Minna Canth: Papin perhe (selkomukautus, alkuteos 1891)

Luin Minna Canthin tunnetun näytelmän Papin perhe Saraleena Aarnitaipaleen selkokielisenä proosaversiona. Teos - tai ainakin sen selkomukautus - osoittautui paljon vetävämmäksi ja kiinnostavammaksi kuin mitä odotin. Kirjassa nuori sukupolvi ja sen arvot asettuvat vastakkain edellisen sukupolven arvojen kanssa.

Jälkimmäistä edustaa kirjassa jäykkä, ankara ja tuomitseva pastori Henrik Valtari, joka haluaa perustaa vanhoillisen, tiukan kristillisen sanomalehden ja tahtoo poikansa työskentelemään kanssaan siihen, nuorempaa sukupolvea taas hänen kolme lastaan. Maiju haaveilee näyttelijän urasta ja Hanna haluaa käydä koulunsa loppuun ja valmistua opettajaksi vuoden päästä. Isä haluaa kuitenkin käyttää rahansa ajatustensa levittämiseen uuden lehtensä avulla ja aikoo siksi ottaa Hannan pois koulusta. Poika Jussi puolestaan haluaa työskennellä vapaamielisessä sanomalehdessä Nuoressa Suomessa, ei isänsä lehdessä, koska hän uskoo ihmisiin, haluaa nuorten ajattelevan itsenäisesti ja haluaa kaikille samat oikeudet, myös työläisille ja naisille. Tätä hänen isänsä taas pitää hulluutena ja kristinuskon vastaisena syntinä (s. 69-73). Äiti Elisabet on lastensa puolella ja yrittää toimia välittäjänä näiden ja miehensä välillä.

Teos ei ehkä ole ainakaan loppupuolellaan psykologisesti kovin uskottava, mutta se antoi mielenkiintoisen kuvan 1800-luvun lopun ajattelusta ja tilanteesta Suomessa. Minua on viime aikoina alkanut häiritä se, miten vähän tiedän 1800-luvun suomalaisesta kaunokirjallisuudesta ja kirjailijoista (Canth, Topelius, Kivi, Lönnrot, Johan Ludvig Runeberg ja Fredrika Runeberg, keitä muita?), joten teki hyvää tutustua suomalaiseen klassikkoon.

Aarnitaipaleen selkokieli on oikein sujuvaa ja helppoa luettavaa eikä siitä olisi mitään valittamista, ellei siinä olisi käytetty afrikkalaisista ihmisistä nykyään loukkaavaa sanaa. Alkuteoksessa tämä sana on kirjoitusajankohdan vuoksi ymmärrettävä, mutta sen jättäminen selkokieliseen tekstiin särähti korvaan. Sille ei ole myöskään mitään syytä, koska kirjan sanastoa muutetaan muutenkin paljon selkokielistä versiota kirjoitettaessa, joten tämä lienee selkotekstiin epähuomiossa jäänyt harmillinen virhe. Lisäksi kiitokset ulkoasusta, teoksen kansi on kaunis.

Minna Canth: Papin perhe (alkuteos 1891). Saraleena Aarnitaipaleen selkomukautus 2008. BTJ Kustannus. Kannen tekijää ei kerrottu. 128 sivua.

Rabindranath Tagore: Malini, 1896

Kolmas lukemani Rabindranath Tagoren näytelmä. Tässä näytelmässä suojattua elämää viettänyt prinsessa Malini kokee eräänä aamuna hetken tulleen ja haluaa lähteä maailmaan sekä tuoda siihen valoa, lämpöä ja uuden uskon. Bramaanit, jotka ovat kuulleet hänen uusista ajatuksistaan, joita pitävät harhaoppisina, ovat kokoontuneet kansanjoukkojen kanssa palatsin ulkopuolelle ja vaativat hänen karkottamistaan maanpakoon. Bramaanien joukossa ovat Suprija ja Kemankar, jotka ovat lapsuudenystäviä ja rakastavat toisiaan; Suprija on kuitenkin suvaitsevainen ja avoin uusille asioille, Kemankar taas on jäykkä ja ehdoton pyhänä pitämänsä uskon puolustaja.

Suprija. Julkeus ei ole minun, vaan niiden, jotka muovailevat pyhiä kirjoja niin, että ne soveltuvat heidän omiin ahtaisiin sydämiinsä.
...
Bramaanit, te teitte virheen valitessanne minut liittoonne. Minä en ole teidän varjonne enkä teidän tekstienne kaiku. Minä en myönnä milloinkaan, että totuus on sillä puolella, missä kiivaimmin huudetaan, ja minä häpeen [sic] tunnustaa omakseni uskoa, jonka olemassaoloa on tuettava väkivalloin. (Kemankarille) Salli minun lähteä, hyvä ystävä!

Lempeän Malinin tullessa yksin bramaanien keskelle kaikki näkevät hänessä Äidin, jumalattaren, ja saattavat hänet takaisin palatsiin. Kaikki paitsi Kemankar, joka lähtee yksin vieraisiin maihin hakemaan sotilaita tuhotakseen Malinin ja hänen edustamansa uudet ajatukset. Suprija taas tuntee löytäneensä Malinista sen, mitä on aina etsinyt, aidon uskon.

Malini (Suprijalle). ... Nyt, kun olen nähnyt maailman kasvoista kasvoihin, sydämeni on käynyt pelokkaaksi, ja minä en tiedä, kuinka voin hoitaa sen suuren aluksen peräsintä, jota minun tulee ohjata. Minä tunnen olevani yksin, ja maailma on suuri, teitä on paljon, ja taivaan valo leimahtaa äkkiä hävitäkseen jo seuraavassa tuokiossa. Tahdotko auttaa minua, sinä, joka olet viisas ja oppinut?
Suprija. Minä pidän itseäni onnellisena, jos pyydät minulta apua.
Malini. On aikoja, jolloin epätoivo salpaa kaikki elämän virrat, jolloin katseeni ihmisten joukossa äkkiä suuntautuu itseeni ja minä kauhistun. Tahdotko olla ystäväni sellaisina uupumuksen hetkinä ja kuiskata minulle toivon sanan, joka tuo minut takaisin elämään?
Suprija. Minä olen oleva valmiina. Minä pidän sydämeni yksinkertaisena ja puhtaana ja mieleni rauhallisena, jotta voin todella sinua palvella.

