Isaac Asimov: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology (1978/1972/1964)

Tähän on siis tultu. Luen tietosanakirjan läpi. (Itse asiassa olen tehnyt näin jo aiemmin, Otavan ison kasvitietosanakirjan ja eläintietosanakirjan ensimmäiset osat - jos en sanasta sanaan, niin kuitenkin kannesta kanteen.) Ajattelin tutustua kirjaan ensin hakuteoksena, mutta pidin sen kirjoitustyylistä niin paljon, että luin sen sitten kokonaan, senkin takia että kirja on tietyssä mielessä juonellinen, vaikka juonenkehittely onkin hyvin hidasta ja asteittaista: kirja kertoo länsimaisen luonnontieteen kehityksen merkittävistä edistysaskelista hamasta muinaisuudesta (kirjan ensimmäinen tieteilijä, egyptiläinen Imhotep, eli 2900-luvulla eKr.) nykyaikaan (1970-luvulle). Koska kirja on yksinomaan Asimovin kirjoittama, hän on myös itse päättänyt, mitkä edistysaskelista ja ketkä tutkijoista ovat tärkeitä (tästä lisää myöhemmin). Kirjan lukeminen on ollut melkoinen ikuisuusprojekti, olen lukenut sitä vähän kerrallaan vuoden parin ajan.

Isaac Asimov (1920-1992) on kirjojen ystäville tuttu ehkä enemmän merkittävänä tieteiskirjailijana (esimerkiksi hänen Säätiö-sarjansa on scifiklassikko), mutta hän oli koulutukseltaan biokemisti ja kirjoitti paljon tiedekirjojakin. Hän oli käsittämättömän tuottelias ja julkaisi yhteensä noin 500 teosta. Jo tämä elämäkerrallinen hakuteos riittäisi elämäntyöksi useimmille ihmisille, koska se on vaatinut - ennen nettiä tai edes tietokoneita! - tutustumisen lähes 1200 tieteentekijään, näiden henkilökohtaiseen elämään ja tieteellisiin saavutuksiin sekä olennaisten tietojen tiivistämisen lyhyiksi artikkeleiksi. Näiden lisäksi Asimov on tietysti tutustunut myös moniin sellaisiin tutkijoihin, joita hän ei ole ottanut mukaan kirjaan.

Miksi sitten luin kirjan kokonaan? Ensinnäkin Asimov kirjoittaa hyvin, kiinnostavasti ja ytimekkäästi ja onnistuu antamaan lyhyessä kirjoituksessa käsityksen henkilön tieteellisestä työstä ja monesti kuvan myös hänestä itsestään. Asimov ei esittele vain tutkimusten tuloksia, vaan kirja antaa ikkunan tieteentekoon käytännössä - hän kertoo, miten tutkijat päätyivät tuloksiinsa. Asimovin kirjoitustyyli on selkeä, asiantunteva ja tervejärkinen ja hänen asenteensa tieteentekijöihin tuntuu yleensä ottaen reilulta. Bloggarina hänen saavutustaan voi vain ihailla.

Toiseksi tieteen historia kiinnostaa minua, ja Asimov osaa selittää vaikeatkin asiat ymmärrettävästi. Kirjassa on valtavasti mielenkiintoisia tiedonjyviä, joita tekisi mieli lainata tähän paljon, mutta kirjoitus on muutenkin pitkä, joten jätän sen tekemättä. Tiedonalat painottuvat kirjassa kyllä kemiaan, tähtitieteeseen ja fysiikkaan, kun taas lääketieteen edustajat ja varsinkin biologit, eläintieteilijät ja kasvitieteilijät ovat selkeästi vähemmistönä, ja minua olisivat kiinnostaneet enemmän jälkimmäiset. Näitäkin on, ja tulipa tutustuttua myös fysiikan ja kemian ja yleensä kaikkien luonnontieteiden kehitykseen. Ja mikään ei tietenkään estäisi lukemasta kirjasta vain tietyn alan tutkijoiden tietoja ja hankkimasta näin käsitystä yksittäisen tieteenalan kehityksestä eri aikoina.

