Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille (1937)

Pohjoisruotsalaisen lukiolaistyttö Birgit Tönnesin elämässä on lähes kaikki hyvin: hänen liikemiesisänsä on rikas ja menestynyt, koti on suuri ja hieno, äiti on viehättävä ja nuorekas, vaikka vain harvoin kotona, vanhemmat ovat mukavia, ja Birgit itse on kaunis, suosittu ja hyväpäinen, vaikka huvittelu kiinnostaakin häntä paljon koulutehtäviä enemmän. Sitten kaikki romahtaa: nuorten talviretken aikana isän liikehuoneisto ja sen tavarat palavat, ja mikä pahinta, isä joutuu syytetyksi vakuutuspetoksesta ja tuomituksi vankilaan. Birgit ja hänen äitinsä ovat ainoita, jotka enää uskovat rakkaan isän syyttömyyteen - veli Torstenkin ajattelee tämän olevan syyllinen.

Birgit päätyy "köyhäksi sukulaiseksi" isän liikekumppanin, ulkonaisesti hurmaavan Carl-sedän ikävän perheen luokse Tukholmaan suorittamaan lukion loppuun. Nyt hänen asenteensa koulunkäyntiin on muuttunut täysin: hän on päättänyt suorittaa ylioppilastutkintonsa loistavasti opiskellakseen lakitiedettä ja tullakseen asianajajaksi. Hänen vain täytyi koettaa "tulla joksikin" - tulevaisuutensa vuoksi, ja hän tahtoi sitä itsekin - isän tähden ja voidakseen ryhtyä taisteluun sitä vääryyttä vastaan, jota maailma oli täynnä (74). Hänellä on myös omat epäilyksensä Carl-setää kohtaan, josta hän ei ole koskaan oikein pitänyt. Hän on päättänyt tehdä kaikkensa puhdistaakseen isänsä maineen, ja tässä häntä auttaa vanha luotettava ystävä Kurt.

Kirja on julkaistu "Seikkailukirjasto"-sarjassa, joten odotin aika kevyttä, dekkarimaista, juonivetoista kirjaa. Tässä kirjassa varsinaista rikoksen selvittelyä on kuitenkin aika vähän, ja vaikka juoni on selkeä, se antaa enemmänkin puitteet Birgitin kehityskertomukselle pinnallisesta ja huvittelunhaluisesta, joskin asioita pohtivasta nuoresta tytöstä elämäänsä ja tulevaisuuteensa vakavasti suhtautuvaksi, päämäärätietoiseksi nuoreksi naiseksi. Isän joutuessa vankilaan Birgit käy läpi todellisen kriisin ja hänen täytyy oppia selviämään, kun maailma ja ihmiset ympärillä näyttävät muuttuneen toisiksi kuin aikaisemmin, ja ennen kaikkea kun hänen oma suhtautumisensa asioihin ja muihin ihmisiin on muuttunut - elämä ei olekaan niin aurinkoista kuin miksi hän on sitä aiemmin luullut. Onneksi Kurt tukee häntä koko ajan.

Kirjan eri muodoissa toistuvana pohjateemana on pinta ja sen alla oleva todellisuus. Siinä puhutaan myös vakavista asioista: Birgit esimerkiksi tapaa talviyönä onnelliseksi luulemansa viisilapsisen perheen äidin ja pienet lapset palelevina ja onnettomina talonsa puutarhassa, kun humalainen notaari-isä on taas kerran pelottanut heidät ulos. Ajalle tyypillisesti perheen äiti sanoo, että "tällainen täytyy kestää yksin, että sen  t a h t o o  pitää omana tietonaan. Ei, ei voi tehdä mitään" (64), ja Birgit ymmärtää hyvin. Onneksi nykyään asiaan suhtaudutaan toisin - perheväkivallasta pitää kertoa ja se pitää tuoda esiin, jotta asiat voivat muuttua paremmiksi.

Kirja ei kuitenkaan kokonaisuutena ole raskas tai synkkä, ja siinä on mukavaa ajankuvaa - esimerkiksi tuo nuorten talviretki. Erilaiset tapahtumat vaihtelevat Birgitin pohdintojen kanssa, ja lopussa päästään enemmän siihen rikoksen selvittelyynkin. Ihan mielenkiintoinen kirja, joka selviää myös Ariel-testistä.

Ruotsalainen Lisa Högelin (1896-1980) oli hyvin tuottelias kirjailija: hän on Wikipedian listan mukaan kirjoittanut vuosina 1935-1960 yli 40 nuortenkirjaa. Aino on kirjoittanut Högelinin kirjoista Kaisa pukeutuu pojaksi ja Tallholman Kirsti. Jälkimmäisestä hän sanoo, että kirjan kerronta lähentelee jopa aikuisille suunnattua psykologista novellia, mikä pätee ajoittain myös Birgitin tarinaan.

Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille, 1939. Kirjassa ei ole alkuteoksen nimeä, mutta se on varmastikin Ett oväder drar förbi: Roman för unga flickor, 1937. Satakunnan kirjateollisuus Oy, Seikkailukirjasto No 11. Suomentaja: Hilkka Hannula. Kannen tekijää ei kerrottu. 143 sivua.

Harald Kratschmer: Kotikomposti (2000)

Kompostointi on minulle itsestään selvää, koska se on mainio tapa kierrättää ravinteita ja saada maanparannusainetta puutarhaan ja koska myös lapsuudenkodissani kompostoitiin. Kokonainen kirja kompostoinnista kuulostaa kuitenkin liialliselta, eikä asia olekaan näin: vain noin kolmannes tästä kirjasta käsittelee kompostin rakentamista, hoitoa, käyttöä ja erilaisia kompostointitapoja.

Kompostoinnin lisäksi kirjassa käsitellään myös kateviljelyä, kasvien ravinteiden tarvetta, viherlannoitusta, maaperää sekä vuoroviljelyä, mikä teki siitä minulle oikein mielenkiintoisen, koska varsinkin viherlannoitus oli minulle aika uusi asia enkä ole itse koskaan kokeillut sitä puutarhassa. Kateviljelystä tiesin ennestäänkin jotain, mutta tästä kirjasta sai paljon lisätietoa asiasta ja lisäksi innostusta - tämä on sellainen puutarhakirja, että se saa sormet syyhyämään ja toivomaan, että voisi työntää ne multaan ja kokeilla kirjan ehdotuksia. Kratschmer tosin olettaa lukijan olevan innokas vihannestarhuri, jollainen itse en ole, mutta kirjan periaatteet toimivat varmasti kaikessa viljelyssä.

Koko kirjassa noudatetaan luomuviljelyn periaatteita. Käytetään esimerkiksi hyväksi luonnon omia tapoja tuottaa typpeä (hernekasvit ja muutkin typensitojat) ja kierrättää myös muita ravinteita, niin ettei teollisia lannoitteita tarvita. Hyvin suurta osaa maapallon viljelysmaista uhkaa eroosio, mikä on todella huolestuttavaa, ja mikä liittyy teollisten lannoitteiden käyttöön ja maan kääntämiseen eli toistuvaan paljastamiseen. Maan ei pitäisi koskaan olla paljaana, koska silloin se joutuu alttiiksi suurille lämpötilan vaihteluille, tuulille ja sateille ja siis eroosiolle. Luomuviljely taas suojaa maaperää ja vesistöjä: se tuottaa humusta, hyvä maaperä sitoo vettä ja ravinteita, joita luomuviljelyssä huuhtoutuu muutenkin vähemmän kuin teollisesti lannoitettaessa, ja typpeä ja muita ravinteita karkaa näin vähemmän rehevöittämään vesistöjä.

Vuoden 1850 jälkeen Britannian hedelmällisestä ruokamultakerroksesta on kadonnut 84 prosenttia, ja maaperän eroosio jatkuu noin 1-3 senttimetrin vuosivauhdilla. Kun otetaan huomioon, että maaperän pintakerrosten muodostuminen voi kestää satoja vuosia, ei tällainen katoaminen ole kestävää. [Iso-Britannian Committee on Climate Changen (CCC) mukauttamiskomitean puheenjohtaja lordi] Krebs on varoittanut, että Itä-Englannin hedelmällisin ruokamultakerros, jossa viljellään 25 prosenttia koko maan perunoista ja 30 prosenttia vihanneksista, voi hävitä yhden sukupolven aikana. ... CCC:n mukaan tehomaatalous on suoraan vastuussa ongelmasta ja toteaa raportissaan, että "syvä kyntö, lyhyt viljelykierto ja paljaat pellot" johtavat tuulten ja rankkasateiden aiheuttamaan maaperän eroosioon. (Philip Lymbery: Dead Zone. Mihin villi luonto katosi? s. 313) Maaperän huonontuminen vähentää siis tuottavuutta samaan aikaan kun maapallon väestö kasvaa, mutta maan laatua pystyy kuitenkin onneksi parantamaan hyvillä viljelykäytännöillä.

Kratschmer luettelee pitkän listan kateviljelyn etuja (s. 43-48). Kate suojaa maata tuulelta (joka mm. kuivattaa ja kuorettaa maata ja vie sitä mennessään), auringon valolta, kuumuudelta ja haihdunnalta sekä sadevedeltä. Sadepisaroiden läpimitta voi olla jopa 7 mm ja ne iskeytyvät maahan kahdeksan metrin sekuntinopeudella (28 km/h), eli ei ole ihme, että ne voivat tiivistää tai liejuttaa maan tai viedä sitä mukanaan. Katteen alla myös maan lämpötila säilyy paljon tasaisempana kuin muuten, mikä taas on hyväksi kasveille ja niiden juurille, ja kate pidentää kasvukautta suojaamalla ensimmäisiltä pakkasilta. Lämmön säilyminen maassa paremmin myös öisin hyödyttää maaperäeliöitä. Kastemadot saavat orgaanisesta katteesta itselleen runsaan ruokapöydän ja palkitsevat viljelijän tästä lannoittamalla ja ilmastamalla maata. Katteen alla kasvit pystyvät hyödyntämään paremmin vettä ja ravinteita kaikkina vuorokaudenaikoina, ja kate tukahduttaa myös rikkakasvien kasvua ja helpottaa kitkemistä (minkä olen huomannut käytännössä, kate on hyvä asia).

Kirjaa voi hyvin suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille: se on runsaasti kuvitettu, selkeästi ja innostavasti kirjoitettu sekä hyvin suomennettu. Kääntäjä Teuvo Suominen on myös mukauttanut ruotsalaisen alkuteoksen Suomen oloihin. Kirjassa on kuitenkin eräs kummallisuus, joka ei johdu itse kirjasta vaan suomalaisesta kustantajasta - kirjan nimi on Kotikomposti ja takakansitekstissäkin puhutaan lähes yksinomaan kompostoinnista. Tämä kuitenkin saattaa karkottaa sellaisia lukijoita, jotka ajattelevat jo osaavansa kompostoida, mutta olisivat kiinnostuneita kateviljelystä, viherlannoituksesta ja vuoroviljelystä ja tarttuisivat kirjaan, jos kirjan nimessä ja kansitekstissä puhuttaisiin myös näistä.

Helmet-haaste 16. Kirjassa on valokuvia.

Harald Kratschmer: Kotikomposti, 2001 (Jord och kompost - Gödsling och jordförbättring på naturens villkor, 2000). Otava. Suomen oloihin soveltaen suomentanut Teuvo Suominen. Piirrokset: May Moran. 120 sivua.

Gunnel Ginsburg: Rikkakasvit. Tunnista ja hävitä, 2010

Tästä kirjasta tuli sellainen olo, että siinä kerrottiin vain murto-osa siitä, mitä olisi voitu kertoa. Kirjoittaja ja taiteilija Gunnel Ginsburg oli kertomansa mukaan suunnitellut kirjan tekemistä 20 vuotta, minä aikana hän luki kaiken aiheesta löytämänsä ja leikkasi talteen artikkeleita rikkaruohoista, niiden hävittämisestä ja hyötykäytöstä, keskusteli puutarhureiden ja viljelijöiden kanssa, keräsi ja prässäsi rikkaruohoja ja kasvatti itse niiden taimia (s. 6).

Koska tila kirjassa on kuitenkin rajallinen, siihen on siivilöitynyt vain pieni osa tästä tiedosta, varsinkin rikkaruohojen hyötykäytöstä. Tästä olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista tietää lisää - ovathan esimerkiksi vuohenputki ja maitohorsma nykyään monien arvostamia villiyrttejä, eli niiden luokittelu on muuttunut tuhottavasta syötäväksi kasviksi. "Rikkaruohoushan" ei ole mikään absoluuttinen määre, vaan rikkaruoho tarkoittaa kasvia, joka kasvaa paikassa jossa puutarhuri tai viljelijä ei halua sen kasvavan, koska se haittaa jollakin tavalla hänen suunnitelmiaan.

