tiistai 29. syyskuuta 2020

Vesa Sisättö: 101 yllättävää faktaa, 2019

Tämä on mukava pieni kirja, johon Vesa Sisättö on kerännyt sivun pituisia tietoiskuja monilta eri aloilta: eläintiede, astronomia, historia, biologia, psykologia.... Sisättö sanoo kirjasta, että se sisältää tiedon herkkupaloja ja jälkiruokia, mistä olen samaa mieltä: nämä 101 faktaa eivät ole mitään kovin oleellisia tietoja maailmasta, mutta niiden lukeminen piristää painavamman tiedon lomassa ja omalla tavallaan ne laajentavat maailmankuvaa. Jotkin tiedoista (kuten se, että pingviinien kakka näkyy avaruuteen) myös liittyvät suurempiin ja oleellisempiin asioihin. Joitakin asioita tiesin ennestään, mutta useimpia en. Kirja on kiinnostavasti ja sujuvasti kirjoitettu, ja sitä oli hauska lukea.

Tässä muutama näyte aiheista (lisätietoja löytyy kirjasta):
- Vompatin kakka on nelikulmaista.
- Urho Kekkosella ei ollut ajokorttia.
- Sokeana syntyneet eivät sairastu skitsofreniaan.
- Kaikki eurooppalaiset ovat Kaarle Suuren jälkeläisiä.
- Kuoleminen on kielletty Huippuvuorilla.

Kirja on luettu myös ainakin Matti Kinnusen blogissa.

Vesa Sisättö: 101 yllättävää faktaa, 2019. Avain. 107 sivua.

perjantai 25. syyskuuta 2020

Celia Fremlin: The Trouble Makers, 2018 (1963)

Palasin taas uuden lempparini Celia Fremlinin pariin. Tuntuu  harhaanjohtavalta nimittää hänen kirjojaan dekkareiksi, sillä vaikka niissä tapahtuu aina kuolemantapaus tai murha, se tapahtuu vasta aivan kirjan lopussa. Koko siihenastinen kirja on sen kuvausta, miten tähän on päädytty, miten hankalat ihmissuhteet ja ihmisten toiveet ja intohimot, joskus myös mielenterveyden järkkyminen (mutta mikä tämän sitten on saanut aikaan?) on johtanut tähän.

Ehkä Fremlinin kirjat ovat juuri sen takia niin kiehtovia, että ne ovat eräänlainen psykologisen romaanin ja dekkarin risteytys. Vaikka kirjoissa ei kovin paljon tapahdukaan, ihmisten mielenliikkeiden herkkä ja taitava kuvaus pitää mielenkiinnon yllä, kirjat on kirjoitettu ilmavasti ja niissä on myös huumoria. Useimmat lukemani Fremlinin kirjat on kirjoitettu naisnäkökulmasta, varsinkin vanhemmat (Echoing Stones -kirjassa näkökulma vaihteli mies- ja naispäähenkilön välillä). Tässä kirjassa, kuten Hetkissä ennen aamunkoittoa, keskiöön nousee 1950- tai 1960-luvun kotirouvan lähiöelämän klaustrofobisuus, ahdistavuus ja turhauttavuus sekä ongelmallinen suhde aviomieheen.

"I say! Isn't it all tidy!" [Katharine's husband Stephen] exclaimed wonderingly as they entered Stella's sitting-room. "Just look at it, Katharine! Why doesn't our sitting-room look like this?"
        Because our children aren't at boarding school; that was the answer, of course, though it was hardly for Katharine to give it. But she did think Stella might have done so; instead, Stella just looked inordinately pleased with herself, gave Stephen the most comfortable chair by the fire, and remarked smugly: "Oh, there's nothing to it, really, you know. I always think that tidiness is just a state of mind. If your mind is uncluttered and at peace with itself, then your home will be uncluttered and peaceful too."
        What a lie, thought Katharine crossly. What sort of a fool was going to believe that it was an uncluttered mind that had blackleaded the grate, polished the tiles, and cleaned all the paintwork. It didn't need an uncluttered mind at all; it needed several absorbent rags and about two hours of leisure, and Stella must know this as well as anybody. (129)

Aviomiehet ovat varsinkin tässä kirjassa ongelma. Melkein kaikki naapuruston naiset valittavat miehistään enemmän tai vähemmän, Mary kuitenkin vielä muita enemmän. Vaikka Katharine, kirjan näkökulmahenkilö, tunteekin asiasta huonoa omaatuntoa, Maryn kertomukset ongelmistaan helpottavat vähän hänen tunnettaan siitä, että hän on vieraantunut miehestään - ei heillä sentään noin huonosti mene. Sitten salaperäinen sadetakkiin pukeutunut mies lyö Maryn miestä veitsellä käteen tämän kotona, Mary tekee Katharinelle tunnustuksen, eikä Katharine enää tiedä mikä on totta ja mikä ei.

Siinä juoni suunnilleen on, eikä kirja silti ollut mielestäni ollenkaan tylsä, koska ihmissuhteiden kuvaaminen oli niin kiinnostavaa. Jo kirjan alku vei mukanaan, kun Fremlin kuvaa Katharinea odottamassa bussia tihkusateessa töistä tullessaan ja muutamalla sivulla luo kuvan hänen elämästään ja ongelmistaan hänen tarkkaillessaan muita pysäkillä odottavia naisia. Tässä kirjassa Katharine käy osapäivätöissä konekirjoittajana, mutta se ei muuta kotirouvanäkökulmaa, koska hän on silti ainoana vastuussa kodinhoidosta, ruoanlaitosta ja lapsista. Katharine kehittyy kirjan kuluessa, melko huomaamatta, mutta muutoksen näkee selvästi kirjan lopussa.

Celia Fremlin: The Trouble Makers, 2018 (1963). Dover Publications, Inc. 194 sivua.

tiistai 22. syyskuuta 2020

Lorraine Hansberry: A Raisin in the Sun, 1994 (1959) - musta näytelmäkirjailija!

Vaikka Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteen myötä on löytynyt kiinnostavia uusia kirjailijatuttavuuksia ja vaikka kirjallisuuden kaanon on viime vuosikymmeninä onneksi vähitellen laajentunut käsittämään yhä enemmän muitakin kuin valkoisia miehiä, vielä ei ollut tätä ennen tullut vastaan yhtään ei-valkoista näytelmäkirjailijaa, joten oli hienoa, että tämä näytelmä löytyi kirjaston hyllystä. Vaikka kirjan kannessa näytelmää kehutaan "yhdeksi suurista amerikkalaisista näytelmistä", ainakaan minä en ollut koskaan kuullutkaan siitä enkä myöskään sen kirjoittajasta Lorraine Hansberrystä, jonka kuva on kirjan kannessa. Kun A Raisin in the Sun esitettiin vuonna 1959, Hansberry oli vasta 29-vuotias. Hän kuoli traagisesti syöpään vain 34-vuotiaana vuonna 1965.

