Frances Hodgson Burnett: Kadonnut prinssi, 1954 (The Lost Prince, 1915)

Lapsena Frances Hodgson Burnettin kirjat Pikku prinsessa ja Salainen puutarha olivat minusta ihania, ja siksi ajattelin lukea myös tämän kirpparilta löytyneen kirjan. (Bloggauksessa on juonipaljastuksia.)

Kadonnut prinssi on varmasti syystä vähemmän tunnettu kuin Burnettin muut kirjat. Sen juonta ei voi sanoa uskottavaksi. Kirjan sankari on 12-vuotias Marko Loristan, joka on koko elämänsä ajan kiertänyt Eurooppaa isänsä ja tämän vanhan soturipalvelijan Lasaruksen kanssa. Eräs esimerkki epäuskottavuudesta on se, että Euroopassa kulkiessaan Marko on oppinut puhumaan saksaa, venäjää, ranskaa ja englantia kuin syntyperäinen huolimatta siitä, että hän ei ole voinut käydä virallisia kouluja eikä ole myöskään saanut perheen salailevan elämäntavan ja yhä uusien muuttojen takia missään maassa pidempiaikaisia ystäviä, vaan on viettänyt aikaa lähinnä isänsä ja Lasaruksen kanssa. Hän on siis oppinut puhumaan eri kieliä erinomaisesti tapaamatta näitä kieliä puhuvia ihmisiä tai saamatta opetusta.

Tapahtumien taustalla kulkee pienen, kauniin ja huonojen hallitsijoiden takia onnettoman Samavian maan kohtalo; maassa riehuu verinen ja tuhoisa valtataistelu. Samavialaiset kertovat tarinaa kulta-ajan satoja vuosia sitten kadonneesta prinssistä, jonka odotetaan tulevan joskus takaisin ja palauttavan Samaviaan rauhan ja onnen. Vaikka Marko ja hänen isänsä ovat erittäin köyhiä, Markon jalot kasvonpiirteet ja kaunis käytös herättävät kaikkien huomiota, ja samoin hänen lempeä, älykäs ja ystävällinen isänsä tuntuu syntyneen hallitsemaan. Keitäköhän nuo kadonneen Samavian prinssin jälkeläiset mahtavat olla? Kun asia vihdoin "paljastui" lopussa, se ei ollut minulle järin suuri yllätys.

Marko ystävystyy Lontoossa kainalosauvoilla kulkevan samanikäisen Rotan, alkoholisti-isän katkeran pojan kanssa, joka on ihan kiinnostava hahmo. Rotta on muodostanut kulmakunnan poikien kanssa sotilastyyppisen kerhon, jossa hän äkseeraa muita poikia. Marko ja Rotta päätyvät kiertämään Eurooppaa kahdestaan ja välittämään salaisia viestejä.

Vaikka kirjan epäuskottavuutta saattaisi katsoa läpi sormien, sen asenteetkin ovat kummallisia, ja kirja on siinä varmaan aikansa lapsi. Siinä ihannoidaan sotilaskuria ja sotilaallisuutta, ja lisäksi kirjassa on myös outo käsitys kunnollisista ja jaloista sukulinjoista - on olemassa "roskasakkia" ja sitten luonnostaan parempia ihmisiä, ja ihmisten välistä hierarkiaa pidetään normaalina. (Tämä siitä huolimatta, että Burnettin on täytynyt juonen takia sijoittaa myös samavialaisten prinssien sukulinjaan yksi mätämuna - mutta vain yksi, muut ovat ihanneihmisiä.)

Kirjan alkupuolella toistellaan juonielementtejä paljon ja sen tempo nopeutuu ja se muuttuu kiinnostavammaksi vasta kun Marko joutuu ensin vaaraan Lontoossa ja kun pojat sitten seikkailevat Euroopassa. Kirjan muuttuessa toiminnallisemmaksi myös henkilöiden luonteet terävöityvät ja tulevat mielenkiintoisemmiksi; Marko esimerkiksi osoittautuu rohkeaksi, viisaaksi ja levolliseksi ja Rotta älykkääksi, kekseliääksi, lojaaliksi ja mielikuvituksekkaaksi. Eli kyllähän tämän luki ja tässä oli hyviäkin kohtia, mutta kokonaisuutena tämä ei ollut kovin hyvä. Myös suomennoksessa oli ongelmia - Rotan ystävien sanotaan esimerkiksi "kirkuvan" innostuksesta, ja tätä verbiä käytetään muutenkin paljon.

Yllättävä piirre näin vanhalle kirjalle oli se, että Markon isä oli matkustanut nuorempana Intiaan tapaamaan vanhaa buddhalaista erakkoa ja Marko käytti buddhalaista filosofiaa apuna päästäkseen vapaaksi vankeudesta. Erikoisesti palasivat Markon mieleen nämä sanat: "Kutsu mieleesi, poikani, vain se mielikuva, jonka toivoisit todeksi muuttuvan. Ajattele yksinomaan sydämesi toivoa, tutkisteltuasi ensin, ettei se vahingoita ketään ihmistä eikä ole halpamainen. Silloin se saa maallisen muodon ja lähestyy sinua. Tämä on Sen laki, joka luo." (126)

Muita kirjoituksia: Kirjaimia ja Jokken kirjanurkka.

Frances Hodgson Burnett: Kadonnut prinssi, 1954 (The Lost Prince, 1915). Kolmas painos. WSOY. Suomennos: Toini Swan. Kannen tekijää ei kerrottu. 266 sivua.

Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915

Gutenberg-löytö taas pitkästä aikaa. Kirja on mainio: ironinen kokoelma runoja, joissa Alice Duer Miller vastaa naisten oikeuksien vastustajille (miehille ja joskus naisillekin), kommentoi näiden vastalauseita huvittavasti ja älykkäästi ja osoittaa niiden heikkoudet ja epäloogisuudet. Miller kommentoi runoissaan ajankohtaisia naisiin liittyviä uutisia ja puolustaa naisten oikeuksia joka saralla. Runot on ilmeisesti ennen kirjaa julkaistu New York Tribunen sivuilla. Kirja on piristävä ja hauska - antaa sen itse puhua puolestaan.

Introduction

Father, what is a Legislature?
A representative body elected by the people of the state.
Are women people?
No, my son, criminals, lunatics and women are not people.
Do legislators legislate for nothing?
Oh, no; they are paid a salary.
By whom?
By the people.
Are women people?
Of course, my son, just as much as men are.

 

Our Idea of Nothing at All

(“I am opposed to woman suffrage, but I am not opposed to woman.”—Anti-suffrage speech of Mr. Webb of North Carolina.)

O women, have you heard the news
Of charity and grace?
Look, look, how joy and gratitude
Are beaming in my face!
For Mr. Webb is not opposed
To woman in her place!

O Mr. Webb, how kind you are

To let us live at all,
To let us light the kitchen range
And tidy up the hall;
To tolerate the female sex
In spite of Adam’s fall.

 

O girls, suppose that Mr. Webb
Should alter his decree!
Suppose he were opposed to us—
Opposed to you and me.
What would be left for us to do—
Except to cease to be? 

 

 

The Revolt of Mother

(“Every true woman feels----”—Speech of almost any Congressman.)

I am old-fashioned, and I think it right
That man should know, by Nature’s laws eternal,
The proper way to rule, to earn, to fight,
And exercise those functions called paternal;
But even I a little bit rebel
At finding that he knows my job as well.

At least he’s always ready to expound it,
Especially in legislative hall,
The joys, the cares, the halos that surround it,
“How women feel”—he knows that best of all.
In fact his thesis is that no one can
Know what is womanly except a man.

I am old-fashioned, and I am content
When he explains the world of art and science
And government—to him divinely sent—
I drink it in with ladylike compliance.
But cannot listen—no, I’m only human—
While he instructs me how to be a woman.

 

The Gallant Sex

(A woman engineer has been dismissed by the Board of Education, under their new rule that women shall not attend high pressure boilers, although her work has been satisfactory and she holds a license to attend such boilers from the Police Department.)