Puutarhurina olisin kyllä itsekin tyytyväinen, jos pääsisin eroon kannen kuvassa olevista vuohenputkista (syömällä tämä ei onnistu, koska en ole ainakaan vielä päässyt niiden makuun, vaikka kerran tekemäni vuohenputkipesto olikin hyvää). Kirja ei kuitenkaan tarjoa mitään supertehokkaita vinkkejä rikkaruohojen hävittämiseen, vaan kaikille puutarhureille jo tuttuja ja kohtalaisen työläitä keinoja: kitkemisen, haraamisen ja kukintojen leikkaamisen pois ennen siementämistä.

Ongelma yksivuotisten siemenrikkaruohojen kanssa on se, että ne tuottavat paljon siemeniä, jotka säilyvät maaperän siemenpankissa kauan aikaa. Esimerkiksi peltohatikan siemenkodassa on jopa 10 000 siementä (s. 14). Puhtaaksikin kitketyssä maassa riittää siis siemeniä vuosikausiksi, ja monet rikkaruohojen siemenet aktivoituvat valon vaikutuksesta eli ne alkavat kasvaa, kun maata myllätään tai se käännetään. Yksivuotiset rikkakasvit on kuitenkin yleensä suhteellisen helppo nyppäistä pois, toisin kuin juuririkkakasvit - esimerkiksi tuo vuohenputki, joka jatkaa kasvuaan maahan jääneestä pienestäkin juurenpalasta. Sekä siemen- että juuririkkakasvien poistoon sopii maan kattaminen (s. 122), jota käytetään myös permakulttuuriviljelyssä.

Vaikka kirjassa ei olekaan kaikkea mahdollista tietoa rikkaruohoista, Ginsburg on kuitenkin saanut jokaiselle kasville omistetulle yhdelle tekstisivulle mahtumaan paljon: tietoa tieteellisen ja suomalaisen (alkuteoksessa tietysti ruotsalaisen, kiitokset suomentajalle) nimen antosyistä, kasvin ulkonäöstä, kukkimisajasta, levinneisyydestä ja kasvupaikoista sekä lisääntymistavasta ja hävittämisestä ja joskus myös muita kiinnostavia pikkutietoja esimerkiksi kasvin käytöstä. Kirjan lopussa on vielä pari sivua rikkakasvien hyötykäyttötavoista yleisesti.

Minulle kirjan parasta antia olivat sen upeat piirroskuvat, joissa kuvataan kasvi juurineen (kasvia ei tunne kunnolla, ennen kuin tietää, millainen sen juuristo on, ja juuristo kertoo myös kasvin elämänkierrosta ja kasvustrategioista) sekä kasvin nuori sirkkataimi ja vähän vanhempi pikkutaimi, kukka ja/tai kukinto, siemenkota ja siemen luonnollisessa koossa ja suurennettuna. Näin kirja auttaa tunnistamaan kasvin sen eri kasvuvaiheissa ja antaa siitä tietoa paljon tavallisia kasvikirjoja enemmän.

Rikkaruohojen yhteydessä voisi varoittaa isosinivalvatista eli tarhasinivalvatista (jos lajinmääritykseni on oikea, jokin sinivalvatti se joka tapauksessa on), jonka annoin jäädä aluksi puutarhaan sen sinne jostain - ehkä jonkun vihannesmaalta - saavuttua, koska sen siniset kukat olivat ihan kauniit. Muutaman vuoden kuluttua se oli kuitenkin valloittanut kasvupaikkansa suurelta alalta niin, ettei siinä paikassa kasvanut enää mitään muuta, koska se leviää juuristonsa avulla todella tehokkaasti, ja levinnyt oletettavasti siementen avulla myös muutamaan muuhun paikkaan. Se on yksi niitä harvoja rikkakasveja, joita todella inhoan - vielä paljon vuohenputkea hankalampi - enkä päässyt siitä eroon muuten kuin kaivamalla kaikki sen juuret pois maasta. Vielä nytkin, ehkä kymmenen vuoden päästä, sen taimia nousee vielä keväisin ylös, ja jos niitä ei katkaise tai mieluiten kaiva juurineen ylös, taimia on kohta kymmenkertaisesti. Sitä ei luokitella haitalliseksi vieraslajiksi, mutta mielestäni siihen olisi syytä ainakin maan eteläosissa.

Vain raparperit ja pensaat pärjäsivät sinivalvatille,
kaikki muut kasvit ne tukahduttivat tiheällä kasvustollaan.

Kirjan lähestymistapa aiheeseensa on melko ekologinen, ja kirjan loppuun (s. 108-113) on koottu mahdollisimman luonnonmukaisia ja helposti kotipihoilla toteutettavia, tehokkaiksi havaittuja menetelmiä, tosin aika lyhyesti: kitke ajoissa, estä siementäminen, tukahduta, leikkaa nurmi oikein, osta puhdasta multaa, peitä ja kata maa, rajaa penkit ja istuta maanpeittokasveja; saumahiekka laatansaumoihin, mekaaninen poistaminen, terminen käsittely sekä etikka maltillisesti käytettynä. Näitä käyttäen kemiallisia torjunta-aineita ei tarvita. Kirjassa esitellään lyhyesti myös kitkemisen, kuokkimisen ja haraamisen apuvälineitä sekä puutarhurin varusteita (s. 114-119). Aika eksoottisen ja rajun kuuloisia tapoja hävittää rikkaruohoja ovat termiset keinot eli liekittäminen ja höyryttäminen (s. 120-121), joita ainakaan minä en muista nähneeni tai kuulleeni käytettävän. Niissä ei kuitenkaan käytetä myrkkyjä, joten miksi ei? Liekittämistä ei kuitenkaan kuivina kausina voi maastopalovaaran vuoksi tehdä.

Minusta nykyään turvaudutaan myrkkykemikaaleihin liian helposti ja mahdollisesti täysin turhaan. Työpaikkani piha-alueella esimerkiksi haluttiin toissakesänä tuhota nykyään lainsuojattomat kurttulehtiruusuistutukset kemikaaleilla. Penkissä oli tämän jälkeen ehkä pari kuukautta ainoastaan pieni kyltti, joka kielsi koskemasta kasveihin myrkkyvaaran takia, sekä ruskeita, kuolleita kasveja. Myrkyttäminen piti tehdä ehkä vielä toistamiseen. Penkissä ei nyt viime kesänäkään ollut mitään muuta kuin ruusujen alasleikattuja ruskeita rankoja, joista vieläkin nousi pari sinnikästä, lähes tunnistamattomaksi kihartunutta minikokoista ruusunversoa. Omassa puutarhassani sitävastoin leikkasin edellisen asukkaan istuttamat kurttulehtiruusut toissakesänä pois Fiskarsin parimetrisellä oksaleikkurilla, mihin meni ehkä noin puoli tuntia (rankojen silppuamiseen meni kyllä lisäaikaa, koska oksasilppu on puutarhassa hyväksi enkä siksi halua viedä oksia jäteasemalle). Viime kesänä tein saman jutun, mihin meni vielä vähemmän aikaa. Ruusujen alasleikkaaminen on minusta siis käytännöllisempi, helpompi, halvempi, nopeampi, turvallisempi ja myös esteettisempi vaihtoehto kuin niiden myrkyttäminen, joka saattaa olla (tästä ei tule mieleen täsmällisiä tietoja, mutta aine on myrkkyä) vaaraksi maaperän eliöstölle, linnuille sekä pölyttäjähyönteisille, joita pitäisi nykyään kaikin tavoin suojella.

Helmet-haaste 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

Gunnel Ginsburg: Rikkakasvit. Tunnista ja hävitä, 2010 (Ogräs. Känn igen och ta bort, 2009). Minerva. Piirroskuvitus: Gunnel Ginsburg. Kääntäjä: Laura Voipio. 128 sivua.

Astrid Lindgren: Kerstin ja minä (1944)

Astrid Lindgren on kirjoittanut myös ainakin kaksi nuortenromaania. Itse olen lukenut aiemmin yhden, mutten tätä. Kirjan minäkertoja on 16-vuotias Barbro, jonka elämä identtisen kaksoissisaren Kerstinin kanssa muuttuu kokonaan majuri-isän jäätyä eläkkeelle: perhe muuttaa täydessä yhteisymmärryksessä pikkukaupungista isän lapsuuskotiin isolle maatilalle. Uusi koti on aivan oikea maatila, jossa on lehmiä, lampaita, sikoja ja viljelyksiä, joten tyttöjen elämä muuttuu kokonaan - isällä ja äidillä ei nimittäin ole liikoja rahoja käytettäväksi, koska maatilan ylläpito ja sen investoinnit vaativat paljon varoja, ja tytöt joutuvat tinkimään esimerkiksi vaatetoiveistaan.

Myös kaksosten työpanos on maatilalla tärkeä, ja tytöt ahkeroivat pellolla, kuljettavat maitoa meijeriin, lypsävät (jos osaavat - Barbro ei tässä onnistunut, mutta Kerstiniltä lypsy sujui), korjaavat satoa ja säilövät. Ajoittaisesta mukinasta ja pikku kapinoinnista huolimatta koulunkäyntiä vierastavat tytöt useimmiten myös nauttivat uudesta elämästään ja maatilan työväen seurasta täysin sydämin.

Kaksosilla riittää kuitenkin aikaa myös kesästä nauttimiseen ja he tutustuvat paikallisiin mukaviin nuoriin ihmisiin. Muiden tapahtumien ohessa molemmat rakastuvat, mutta Barbrolla on kaksikin ihailijaa, joista toinen on varakas hienon auton omistaja, toinen köyhempi, ja hänen on jossain vaiheessa vaikea päättää mitä haluaa.

Mutta Astrid Lindgrenin nuortenkirja - miten tässä voisi muuten käydäkään kuin hyvin? Kaikki henkilöt olivat sympaattisia, kirja oli ilkikurista, kepeää ja eloisaa luettavaa, ja romanttisista juonenkäänteistä huolimatta kirjalla ja kaksosilla oli jalat tukevasti maassa. Kirja läpäisee Ariel-testin helposti, koska tytöt tekivät maatalon töitä todella paljon ja useimmiten täysin vapaaehtoisesti; he ymmärsivät työpanoksensa tärkeäksi ja myös pitivät tilan töistä. Kirja oli siinä mielessä erikoinen nuortenkirja, että koulunkäyntiä pidetään siinä aika toisarvoisena asiana hyvälle elämälle, tai koulunkäynti ja opiskelu ovat siinä vain yksi mahdollisuus muiden joukossa.

Muuten äidillä oli aina tapana saarnata Kerstinille ja minulle: - Tytölle ei ole tärkeintä, että pojat pitävät hänestä. Tärkeintä on, että hän on sellainen, että hänen oma sukupuolensa hyväksyy hänet.
          Sen tähden olin iloinen siitä, että Ann ja Viveka näyttivät hyväksyvän meidät niin kuin me hyväksyimme heidät. (78)

- Vähän toista kuin minä, sanoi Viveka. ... - Minä en ole kaunis enkä kiltti. Mutta minä olen viisas kuin villakoira. (94)

Helmet-haaste 7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta.

Astrid Lindgren: Kerstin ja minä. Tyttöromaani, 2003 (Kerstin och jag, 1944; neljäs painos, suomennos ilmestynyt ensi kerran vuonna 1949). Suomentaja: Heliä-Kaarina Salminen. Kannen tekijää ei kerrottu. 180 sivua.

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985)

Talvella varsinkin paukkupakkasten aikaan alkaa helposti mietityttää, miten esimerkiksi hyönteiset ja nisäkkäät selviävät talven yli, mistä hirvet isoina eläiminä löytävät tarpeeksi ruokaa selvitäkseen talvesta, ja miten kaikki muutkin Suomen luonnon eläimet sinnittelevät talvella ja hankkivat ravintoa. Yhtä helposti ei tule ajatelleeksi, että myös kasveille talvi on hankalaa aikaa (ei vain kylmyyden, vaan myös kuivuuden takia) ja niidenkin on pitänyt kehittää erilaisia sopeutumia selvitäkseen siitä.

Tämä ruotsalainen kirja on oikein hyvä ja tiivis tietopaketti näistä asioista. Lyhyehkön talvea fysikaalisena ilmiönä käsittelevän pääluvun jälkeen kirjassa kerrotaan kasvien (n. 30 sivua) ja eläinten (n. 55 sivua) selviytymiskeinoista talvella. Kirjan tekee ulkoasultaan hyvin kauniiksi ja tietysti myös informatiiviseksi Åke Aronsonin runsas kuvitus, ja sen lopussa on parinkymmenen sivun pituinen oikein hyödyllisen tuntuinen määritysopas, jonka avulla voi tunnistaa myös talviasuisten puiden ja pensaiden lajit. Koska alkuteos on ruotsalainen, siinä puhutaan jonkin verran myös Suomea eteläisemmistä ilmiöistä (joita saattaa tosin nykyään olla ilmastonmuutoksen takia myös Suomessa), mutta suomentajat ovat mukauttaneet tekstin Suomen oloihin sopivaksi. 