Malini on kahden aikaisemman Tagoren näytelmän tavoin ideanäytelmä, pohdintaa siitä mikä on oikein ja totta, mikä ei, ja kuvaus vanhan ja uuden ajattelutavan törmäämisestä toisiinsa. Se on kuitenkin näytelmänä heikompi kuin kaksi aikaisempaa, koska näytelmän juoni on siinä täysin alistettu ajatusten esittämiselle, ja siinä on ainakin kolme aivan epäloogista siirtymää, joille ei löydy perusteita aiemmista tapahtumista tai henkilöiden luonteista.

Mutta silti, kaunista, kuten aiemmatkin. Ja hyviä ajatuksia. Pidän Tagoren näytelmissä siitä, että henkilöt eivät useinkaan reagoi vihalla, vaikka sitä odottaisi, sekä siitä, että henkilöt ovat yllättäviä ja monivivahteisia, ja heillä on epäilyksiä, suruja ja pelkoja, vaikka he olisivat oikeassakin. Kukaan ei ole täysin erehtymätön, täysin hyvä tai täysin paha. Epäilykset saattavat olla jopa hyvä asia, koska ne auttavat pitämään mielen avoimena; vahva ja luja ihminen taas saattaa olla suvaitsematon.

Suprija. Kemankar on minun ystäväni, veljeni ja mestarini. Hänen mielensä on ollut alun pitäen luja ja voimakas, minun ajatuksiani sitävastoin ovat epäilykset aina ajelleet sinne tänne. Hän on kumminkin sulkenut minut kiinteästi sydämeensä, niinkuin kuu sulkee itseensä tummat täplänsä.

Rabindranath Tagore: Malini, 1896 (vuosiluku täältä). 34 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo. 432 sivua.

Robert Barr: Jennie Baxter, Journalist, 1899

Olen alkanut lukea lehtiä myös puhelimella, mikä on vienyt minut myös Gutenbergissä julkaistujen kirjojen pariin. Olen toki ennenkin katsellut Gutenbergin kirjoja ja lukenutkin niitä pari kolme, mutta aiemmin en ole pitänyt puhelimella lukemisesta. Nyt se on kuitenkin alkanut tuntua helpolta ja luontevalta, ja Gutenbergistä löytyy sattumanvaraisilla hauilla tai kohdistetummin vaikka mitä mielenkiintoisia, usein myös naisnäkökulmasta kiinnostavia kirjoja, joten blogissani tulee lähiaikoina olemaan tavallistakin vanhempia kirjoja. Tällä erää olen lukenut Gutenbergistä vain englanninkielisiä kirjoja, vaikka siellä on ihan kiitettävästi myös suomenkielistä vanhempaa kirjallisuutta. (Gutenbergin kirjoja voi toki lukea myös lukulaitteilla yms.)

Robert Barr oli skotlantilais-kanadalais-englantilainen tuottelias kirjailija ja toimittaja, joka oli mm. Arthur Conan Doylen ja Jerome K. Jeromen ystävä. Tämän kirjan päähenkilö on nuori, kaunis, päättäväinen, älykäs mutta vähävarainen englantilainen toimittaja Jennie Baxter, joka on tottunut tienaamaan oman elantonsa ja on tehnyt jo paljon keikkatöitä iltalehdille ja useille aikakauslehdille, mutta haluaa vakituisen työpaikan ja kiinnostavampia töitä ja hakee molempia Daily Buglesta. Lehden parkkiintunut miespäätoimittaja Hardwick tuhahtelee ensin halveksivasti ajatukselle naisreportterista, mutta kun Jennie on varastanut hänen lehdeltään taitavasti (ja täysin epäeettisesti) loistojutun ja antanut sen toiselle lehdelle, Hardwick vakuuttuu tämän kyvyistä, kääntää kelkkansa täysin ja palkkaa Jennien.

Kirjan seikkailujuoni alkaa siitä, kun Hardwick lähettää Jennien Italiaan ottamaan selvää amerikkalaisen ruhtinattaren (amerikkalainen perijätär on siis avioitunut eurooppalaisen ruhtinaan  kanssa) kadonneiden jalokivien tapauksesta. Sihteeriä esittänyt Jennie selvittää asian ja ystävystyy ruhtinattaren kanssa, minkä seurauksena hän päätyy takaisin Lontooseen hienostojuhliin, Wieniin ratkaisemaan salaperäisessä räjähdyksessä kadonneen valtiollisen kullan arvoitusta - tähän liittyy todella tuhovoimainen sekopäisen tiedemiehen keksintö - ja jopa Venäjälle jännittävälle öiselle junamatkalle, jossa hän pelastaa tärkeän kirjeen joutumasta vääriin käsiin ja samalla roistojen huumaaman diplomaattirakastettunsa maineen.

Itseensä ja kykyihinsä luottava Jennie on tarmokas, neuvokas ja rohkea (tosin hänen ammattietiikkansa on usein varsin kyseenalaista) ja aina askeleen edellä häntä melkoisesti hidasälyisempiä miehiä, myös Sherlock Holmesia hauskasti parodioivaa kirjan sivuhenkilöä, yksityisetsivä Cadbury Tayloria. Kirjan juonenkäänteet olivat suunnilleen yhtä uskottavia kuin James Bond -leffassa, mutta hyvin dialogivetoisesti etenevä juoni oli nopeasti etenevä ja kirjoitustyyli hauska.

Ja oli virkistävää lukea tällainen jo 1800-luvulla julkaistu kirja - kaiken lisäksi miehen kirjoittama - jossa itsenäinen, ammatissaan taitava nainen matkustelee työtehtävissä yksin ympäri Eurooppaa ja selviää kaikista eteensä tulevista ongelmista oman älynsä (ja ajoittain myös ruhtinatarystävänsä) avulla. (Toinen tällainen aktiivisesta ja neuvokkaasta naisesta kertova 1800-luvun lopun kirja on Catherine Louisa Pirkisin The Experiences of Loveday Brooke, Lady Detective.)

(Spoileri:

Kirjan loppu oli kuitenkin naisnäkökulmasta hyvin epätyydyttävä, koska Jennie menee kirjan lopussa naimisiin, irtisanoutuu Daily Buglesta ennen häitään ja sanoo aikovansa eurooppalaisten mysteerien sijaan keskittyä mm. vaatteiden valmistuttamisen salaisuuksiin.)

Helmet-haaste 2024: 1. Kirjan nimessä on erisnimi, 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (sekä Lontoossa että Wienissä vietetään aikaa) ja 29. Kirjassa valehdellaan.

Edit 31.5.24.

Robert Barr: Jennie Baxter, Journalist, 1899. Kustantaja: ?. 152(?) sivua.
Luettavissa Gutenbergissä.