Tämä näytelmä on kirjailijaesittelyn mukaan julkaistu ja sitä on esitetty ympäri maailmaa yli kolmellakymmenellä kielellä, sitä on esitetty Yhdysvalloissa tuhansia kertoja, ja siitä on tehty musikaali, elokuva ja televisioesitys. Miten en ole koskaan kuullut tästä, vaikka tunnen ainakin nimeltä muut näytelmät, joista kirjan kannessa puhutaan?

Näytelmän nimi tulee Harlemin renessanssi -liikkeen yhden edustajan, runoilijan ja kansalaisaktivistin Langston Hughesin runosta, joka on näytelmän mottona.

What happens to a dream deferred?
Does it dry up
Like a raisin in the sun?
Or fester like a sore -
And then run?
Does it stink like rotten meat
Or crust and sugar over -
Like a syrupy sweet?

Maybe it just sags
Like a heavy load.

Or does it explode?

Näytelmässä onkin kyse unelmista. Se kertoo Chicagon Southsidessa pienessä ja ahtaassa kerrostaloasunnossa asuvasta afroamerikkalaisesta Youngerin perheestä, johon kuuluu perheen matriarkka, sitä koossapitävä ja yleensä lempeällä otteella hallitseva äiti Lena, hänen tyttärensä Beneatha eli Benny (joka tuntui minusta Hansberryn alter egolta), Lenan poika Walter Lee ja tämän vaimo Ruth, ja näiden kymmenvuotias poika Travis. Näytelmässä ovat mukana myös Beneathan poikaystävät, varakkaan mustan perheen poika George Murchison ja nigerialainen yliopisto-opiskelija Joseph Asagai sekä pari muuta henkilöä. Ruth työskentelee kotiapulaisena, Walter autonkuljettajana ja Beneatha opiskelee lääkäriksi.

Kirjan alussa perhe odottaa äidille seuraavana päivänä tulevaa kymmenen tuhannen dollarin shekkiä, joka on isän kuoleman jälkeen tuleva (henki?)vakuutusmaksu. Kaikilla perheenjäsenillä olisi käyttöä rahalle: Lena haluaisi muuttaa omaan taloon, jossa hän saisi hoitaa puutarhaa ja jossa Travis voisi leikkiä pihalla eikä kadulla rottien seurassa, Benny haluaisi opiskella ilman rahahuolia, Ruth päästä muuttamaan nykyisestä torakoiden kiusaamasta pikku huoneistosta omaan taloon ja turhautunut Walter toteuttaa kaveriensa liiketoimintasuunnitelmia, joiden avulla pitäisi rikastua nopeasti. Äiti on kuitenkin se, joka päättää rahojen käytöstä.

Youngerien perheyhteys on vahva, ja riidoista ja joskus katkeristakin väittelyistä huolimatta perheenjäsenet rakastavat toisiaan. Köyhä arki ja työnteko pienellä palkalla ilman toivoa muutoksesta parempaan kuitenkin kuluttaa tätä rakkautta. Äiti Lena on tyytyväinen siitä, että perheen ei tarvitse kestää rotuerottelua (joka tuolloin oli etelävaltioissa vielä voimassa), kuten etelässä, mutta nuoremmalle sukupolvelle tämä ei riitä, vaan he tahtovat jotain enemmän.

Kun perhe miettii muuttamista valkoisten asuinalueelle (koska siellä talot ovat paljon halvempia kuin mustien omakotialueilla), vaikka tässä on vaarana se, että valkoiset pommittaisivat taloa, Ruth sanoo: Well - well - 'course I ain't one never been 'fraid of no crackers, mind you - but - well, wasn't there no other houses nowhere? (93) Tätä lukiessa ajattelin, että en minä ole mikään cracker eli "korppu" tai "keksi", ja on loukkaavaa, vähättelevää ja yleistävää nimittää kaikkia valkoisia tuolla tavalla. Entäpä jos tällaisia tai vielä pahempia nimityksiä omasta ryhmästä kuulisi säännöllisesti? Ei olisi kivaa, ei.

Kaikki henkilöhahmot ovat tässä näytelmässä elävän ja todellisen tuntuisia. Bennyn poikaystävätkin tuntuvat aidoilta, mutta he edustavat näytelmässä myös oman ryhmänsä (musta afrikkalainen ja rikas pinnallinen musta mies) ihmisiä. Kaikki perheen jäsenet ovat mielenkiintoisia, moniulotteisia henkilöitä, ja tapahtumat näki vuorotellen eri henkilöiden kannalta. Itselleni kiinnostavimmaksi nousi tytär Beneatha, joka on älykäs, kapinallinen (hän sanoo äidilleen, ettei usko Jumalaan, mistä tämä suuttuu kovasti), vihainen ja turhautunut. Hän hakee positiivista identiteettiä eri harrastuksista ja Afrikan kulttuureista, erityisesti Nigeriasta. Ehkä näytelmän keskushenkilö on kuitenkin Walter, jonka unelmat ja niiden toteutuminen tai toteutumattomuus on näytelmän keskiössä.

Ensin minusta tuntui, että kiinnostavuudestaan ja taitavuudestaan huolimatta näytelmällä ei ole minulle henkilökohtaista merkittävyyttä, koska se kertoo mustasta amerikkalaisesta perheestä 1950-luvulla; se, että näytelmän ihmiset ovat afroamerikkalaisia, on siinä olennaista. Sitten aloin kuitenkin nähdä siinä yhtymäkohtia omaan ja ylipäätään kaikkien ihmisten elämään: perhesuhteet ja perheen merkitys, identiteetin etsintä, turhautuminen, sukupolvien erot, miesten ja naisten roolit, ympäröivän yhteiskunnan kielteiset asenteet, rahan puutteen merkitys elämälle, ylpeys, itsekunnioitus, valintojen teko, pettymykset, toiveet ja unelmat ovat asioita, jotka saattavat koskettaa kaikkia ihmisiä. Ei siis ole ihme, että näytelmä on saanut lukijoita ja katsojia ympäri maailmaa.

MAMA There is always something left to love. And if you ain't learned that, you ain't learned nothing. ... Child, when do you think is the time to love somebody the most? When they done good and made things easy for everybody? Well then, you ain't through learning - because that ain't the time at all. It's when he's at his lowest and can't believe in hisself 'cause the world done whipped him so! When you starts measuring somebody, measure him right, child, measure him right. Make sure you done taken into account what hills and valleys he come through before he got to wherever he is.

Näytelmä on hyvin kirjoitettu ja koskettava, ja kuten lainauksista voi huomata, se on kirjoitettu puhekielellä. Tässä painoksessa on näytelmätuottaja Robert Nemiroffin esipuhe. Nemiroff oli naimisissa Hansberryn kanssa, mutta Hansberry erosi hänestä kolme vuotta ennen varhaista kuolemaansa ja eli sitten lesbona Greenwich Villagessa (Wikipedia). Muita Hansberryn teoksia ovat To Be Young, Gifted and Black (samannimiset näytelmä ja elämäkerrallinen teos); The Sign in Sidney Brustein's Window; The Drinking Gourd; Les Blancs; What Use Are Flowers? ja The Movement (valokuvahistoria kansalaisoikeusliikkeestä).