Kasveja koskeva osuus tuntui perusteelliselta ja kattavalta (ehkä sen takia, että siinä ei juurikaan menty yksittäisiin kasveihin, vaan käsiteltiin kasveja useimmiten ryhminä), mutta eläimet käsiteltiin kirjassa suurimmaksi osaksi lajeittain, minkä takia monet kuvaukset jäivät melko lyhyiksi ja tuntui, että eri eläimistä ja niiden elämästä ja talveen liittyvistä sopeutumista olisi voinut lukea enemmänkin. Kirjassa oli kuitenkin paljon kiehtovia yksityiskohtia niin kasveista kuin eläimistäkin, tässä niistä muutama.

Yksivuotiset kasvit talvehtivat yleensä siemeninä. Monet yksivuotisten pohjoisten kasvien siemenet kaipaavat kylmäkäsittelyä itääkseen, mikä estää niiden itämisen liian aikaisin syksyllä, mutta ns. metsäpalokasvit, joiden siemenet voivat säilyä maassa vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja, itävät vasta metsäpalon jälkeen. Ns. ylitalviset yksivuotiset kasvit itävät syksyllä ja talvehtivat pieninä ruusukkeina maanpinnassa, ja kylänurmikka saattaa jopa kukkia lumen alla (jolloin se hedelmöittää itse itsensä). (34-35)

Kalojen suomuissa on vuosirenkaita, koska suurin osa kaloista ei syö koko talvena. Samana vuonna suomuun voi syntyä kaksikin rengasta, koska kalat lakkaavat kesällä syömästä, jos sää lämpenee liiaksi (100). Mehiläisyhdyskunnassa voi talvellakin olla jopa +30 astetta lämmintä, koska mehiläiset ovat hunajan tai sen korvikkeen sokerin avulla aktiivisia koko talven ajan (82). Koivukehrääjä talvehtii maassa tiiviin kotelokopan ympäröimänä kotelona, joka voi olla maassa jopa yhdeksän vuotta ennen kuoriutumista (83). Vaikka monet hyönteiset kuolevat jo ennen kuin lämpötila laskee nollaan, halkeamissa ja kaarnanraoissa talvehtivat aikuiset Anopheles-sääsket voivat kestää ällistyttävästi jopa -40 C pakkasta (80).

Poro saa syksyllä tärkeän vitamiinilisän sienistä ja saattaa talvella löytää ruohoa jopa 40 cm lumikerroksen alta hajuaistinsa avulla (67). Pieneläimille hyvä talvenviettopaikka on hangen alle lumen ja maanpinnan väliin jäävä ns. subnivaalinen tila, jossa lämpötila pysyy useimmiten nollan yläpuolella, ainakin jos lumikerros on paksu ja kasvillisuus tarpeeksi korkeata. Myyrät, sopulit ja metsähiiret keräävät itselleen erilaisia talvivarastoja (metsähiiri myös korkealle, esimerkiksi linnunpönttöihin), mutta pikkueläimiä syövät päästäiset joutuvat etsimään ruokansa joka päivä lumen alla olevista harvoista aktiivisista hyönteisistä. (76) Pikkunisäkkäiden uhkana on lumikko, jonka ruumis on yhtä kapea kuin niidenkin, joten se mahtuu hyvin niiden käytäviin (72). Lepakot parittelevat syksyllä, mutta siittiösolut pysyvät elävinä naaraan elimistössä kevääseen saakka, jolloin hedelmöitys vasta tapahtuu. Tällainen hidastettu hedelmöittyminen on nisäkkäillä ainutlaatuista (s. 55, joillakin muilla nisäkkäillä saattaa olla hidastettua sikiönkehitystä ) - lepakoilla on siis muitakin erityiskykyjä kuin lentotaito ja kaikuluotaus.

Kirjan runsas kuvitus on kaunista, taidokasta ja havainnollista.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1980-luku. Helmet-haaste 1. Kirjassa on kartta (useita, vaikka hyvin suurpiirteisiä), 3. Kirjan nimessä on kasvi tai 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä (luin tämän talvella, ja nytkin on vielä ihan talvinen sää).

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985). Piirrokset: Åke Aronsson. Gummerus. Suomennos: Ismo Nuuja, Risto Palokangas, Kaisa Saari ja Veli Saari. 128 sivua.

Marie Hermanson: Det finns ett hål i verkligheten, 1986 (Todellisuudessa on aukko)

Löysin kirpparilta ruotsalaisen novellikokoelman, joka on kirjoitettu ennen nykyistä fantasiabuumia mutta joka silti liikkuu varsin kummallisilla alueilla. En tiedä, missä genrerajat tarkkaan ottaen ovat eli onko tämä fantasiaa, uuskummaa vai jotain muuta, mutta se ei ole tärkeää. Gunder Andersson kertoo houkuttelevasti esipuheessaan, että tämän kirjan on sanottu "yhdistävän pohjoismaisen satumaailman anglosaksisen fantasia- ja scifiperinteen teemoihin". Monien kirjan tarinoiden pohjatekstinä onkin jokin satu, mutta samalla ne ovat usein kasvukertomuksia, koska niiden sankarina on monesti nuori, murrosikää lähestyvä tai sen saavuttanut tyttö tai poika, ja ne on fantasia-aineksista huolimatta kerrottu realistisesti. "Maamyyräkuningasta" lukuun ottamatta novellien päähenkilöt elävät ihan tavallisessa ruotsalaisessa arkimaailmassa, ja kaksi novellia yhdeksästä ovat täysin realistisia.

Pitkässä niminovellissa "Todellisuudessa on aukko" (johon kannen kuva liittyy) tyttö tapaa salaperäisen neiti Columbin, joka käskee hänen tulla hoitamaan isoa koiraansa. Vastineeksi neiti Columbi opettaa tytölle taikatemppuja... ja opettaa hänet myös muuttamaan painopistettään sisällään ja lentämään. Mietin lukijana tytön elämäntilannetta: vaikka hänellä on hyvät suhteet vanhempiinsa, hänellä ei tunnu olevan oikein mitään kontaktia siskoonsa ja veljeensä, joita vanhemmat näyttävät jonkin verran suosivan, eikä hänellä ole myöskään ystäviä.

Lentämisestä puhutaan myös "Taikurin tyttäressä", jossa tytön isä on tämän ollessa pieni (sananmukaisesti) lentänyt pois. Hän tapaa tämän uudelleen aikuisena ja päätyy hoitamaan tämän ja nuoremman taikurin, rakastettunsa, taloutta. Hänen elämänsä on proosallista aherrusta ja asioiden hoitoa, kun taas miehet vain leikkivät kauniilla asioilla.

Kokoelman kaikkein sadunomaisin tarina "Maamyyräkuningas" kertoo erään kuningaskunnan arasta ja lempeästä nuoresta kuninkaasta, joka ei tahdo kantaa vastuutaan asettumalla vastustamaan sotaisaa naapuria ja aiheuttamalla näin monien kansalaistensa kuoleman. Hän kaivautuu vähitellen yhä syvemmälle maan alle, hänen käsivartensa vahvistuvat ja silmänsä heikentyvät, ja hän elää vuosikymmeniä maan pienten eläinten parissa kaivellen maahan käytäviä. Lopulta maahan myöhemmin saapuneen uuden kansan prinsessa saa hänet kiinni kesyn ilveksensä avulla, rakastuu häneen ja pakottaa hänet kanssaan naimisiin. Kuningas rakastaa ja kaipaa kuitenkin edelleen pimeyttä, maata ja hiljaisuutta eikä ole onnellinen.

"Museovierailussa" keuhkotautia sairastava tyttö katoaa luonnonhistoriallisen museon dioraamaan. "Pikkuveli Konradissa" Konrad-vauva on vanha sielu, joka on elänyt tuhansia vuosia, mutta aina vauvan kehossa. Novellissa yhdistyy huvittavasti se, että Konrad puhuu ajoittain kuin kypsä ja älykäs aikuinen ja pystyy laajojen kokemustensa perusteella sanelemaan isosisaruksilleen kiehtovia romaaneja, mutta ajoittain taas jokeltaa, imee varpaitaan ja keskittyy muihin vauvamaisiin asioihin. "Najadien aarteessa" 11-vuotias tyttö sukeltaa vedenalaisiin luoliin etsimään kohta 12 vuotta täyttävän pojan aarretta, jonka pahanilkiset najadit, veden henget, ovat varastaneet tältä. Luolissa hän tapaa hyljekuninkaan. Poika ei itse voi käydä hakemassa aarrettaan, koska 12 vuotta täyttäessään ihmiset menettävät kykynsä nähdä najadeja.

Pidin tästä kirjasta ja sen kerrontatyylistä. Fantasiaelementit sujahtivat vaivattomasti osaksi henkilöiden arkielämää, ja novelleissa kuvattiin jotakin käännekohtaa elämässä, mutta pitämättä siitä liikaa melua. Kirjan viehätystä lisäsi se, että joku aikaisempi lukija on lisännyt jokaisen novellin alkuun tulkinta-ajatuksia tarinasta ja näkyy ottaneen nämä novellit hyvin vakavasti ja pohtineen niitä. Marie Hermanson on jatkanut kirjailijan uraansa tämän esikoisteoksensa jälkeenkin, ja hänen kirjoistaan on myös suomennettu kaksi, Laakso (2012) ja Hämäränmaa (2015). Häntä voisi lukea enemmänkin.

Tämä kirja on aivan omiaan Helmet-haasteen kohtaan 5. Kirjassa ollaan maan alla.

Kirjan novellit: Trollkarlens dotter, Den elektriska hästen, Det finns ett hål i verkligheten, Najadernas skatt, Mullvadskungen, Honungsmåne, Lillebror Konrad, Hundra nallar och tusen änglaspel, Museibesöket.

Edit 8.1.23: lisätty Helmet-haaste.

Marie Hermanson: Det finns ett hål i verkligheten, 1986. En bok för alla. Kannen tekijää ei kerrottu. 181 sivua.

Nathan Söderblom (rauhannobelistit 1930)

Vuoden 1930 Nobelin rauhanpalkinnon sai ruotsalainen arkkipiispa Nathan Söderblom (1866-1931) "kirkon työstä maailmanrauhan eteen". Tilasin kaukolainana hänen elämäkertansa, Olle Nystedtin kirjan Nathan Söderblom: kort levnadsteckning (1931). Se ei kuitenkaan kiinnostanut minua kovin paljon, koska sen ruotsi oli vanhahtavaa ja vähän hankalaa, se oli sisällöltään hyvin uskonnollispainotteinen ja siinä puhuttiin usein ihmisistä joista en tiennyt mitään, mutta jotka kirjoittaja oletti lukijan tuntevan (kirja oli selvästi suunnattu ihmisille, jotka jo tiesivät Söderblomista melko paljon). Nystedt myös selvästi itse ihaili Söderblomia suuresti ja elämäkerta oli siksi hyvin kritiikitön. Kirjassa kerrottiin siitä, mitä Söderblom teki eri aikoina, muttei paljonkaan hänen toimintansa motiiveista tai hänen ajatuksistaan tai varsinkaan tunteistaan. Luin kirjaa kuitenkin sivulle 89 sekä myöhemmän luvun "För fred och kristlig gemenskap", joten sain Söderblomista ja rauhanpalkinnon myöntämisperusteista jonkinlaisen kuvan.

Söderblom näyttää kirjan kansikuvassa vakavalta ja jopa synkältä, mutta hän oli ilmeisesti kuitenkin ymmärtäväinen, ystävällinen, auttavainen, seurallinen ja myös huumorintajuinen ihminen. Esimerkiksi toimiessaan nuorena Pariisissa ruotsalaisen seurakunnan pappina hän auttoi näpistyksestä naisvankilaan joutunutta ruotsalaista tyttöä pääsemään takaisin kotimaahan (s. 61). Hän vihki kuolinvuoteellaan makaavan tanskalaisen työläisen avioliittoon naisen kanssa, jonka kanssa mies oli elänyt jo kauan ja jonka kanssa tällä oli perhe - avioliittoon vihkiminen oli Ranskassa tuolloin ilmeisesti vaikeaa ja kallista sen vaatiman paperisodan takia (67-68). Söderblomilla oli voimakas velvollisuudentunto: Ranskassa hänen pienen kirkkonsa jumalanpalveluksiin osallistui usein vain vähän ihmisiä, ja eräänä päivänä Söderblom piti Calaisin merimieskirkossa täydellisen messun vain yhdelle paikalle saapuneelle kuulijalle. Tämä muisti messun kuitenkin vielä 30 vuoden päästä (65-66).