Catherine Louisa Pirkis: The Experiences of Loveday Brooke, Lady Detective, 2012 (1890-luku)

Luin puolitoista vuotta sitten hauskan vanhojen naisdekkaristien tarinoiden kokoelman, jossa oli myös yksi tämän englantilaisen kirjailijan, Catherine Louisa Pirkisin, novelli. Se sai minut hankkimaan kokonaisen kirjan hänen etsiväsankarittarensa Loveday Brooken seikkailuja, enkä pettynyt: nämä olivat nokkelia, viehättäviä ja älykkäitä Sherlock Holmes -tyyppisiä kertomuksia, joissa Brooke ratkoi sekä varkauksia, murhia että katoamistapauksia.

Loveday Brooke, joka on työskennellyt kuutisen vuotta yksityisetsivätoimiston palveluksessa - hän on tehnyt hyvin epäsovinnaisen valinnan ja ryhtynyt etsiväksi köyhdyttyään äkillisesti - tulee hyvin toimeen pomonsa Ebenezer Dyerin kanssa, vaikka he usein ovatkin napit vastakkain. Dyer arvostaa työntekijäänsä:

"Too much of a lady, do you say?" he would say to anyone who chanced to call in question those qualifications [of Miss Brooke for the profession she had chosen]. "I don't care twopence-halfpenny whether she is or is not a lady. I only know she is the most sensible and practical woman I ever met. In the first place, she has the faculty - so rare among women - of carrying out orders to the very letter: in the second place, she has a clear, shrewd brain, unhampered by any hard-and-fast theories; thirdly, and most important item of all, she has so much common sense that it amounts to genius - positively to genius, sir." (8)

Kirjaa lukiessa en voinut välttyä siltä ajatukselta, että 1800-luvun lopun naisena tuntui varmasti hyvältä lukea näitä tarinoita, sillä yhä uudelleen Lovedayn osoitetaan olevan paitsi tarmokas, älykäs, rohkea, hermoilematon ja tietorikas, myös loogisempi ja tarkkanäköisempi kuin mitä Dyer tai miespoliisit ovat. Hän ratkaisee arvoitukset, jotka ovat saattaneet miehet ymmälle, ja miehet myös usein kunnioittavat hänen taitojaan ja pyytävät nimenomaan häntä ratkomaan tapauksia. Loveday asettuu myös tyynen rauhallisesti vastustamaan miehiä, myös pomoaan, kun kokee sen aiheelliseksi.

Tarinoissa tuntuu olevan aina välillä pieniä heittoja naisia koskevia stereotypioita ja rajoittavia yhteiskunnallisia asenteita kohtaan, esimerkiksi tässä kohdassa, jossa Dyer kuvaa Lovedayn tulevaa peiteroolia (sanassa "naturally", naisethan tietenkin pilaavat sekä silmänsä että terveytensä opiskellessaan - muistaakseni yksi miesaikalaisten varmastikin hyvin tieteellinen argumentti naisten opiskelua vastaan oli se, että se tekisi näistä hedelmättömiä):

"... you shall pass in the house for a niece of hers, on a visit to recruit, after severe study in order to pass board-school teachers' exams. Naturally you have injured your eyes as well as your health with overwork; and so you can wear your blue spectacles." (11)

Tarinoita oli hauska lukea pelkästään keveinä dekkarikertomuksina, koska ne olivat hyvin kirjoitettuja ja sujuvasti eteneviä. Aloin kuitenkin lukea niitä myös rivien välistä, vastavetona ajan väitteille naisten heikkoudesta, epäloogisuudesta ja epäitsenäisyydestä, mikä lisäsi lukukokemukseen mukavan feministisen vivahteen.

Lukiessa häiritsi vähän se, että vaikka näitä tarinoita nyt lukee pelkästään viihteenä ja ne on kirjoitettu viihdyttävästi, jalokivivarkaudesta kiinni jäänyttä henkilöä odotti pitkä vankilatuomio ja mahdollisesti sananmukaisesti järjetön pakkotyö - työtä, jota tehtiin vain työn teettämisen vuoksi. Luin kirjan lukemisen ohessa kiinnostavan artikkelin ajan vankilatuomioista Englannissa, mutten enää löydä sitä.

Kirjan tarinat: The Black Bag Left on a Door-Step; The Murder at Troyte's Hill; The Redhill Sisterhood; A Princess's Vengeance; Drawn Daggers; The Ghost of Fountain Lane; Missing!

Edit 15.2.22.

Catherine Louisa Pirkis: The Experiences of Loveday Brooke, Lady Detective. (Ei julkaisuvuotta, netin mukaan 2012; alkuperäiset tarinat ilmestyneet 1890-luvulla.) Wildside Press. Ei kannen tekijää. 142 sivua.

Rabindranath Tagore: Uhri (Pimeän kammion kuningas, 1924)

Intialaisen kirjailijan yli 400-sivuinen näytelmäkokoelma? Hmm, kirjojen julkaisupolitiikka oli sata vuotta sitten aika erilaista kuin nykyään. Asiaa tietysti auttoi se, että bengalinkielinen Rabindranath Tagore (1861-1941) oli saanut ensimmäisenä aasialaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1913.

Kokoelman ensimmäinen näytelmä on Uhri (62 sivua), ja paljastan tässä paljon sen juonesta. Se sijoittuu Tripuran Kali-jumalattaren temppeliin, jossa jumalattarelle uhrataan eläimiä. Kuningatar Gunavati on tullut temppeliin rukoilemaan itselleen lasta, ja temppeliin on matkalla suuri kulkue hänen uhrilahjojaan, kukkia ja eläimiä. Tapahtumien normaali kulku muuttuu, kun kerjäläistyttö Aparna on kertonut kuningas Govindalle tuskansa siitä, että hänen ainoa lemmikkivuohensa, johon hän on suhtautunut kuin äiti, on väkisin tuotu temppeliin ja teurastettu. Tästä järkyttyneenä puhdasmielinen ja jalo kuningas kieltää kaiken verenvuodatuksen temppelissä, mikä herättää valtavaa vastustusta kaikissa muissa, varsinkin temppelin papissa, bramaani Raghupatissa.

Govinda. Bramaanilla ei ole oikeutta loukata ikuista hyvää. Elävien olentojen veri ei ole jumalille otollinen uhri. Ja kuninkaan samoinkuin talonpojan on lupa puoltaa totuutta ja oikeutta. (27)

Raghupati pitää kuninkaan päätöstä jumalattaren ja kaikkien perinnäistapojen, jopa maailmanjärjestyksen, loukkaamisena, ja yrittää ensin suostutella armeijan kenraalin tappamaan kuninkaan, ja kun tämä ei tähän suostu, sitten kuninkaan veljen ja lopulta kasvattipoikansa, suuresti rakastamansa temppelipalvelija Dzaisingin, joka on rakastunut Aparnaan. Näytelmässä puhutaan muistakin viattomista uhreista.