Kolmanneksi kirjasta saa hyvän käsityksen tieteellisestä prosessista, siitä miten tieteellinen tieto kertyy vähittäin, palapelimäisesti, monien yksittäisten tutkijoiden toiminnan ja tutkimusten tuloksina. Yksittäiset tutkimukset paljastavat aina yhden pienemmän tai suuremman osan asiasta, kunnes vähitellen löydetään havaintojen kanssa yhtäpitävä ja looginen selitys asioille, joita ei ole ennen ymmärretty, tai vaikkapa jonkin taudin parannuskeino. Kirjasta huomaa, miten samanlaiset ideat saattavat kehittyä itsenäisesti rinnakkain eri paikoissa ja eri tutkijoilla, kun aika on niille kypsä. Esimerkiksi evoluutioteoriaan viittaavia havaintoja oltiin saatu eri paikoissa jo ennen Darwiniakin (ja hänen aikanaan ja hänen jälkeensä).

Näkee, että älykkäät ihmiset voivat joskus olla myös täysin väärässä ja uskoa kummallisiin asioihin: esimerkiksi noin Newtoniin asti monet tiedemiehet harrastivat alkemiaa (kieltämättömän nerokas Newtonkin pyrki valmistamaan kultaa, s. 140). 1800-1900-luvun vaihteessa taas monia tutkijoitakin kiinnosti spiritismi. Tieteentekijät auttoivat toisiaan usein ja tekivät yhteistyötä, mutta saattoivat myös olla napit vastakkain ja kilpailla keskenään, ja jotkut tieteilijät vastustivat lujasti uusia (oikeita) ideoita.

Tieteellisen tiedon kertymisnopeudesta eri aikoina saa havainnollisen kuvan tarkkailemalla, kuinka monta sivua tietyllä vuosisadalla syntyneet tutkijat vievät: esimerkiksi 1700-luvulla syntyneet 144 sivua, 1800-luvulla syntyneet jo 370 sivua. Kirjan fontti on muuten melkoisen pientä, joten sivulle mahtuu paljon asiaa.

Neljänneksi kirja antaa käsityksen historiasta yleensä: siitä, mitä eri aikoina tiedettiin (1800-luvulla tiede oli monessa asiassa jo yllättävän pitkällä) ja esimerkiksi mitkä maat olivat tieteessä vahvoilla ja mitkä eivät. Antiikin ajan jälkeen lähes kaikki maineikkaat tutkijat olivat kauan aikaa ranskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia. 1900-luvun alussa Yhdysvalloista saatettiin matkustaa Saksaan opiskelemaan luonnontieteitä, jos haluttiin saada niissä kunnollinen koulutus. 1930-1940-luvuilla taas toistuu yhä uudestaan se, että lahjakkaat saksalaiset (ja joskus muutkin eurooppalaiset) tutkijat muuttivat Yhdysvaltoihin pakoon Hitleriä ja natseja - Eurooppa menetti tuolloin todella paljon tieteentekijöitä. Kirjan loppupuolella alkaa olla mukana myös muutama neuvostoliittolainen (joista osa oli syntynyt esimerkiksi nykyisen Ukrainan tai Viron alueella) tai venäläinen tutkija sekä yksittäisiä japanilaisia, kiinalaisia ja intialaisia tutkijoita. Suomalaisista on mukana Johan Gadolin sekä nobelistit Artturi Ilmari Virtanen ja Ragnar Granit. Suomalaista koillisväylän löytäjää Adolf Nordenskiöldiä ei sen sijaan mainita eikä edes norjalaista kuuluisaa tutkimusmatkailijaa ja rauhannobelistia Fridtjof Nansenia (bloggaus), vaikka kirjassa muita löytöretkeilijöitä onkin. Skotlantilaiset muuten mainitaan kirjassa omana kansallisuutenaan.

Kirja toimii tietysti hakuteoksena ja siitä voi tarkistaa, mitä joku tutkija on saanut aikaan (eli mitä hänen aikaansaannoksiaan Asimov on pitänyt tärkeimpinä). Kirja voisi myös olla hyödyllinen esimerkiksi historiallisten romaanien tai tietoteosten kirjoittajille, jos nämä haluavat saada käsityksen siitä, mitä tiettynä aikana tiedettiin ja mitkä asiat tuona aikana olivat luonnontieteessä pinnalla ja uusinta uutta. Kirja etenee suunnilleen kronologisesti, koska se on järjestetty tutkijoiden syntymävuosien mukaan. Tutkijat ovat kuitenkin saattaneet tehdä löytönsä 20-80-vuoden iässä, joten tapahtumien aikajärjestys ei ole aivan suoraviivainen.