Söderblom tahtoi auttaa köyhiä pariisilaisia seurakuntalaisiaan ja kuljetti aina mukana isoa laukkua siltä varalta, että saisi lahjaksi esimerkiksi vanhat kengät tai takin, jotka voisi antaa eteenpäin. Hänen vaimonsa Anna piti eräänlaista naisyhdistystä palvelustytöille, ompelijoille ym. Pariskunta järjesti Pariisin kodissaan maanantaitapaamisia, joissa laulettiin, luettiin ja keskusteltiin, ja joihin osallistui mm. Aino Ackté (69, 70). Kerran Söderblomia pyydettiin aiemmin keittäjänä toimineen kuolevan ruotsalaisen naisen luo sairaalaan. Nainen oli unohtanut(!) ruotsin kielen ja oppinut ranskaa vain työssään selviämisen verran, joten kukaan ei ymmärtänyt häntä. Söderblom auttoi häntä kärsivällisesti, jolloin ruotsin kieli palautui vähitellen hänen mieleensä. Vaikka kirjassa ei tätä sanotakaan, tarina kertoo mielestäni surullisesti joidenkin palvelijoiden yksinäisyydestä vieraalla maalla - naisella ei ilmeisesti ollut ollut ketään ruotsalaisia (tai ranskalaisia) ystäviä, ehkä pitkien työpäivien takia, koska muuten hän ei varmasti olisi pystynyt unohtamaan äidinkieltään (61-62). Söderblom tutustui Ranskassa myös Alfred Nobeliin ja osallistui tämän hautajaisiin (68-69, 77).

Söderblom oli kirjan mukaan erinomainen puhuja, ja hän oli erittäin tunnettu 1900-luvun alussa: Kaarle XII:n jälkeen ei kukaan ruotsalainen mies ole varmasti ollut maailmassa niin tunnettu kuin arkkipiispa Nathan Söderblom, ja reformaation jälkeen ei kukaan yksittäinen mies ole saanut kristikunnan huomiota samalla tavalla kuin hän, sanoo kirkkohistorioitsija Hjalmar Holmquist (183). Jo vuonna 1907 hän unelmoi "Euroopan Yhdysvalloista", joka mahdollistaisi rauhan ja yhteisyyden tunteen eri kansojen välillä (186). Hänet nimitettiin Uppsalan arkkipiispaksi 1914, jolloin hän pyrki keskellä maailmansotaa saamaan kaikkien maiden protestanttisten kirkkojen edustajat allekirjoittamaan julistuksen rauhan puolesta (185). Hän halusi kaikkien kristillisten yhteisöjen toimivan sen puolesta, että rauhanomaisesta sovitteluprosessista tulisi välttämätön eri maiden välisissä konflikteissa ja että kansainvälistä oikeutta kehitettäisiin (187). Hän työskenteli paljon ekumenian hyväksi ja hyvien suhteiden luomiseksi eri kristillisten kirkkojen, etenkin protestanttisten, välille (189-204). Rauhanpalkinnolle tuntuu siis olleen hyvät perusteet.

Söderblom oli myös uskontohistorioitsija ja uskontotieteilijä, ja hän kirjoitti paljon (elämäkerran lopussa mainitaan 15 hänen ilmeisesti yleistajuista kirjaansa). Eino Sormunen painottaa kirjansa Ihminen olemisen äärellä (1962) lyhyessä henkilökuvassa (s. 51-56) Söderblomin tätä puolta: Söderblomin elämäntyö oli välkkyvän monitahoinen, kiireinen, levotonkin, häneltä pulppusi ajatuksia, aloitteita, improvisaatioita hyvin monelle taholle. ... Kirkkoruhtinas, joka osasi juhlavuuden taidon, oli läheltä katsottuna nöyrä, askeettinen, kilvoitteleva ihminen, joka tahtoi valaista ja lohduttaa siksi, että hän itse kulki syvissä vesissä ja oli jatkuvasti tuen tarpeessa. (55) Sormunen sanoo Söderblomia sekä ihailluksi että parjatuksi henkilöksi (51).

Söderblomin merkitys uskonnon tutkimuksessa näkyy siinä, että uskontotieteilijä Veikko Anttonen käsittelee uudemmassa väitöskirjassaan Ihmisen ja maan rajat (1996) muiden tutkijoiden lisäksi myös Söderblomin käsitystä pyhyyden merkityksestä (s. 54-58): Söderblom totesi, että "todellinen uskonto on mahdollinen ilman käsitystä jumaluudesta, mutta ilman pyhän ja profaanin välistä eroa uskonto ei ole uskonto". ... Söderblomille ihmetys, ihmettely (undran) on uskonnon äiti ja kunnioitus sen isä.

Näihin kirjoihin tutustumisesta huolimatta Söderblom jäi minulle henkilönä aika vieraaksi.

Edit 30.7.22, 31.7.22.

Olle Nystedt: Nathan Söderblom. Kort levnadsteckning (sjätte upplagan), 1931. Svenska kyrkans diakonistyrelses bokförlag. 238 sivua.
Eino Sormunen: Ihminen olemisen äärellä, 1962. WSOY. 111 sivua.
Veikko Anttonen: Ihmisen ja maan rajat. 'Pyhä' kulttuurisena kategoriana, 1996. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Kansi: Mika Launis. 218 sivua (159 tekstisivua).

Kaksi nuortendekkaria

Löysin kirpparilta kaksi 1980-luvulla kirjoitettua nuortendekkaria. Toisesta pidin, toisesta en.

Olov Svedelidin kirja Korttelijengi ja petkuttaja kertoo Tingalundassa, eräällä Tukholman ankealla ja huonokuntoisella esikaupunkialueella, asuvasta viidestä nuoresta - Tordista, Nettanista, Ismetistä, Klattasista ja Gilbertistä - jotka ratkovat arvoituksia. Nuoret näyttävät kannen kuvassa ehkä 15-vuotiailta ja heidän toimintansakin sopisi tämänikäisille, mutta sarjan ensimmäisessä osassa (jonka luin tämän jälkeen) heidän sanotaan olevan 12-vuotiaita. Ehkä he ovat vanhenneet sarjan myötä, tämä on jo kahdeksas osa.

Kirja oli mukava sen takia, että vaikka siinä oli ongelmia, se ei ollut ongelmalähtöinen - yleensä jos kuvataan köyhemmillä alueilla asuvia nuoria, pienituloisuuden oletetaan leimaavan heidän elämäänsä erilaisten vaikeuksien muodossa. Kirjan nuoret ovat kuitenkin yleensä ottaen tyytyväisiä elämäänsä ja perheeseensä, ja heidän kaveriporukkansa (ruotsiksi suomen "Korttelijengiä" paljon värikkäämpi "Betoniruusut"), jossa aitous on ulkoisia seikkoja paljon tärkeämpää, on heille hyvin tärkeä. Kaikki ovat Korttelijengissä tasa-arvoisia.

Kirjan nuoret ovat erilaisia: mukana on esimerkiksi pullea Klattas, jonka häpeämätön herkuista nautiskelu ja ylpeys omasta lihavasta kehosta tuntui nykyään oikein virkistävältä - kirjoista on yleensä vaikea löytää lihavaa henkilöä, jolle paino ei ole ongelma ja joka ei yritä laihtua - ja aiemmin lukihäiriönsä takia koulukiusattu ja tyhmänä pidetty Gilbert, jonka isä oli ensimmäisessä kirjassa alkoholisti mutta raitistui sarjan edetessä. Kirjassa on myös turkkilainen Ismet, ja pelkäsin hänen hahmonsa kirjassa olevan hoonoa rootsia vääntävä stereotyyppinen maahanmuuttaja (koska takakannen nuorten yhteiskuvassa hän esittelee itsensä sanomalla "Minä olla Ismet"), mutta älykäs Ismet suunnitteleekin lääkärin uraa ja vain jotkin idiomit ja harvinaisemmat sanat tuottavat hänelle enää ruotsin kielessä vaikeuksia.

Nuoret joutuvat kohtaamaan kirjassa ennakkoluuloja ja epämiellyttäviä ihmisiä ja joutuvat aina välillä hyvinkin vaarallisiin tilanteisiin, mutta selviävät niistä neuvokkuutensa, rohkeutensa, toistensa ja (ainakin sarjan ensimmäisessä osassa) myös puhtaan onnen avulla. Joskus kirjan tapahtumat ovat jopa hauskoja. Eli: realistinen, vauhdikas, ajoittain hauskakin ja erilaiset ihmiset hyväksyvä kirja, jonka henkilöt tuntuvat todellisilta.

Kirjan käännös on vähän outo, koska ruotsinkieliset sanonnat on siinä käännetty suoraan: Sieluni muuttuu vihreäksi ajatellessani, kuinka kelvoton rosvo mässäilee hulvattomasti teidän kovalla työllä ansaitsemillanne rahoilla (29); Ennemmin tosin tulee viikkoon seitsemän torstaita (38); Rauhoitu? Voiko ihminen rauhoittua, kun sosiaalialalla työskentelee mokomia keittojuureksia (75)... Yleensä ajatellaan, että sanonnoille pitäisi kääntäessä löytää omakielinen vastine, mutta nämä ruotsista käännetyt sanonnat tuntuivat lukiessa useimmiten piristäviltä, eivät häiritseviltä. Tai voihan olla, että nämä ovat kirjan henkilöiden omia puheenparsia eivätkä ruotsalaisia sanontoja. Tekstiä elävöittämässä kirjassa on mukana kuvia.

Toinen löytämäni kirja, Dale Carlsonin Arvoitukselliset ansat, taas ei vakuuttanut. Tapahtumapaikka, Kansas Yhdysvalloissa, oli siinä mukavan erilainen kuin yleensä (Kansasissa on kirjan mukaan metsiä ja kukkuloita eikä vain tasaista peltomaisemaa, kuten olen jostain syystä kuvitellut), kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja nuori sankaritar Jenny Dean oli aktiivinen, rohkea ja osaava. Sen tapahtumissa ei kuitenkaan ollut oikein mitään järkeä, ne tuntuivat tekemällä tehdyiltä, eivätkä henkilöt vaikuttaneet todellisilta. Melko ennalta-arvattava juoni hyppeli irrallisesta tapahtumasta toiseen ja perustui pseudotieteen (geenimanipulaation ja kloonaamisen - kirjan versiona nämä olivat pseudotiedettä) lisäksi yliluonnollisiin kykyihin, esimerkiksi muiden ihmisten ajatusten ja tekojen hallintaan sekä painovoiman voittamiseen ajatuksen voimalla.

Edit 9.4.22.

Olov Svedelid: Korttelijengi ja petkuttaja, 1994 (Betong-Rosorna och bedragaren, 1988, sarjan kahdeksas osa). Karisto. Suomentaja: Helinä Heikkonen. Päällys ja kuvitus: Eino Tepponen. 249 sivua.

Dale Carlson: Arvoitukselliset ansat, 1984 (The Mystery of the Hidden Trap, 1983). Jenny Dean -sarja 2. Otava. Suomentaja: Juhani Lindholm. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti, 2011 (Potensgivarna, 2004)

Kirja kertoo pienessä ruotsalaisessa kylässä yhdessä asuvista 70-80-vuotiaista vanhapiikasisaruksista Tildasta ja Elidasta. Heidän elämänsä on vakiintunut tutuille urille ja päivät toistuvat aina samanlaisina, kunnes naapuriin muuttanut kesävieras Alvar tuo jännitystä ja iloa elämään. Hänen ansiostaan siskokset löytävät myös erittäin tehokkaan potenssilääkkeen salaisuuden ja alkavat myydä troppia postimyynnillä. Ostajiin lukeutuu myös kaupungissa asuva toimittajaveli Rutger, jolla on ongelmia avioliitossaan.

Tämä oli yllättävän mukava välipalakirja, vaikkei se alkusivuillaan minua innostanutkaan. Enemmän kuin potenssilääkejuoneen siinä keskitytään vanhojen ihmisten elämään, ja naureskelin usein lukiessani, koska siskosten ajattelu- ja elintavat muistuttivat joskus omien vanhempien sukulaisteni tapoja. Siskosten elämät myös muuttuvat kirjan kuluessa: verrattuna alun säntillisyyteen he ovat kirjan lopussa villejä bilettäjiä - eli valvovat joskus tavallista myöhempään, käyttävät ajoittain alkoholia ilman terveyssyytä ja suovat itselleen myös tavaroita tai asioita, joita eivät välttämättä tarvitse. Heidän vähittäistä muutostaan sekä luonteiltaan erityyppisten Tildan ja Elidan kanssakäymistä oli hauska seurata.