Edellisestä huolimatta tämä ei ole Macbeth-tyyppinen kuninkaanmurha- ja syyllisyysnäytelmä juonitteluineen, vaan enemmänkin pohdintaa esimerkiksi moraalista, jumaluuden olemuksesta ja varsinkin verenvuodatuksen ja elävien olentojen hengen riistämisen oikeutuksesta. Teksti on tässä teoksessa paljon tärkeämpi kuin juoni, ja minulle tuli mieleen kreikkalainen foorumi, johon ihmiset tulevat vuorotellen kertomaan mielipiteensä yrittäessään ratkaista vaikean kysymyksen. Ihmiset eivät suhtaudu asiaan kuitenkaan mitenkään ulkokohtaisesti, vaan tuntevat asiat sydänverellään. Näytelmässä ei ole loppujen lopuksi helppo erottaa hyviksiä ja pahiksia.

Minun oli vaikea ratkaista, kuka näytelmässä on päähenkilö - Govinda, Raghupati vai Dzaising - koska kaikki heistä saavat tilaa näyttämöllä kokonaisina henkilöinä ja lukijalle kerrotaan heidän motiiveistaan, ja minun oli vaikea myös päättää, mistä näytelmässä oikeastaan on kysymys. Pitkän aikaa tarina ja kuningas Govinda toivat mieleeni Sinuhe egyptiläisestä tutun idealistisen ja traagisen faarao Ekhnatonin, joka yritti pelkällä käskyllä muuttaa valtakuntansa tavat paremmiksi (ja 1970-luvun Afganistanin, jossa silloinen kommunistihallinto yritti muistaakseni parantaa naisten asemaa ja muutenkin nykyaikaistaa tapoja kerralla huolimatta vanhoillisten kansanryhmien voimakkaasta vastustuksesta), ja ajattelin että kyse on vanhan ja uuden ristiriidasta.

Govinda. Nakšatra? 

Tšandpal. Hän on luvannut Raghupatille tuoda sinun veresi jumalattarelle uhrattavaksi. 

Govinda. Jumalattarelle? Siinä tapauksessa en voi häntä moittia. Ihminen menettää inhimillisyytensä, kun tulevat kysymykseen hänen jumalansa. ... Ota nämä kukkaset, jumalatar, ja salli luotujesi elää rauhassa. ... Jos tahdot minut surmata rakkaan henkilön kädellä, niin tapahtukoon se. Synnin täytyy kypsyä äärimmäiseen rumuuteensa, ennenkuin se voi puhjeta ja kuolla inhoittavan kuoleman, ja kun veljen käsi vuodattaa kuninkaan verta, niin verenhimo näyttää pirulliset kasvonsa antaen jumalattaren valepuvun pudota yltänsä. Jos se on tahtosi, niin minä kumarran ja tottelen. (45-46)

Teoksessa puhuttiin paljon jumalattaresta, Kali Emosta (J. A. Hollo on kääntänyt sanan Mother suloisesti Emoksi), joka on hindulaisuudessa sekä tuhon että luomisen jumalatar, ja jonka kaulakoruna on pääkalloja, vyönä katkaistuja käsivarsia (Wikipedian mukaan symboleina), ja suupielistä valuu verinoroja. Monet näytelmän henkilöt pitävät häntä kuitenkin tuhoavan ja pelottavan lisäksi myös armollisena, rakastavana ja auttavana jumaluutena, johon voi turvautua hädän hetkellä.

Näytelmän alussa on Tagoren omistuskirjoitus: Minä omistan tämän näytelmän niille sankareille, jotka urhoollisesti puolustivat rauhaa, kun ihmisuhreja vaadittiin sodan jumalattarelle, ja tämä on varmasti avain näytelmän tulkintaan. Jumalatar vaatii verta ja tyyntyy vain saadessaan sitä, ja uhrin vaatimus nousee näytelmässä pakottavaksi. Uhreiksi valitut näytelmän henkilöt eivät yritä paeta väkivaltaa eivätkä kuolemaa vaikka eivät sitä etsikään, ja miettivät paljon sääliä, oikeutta ja armoa. Näytelmä herättää kuitenkin kysymyksen siitä, kuka verta loppujen lopuksi vaatii - jumalatar vai ihmiset? Onko jumalatar todellinen? Näytelmän lopussa erään henkilön käsitys on muuttunut täydellisesti.

Näytelmä on kulttuuriltaan ja asenteiltaan hyvin intialainen (ja intialaisella teatterilla on luullakseni vuosisatojen, ellei vuosituhansien perinne), ja sen ymmärtämistä varmasti auttaisi intialaisen kulttuurin tunteminen, mutta ei-intialaisellekin se oli vaikuttava. Kun Tagore kirjoitti teoksiaan, Intia oli brittien vallassa (Tagore peruutti saamansa ritarinarvon vastalauseena brittien politiikalle), joten Nobelin palkinto oli hänen itsensä lisäksi tunnustus myös rikkaalle, omaehtoiselle ja vanhalle intialaiselle kulttuurille.

Oma kirjani on kaunis mutta vanha ja repaleinen, omasta hyllystä löytynyt, ehkä mummulta peritty kappale. Minulle oli näin yllätys, että tämä näytelmä on (ainakin Intiassa?) nykyäänkin hyvin tunnettu: haulla "rabindranath tagore sacrifice" löytyy noin 650 000 osumaa: analyysejä, videoita, juonitiivistelmiä ja blogikirjoituksia. Netissä on Tagoren muiden teosten lisäksi myös tämä näytelmä englanniksi, ja tämä on siinä mielessä poikkeuksellinen teos, että J. A. Hollon sujuva ja kaunis käännös tuntuu iästään huolimatta helpommalta lukea kuin alkukielinen.

Gregorius on kirjoittanut kiinnostavasti Tagoren romaanista The Home and the World ja Margit hänen novellikokoelmastaan Ahnaat paadet, josta löytyy linkkejä myös muutamaan muuhun bloggaukseen Tagoren kirjoista.

Edit 5.12.22: Lisäsin näytelmään vuosiluvun alla oleviin teostietoihin. Vuosiluku on täältä, jossa se on annettu bengalinkieliselle alkuteokselle Visarjan.

Rabindranath Tagore: Uhri (Sacrifice, 1890(?)). 62 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. 432 sivua. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo.