Kirjan alkuosaa lukiessa noin Galileo Galileihin eli suunnilleen 1600-luvun vaihteeseen asti oli herättävää ja aika huvittavaa miettiä, että minun pitäisi periaatteessa varmaan pystyä nykyvälineillä ja lukiomatematiikalla tekemään melkein kaikki se, mitä siihenastiset tutkijat olivat tehneet. Vaikkapa rakentamaan kaukoputken ja etsimään sen avulla Jupiterin suurimmat kuut. Tai laskemaan maapallon ympärysmitan lähes oikein kahden tarpeeksi kaukana toisistaan olevan syvän kaivon, auringonvalon, kesäpäivänseisauksen, trigonometrian ja järkeilyni avulla, kuten Eratosthenes teki Kreikassa jo vuonna 240 eKr. Toinen kreikkalainen, Aristarkhos, esitti samoihin aikoihin että planeetat kiertävät aurinkoa ja että tähdet ovat äärettömän kaukana Maasta. Jo antiikin Kreikassa siis jo tiedettiin eli pääteltiin se, että maapallo on pallonmuotoinen ja että aurinko on aurinkokunnan keskus. Tämä tieto kuitenkin unohdettiin tai kiellettiin sadoiksi vuosiksi.

Asimov oli älykäs, valtavan tietorikas sekä taitava kirjoittaja ja tieteen popularisoija (olen lukenut vuosia sitten myös hänen erään avaruutta käsittelevän kirjansa, joka oli myös hyvä). Hänkään ei kuitenkaan ollut immuuni aikansa ennakkoluuloille ja virhekäsityksille. Esimerkiksi Marie Curiesta kirjoittaessaan hän antoi tälle täysin sen kunnian, joka tälle kuuluu, mutta muuten kirjassa on todella paljon puutteita naistutkijoiden osalta ja Asimov tuntuu jättävän naiset huomiotta aina kun voi; naisen on pitänyt olla lähestulkoon nobelisti päästäkseen mukaan kirjaan omalla nimellään. Kirjan 1195 "suuren tutkijan" joukossa on omina hakusanoinaan kokonaista yhdeksän naista: antiikin Kreikan Hypatia (jonka panosta tieteelle Asimov ei paljon arvostanut) ja sitten vuosituhansia myöhemmin Marie Curie, tähtitieteilijä Henrietta Swan Leavitt, fyysikko Lise Meitner, kemisti Ida Tacke-Noddack, biokemisti Gerty Radnitz Cori, fyysikko ja kemisti Irène Joliot-Curie, fyysikko Maria Goeppert-Mayer ja biokemisti Dorothy Crowfoot Hodgkin.

Kirjassa vilahtelee aina välillä tiedemiesten vaimoja, siskoja, äitejä ja tyttäriä, mutta nimettöminä - tähtitieteilijä Caroline Herschel ja matemaatikko Ada Lovelace mainitaan miesten yhteydessä harvinaisesti omilla nimillään. Esimerkiksi Voltairesta sanotaan (s. 156), että hän käännätti yhdellä rakastajattarellaan ranskaksi Newtonin teoksen Principia Mathematica, minkä jälkeen hän kirjoitti siitä itse kommentaarin. Tämän rakastajattaren nimeä ei mainita (Émilie du Châtelet, ks. kommentti), vaikka vain harvat olisivat varmaan pystyneet tuollaiseen käännöstyöhön. Naisten nimien poisjättäminen saattoi tietysti johtua siitäkin, että Asimovin piti tilasyistä tiivistää kirjoituksiaan paljon ja hänen oli myös helpompi kirjoittaa vain vaikkapa 'vaimosta' kuin tarkistaa tämän nimi jostain lähdeteoksesta (itsekin teen näin bloggatessani, nimien etsiminen vie aikaa).

