Kersti Bergroth: Prinssi tornissa. Kolminäytöksinen komedia, 1953

Kersti Bergroth kirjoitti paljon, myös näytelmiä. (Spoilerivaroitus: paljastan juonesta melko paljon.) Näytelmän päähenkilö on Marja, "intohimoinen ja kokematon nuori nainen", joka on teoksen alussa naimisissa liikemies Otson kanssa ja haluaisi pitää tämän kokonaan itsellään, "prinssinä tornissa", jonne kenelläkään muulla ei ole asiaa. Hän ei halua jakaa tätä kenenkään kanssa ja kärsii mustasukkaisuuden tuskista heti jos Otso on hetkenkin poissa hänen luotaan seurustelemassa muiden naisten kanssa tai ei tule heti kotiin töiden jälkeen; Otso on koko hänen elämänsä. Otso ei tätä kestä ja ilmoittaa tylysti ensimmäisen näytöksen lopussa eroavansa hänestä viiden vuoden avioliiton jälkeen, vaikka Marjan mielestä vuodet ovat olleet molemmille täydellisen onnellisia.

Lukija - ja Marjan ystävät näytelmässä - odottavat salamaniskemän Marjan romahtavan kokonaan, olevan "tomua ja tuhkaa" ja elävän hiljaista varjoelämää, mutta toisessa näytöksessä tavataan kukoistava, onnellinen, äänekäs ja täysin riippumaton Marja, joka on alkanut töikseen suunnitella mattoja ja ryijyjä. Hänellä on uusi elämänfilosofia: hän rakastaa kaikkia ja kaikkea, muttei ketään erityisesti.

    Kaarlo. Mitä sinä tarkoitat sillä että sinä olet terve?
    Marja. Että minä liikun kevyesti ja voimakkaasti maailmassa. Että minä olen iskenyt kiinni oven siihen hirvittävään ja epäinhimilliseen, jota sanotaan suureksi rakkaudeksi.
    Kaarlo. Etköhän sinä nyt vähän kerskaile? Kaikessa hiljaisuudessa sinä kaipaat rakkautta.
    Marja. Totta kai. Enkä vain kaipaa. Minä rakastan ihmisiä. Minä rakastan teitä molempia juuri nyt. Minä rakastan sinun vähän sovinnaisia, mutta miehekkäitä ja värikkäitä kasvojasi, Kaarlo. Minä rakastan sinun ylitsevuotavaa sieluasi, jonka minä muistan, Antti. Minä rakastan todellisesti ja vilpittömästi kaikkia ihmisiä. Mutta minä halveksin niin sanottua suurta rakkautta, avioliittoa, koko tuota aidattua kaksi, kaksi - joista toinen aina on onneton ja tahtoo pois.
...
    Marja. [Rakkaus] on aina itsekästä. Tai voiko rakastaa jotakin ihmistä ja mielellään antaa hänet toiselle? Suuri rakkaus on vanginvartija. Sinä olet minun, minun, minun!
    Kaarlo (vetäytyen arvokkaasti kuoreensa). Sinä vastustat nyt sitä ainoaa oikein kaunista, mitä meillä on. Rakkautta. Tiedätkö sinä, Marja, minä en pidä sinusta, kun sinä puhut tuolla tavalla.
    Marja (hymyilee ystävällisesti). Ole hyvä. Älä pidä minusta.
    Kaarlo. ... Jos sinä tuhoat rakkauden, niin ei mikään ole mitään.
    Marja. Minä tuhoan vain väärän rakkauden. Minä tuhoan vain avioliiton, kotilieden, joka on raudankovan itsekkyyden ja pahansuopuuden pesäpaikka. Niin, se oli hyvä sana, pahansuopuus. Sitä juuri tulvii niistä suljetuista linnoituksista. Sen minä tunnen, kun nyt olen ulkopuolella. Minä olin itse sellaisen linnoituksen komentajana. Kaikki kanuunat oli suunnattu ulospäin. Älkää tulko lähelle! Koko ihmiskunnalta on pääsy kielletty! Sitä on avioliitto. Kuta enemmän sellaisia linnoituksia minä tuhoan, sitä parempi. (54-57)

Aika radikaalia tekstiä 1950-luvulle. Antti ja Kaarlo ovat järkyttyneitä ja yllättyneitä, mutta pitävät uutta Marjaa kiehtovana, minkä takia Antin aidosti onnellinen avioliitto Elnan kanssa alkaa rakoilla lasten hoidon ja muun arjen vaatimusten paineissa. Myös Marja rakastuu, muttei halua kuitenkaan satuttaa muita ja on valmis luopumaan rakkaudestaan mahdollistaakseen toisen naisen onnen.

    Johtaja. Sinulla on merkillisiä ystäviä. Aina kun he menevät, niin ne ovat sanoneet jotakin, joka pahoittaa sinua.
    Marja. Niin. Minä en tule toimeen ihmisten kanssa. Minä tahdon tehdä kaikille hyvää, ja minä teen kaikille pahaa. Minä haavoitan heitä, minä pahoinpitelen heitä. (106)

Näytelmä on eräänlainen "teoria rakkaudesta". Miten toista ihmistä voi ja pitää rakastaa? Onko pysyvä onni ja rakkaus mahdollista? Pitääkö rakkauden ja rakkaussuhteen olla koteloitunutta, yhteensulautunutta ja muut poissulkevaa, vai avointa ja vapaata, sellaista, johon mahtuvat myös muut ihmissuhteet?