Lady, dangers lurk in boilers,
Risks I could not let you face.
Men were meant to be the toilers,
Home, you know, is woman’s place.
Have no home? Well, is that so?
Still, it’s not my fault, you know.

Charming lady, work no more;
Fair you are and sweet as honey;
Work might make your fingers sore,
And, besides, I need the money.
Prithee rest,—or starve or rob—
Only let me have your job!

 

The Maiden’s Vow

(A speaker at the National Education Association advised girls not to study algebra. Many girls, he said, had lost their souls through this study. The idea has been taken up with enthusiasm.)

I will avoid equations,
And shun the naughty surd,
I must beware the perfect square,
Through it young girls have erred:
And when men mention Rule of Three
Pretend I have not heard.

Through Sturm’s delightful theorems
Illicit joys assure,
Though permutations and combinations
My woman’s heart allure,
I’ll never study algebra,
But keep my spirit pure.

Tekstissä on varmaan kirjoitusvirhe ja toisen säkeistön pitäisi alkaa Though Sturm's delightful theorems..., ei Through...

Kirja löytyy Gutenbergistä (nettiversio ja kaikki latausmuodot).

Edit 2.12.24 (lisätty korjausteksti viimeiseen runoon).

Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915. Kustantaja: ? Sivumäärä: ?

Edna Ferber: Emma McChesney & Co., 1915

Edna Ferber (1885-1968) oli omana aikanaan tunnettu ja suosittu amerikkalainen toimittaja sekä novelli-, romaani- ja näytelmäkirjailija. Hän saattaa olla mutkan kautta tuttu myös nykyihmisille, koska Elizabeth Taylorin, Rock Hudsonin ja James Deanin tähdittämä Jättiläinen sekä musikaali Teatterilaiva perustuvat hänen romaaneihinsa. Hän on saanut Pulitzer-palkinnon romaanista So Big, ja ainakin viisi hänen romaaniaan on käännetty myös suomeksi.

Itse en ollut koskaan kuullutkaan hänestä ja sain tietää äskeiset asiat vasta tätä kirjoittaessani. Uusiin vanhoihin naiskirjailijoihin on kuitenkin aina hauska tutustua, joten kun hänen nimensä tuli muussa yhteydessä esiin, otin sattumanvaraisesti Gutenbergistä luettavakseni yhden hänen romaaninsa. Kirja kertoo liikenaisesta Emma McChesneystä, joka on Buck Featherloom Petticoat Companyn (eli naisten alusasujen?) menestyvä myyntiedustaja ja yrityksen apulaisjohtaja (tai jotain sellaista). Hän on myös eronnut nuorena väkivaltaisesta miehestään, minkä jälkeen hän on kasvattanut ja kouluttanut poikansa Jockin yksin. (Huom! Kirjan julkaisuvuosi on siis 1915.)

Kirjan läpikäyvä teema onkin naisten työnteko ja sitä kautta heidän itsenäisyytensä sekä mahdollisuutensa ja myös tarpeensa käyttää aivojaan, kykyjään ja taitojaan. Kirja koostuu seitsemästä tarinasta, jotka toimivat myös itsenäisinä kertomuksina, joten luvut on varmaan julkaistu alunperin sarjana jossakin lehdessä. Niissä on kuitenkin selkeä ajallinen ja juonellinen jatkumo ja eri lukujen juoniaiheet limittyvät toistensa kanssa, joten tämä käy hyvin myös romaanista.

Kirjan alussa vielä naimaton nelikymppinen Emma lähtee yksin Etelä-Amerikkaan myyntimatkalle firman isältään perineen T. A. Buckin voimakkaasta vastustuksesta huolimatta, ja kokemuksensa ja neuvokkuutensa avulla onnistuu saamaan eteläamerikkalaiset ostajat puolelleen. Palattuaan hän menee naimisiin T. A.:n kanssa, mutta tämä ei loppujen lopuksi tarkoita kotiin jäämistä. Lähes koko aikuisikänsä töitä tehnyt Emma tekee T.A.:n kanssa sopimuksen, että kokeilee varakkaana kotirouvana oloa - shoppailua, aterioiden suunnittelua ja sisustusta - kolmen kuukauden ajan.

"It's a bargain. For three months I shall do nothing more militant than to pick imaginary threads off your coat lapel and pout when you mention business. At the end of those three months we'll go into private session, compare notes, and determine whether the plan shall cease or become permanent. Shake hands on it."   ...   So it was that Emma McChesney, the alert, the capable, the brisk, the business-like, assumed the role of Mrs. T. A. Buck, the leisurely, the languid, the elegant.

Kolmen kuukauden päästä hän kuitenkin jo palaa halusta päästä takaisin töihin, ja myöskin T. A. haluaa hänet taas innokkaasti mukaan firmaan tasa-arvoiseksi kumppanikseen, jonka osaamiseen ja arvostelukykyyn voi aina luottaa.

Kirjassa on myös muita työtätekeviä naisia, kaikki oman alansa päteviä ammattilaisia. Esimerkiksi Buckin firman taitava pikakirjoittaja Hortense menee samoihin aikoihin naimisiin kuin Emma ja irtisanoutuu siksi toimestaan, ja vaikka hän rakastaakin miestään ja uutta kotiaan, hän kaipaa paljon myös työtään, joka antaa merkitystä hänen elämälleen. Emman poika Jock on menossa naimisiin mainostoimistossa jo hienon uran luoneen Gracen kanssa, jota Emma arvostaa kovasti ja joka Hortensen tavoin luopuu työstään naimisiin mennessään: I can't help thinking of what a stunning girl Grace Galt is, and what a brain she has, and how lucky you are to get her. Any girl—with the future that girl had in the advertising field—who'll give up four thousand a year and her independence to marry a man does it for love, let me tell you. 

Kuten näkyy, tuona aikana oletettiin lähes automaattisesti, että kun nainen menee naimisiin, hän lopettaa työnteon. Emman ratkaisu on siis melkoisen radikaali. T. A. on ihanteellinen aviomies: hän arvostaa ja tukee Emmaa aina, sekä naisena että ihmisenä, jolla on ideoita, taitoja ja osaamista. Jos Emma ja T. A. ovat eri mieltä, Emma pitää päänsä, koska luottaa itseensä.

Ferber suhtautuu positiivisesti kaikkiin työtätekeviin naisiin, oli näiden asema mikä tahansa, mutta negatiivisesti rikkaiden naisten "hyväntekeväisyysjärjestöön", joka katsoo asiakseen kertoa työtätekeville naisille (= työläisnaisille, Emmaa he eivät laske tähän joukkoon kuuluvaksi), että näiden ei pitäisi käyttää kauniita vaatteita.

Emma on melkoinen supernainen: energinen, osaava, älykäs, luova (hän suunnittelee ajoittain, innoituksen iskiessä, firmalle myös mullistavia vaatteita), tehokas, lähes lyömätön liikenainen, sisukas sekä myös kaunis, nuorekas, naisellinen ja hyvin pukeutuva, mikä muistetaan mainita suunnilleen joka luvussa. Hän on lisäksi itsepäinen, huumorintajuinen, hauska, ymmärtäväinen, myötätuntoinen ja pidetty. Hänen hahmonsa ei siis ole kovin realistinen, eikä kirjassa käsitellä juuri ollenkaan todella vaikeita tunteita tai asioita, ja kirjan naiset työskentelevät naisille melko "sopivilla" aloilla, mutteivät kuitenkaan ihan tyypillisesti (matkustava myyntiedustaja ja mainosten kirjoittaja).

Kirja on kuitenkin älykkäästi ja viihdyttävästi kirjoitettu, on hyvien asioiden puolella ja onnistuu hyvin puolustamaan naisten oikeutta ja halua työntekoon yli sata vuotta sitten. Ja naisena tuntui tuohon aikaan varmasti hyvältä lukea kirjaa, jossa naiset ovat pääroolissa (Emma on tärkein, mutta kirjassa on paljon muitakin naisia), jossa puhutaan naisia koskevista asioista ja heidän ongelmistaan, ja jossa naiset esitetään älykkäinä, vahvoina ja osaavina olentoina, ei kauniina, avuttomina tyhjäpäinä. Pidin kirjasta (vaikken täysin ihastunut siihen), ja Ferberiltä voisi lukea muutakin. Kirjasta on otettu uusintapainos vuonna 2002, ja se on ilmeisesti kolmas Emma McChesney -teos.