Asimovilla oli tietysti myös oikeus omassa kirjassaan valita, mitä tieteen edistysaskeleita pitää tärkeinä ja mitä ei. Naisten lähes täydellinen poisjättäminen pistää kuitenkin silmään. Tässä joitakin naisia, joita kirjassa ei ole siitä huolimatta, että he tekivät merkittäviä löytöjä ja havaintoja:

- Eunice Newton Foote havaitsi jo 1800-luvulla vesihöyryn ja hiilidioksidin lämmittävän vaikutuksen ja esitti oletuksen näiden yhteydestä ilmakehän lämpötilaan. Asimov ei kyllä mainitse myöskään japanilaista (mies)tutkijaa Syukuro Manabea, joka mallinsi tietokoneella hiilidioksidin yhteyden kohoaviin lämpötiloihin vuonna 1967 - hän ei tuolloin varmaan vielä pitänyt asiaa tärkeänä.
- Perinnöllisyystieteilijä Nettie Stevens löysi sukupuolikromosomit ja selvitti näiden merkityksen 1900-luvun alussa.
- Ihan käsittämätöntä on, että Asimov on jättänyt kokonaan pois Rosalind Franklinin, kun hän käsittelee DNA-molekyylin rakenteen selvittäjiä Francis Crickiä ja James D. Watsonia, vaikka hän mainitsee näiden yhteydessä muiden miesten nimiä. Nykyään ajatellaan Crickin ja Watsonin löydön pohjautuvan Rosalind Franklinin röntgendiffraktiokuviin, minkä Crick myös myönsi myöhemmin. Ehkä kuitenkin vasta tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen? Ehkä Asimov ei tuolloin tiennyt Franklinin panoksesta DNA:n rakenteen selvityksessä?
- Biologi Mary F. Lyon havaitsi 1960-luvulla naisten X-kromosomin inaktivaation eli lyonisaation.
- Nuori tähtitieteilijä Jocelyn Bell Burnell löysi 1960-luvulla pulsarit.

Muitakin naistutkijoita, jotka ovat tehneet merkittäviä löytöjä, olisi vaikka kuinka: tässä Wikipedian englanninkielinen aikajana naistutkijoista. Onneksi on feminismi.

Tässä vielä joitakin syitä siihen, miksi naistutkijoita on ollut tieteessä vähemmän kuin miehiä. Esimerkki on lääketieteen alalta, mutta on varmasti yleistettävissä laajemmallekin:

Do you know

- That in 1869 Miss Jex-Blake and four other women entered for a medical degree at the University of Edinburgh?
- That the president of the College of Physicians refused to give the women the prizes they had won?
- That the undergraduates insulted any professor who allowed women to compete for prizes?
- That the women were stoned in the streets, and finally excluded from the medical school?
- That in 1877 the British Medical Association declared women ineligible for membership?
- That in 1881 the International Medical Congress excluded women from all but its “social and ceremonial meetings”?
- That the Obstetrical Society refused to allow a woman’s name to appear on the title page of a pamphlet which she had written with her husband?

Lähde: Alice Duer Miller: Are Women People? (1915; Wikipedian mukaan Sophia Jex-Blaken kanssa lääketieteen opintonsa aloittaneita naisia oli tosin kuusi eikä neljä.)

Helmet-haaste 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja. Asimovin perhe muutti Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin vuonna 1923, kun Asimov oli kolmivuotias. En tiedä, voiko kolmivuotiaana maahan tullutta sanoa maahanmuuttajaksi, mutta menköön.

Edit 29.11.24, 2.12.24 (pari kolme pientä tarkennusta).

Isaac Asimov: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology. The lives and achievements of 1195 great scientists from ancient times to the present chronologically arranged (1978, New Revised edition/1972/1964). Kustantaja: David & Charles, Newton Abbot London. Kannen tekijää ei mainittu. 774 sivua + alun aakkosellinen tutkijaluettelo (16 s.) ja lopun asiahakemisto (31 s.).

Julkaisuvuodesta: Kirjan ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1964. Tekijänoikeustiedoissa mainitaan myös vuosi 1972, ja minulla oleva painos on vuodelta 1978. Kirjassa tieteentekijöiden myöhäisin mainittu kuolinvuosi on kuitenkin 1971, joten kirjaa ei varmaan ole muutettu vuoden 1972 jälkeen, vaikka tätä vuoden 1978 painosta sanotaankin uudistetuksi.

Georg Popp (toim.): Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä, 1960

Tämä kirja on eräänlainen elämäkertakirja, muttei mikään tyypillinen sellainen. Siinä esitellään 82 enemmän tai vähemmän tunnettua länsimaista miestä sekä kaksi naisnobelistia (Marie Curie ja Selma Lagerlöf): löytöretkeilijöitä, keksijöitä, luonnontieteilijöitä, lääkäreitä, ajattelijoita ja kasvattajia, kirjailijoita, säveltäjiä, maalareita, kuvanveistäjiä ja arkkitehtejä.

