keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, 1982 (Det osynliga barnet, 1962)

Jostain kumman syystä en lukenut lapsena Tove Janssonin Muumi-kirjoja, vaikka luin paljon kaikenlaista muuta. Parikymmentä vuotta sitten luin Muumipapan ja meren, ja vaikka pidin sen tunnelmasta, ajatuksista ja filosofisuudesta, en jatkanut muumien lukemista. Muumipappa ja meri tuntui riittävän, koska se oli niin hieno.

Nyt luin sitten Janssonin novellikokoelman Näkymätön lapsi, ja se oli ihana. Kirjan tarinat ovat pieniä helmiä tunteista, tarpeesta olla yksin, olla oma itsensä ja tehdä omia juttujaan ja toisaalta lähestyä toisia, kertomuksia seikkailun kaipuusta ja nähdyksi ja oikein kohdelluksi tulemisen tarpeesta, toiveesta olla ainutlaatuinen ja merkityksellinen jonkun silmissä, ystävyydestä ja vapaudesta ja vapautumisesta. Tapahtumat ovat useimmiten pieniä, mutta silti tärkeitä, kuten usein elämässä. Pidin kirjassa siitä, että jokaisen annettiin olla sellainen kuin on, vaikka tämä olisi ollut muiden mielestä kummallista.

Hän sukelsi suureen, vihreään laineeseen, hän istuutui matolleen ja purjehti sähisevään, valkoiseen kuohuun. Hän sukelsi jälleen, hän sukelsi ihan pohjaan saakka.
          Maininki toisensa jälkeen vyöryi hänen ylitseen läpinäkyvän vihreänä. Sitten Vilijonkka nousi taas pinnalle aurinkoon ja sylki ja nauroi ja huusi ja tanssi mattoineen tyrskyissä.
          Näin hauskaa hänellä ei ollut elämässään ollut.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, 1982 (Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962). WSOY. Kuvitus: Tove Jansson. 168 sivua.

sunnuntai 27. marraskuuta 2022

100 asiaa avaruudesta, 2017 (100 Things to Know About Space)

Jos kaipaa tajunnanräjäyttäviä asioita, kannattaa lukea avaruudesta, koska siellä eivät normaalimaailmamme fysiikan lait tunnu pätevän, etäisyydet, mittakaavat ja koot ovat ihan käsittämättömiä, ja eri planeettojen, tähtien ja muiden taivaankappaleiden (vai pitäisikö sanoa universumin kappaleiden, tai universumin osasten?) olosuhteet ovat usein surrealistisia ja uskomattomia. Luovuin jo parikymmentä vuotta sitten yrityksestä ymmärtää syvällisesti tähtitieteeseen liittyviä asioita (päätin keskittyä biologiaan, sosiologiaan, psykologiaan ja yleensä humanistisiin tieteisiin, jotka kiinnostavat enemmän), mutta tällainen lasten tietokirja sopi minulle mainiosti.

Vaikka kirjan kohderyhmänä ovat lapset, aikuinenkin saa siitä paljon. Siinä oli runsaasti ainakin minulle uusia asioita, jotka ovat usein hämmästyttäviä tai sitten yleistiedon kannalta kiinnostavia. Yleensä yhdellä sivulla käsitellyn aiheen otsikko antaa perusfaktan, jota sitten laajennetaan ja syvennetään sivulla lisää - kirjassa on yllättävän paljon tietoa. Kirjan kuvitus on upea, liittyy saumattomasti tekstiin ja selkeyttää sitä. (Vähän legoukkojen tapaisten ihmishahmojen toivoisi kyllä olevan useammin naisten näköisiä.) Kirjassa on myös usein huumoria, joko kuvituksessa tai tekstissä.

Tässä joitakin kirjan tiedonjyviä:

Komeettavarmoja sateenvarjoja myytiin aikoinaan suojaamaan ihmisiä katastrofilta.
Jupiterin kuun Europan kuumat suolavesilähteet ovat 20 kertaa korkeammat kuin Everest.
Aurinkokunnan reuna on tuhat kertaa kauempana kuin Pluto.
Selvitäkseen matkasta Marsiin miehistön pitäisi horrostaa.
Maan ydin on kuumempi kuin Auringon pinta.
Kansainvälinen avaruusasema (ISS) on maksanut tähän mennessä arviolta 116 miljardia euroa, enemmän kuin mikään muu historiassa.
Metallit avaruudessa voivat sulautua toisiinsa yllättäen.
Voisit ohjata asteroidia maalaamalla sen valkoiseksi.