Youtubesta löytyy American Playhousen 1980-luvulla tehty näytelmän esitys kokonaisuudessaan täältä. Siinä Walteria esittää Danny Glover. Näytelmän ensiesityksessä häntä esitti Sidney Poitier, samoin vuoden 1961 elokuvassa. Tästä aiemmasta elokuvasta löysin lyhyellä etsimisellä vain tämän lyhyen videon, joka keskittyy Sidney Poitieriin ja hänen rooliinsa näytelmässä. Vanhempi elokuva näyttäisi minulla vastaavan syystä tai toisesta uutta enemmän sitä mielikuvaa, jonka sain lukiessa (paitsi että eräässä kuvassa perhe on omakotitalon pihalla, vaikka näytelmä sijoittuu kokonaisuudessaan kerrostaloasuntoon).

Tämä näytelmä sopii mukavasti kahteen haasteeseen, Shakespearen sisaruksiin ja ei-valkoisiin ei-miehiin. Tämä on myös kahdeskymmenes näytelmähaasteeseen lukemani näytelmä, ei hassumpaa.

Edit 25.9.20.

Lorraine Hansberry: A Raisin in the Sun, with an introduction by Robert Nemiroff, 1994 (näytelmän ensiesitys vuonna 1959). Vintage Books. Nemiroffin esipuhe 12 sivua, näytelmä 129 sivua.

lauantai 19. syyskuuta 2020

K. P. Arnoldson: Oikeutta kohden, 1909 (rauhannobelistit 1908)

Hyppäsin rauhannobelistisarjassani vuoden 1907 yli, koska tämän vuoden kahdesta palkitusta, italialaisesta Ernesto Teodoro Monetasta ja ranskalaisesta Louis Renaultista, ei löytynyt mitään kirjoja. Vuonna 1908 oli myös kaksi palkittua, joista toinen oli ruotsalainen Klas Pontus Arnoldson (1844-1916), Svenska freds- och skiljedomsföreningenin perustaja. Tämä järjestö vaikuttaa nykyäänkin ilahduttavan aktiiviselta - tässäkin voi huomata, kuten joidenkin aiempien rauhannobelistien kohdalla, että vaikka heidän nimiään ei enää juuri muisteta, heidän perustamansa järjestöt ovat edelleen toiminnassa ja vaikuttavat rauhan hyväksi. (Oletin ensin, että skiljedom liittyy avioeroihin (erota = skilja sig) ja ihmettelin tätä, mutta se tarkoittaa välitystuomiota tai sovittelua, englanniksi arbitration. Olisi toki mielenkiintoinen ajatus, että avioerojen edistämisestä olisi 1900-luvun alussa saanut Nobelin rauhanpalkinnon. Minkä verran valinnanmahdollisuutemme ja oikeutemme vaikuttavat hyvinvointiimme?)

Arnoldsonin kirjoittamissa kirjoissa olisi ollut jopa valinnanvaraa, yli 800-sivuinen Seklernas hopp: en bok om världsfreden (1901) sekä tämä 83-sivuinen kirja. Valitsin tämän :-), vaikka olisikin ollut mielenkiintoista nähdä, mitä tuo ruotsinkielinen järkäle olisi pitänyt sisällään (se olisi pitänyt tilata kaukolainana kuten tämäkin, joten en päässyt selailemaan sitä). Jo sen olemassaolosta kuitenkin huomaa, että Arnoldson oli pohtinut rauhanasiaa jo vuonna 1901 paljon ja syvällisesti ja toiminut sen hyväksi. Hän oli myös hyvin tuottelias kirjailija, ruotsinkielisessä Wikipediassa on lista hänen kirjoistaan.

Tämä lyhyt kirja käsittelee monipuolisesti niitä rauhanasiaa edistäneitä ihmisiä ja tapahtumia, joiden ansiosta Haagin konferenssit (1899 ja 1907) toteutuivat. Mitkä Haagin konferenssit? Tämä oli kirjan ongelma, sillä vaikka se on ihan helppolukuinen, asioita ei juuri selitellä, vaan lukijalla oletetaan olevan tarvittavat taustatiedot. Sen takia osa kirjan sisällöstä meni minulta ohi. Kirja käsitteli myös suurelta osin kansainvälisen oikeuden asioita (johon nämä Haagin konferenssitkin liittyivät), joista monet näin yli sata vuotta myöhemmin eivät tuntuneet kovin tärkeiltä.

Kirjan alussa kerrottiin amerikkalaisesta sepästä Elihu Burrittista, josta en ollut koskaan kuullut, mutta jota Arnoldson piti yhtenä tärkeimmistä 1800-luvulla rauhan hyväksi työskennelleistä ihmisistä. Hän matkusteli Amerikassa ja Euroopassa edistämässä rauhaa ja osasi noin kolmeakymmentä kieltä. Arnoldsonin mukaan hänelle ja hänen ajatuksilleen naurettiin usein, mutta sinnikkyydellään hän sai monet ihmiset lopulta rauhanasian puolelle. Kirjallisuuden näkökulmasta on kiinnostavaa, että Victor Hugo oli vuonna 1849 puhunut Pariisin rauhankonferenssissa rauhan puolesta, ja vuonna 1867 hän perusti Giuseppe Garibaldin ja Charles Lemonnierin kanssa kansainvälisen rauhan- ja vapaudenliiton.

"Kaikkia sivistyneitä hallituksia kehoitetaan sovinto-oikeustoihin lykkäämään kaikki kansainväliset riitaisuudet." (54)

Kirjassa oli monia kiinnostavia kohtia. Kirjan nimi Oikeutta kohden tarkoittaa ilmeisesti ihan konkreettista oikeutta, sovinto-oikeutta, josta kirjassa puhutaan todella paljon. Sovinto-oikeus (tai nykyaikaisemmin sovittelu- tai välitysoikeus) tarkoittaa sitä, että kiistaa käyvien valtioiden riita ratkaistaisiin puolueettomassa, eri valtioiden edustajista koostuvassa välityselimessä, jolloin sotaa ei syttyisi. Minusta tämä olisi loistava idea, ja tällaisesta oli tuolloin saatu jo jonkin verran hyviä tuloksia (yhtenä esimerkkinä tärkeä sovittelutapaus USA:n ja Iso-Britannian välillä, jossa Iso-Britannia maksoi sovittelun tuloksena USA:lle 15,5 miljoonaa dollaria korvauksena brittilaivojen käytöstä Yhdysvaltojen sisällissodan aikana). Pysyvä välitystuomioistuin näyttää olevan eräänlainen tällainen oikeus, mutta se taitaa nykyisessä muodossaan olla melko hampaaton.