Bernard Shaw: Ei sitä voi koskaan tietää, 1909 (You Never Can Tell, 1899)

Kuva: Wikipedia

 

Rakastin pienenä Sound of Music ja My Fair Lady -musikaaleja. Jälkimmäinenhän perustuu irlantilaisen George Bernard Shaw'n näytelmään Pygmalion (jota en ole lukenut), joten uskoin pitäväni tästä kirjaston varastosta löytyneestä toisesta, varhaisemmasta Shaw'n komediasta, mutta niin ei sitten käynytkään. Tämä nelinäytöksinen näytelmä on ensinnäkin todella pitkä, 260 sivua. Se ei haittaisi, jos tapahtumat ja ihmiskuvaus veisivät mukanaan, mutta nämä tuntuivat lähinnä höpsöiltä. Jotkin henkilökuvaukset vaikuttivat tahattoman huvittavilta: Hänen [Valentinen] käytöksensä ei ole vailla arvokkaisuutta ja vakavuutta, mutta hänen liikkuvat sieramensa [sic] ilmaisevat, että se on humoristin vakavuutta. (7) Sitä paitsi [Fergus Crampton] on hyvin hermostunut ja arkatuntoinen, päättäen hänen läpinäkyvästä ihostaan ja kapeista käsistään. (52)

Ihmisten käytös ja puheet tuntuivat minusta näytelmässä hyvin usein epäloogisilta ja käsittämättömiltä, mikä saattaa johtua siitä, että kuten en ymmärtäisi päätellä värisevistä sieraimista, läpinäkyvästä ihosta tai kapeista käsistä mitään henkilön luonteesta, minulta menivät näytelmässä varmasti usein täysin ohi hienovaraiset vihjeet, joista viime vuosisadan vaihteen katsoja olisi voinut päätellä vaikka mitä. (Olen kuitenkin lukenut muita 1800-luvun näytelmiä, jotka olen ymmärtänyt.) Tästä esimerkkinä seuraava sananvaihto (Dolly on vallaton 18-vuotias ja Finch McComas jäykkis lakimies):

BOHUN (aloittaa äkisti tekemällä kysymyksen Dollylle) Aiotteko te mennä naimisiin?
DOLLY Minäkö! Niin, Finch puhuttelee minua ristimänimeltä.
M'COMAS Tätä minä en salli. Mr Bohun: minä puhuttelen tätä nuorta neittä ristimänimeltä siksi, että olen hänen äitinsä vanha ystävä.
DOLLY Niin, te sanotte minua Dollyksi siksi, että olette äitini vanha ystävä. Mutta mitä merkitsee Dorothee-ee-a? (McComas nousee vihoissaan.)
CRAMPTON (levottomana, nousee hillitäkseen häntä) Hillitkää itseänne, McComas. Ei huolita riidellä. Olkaa rauhallinen.
M'COMAS Minä en tahdo olla levollinen. Tehän osoitatte tavatonta luonteenheikkoutta, Crampton. Tämähän on kerrassaan kuulumatonta. (238-239)

Miten Dollyn naimisiinmenoon liittyy se, että McComas puhuttelee häntä etunimellä? Miksi Dolly rallattelee Dorothea-nimeä? Mistä McComas suuttui? Kaikki saa selityksensä, kun ajattelee, että ilmeisesti muut kuin kihlautuneet tai muuten hyvin läheiset vastakkaisen sukupuolen edustajat eivät puhutelleet toisiaan etunimellä. Dolly kiusaa McComasia siitä, että tämä nimitti häntä aiemmin Miss Dorotheaksi eikä Dollyksi ja osoitti kaiketi tällä tavalla toiveensa avioitua Dollyn kanssa, ja McComas ottaa kiusanteon täysin vakavasti ja loukkaantuu verisesti.

Tämän dialogin onnistuin ymmärtämään pienen miettimisen jälkeen, mutta kun tällaisia kummallisia sananvaihtoja - joita en ymmärtänyt - toistui aina muutaman sivun välein, ihmisten toiminnan ja puheiden logiikka jäi hyvin epäselväksi. Näytelmän käännös ei auttanut asiaa, koska se tuntui jonkin verran kömpelöltä. 

Näytelmä tuntui olevan tarkoitettu enemmän luettavaksi kuin esitettäväksi, ja sen tarkoituksena tuntui olevan enemmän ajatusten esittely kuin varsinainen draama. Tämäkään ei haittaisi, mutta ajatusten esittely ja kehittely jäi aika lailla puolitiehen ja hukkui muun materiaalin sekaan ja teemat jäivät melko valjuiksi, vaikka ne olivatkin kiinnostavia: "uudenaikainen" ja "vapautunut" nainen, erilaiset lastenkasvatustavat (lyöminen vs. vapaa kasvatus), vanhempien ja lasten suhteet ja mitä molemmilla on oikeus odottaa toisiltaan, avioero, naisten ja miesten käytös ja roolit. Viimeisen suhteen harmitti se, että koko ikänsä naisaatteen esitaistelijaksi kasvatetun yli parikymppisen Glorian esitetään unohtavan heti feministiset periaatteensa, kun häntä suudellaan, tai ehkä kun hän rakastuu, koska hänellä oli ollut ihailijoita aiemminkin. Melkein koko näytelmä tuntui epäuskottavalta.

Seuraavassa teräväpuheisessa katkelmassa eronnut Mrs Clandon kertoo avioliitostaan lapsilleen, Philille, Dollylle ja Glorialle.

MRS CLANDON (nousee. Se lempeys, joka hänen iälleen on ominainen, on äkkiä kadonnut ja sen sijaan hän tuntuu nyt merkillisen ärtyneeltä, sekä arvokkaalta että itsepäiseltä, sekä naiselliselta että järkähtämättömältä, niinkuin sopii naisasian-ajajalle) Phil, maltahan! Muista mitä aina olen opettanut sinulle. On olemassa kahdenlaista perhe-elämää, Phil; ja sinun ihmistuntemuksesi perustuu vain toiseen niistä. (Juhlallisesti) Se elämä, jonka sinä tunnet, perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen, jossa jokainen perheen jäsen on toisista riippumaton ja vapaa, jossa toiset eivät sekaannu toisten yksityisiin asioihin. (Hän panee varsinkin painoa tähän viimeiseen osaan lausetta.) Ja koska sinulla aina on ollut tällainen vapaus, niin sinun mielestäsi se on niin luonnollinen asia, ettet sinä pane siihen mitään arvoa. Mutta (purevalla terävyydellä) onpa sitä toisenlaistakin perhe-elämää: elämää, jossa miehet avaavat vaimojen kirjeet ja vaativat heitä tekemään tiliä jokaisesta pennistä, jonka he kuluttavat ja jokaisesta hetkestä päivässä. Missä vaimot kohtelevat samalla tavalla lapsiansa; missä ei ainoakaan huone ole yksityinen, eikä ainoakaan hetki pyhä; missä velvollisuus, tottelevaisuus, rakkaus, koti, siveys ja uskonto ovat sietämättömiä tyranneja ja koko elämä on rangaistusten ja valheitten, sorron ja kapinan, mustasukkaisuuden ja epäilysten ja syytösten alituista kiertokulkua, - ah, en voi selittää sitä teille: kaikeksi onneksi te ette tiedä siitä mitään. (Käy istumaan hengästyneenä. Gloria on astunut hänen luokseen säihkyvin silmin, yhtä harmistuneena kuin hänkin.) (35-36)