Kiikkuvan kirjapyllyn 8-vuotias kyselyikäinen on pitänyt paljon tästä sekä 100 asiaa, jotka haluat tietää -kirjasta. Kirjavinkeissä kerrotaan 100 asiaa... -sarjan joistakin muista kirjoista, muttei tästä.


Edit 27.11.22, 29.11.22.

100 asiaa avaruudesta. Kirjoittanut Alex Frith, Alice James & Jerome Martin. Kuvittanut Federico Mariani & Shaw Nielsen, 2017 (100 Things to Know About Space, ei alkuteoksen julkaisuvuotta). Lasten keskus. Suomentaja: Reija Jousjärvi. 128 sivua.

perjantai 25. marraskuuta 2022

A. A. Milne: Punaisen talon arvoitus, 1995 (The Red House Mystery, 1922)

En ole varmastikaan ainoa, jolla on hyviä muistoja Nalle Puhista, ja kyllä, tämä on Nalle Puhin kirjoittajana tunnetun ja rakastetun englantilaisen kirjailijan dekkari. Kuten Milne sanoo mainiossa esipuheessaan dekkarien kirjoittamisesta, salapoliisiromaanit ovat hänen intohimonsa. Hänellä on myös vakaat käsitykset siitä, miten ne pitäisi kirjoittaa. Näitä hän avaa kirjoituksessaan hauskasti, ja kirjansa hän on kirjoittanut aika lailla näiden käsitysten mukaan. Suomentaja Risto Hannula sanoo, että Milnen salapoliisiromaania pidetään alan perusteoksissa yleensä itsestään selvänä klassikkona, mutta minä en kyllä ollut kuullut siitä ennen.

Mietin ensin, haluanko lukea tätä kirjaa, koska aikuisten dekkarit ja lastenkirjat eivät tuntuisi ensi katsomalta sopivan yhteen, mutta tämä salapoliisiromaani on leppeä, humoristinen ja hyväntuulinen. Sen sankari on vaeltajatyyppi Antony Gillingham, joka sattuu paikalle Mark Ablettin omistamaan punaiseen taloon juuri kun sieltä on löydetty 15 vuotta Australiassa viettänyt, samana päivänä paikalle saapunut huonomaineinen veli Robert ammuttuna. Juoneen liittyy myös Mark Ablettin sihteeri ja serkku Matthew Cayley. Koska talon isäntäkin on kadonnut ja talossa sattuu olemaan vieraana Antonyn ystävä Bill Beverley, Antony jää todistajana taloon kuolinsyyntutkimukseen asti ja alkaa selvittää murhaa ystävänsä Bill auliina Watsoninaan.

- Näetkö, Antony kysyi lopulta.

- Mitä?
- Aitaa tuolla toisella puolella.

- Mitä siitä?

- Se vain on aika hyödyllinen.

- Sanoi Sherlock Holmes arvoituksellisesti, Bill lisäsi. - Hetkeä myöhemmin hänen ystävänsä Watson paiskasi hänet lammikkoon.

Antony nauroi.

- Minä toimin hyvin mielelläni sherlockmaisesti, hän sanoi. - Olet aika epäreilu kun et lähde leikkiin mukaan.

- Miksi tuo aita on hyödyllinen, parahin Holmes, Bill kysyi tottelevaisesti. (149)

Juoni ei ollut uskottavin mahdollinen eikä kirja minusta loppujen lopuksi kovin mieleenjäävä. Oli tämä silti hauskaa luettavaa, koska siinä oli vähän samanlaista seikkailuhenkeä ja juonenkäänteitä kuin Viisikoissa sekä huumoria (A. A. Milne oli tunnettu myös pilalehti Punchin humoristina), ja päähenkilöt olivat sympaattisia.

Kannen postilaatikkokuva selittyy sillä, että kirjan tapahtumat saavat alkunsa Robertin kirjeestä Markille. Laatikossa on kuningatar Elisabetin nimikirjaimet, ja aloin miettiä, pitääkö Brittein saarilla nyt uusia kaikki valtion postilaatikot, kun hallitsija on kuningatar Elisabetin kuoleman jälkeen vaihtunut. Sain selville, että ei, mikä on ekologista, järkevää ja historiaa kunnioittavaa. Toimivia ja käyttökelpoisia postilaatikoita ei vaihdeta, vaan Brittein saarilta saattaa löytyä Elisabetin mukaan nimettyjen laatikkojen lisäksi vielä kahden kuningas Yrjön (George) aikaisia postilaatikkoja (vuodet 1910-1952), ja mahdollisesti jopa kuningatar Viktorian aikaisia laatikkoja (tieto täältä).