Ferberillä on hauska tapa viitata aikansa julkkiksiin (muutaman kerran, ei liian usein). Tässä kirjasta löytyneitä uusia tuttavuuksia.

Ida Tarbell (1857-1944), yksi ensimmäisistä tutkivista journalisteista. "Hmm! What Ida Tarbell calls 'Restless women.' Money, and always have had it. Those hats were born in one of those exclusive little shops off the Avenue. Rich but somber. They think they're advanced, but they still resent the triumph of the motor-car over the horse. That girl can't call her soul her own. Good eyes, but too sad. He probably didn't suit mother."

Ida B. Wellsiä (1862-1931), yhdysvaltalaista toimittajaa ja kansalaisoikeusaktivistia, kirjassa ei mainittu, mutta hän tuli mieleeni Ida Tarbellista.

Kuvissa on sama henkilö. Teatteri- ja elokuvanäyttelijä Julian Eltingeä (1881-1941) on sanottu suurimmaksi naisosia esittäneeksi miesnäyttelijäksi teatterihistoriassa (Britannica). Emman suunnittelemalle hameelle ei ollut muotinäytöksessä mannekiinia: Spalding clapped a desperate hand to his bald head. "If only I had Julian Eltinge's shape, I'd wear it to the show for you myself."

Liikenaista ja sijoitusneroa Hetty Greeniä (1834-1916) sanottiin "Wall Streetin noidaksi". Hän oli aikansa rikkain nainen ja yleensäkin varmasti rikkaimpia amerikkalaisia - hänen omaisuutensa arvo hänen kuollessaan oli nykyrahassa yli kymmenen miljardia euroa. T. A.:n mielipide vastasyntyneestä Emman pojantyttärestä: "Yes, and think of the brain she'll have," Buck reminded her excitedly. "Great Scott! With a grandmother who has made the T. A. Buck Featherloom Petticoat a household word, and a mother who was the cleverest woman advertising copy-writer in New York, this young lady ought to be a composite Hetty Green, Madame de Stael, Hypatia, and Emma McChesney Buck. She'll be a lady wizard of finance or a——" "She'll be nothing of the kind," Emma disputed calmly. "That child will be a throwback. The third generation generally is. With a militant mother and a grandmother such as that child has, she'll just naturally be a clinging vine. She'll be a reversion to type. She'll be the kind who'll make eyes and wear pale blue and be crazy about new embroidery-stitches. Just mark my words, T. A."

Kirjassa puhutaan myös jonglööri Cinquevallista, mutta hänestä kirjoitan ihan oman bloggauksensa. Pop Henderson had been head bookkeeper for years. But the pen in his trembling hand made queer spidery marks in the ledgers now, and his figure seven was very likely to look like a drunken letter "z." The great bulk of his work was done by the capable, comely Miss Kelly who could juggle figures like a Cinquevalli.

Helmet-haaste 41. Kirjassa syntyy lapsi (Emman pojan Jockin ja Gracen lapsi). 

Edit 7.6.24, 10.6.24.

Edna Ferber: Emma McChesney & Co., 1915 [julkaisuvuosi netistä, ei Gutenbergissä]. Kustantaja: ?. Sivumäärä: ?.
Luettavissa Gutenbergissä.

Clayton Hamilton: The Theory of the Theatre, and Other Principles of Dramatic Criticism, 1910

Tässä vanhassa kirjassa teatterikriitikko Clayton Meeker Hamilton käsittelee teatteriesityksen eri puolia. Kirja jakautuu kahteen osaan, joissa ensimmäisessä Hamilton selvittelee sitä, mikä tekee teatteriesityksestä erilaisen kuin kaikki muut taidemuodot, ja minkä takia teatteriesitys pitää nimenomaan nähdä, ei vain lukea näytelmänä.

Pidän itse näytelmien lukemisesta, olen nauttinut monista näytelmistä nimenomaan luettuina ja käyn harvoin teatterissa. Hamiltonin argumentit on kuitenkin helppo ymmärtää. Toisin kuin paperilla, teatteriesityksessä ovat vaikuttavina tekijöinä mukana mm. yleisö, fyysinen tila (esimerkiksi Shakespearen aikainen paljas näyttämö oli aivan erilainen kuin 1800-luvun voimakkaaseen todellisuuden illuusioon pyrkivä ja kykeneväkin näyttämö), näyttelijät (lisäksi monet näytelmäkirjailijat ovat Hamiltonin mukaan kirjoittaneet näytelmänsä juuri tietyille näyttelijöille) ja se, että yleisön huomio pitää pystyä kohdistamaan tärkeisiin seikkoihin. Hyvä esitys pystyy tekemään vaatimattomasta tekstistä hyvän ja huono esitys tekemään hyvästäkin teoksesta huonon. Olen itsekin huomannut, että samasta tekstistä tehdyt eri esitykset saattavat olla tulkinnoiltaan, painotuksiltaan ja vaikutukseltaan aivan erilaisia.

Hamilton jakaa draaman neljään eri päätyyppiin: tragediaan ja melodraamaan sekä komediaan ja farssiin. Lisäksi hän käsittelee "modernia sosiaalista draamaa", jonka merkittävin edustaja on norjalainen Henrik Ibsen.

Kirjan ensimmäinen osa on tiivis kokonaisuus, kun taas toinen osa koostuu teatteriin liittyvistä erillisistä esseistä. Lähes kaikki kirjan tekstit onkin aiemmin julkaistu eri lehdissä, vaikka Hamilton onkin enemmän tai vähän kirjoittanut niitä uudelleen kootessaan niistä kirjan. Tässä muutamia toisen osan lukujen teemoja: Pitääkö näytelmäkirjailijan pyrkiä teostensa pysyvyyteen vai vain viihdyttävyyteen? Mikä tekee näytelmästä tuoreen ja uudenlaisen? Millaiset näytelmät ovat miellyttäviä, mitkä epämiellyttäviä? Onko onnellinen loppu näytelmässä toivottava vai ei ja miten tämä liittyy näytelmän sisäiseen uskottavuuteen?

Kirjassa on paljon muitakin aiheita, ja minusta sen ajatukset tuntuivat nykyäänkin mielenkiintoisilta, koska vaikka Hamilton mainitseekin esimerkkeinä monia eri näyttelijöitä, näytelmiä ja näytelmäkirjailijoita - hän tuntee alansa selvästi hyvin, ja loppuosan hakemisto on pitkä - kirjan tekstit eivät ole tiettyjen yksittäisten näytelmien kritiikkiä, vaan ehkä yhtä lukuun ottamatta kirjan kaikki luvut käsittelevät teatterin tekemisen sekä näytelmien kirjoittamisen ja vastaanottamisen yleisiä periaatteita. Kirja oli myös mukavaa luettavaa, koska Hamilton kirjoittaa selkeästi, kiinnostavasti ja helposti lähestyttävästi.

Clayton Hamilton: The Theory of the Theatre, and Other Principles of Dramatic Criticism, 1910. Henry Holt and Company. 127 sivua + 10 sivun hakemisto.
Luettavissa Gutenbergissä.

Susan Glaspell: Her America. "A Jury of Her Peers" and Other Stories, 2010

Olen lukenut aiemmmin kolme 1900-luvun alun näytelmä-, romaani- ja novellikirjailijan Susan Glaspellin näytelmää (neljäs on vielä odottamassa) ja olen pitänyt niistä paljon: ne ovat mielenkiintoisia, odottamattomia ja mielestäni myös syvällisiä, koska ne käsittelevät tärkeitä yleensä ihmisenä olemisen kysymyksiä, esimerkiksi luovuutta ja luomistyötä, yksinäisyyttä, myötätuntoa sekä rohkeutta yrittää ja aloittaa uudestaan, tai sen puutetta. Ja niissä ovat pääosassa naiset.