Kirja oli myös hätkähdyttävä, koska siitä huomasi, että esimerkiksi EU:n kaltaisen järjestön perustamista suunniteltiin jo 1800-luvulla, ja YK:n itujakin kirjassa saattoi huomata. Kirjan maailma koostui melkein kokonaan Euroopasta ja Amerikasta (Theodore Roosevelt mainittiin siinä ehkä kolme kertaa), mikä oli tietysti hyvin 1800-lukulaista ja kapeakatseista. Monet kirjan ideoista tuntuivat kuitenkin edelleen hyviltä, siinä puhuttiin esimerkiksi aseellisen rauhan haitallisuudesta. Aseellinen rauha tarkoitti ilmeisesti suunnilleen samaa kuin kylmä sota myöhemmin, tarkemmin sanoen sotaan varautumista ja siihen varustautumista myös rauhan aikana, ja kirjassa vaadittiin aseistariisuntaa. Aseiden tuhovoima oli jo 1800-luvulla suuri, mitä ei välttämättä nykyään tule ajatelleeksi, mutta tämä tuli hyvin esiin Henri Dunantin elämäkerrassa ja Bertha von Suttnerin romaanissa.

Hallitukset eivät enää olleet suurten liikkeiden etunenässä, vaan ainoastaan häntäpäässä, selitti Girardin. Hän kehoitti uutteraan työhön yleisen aseidenriisumisen hyväksi. Ei intohimoihin, vaan aatteisiin ja todellisiin etuihin, etenkin veronmaksajain kukkaroihin vetoamalla arveli hän voitavan edistää sellaista työtä suurella menestyksellä. (15)

Aseistariisunnalle annettiin humanitaaristen syiden lisäksi taloudellisia perusteita: jos aseisiin ei käytettäisi rahaa, ihmisten hyvinvoinnin edistämiseen riittäisi paljon varoja, ja ottaen huomioon miten järjettömän suuria varsinkin suurvaltojen, mutta myös pienempien valtioiden "puolustus"menot nykyään ovat, tämä näkemys on helppo allekirjoittaa (varsinkin kun kukaan ei ehkä voisi käyttää nykyisiä ydinaseita ilman ydintalvea, Ylen asiaan liittyvä artikkeli tässä). Kenelle verovarojen käyttämisestä sotilaallisiin tarkoituksiin on hyötyä? Jos kaikkien valtioiden välillä olisi tuollainen sovinto-oikeussopimus, aseita ei tarvittaisi - paitsi että nykyään monet konfliktit ja sodat ovat valtioiden sisäisiä, mistä tässä kirjassa ei puhuta mitään, mutta sovinto-oikeutta voisi varmaan soveltaa tällaisiinkin konflikteihin.

Kirjaa lukiessa tuli sellainen tunne, että kun aseistariisunnasta, valtioidenvälisestä sovittelusta ja muista vastaavista asioista on puhuttu ja niiden hyväksi on työskennelty jo 1800-luvulta alkaen, miksei niitä ole jo saatu aikaan? On myös tosi surullista, että tällaisen aktiivisen, innostuneen ja hyviä tuloksia saaneen rauhantyön jälkeen tuli kaksi maailmansotaa ja kaikki niihin liittyneet hirveydet. Toisaalta näihin rauhannobelisteihin tutustuminen antaa 1900-luvun alkupuolen sotaiselle historialle myös vastapainon, joka jää yleensä historiankirjoituksessa pimentoon: sodalle on ollut aina aktiivisia vastavoimia, ja niitä pitäisi tuoda enemmän esille ja antaa niiden työlle enemmän resursseja. Jos esimerkiksi nykyään ydinaseisiin ja muihin sotilaallisiin menoihin vuosittain käytettävät sadat miljardit dollarit tai edes puolet niistä käytettäisiin ilmastonmuutoksen hidastamiseen ja sen seurausten lieventämiseen, ympäristön tilan parantamiseen, koulutukseen, köyhyyden vähentämiseen ja ystävällisten suhteiden aikaansaamiseen eri maiden ja ryhmien välille, tämä edistäisi rauhaa, turvallisuutta ja hyvinvointia paljon enemmän kuin aseet. (Wikipedian mukaan sotilaallisiin menoihin käytettiin maailmanlaajuisesti noin 1750 miljardia dollaria vuonna 2013.)

En suosittele tätä kirjaa lukunautinnoksi, mutta siinä on pasifismista ja sen historiasta kiinnostuneille myös nykyajan näkökulmasta kiinnostavia kohtia.

Kirjan kääntäjä on mystisesti "Aatto M.". Kyllähän anonyymit tai taiteilijanimeä käyttävät kirjailijat ovat tuttu ilmiö, mutta anonyymi kääntäjä...? Itsestään Klas Pontus Arnoldson ei tässä kirjassa puhunut mitään, kääntäjä esittelee kirjailijan näin (s. 1):

Klas Pontus Arnoldson syntyi 27 päivänä lokakuuta 1844 Göteborgissa. 1882-1887 oli hän Ruotsin valtiopäiväin toisen kamarin jäsen, jona hän 1883 nosti kysymykset Ruotsin ja Norjan puolueettomuudesta ja pienten valtioiden riippumattomuudesta, saaden siten aikaan pysyvän kansanliikkeen näiden vaatimusten hyväksi. Vuonna 1883 hän perusti Ruotsin rauhan- ja sovinto-oikeusyhdistyksen, joka nykyäänkin on ripeässä toiminnassa. Vuodesta 1888 saattoi hän Ruotsissa ja Norjassa käyntiin anomusliikkeen sovinto-oikeus-sopimusten hyväksi ja piti sitä kauvan vireillä. Useissa toimittamissaan sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa samoin kuin muissakin sanomissa ja aikakauslehdissä on hän edustanut rauhanaatetta. Kirjoissaan on hän käsitellyt monia eri aloja, ja yksin rauhanasiasta on hän kirjoittanut toistakymmentä kirjaa. Tunnetuin niistä on "Pax mundi", joka 1892 ilmestyi englanninkielellä ja 1895 saksaksi. Suurin niistä on "Seklernas hopp, en bok om världsfreden", joka valmistui vuonna 1901 ja sisältää yhdeksättäsataa sivua.

Kiinnostuneille "suunnitelma eurooppalaiseen valtioliittoon" (s. 36-37) - EU:lla on pitkät juuret! Lukijan oletetaan tietävän, mitä nuo "kuusi suurvaltaa" ovat, koska niitä ei selitetä missään. Ranska, Englanti ja Saksa kuuluivat varmasti näihin, mutta muut? Itävalta-Unkari? Venäjä? Italia?