Näytelmässä kommentoidaan tavallaan myös luokkasuhteita: eräs tärkeä ja persoonallinen sivuhenkilö siinä on hienon hotellin "yliedeskäypä" William (häntä nimitetään myös "kippariksi", jota käytetään ihan neutraalina päätarjoilijan tai hovimestarin ammattiterminä), joka on työssään täydellinen ja saa kaikki hotellivieraat tuntemaan olonsa mukavaksi. Lukijaa häiritsee kuitenkin hänen puheensa, koska William sijoittaa joka lauseeseensa sanan "herra" tai "rouva" ja kiittää vierasta siitä, että saa ottaa hänen takkinsa tai tarjota hänelle teetä. Tämän on ehkä tarkoitus olla liioitteluna ironista, mutta suomeksi ja luettuna tämä ei vain kerta kaikkiaan toimi, varsinkin kun suomentaja on näissä repliikeissä käyttänyt sanaa "herra" lyhyemmän sanan "sir" sijasta, vaikka hän muualla käyttää termejä Mr, Mrs ja Miss. Se riippuu suuresti ihmisen asemasta, herra. Jos te olisitte kippari, herra, niin te huomaisitte, että teillä olisi yhtä vähän hyötyä lapsen uskosta kuin normannilaisuudesta. Minun mielestäni on edullisinta kirjoittaa nimeni B. O. O. ja N. ja pitää silmäni auki. Mutta minä viivytän teitä, herra. Anteeksi, herra: mutta te itse alennuitte puhumaan kanssani. Minä menen kutsumaan naisia, herra. (204-205) Kun ilmenee, että Williamin poika Bohun työskentelee oikeudessa, muttei vahtimestarina vaan asianajajana (mitä William tuntuu pitävän melkoisena pettymyksenä), kaikki hämmentyvät ja nolostuvat.

Vasta näytelmän viimeisessä viidenneksessä, kun Bohun (joka on aika mainio tyyppi) tulee paikalle selvittämään asioita, näytelmä ryhdistyy, sen tahti nopeutuu ja ihmiset alkavat tuntua elävämmiltä ja järjellisemmiltä olennoilta.

Tässä juoni lyhyesti: Rikas, eronnut, "kahdennenkymmenennen vuosisadan" ihmisille paljon suosittuja oppaita kirjoittanut menestyskirjailija Mrs Clandon on tullut Madeiralta viettämään lomaa englantilaisessa merenrantakaupungissa kolmen yli 18-vuotiaan lapsensa Glorian, Dollyn ja Philin kanssa. Köyhä hurmurihammaslääkäri Valentine rakastuu Gloriaan ensisilmäyksellä. Lapset tapaavat jäykän ja komentelevan, mutta rakkautta kaipaavan isänsä Cramptonin ensi kertaa.

Oli näytelmässä hyviäkin puolia: se oli ihan helppolukuinen, Dolly ja Phil olivat hupaisa kaksospari ja Bohun kiinnostava hahmo. Mukana oli joitakin teräviä huomioita, aforistisia lausahduksia ja hauskoja hetkiä. Jos näytelmää lyhennettäisiin puolella ja sen teemoja terävöitettäisiin, se voisi olla paljon parempi. Se saattaisi myös toimia paremmin esitettynä tai sitten englanniksi luettuna. Kuvahausta päätellen näytelmä on englanninkielisessä maailmassa ilmeisesti vieläkin melko tunnettu sekä esityksenä että kirjana, ja Guardianissa on arvio eräästä näytelmän esityksestä. George Bernard Shaw on Wikipedian mukaan muuten ensimmäinen (ja ainoa?) ihminen, joka on saanut sekä kirjallisuuden Nobelin että Oscarin, jälkimmäisen parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta.

Edit 27.11.2020, 3.12.2020.

Bernard Shaw: Ei sitä voi koskaan tietää, 1909 (You Never Can Tell, 1899). Otava. Kääntäjä: Helmi Setälä. 260 sivua.

Frédéric Passy: Fredsutopien. Tal, 1899 (1897) - rauhannobelistit 1901

Tänä vuonna Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin Maailman ruokaohjelmalle (WFP). Onnittelut organisaatiolle, joka auttoi viime vuonna sataa miljoonaa ihmistä 88 maassa! Sodat ja aseelliset konfliktit lisäävät nälästä kärsivien määrää, joten rauhantyö on senkin takia tärkeää.

Minulla oli vähän huono omatunto siitä, että olin mahdollisia kieliongelmia peläten hypännyt rauhannobelistisarjassani vuoden 1901 toisen palkitun, Frédéric Passyn (1822-1912) yli, varsinkin kun hänestä puhuttiin ohimennen hyvin arvostavasti toisen rauhannobelistin Klas Pontus Arnoldsonin kirjassa Oikeutta kohden: Etummaisena näistä [kansanedustajista] huomataan tuo 86-vuotias Frédéric Passy, Ranskan rauhanapostoli; ja Passy, viimeinen suurista vanhoista, on itsessään kokonainen historia (54).

Päätin siis lainata hänen kirjansa Fredsutopien. Eihän 120 vuotta vanha ruotsi niin vaikeaa voi olla, vai mitä? No jaa, kyllä ja ei. Alussa oleva teoksen julkaisijan Sveriges Kvinnliga Fredsförening -järjestön esittely oli jotenkin tosi hankalaa kieltä, mutta itse teksti, Passyn vuonna 1897 Lyonin talouspoliittisessa yhdistyksessä pitämä puhe, oli vanhoista oikeinkirjoitus- ja verbimuodoista huolimatta yllättävänkin helppolukuista. Teoksen lyhyys auttoi myös. 29 sivua on kirjaksi lyhyt, mutta puheeksi pitkä (kääntäjä on vielä hieman lyhentänyt sitä).