Edit 26.11.22.

A. A. Milne: Punaisen talon arvoitus, 1995 (1. painos 1973) (The Red House Mystery, 1922; toinen painos esipuheen kanssa 1949). WSOY, Sapo-sarja 154. Suomentaja: Risto Hannula. Kannen tekijä kirjastotarran alla. 209 sivua.

tiistai 22. marraskuuta 2022

Dan Green ja Rachel Katstaller: Charles Darwin. Pieni opas suureen elämään, 2019

Charles Darwin on yksi suuria sankareitani - melkein kaikki, mitä hän havaintojensa ja tutkimustensa perusteella päätteli 1800-luvulla, pitää tietääkseni paikkansa, ja se mitä hän päätteli on tärkeää, johdonmukaista ja loogista sekä auttaa selittämään hyvin monia asioita. (Iso hatunnosto myös nuorelle Alfred Russell Wallacelle, joka oli Darwinista riippumatta kehittänyt samanlaisen evoluutioteorian, mikä innosti Darwinin vihdoin julkistamaan oman teoriansa samaan aikaan Wallacen kanssa.) Evoluutioteorian lisäksi Darwin kiinnitti huomiota myös pienempiin asioihin: hän selvitti esimerkiksi kastematojen merkityksen maataloudelle ja yleensä maan hyvinvoinnille ja ravinteikkuudelle. Darwinin luonteessa, toiminnassa tai mielipiteissä ei myöskään ole sellaisia sankaruuden säihkettä himmentäviä ikäviä piirteitä kuin joissakin muissa menneisyyden tutkijoissa, taiteilijoissa tai vaikka filosofeissa.

Olen ennen blogiaikaa lukenut upeasti kuvitetun ja kiinnostavan englantilaisen tietokirjan Beagle-laivan historiallisesta retkestä, mutta Lajien syntyyn tai muihin Darwinin klassikoihin en ole ainakaan vielä päässyt käsiksi. Sitä odotellessa oli mukava lukea tämä kooltaan pieni mutta sisällöltään suuri lapsille suunnattu kirja, joka kuuluu samaan sarjaan aiemmin lukemani Marie Curiesta kertovan kirjan kanssa. Alan pitää sarjan kirjoista koko ajan enemmän: kirjan teksti ja kuvat tukevat toisiaan mainiosti, kuvitus on suhteellisen realistista mutta silti modernia (esimerkiksi Darwinin tukka ja parta ovat vihreät kirjan loppuosaan saakka, minkä jälkeen ne muuttuvat vaaleanpunaisiksi), ja teksti antaa lyhyenäkin hyvän käsityksen Darwinin elämänkulusta sekä lisäksi evoluutioteorian sisällöstä. Tästä kirjasta ei tosin tullut sellaista tunnetta kuin Marie Curiesta kertovasta kirjassa, että sen tarkoituksena on innostaa lapset tutkijan uralle. Kirja on kuitenkin oikein hyvä, sympaattinen ja käyttökelpoinen esitys eräästä tutkijasta, joka toi ihmisten maailmankuvaa paljon lähemmäksi todellisuutta.

Piritta Maavuoren käännös on huolellista työtä ja toimii hienosti. Kirjan lopussa on aikajana Darwinin elämästä sekä sanasto, joka on aihetta ennestään tuntemattomalle (lapsi)lukijalle varmasti hyödyllinen, mutta suomenkielisessä versiossa ei ehkä tarvittaisi sanan "pappi" selitystä.

Dan Green: Charles Darwin. Pieni opas suureen elämään, 2019 (Little Guides to Great Lives - Charles Darwin, 2018). Etana Editions. Kuvitus: Rachel Katstaller. Suomennos: Piritta Maavuori. 64 sivua.

perjantai 18. marraskuuta 2022

Matti Punttila: Pilkettä silmäkulmaan. Kielikaskuista sanaleikkeihin, 2001

Luin joskus parikymmentä vuotta sitten suomen kielen tutkijan ja opettajan Matti Punttilan tätä kirjaa edeltäneen kielikaskukokoelman Haaskannäköinen tyttö (1998) ja pidin siitä. Tartuin siis mielelläni tähän kirjaan kun löysin sen antikvariaatista: kielivitsejä, mikäs sen hauskempaa.