Näytelmä oli helppolukuinen ja kevyt, missä oli myös sen ongelma: Marjan täydellinen muutos ripustautuvasta, miehestään täysin riippuvaisesta naisesta itsenäiseksi, avioliittoon ja suureen rakkauteen radikaalisti suhtautuvaksi naiseksi kävi liian helposti. Muutenkin asiat tuntuivat näytelmän ihmisille olevan liian ongelmattomia - mikä johtuu myös siitä, että Bergrothin teksti on hyvin sujuvaa - joten näytelmä ei ollut kovin uskottava. Mutta tämä on tietysti komedia ja komedian kuuluukin olla kevyt. Näytelmässä oli paljon pohdintaa rakkaudesta ja ihmissuhteista naisen näkökulmasta, ja vaikka Marja eteni näytelmän kuluessa vielä kolmanteen käsitykseen rakkaudesta, häntä ei "rangaistu" hänen epäsovinnaisista ajatuksistaan, vaan hän toimi koko ajan omilla ehdoillaan. Eli ei hassumpi teos.

Kersti Bergroth: Prinssi tornissa. Kolminäytöksinen komedia, 1953. Otava. 117 sivua.

Kersti Bergroth: Sinä ja minä, 1952

Kun olin pieni, mökin kirjahyllyssä oli Kersti Bergrothin essee- ja pakinakirjoja, ja pidin niiden kepeästä ja ystävällisestä kirjoitustyylistä. Tämä tuottelias kirjailija tunnetaan kai parhaiten näytelmistään (esim. Anu ja Mikko) sekä Mary Marckin nimellä kirjoitetuista nuortenromaaneista. En löydä nyt aiemmin lukemiani kirjoja, joten kun kirpparilta löytyi tämä esseekokoelma, ajattelin tutustua siihen.

Emme milloinkaan ole olleet "lapsia" siinä mielessä kuin aikaihmiset yleensä käsittävät lapsena olemisen. Ei lapsellisuus ole mitään puolittaista vähäjärkisyyttä. Se on vain "toisenlaisuutta".
          Ero lapsuutemme ja myöhemmän ajan välillä on osaksi juuri se, että silloin oli niin äärettömästi kiintynyt aivan jokaiseen esineeseen ja olentoon ja tapahtumaan. (75)

Kirjan sisältöä voisi kuvata arkipäivän filosofiaksi. Siinä mietitään ihmiselämää monelta kannalta ja sitä, miten voisi parhaiten toimia jokapäiväisessä elämässä. Monet sen ohjeista tuntuvat nykypäivänäkin tutuilta ja järkeviltä, siitä löytää esimerkiksi mindfulnessin tapaisia ajatuksia, pohdintaa siitä, miten luonto antaa voimia, ja konmaritusta eli tavaroiden vähentämisen hyväätekevyyttä (mikä ei lohdullisesti ollut Bergrothin vahvuuksia). Jotkin ajatukset olivat vähän outoja, mutta aika harvat. Parissa kohdassa Bergroth puhuu mielestäni aiemmin sanomaansa vastaan. Aika hupaisaa on se, että Bergroth miettii, miten kiireisiä ja hermostuneita nykyajan (eli 1950-luvun ihmiset) ovat ja ihailee entisaikojen elämänmenon rauhallisuutta.

1950-luvun alussa Suomessa oli varmaan vielä melkoinen pula kaikesta, ja yhdessä "tajunnanvirtaesseessä" Bergroth sanoo puhuessaan Ruotsista tulleesta paketista, että siinä olisi saanut olla ylimääräinen saippua jauhojen sijaan, koska jauhojahan Suomessa jo on. Kirjassa ei kuitenkaan muuten puhuta puutteesta eikä ylipäätään valiteta mistään, ja läpikäyvänä teemana siinä on ehkä kiitollisuus ja tyytyväisyys, tai ainakin pyrkiminen näihin.

Yhtä suuri erehdys on muuten sekin haikeus, jota me tunnemme, kun ajattelemme nuoruuden katoavaisuutta. Itse asiassa on niin, että elämä muuttuu vähitellen yhä innostavammaksi, jos se hoidetaan oikein. Nuorena ihminen on liikuttava ja onneton, vuosien mukana hän on yhä onnellisempi ja yhä jännittävämpi. Jos hän hoitaa elämänsä oikein. (94) Jos ymmärsin kirjan oikein, tämä elämän oikein hoitaminen tarkoittaa mm. itsensä kehittämistä, opiskelua ja avointa suhtautumista elämään ja ihmisiin.

Bergrothilla on sanansa sanottavana kuplautumisesta (vaikkei hän tätä sanaa käytäkään):

Kaikki eristyminen, kaikki karsinoituminen on pahasta. Kaikkien pitää tuntea kaikkia, ymmärtää kaikkia, oppia kaikilta. Jokaisen pitäisi silloin tällöin olla "sekalaisessa seurakunnassa". ...
          Tällainen olisi meille mainio kasvatus laajuuteen ja arvostelukykyyn. Sitä paitsi se olisi tavattoman hauskaa. ... Meidän asiamme on tuntea ihmiskunta eikä vain oma puolueemme eikä vain sen samanikäisiä, samantyylisiä jäseniä. (168)

Tämä oli mukava, rauhallinen, lämminhenkinen kirja, vaikkei kovin järisyttävä tai syvältä kouraiseva, ja sitä oli hauska lukea. Se sopii niille, jotka tuntevat salaista kaipausta kaikenlaiseen kukoistavaisuuteen: hiljaisiin iltapäiviin, korkeimpaan lukemiseen, sydänvelvollisuuksien täyttämiseen ja muuhun kauniiseen (164).

Ketjukolaaja on lukenut Bergrothin näytelmän Jääkärit ja runokokoelman Kirje taivaaseen.

Kersti Bergroth: Sinä ja minä, 1952 (toinen painos). Otava. 247 sivua.