Tätä puhetta oli varmasti helppo kuunnella: se etenee johdonmukaisesti aiheesta toiseen, antaa konkreettisia esimerkkejä, on selkeä ja kiinnostava sekä lämminhenkinen ja se on kirjoitettu helppotajuisella tyylillä. Passy käsittelee ensin sanaa "utopia", jota rauhanaatteen vastustajat ovat käyttäneet mitätöidäkseen ajatusta, ja kääntää ajatuksen päinvastaiseksi: kun 1800-luvulla on jo toteutunut monta aiemmin mahdottomana pidettyä asiaa (puhelin, rautatie, lennätin, valokuvaus...), miksei sitten rauha? Samoin vapautta ja tasa-arvoa on aiemmin pidetty haavekuvina, mutta nyt niitä pidetään välttämättöminä.

Passy sanoo, ettei kuvittele päästävän sodista kokonaan eroon, mutta uskoo, että vähitellen voidaan eri keinoin vähentää kansainvälisiä kiistoja ja antaa ne tarvittaessa tuomioistuimen ratkaistaviksi. Hän myöntää, että sotilaat osoittavat sodissa suurta urheutta, mutta sanoo, ettei sotaa tällä perusteella pidä suosia, vaan että myös rauhan aikana esimerkiksi merimiehet, palomiehet, lääkärit ja sairaanhoitajat osoittavat samanlaista urheutta. Hän erottaa puolustus- ja hyökkäyssodan, ja sanoo, että sodan välttämättömyys on tarua.

Passy painottaa sitä, että nykyaikana 1800-luvun lopulla mikään kansa ei elä eristyksissä, vaan kaikki maat ja alueet ovat kosketuksissa toisiinsa, ja sota jossakin aiheuttaa laman muualla maailmassa. Samoin yhden kansan hyvinvointi auttaa myös toisia kansoja ja muissa maissa tehdyt keksinnöt ovat hyödyksi myös muualla. Rikkaat yritykset rakentavat rautatiet, satamat, höyrylaivayhteydet ja tehtaat osakkeiden avulla, ja näiden osakkeiden omistajia on ympäri maailmaa. Sota ei siis ole pelkästään halveksittavaa, vaan myös tyhmää. Se myös raaistaa siihen osallistuvia sotilaita.

Hän sanoo, että jonkin maan valta ei riipu sen maa-alueesta, vaan sen henkisestä voimasta, tieteellisistä keksinnöistä, taidosta käyttää luonnon resursseja hyväkseen ja kaupasta muiden maiden kanssa. Isänmaanrakkaus ei ole vihaa muita kansoja kohtaan, kuten Voltaire sanoi, vaan ranskalaisen opetusministerin Poincarrén sanoin valistunutta omaan maahan kohdistuvaa rakkautta, joka myöntää muille samat oikeudet kuin mitä itselle vaaditaan. Passyn mukaan sota maksaa ihan liikaa, myös rauhan aikana, ja nämä kustannukset ovat suurin este tarpeellisille uudistuksille - hänen mukaansa rauhan töihin jää Ranskassa vain kolmannes(!) valtion käyttämistä rahoista sotamenojen jälkeen.

Passy kertoo välitystuomioistuinten menestyksistä - eräänä vuonna oli esimerkiksi annettu 150 tällaista tuomiota, joita kaikki mukana olevat valtiot olivat noudattaneet. Hän kuvaa, miten rauhanliikkeen järjestöt ovat muuttuneet pienistä merkityksettömistä järjestöistä kansainvälisesti varteenotettavaksi liikkeeksi, jota hallitukset kuuntelevat. Lopussa hän kehottaa kaikkia ryhtymään töihin rauhan hyväksi.

Haluaisin sanoa heille kaikille, kuinka vähämerkityksisiä he sitten ovatkaan: ”Uskotte, ettei teillä ole vaikutusvaltaa, eikä teillä olekaan sitä, jos vetäydytte syrjään ja vaikenette. Mutta kun liitytte yhteen toistenne kanssa, annatte äänienne kuulua yhdessä muiden kanssa, teistä tulee vastustamaton voima, huutonne saavuttavat itsepintaisimminkin suljetut korvat, ja pakotatte vastustajanne tunnustamaan oikeutetut pyrkimyksenne.”

Kuva: Wikipedia

Ehkä voimakkaimpana kirjoituksesta jäi mieleen 1800-luvun tulevaisuususko, joka oli ymmärrettävää siltä kannalta, että maailma oli sadan vuoden aikana kehittynyt todella paljon, oli kehitetty hämmästyttäviä uusia keksintöjä, opittu tietämään bakteereista ja saatu uusia keinoja sairauksien hoitamiseen ja muutenkin saatu tietää luonnosta enemmän ja paikkansapitävämpää tietoa kuin ennen. Mielenkiintoista oli myös se, että Passyn mielestä jo tuolloin kaikki kansat olivat tiiviisti yhteydessä toisiinsa ja yhden hyvinvointi riippui toisen hyvinvoinnista - maailma oli uusien kommunikaatiovälineiden, rautatien ja höyryvoiman myötä pienentynyt ja kauppa oli kansainvälistynyt.

Passy mainitsee puheensa alussa "lempeän unelmoijan" Abbé de Saint-Pierren (Charles-Irénée Castel de Saint-Pierre, 1658-1743), ja hän osoittautuikin kiinnostavaksi henkilöksi. K. P. Arnoldsonin kirjaa lukiessani olin ollut yllättynyt siitä, että Euroopan unionin tapaista järjestöä oli ehdotettu jo 1800-luvulla, mutta Saint-Pierre oli puhunut tämän kaltaisesta järjestöstä jo 1600-luvun lopulla tai 1700-luvun alkupuolella! Monet muutkin hänen ajatuksensa olivat hätkähdyttävän nykyaikaisia: hän kannatti mm. tasa-arvoista verotusta, esim. progressiivista tuloveroa, ilmaista julkista koulutusta niin tytöille kuin pojillekin, liikenneyhteyksien parantamista kaupan edistämiseksi sekä kansainvälistä oikeutta ja valtioiden välistä liittoa (Wikipedia).