Vaikka muuten osaisi vierasta kieltä hyvin, vitsien ymmärtäminen toisella kielellä on usein vaikeaa, etenkin kun niihin tarvitaan usein kielitaidon lisäksi kulttuuritietoutta. Punttila antaa tästä hyvän esimerkin alkusanoissaan: hänen hyvin suomea osaava virolainen ystävänsä ei ymmärtänyt, millä tavalla on huvittavaa, että puhelinkolikko on viroksi "Ringa Ropo". Vitsin ymmärtääkseen täytyy tietää, että sana ropo tarkoittaa pikkurahaa, osata ruotsia tarpeeksi tietääkseen, että ringa tarkoittaa 'puhelimella soittamista' ja lisäksi olla tietoinen Ringa Ropo -nimisen suomalaisen naisurheilijan olemassaolosta. (Tämä viimeinen saattaa aiheuttaa sen, että vitsi ei avautuisi nuoremmille suomalaisillekaan.) Kirjan lukeminen harjoittaa siis kieli- ja assosiaatiolihaksia.

Jotkut kirjan vitseistä ovat jokseenkin härskejä, mutta kokonaisuutena kirja oli leppeää ja mukavaa lukemista. Kaskut on jaoteltu murrevitseihin, muunkielisten suomen käyttöön, muihin kieliin (hätä ei lue lakia - nöden studerar icke juridik), nimivitseihin, sanaleikkeihin, puhevikoihin, sivistyssanoihin ja muuhun hienosteluun (plasmat sekaisin), äidinkieleen ja kielioppiin, onomatopoetiikkaan, kielentutkimukseen ja -tutkijoihin, sanoihin ja merkityksiin, kielikuvien kukkasiin sekä kirjoittaessa sattuneisiin kielikompiin.

Mitä on viroksi: Älä tee huorin? Ällös sitte humpsutteles toiste tupsukoihe juures.

Ketkä ovat kolme Suomen vaarallisinta naista? Miina, Ansa ja Paula.

Pilkettä silmäkulmaan, sanoi akka kun ukkoa klapilla päähän iski.

Mikä on siivoojien lääkekuuri? Pölykapseli.

- Taivuta sana juoda.
- Juon, join, olen juonut.
- Entä futuurissa?
- Tulen olemaan päissäni.

Päättäkää päivänne Katriina-kahvilla! 

Kirjassa on kuvituksena Matti Punttilan kollegan Irma Nissisen mainioita kuvia. Kirjan kansikuva liittyy anekdoottiin 1800-luvun kielentutkijasta M. A. Castrénista: M. A. Castrén poikkesi tutkimusmatkallaan vienankarjalaisessa kylässä, jossa tunnettiin suurta kiinnostusta oppinutta miestä kohtaan. Kun Castrén kertoi olevansa kielentutkija, käsitti väki sanan perin ahtaasti. Muuan eukko työnsi oitis kielensä pitkälle ulos ja selitti tietävästi: - Katšo, terve teä minun kieli on ain ollun enkä ole kuullun et muijenkaa kiel ois märäntyn!

Matti Punttila: Pilkettä silmäkulmaan. Kielikaskuista sanaleikkeihin, 2001. WSOY. Kuvitus: Irma Nissinen. 290 sivua.

perjantai 11. marraskuuta 2022

Satu Itkonen: Taidekuvan äärellä. Katso, koe, jaa, 2011

Kirjoitin Satu Itkosen nykytaidetta käsittelevästä kirjasta lokakuussa, ja nyt satuin lukemaan toisen hänen taidekirjansa. Kirja kertoo monipuolisesti erilaisista taideteosten elementeistä, esimerkiksi sommittelusta ja rakenteesta, tekoajasta, äänestä, kehollisuudesta ja moniaistisuudesta, materiaalista ja tekotavasta. Nämä tieto-osuudet ovat kuitenkin vain osa kirjaa ja ponnahduslauta näitä tekstejä seuraaville tehtäville, joissa sovelletaan annettuja tietoja. Tehtävät ovat hyvin monipuolisia ja antavat kuvataiteen katsojalle erilaisia tapoja tarkastella ja kokea taideteoksia.