Kirjan henkilöt olivat mukavia. Harvemmin romaaneissa kuvataan vanhusten elämää, ja kirja oli hyvä muistutus siitä, että maailmassa asuu muitakin kuin nuorehkoja työn stressaamia kaupunkilaisia. Kirjan huumori ei ole alentuvaa, vaan kirjailija on topakoiden, omantunnontarkkojen ja omanarvontuntoisten, vaikkakin helposti huolestuvien siskosten puolella. Raija Rintamäen käännös oli hyvä, hän on esimerkiksi aiheeseen sopivasti käyttänyt sisarusten puheessa muotoja "Siitä mitään vaivaa ole", "vieras on hyvä ja ottaa" ja tekstissä sellaista värikästä verbiä kuin "ryystää" (s. 56-57).

Muutkin ovat nauttineet kirjan lämminhenkisyydestä, leppeydestä ja hauskuudesta (mutta listan viimeinen bloggari olisi kaivannut kirjaan enemmän absurdiutta ja yllätyksellisyyttä): Kirja vieköön, Mummo matkalla, Kirjoihin kadonnut, Kirjasähkökäyrä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lily, Mari A:n kirjablogi, Aamunkajon lukukokemukset, Kirjainten virrassa.

Blogilinkit lisätty 13.3.22.

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti, 2011 (Potensgivarna, 2004). Bazar. Suomentaja: Raija Rintamäki. 245 sivua.

Anna Branting: Min långa resa. Boken om Hjalmar och mig, 1945 (rauhannobelistit 1921)

Luin kymmenisen vuotta sitten Martin Luther Kingin vaimon Coretta Scott Kingin elämäkerran, josta sain oikein hyvän kuvan Martin Luther Kingin toiminnasta kansalaisoikeusliikkeessä. Kun oli aika tutustua vuoden 1921 rauhannobelistiin Hjalmar Brantingiin, valitsin siksi hänen vaimonsa Anna Brantingin (1855-1950) muistelmat mieluummin kuin Hjalmarin itsensä kirjoittaman Sosialismi: historiallinen esitys tai ruotsinkieliset useat sosialismiin, työväenliikkeeseen tai politiikkaan liittyvät kirjat. Annan kirja oli kuitenkin enemmänkin irrallisten muistikuvien kokoelma, kuten hän itse sanoo esipuheessaan, ja siinä puhuttiin Hjalmarista varsin vähän, samoin Annan lapsista (osa edellisestä avioliitosta) - enemmän hän kertoo lapsuudenperheestään ja veljistään. Myös yhteiskunnallisista asioista puhutaan kirjassa hyvin vähän.

Anna oli kirjaa kirjoittaessaan (tai sanellessaan, ilmeisesti kirjan toimitti ja kirjoitti puhtaaksi Thyra Öhrvall) jo lähes 90-vuotias, mitä ei muistikuvien terävyydestä tai kirjoitustyylistä huomaa. Kirja oli mukavaa, herttaista ja hauskaakin luettavaa - varsinkin alkuosa, jossa Anna kertoi lapsuudestaan 1800-luvulla, oli mielenkiintoinen - mutta jokin siinä kuitenkin häiritsi. Tuntui, ettei se mennyt tarpeeksi syvälle aiheeseensa ja niiden henkilöiden elämään, joista se kertoi, vaan kosketti heidän elämäänsä ja tunteitaan vain pintatasolla. Syy on ehkä siinä, mitä Anna kirjoittaa esipuheessa: en hygglig människa vill inte såra i onödan ("miellyttävä ihminen ei halua turhan päiten loukata").

Vaikka hänen elämässään oli paljon dramatiikkaa, vain vähän siitä näkyy kirjan sivuilla. Hän erosi ensimmäisestä miehestään 1800-luvun lopulla ja sivuuttaa tämän onnettoman avioliittonsa näin: Vad som ligger emellan bröllopet och den resan hör till den del av mitt minnesalbum som jag går förbi ("Mitä häiden ja tämän matkan ["karkumatka" Kööpenhaminaan, joka tarvittiin, jotta Anna voi erota miehestään] välillä on, kuuluu siihen osaan muistojeni albumista, jonka ohitan").

Samoin hän puhuu Hjalmarista aina vain ihaillen ja rakastavasti, ja kirjan sivuilta saa sen käsityksen, että tässä ei ollut mitään huonoja puolia. Heidän avioliittonsa oli rakkausavioliitto ja varmaankin yleensä ottaen onnellinen, mutta Hjalmar ei kuitenkaan ollut aina uskollinen hänelle (skbl.se), minkä täytyi olla todella vaikeaa Annalle.

Anna Branting oli itse kirjallisuusalalla, toimittaja ja kirjailija (Att skriva var det roligaste jag visste och jag behövde förtjäna pengar, 104). Hän oli tunnettu teatteriarvostelija (nimimerkillä René), ja hän kirjoitti myös kaunokirjallisuutta - esimerkiksi Lenan, joka kertoo onnettomassa avioliitossa elävästä, vapautta kaipaavasta naisesta, novellikokoelman Sju martyrer, jossa hän kritisoi naisen huonoa asemaa perheessä, sekä aviomiehen uskottomuudesta ja avioliittokriisistä kertovan romaanin Staden. Hänen kirjoitustaitonsa huomaa tästä muistelmateoksesta, joka on sujuvaa luettavaa.

Kirjassa Sju martyrer (1894) Branting kirjoitti omien kokemustensa perusteella tuohon aikaan hyvin vaietusta aiheesta, raskaudesta: Annoin lukijoiden kärsiä pienen ensisynnyttäjän kaikki tuskat ensimmäisestä päivästä alkaen, kun hän aavisti lapsensa olemassaolon, siihen asti kun kätilö seisoi vieressä valkoisessa teurastajanesiliinassaan pieni vastasyntynyt neiti sylissään, kun "huoneessa haisi teurastukselta". ... Monet hämmästyivät siitä, että nainen kykeni puhumaan niin avoimesti tällaisista "häpeällisistä" asioista." (105). Tässä kirjassa Branting myös esitti parannuksia yhteiskunnallisiin epäkohtiin, esimerkiksi lastentarhoja ja päiväkoteja työssäkäyvien äitien avuksi sekä "yhteistaloja", joissa omaan asuntoon saattoi saada valmiiksi laitetun ruoan (106).

Suomalaisesta näkökulmasta aika huvittava kohta kirjassa oli se, kun Branting moitti ruotsalaisia liiasta synkkyydestä ja liian runsaasta alkoholin käytöstä verrattuna esimerkiksi tanskalaisiin.

Vielä itse nobelistista. Hjalmar Branting (1860-1925) oli varakkaan porvarissuvun vesa (hän kävi koulua yhdessä tulevan kuninkaan Kustaa V:n kanssa), mutta hän kiinnostui marxismista ja työväenaatteesta jo nuorena. Hän hylkäsi luonnontieteelliset opinnot ja siirtyi toimittamaan sosialistisia lehtiä. Vuonna 1889 hän oli mukana perustamassa sosiaalidemokraattista työväenpuoluetta, ja kun hänestä vuonna 1920 tuli Ruotsin pääministeri, hän oli ensimmäinen demokraattisesti maansa johtoon päässyt vasemmistolainen poliitikko maailmassa (tätä ennen hän oli ollut jo esimerkiksi valtiovarainministerinä). Hän kannatti koko elämänsä ajan rauhanomaista yhteiskunnallista muutosta ja vasemmiston pääsyä valtaan demokraattisin keinoin. Nobelin rauhanpalkinnon hän sai työstään Kansainliitossa ja kansainvälisestä rauhantyöstään; hän halusi levittää rauhanomaisia näkemyksiään myös muiden maiden vasemmistopuolueisiin. (Wikipedia)

Anna Brantingin kirjan mukaan (s. 140-145) Nobelin palkinto annettiin osaksi siitä, että Hjalmar Branting vuosina 1895 ja 1905 kannatti väkivallatonta ratkaisua, kun Norja halusi erota Ruotsista "unionikriiseissä". Branting tuomittiin kolmen kuukauden vankeuteen vaarallisista puheista 1895, mutta tuomio muutettiin sakoiksi. Hän taisteli mm. yleisen äänioikeuden (varmaankin myös naisille!) ja rajoitetun työajan puolesta.

Lisäys 16.12.21.

Anna Branting: Min långa resa. Boken om Hjalmar och mig, 1945. (Ilmeisesti Thyra Öhrvallin kanssa.) Medéns förlags aktiebolag. 208 sivua.

Ester Bolinder: Indianprinsessan, 1949

Tämä vanha ruotsalainen tyttökirja alkaa pienestä Karibianmeren rannalla sijaitsevasta kaupungista, jossa asuu ruotsalainen perhe - insinööri-isä on tullut maahan rakentamaan autotietä sisämaahan. Teini-ikäinen tytär Gun tutustuu läheisessä nunnien koulussa opiskelevaan intiaanipäällikön tyttäreen Chincaan, menee muulikyydillä vierailulle tämän kotikylään ja joutuu tämän kanssa melkoiseen seikkailuun lainsuojattomien ryöstettyä tytöt lunnaiden toivossa.

Tämä oli melko erilainen kirja kuin mitä odotin. Alkupuoli kirjasta oli enemmänkin Gunin silmin nähtyä realistisen tuntuista kansatieteellistä kuvausta intiaanien elämästä - harvemmin tyttökirjoissa puhutaan esimerkiksi matrilineaalisesta perimysjärjestelmästä tai siitä, miten lehmät onnistuvat syömään kaktuksia niiden piikeistä huolimatta. Tämä sai minut ajattelemaan, että Ester Bolinder, joka on kirjoittanut muitakin Etelä- ja Keski-Amerikkaan sijoittuvia (tyttö)kirjoja (joita ei ole suomennettu), oli tutustunut kuvaamiinsa asioihin paikan päällä, mikä pitikin paikkansa; hän oli tutkimusmatkailijan vaimo, ja pariskunnan kaksivuotinen matka Kolumbiaan 1910-luvulla oli samalla heidän häämatkansa.

Kirjan alkuosa ei tietosisällöstään huolimatta tuntunut liikaa luennoinnilta, vaan oli ihan helppolukuista, koska tiedot eivät kuitenkaan olleet kovin yksityiskohtaisia, kaikki oli suodatettu Gunin ajatusten kautta, ja samalla seurattiin Gunin ystävystymistä Chincan kanssa. Kirjan loppupuoli oli kuitenkin tarinallisempi ja jännittävämpi, ja vaikka tytöt ovat aluksi alakynnessä, he ovat neuvokkaita ja rohkeita ja onnistuvat pakenemaan kaksikin kertaa vankeudesta ja hankkiutumaan turvaan aivan tuntemattomille seuduille joutumisesta ja kielitaidon puutteesta huolimatta.

Tytöt kuvataan kirjassa keskenään tasa-arvoisina ja intiaaneja kuvataan kirjassa arvostavasti, vaikka afrikkalaisperäisiin tummaihoisiin karibialaisiin suhtaudutaan jonkin verran negatiivisemmin. Aikuisten kirjassa tytöille olisi saattanut käydä huonommin, ja muutenkin kirjassa herätti huomiota sen kriittisyyden puute. Intiaaneilla kerrotaan esimerkiksi olevan orjia (muita intiaaneja?), mutta sanotaan näiden saavan tarpeeksi ruokaa, voivan paeta halutessaan, ja että heillä on muutenkin suhteellisen hyvät oltavat. Autotien rakentamista maahan ei yhtä kappaletta lukuun ottamatta sen kummemmin kommentoida, vaikka se saattaa tuoda mukanaan sekä hyviä että huonoja asioita, ja myös Chincan sisäoppilaitostyyppinen opiskelu vieraalla kielellä hyväksytään aika lailla sellaisenaan. Nykykirjoissa on niin tottunut ongelmalähtöisyyteen ja kriiseihin, että tällainen kritiikittömyys tuntuu lasten- tai nuortenkirjassakin oudolta, mutta kirjassa kuvataan kuitenkin mukavasti tuolloisille (ja nykyisille) ruotsalaisille varmaan hyvin tuntemattoman kansanryhmän elämää.

Ester Bolinder: Indianprinsessan. Berättelse för flickor, 1949. B. Wahlströms bokförlag (B. Wahlströms ungdomsböcker 560). Kannen tekijää ei mainittu. 140 sivua.