Jokaisen elämästä esitetään lyhyt dramatisoitu kohtaus, eräänlainen pienoisnovelli, joka kertoo tämän henkilön luonteesta ja ajattelusta. Valitut tapahtumat ovat joskus käänteentekeviä tai merkityksellisiä henkilön elämässä ja uralla, mutteivät läheskään aina - esimerkiksi Marie Curie kuvataan opiskeluaikansa alussa pesemässä pulloja Sorbonnen yliopistossa henkensä pitimiksi - mutta kuitenkin tunnesisällöltään merkittäviä. Kertomuksen jälkeen on lyhyt tiivistelmä henkilön elämänvaiheista.

Lähestymistapa on yleensä ottaen toimiva: on usein mielenkiintoisempaa lukea kohtaus elämästä kuin vain elämäkertatietoja, ja tarina antaa käsityksen henkilön luonteesta, häntä ympäröivistä ihmisistä sekä hänen aikakaudestaan ja elämäntavastaan. Tarinat ovat myös ihan hyvin kirjoitettuja. Mutta koska ne ovat melko lyhyitä (keskimäärin viisi sivua / henkilö), kirja alkaa loppupuolella jo tuntua hyppelehtivältä ja pinnalliselta. Henkilöt saattavat tarinoissa ajoittain ryhtyä myös kertaamaan ystävälleen elämänvaiheitaan ihan vain kirjan lukijan takia. Ja on tylsää lukea käytännöllisesti katsoen ainoastaan miehistä, ja vain länsimaisista sellaisista.

Kuinka vähätellä kaksinkertaista nobelistia

Ainoat kirjaan hyväksytyt naiset ovat siis Marie Curie ja Selma Lagerlöf. Ehkä Popp ajatteli, että häntä saatettaisiin syyttää puolueellisuudesta ja seksismistä, jos hän ei ottaisi mukaan sekä fysiikan että kemian Nobel-palkinnon voittanutta naista ja kirjallisuuden nobelistia. Hän onnistuu kuitenkin sananvalinnoillaan hienovaraisesti vähättelemään Marie Curien työtä tämän elämäkertatiedoissa:

Marie Slodowska [sic] syntyi vuonna 1867 Warsovassa. 24-vuotiaana hän pakeni kotimaastaan, sen jälkeen kun Venäjän poliisi uhkasi hänen henkeään. Pariisissa hän hankki niukan toimeentulonsa pesemällä pulloja Sorbonnen yliopistossa, ennen kuin saattoi aloittaa tieteelliset opintonsa. Hänen harvinainen lahjakkuutensa huomattiin pian. Marie oli vielä ylioppilas mennessään naimisiin fysiikan professori Curien kanssa. Hän suoritti loppututkintonsa, jonka jälkeen auttoi miestään tämän tutkimuksissa. 1903 heille myönnettiin yhteisesti Nobelin fysiikan palkinto.
        Se oli tunnustus radiumin ja poloniumin keksimisestä. Nämä aineet saivat kemiassa, fysiikassa ja lääketieteessä aikaan suorastaan vallankumouksen, jonka seurauksia ei kuten tunnettua vielä nykyisinkään voi arvioida. Marien aviomies kuoli vuonna 1906. Marie Curie jatkoi sen jälkeen yksin miehensä työtä suurella menestyksellä. 1911 myönnettiin Madame Curielle - kuten häntä nykyisin kutsutaan, myös kemian Nobelin-palkinto. On ainutkertainen tapaus, että nainen saa kaksi kertaa Nobelin palkinnon ja kummallakin kerralla eri tieteen alueelta.
        Kun Madame Curie vuonna 1934 sulki silmänsä, olivat myös hänen tyttärensä Irene ja tämän aviomies Joliot saaneet Nobelin palkinnon merkittävistä tieteellisistä ansioistaan. Esimerkillinen suoritus hengen historiassa, joka tuskin voi toistua.

Marie Curie siis auttoi miestään ja jatkoi tämän työtä Pierre Curien kuoltua. Hän oli siis lähinnä miehensä jatke, ei omilla ansioillaan merkittävä tutkija. Ja oli "ainutkertainen tapaus, että nainen sai kaksi kertaa Nobelin palkinnon". Tekstin kirjoitusaikaan se oli ainutkertainen tapaus kenelle tahansa, koska kukaan ei ollut vielä tuolloin tullut palkituksi kahta kertaa. Kirjoittajan oli hyvin vaikea myöntää, että nainen oli parempi kuin mies.