Minulla on onneksi myös hänen novellikokoelmansa, jonka nyt luin, ja pidin myös näistä kahdestatoista tarinasta, joista monet olivat hämmästyttävän ajattomia. Vaikka ne on alkujaan julkaistu eri lehdissä vuosina 1914-1927, jolloin tavat ja ihmisten elinympäristö olivat melkoisen erilaisia kuin nykyään, tuntui että ne olisi melkein voitu kirjoittaa myös nyt, koska näissä novelleissa oli kyse ajatuksista ja tunteista sekä suhtautumisesta itseen, maailmaan ja kanssaihmisiin, ei juurikaan ulkoisista seikoista.

Toiset kertomuksista olivat keveitä, toiset vakavia, mutta kaikissa oli ajatuksen aihetta ja luonteikas kertojanääni, ja ne olivat minusta myös viihdyttäviä - lukuun ottamatta ehkä alkupuolen tarinaa Looking After Clara, jossa mies kadottaa ihastuksensa kissan, joka oli mielestäni vähän tylsä, mahdollisesti sen takia ettei mies arvosta kissoja. Eivät tyypillisellä tavalla viihdyttäviä, mutta kiinnostavia, persoonallisia ja omintakeisia. Ja pohjimmiltaan ystävällisiä. Ja niissä oli usein satiirinen ristiriita näkökulmahenkilön käsitysten ja todellisuuden välillä.

Hyvä esimerkki tästä ristiriidasta on novelli Poor Ed, jossa kaupunkilaisveli Edward, "arvostettu kriitikko", palaa kotikonnuilleen maaseudulle veljensä Henryn kuoleman jälkeen. Itsetyytyväinen Ed, joka suunnittelee kirjoittavansa kunnianosoituksen maanviljelijäksi jääneelle Henry-rassulle - Success interpreting failure - and with gentle understanding - joutuu näkemään elämänsä kokonaan uudessa valossa, kun huomaa Henryn muistiinpanoista tämän säälineen häntä.

Glaspell oli sosialisti, ja novellissa A Matter of Gesture hän kertoo tarinan ulkokohtaisesta sosialistista, joka pettää toverinsa ja siitä huolimatta joutuu vankilaan. Tarinan naiskertoja tuntee kuitenkin kaikista ystävistään poiketen myötätuntoa häntä kohtaan ja kutsuu hänet vankilasta vapautumisen jälkeen vierailulle kotiinsa, jossa pyrkimys jalouteen tai suuruuteen saa traagisen päätöksen.

Mukana oli pari kolme kevyempää rakkaustarinaa, joista suosikkini oli Unveiling Brenda. Siinä komea nuori yliopiston kirjallisuudenopettaja kiinnostuu piireihin kuulumattomasta vähävaraisesta naisopiskelijastaan tämän älykkäiden ja epäkunnioittavien aineiden takia. Tässä tarinassa ei ollut kyse siitä, että rikas prinssi pelastaisi köyhän häntä avuttomana kaipaavan Tuhkimon, vaan sosiaalisen aseman eroista huolimatta kahden tasa-arvoisen ja fiksun ihmisen suhteen kehittymisestä. Se oli lisäksi hauska, ja monessa muussakin Glaspellin novellissa oli huumoria.

Glaspell saattoi kirjoittaa saman tarinan sekä novellina että näytelmämuodossa, ja tässä kirjassa novelli A Jury of Her Peers vastaakin lukemaani näytelmää Trifles ja A Rose in the Sand näytelmää The Outside. Varsinkin jälkimmäisessä pidin enemmän näytelmästä, koska novellissa oli enemmän selityksiä; näytelmässä kaikki piti päätellä pelkästään dialogista (ja niukasta ympäristön kuvauksesta), joten se oli kiinnostavampi.

Kirjassa on toimittajien Patricia L. Bryanin ja Martha C. Carpentierin 16 sivun pituinen johdantoluku, josta päätellen Susan Glaspell on nykyään Yhdysvalloissa melko arvostettu kirjailija. Hän ansaitsisi tulla tunnetuksi Suomessakin.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1910-luku.

Susan Glaspell: Her America. "A Jury of Her Peers" and Other Stories, 2010 (12 novellia vuosilta 1914-1920 ja 1927). University of Iowa Press. 220 sivua.

Mary R. Parkman: Heroines of Service (1916)

Etsiessäni Jane Addamsin kirjoja Gutenbergistä löysin sieltä muun muassa tällaisen naiselämäkertakirjan. Kirjan nimi kuulosti mielestäni hieman huolestuttavalta, samoin se että Parkman sanoo esipuheessaan, että "todellisen naisen palvelutyö on aina 'naisellista'", ja että naisena hän antaa äidillistä huolenpitoa niin opettajana, sairaanhoitajana kuin vähäosaisia auttaessaankin. Krhm. Vaikka Parkman toisaalta kääntää tämän eduksi sanomalla, että vain naiset ovat pystyneet tekemään sellaisia asioita, joita kirjan naiset ovat tehneet, tämä kuulosti esipuheen perusteella kirjalta, jossa rajoitetaan naisten liikkuma-alaa vain "naisellisiin" asioihin ja katsotaan, että heidän tärkein tehtävänsä on auttaa ja palvella muita.

Onneksi aloin kuitenkin lukea kirjaa, koska se osoittautui oikein kiinnostavaksi sekä hauskasti ja elävästi kirjoitetuksi teokseksi tarmokkaista, kapinallisista, itsenäisistä ja raja-aitoja kaataneista naisista, jotka saivat elämässään paljon aikaan ja olivat usein pioneereja alallaan. Ja tosiaan auttoivat muita, mutta eivät oman identiteettinsä kustannuksella. Kirjan naiset olivat yleensä hyvin opinhaluisia ja kouluttautuivat esteistä huolimatta. Kirjan elämäkerroissa on paljon kiinnostavia tarinoita ja hauskoja yksityiskohtia. Elämäkertojen yleisilme on valoisa, vaikka Parkman kertookin myös naisten kohtaamista vaikeuksista. Monet näistä naisista tuntuvat olevan Yhdysvalloissa kohtalaisen tunnettuja nykyäänkin, kaikki eivät, mutta kaikki olivat joka tapauksessa tutustumisen arvoisia. Kirja on ehkä suunnattu nuorille, koska siinä kerrotaan paljon näiden naisten lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta kirjoitustyyliltään se sopii hyvin aikuisillekin.

Tiedonhaluinen ja älykäs Mary Lyon (1797-1849) onnistui opiskelemaan pitkälle huolimatta siitä, että hänen lapsuudenkotinsa oli maatilalla, jossa pääpaino oli maatilan lukuisissa töissä, ei opiskelussa, ja Maryn koulunkäynti oli lapsena satunnaista. Hän valmistui opettajaksi ja alkuvaikeuksista huolimatta opetti onnellisena vuosikausia. Tyttöjen huonot opiskelumahdollisuudet alkoivat kuitenkin häiritä häntä yhä enemmän - joissakin kouluissa samaan huoneeseen oli ahdettu sata tyttöoppilasta ilman liitutauluja, karttapalloja, karttoja ja muita tarvikkeita - ja hän alkoi suunnitella naiscollegea, jossa olisi samat mahdollisuudet ja opintovaatimukset kuin miestenkin collegeissa. Lopulta hän onnistui keräämään tarpeeksi lahjoituksia Mount Holyoke -naiscollegen perustamiseen (uskomaton saavutus naiselta 1800-luvun alkupuolella!) ja ryhtyi itse opettamaan siellä.

Alice Freeman Palmer (1855-1902) oli samoin lähtöisin maatilalta, jossa ei ollut kovin paljon rahaa. Hänen isänsä opiskeli lääkäriksi sillä aikaa kun äiti hoiti lapsia ja maatilaa pikku Alicen avulla, ja kymmenvuotiaana Alice pääsi hyvään kouluun ja onnistui myöhemmin vakuuttamaan isänsä siitä, että myös hänen, ei vain Fred-veljen, pitää saada opiskella collegessa. Hän rahoitti opintonsa osaksi opettamalla, ja hänestä tuli vain 26-vuotiaana Wellesleyn naisten collegen johtaja. Kun hän kuuden vuoden päästä meni naimisiin professori George Herbert Palmerin kanssa, hän lopetti työnsä Wellesleyssä, mutta toimi kuitenkin sen jälkeenkin hyvin aktiivisesti erilaisissa koulutukseen liittyvissä tehtävissä.