Viimeisenä elinvuotenaan (1881) esitti [sveitsiläinen Johann Kaspar] Bluntschli suunnitelman eurooppalaiseen valtioliittoon, jolla olisi tarkoituksena suojella eri valtioiden itsenäisyyttä, vapautta ja alue-eheyttä.
        Eurooppa jaetaan tässä kolmeen valtaryhmään: 1) kuusi suurvaltaa; 2) länsivallat, käsittäen Espanjan, Portugalin, Belgian, Hollannin, Tanskan, Ruotsin, Norjan ja Sveitsin; 3) itäiset vallat Turkki, Kreikka, Rumania [sic], Serbia ja Montenegro.
        Kaikkien näiden valtioiden pitäisi lähettää asiamiehiä liittoneuvostoon, jossa suurvalloilla olisi kaksi ääntä kullakin ja muilla valloilla yksi kullakin.
         Samoin olisi senaatti, minkä muodostaisi 8-10 jäsentä kustakin suurvallasta ja 4-5 jokaisesta muusta.
         Neuvottelut tapahtuvat englannin, ranskan ja saksan kielillä.
         Puheenjohtajanvirka vaihtuisi suurvaltain välillä.
         Kokouspaikan tulisi vaihtua eri valtioiden kesken, kuitenkin välttäen suuria pääkaupunkeja, joiden väestö voisi vaikuttaa painostavasti neuvoston päätöksiin.
         Tämä eurooppalainen areopagi olisi ensi sijassa sovinto-oikeustona valtioliiton jäsenten keskinäisten riitojen tuomitsemiseksi.
         Edelleen tulisi sen tehtäväksi kehittää kansainvälistä oikeutta ja antaa tavaksi tulleille menettelyille lain voima.
         Se antaisi yleistä kansainvälistä oikeutta koskevia lakeja; pitäisi huolta kansain rauhan säilymisestä ja suuren kansainvälisen oikeuden-politiikan harjoittamisesta sekä huolehtisi kansainvälisestä hallinnosta ja oikeushoidosta kaiken suhteen, mikä koskee keskusliikettä, rikoksellisten luovuttamista, rajanjärjestelyä, terveydenhoitokysymyksiä, vahingonkorvausta, rahalaitosta  j. n. e.
        Toimeenpanovalta jätettäisiin suurvalloille. Mutta sitä voitaisiin käyttää ainoastaan sellaisten päätösten toimeenpanemiseen, jotka senaatti ja kaksi kolmannesta liittoneuvostosta tekevät.

 

Muista ottaa miehesi verotustodistus mukaan, kun menet hakemaan kirjastokorttia. Ja enempää ei lainata kuin kaksi kirjaa yhdellä kertaa, ja toisen niistä pitää olla tietokirja.

 

Vuoden 1907 välistä jääneet rauhannobelistit (jaettu palkinto):

Ernesto Teodoro Moneta, Italia, avainhahmo italialaisessa rauhanliikkeessä
Louis Renault, Ranska, johtava kansainvälisen oikeuden lakimies ja Pysyvän välitystuomioistuimen jäsen


Lisäys 20.9, 25.9. ja 26.9.20.

K. P. Arnoldson: Oikeutta kohden, 1909 (Fram till rätten: små epistlar under Haagkonferensen, 1907). Wäinämöisen kirjakauppa. Kääntäjä: Aatto M. 83 sivua.

tiistai 15. syyskuuta 2020

Samuli Heimonen: Me olemme susi, 2017


Olin katsellut tätä kirjaa jo ainakin vuoden ajan eri museokaupoissa (kyllä, minullakin on mainio Museokortti), kunnes vihdoin päätin ostaa sen. Ostopäätökseen vaikuttivat kirjan upeat kuvat ja aihe. Kirjassa on kuvien lisäksi 2-4 sivun esseitä, Samuli Heimosen viiden kirjoituksen lisäksi Pessi Raution teksti sekä Tiina Raevaaran vähän pidempi seitsemän sivun pituinen essee. Varsinkin Heimosen tekstit, joissa puhutaan susista, taiteesta ja susitaiteesta, olivat mielestäni kiinnostavia, samoin Raevaaran intohimoinen susien puolustuspuhe.

Kirja on tehty suden puolustukseksi, sen näkemiseksi jonain muuna kuin verenhimoisena petona, joka pitää tappaa. Suomessa on hyvin vähän susia ottaen huomioon miten laaja ja harvaanasuttu maa Suomi on (määrä on jonkin verran kasvanut kirjan julkaisuvuodesta 2017; vuoden 2020 maaliskuussa niitä oli Suomessa noin 230 yksilöä). Monissa muissa Euroopan maissa susitiheys on paljon suurempi, mutta suteen suhtaudutaan muualla meitä suvaitsevammin ja kotieläimiä suojataan aidoilla, laumanvartijakoirilla tai muualta lukemani tiedon mukaan myös kovaäänisillä aaseilla esimerkiksi Espanjassa. Italiassa tämä suvaitsevaisuus liittyy maan historiaankin, imettihän tarun mukaan Rooman perustajia Romulusta ja Remusta susi.

Kirja laajenee moneen suuntaan. Jossain tekstissä sanottiin, että ihmiset eivät pidä sudesta sen takia, ettei se ole koira eikä se välitä ihmisestä. Minusta se taas on yksi suden hyvä puoli, on hyvä, että on olemassa jotain villiä, jotain meistä riippumatonta, jotain mitä emme voi kontrolloida. Susi edustaa minulle erämaita, villeyttä, vapautta, luontoa, ei pahuutta. En tosin luultavasti haluaisi tavata sitä yksin metsässä, vaikka tiedänkin, etteivät sudet ole Suomessa tappaneet tai edes vahingoittaneet ihmistä 1800-luvun jälkeen (ihmisvahingoista hyvä artikkeli tässä), mutta tämä varovaisuus ei liity vain suteen, vaan myös karhu herättää minussa tervettä kunnioitusta. Kirjassa puhutaan lähinnä ihmisen suhteesta suteen, ei susista luonnossa omilla ehdoillaan elävinä eläiminä, ja painotetaan sitä, että susi on nähty pahana. Susi on kuitenkin paljon muutakin kuin tappaja; kirjassa olisi mielestäni voitu kertoa myös susien taidosta kommunikoida keskenään, niiden yhteisöistä, yhteistyöstä ja lempeydestä pentuja kohtaan.

Tarkastelen historiaa, taidetta, politiikkaa ja koko maailmaa suden kuvan kautta. (36) Susi edustaa ihmisille myös toiseutta (maahanmuuttajat ym.). Sutta katsoessamme näemme jotain pelottavaa, jotain josta emme tiedä varmasti mitä se on, jotain jonka olemus muodostuu omien pelkojemme ja toiveidemme pohjalta. Tein ensimmäisen susimaalauksen siksi, että minusta tuntui ettemme varsinaisesti näe sutta. Puhumme siitä ja luulemme tuntevamme sen, mutta todellisuudessa se jää tuntemattomaksi. ... Kaikki odotuksemme, pelkomme ja unelmamme heijastuvat aina kuviteltuun pintaan. (35)

Heimosen kirja nimenomaan pakottaa lukijan katsomaan sutta: useimmat kirjan sudet katsovat lukijaa suoraan silmiin. Tämä myös saa lukijan näkemään ne yksilöinä eikä massana, yksilöinä, joilla on tietynlainen historia ja luonne ja asema laumassaan. Kuvat ovat vahvoja, ilmeikkäitä muotokuvia, ja sudet tuntuvat puhuvan kirjan kuvissa katseensa kautta.

Jos käsityksiä sudesta halutaan muuttaa, pitää ensin käydä käsiksi mielikuvaan. Todellisissa muutoksissa ensin muuttuu mielikuva ja vasta sitten muuttuu maailma. Juuri tästä syystä muotokuvieni aihe on mielikuva eikä itse eläin. (81) Kaikissa Heimosen maalauksissa on jotain myyttistä, susi on melkein aina suden näköinen mutta maalaukset eivät ole puhtaan realistisia. Susimainen katse on silti aina nähtävissä ja tunnistettavissa.

