Kirjablogeissa on jälleen tänä vuonna Kirsin kirjanurkan emännöimä dekkariviikko, johon osallistun ainakin kolmella kirjoituksella.
Ensimmäisenä on vanha hollantilainen dekkari, jonka löysin Heikki Ahtialan kansikuvan takia. Sen kirjoittaja Willy (Wilhelmina) Corsari (1897-1998) oli kirjailija, näyttelijä ja säveltäjä, joka kirjoitti yli viidenkymmenen vuoden aikana kymmeniä kirjoja, enimmäkseen dekkareita. Häntä onkin sanottu hollantilaiseksi Agatha Christieksi, ja Wikipedian lähdeartikkelissa häntä sanotaan "leipäkirjailijaksi, jolla oli kirjallista intohimoa".
Kirjan alussa joku vetää pikajunan hätäjarrusta hollantilaisen pikkukaupungin lähellä, ja pian murhataan kaupungissa asuva rikas Kampen. Nämä tapahtumat on kuvattu preesensissä, minkä jälkeen siirrytään tavalliseen kerrontaan ja imperfektiin.
Tapausta alkaa selvittää poliisitarkastaja Lund, joka on ilmeisesti Corsarin kirjojen vakiosankari, ja hän tutustuu murhatun perheeseen: paljon tätä nuorempaan vaimoon Vera Kampeniin ja isästään vieraantuneeseen 18-vuotiaaseen(?) poikaan Jacquesiin, joka herättää epäluuloja kyynisellä asenteellaan ja säännöllisellä juopottelullaan. Musiikki ja säveltäminen on kuitenkin Jacquesille tärkeää, mistä johtuu kannen nuottiteline, ja myös Vera välittää poikapuolestaan ja on tälle ystävällinen, mitä Jacques kaipaa kovasti, koska kumpikaan hänen vanhemmistaan ei ole välittänyt hänestä paljonkaan. Lund huomaa, että menneisyyden varjot ovat pitkät - liittyvätkö Kampenia vuosia aiemmin sivunneet kuolemantapaukset hänen murhaansa?
Joissakin, onneksi tosin harvoissa, dekkareissa on ongelmana se, että henkilöt ovat niin epämiellyttäviä, ettei heistä välitä eikä kirjaa oikeastaan haluaisikaan lukea tämän takia, koska sen tunnelma on niin kylmä. Tässä kirjassa ei ollut sellaista ongelmaa, koska sen yleisasenne on ystävällinen ja monet sen henkilöt tuntuvat mukavilta. Esimerkiksi Vera ei ole ahne nuori nainen, joka on mennyt naimisiin rahan takia ja ihastunut poikapuoleensa, vaan hän on kunnollinen ihminen, joka haluaa tehdä oikein, mutta on joutunut vaikeaan tilanteeseen. Myös Lund on älykäs ja ymmärtäväinen poliisi, eikä hänen vaimonsa Puck ole vain kokkauspalveluja tarjoava äänetön kotihengetär (kuten muistaakseni ranskalaisen poliisisankarin Maigretin vaimo), vaan itsessään kiinnostava ja hauska sivuhenkilö; Lund saa usein uusia oivalluksia keskustellessaan tapauksista hänen kanssaan. Muutenkin naiset ovat kirjassa näkyviä ja aktiivisia hahmoja.
Kirjassa yllätti kansainvälisyys (henkilöt olivat esimerkiksi asuneet välillä Ranskassa, ja joillakin heistä oli yhteyksiä myös Hollannin Aasian siirtomaihin) sekä "intialaisten" ihmisten melko näkyvä läsnäolo siinä. Jacquesilla on kirjassa salaperäinen intialainen ystävä Max ja Veralla intialainen ystävä Toetie Koeling, joka kuitenkin käyttää puheessaan usein 'malaijankielistä' eli toiselta suunnalta kuin Intiasta olevaa sanaa. Hollannin siirtomaat eivät muistaakseni olleet Intiassa vaan Kaakkois-Aasiassa, ja sana 'intialainen' vaikuttaa muistakin syistä kirjassa vähän käännösvirheeltä - suomennos on tehty tanskankielisestä käännöksestä - tai ainakin käytetyn toisin kuin miten sitä nykyään käytetään.
Kirja oli sympaattinen, leppoisa ja mukava luettava, ja hollantilaisuus toi siihen mukavan lisävivahteen. Dekkarin juoni oli nokkela ja loppuratkaisu yllättävä. Corsarilta on tämän kirjan lisäksi suomennettu ainakin kirja Viimeinen näytös. Sapo-sarjassa on lyhyt kirjoitus tästä Pikajuna pysähtyi -kirjasta.
Edit 6.6.22, 7.6.22.
Willy Corsari: Pikajuna pysähtyi, 1961 (Een expres stopte, 1938 [kirjassa annettu alkuteoksen nimi En ekspress stopte on väärin kirjoitettu]). WSOY, Sapo-sarja 56. Tanskankielisestä käännöksestä En Ekspress Standsede suomentanut Eero Ahmavaara. Kansi: Heikki Ahtiala. 200 sivua.