Kirjan loppuosa (luvut Taidekuvat ryhmien käytössä ja Käytännön vihjeitä) on suunnattu enemmänkin taidetta työssään käyttäville ammattilaisille, mutta alkuosa soveltuu hyvin myös yksittäiselle taiteesta kiinnostuneelle ihmiselle. Kirjassa on paljon tekstiä tukevia kuvia, ja se on mielestäni oikein hyvä ja erikoislaatuinen taidekirja: ei taidehistoria, ei yksittäisiin taideteoksiin keskittyvä opus, ei taiteen teoriaa, vaan tavallaan kaikkia näitä: katsojaa itseään aktivoiva teos kaikkien taidekuvien katseluun ja kokemiseen, taiteen löytämiseen omalla tavalla.

Taide kutsuu luokseen kaikkia riippumatta taustatiedoista tai koulutuksesta. Taiteesta nauttimiseen tarvitaan ennen kaikkea uteliasta mieltä. (7)

Satu Itkonen: Taidekuvan äärellä. Katso, koe, jaa, 2011. Kansanvalistusseura. Kannen kuvassa Eero Järnefeltin teos Raatajat rahanalaiset (Kaski). Graafinen suunnittelu ja taitto: Markus Itkonen. 120 sivua.

lauantai 5. marraskuuta 2022

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta. Koonnut ja suomentanut Titia Schuurman, 2016

Titia Schuurman on tehnyt hienon työn etsiessään ja suomentaessaan englanniksi kirjoitettuja intialaisia nykynovelleja, intialaista kirjallisuuttahan ei ole paljon saatavilla suomeksi. Hän on myös kirjoittanut kirjaan kiinnostavat saatesanat intialaisesta kirjallisuudesta 2000-luvulla, kirjailijaesittelyt sekä kattavan sanaston kirjassa käytetyistä intialaisista sanoista.

Nykyään englanninkielisellä kirjallisuudella on kotimaassa Intiassa valtavat markkinat, ja se on sekä kasvanut määrällisesti että monipuolistunut niin, että ennen marginaalissa olleet äänet (sukupuoleen, yhteiskuntaryhmään tai maantieteellisiin alueisiin liittyvät) ovat vahvistuneet (s. 8). Kirjan novellit antavatkin hyvin monipuolisen kuvan intialaisesta kirjallisuudesta. Seitsemän kymmenestä kirjan kirjoittajasta on naisia, ja mukana on myös avoimesti queer-identifioituva kirjailija. Tyylilajit vaihtelevat realismista ja arjen tapahtumista vampyyritarinaan ja uuskummaan, tapahtumapaikat trooppisesta Etelä-Intiasta sodan runtelemaan Kashmiriin sekä Koillis-Intiaan. Novellit antavat elävän ja värikkään, vaikka usein surullisen kuvan nyky-Intiasta.

Kirjassa yllätti novellien yhteiskunnallisuus. Vaikka joukossa on myös kevyempiä novelleja, monet niistä käsittelevät yhteiskunnallisia epäkohtia - korruptiota, poliisiväkivaltaa, maan anastusta köyhiltä, rikkaiden epäoikeudenmukaisuutta, levottomuuksia Kashmirissa tai Koillis-Intiassa, köyhyyttä ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tämä teki novelleista joskus raskasta ja syvältä kouraisevaa luettavaa, varsinkin kun niissä ei useinkaan ollut onnellista loppua. Ongelmissa ei kuitenkaan ryvetty, ja novelleja luki vaikeista aiheista huolimatta mielellään, koska ne olivat niin hyvin kirjoitettuja ja myös käännettyjä, Schuurmanin suomennos oli minusta erinomainen. Kannattaa lukea. Tässä lyhyet luonnehdinnat kirjan novelleista.

Tabish Khair: Huijaus. Lehtimies matkustaa parin kollegan kanssa maaseudulle tutkimaan huijareiksi epäilemiensä köyhän äidin ja pojan väitettä maidensa anastuksesta ja perheen miesten tappamisesta. Novellin epämiellyttävimmän tuntuinen ihminen muuttuu tarinan kuluessa.