Myös Parkman kertoo Clara Bartonista (1821-1912), Amerikan Punaisen Ristin perustajasta, josta löytyy toisesta elämäkerrasta kääntämäni teksti täältä.

Frances E. Willard (1839-1898) oli akateemisten vanhempien lapsi, mutta kun hänen isänsä terveys huononi, lääkäri neuvoi isää lähtemään uudisraivaajaksi länteen (nykyään hyvin erikoisen kuuloinen terveysneuvo). Frances eli Frank nautti luonnon läheisyydestä metsätilalla, ja kun hänen isänsä kielsi häntä ratsastamasta veljensä tapaan, Frank ratsasti lehmällä, minkä jälkeen isä antoi luvan hevosellakin ratsastamiseen. Frankilla oli paljon mielikuvitusta ja hän halusi kovasti kouluun, mikä lopulta onnistuikin. Hän pääsi myös naisten collegeen, jossa hän teki erilaisia tempauksia - hän esimerkiksi kiipesi kirkontorniin matematiikantunnin ajaksi - ja valmistui opettajaksi. Siskonsa ja isänsä kuoleman jälkeen hän matkusteli ystävänsä kanssa kaksi ja puoli vuotta Euroopassa, Syyriassa ja Egyptissä. Kotiin palattuaan hän löysi raittiusliikkeen ja hänestä tuli loppuelämänsä ajaksi tämän alkujaan hyvin väheksytyn liikkeen väsymätön esitaistelija.

Julia Ward Howe (1819-1910) oli rikkaan perheen lapsi, mutta eli lapsena ja nuorena hyvin rajoitettua elämää. Hän meni naimisiin sosiaalisen uudistajan, lääkäri Samuel Gridley Howen kanssa, joka oli oikein kiinnostavan tuntuinen henkilö ja oli ehtinyt saada jo paljon aikaan. Julia Ward Howella oli kirjallisia lahjoja ja hän oli myös julkaissut joitakin runoja. Merkittävin hänen runoistaan on kuitenkin sisällissodan aikana kirjoitettu "The Battle Hymn of the Republic", jonka sanat tulivat hänen mieleensä aivan itsestään hänen maatessaan eräänä aamuna sängyssään.

Anna Howard Shaw (1847-1919) oli todella hämmästyttävä nainen. Hän piti pikkutyttönä metsässä puheita oraville ja muille eläimille, kun hänellä oli harvinainen vapaahetki kaikista mahdollisista uudisrakennuksen töistä. Hänen epäkäytännöllinen ja tylyn tuntuinen isänsä moitti häntä ajan tuhlaamisesta kirjoihin, vaikka itse pitikin lukemisesta ja asioiden selittämisestä ystävilleen. Anna sanoi kuitenkin epäuskoiselle isälleen jonakin päivänä menevänsä collegeen. 15-vuotiaana hän alkoi opettaa lapsia ja pääsi sitten lukioon, jossa kannustava opettaja kehotti häntä pitämään puheen. Puhujalavalla Anna pyörtyi ensin jännityksestä, mutta virottuaan meni takaisin lavalle ja piti puheensa. Tämän jälkeen hänestä tuli sukunsa voimakkaasta vastustuksesta huolimatta metodistikirkon ensimmäinen(?) naissaarnaaja ja pappi, ja hän onnistui käymään myös collegen suurista rahavaikeuksista huolimatta. Hän valmistui lisäksi lääkäriksi lähes nelikymppisenä. Hän kiinnostui naisliikkeestä ja alkoi työskennellä naisten ja naisten äänioikeuden puolesta.

Mary Antin (1881-1949) oli syntynyt Venäjällä, mutta koska juutalaisia sorrettiin siellä monin tavoin eikä heillä ollut juuri mitään oikeuksia, hänen perheensä muutti Yhdysvaltoihin, jossa Mary nautti täysin sydämin vapaudesta perheen köyhyydestä huolimatta; hän rakasti Amerikkaa. Hänestä tuli kirjailija ja maahanmuuttajien oikeuksien puolustaja ja hän kirjoitti mm. elämäkerran The Promised Land.

Alice C. Fletcher (1838-1923) oli hyvin yllättävä tuttavuus. Sivistyneessä Uuden-Englannin kodissa kasvanut tyttö nautti lukemisesta ja pianonsoitosta, mutta hän rakasti myös ulkona olemista, luonnon läheisyyttä ja ulkoilmaelämää. Hän julkaisi tutkimuksia Yhdysvaltain historiasta ja esihistoriasta, mutta hän halusi oppia suoraan sellaisilta ihmisiltä, jotka elävät läheisessä yhteydessä luontoon, minkä takia hän eli vuosia dakota- ja omahaintiaanien parissa. Hän ystävystyi heidän kanssaan, oppi heidän kielensä ja oppi arvostamaan ja rakastamaan heitä. Hän pääsi näkemään heidät sellaisina kuin he ovat perheensä parissa, ja kertoi kirjoissaan myös muille lempeästä intiaanista, toisenlaisesta kuin millaisena tämä yleensä Amerikassa esitettiin. Hän keräsi intiaanien runoja, tarkkaili heidän tapojaan ja rituaalejaan ja onnistui myös tallentamaan heidän musiikkiaan (todella vaikea tehtävä). Hän inhosi sitä, että valkoiset riistivät intiaaneilta näiden maat, ja auttoi useita intiaaneja saamaan lailliset oikeudet maahansa. Luvussa mainittiin myös Helen Hunt Jackson, joka taisteli samoin intiaanien oikeuksien puolesta ja oli kirjoittanut esimerkiksi Amerikan alkuperäisasukkaita puolustavan teoksen The Century of Dishonor.

Skotlantilainen Mary Slessor (1848-1915) oli kotoisin köyhästä työläiskodista, jossa isä joi, ja hän työskenteli lapsesta asti kutojana pitäen joskus kirjaa kangaspuiden päällä niin että voisi lyhyinä taukohetkinään lukea. Hän piti pyhäkoulua ja onnistui rohkeudellaan käännyttämään jengiläisiä puolelleen. Hän luki lähetyssaarnaajien työstä Afrikassa, kuunteli vierailevien lähetyssaarnaajien kertomuksia ja haaveili itsekin samanlaisesta työstä. Tämä onnistuikin lopulta, ja hän matkusti Calabariin nykyisen Nigerian alueelle. Hän ei antanut vaikeuksien lannistaa itseään, ja saatuaan alueella aikaan hyviä tuloksia meni kauemmas sisämaahan ihmissyöjinä tunnetun heimon alueelle, vaikka kaikki varoittivat häntä matkan vaaroista, ja onnistui voittamaan myös siellä asuvat ihmiset puolelleen.
          Mielestäni varsinkin varhaisten lähetyssaarnaajien työhön on liittynyt paljon ongelmia ("meidän ajattelutapamme ja uskomme on parempi kuin teidän, tehkää niin kuin me sanomme, noudattakaa meidän tapojamme ja tehkää meille työtä" ja joskus jopa myös "antakaa meille maanne ja olkaa käytännössä orjiamme"). Slessor auttoi kuitenkin paikallisia ihmisiä kaikilla osaamillaan tavoilla, tutustui heihin, kuunteli heitä ja piti heistä. Hän adoptoi monia hylättyjä lapsia (kaksosina syntyneet jätettiin metsään kuolemaan) ja asettui rohkeasti vastustamaan väärinä pitämiään ja julmia käytäntöjä, mutta pyrki kuitenkin näkemään asiat paikallisten ihmisten näkökulmasta ja ymmärtämään, miksi he toimivat niin kuin toimivat. Tekstistä päätellen monet paikalliset ihmiset myös rakastivat häntä. Toisaalta hän suostutteli brittihallituksen lähettämään konsuleita niille alueille, joilla oli työskennellyt, ja valvomaan näitä seutuja aselaivojen kanssa, mikä nykynäkökulmasta on tietysti imperialismia.