Vaikka Passy vaikuttaakin sympaattiselta ja lempeältä ihmiseltä ja pidin hänen puheestaan, hän tuntui pitävän kauppaa pelkästään hyvänä asiana eikä juurikaan puhunut sääntelemättömän kapitalismin huonoista seurauksista tai työläisten sorrosta ja työläisten oikeuksista, jotka kuitenkin olivat 1800-luvun lopulla ongelmallisia ja vaikeita asioita. Hän viittaa tähän kuitenkin ohimennen: Työ, hyvät herrat, ymmärtää, vaikkakin vielä vain epäselvästi, että se ei saa sitä mikä sille kuuluu, ja se alkaa vaatia oikeuksiaan. (20) Hän näki rauhan lähinnä vain valtioiden välisenä asiana eikä kiinnittänyt huomiota valtioiden sisäisiin ongelmiin, kuten epäoikeudenmukaiseen tulon- ja vallanjakoon, köyhyyteen ja siihen, ettei naisilla ollut äänioikeutta.

Kirjoitus oli myös kielelliseltä kannalta kiinnostava. Nykyäänhän kaikki ruotsin verbien persoonamuodot ovat samanlaiset, mutta tässä tekstissä joillakin persoonamuodoilla oli eri päätteet. Tekstissä käytettiin usein esimerkiksi -en-loppuista teitittelymuotoa, johon liittyi myös aivan oma pronomini "I", esimerkiksi näin: I ären ("te olette"), I viljen, I arbeten, I uppmanen, I sen...

Kirjoitus oli mielestäni niin viehättävä, että ajattelin lisätä kulttuurista monimuotoisuutta kääntämällä sen blogiini. Syitä tähän ovat se, että Passy oli tärkeä hahmo 1800-luvun rauhanliikkeessä eikä Suomen kirjastoissa näyttäisi olevan häneltä muuta kuin yksi kappale tätä ruotsiksi käännettyä puhetta (ja pari vanhempaa ranskankielistä kirjaa), joka saattaa joskus joutua hukkaan, sekä se, että kirjoitus antaa osaltaan kiinnostavan kuvan 1800-luvun tunnelmista ja ajatuksista. Lisäksi puhe on kaunopuheinen ja helppolukuinen.

Vihkosen kannessa on aiheeseen sopivasti viirivehkan (Spathiphyllum) näköisiä kukkia. Niiden nimi on ruotsiksi fredskalla ja englanniksi peace lily (ranskaksi niiden nimi on fleur de lune, kuunkukka, joka on sinänsä kaunis nimi muttei viittaa rauhaan).

Edit 24.10.2020.

Frédéric Passy: Fredsutopien. Tal, 1899. Småskrifter utgifna af Sveriges Kvinnliga Fredsförening 3. Albert Bonniers förlag. Lyhennetty käännös ranskasta ruotsiin: Louise Fraenckel. Kansi: "EB" (ei tietoja). 29 sivua.

Minna Canth: Hän on Sysmästä, 1893

Minna Canth on vakavien näytelmien lisäksi (olen lukenut nuorena ravisuttavan Työmiehen vaimon) kirjoittanut myös kevyempiä näytelmiä. Tämän teoksen hän kirjoitti tukeakseen Kuopion suomalaista yhteiskoulua, ja se on mukaelma saksalaisesta huvinäytelmästä Die Braut aus Pommern.

Näytelmän keskeisiä henkilöitä ovat nuoret naiset, sysmäläinen Kerttu ja hänen ystävänsä Toini, kauppaneuvossetänsä luona asuva varatuomari Valter sekä kauppaneuvoksen konttoristi Heikki. Serkukset Kerttu ja Valter eivät ole tavanneet toisiaan. Kauppaneuvos haluaa heidän menevän naimisiin, ja ajattelee, että Heikin kanssa hummaileva (tai kuten Canth sanoo, ”viftaileva”) ja Helsingissä rahaa hävittävä Valter tasaantuu, kun saa itselleen hyvän vaimon. Valterilla on kuitenkin ennakkoluuloja sysmäläisiä kohtaan, joita hän pitää prototyyppisinä murretta vääntävinä maalaistallukoina. Heikki puolestaan ottaisi mielellään minkälaisen vaimon tahansa, kunhan tällä vain olisi rahaa.

Neuvokkaat Kerttu ja Toini kuitenkin omaksuvat erilaisia identiteettejä, pyörittävät miehiä miten haluavat ja antavat molemmille opetuksen. Valter ehkä oppii, että vaimossa pitää katsoa muutakin kuin ulkonaisia seikkoja, koska lopussa Kertun sysmäläisyydellä ei ole enää mitään väliä, ja muutenkin Valter tuntuu näytelmän lopussa vähän aikuisemmalta kuin alussa.

KAUPPANEUVOS. Ai, ai, ai, ai! Tytöt veitikat, te pidätte miehiä pilkkananne! Siinä nyt on naisemansipatsionin seurauksia. Mutta malttakaahan –!

HEIKKI. Niin – kauppaneuvos on itse ollut heillä liittolaisena. Unohditte miehisen arvonne.

KAUPPANEUVOS. Saivat minut narratuksi mukaansa. Mutta se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Tästä lähtein lupaan aina uskollisesti pitää miesten puolta.

KERTTU. Mutta olipa tää yhtä kaikki vähän sommoo, eikös ollunna, eno?

Myös tässä huvinäytelmässä voi nähdä Canthin vakavammissa näytelmissä olevia teemoja. Vaikka kauppaneuvos vakuutteleekin Kertulle kovasti, että Valter on pohjimmiltaan kunnollinen ja hänestä tulee kelpo mies, kunhan pääsee kelpo vaimon kanssa naimisiin, Valter ei tunnu varsinaisesti ihanneaviomieheltä (juo, hummailee, tuhlaa rahaa ja odottaa setänsä maksavan velat). Näytelmässä naiset ovat nuoria miehiä fiksumpia ja järkevämpiä. Tämä komediakin siis muistuttaa siitä, että vaikka miehillä oli valta yhteiskunnassa, tämä seikka ei tehnyt heistä moraalisesti tai älyllisesti parempia kuin naiset. Näytelmässä nauretaan myös ”sivistyneille” ja ”hienostuneille” ihmisille, jotka pitävät itseään maalaisväkeä parempina.

Näytelmän on lukenut myös Kirjakaapin kummitus.

Minna Canthin näytelmät

Murtovarkaus 1878, painettuna 1883

Työmiehen vaimo 1885

Roinilan talossa 1885

Kovan onnen lapsia 1888

Papin perhe 1891

Hän on Sysmästä 1893

Sylvi 1893

Spiritistinen istunto 1894
Kotoa pois 1895

Anna Liisa 1895

Minna Canth: Hän on Sysmästä. Yksinäytöksinen huvinäytelmä, 1918 (1893). WSOY:n näytelmäsarja 14. 68 sivua.