Isaac Asimovin kuvaus Marie Curiesta antaa tästä aivan toisenlaisen käsityksen (vaikkei hänen kirjansa muuten olekaan naisten juhlaa): She had, meanwhile, made an interesting discovery in connection with uranium minerals which she was investigating at Becquerel's suggestion. ... At this point Pierre Curie abandoned his own research and joined his wife as a willing and admiring assistant, remaining so for the final seven years of his life. (In doing this he judged rightly, for though he was an excellent scientist, she was an outstanding one, and undoubtedly the greatest woman scientist who ever lived.) (Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology, 1972?/1978, s. 537)

Poppin kirja on hyvä esimerkki siitä, että kannattaa suhtautua varovaisesti aiempina vuosikymmeninä kirjoitettuihin kuvauksiin merkittävistä naisista. Popp ei muuten mainitse myöskään sitä, että Marie Curien tyttären Irène Joliot-Curien aviomiehen nimi ei ollut Joliot, vaan Frédéric Joliot-Curie. Hän otti avioituessaan vaimonsa sukunimen, koska halusi Curien nimen säilyvän (Asimov, s. 674). Muistelen myös lukeneeni, että Nobel-komitea aikoi ensin jättää Marie Curien palkinnotta, koska tämä oli nainen, mutta Pierre Curie kieltäytyi vastaanottamasta palkintoa, jos sitä ei myönnettäisi myös Marie Curielle.

Edit 20.7.24 (jatkettu viimeistä kappaletta ym.).

Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä. Toimittanut Georg Popp avustajinaan Ellen Schöler, Ernst J. Görlich, Kurt Heinrich Heizmann, Berthold Lutz, Heinrich Pleticha ja Ronald Ross, 1960 (Die Grossen der Welt, ei alkuperäisteoksen julkaisuvuotta enkä löytänyt sitä netistäkään). WSOY. Suomentaja: Aarno Peromies. Ei kannen tekijän nimeä. 432 sivua. (Kirjassa ei sanota, kuka on kirjoittanut minkäkin tekstin tai mikä noiden Poppin avustajien rooli oli, jos Popp oli kirjoittanut kaikki tekstit.)

Evelyn Attwood: Louis Pasteur (1954)

Ranskalaisen 1800-luvun tiedemiehen Louis Pasteurin (1822-1895) nimi on kaikille tuttu, jos ei muuten, niin ainakin termistä pastöroiminen eli maidon (ja muiden ruoka-aineiden) kuumentaminen pieneliöiden tuhoamiseksi. Pasteur teki elämänsä aikana mullistavia bakteriologisia tutkimuksia. Hän selvitti arvoituksellisten ja tappavien tautien syitä ja löysi näihin parannuskeinon sekä esimerkiksi syyn silkkimadon toukkia vaivanneeseen tautiin, millä oli suuri taloudellinen merkitys ranskalaisille silkinvalmistajille.

Evelyn Attwoodin kirjoittama elämäkerta on suunnattu englannin opiskelijoille, joten sen sanasto on jonkin verran tavallista helpompaa, muttei kuitenkaan liikaa. Kirjassa on välillä hieman opettavaisen tuntuisia lausahduksia, mikä johtunee sen todennäköisesti nuoresta kohderyhmästä.

Tämä ohuehko kirja on hyvin perinteinen elämäkerta: se kertoo Pasteurin elämän merkittävät tapahtumat lapsuudesta kuolemaan. Kirja on myös hyvin kritiikitön elämäkerta, koska se antaa Pasteurista kaikin puolin ihailtavan kuvan. Mutta Pasteur vaikuttaa älykkyytensä, tarmokkuutensa ja tunnollisuutensa lisäksi oikeasti olleen myös ystävällinen, myötätuntoinen, antelias ja vaatimaton ihminen, joka pyrki vilpittömästi auttamaan ihmisiä kykynsä mukaan, joten miksipä ei.