Puolalainen Ranskassa elämänuransa tehnyt fysiikan ja kemian nobelisti Marie Sklodowska Curie (1867-1934) on niin tunnettu, että en kirjoita hänestä.

Rauhannobelisti Jane Addamsista (1860-1935) kirjoitin elokuussa.

Jos näihin ihmisiin tutustuminen kiinnostaa, kirjan tekstit ovat helppolukuisia ja mielestäni mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, paljon kiehtovampia kuin tämän bloggauksen teksti, jossa on vain näiden elämäkertojen runko. Kirja löytyy Gutenbergistä netissä luettavaksi tai eri latausvaihtoehdoilla. Vaikka Gutenbergin marginaalista tarkistamani sivumäärä on suuri, sivut ovat todella lyhyitä eli kirja ei ole kovin pitkä. Bloggauksen kuva on Gutenbergistä (nimet ovat kansikuvassa osittain eri järjestyksessä kuin kirjan elämäkerrat).

Edit 8.10.22, 10.10.22.

Mary R[osetta] Parkman: Heroines of Service, 1921 (1916). The Century Co. 322 sivua. Gutenbergistä.

Clara Barton, Amerikan Punaisen Ristin perustaja

Tässä toinen kääntämäni lyhyt naiselämäkerta Mary Stoyell Stimpsonin kirjasta The Child's Book of American Biography (ensimmäisessä kerrottiin Dorothea Dixistä). Tekstistä huomaa, että se on lapsille suunnattu, mutta siitä saa kuitenkin hyvin käsityksen Clara Bartonin (1821-1912) elämästä. Barton oli yksi näitä 1800-luvun naisia, jotka saivat hämmästyttävän paljon aikaan. Stimpsonin kirjassa kerrotaan kahdesta muustakin naisesta, Louisa May Alcottista ja Jane Addamsista, mutta koska edellinen on Suomessakin hyvin tunnettu kirjailija ja jälkimmäisestä olen itse kirjoittanut, en käännä heistä kertovia lukuja.

Clara Barton

Clara Barton syntyi Massachusettsin osavaltiossa melkein sata vuotta sitten aurinkoisena ja säteilevän kirkkaana jouluaamuna. Vanhempien lisäksi perheessä oli kaksi aikuista sisarta ja kaksi isoveljeä hellittelemässä uutta vauvaa. Bartonin perheessä oli paljon rakkautta ja paljon rahaa, joten lapsen elämässä oli vain onnea.

Clara oli nokkela pieni olento. Kun hän oli tarpeeksi iso kävelläkseen ja puhuakseen hän seuraili perheenjäseniä ja toisteli heidän sanojaan ja sanontatapojaan kuin papukaija. Hän ei ollut ihan varma siitä, mitä kaikki nämä sanat tarkoittivat, mutta hän piti niiden soinnista. Hänen isänsä, joka oli taistellut ranskalaisia ja intiaaneja vastaan käydyissä sodissa, piti sotilaiden keskuudessa käytetyistä säännöistä ja muodollisuuksista. Hän opetti tytölle armeijan upseerien nimitykset ja arvoasemat. Hän opetti tälle myös Yhdysvaltain presidentin, varapresidentin ja ministerien nimet.

Claran silmät olivat niin suuret ja hänen äänensä niin juhlallinen, kun hän toisti näitä nimiä, että eräänä päivänä hänen äitinsä kysyi häneltä, millaisia hän kuvitteli näiden miesten olevan. ”Voi”, henkäisi Clara, ”isä puhuu aina 'suuresta presidentistä' niin että hän on varmaan melkein jättiläinen. Presidentti on varmaan yhtä iso kuin kokoustalo ja varapresidentti koulun kokoinen.”

Opettajasiskot olivat puuhanneet paljon Claran kanssa, niin että hän luki ja tavasi sanoja melkein samaan aikaan kuin oppi puhumaankin. Toinen siskoista antoi hänelle maantiedon kirjan, ja Clara oli niin innoissaan tästä kirjasta, että hänellä oli tapana herättää siskoparkansa kauan ennen aamunkoittoa ja laittaa tämä pitelemään kynttilää karttojen lähellä, niin että Clara pystyi hakemaan kartasta jokia, vuoria ja kaupunkeja.

Vanhempi veli Stephen Barton oli taituri laskennossa. Hän opetti Claraa laskemaan yhteen, vähentämään, kertomaan ja jakamaan. Clara kirjoitti niin kauniita numeroita ja hänen laskunsa olivat niin usein oikein, että hän piti pikku kirjoitusalustastaan toiseksi paljon David-veljen kanssa ratsastamisen jälkeen.

Opiskelu ei kiinnostanut Davidia paljonkaan, mutta tilan töistä ja hevosista hän piti. Hän opetti Claran ratsastamaan, ja kaksikolla oli tapana laukata hurjaa vauhtia pitkin maaseutua. Clara tunsi olonsa hevosen selässä yhtä turvalliseksi kuin keinutuolissa. Hän ei näyttänyt paljon nukkea suuremmalta, kun naapurit näkivät ensimmäisen kerran hänen syöksyvän ohi urosvarsalla, jolla ei ollut satulaa eikä suitsia, pitäen kiinni eläimen harjasta, pysytellen lähellä Davidin hevosta ja nauraen riemusta. Joskus valkoinen koira Button kiiti heidän jäljessään yrittäen parhaansa mukaan pysytellä heidän vauhdissaan. Button oli Claran koira. Se oli pitänyt huolta hänestä, kun Clara oli vauva, ja oli hyvin huolellisesti nostanut tämän ylös joka kerta kun tämä kaatui opetellessaan kävelemään.

Stephen ja David kävivät monen mailin päässä olevaa koulua. He halusivat Claran mukaansa sinne. Koulu oli yksi vanhanaikaisista, luokattomista kouluista, ja siellä oli kaikenikäisiä oppilaita. Lumikinokset olivat korkeita ja Stephen kantoi Claraa olkapäällään. Clara istui hyvin hiljaa kivitaulunsa kanssa, kunnes aloittava luokka kutsuttiin esiin. Silloin hän astui opettajan eteen muiden pienokaisten kanssa. Tämä vakava mies osoitti kullekin lapselle eri sanojen kirjaimia ja pyysi heitä sitten luettelemaan sellaisten lyhyiden sanojen kuin koira (dog) tai kissa (cat) kirjaimet. Kun Claraa pyydettiin tekemään tämä, hän hymyili opettajalle ja sanoi: ”En minä tällaisia tavaa!”

”Millaisia sinä sitten tavaat?” tämä kysyi.

”Minä tavaan artisokan”, hän vastasi hyvin arvokkaan näköisenä.

”Siinä tapauksessa”, opettaja nauroi, ”luulen että kuulut niiden oppineiden joukkoon jotka tavaavat kolmi- ja nelitavuisia sanoja.” Joten tämän jälkeen Clara tavasi isoveljiensä ryhmässä.

Kahdentoista ikäisenä Clara ujosteli vieraita paljon ja hänen vanhempansa ajattelivat, että hän saattaisi päästä tästä, jos hän muuttaisi kotoa opiskelemaan New Yorkiin. Hän oli älykäs oppilas ja päätti ryhtyä opettajaksi kahden siskonsa tapaan.

Clarasta tuli erinomainen opettaja, mutta hän ei voinut kovin hyvin ja muutti Washingtoniin työskentelemään. Kun hän oli siellä, syttyi sisällissota, ja hän tarjoutui toimimaan sairaanhoitajana. Kukaan ei epäillyt hänen hoitajan taitojaan, koska vain kymmenvuotiaana hän oli pitänyt yksistään huolta rakkaasta David-veljestään, joka sairasti silloin melkein kahden vuoden ajan. Hän todellakin tiesi aivan täsmälleen, mitä sairaat ihmiset tarvitsivat.

Clara työskenteli sairaaloissa, leireillä ja taistelukentillä koko neljän vuoden sodan ajan. Joskus hänen täytyi hypätä hevosen selkään, jonka ratsastaja oli ammuttu, ja kiitää hakemaan siteitä tai kirurgia, ja hän oli iloinen siitä että David oli opettanut hänet niin hyväksi ratsastajaksi.