Parvati Sharma: Kuollut kameli. Kauniisti kirjoitettu novelli nuoren miehen (joka näkee tarinan alussa kadulla kuolleen kamelin) ja opiskelijatytön rakkaustarinasta ja sen ongelmista. Tarinassa harrastetaan vapaata seksiä ilman vanhempien mielipiteistä huolehtimista, mikä tuntui intialaisessa novellissa vähän yllättävältä.

Shahnaz Habib: Aito ja vieraanvarainen. Varakkaan perheen humoristinen kotidraama: miten ihanteellinen kotiapulainen Kamla saadaan pysymään perheessä ja torjutaan hänet varastamaan pyrkivät muiden perheiden naiset?

Mridula Koshy: Koodawallan rakkaus. Runollinen, preesensissä kirjoitettu tarina nuoresta kotiapulaisena työskentelevästä Monasta ja häntä ihailevista koodawalloista eli jätteiden kerääjistä ja lajittelijoista. Monan elämän kulku paljastuu vähitellen.

Radhika Jha: Norsu ja Maruti. Rankka tarina 17-vuotiaasta vähän aikaa sitten avioituneesta köyhästä parkkivahdista Kishoresta, jonka hyvin alkanut päivä muuttuu painajaismaiseksi monien käänteiden kautta liikenneruuhkassa raivostuneen norsun takia (novellin nimen Maruti on pikkuautomerkki). Tässä novellissa yhteiskunnan kaikinpuolinen epäoikeudenmukaisuus lyö lukijaa kasvoille, eikä juuri kenelläkään novellin henkilöllä ole myötätuntoa muita kohtaan. Siitä huolimatta hyvin kirjoitettu tarina.

Jaspreet Singh: Kapteeni Faiz. Pakistanilainen kapteeni Faiz joutuu intialaisten sotavangiksi Kashmirissa, ja häntä kuulustelee sivistyneesti kotonaan vaimonsa läsnäollessa intialainen eversti Arora. Miehet ovat keskenään hyvin samanlaisia eikä kumpikaan pidä ylempiensä menettelytavoista.

Anjum Hasan: Immanuel Kant Shillongissa. Leskeksi jäänyt vanha yliopiston filosofian opettaja matkustaa koillisintialaiseen kaupunkiin, jossa asui kerran rakkaan vaimonsa kanssa, ja tapaa siellä entisen opiskelijansa, joka muuttaa hänen käsityksensä menneisyydestä.

Janice Pariat: Taivashaudat. Koillis-Intian khasien pariin sijoittuva novelli, jossa nuori mies pyytää poikansa kuolemaa surevaa miestä tappamaan vaarallisen tiikerin. Ihmissusiteemaa varioivassa tarinassa käsitellään myös alueen levotonta tilannetta.

Philip John: Muutos on liian vaisu sana. Sheila herää eräänä aamuna ja huomaa oikean kätensä muuttuneen valtaviksi saksiksi. Tsekkiläinen Franz-niminen lääkäri hoitaa sairaalassa samana päivänä raiskattua ja pahoinpideltyä naista, mutta saa pian myös miespotilaita. Surullinen fantasia siitä, kun uhrien tuntema kipu ja raivo saa hahmon ja ryöstäytyy heidän ulkopuolelleen.

Manjula Padmanabhan: Syömingit. Euroopassa asunut vampyyri tulee Intiaan ja löytää sieltä itselleen hyvin helppoja uhreja. Hän huomaa kuitenkin, että Intia muuttaa häntä vähitellen, ja tarinan lopussa selviää miksi.

Luin kirjasta ensin Tarukirjasta, ja siitä on kirjoitettu myös Donna Mobilen kirjoissa ja Kiiltomadossa - kaikki ovat pitäneet kirjasta kovasti. Le Monde Diplomatiquen sivuilla suositellaan tätä ja muutamaa muuta valtavirrasta poikkeavaa kirjaa.

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta. Koonnut ja suomentanut Titia Schuurman, 2016. Aporia. Kannen kuva: Titia Schuurman. 219 sivua.

keskiviikko 2. marraskuuta 2022

Dion Boucicault: The Colleen Bawn: or, the Brides of Garryowen, 1860 (näytelmä)

Tässä kuvassa on selvästi Eily ja Danny, ja myös kirjan kansikuva esittää varmastikin samaa kohtausta, vaikkei Danny siinä olekaan yhtä selvästi tunnistettava.