Lopuksi täytyy sanoa, että kirja on valtavan kaunis: susi itsessään on upea eläin, ja Heimosen maalaukset vain ovat hienoja pienessäkin koossa. Tauluina ne ovat suurikokoisia, mikä varmaan vaikuttaa niiden vastaanottoon livenä nähtyinä. Heimosen tekniikassa huomiotani kiinnitti se, että maalauksissa on käytetty sekä akryyli- että öljyvärejä. Kirjan sivuilla on hyvin erilaisia susia nuorista vanhoihin, pelottavista suloisiin. Joitakin susia tuskin erottaa mustasta taustasta, joillakin on silmälappu tai pellen nenä, jotkut kohoavat usvasta tai näyttävät muodostuneen pilvistä, ja maalauksissa on käytetty värejä hyvin vapaasti. Hieno kirja.

Samuli Heimosen kotisivuilla puhutaan kirjan teemoista, ja sieltä löytyy myös joitakin tämän kirjan susikuvia sekä kuvia muista Heimosen teoksista. Heimonen vaikuttaa taitavalta ja kiinnostavalta taiteilijalta.

Samuli Heimonen: Me olemme susi, 2017. Mukana Pessi Raution ja Tiina Raevaaran kirjoitukset. Kustannus Oy Taide. 125 sivua.

perjantai 11. syyskuuta 2020

Great Tales of Detection, 1991 (1936)

Löysin divarista tämän yli 600-sivuisen dekkarinovellikokoelman. Huomasin jo ostaessa kannen kirjailijanimistä, että kirjan tarinat ovat melko vanhoja (mikä sopi minulle hyvin), mutta ne olivat vielä vanhempia kuin luulin: kirja on näköispainos vuonna 1936 julkaistusta kirjasta ja siinä on novelleja 1800-luvun alkupuolelta 1930-luvulle. Mikäs siinä, harvemmin saa tällaisen mahdollisuuden tutustua vanhempiin kirjailijoihin, joista useimmat olivat itselleni täysin tuntemattomia, ja pidän novellimuodosta - yhden tiiliskiviromaanin lukemisen sijasta saa mahdollisuuden heittäytyä moniin erilaisiin maailmoihin, tunnelmiin ja tyyleihin.

Tässä kirjassa erilaisuutta tosiaan riitti. Novelleja ja siis kirjailijoita oli laskujeni mukaan 41, ja vaikka kirjan kansikuva tuokin mieleen kovaksikeitetyn dekkarin, sellaisia oli mukana hyvin vähän (eikä yhtään sellaista tarinaa, jonka juoni olisi sopinut kansikuvaan...), mikä oli hyvä, koska se ei ole suosikkigenreni dekkareissa. Tyylejä oli hyvin monenlaisia, ja mukana oli varsinaisten dekkarikirjailijoiden lisäksi myös esimerkiksi Joseph Conrad synkällä ja hitaasti etenevällä Ranskaan sijoittuvalla novellilla ja joitakin muitakin myös kirjallisesti kiinnostavia novelleja. Useimmat tarinat kuitenkin tunnisti heti dekkarigenreen kuuluvaksi - tai kummitus- tai kauhugenreen, koska kirjan loppupuolelle on sijoitettu viitisentoista novellia, joissa on mukana jollakin tavalla yliluonnollinen elementti. Niitä ennen kirjan novellit tuntuivat olevan oudosti aivan satunnaisessa järjestyksessä (ei aakkosellista, kronologista eikä temaattista järjestystä, tai ainakaan en havainnut sellaista).

Kun tarinoita oli näin paljon, toiset tietysti viehättivät enemmän kuin toiset, mutta yleensä ottaen kirjan novellit (yhtä todella tylsää ja muutamaa tylsähköä tai jostain syystä ärsyttävää novellia lukuun ottamatta) olivat mielestäni kaikki omalla tavallaan kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja, eli kirja oli oikein hyvä löytö. Useimpien tarinoiden kanssa hieroskelin käsiäni (symbolisesti) yhteen ja hyrisin mielessäni, että a jolly good yarn, onpa hyvä tarina.

Naiskirjailijat olivat selkeästi vähemmistössä, mukana oli ehkä vain seitsemän naiskirjailijaa (kaikista pelkästään etunimien alkukirjaimia käyttävistä en ollut varma), vaikka naiset olivat jo 1800-luvulla tuotteliaita dekkarien kirjoittajia, kuten tästä kirjasta voi nähdä. Kirjassa ei annettu mitään tietoa kirjailijoista tai novellien julkaisuvuosista eikä edes kokoelman toimittajasta. Sitä vastoin sisällysluettelossa oli hauska tyyli, jollaista en ole nähnyt missään muussa kirjassa: siinä luonnehdittiin jokaisen novellin juonta lyhyesti, mikä on tällaisessa monta novellia sisältävässä kirjassa oikein hyvä idea.

Kirjan kirjailijat: Austin Freeman, H. C. Bailey, Anthony Berkeley, The Baroness Orczy, Margery Allingham, J. J. Connington, Stacy Aumonier, G. K. Chesterton, O. Henry, F. Britten Austin, Augustus Muir, Milward Kennedy, Freeman Wills Crofts, Edgar Wallace, Gerard Fairlie, Bertram Atkey, "Seamark", Ralph Straus, A. E. W. Mason, Lord Dunsany, A. J. Alan, John Metcalfe, W. W. Jacobs, C. D. Heriot, Mrs. Belloc Lowndes, F. Marion Crawford, Joseph Conrad, Sydney Horler, Saki (H. H. Munro), L. P. Hartley, E. A. Poe, H. Spicer, W. Fryer Harvey, Vernon Lee, Eleanor Scott, Marjorie Bowen, Ernest Bramah, Norman Matson, Naomi Royde-Smith, Oliver Onions, Sir Arthur Quiller-Couch.

Great Tales of Detection, 1991 (1936). Chancellor Press. Kannen kuva: Mark Oldroyd. 620 sivua.

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Isabel Thomas & Anke Weckmann: Marie Curie. Pieni opas suureen elämään, 2019

Tämä pienikokoinen lapsille suunnattu kuvakirja kertoo kaksinkertaisen nobelistin, puolalaisen Ranskaan muuttaneen Marie Curien (1867-1934) elämästä. Anke Weckmannin kuvat ovat siinä vähintään yhtä suuressa roolissa kuin tekstikin, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän. Vaikka tekstiä ei tunnu olevan kovin paljon, koska kuvilla on niin suuri merkitys, kirjassa on kuitenkin paljon tietoa ja siitä saa mielestäni hyvän käsityksen Marie Curien elämästä ja myös hänen tieteellisestä työstään.

Yhtenä kirjan tarkoituksena on varmaan herättää lapsissa kiinnostusta tieteentekoa kohtaan, ja minusta se onnistuu siinä hyvin. Marie ja Pierre Curien päätyöstä, radiumin tutkimuksesta, kerrotaan paljon, mutta tiedot siitä on lomitettu heidän elämäntarinansa joukkoon ja ymmärtämistä on helpotettu prosesseja kuvaavilla kaaviokuvilla. Marie Curien into ja rakkaus tutkimukseen hyppää esiin kirjan sivuilta. Kirjan lopussa on lapsille todennäköisesti outoja termejä selittävä sanasto, mikä on hyvä asia ja selitykset ovat yleensä ottaen selkeitä, mutta 'elektronin' selitys jäi minusta melko hämäräksi.