Nils Hövenmark: Rimppalinja, 1986 (Ringlinjen, 1982)

Luin viimeisen Nils Hövenmarkin suomennetuista dekkareista. Kirja sijoittuu taas Pohjois-Ruotsissa sijaitsevaan Svartseleen, tällä kertaa kuuden rivitaloasunnon eläkeläisasuntoon, mukana on edellisistä kirjoista tuttuja henkilöitä, ja kirjan henkilöt ovat taas tavalla tai toisella omintakeisia. Tietynlaisena keskushenkilönä on nimihenkilö Rimppalinja, kauan sitten potkut saanut opettaja, joka illalla juotuaan innostuu soittelemaan kunnan merkkihenkilöille ja kertomaan mielipiteensä Ruotsin ja kunnan tilanteesta ja on siitä saanut liikanimensä. Eläkeläistalon asukkaiden välillä on inhoa, viehtymystä, vastenmielisyyttä, halveksuntaa ja torjuntaa, mikä johtaa lopulta myrkytettyyn armanjakkiin ja erään asukkaan kuolemaan.

Hyvää kirjassa olivat taas erikoiset henkilöt, joita Hövenmark kuvaa yleensä myötätuntoisesti huolimatta siitä, että elämä on murjonut monia heistä. Yhtenä kiinnostavana teemana oli uskonnollinen ahdasmielisyys. Juoni ei kuitenkaan nyt imaissut kovin hyvin mukaansa, kirjoittajan asenne ei vaikuttanut yhtä ymmärtävältä ihmisiä kohtaan kuin muissa hänen kirjoissaan, Hövenmarkin lyhytvirkkeinen kirjoitustyyli tuntui häiritsevän töksähtävältä, ja jotkin kirjan asenteet vaikuttivat kovin vanhahtavilta. Joten vaikka kirja oli helppoa ja leppoisaa luettavaa, Pirkko Pesolan käännös toimi hyvin ja oli mukava palata Svartseleen tuttujen ihmisten pariin, kirja ei innostanut kovin paljon.

- Tunnetko sinä yhteisyyttä Terävän Nicken kanssa?
- Tunnen, todellakin. En tietenkään kaikessa, oikeastaan aika vähässä, luullakseni. Mutta se vähä on tärkeää. Minä uskon että hän ja minä, myös sinä, arvioimme lähimmäisiämme samalla tavalla. Me emme tuomitse heitä yhteiskunnallisen aseman tai enemmän tai vähemmän omituisen käyttäytymisen perusteella. Me kerta kaikkiaan pidämme joistakin ihmisistä, joistakin emme taas ollenkaan. Aina ei voi selittää minkä tähden. (147-148)

Nils Hövenmark: Rimppalinja, 1986 (Ringlinjen, 1982). WSOY, Sapo-sarja nro 304. Suomentaja: Pirkko Pesola. Päällys: U & P Vaajakallio. 218 sivua.

Tina Råman, Ewa-Marie Rundquist ja Justine Lagache: Lantakirja. Opas puutarhan maanalaiseen elämään, 2017

Ne, jotka pitävät puutarhassa kuopsuttelusta, todennäköisesti tietävät, miten tärkeää hyvä maa on. Ymmärsin tämän itse viimeistään silloin, kun siirsin huonossa paikassa kasvaneen kitukasvuisen malvan kuohkeaan, ravinteikkaaseen, humuspitoiseen maahan: edellisessä paikassa ehkä 30-senttiseksi jäänyt, muiden kasvien sekaan hukkunut malva kasvoi noin metrin korkuiseksi, komeasti kukkivaksi, monihaaraiseksi kasviksi.

Tässä kirjassa on siis tärkeää tietoa puutarhureille: miten maaperän ravinteikkuutta ja humuspitoisuutta voi lisätä? Vaikkei teollisesti valmistettuja keinolannoitteitakaan kokonaan tyrmätä, kirjan painopiste on luonnonmukaisissa lannoitteissa ja muissa luomuratkaisuissa. Siinä suositellaan esimerkiksi runsaasti laimennetun pissan käyttöä, ja kirja saa tämän kuulostamaan toimivalta ratkaisulta: lannoite ei voi olla enää lähempänä tuotettua, sitä on aina saatavilla, se on ilmaista ja nopeavaikutteista, siinä on kasvien tarvitsemaa typpeä ja fosforia, ja kirjan mukaan itse tuotettuna siinä ei ole juurikaan ole haju- tai bakteeriongelmia.

Kirjassa kerrotaan monipuolisesti myös muista lannoitteista ja eri eläinten lannasta, ja siinä annetaan perustiedot kasvien tarvitsemista ravinteista, maan rakenteesta ja maatyypeistä. Kirjassa painotetaan myös sitä, että pelkkä ravinteiden lisääminen ei riitä, vaan kasvit tarvitsevat myös humusta eli orgaanista ainesta, joka auttaa sitomaan vettä ja ravinteita kasvien käyttöön (varsinkin typpi huuhtoutuu muuten helposti maasta) ja houkuttelee paikalle kastematoja, jotka osaltaan kuohkeuttavat ja lannoittavat maata. Komposti on hyvä humuksen lähde, ja olen äidin vaikutuksesta ollut aina innokas kompostoija, senkin takia, että minusta on aika maagista, miten appelsiininkuoret, omenankarat, kahvinporot ja muut sekalaiset ruoantähteet, lehdet ja kasvinosat muuttuvat kompostissa ihanaksi mustaksi mullaksi. (Hankalien rikkakasvien juuria kompostiin ei kannata laittaa.)

Osa kirjan tiedoista oli tietysti minulle tuttuja, koska olen lukenut näistä asioista ennenkin, mutta kirjassa oli minulle myös uutta tietoa - kiinnostavilta kuulostavat esimerkiksi bokashi, japanilainen kompostointimenetelmä (s. 46) sekä terra preta eli biohiili (s. 54-55). Myöskään esimerkiksi luujauhoa en ole kokeillut puutarhassa, vaikka olen kuullut siitä ennenkin. Olen aika laiska lannoittamaan kasveja, ehkä tämä kirja innostaa minua hoivaamaan kasvejani paremmin. Kirjassa oli paljon tietoa, mutta olisin kaivannut tällaiseen pääasiassa luomuasenteella kirjoitettuun kirjaan lisäksi myös tietoa permakulttuuriviljelystä, josta siinä ei puhuttu mitään.

Kirjassa on myös muutama innostava ruotsalaisen puutarhagurun haastattelu. Yleisen tieto-osan jälkeen kirjan viimeisellä noin sadalla sivulla kerrotaan erityyppisten kasvien (esim. nurmikko, juurekset, perennat, kesäkukat, kaalit ja sipulit, palkokasvit...) ravinnetarpeista ja lannoituksesta kasviryhmä kerrallaan. Kirjan mukaan kaikki kasvit tarvitsevat keväisen peruslannoituksen lisäksi lisälannoituksia kesällä (pieninä annoksina, jotta ravinteet eivät huuhtoudu), mutta tästä en ole ainakaan kaikissa tapauksissa ihan samaa mieltä. Olen yli 15 vuoden ajan hoitanut punaherukkapensaitani vain kattamalla niiden juuristoalueen oksasilpulla (lisää kosteutta, maan pehmeyttä, kastematoja, hyödyllisiä mikrobeja ja ehkä myös kasveille hyödyllisiä sienirihmastoja) - silppuri on yksi parhaita puutarhaostoksiani, ja sen avulla saa prosessoitua kuivuneet tai poisleikatut oksat hyötykäyttöön - enkä ole lannoittanut niitä mitenkään, koska ne ovat tuottaneet mielestäni vähän liikaakin marjoja. Siitä huolimatta reilusti yli 30-vuotiaat pensaat tuottavat edelleen joka vuosi runsaasti marjoja, vaikka herukkapensaiden satoisaksi iäksi sanotaan yleensä vain 20 vuotta. Pari herukkapensasta on tosin kuollut, mutta se ei varmaan ole ihme niiden iän huomioon ottaen.

Kirja on kirjoitettu hauskalla otteella ja sujuvasti, ja Jenna Pahlmanin käännös on hyvä. Sivulle 50 oli eksynyt eläintieteellisesti ainakin kolmella tavalla outo virke (Muita arvokkaita hyötyeläimiä ovat maakiitäjäiset (kovakuoriaiset, vesikuoriaiset, turkkilot ja sepät), jotka käyvät selkärangattomien loisten, kuten etanoiden, kimppuun), mutta muuten kirjan tiedot tuntuivat asiantuntevilta ja uskottavilta. Tähän on myös panostettu - tekstin on tarkistanut maataloustieteen tohtori. Se, mitä tämän nimiseltä kirjalta ei ehkä odottaisi, on, että tämä isokokoinen kirja on ulkoasultaan hyvin kaunis. Kansi antaa tästä kauneudesta käsityksen, ja tekstiä rytmittävät monet upeat sivun kokoiset valokuvat esim. kukista sekä piirroskuvat hyönteisistä.

Tässä lisäksi yksi syy siihen, miksi tarvitsemme kasveja ja puita: Jokainen maapallon ihminen kuluttaa noin kilon happea joka päivä. (12)

Ostettu uutena.

Edit 14.12.20 ja 16.12.20.

Tina Råman (teksti), Ewa-Marie Rundquist (kuvat) ja Justine Lagache (ulkoasu ja idea): Lantakirja. Opas puutarhan maanalaiseen elämään, 2017 (Gödsel - Om trädgårdens näringsliv, 2016). Metsäkustannus Oy. Kääntäjä: Jenna Pahlman. Piirroskuvat: Christina Drejenstam. 256 sivua.

Katarina Taikon: Katitzi, 1977 (1969)

Kuva: Wikipedia

Tämä kirja on mukaansatempaava lastenkirja, mutta osana naapurimaamme kulttuuri- ja kansalaisoikeushistoriaa se on vielä mielenkiintoisempi. Sain tietää kirjailijasta, kun etsin onko olemassa suomenkielistä Rosa Parksin elämäkertaa; ruotsalaisen Katarina Taikonin (1932-1995) elämäkerta on julkaistu samassa helppolukuisessa ruotsinkielisessä sarjassa kuin Parksinkin elämäkerta. Kirjan esittelyssä sanotaan, että Katarina Taikon syntyi teltassa ja hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan 26-vuotiaana. Ruotsalaisista naisista kertovan sivuston mukaan hän meni naimisiin 14-vuotiaana, mutta avioliitto ei kestänyt kauan. Taikon omisti elämänsä romanien (mustalaisten) oikeuksille, hän oli elämäkerran esittelyn mukaan yksi aikansa suurista oikeustaistelijoista ja häntä on sanottu ruotsalaiseksi Martin Luther Kingiksi.

Taikon oli myös rakastettu lastenkirjailija: vuosina 1969-1980 hän julkaisi yhteensä 13 romanityttö Katitzista kertovaa kirjaa. Katitzista kertovat kirjat kuuluivat 1970-luvulla Ruotsin suosituimpiin lastenkirjoihin ja Katitzista tehtiin sarjakuva ja tv-sarja (Youtubessa on tv-sarjan tarttuva tunnusmusiikki ja kuvia sarjasta). Tv-sarja tuntuu kuvien perusteella olevan kiinnostava ja realistinen kuvaus ruotsalaisten romanien elämästä aiemmilla vuosikymmenillä. Katitzi-kirjoja on julkaistu ruotsiksi myös 2000-luvulla kirjoina ja äänikirjoina. Ennen Katitzi-kirjoja Taikon oli julkaissut kirjan Zigenerska (1963), jossa hän kuvasi romanien epäoikeudenmukaista kohtelua. Taikon on myös esiintynyt elokuvissa, Lawen Mohtadi on kirjoittanut hänestä elämäkerran Den dag jag blir fri (2012, käännetty englanniksi nimellä The Day I Am Free), hänestä on tehty dokumentti Taikon, ja hänen mukaansa on nimetty katu Skellefteåssa sekä tukholmalainen ihmisoikeuspalkinto. Taikon-dokumentin sivut ovat täällä, tietoja ruotsiksi ja englanniksi.

Suomeksi Katitzi-kirjoja on käännetty kaksi, tämä kirja sekä Katitzi ja Vinkki. Luin tämän kirjan ilman mitään esitietoja, mutta siinä oli sellaisia piirteitä, joiden perusteella se tuntui elämäkerralliselta - selvimpänä se, että aikuiset puhuttelivat siinä Katitzin isää "herra Taikoniksi", mutta muitakin: tapahtumat tuntuivat todenmukaisilta, eivätkä ne juonellisesti olisi aina tuntuneet fiktiotekstissä perustelluilta, mutta elämäkerrassa ne olivat ymmärrettäviä. Taikon kuvaakin tässä kirjassa omaa lapsuuttaan, vaikka kirja on kirjoitettu hän-muodossa. Ihmettelin kirjassa myös sitä, että muut ruotsalaiset eivät tuntuneet tietävän mustalaisista tai romaneista mitään, ja sitä, että romanilapset eivät saaneet tai voineet käydä koulua, mutta kirja sijoittuu Taikonin syntymäajan perusteella 1940-luvulle, ei julkaisuajankohtaansa.