Palasin taas pitkästä aikaa 1800-luvun brittiläisten ja irlantilaisten näytelmien pariin (edelliset kirjoitukset täällä). Pitkä tauko johtuu ehkä siitä, että seuraavaksi vuorossa oleva näytelmä lukemassani kirjassa on irlantilainen ja siinä käytetään aika paljon irlantilaista murretta (Irish brogue). Koin tämän aiemmin hankalaksi, mutta nyt se ei haitannut ollenkaan.

Hardress. Does Eily expect me tonight?
Danny. Expict is it? Here is a lether she bade me give yuz; sure the young thing is never aisy when you are away. Look, masther, dear, do you see that light, no bigger than a star beyant on Muckross Head?
Hardress. Yes, it is the signal which my dear Eily leaves burning in our chamber.
Danny. All night long she sits beside that light, wid her face fixed on that lamp in your windy above.
Hardress. Dear, dear Eily, after all here's asleep, I will leap from my window, and we'll cross the lake.

Paljon juonipaljastuksia: Hardress Cregan on nuori kartanonisäntä, joka on leskiäitinsä kanssa vaarassa menettää kartanonsa epämiellyttävälle velkojalle Mr. Corriganille. Tämän estäisi avioliitto kauniin, rikkaan, älykkään ja hauskan Anne Chuten (the Colleen Ruaidh) kanssa, jota Hardress ei kuitenkaan rakasta. Avioliitto Annen kanssa ei ole muutenkaan mahdollinen, koska Hardress on aiemmin mennyt salaa naimisiin köyhän ja kouluttamattoman, mutta kauniin ja suloisen Eily O'Connorin (the Colleen Bawn) kanssa. Asiasta tietämätön Hardressin äiti Kathleen Creagh painostaa häntä voimakkaasti naimisiin Annen kanssa kartanon pelastamiseksi, mutta kun rikas Corrigan yrittää pakottaa Kathleenin naimisiin itsensä kanssa, pakkoavioliitot eivät tunnukaan äidistä enää hyvältä ratkaisulta. Hardressin opiskelutoveri, kartanossa vieraileva Kyrle Daly on rakastunut Anneen ja tämä rakastuu myös häneen. Hardressin vankkumattoman lojaali palvelija Danny (jonka Hardress on vihanpuuskassa tönäissyt lapsena jyrkänteeltä kymmenen vuotta aiemmin ja joka on siksi rampautunut loppuiäkseen) on sitä mieltä, että Hardressin avioituminen Annen kanssa ratkaisisi kaikki ongelmat, ja on tämän takia valmis myös juonittelemaan Hardressin selän takana ja menemään hyvin pitkälle. Reipas, sympaattinen, Eilyä ehdoitta rakastava salametsästäjä Myles-na-Coppaleen taas on valmis kuolemaan Eilyn takia. Henkilöt esittävät välillä juoneen liittyviä lauluja.

Kuulostaako kiinnostavalta tarinalta? Entä uskottavalta? Juonen pöhköydestä huolimatta pidin tästä näytelmästä, kun pääsin siinä vauhtiin. Sitä lukiessa oli koko ajan tunne, että ylipääsemättömiltä tuntuvista ongelmista huolimatta kaikki käy lopussa hyvin, kuten kävikin. Näytelmässä oli lämmin tunnelma, ja puheen sekaan oli irlanninenglannin lisäksi siroteltu tunnelmallisia iirinkielisiä ilmaisuja. Monet henkilöt tuntuivat eläviltä, ja joissain kohdissa he ja heidän ongelmansa tuntuivat jopa todellisilta. Hardress esimerkiksi rakasti Eilya paljon mennessään tämän kanssa naimisiin, mutta nyt hänen rakkautensa on laimentunut, kun hän ajattelee tämän noloa murteellista puhetapaa ja käytöstapojen tuntemisen puutetta (mitä hänen hienot ystävänsä ajattelisivat tämän tavatessaan?), mitä vahvistaa myös se, että hänen äitinsä on totaalinen snobi. Eily taas yrittää surullisesti parhaansa mukaan muuttaa puhetapaansa, käytöstään ja itseään Hardressiä miellyttääkseen.