Kirjassa on välillä otteita Marie Curien muistikirjojen sivuista (tekstit niissä ovat ehkä todellisia lainauksia hänen muistikirjoistaan), välillä kirjeitä, välillä Marien pohdintaa ajatuskuplina yms. Vaikka yleensä pidän enemmän yhtenäisestä tekstistä enkä sellaisesta nykyään nuorten tietokirjoissa melko tavallisen tuntuisesta taittoratkaisusta, jossa tieto on jaettu laatikkoihin ympäri aukeamaa, tässä tarinan juoni eteni tarpeeksi yhtenäisenä ja eri elementit sopivat kirjan sivuilla hyvin yhteen, niin ettei kirja tuntunut levottomalta. Kirjan värit ovat vaaleita ja heleitä ajoittaista mustaa lukuun ottamatta.


Kirja herätti minussa halun saada lisätietoja Curiesta. Lapsuutensa Puolassa Maria Skłodowska (joka muutti etunimensä myöhemmin Marieksi) ja hänen isosiskonsa Bronia kirjautuivat Varsovassa tytöille tarkoitettuun salaiseen "kiertävään yliopistoon", koska heillä ei ollut muuten mahdollisuutta opiskella. Kuka tämän "yliopiston" järjesti? Kuinka kauan se toimi? Bronia muuten opiskeli lääkäriksi, ja hänestä tuli 1930-luvulla(?) syövän tutkimukseen ja hoitoon keskittyneen Varsovan Radium-instituutin johtaja. Ensimmäisen maailmansodan aikana Marie Curie sai idean kiertävistä röntgenautoista, joita saatiinkin Ranskaan 20 kappaletta. 150 naista koulutettiin röntgenteknikoiksi, ja Marie Curie työskenteli itsekin röntgenauton kuljettajana. Curie piti naisten puolta: (Ranskan?) Radium-instituutin johtajana hän palkkasi instituuttiin useita naispuolisia tieteentekijöitä, myös tyttärensä Irènen.

Marie Curie kuoli vuonna 1934 säteilyn aiheuttamaan sairauteen 66 vuoden ikäisenä. Vaikka kirjassa sanotaan hänen kuolleen varhain, mielestäni hän eli yllättävän vanhaksi ottaen huomioon, että hän oli koko työikänsä työskennellyt vaarallisen säteilyn kanssa, ainakin alkuaikoina varmaan ilman mitään varotoimia. Hänen saamansa säteilyn määrästä kertoo esimerkiksi se, että hänen muistikirjansa ovat vieläkin niin radioaktiivisia, että niitä säilytetään lyijyllä vuoratuissa laatikoissa!

Kirjan lopussa on aikajana Marie Curien elämästä. Curie oli Euroopan ensimmäinen nainen, joka valmistui fysiikan tohtoriksi, Sorbonnen yliopiston fysiikan professorina yliopiston ensimmäinen professoriksi nimitetty nainen, ensimmäinen Nobel-palkinnon saanut nainen (1903) ja nykyäänkin ainoa nainen, joka on saanut kaksi Nobel-palkintoa (luulin että hän on yleensä ainoa tällainen ihminen, kuka mies on saanut kaksi Nobelia?).

Tähän sympaattiseen tunnettuja historian henkilöitä lapsille esittelevään sarjaan kuuluvat myös ainakin Leonardo da Vincistä ja Charles Darwinista kertovat kirjat.

Lisäys 12.9.20: Lastenkirjahyllyssä on bloggaus kolmesta muusta sarjan kirjasta, joissa kerrotaan Frida Kahlosta, Stephen Hawkingista ja Maya Angelousta.

Isabel Thomas (teksti) ja Anke Weckmann (kuvat): Marie Curie. Pieni opas suureen elämään, 2019 (Little Guides to Great Lives - Marie Curie, 2018). Etana Editions. Kääntäjä: Emmi Maaranen. 64 sivua.

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Carol Hymowitz and Michaele Weissman: A History of Women in America, 1978

Tilasin tämän kirjan itselleni käytettynä nimen ja takakansitekstin perusteella, ja vähältä piti, ettei se jäänyt lukematta. Vaikka nautinkin kauniista kirjoista, olen aika immuuni sille, että kirjat näyttävät tylsiltä - pakko, koska tarpeeksi vanhoissa kirjoissa ei edes ole kansikuvaa (ja vanhat kirjat ovat monesti omalla tavallaan hienoja) - mutta tämä ei näyttänyt ainoastaan tylsältä, vaan kansi oli taitoksilla ja kulunut ja kirja tuntui sen takia rähjäiseltä, kannen kuvat olivat pieniä eikä kaikista saanut edes selvää, mitä ne esittävät, kirjan fontti tuntui surkean pieneltä, kirjan sivut olivat ruskehtavat ja kannessa mainostettu "runsas kuvitus" osoittautui pienikokoisiksi mustavalkoisiksi kuviksi kirjan keskellä olevassa kuvaliitteessä. Aioin laittaa tämän hyllyyn lukematta (mitä en yleensä koskaan tee), mutta ei ole kirjaa kansiin (tai fonttikokoon tai sivujen väriin) katsominen. Onneksi päätin lukea ensin muutaman sivun, jolloin huomasin, että tämä onkin aivan mahtava kirja, eikä pieni fonttikaan enää häirinnyt.

Kirja kertoo amerikkalaisten naisten tarinan ensimmäisten uudisasukkaiden saapumisesta 1970-luvun loppuun. Se avaa uusia ja kiinnostavia näkökulmia historiaan ja kertoo lisää sellaisista naisista, joiden nimet olivat minulle tuttuja mutta joiden elämästä en tiennyt paljonkaan (kuten Elizabeth Cady Stantonista ja Susan B. Anthonysta) ja tietysti suureksi osaksi myös sellaisista, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Ajattelin, että kirjaa voisi käyttää myöhemmin taustalukemisena silloin, kun lukee jotain kirjassa kuvattuun aikakauteen sijoittuvaa (amerikkalaista, mutta ehkä muunkinmaalaista) kirjaa.