Noin puolet kirjasta tapahtuu lastenkodissa ja puolet romanileirissä. Kirja alkaa lastenkodista, jossa noin 8-vuotias Katitzi-tyttönen asuu oltuaan ennen sitä jonkin aikaa sirkuslaisten hoidossa, kunnes hänen isänsä tulee hakemaan hänet kiertävään tivoliin oman perheensä luo. Katitzi ei enää muista isäänsä, mutta on kuitenkin iloinen saadessaan tutustua sisaruksiinsa, neljään siskoon ja kahteen veljeen. Paul, Rosa ja 10-vuotias Paulina eli Lena (samannimisiä kuin Katarina Taikonin sisarukset) ovat häntä vanhempia, ja kolme lasta, Nila, Rosita ja Lennart ovat isän ja uuden vaimon lapsia. Uusi vaimo on gajo eli ei-romani ja hyvin tyly neljälle vanhemmalle lapselle. Isä on kiltti mutta ei pidä lastensa puolta vaimoaan vastaan.

- Pastori-setä, mistä mustalaiset ovat tulleet? Ovatko ne ruotsalaisia?
- Minun täytyy kuule tunnustaa etten itsekään tiedä tarkalleen mistä he ovat tulleet. Mutta heidän sanotaan olevan lähtöisin Unkarista.
- Puhu vähän niiden kieltä, Katitzi! Leffe pyysi.
- En minä sitä osaa, Katitzi sanoi.
- Et osaa? Ruttu ihmetteli.
- Miten minä nyt sitä osaisin? Ethän sinäkään osaa!
- En minä olekaan siitä maasta kotoisin! Ruttu sanoi.
- No en ole minäkään, Katitzi tiuskaisi.

Katitzin elämä muuttuu täysin mustalaisleirissä: hänen pitää Lena-siskonsa kanssa tehdä tivolin hoitoon liittyviä töitä sekä kerätä polttopuita ja hakea vettä. Nukkumaan ei enää mennä seitsemältä, leirissä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä, ateria on katettu lattialle, ruoka on vahvaa ja mausteista, sänkyjä ei ole, kesällä ei käytetä kenkiä ja perhe sirottelee puheensa sekaan Katitzille vieraita romanikielen sanoja. Vaikka kaikki tuntuu Katitzista aluksi omituiselta, hän sopeutuu vähitellen uusiin asioihin.

Katitzi ja Lena ystävystyvät paikkakunnan tyttöjen kanssa ja opettelevat pyöräilemään. Nimismieheltä tulee kuitenkin häätökäsky, jolloin perheen pitää pakata kaikki tavaransa ja lähteä pikaisesti liikkeelle ilman tietoa seuraavasta leiriytymispaikasta. Kun palkatut kuorma-autonkuljettajat eivät suostu ajamaan sovittua pidemmälle ja hylkäävät heidät pimeällä tavaroineen sateeseen tien viereen, Katitzia lohduttaa koiranpentu Vinkki. Majatalossa tai koko kylässä ei suostuta vuokraamaan huoneita mustalaisille ja nimismies on ajamassa heidät pois tästäkin paikasta, kunnes eräs ystävällinen rouva antaa heille luvan leiriytyä mailleen moneksi kuukaudeksi.

Katitzi ei käsittänyt tästä kaikesta paljoakaan. Hänen mielestään tässä oli jotakin ihan väärää. Miksi se pitkä setä oli ajanut heidät pois ja miksi hän oli sanonut Paulille puhelimessa että heillä oli vapaita huoneita? Katitzi mietti tätä pitkän tovin ja ajatteli sitten että ehkä Lena tietäisi vastauksen.
     - Lena, miksi meitä kohdellaan tällä tavalla? Miksi meidät ajetaan pois joka paikasta? Mitä me oikein ollaan tehty?
     - En minä vain tiedä, ehkä meistä ei pidetä sen takia kun me olemme tummia, ehkä ihmiset pitävät vain vaaleista ihmisistä. Ja olenhan minä sanonut sinulle ettei tässä maailmassa kaikkea voi saada, Lena vastasi.
     - Ei, ei kaikkea, mutta voisi kai sitä saada ihan pikkuisen. Edes yhden pienen hotellihuoneen, Katitzi sanoi ja haukotteli hartaasti. Tuokion kuluttua tytöt olivat unessa.

Katitzin isä ja sisarukset eivät osaa lukea, mikä aiheuttaa elämässä tietysti myös hankaluuksia. Ainoana lukutaitoisena äitipuoli lukee isälle tulleet kirjeet. Katitzi ja Lena haluaisivat mennä kouluun (Katitzille on ollut lastenkodissa itsestään selvää, että lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, ja hän on odottanut sitä innolla), mikä olisi nyt mahdollista, kun perhe voi viettää pidemmän aikaa samalla paikkakunnalla, mutta kylän koulun rehtori kieltäytyy ottamasta lapsia kouluun. "Te ymmärrätte että minä joutuisin melkoisiin hankaluuksiin muiden lasten vanhempien kanssa. Niin, varmasti he ottaisivat oman lapsensa pois koulusta, jos minä päästäisin herra Taikonin lapset tähän kouluun."

Koulun kiltti nuori opettaja kuitenkin ajattelee, ettei ole oikein jättää lapsia ilman opetusta, tulee leiriin ja tarjoutuu opettamaan tyttöjä tunnin päivässä muiden lasten koulupäivän päätyttyä. Opinnot edistyvät hyvin, mutta kahden viikon päästä ystävällisen rouvan pojat kuitenkin ajavat perheen taas pois palattuaan kotiin metsätöistä. Kirja päättyy siihen, kun punainen, nelikulmainen auto, perässään pieni asuntovaunu, jatkoi matkaansa yössä kohti tuntematonta määränpäätä. Seuraavakin suomennettu kirja pitää varmaan lukea tämän lopun jälkeen.

Kirja koostuu suurelta osin dialogista ja on nopealukuinen. Olen kuvannut juonta yksityiskohtaisesti, koska kirja kuvaa hyvin, miten romanit törmäsivät muun yhteiskunnan pystyttämiin seiniin joka paikassa. Kirja tutustuttaa lukijat romaneihin ja antaa heistä ensi käden tietoja eksotisoinnin tai ennakkoluulojen sijaan: lastenkodin "asiantuntija" pastori Pettersson sanoo, etteivät mustalaiset halua elää taloissa tai käydä koulua, koska he rakastavat vapauttaan niin paljon, mutta kirja näyttää, että romanien ei anneta tehdä tätä. Suomalaisnäkökulmasta on erikoista, että kirjan romaninaiset eivät käytä perinteisiä romanipukuja, jotka itse liitän vahvasti romanikulttuuriin.

Katitzi on sympaattinen ja elävän tuntuinen päähenkilö. Kirja on lähes kokonaan Katitzin näkökulmasta kerrottu ja aikuiset ovat siinä hyvin pienessä roolissa, sivuhenkilöitä, joiden toimia lapset ihmettelevät. Vaikka kirja on elämäkerrallinen ja siinä on todellisia henkilöitä (varhaista autofiktiota siis), en tiedä, minkä verran Katarina Taikon on muuttanut elämänsä tapahtumia. Taikon-dokumentin sivuilla hän sanoo, että "en muista lapsuudestani päivää ilman lyömistä" (käännös minun), mistä tässä kirjassa ei puhuta mitään - kirjan romaniperhe tuntuu äitipuolta lukuun ottamatta sopuisalta. Tapahtumia on kirjamuotoon siirrettäessä varmasti muutenkin enemmän tai vähemmän muunnettu, mutta sen antama kuva romanien elämästä 1940-luvun Ruotsissa tuntuu kuitenkin uskottavalta.

Myös Rosa Taikon, Katarina Taikonin isosisko, on Ruotsissa tunnettu: hän oli korutaiteilija ja hopeaseppä (Kalderash-kastin perinteinen ammatti, vaikka yleensä ammatti siirtyi isältä pojalle), yhteiskunnallinen keskustelija ja kansalaisoikeusaktivisti. Hänestä on englanniksi tai ruotsiksi tietoa täällä.

Suomalaisesta kirjallisuudesta ei tule juurikaan mieleen kirjoja, joissa esiintyisi romaneja (tai ehkä niitä ei ole vain osunut silmiini), mutta Kirsin kirjanurkasta luin Marja-Liisa Heinon dekkarisarjasta, jonka sankari, rikosylikonstaapeli Karli Eerola on puoliksi romani.

 

Lisäys 27.12.20 (Ritva Anttosen haastattelusta, Kuntalehti 8/2020, s. 39):

Millaisia esteitä romanit kokevat hakiessaan työtä? - Tyypillistä on, että he eivät pääse edes työpaikkahaastatteluun, jos heillä on perinteinen romaninimi tai -vaatetus. Toissa keväänä kaksi yhteistyökumppanimme JyväsRoma ry:n hanketyöntekijää haki kesätöitä romaninuorille. Toinen heistä pukeutui verkkareihin ja toinen romaniasuun. Verkkareihin pukeutunut sai yhdeksän työpaikkaa ja romaniasuinen yhden - ja senkin henkilöltä, joka tunsi hänet entuudestaan.

Romanien koulutustaso on parantunut viime vuosikymmeninä. Mistä se johtuu? - Monet romaninuoret kärsivät motivaatiopulasta. Heistä on turhauttavaa opiskella, koska he eivät usko työllistyvänsä. Viime aikoina romanien keskuudesta on kuitenkin noussut uudenlaisia esikuvia. Esimerkiksi Jyväskylässä H&M:llä työskentelee myyjänä nuori romaninainen perinneasussaan. Tällaiset esimerkit ja vanhempien entisä vahvempi tuki vähentävät romaninuorten näköalattomuutta. ...

Väittelit romaniyrittäjien kokemista ennakkoluuloista ja syrjinnästä. Mistä sait aiheen? - ... Yrittäjien kanssa keskustellessani minulle selvisi, mitä kaikkea he joutuvat kokemaan verottajan, pankkien, vakuutusyhtiöiden, asiakkaiden ja kilpailijoiden taholta. Heidän kertomuksensa tuntuivat tässä ajassa niin uskomattomilta, että aloin tehdä aiheesta väitöskirjaa.

Katarina Taikon: Katitzi, 1977 (ruotsinkielinen alkuteos Katitzi 1969). Gummerus. Kääntäjä: Inkeri Pitkänen. Kuvitus: Björn Hedlund. 127 sivua.

K. P. Arnoldson: Oikeutta kohden, 1909 (rauhannobelistit 1908)

Hyppäsin rauhannobelistisarjassani vuoden 1907 yli, koska tämän vuoden kahdesta palkitusta, italialaisesta Ernesto Teodoro Monetasta ja ranskalaisesta Louis Renaultista, ei löytynyt mitään kirjoja. Vuonna 1908 oli myös kaksi palkittua, joista toinen oli ruotsalainen Klas Pontus Arnoldson (1844-1916), Svenska freds- och skiljedomsföreningenin perustaja. Tämä järjestö vaikuttaa nykyäänkin ilahduttavan aktiiviselta - tässäkin voi huomata, kuten joidenkin aiempien rauhannobelistien kohdalla, että vaikka heidän nimiään ei enää juuri muisteta, heidän perustamansa järjestöt ovat edelleen toiminnassa ja vaikuttavat rauhan hyväksi. (Oletin ensin, että skiljedom liittyy avioeroihin (erota = skilja sig) ja ihmettelin tätä, mutta se tarkoittaa välitystuomiota tai sovittelua, englanniksi arbitration. Olisi toki mielenkiintoinen ajatus, että avioerojen edistämisestä olisi 1900-luvun alussa saanut Nobelin rauhanpalkinnon. Minkä verran valinnanmahdollisuutemme ja oikeutemme vaikuttavat hyvinvointiimme?)

Arnoldsonin kirjoittamissa kirjoissa olisi ollut jopa valinnanvaraa, yli 800-sivuinen Seklernas hopp: en bok om världsfreden (1901) sekä tämä 83-sivuinen kirja. Valitsin tämän :-), vaikka olisikin ollut mielenkiintoista nähdä, mitä tuo ruotsinkielinen järkäle olisi pitänyt sisällään (se olisi pitänyt tilata kaukolainana kuten tämäkin, joten en päässyt selailemaan sitä). Jo sen olemassaolosta kuitenkin huomaa, että Arnoldson oli pohtinut rauhanasiaa jo vuonna 1901 paljon ja syvällisesti ja toiminut sen hyväksi. Hän oli myös hyvin tuottelias kirjailija, ruotsinkielisessä Wikipediassa on lista hänen kirjoistaan.