Clara auttoi jokaista sairasta ja haavoittunutta miestä, jonka kohtasi, vaikka jotkut ajattelivat että hänen pitäisi auttaa vain pohjoisvaltioiden ihmisiä. Mutta hän ei välittänyt siitä, mitä ihmiset sanoivat tai ajattelivat. Hän auttoi kaikkia sotilaita tuntemaan olonsa niin mukavaksi kuin pystyi. Kun hän neljä vuotta myöhemmin oli lepäämässä kauniissa Sveitsissä ja kuuli Punaisesta Rististä, hän ilahtui. Tämä järjestö auttoi jokaista haavoittunutta ihmistä, olipa tämä minkä värinen tahansa tai taistelipa tämä minkä syyn tai maan puolesta tahansa.

Clara Barton työskenteli tässä sveitsiläisessä järjestössä koko Ranskan ja Preussin välisen sodan ajan. Ulkomaalaiset kutsuivat häntä Enkeliksi.

Kun Clara Barton tuli takaisin Amerikkaan, hän yritti kauan aikaa aloittaa tämän sveitsiläisen järjestön haaraosaston toiminnan maassamme, mutta kesti kahdeksan vuotta ennen kuin Punainen Risti todella perustettiin Yhdysvaltoihin. Koska sotien lisäksi myös tulipalot ja tulvat aiheuttivat usein kärsimystä, neiti Barton suostutteli kongressin antamaan tälle järjestölle oikeuden auttaa missä tahansa suuressa katastrofissa.

Neiti Bartonin nimi tunnetaan niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Hän teki Punaisen Ristin työtä 80-vuotiaaksi asti. Melkein jokainen maapallon maa antoi hänelle lahjan tai mitalin. Kun ajattelemme, millaiseksi sankarittareksi Clara Barton osoittautui, tuntuu siltä, että tuona joulukuun aamuna syntynyt pikkutyttö oli joululahja koko maailmalle.

Alkuperäinen teksti on täällä.

Dorothea Dix, 1800-luvun amerikkalainen mielisairaala- ja vankilajärjestelmän uudistaja

Tutustuessani vuoden 1931 rauhannobelistiin Jane Addamsiin tarkistin myös, mitä hänen teoksiaan Gutenbergissä on. Tämä osoittautuikin oikeaksi runsaudensarveksi, koska Addamsin kirjojen lisäksi Gutenbergistä löytyi naiselämäkertoja, jotka taas veivät eteenpäin uusiin ja taas uusiin kirjoihin, muihinkin kuin elämäkertoihin - voisin varmaan viettää vuoden vain lukemalla Gutenbergin kirjoja, mutta kaikkea ei ikävä kyllä ehdi.

Kirjoitan luultavasti myöhemmin yhdestä tällaisesta kokonaisesta elämäkerrasta (8.10.22: tässä), mutta nyt käänsin yhden luvun Mary Stoyell Stimpsonin kirjasta The Child's Book of American Biography (1915). Tässä kirjassa on pääasiassa miesten elämäkertoja, mutta siinä kerrotaan myös neljästä naisesta, joista yksi on Dorothea Dix (1802-1887). Vaikka hän tuntuu olevan melko hyvin tunnettu Yhdysvalloissa, suomeksi hänestä ei löydy netissä tietoa, joten tässä kuvaus eräästä mielenkiintoisesta naisesta. (Stimpsonin kirjoitus antaa hänestä hieman erilaisen kuvan kuin nettilähteet, jotka eivät pikaisesti silmäiltynä näytä kertovan esimerkiksi hänen työstään vankiloissa, mutta oletettavasti Stimpson perusti kirjoituksensa aikaisempiin lähteisiin - ainakin hänen tekstinsä tuntuu vakuuttavalta.)

Dorothea Lynde Dix

Orange Courtissa Bostonissa asuva tohtori Elisha Dix oli aina onnellinen kun hänen lempilapsenlapsensa, pieni Dorothea Dix, tuli käymään hänen ja hänen vaimonsa luona. Tohtorin täytyi joka aamu ajaa ympäri kaupunkia vanhanaikaisissa kieseissä nähdäkseen, miten hänen potilaansa voivat, ja hänestä oli hauskaa kun Dorothea istui hänen vieressään tytön kielen käydessä tohtorin sanoin ”kuin konevasara”. Tyttönen oli virkeä, nopealiikkeinen olento ja sanoi niin hassuja asioita, että tohtori mylvi naurusta, jolloin vaunujen edessä kulkeva harmaankirjava hevonen pysähtyi joskus kokonaan ja katsoi taakseen vaunuissa istuvia ikään kuin sanoakseen: ”Mitä ihmettä tämä kaikki tarkoittaa?”

Mutta kun Dorothean kotiinpaluuaika lähestyi, hän näytti aina melkoisen vakavalta. Eräänä päivänä hän puuskahti: ”Voi isoisä, minä melkein vihaan traktaatteja!”

Tohtori Dix silmäili häntä ystävällisellä tavallaan ja vastasi: ”Enpä voi moittia sinua siitä, lapsukainen!”

Ymmärräthän, Dorothean isä Joseph Dix oli kummallinen mies. Hän olisi hyvin voinut ansaita rahaa, koska tohtori oli ostanut yhden ison maa-alueen toisensa jälkeen ja hänen oli täytynyt palkata asiamiehiä huolehtimaan näistä maatiloista ja metsistä. Oman poikansa hän tietysti lähetti kaikkein miellyttävimpään paikkaan, mutta ainoat asiat joita Joseph Dix, joka oli erittäin synkällä tavalla hyvin uskonnollinen mies, todella halusi tehdä, oli toistella virsiä ja kirjoittaa traktaatteja. Hän käytti melkein kaiken ansaitsemansa rahan näiden ankeiden kirjasten kustantamiseen, niin että perheellä oli pienet ruoka-annokset, halvat vaatteet eikä minkäänlaisia lomia.

Sen lisäksi että heidän täytyi elää niin puutteellisesti, kaikkien perheenjäsenten oli pakko ommella ja liimata yhteen noita traktaatteja. Vuosi vuoden jälkeen rouva Dix, Dorothea ja hänen kaksi veljeään istuivat perheen talossa tehden tätä väsyttävää työtä. Ei ollut merkitystä, olipa herra Dix lähetetty asiamieheksi Maineen, New Hampshireen, Vermontiin tai Massachusettsiin, keräsivätpä naapuruston leikkitoverit marjoja, luistelivat tai kävivät piknikeillä, kuinka paljon linnut lauloivatkaan, purot kimaltelivatkaan, pähkinät ja hedelmät kypsyivätkään – Joseph Dixin vaimo ja lapset eivät päässeet nauttimaan ulkoilmasta, ei, he vain kumartuivat noiden onnettomien traktaattien ylle liimaten ja ommellen kunnes heidän kehoaan särki.

Kun Dorothea oli 12-vuotias, hän päätti ettei enää kestäisi sellaista elämää. Onneksi perhe asui silloin Worcesterissä lähellä Bostonia, eikä sinne matkustaminen maksanut paljon. Tohtori Dix oli jo kuollut, mutta Dorothea karkasi isoäitinsä luokse, joka asui yhä Orange Courtissa (nyt sitä sanotaan Dixin paikaksi), ja vaikka rouva Dix oli hyvin ankara, elämä siellä oli parempaa kuin traktaattien tekijän kanssa.

Orange Courtissa Dorothealle ei annettu aikaa leikkiä. Hänet opetettiin ompelemaan, tekemään ruokaa ja neulomaan, ja joskus häntä rangaistiin jos hän ei ollut tehnyt tarpeeksi hyvää työtä. ”Ressukka”, hän sanoi myöhemmin, ”minulla ei koskaan ollut lapsuutta!” Mutta hän kävi koulua ja oli niin nopea oppimaan, että kahden vuoden päästä hän palasi Worcesteriin ja avasi koulun pienille lapsille. Hän oli vasta neljäntoista vanha ja melko pieni ikäisekseen, mutta hän pukeutui pitkiin leninkeihin ja kokosi tukkansa keoksi päänsä päälle korkean kamman avulla. Ihmiset eivät varmaan koskaan arvanneet, kuinka nuori hän oli. Hän osoittautui joka tapauksessa hyväksi opettajaksi ja lapset rakastivat häntä eivätkä koskaan olleet tottelemattomia hänelle.