Tässä näytelmässä, samoin kuin muutamassa muussakin lukemassani 1800-luvun näytelmässä tai romaanissa, huomiotani kiinnitti luonne-ero tarinan naispäähenkilön ja naissivuhenkilön välillä. Eily on kaunis, ihastuttava, suloinen, lempeä - ja täydellinen tallukka. Eily ei näe Hardressissä mitään vikoja, vain itsessään, silloinkin kun Hardress käyttäytyy epäreilusti ja tylysti häntä kohtaan, ja on valmis tekemään tämän puolesta mitä tahansa ja jopa kuolemaan, jotta tämä voisi mennä uusiin naimisiin Annen kanssa ja pitää kartanonsa. Hänen pääasiallinen tehtävänsä näytelmässä on rakastaa, huokailla rakkaudesta ja huolesta ja olla uhrautuvainen. Ja laulaa välillä kauniita lauluja. Sivuhenkilö Anne taas on reipas, ystävällinen, fiksu, aktiivinen, toimelias ja ujostelematon, ratsastaa yksin pitkin seutukuntaa ottaakseen asioista selvää eikä hyväksy huonoa kohtelua.

Hardress. [Corrigan is] Genus squireen - a half sir, and a whole scoundrel.
Anne. I know - a potato on a silver plate: I'll leave you to peel him. Come, Mr. Daly, take me for a moonlight walk, and be funny.
Kyrle. Funny, ma'am, I'm afraid I am -
Anne. You are heavy, you mean; you roll through the world like a hogshead of whiskey; but you only want tapping for pure spirits to flow out spontaneously. Give me your arm.
...
Hardress [advancing, laughing]. That girl is as wild as a coppleen - she won't leave him a hair on the head.

Anne, joka Dannyn takia epäilee rakastamansa Kyrlen olevan Eilyn rakastaja, etsii Eilyn kodin ja menee tapaamaan tätä. Tässä kohtauksessa kiinnittää huomiota naisten välinen solidaarisuus: Anne ei syytä Eilya, vaan Kyrlea (joka ei siis ole koskaan tavannutkaan Eilya; Eily luulee Annen puhuvan Hardressista).

Anne. My name is Anne Chute.
Eily. I am Eily O'Connor.
Anne. You are the Colleen Bawn - the pretty girl.
Eily. And you are the Colleen Ruaidh.
Anne [aside]. She is beautiful.
Eily [aside]. How lovely she is.
Anne. We are rivals.
Eily. I am sorry for it.
Anne. So am I, for I feel that I could have loved you.
Eily. That's always the way of it; everybody wants to love me, but there's something spoils them off.
Anne [showing letter]. Do you know that writing?
Eily. I do, ma'am, well, though I don't know how you came by it.
Anne. I saw your signals last night - I saw his departure, and I have come here to convince myself of his falsehood to me. But now that I have seen you, you have no longer a rival in his love, for I despise him with all my heart, who could bring one so beautiful and simple as you are to ruin and shame!
Eily. He didn't - no - I am his wife! Oh, what have I said!
...
Anne. Eily, forgive me for doubting your goodness, and your purity. I believe you. Let me take your hand. [Crosses to her.] While the heart of Anne Chute beats you have a friend that won't be spoiled off, but you have no longer a rival, mind that. All I ask of you is that you will never mention this visit to Mr. Daly[.]

Näytelmän dialogi on elävää, sen henkilöt ovat sympaattisia eikä yksikään ole täysin paha, tapahtumat seuraavat nopeasti toisiaan, juoni on omalla tavallaan jännittävä ja asiat selviävät vasta viime minuuteilla. Onnelliseen loppuun kuuluu myös se, että Hardress ei enää yritä muuttaa Eilya, vaan on oppinut hyväksymään tämän ja rakastamaan tätä sellaisena kuin tämä on. Juonellisesti näytelmä asettuu järkiavioliittoja vastaan ja puhuu rakkauden puolesta. Se oli hyvää viihdettä ja mukavaa luettavaa, kunhan kieleen tottui. (Näytelmän nimestä: "the Colleen Bawn" ja "the Colleen Ruaidh" ovat ilmeisesti kauniiden neitojen lempinimiä; colleen tarkoittaa eräästä repliikistä päätellen ehkä jonkinlaista hevosta.)

Edit 3.11.22, 4.11.22.

Dion Boucicault: The Colleen Bawn: or, the Brides of Garryowen. A domestic drama, in three acts. 1860, 55 sivua. Kirjassa George Rowell (ed.): Nineteenth Century Plays (Second Edition), 1987 (ensimmäinen painos 1953, toinen painos 1972). Oxford University Press. 567 sivua.