Tämä lyhyt kirja käsittelee monipuolisesti niitä rauhanasiaa edistäneitä ihmisiä ja tapahtumia, joiden ansiosta Haagin konferenssit (1899 ja 1907) toteutuivat. Mitkä Haagin konferenssit? Tämä oli kirjan ongelma, sillä vaikka se on ihan helppolukuinen, asioita ei juuri selitellä, vaan lukijalla oletetaan olevan tarvittavat taustatiedot. Sen takia osa kirjan sisällöstä meni minulta ohi. Kirja käsitteli myös suurelta osin kansainvälisen oikeuden asioita (johon nämä Haagin konferenssitkin liittyivät), joista monet näin yli sata vuotta myöhemmin eivät tuntuneet kovin tärkeiltä.

Kirjan alussa kerrottiin amerikkalaisesta sepästä Elihu Burrittista, josta en ollut koskaan kuullut, mutta jota Arnoldson piti yhtenä tärkeimmistä 1800-luvulla rauhan hyväksi työskennelleistä ihmisistä. Hän matkusteli Amerikassa ja Euroopassa edistämässä rauhaa ja osasi noin kolmeakymmentä kieltä. Arnoldsonin mukaan hänelle ja hänen ajatuksilleen naurettiin usein, mutta sinnikkyydellään hän sai monet ihmiset lopulta rauhanasian puolelle. Kirjallisuuden näkökulmasta on kiinnostavaa, että Victor Hugo oli vuonna 1849 puhunut Pariisin rauhankonferenssissa rauhan puolesta, ja vuonna 1867 hän perusti Giuseppe Garibaldin ja Charles Lemonnierin kanssa kansainvälisen rauhan- ja vapaudenliiton.

"Kaikkia sivistyneitä hallituksia kehoitetaan sovinto-oikeustoihin lykkäämään kaikki kansainväliset riitaisuudet." (54)

Kirjassa oli monia kiinnostavia kohtia. Kirjan nimi Oikeutta kohden tarkoittaa ilmeisesti ihan konkreettista oikeutta, sovinto-oikeutta, josta kirjassa puhutaan todella paljon. Sovinto-oikeus (tai nykyaikaisemmin sovittelu- tai välitysoikeus) tarkoittaa sitä, että kiistaa käyvien valtioiden riita ratkaistaisiin puolueettomassa, eri valtioiden edustajista koostuvassa välityselimessä, jolloin sotaa ei syttyisi. Minusta tämä olisi loistava idea, ja tällaisesta oli tuolloin saatu jo jonkin verran hyviä tuloksia (yhtenä esimerkkinä tärkeä sovittelutapaus USA:n ja Iso-Britannian välillä, jossa Iso-Britannia maksoi sovittelun tuloksena USA:lle 15,5 miljoonaa dollaria korvauksena brittilaivojen käytöstä Yhdysvaltojen sisällissodan aikana). Pysyvä välitystuomioistuin näyttää olevan eräänlainen tällainen oikeus, mutta se taitaa nykyisessä muodossaan olla melko hampaaton.

Kirja oli myös hätkähdyttävä, koska siitä huomasi, että esimerkiksi EU:n kaltaisen järjestön perustamista suunniteltiin jo 1800-luvulla, ja YK:n itujakin kirjassa saattoi huomata. Kirjan maailma koostui melkein kokonaan Euroopasta ja Amerikasta (Theodore Roosevelt mainittiin siinä ehkä kolme kertaa), mikä oli tietysti hyvin 1800-lukulaista ja kapeakatseista. Monet kirjan ideoista tuntuivat kuitenkin edelleen hyviltä, siinä puhuttiin esimerkiksi aseellisen rauhan haitallisuudesta. Aseellinen rauha tarkoitti ilmeisesti suunnilleen samaa kuin kylmä sota myöhemmin, tarkemmin sanoen sotaan varautumista ja siihen varustautumista myös rauhan aikana, ja kirjassa vaadittiin aseistariisuntaa. Aseiden tuhovoima oli jo 1800-luvulla suuri, mitä ei välttämättä nykyään tule ajatelleeksi, mutta tämä tuli hyvin esiin Henri Dunantin elämäkerrassa ja Bertha von Suttnerin romaanissa.

Hallitukset eivät enää olleet suurten liikkeiden etunenässä, vaan ainoastaan häntäpäässä, selitti Girardin. Hän kehoitti uutteraan työhön yleisen aseidenriisumisen hyväksi. Ei intohimoihin, vaan aatteisiin ja todellisiin etuihin, etenkin veronmaksajain kukkaroihin vetoamalla arveli hän voitavan edistää sellaista työtä suurella menestyksellä. (15)

Aseistariisunnalle annettiin humanitaaristen syiden lisäksi taloudellisia perusteita: jos aseisiin ei käytettäisi rahaa, ihmisten hyvinvoinnin edistämiseen riittäisi paljon varoja, ja ottaen huomioon miten järjettömän suuria varsinkin suurvaltojen, mutta myös pienempien valtioiden "puolustus"menot nykyään ovat, tämä näkemys on helppo allekirjoittaa (varsinkin kun kukaan ei ehkä voisi käyttää nykyisiä ydinaseita ilman ydintalvea, Ylen asiaan liittyvä artikkeli tässä). Kenelle verovarojen käyttämisestä sotilaallisiin tarkoituksiin on hyötyä? Jos kaikkien valtioiden välillä olisi tuollainen sovinto-oikeussopimus, aseita ei tarvittaisi - paitsi että nykyään monet konfliktit ja sodat ovat valtioiden sisäisiä, mistä tässä kirjassa ei puhuta mitään, mutta sovinto-oikeutta voisi varmaan soveltaa tällaisiinkin konflikteihin.

Kirjaa lukiessa tuli sellainen tunne, että kun aseistariisunnasta, valtioidenvälisestä sovittelusta ja muista vastaavista asioista on puhuttu ja niiden hyväksi on työskennelty jo 1800-luvulta alkaen, miksei niitä ole jo saatu aikaan? On myös tosi surullista, että tällaisen aktiivisen, innostuneen ja hyviä tuloksia saaneen rauhantyön jälkeen tuli kaksi maailmansotaa ja kaikki niihin liittyneet hirveydet. Toisaalta näihin rauhannobelisteihin tutustuminen antaa 1900-luvun alkupuolen sotaiselle historialle myös vastapainon, joka jää yleensä historiankirjoituksessa pimentoon: sodalle on ollut aina aktiivisia vastavoimia, ja niitä pitäisi tuoda enemmän esille ja antaa niiden työlle enemmän resursseja. Jos esimerkiksi nykyään ydinaseisiin ja muihin sotilaallisiin menoihin vuosittain käytettävät sadat miljardit dollarit tai edes puolet niistä käytettäisiin ilmastonmuutoksen hidastamiseen ja sen seurausten lieventämiseen, ympäristön tilan parantamiseen, koulutukseen, köyhyyden vähentämiseen ja ystävällisten suhteiden aikaansaamiseen eri maiden ja ryhmien välille, tämä edistäisi rauhaa, turvallisuutta ja hyvinvointia paljon enemmän kuin aseet. (Wikipedian mukaan sotilaallisiin menoihin käytettiin maailmanlaajuisesti noin 1750 miljardia dollaria vuonna 2013.)

En suosittele tätä kirjaa lukunautinnoksi, mutta siinä on pasifismista ja sen historiasta kiinnostuneille myös nykyajan näkökulmasta kiinnostavia kohtia.

Kirjan kääntäjä on mystisesti "Aatto M.". Kyllähän anonyymit tai taiteilijanimeä käyttävät kirjailijat ovat tuttu ilmiö, mutta anonyymi kääntäjä...? Itsestään Klas Pontus Arnoldson ei tässä kirjassa puhunut mitään, kääntäjä esittelee kirjailijan näin (s. 1):

Klas Pontus Arnoldson syntyi 27 päivänä lokakuuta 1844 Göteborgissa. 1882-1887 oli hän Ruotsin valtiopäiväin toisen kamarin jäsen, jona hän 1883 nosti kysymykset Ruotsin ja Norjan puolueettomuudesta ja pienten valtioiden riippumattomuudesta, saaden siten aikaan pysyvän kansanliikkeen näiden vaatimusten hyväksi. Vuonna 1883 hän perusti Ruotsin rauhan- ja sovinto-oikeusyhdistyksen, joka nykyäänkin on ripeässä toiminnassa. Vuodesta 1888 saattoi hän Ruotsissa ja Norjassa käyntiin anomusliikkeen sovinto-oikeus-sopimusten hyväksi ja piti sitä kauvan vireillä. Useissa toimittamissaan sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa samoin kuin muissakin sanomissa ja aikakauslehdissä on hän edustanut rauhanaatetta. Kirjoissaan on hän käsitellyt monia eri aloja, ja yksin rauhanasiasta on hän kirjoittanut toistakymmentä kirjaa. Tunnetuin niistä on "Pax mundi", joka 1892 ilmestyi englanninkielellä ja 1895 saksaksi. Suurin niistä on "Seklernas hopp, en bok om världsfreden", joka valmistui vuonna 1901 ja sisältää yhdeksättäsataa sivua.

Kiinnostuneille "suunnitelma eurooppalaiseen valtioliittoon" (s. 36-37) - EU:lla on pitkät juuret! Lukijan oletetaan tietävän, mitä nuo "kuusi suurvaltaa" ovat, koska niitä ei selitetä missään. Ranska, Englanti ja Saksa kuuluivat varmasti näihin, mutta muut? Itävalta-Unkari? Venäjä? Italia?

Viimeisenä elinvuotenaan (1881) esitti [sveitsiläinen Johann Kaspar] Bluntschli suunnitelman eurooppalaiseen valtioliittoon, jolla olisi tarkoituksena suojella eri valtioiden itsenäisyyttä, vapautta ja alue-eheyttä.
        Eurooppa jaetaan tässä kolmeen valtaryhmään: 1) kuusi suurvaltaa; 2) länsivallat, käsittäen Espanjan, Portugalin, Belgian, Hollannin, Tanskan, Ruotsin, Norjan ja Sveitsin; 3) itäiset vallat Turkki, Kreikka, Rumania [sic], Serbia ja Montenegro.
        Kaikkien näiden valtioiden pitäisi lähettää asiamiehiä liittoneuvostoon, jossa suurvalloilla olisi kaksi ääntä kullakin ja muilla valloilla yksi kullakin.
         Samoin olisi senaatti, minkä muodostaisi 8-10 jäsentä kustakin suurvallasta ja 4-5 jokaisesta muusta.
         Neuvottelut tapahtuvat englannin, ranskan ja saksan kielillä.
         Puheenjohtajanvirka vaihtuisi suurvaltain välillä.
         Kokouspaikan tulisi vaihtua eri valtioiden kesken, kuitenkin välttäen suuria pääkaupunkeja, joiden väestö voisi vaikuttaa painostavasti neuvoston päätöksiin.
         Tämä eurooppalainen areopagi olisi ensi sijassa sovinto-oikeustona valtioliiton jäsenten keskinäisten riitojen tuomitsemiseksi.
         Edelleen tulisi sen tehtäväksi kehittää kansainvälistä oikeutta ja antaa tavaksi tulleille menettelyille lain voima.
         Se antaisi yleistä kansainvälistä oikeutta koskevia lakeja; pitäisi huolta kansain rauhan säilymisestä ja suuren kansainvälisen oikeuden-politiikan harjoittamisesta sekä huolehtisi kansainvälisestä hallinnosta ja oikeushoidosta kaiken suhteen, mikä koskee keskusliikettä, rikoksellisten luovuttamista, rajanjärjestelyä, terveydenhoitokysymyksiä, vahingonkorvausta, rahalaitosta  j. n. e.
        Toimeenpanovalta jätettäisiin suurvalloille. Mutta sitä voitaisiin käyttää ainoastaan sellaisten päätösten toimeenpanemiseen, jotka senaatti ja kaksi kolmannesta liittoneuvostosta tekevät.

 

Muista ottaa miehesi verotustodistus mukaan, kun menet hakemaan kirjastokorttia. Ja enempää ei lainata kuin kaksi kirjaa yhdellä kertaa, ja toisen niistä pitää olla tietokirja.

 

Vuoden 1907 välistä jääneet rauhannobelistit (jaettu palkinto):

Ernesto Teodoro Moneta, Italia, avainhahmo italialaisessa rauhanliikkeessä
Louis Renault, Ranska, johtava kansainvälisen oikeuden lakimies ja Pysyvän välitystuomioistuimen jäsen


Lisäys 20.9, 25.9. ja 26.9.20.

K. P. Arnoldson: Oikeutta kohden, 1909 (Fram till rätten: små epistlar under Haagkonferensen, 1907). Wäinämöisen kirjakauppa. Kääntäjä: Aatto M. 83 sivua.