Pasteuria pidettiin koulussa aluksi melko hitaana, mutta hän pääsi kuitenkin opiskelemaan, vaikkei maaseudulla elävän nahanparkitsijan perheellä ollutkaan paljon rahaa. Pasteur piti myös tyttöjen opiskelua sekä naisia tärkeinä: eräässä kirjeessään hän pyysi äitiään antamaan siskonsa tehdä rauhassa koulutehtäviään ilman että tätä lähetettäisiin koko ajan asioille (15), hän tarjoutui opiskellessaan maksamaan siskonsa Josephinen koulutuksen antamalla opintojensa lisäksi yksityisopetusta, mistä hänen vanhempansa kuitenkin kieltäytyivät (17), ja hän oli päättänyt antaa tulevan perintönsä sisarilleen (33). Pasteur rakastui vaimoonsa Marie Laurentiin ensitapaamisella, ja avioliitto oli onnellinen (33-34). Vaimo ja tytär auttoivat häntä tarvittaessa hänen työssään.

Kuvaukset Pasteurin tutkimuksista, jotka usein muistuttivat salapoliisin työtä, ja joissa oli tieteellisten faktojen lisäksi kyse usein ihmisten hengestä ja elannosta, olivat kiinnostavia ja jopa jännittäviä. Pasteur todisti, että vastoin vuosituhantista käsitystä elämää ei synny tyhjästä (45-50), ratkaisi happamoituvan viinin arvoituksen (52-54), pelasti Ranskan silkinvalmistajat tuholta keksimällä tavan saada perhostoukat pysymään terveinä (55-65), auttoi oluen valmistajia ja kehitti samalla pastöroinnin (78-80), selvitti lampaan- ja karjankasvattajien elämää suuresti vaikeuttavan pernaruton syyn ja taudin monivaiheisen kulun ja pyrki samalla saamaan epäuskoiset lääkärit vakuuttumaan hygienian tärkeydestä sekä kehitti rokotteen pernaruttoa vastaan (85-110) sekä tutki vesikauhua eli rabiesta ja kehitti rokotteen myös tätä vastaan (123-140). Kaikkien näiden eri ilmiöiden taustalla olivat bakteerit, ja Pasteur selvitti niitä tutkiessaan samalla yleisiä bakteriologiaan liittyviä periaatteita. Vaikka Pasteurilla oli vastustajia ja hänen tutkimustuloksiaan myös epäiltiin, häntä arvostettiin paljon jo hänen elinaikanaan ja hän sai paljon tunnustusta työstään. Tämä ei ole ihmekään, koska hän auttoi todella monia ihmisiä.

Attwood on löytänyt hyvin tasapainon Pasteurin tieteellisen työn ja henkilökohtaisen elämän kuvauksen välillä, ja kirja oli sympaattista, elävää ja Pasteurin selvittäessä tautien syitä myös dekkarimaista luettavaa. Attwood kertoo käyttäneensä kirjansa lähteenä paljon Pasteurin vävyn René Vallery-Radot'n kirjaa Life of Louis Pasteur.

Albert Edelfeltin muotokuva Louis Pasteurista (1885).

Edit 7.7.24, 6.12.24 (lisätty kuva Edelfeltin maalauksesta).

Evelyn Attwood: Louis Pasteur, 1956 (1954). Longmans, Green and Co, sarja Lives of Achievement. Piirroskuvat: J. C. B. Knight. Ei kannen tekijän nimeä. 147 sivua + 7 sivun sanasto.

Anne Rooney: Flashpoints in Science. Exploring the causes, effects and triggers of major 20th-century discoveries, 2016

Tieteen historia on aina kiinnostanut minua jonkin verran, ja kuten tämän kirjan alaotsikko sanoo, siinä esitellään 1900-luvun suurimpia (luonnon)tieteellisiä löytöjä, oivalluksia ja keksintöjä. Tärkeiden asioiden valikointi on tietysti subjektiivista, mutta kaikki kirjassa esitellyt asiat - esimerkiksi (ei aikajärjestyksessä) verensiirrot, poliorokotus, avaruuslennot, Rachel Carson ja ympäristöliike, pimeä aine, DNA:n löytäminen, mannerliikuntoteoria, koeputkivauvat, Einsteinin suhteellisuusteoria, antibiootit - ovat kuitenkin tavalla tai toisella merkityksellisiä ja suurin osa niistä on vaikuttanut myös ihmisten käytännön elämään paljon. Kirja etenee vuosisadan alusta sen loppuun ja eri vuosikymmenille on varattu suunnilleen yhtä paljon tilaa, mutta koska kirjassa käsitellään vain nelisenkymmentä eri teemaa, läheskään joka vuodelle ei ole omaa tapahtumaa.

