan, pidetään tärkeänä, levitetään eteenpäin ja muistetaan myös vuosikymmeniä myöhemmin. Kirjan ajatuksia oli helppo soveltaa esimerkiksi afroamerikkalaisiin Yhdysvalloissa. Vaiennanko itse valkoisena eurooppalaisena joitain muita ryhmiä (vaikkakin tarkoittamattani; Spenderin mukaan miehet samoin kuin naisetkin ovat kasvaneet ajattelemaan tietyllä tavalla, ja heidän on vaikea päästä ajatustavoistaan, ja sama pätee varmastikin valkoisiin ja ei-valkoisiin ryhmiin)?

Spender kirjoittaa intohimoisesti, mutta hän tekee ideologiset lähtökohtansa selväksi (toisin kuin silloiset ja aikaisemmat mieskirjoittajat, joille ei tullut edes mieleen kyseenalaistaa omaa objektiivisuuttaan) ja perustelee ajatuksensa hyvin - pienellä painettu lähdeluettelo on kymmenen sivun pituinen. (Pitkä lähdeluettelo ei toki välttämättä tarkoita sitä, että esitetyt ajatukset pitävät paikkansa, koska lähteitä on saatettu tulkita väärin tarkoituksellisesti tai tarkoittamatta, lähteet saattavat kaikki siteerata samoja tutkimuksia tai ne voivat kaikki olla samalla tavalla puolueellisia, mutta pitkä lähdeluettelo viittaa kuitenkin ainakin vaivannäköön.)

Kirja saattaa auttaa huomaamaan epäoikeudenmukaisia rakenteita myös nykyajassa. Se on täynnä mielenkiintoisia ajatuksia (bloggaus on vain pintaraapaisu siitä), se on selkeä ja pyrkii oikeudenmukaisuuteen - ei siihen, että naisista tulisi miehiä miesten paikalle (koska systeemi itsessään on väärä), vaan siihen, että myös naisten tavalle olla maailmassa annettaisiin arvoa ja näin luotaisiin oikeudenmukaisempi, parempi ja tasapuolisempi järjestelmä, jossa ketään ei alisteta eikä vaienneta ja jossa erilaiset todellisuudet otetaan huomioon.

Käytettynä ostamassani kirjassa on Spenderin omistuskirjoitus - just keep talking - joka kirjan lukemisen jälkeen tuntuu todella merkitykselliseltä ja tärkeältä neuvolta. Kuten yleensäkin, bloggauksen ajatukset ovat omia käsityksiäni kirjoittajan ajatuksista eivätkä siis välttämättä oikein. Myöskään "nainen" ja "mies" eivät ole niin selkeitä kategorioita kuin kirjan kirjoittamisen aikaan (ja mielestäni Spenderinkin mukaan "mieheys" on ajattelutapa, ei välttämättä sukupuoli).

Edit 20.2.22.

Dale Spender: Man Made Language, second edition (1991/1985, first edition 1980). Pandora Press. 233 sivua.