Kirjassa on hienoa se, että se ei ole pelkästään varakkaiden valkoisten heteroseksuaalisten naisten historiaa, vaan työläisnaiset ja afroamerikkalaiset naiset ovat siinä myös tärkeässä osassa. Monen muun naisen lisäksi esimerkiksi orjia vapauteen auttaneen Harriet Tubmanin uskomattomasta elämästä sekä työläisten oikeuksien puolustajasta Mother Jonesista kerrotaan varsin paljon. Kirjasta saa rautaisannoksen tietoa uudisraivaajien elämästä, orjuudesta, työläisten asemasta, köyhien maahanmuuttajien elämästä ja ammattiyhdistysliikkeestä, 1800-luvun naisliikkeestä, suffrageteista ja 1900-luvun feminismin toisesta aallosta - kaikki naisnäkökulmasta. Lesboista ei puhuta kovin paljon, mutta 1900-luvulle tultaessa heistäkin kirjoitetaan jonkin verran, ja myös juutalaisten naisten tilanne huomioidaan. Kuten kirjoittajat itse sanovat esipuheessa, suurin puutos kirjassa on se, ettei siinä kerrota alkuperäisten amerikkalaisten naisten historiasta, mutta muuten kirjassa huomioidaan elämäntilanteeltaan ja taustaltaan hyvin erilaiset naiset. Musliminaisista kirjassa ei tosin puhuta, eikä Aasiasta tai Etelä-Amerikasta tulleista siirtolaisista.

Kirja oli mielestäni kiinnostava kuin romaani: siinä oli vaikuttavia naisia, jännittäviä tapahtumia, kiinnostavia ihmiskohtaloita, aikalaisten omia kirjoituksia, draamaa, ristiriitoja ja niiden ratkaisuja. Arvostan sitä valtavaa työmäärää, mikä kirjan taustalla varmasti on: Hymowitz ja Weissman eivät ole ainoastaan tutustuneet aikalaislähteisiin, elämäkertoihin ja historiankirjoihin, vaan muokanneet kaiken tämän tiedon kiinnostavaksi, tasapainoiseksi ja kriittiseksi, muttei saarnaavaksi tekstiksi.

Vertasin tätä mielessäni Kaari Utrion naishistoriikkiin Suomen naisen tie, joka oli minusta kattava ja asiantunteva, mutta varsin raskas luettava, ja johon kaipasin myös positiivista näkökulmaa sorron kuvausten lisäksi. Tämä kirja oli tavallaan juonellinen, toisin kuin Utrion teos, mikä teki siitä helppolukuisemman, samoin se, että kirjassa oli paljon eri naisten omien tekstien lainauksia. Vaikka myös sorto tuli kirjassa esiin, siinä keskityttiin tietoisesti myös naisten selviytymiskeinoihin ja vahvuuteen: The historical limitations placed on women have more often than not been the starting point rather than the final statement about women's lives. Women living under all manner of conditions and in all times have created meaning, purpose, beauty and dignity in their lives despite the limitations placed upon them by the larger society. (xii)

Tässä muutama yllättävä tieto kirjasta:

- Puritaanit (uudisasukkaat) eivät olleet aivan niin tuomitsevia seksuaalisuuden suhteen kuin voisi päätellä siitä, että heidän nimestään on muodostunut yleistermi seksuaaliselle ahdasmielisyydelle. Courtship customs among the Puritans were particularly interesting. Bundling was one of the most famous. Young couples who were serious in their courting spent the night in bed bundled in heavy bedclothes - with a "bundling board" between them. Apparently intercourse was not supposed to occur. What did take place, however, was considered a matter among the young woman and man and their consciences. (10)

- 1800-luvun alkupuolella tyttöjen ja poikien vapaus liikkua oli melko samanlaista: tytöt seikkailivat ulkona ja urheilivat siinä missä pojatkin. Vuosisadan loppua kohti taannuttiin, ja tyttöjen ja poikien kasvatustavat eriytyivät toisistaan koko ajan enemmän.

- Naiset saivat Wyomingissa äänioikeuden jo vuonna 1869, ensimmäisinä maailmassa! Tämä oli kirjan mukaan paljolti Esther Morrisin työn tulosta. Wikipedian mukaan Morrisin rooli tässä asiassa ei ole varma, mutta Esther Morris oli joka tapauksessa Yhdysvaltain ensimmäinen naistuomari. Naiset saivat äänioikeuden 1890-luvulla myös muutamassa muussa paikassa lännessä, Coloradossa (1893), Utahissa (vuonna 1896 hyvin ei-feministisistä syistä, äänioikeus johtui siitä että mormonimiehet halusivat edelleen pitää useita vaimoja - historia on kummallista) ja Idahossa (1896).

Koska kirjassa on jonkin verran myös afroamerikkalaisten naisten tekstejä (vaikkei tosin kovin paljon), tämäkin kirja sopii ehkä LauraKatarooman haasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ei-miesten kirjoja. Tulkitsen haasteen niin, että siihen sopivat myös tällaiset osaosumat.

Haa, sadas postaus.

Carol Hymowitz and Michaele Weissman: A History of Women in America. From founding mothers to feminists - how women shaped the life and culture of America, 1978. Bantam Books. Kirjassa kuvaliite. 373 tekstisivua.

perjantai 4. syyskuuta 2020

Timo Kukkola: Sherlock Holmes & Co, 1985

Kirjoista lukeminen on mielestäni (melkein) yhtä hauskaa kuin itse kirjojenkin lukeminen. Tässä kolmeen osaan jaetussa dekkarihistoriikissa Timo Kukkola kertoo ensin anglosaksisen dekkarin historiasta (kielialueen ulkopuolelta mukana on vain Georges Simenonin komisario Maigret) esittelemällä aikajärjestyksessä genren klassikot. Toisessa osassa dekkareita tarkastellaan temaattisesti: ruokailu, alkoholi, naispuoliset sankarit, kioskikirjallisuus, joulu, vakoojatarinat; lääkäreiden, lakimiesten, poliisien, yksityisetsivien ja tekniikan alan ihmisten kirjoittamat dekkarit. Kolmannessa osassa taas kerrotaan dekkareiden kirjoittajista Pohjoismaissa. Kukkola kertoo lyhyesti kunkin kirjailijan teosten ominaispiirteistä ja antaa niistä oman arvionsa.

Tämä oli leppoisaa luettavaa, joka tutustutti dekkariklassikoiden lisäksi myös joihinkin tuntemattomampiin nimiin varsinkin Pohjoismaista puhuttaessa. Kirjan luettelomaisuudesta huolimatta se ei ollut mitenkään kuivaa luettavaa, vaan mukana oli hauskoja yksityiskohtia ja lainauksia kirjoista. Kirjassa on kyllä paljon aukkoja; aloin lukea tätä, koska luin samalla vanhoja dekkarinovelleja ja toivoin löytäväni kirjasta tietoja kirjailijoista, mutta ehkä vain parista tuon toisen kirjan kirjailijasta puhuttiin tässä kirjassa. No, dekkarinovellikokoelman kirjoittajat eivät useimmat olleet klassikkoja eivätkä välttämättä edes dekkarikirjailijoita, mutta tässä ei ollut mukana esimerkiksi Margery Allinghamia, joka on mielestäni tunnettu dekkaristi. Suomalaisista dekkarikirjailijoista puhuttiin myös vain vähän. Yleensä ottaen tämä oli kuitenkin mukava yleisesitys vanhemmista (ennen vuotta 1985), lähinnä ulkomaisista dekkarikirjailijoista.

Timo Kukkola: Sherlock Holmes & Co, 1985. Suomen dekkariseuran julkaisuja 1. Kannen kuva: Sidney Pagetin alkuperäistä Sherlock Holmes -kuvitusta. 219 tekstisivua.