Mielenkiintoinen ja erikoinen lähestymistapa kirjassa on se, että siinä ei kerrota vain kyseisestä löydöstä, vaan taustoitetaan sitä kertomalla siihen johtaneista ajatuksista ja keksinnöistä, jotka on tehty joskus vuosikymmeniä tai vuosisatojakin aiemmin, ja kerrotaan myös löydön jälkeisestä kehityksestä - monen artikkelin tiedot ulottuvat 2000-luvulle. Jokaisen nelisivuisen artikkelin alussa on asiasta kertova teksti sekä koko sivun kuva ja seuraavalla aukeamalla aikajana - esimerkiksi koeputkivauvojen kohdalla tämä ulottuu vuodesta 1677 vuoteen 1995 - sekä neljä lyhyempää tekstiä tiettyjen vuosien oivalluksista ja keksinnöistä. Näin lukija saa tavallista laajemman kuvan asiasta, ja itse pidin tästä lähestymistavasta paljon. Jopa vuosisatoja kattavasta näkökulmastaan huolimatta Rooney ei juurikaan eksy hakoteille, vaan hänen mainitsemansa tiedot tuntuvat asiaankuuluvilta. Joitakin harmillisia virheitä mukaan on saattanut eksyä, esimerkiksi ihmisgenomissa sanotaan olevan 32 kromosomia (s. 158), kun oikea luku on 23 kromosomiparia.

Ilmastonmuutoksesta kertova kokonaisuus on sijoitettu yllättäen jo vuoteen 1967. Itse asiassa jo vuonna 1896 esitettiin ajatus, että hiilidioksidi, vesihöyry ja metaani saattaisivat aiheuttaa ilmaston lämpenemistä, mutta vasta vuonna 1967 japanilainen ilmastotieteilijä Syukuro Manabe tutki nousevien lämpötilojen ja hiilidioksidipitoisuuksien korrelaatiota tietokoneiden avulla ja löysi yhteyden näiden välillä. Itse muistan kun ilmastonmuutoksesta ja kasvihuoneilmiöstä puhuttiin 1980-luvun lopulla, mikä oli minulle silloin iso järkytys. Ja vieläkin jotkut jaksavat väittää sitä vastaan, vaikka merkit ilmaston lämpenemisestä ja sen aiheuttamista vahingoista ja kärsimyksestä ovat ilmiselvät.

Jokaista aihetta elävöittää siihen liittyvä pikkutieto, esimerkiksi tällaiset:
- Jos keskikokoisen atomin ydin olisi 60 metrin kokoinen, koko atomi olisi maapallon kokoinen.
- Penisilliinin löytäjä Alexander Fleming huvitti kollegoitaan tekemällä petrimaljoille kuvia kasvattamalla niihin erivärisiä homeita.
- 98,8 prosenttia ihmisten DNA:sta on sama kuin simpansseilla ja noin 44 prosenttia sama kuin banaanikärpäsillä.

Toiset kirjan aiheet kiinnostivat minua enemmän kuin toiset, mutta yleensä ottaen kirja oli valaiseva katsaus luonnontieteen suurien linjojen kehitykseen 1900-luvulla. Vaikka kirjassa on hakemisto, siinä ei ole lähdeluetteloa. Tämä tuntui ensin aika isolta puutteelta, mutta toisaalta kirjan tiedot ovat sellaisia, että ne on halutessaan varmaan melko helppo tarkistaa netistä tai asiaa käsittelevistä lähdeteoksista (ja kuten tuosta kromosomien määrästä näkee, kirjassa saattaa olla virheitä, vaikka se kokonaisuudessaan tuntuikin luotettavalta). Lähteiden merkitseminen olisi myös tehnyt tällaisesta tietosanakirjamaisesta teoksesta rakenteeltaan melkoisesti raskaamman, eli vaikka yleensä ottaen tietenkin kannatankin lähdeluetteloita, tässä sellaisen poisjättö on puolustettavissa. Lähteiden ajatteleminen sai myös tajuamaan, miten paljon työtä Rooney on tehnyt kirjan kanssa (jokaiseen teemaan liittyisi varmaan ainakin kymmenkunta lähdettä) etsiessään tietoja kyseisen tieteellisen löydön historiasta ja joskus esihistoriastakin, valitessaan tärkeimmät tiedot ja muokatessaan niistä teemaa käsittelevän kirjoituksen.

Anne Rooney: Flashpoints in Science. Exploring the causes, effects and triggers of major 20th-century discoveries, 2016. Bounty Books. 176 sivua.