Kun hän oli pitänyt tätä koulua vuoden ajan, hän opiskeli Bostonissa lisää 19-vuotiaaksi asti. Sitten hän ei pelkästään opettanut tuon kaupungin eräässä koulussa ja sisäoppilaitoksessa, vaan huolehti myös veljistään ja avasi toisen koulun köyhille lapsille, joiden vanhemmilla ei ollut varaa maksaa näiden koulumaksuja. Hän hoiti myös isoäitinsä taloa. Kaikkien ihmetellessä, kuinka nuori tyttö pystyi tekemään niin paljon, hän hämmästytti heitä vielä enemmän kirjoittamalla kolme tai neljä kirjaa.

Vähitellen hänen terveytensä murtui, ja hän alkoi ajatella ettei pystyisi enää koskaan työskentelemään, mutta pitkän Englannissa vietetyn lepokauden jälkeen hän palasi Amerikkaan ja teki jotakin paljon tärkeämpää kuin opettaminen tai kirjoittaminen – hän matkusti koko maan läpi ja teki vankiloista ja mielisairaaloista mukavampia. Ennen kuin Dorothea Dix kiinnostui asiasta, kukaan ei ollut näyttänyt vaivaavan päätään vankien tai mielisairaiden asioilla. Mikä tahansa paikka, jossa oli lukko ja avain, oli tarpeeksi hyvä sellaisten yösijaksi. Ja mitä merkitystä sillä oli, jos paha tai hullu mies olikin viluissaan tai nälissään? Mutta Dorothea Dixille sillä oli paljon merkitystä, että ihmisolentoja kohdeltiin huonosti, ja hän päätti muuttaa asioita. Hän puhui senaattoreiden, kuvernöörien ja presidenttien kanssa. Hän kävi jokaisessa osavaltiossa niissä paikoissa, joihin vangit, köyhät ja mielisairaat oli suljettu. Hän puhui ystävällisesti näille sisään teljetyille, ja vihaisesti miehille jotka kohtelivat heitä huonosti. Hän piti puheita lainsäätäjille, hän kirjoitti artikkeleita sanomalehdille ja pyysi rahaa miljonääreiltä rakentaakseen terveyttä edistäviä köyhäintaloja ja mielisairaaloita.

Seitsemänkymmentä vuotta sitten matkustaminen lännessä ja etelässä oli hidasta ja vaarallista. Dixin matkanteko viivästyi niin usein, kun postivaunut hajosivat epätasaisilla ja mutaisilla teillä, että lopulta hän alkoi kuljettaa mukanaan vasaraa, jakoavainta, nauloja, ruuveja, tukevaa köyttä sekä vahvoja nahkahihnoja. Jotkin lännen joista täytyi ylittää kahlaamalla ja hän oli monta kertaa vähällä menettää henkensä. Kerran kun hän matkusti Michiganissa postivaunuilla metsän läpi, ryöväri hyppäsi esiin pimennosta ja vaati hänen kukkaroaan. Dorothea Dix ei kirkaissut eikä pyörtynyt. Hän kysyi ryöväriltä, eikö tätä hävettänyt ahdistella naista, joka matkusti ympäri maata auttaakseen vankeja. Hän sanoi tälle, että jos tämä oli todella köyhä, hän antaisi tälle jonkin verran rahaa. Ja tiedätkö mitä? Ryöstäjä oli tunnistanut hänen äänensä jo ennen kuin hän oli lakannut puhumasta. Hän oli kuullut neiti Dixin puhuvan vangeille, kun hänet oli Philadelphiassa tuomittu vankilaan! Hän pyysi Dixia jatkamaan matkaansa rauhassa.

Kahdentoista vuoden ajan neiti Dix kiersi Yhdysvaltoja parantaakseen kuurojen ja mykkien, sokeiden ja mielisairaiden oloja. Sitten hän matkusti Eurooppaan lepäämään. Mutta siellä häntä kohtasivat samat kärsimykset kuin täälläkin. Nopeasti hän oli taas toimessa. Hän yritti saada Roomassa audienssia tavatakseen paavin ja pyytääkseen tätä lopettamaan eräät julmuudet vankiloissa, mutta hänet torjuttiin aina. Kuka tahansa muu olisi luovuttanut, mutta Dorothea Dix toteutti aina pyrkimyksensä. Eräänä päivänä hän kohtasi paavin vaunut kadulla. Hän pysäytti ne, ja koska hän ei osannut italiaa, alkoi puhua tälle nopeasti latinan kielellä. Hän puhui niin hartaasti ja järkevästi, että paavi antoi hänelle kaiken mitä hän pyysi.

Melko vähän aikaa hänen Amerikkaan paluunsa jälkeen puhkesi sisällissota. Hän matkusti suoraan Washingtoniin ja tarjoutui hoitamaan sotilaita ilman palkkaa. Hänet nimitettiin ylitarkastajaksi, joten hän toimi kaikkien hoitajien johtajana. Hän vuokrasi taloja tarvikkeiden varastoimiseen, osti ambulanssin, ja antoi aikansa, voimansa ja varansa maansa hyväksi. Koko sisällissodan neljän vuoden keston ajan Dorothea Dix ei koskaan pitänyt lomaa. Hän oli niin kiinnostunut työstään, että unohti usein syödä ateriansa, ellei niistä muistutettu hänelle.

Kun tämä sota oli päättynyt, sotaministeri Edwin M. Stanton kysyi neiti Dixiltä, kuinka kansakunta voisi osoittaa hänelle kiitollisuutensa hänen tekemästään arvokkaasta työstä. Tämä sanoi toivovansa lippua. Hänelle annettiin kaksi hyvin kaunista lippua, joihin oli painettu erityisiä kunnianosoituksia. Testamentissaan neiti Dix jätti nämä liput Harvardin yliopistolle. Ne riippuvat siellä Memorial Hallin ovien yläpuolella.

Kukaan ei koskaan ollut pahoillaan siitä, että Dorothea karkasi pois noiden väsyttävien traktaattien luota. Varmaankaan kaikista Joseph Dixin koskaan kirjoittamista traktaateista ei ollut yhtä paljon hyötyä kuin hänen tyttärensä yhden päivän työstä haavoittuneiden sotilaiden parissa. Ja mitä tulee hänen uudistuksiinsa, ne jatkuvat ikuisesti. Häntä on kutsuttu Amerikan hyödyllisimmäksi naiseksi. Se on kunniakas nimitys.

Alkuperäinen teksti löytyy Gutenbergistä.

 

Edit 9.9.22 (lisätty kuva), 8.10.22 (lisätty linkki toiseen elämäkertaan).

Mary Stoyell Stimpson: The Child's Book of American Biography, 1924 (1915). Little, Brown, and Company. Kuvitus: Frank T. Merrill.

Ote Jane Addamsin kirjasta

Käänsin rauhannobelisti Jane Addamsin kirjasta Twenty Years at the Hull-House osan kertomuksesta, jossa hän kuvaa tapaamistaan Leo Tolstoin kanssa tämän maatilalla Jasnaja Poljanassa viime vuosisadan vaihteessa. Tässä Tolstoita kuvataan monen ihmisen elämään vaikuttaneena ajattelijana ja käytännön filosofina, ei kirjailijana, ja siitä ilmenee myös ajan ihmisten halu ja pyrkimys luoda oikeudenmukaisempi maailma.

Minusta myös nykyään resonoi mm. Addamsin kommentoima ristiriita sen välillä, mitä tiedämme ja mihin pyrimme ja mitä siitä huolimatta teemme, nykykontekstissa esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden suhteen. Sosiaalisten kysymysten kohdalla ihanne ja todellisuus on monissa maissa saatu paljon lähemmäksi toisiaan reilun sadan vuoden aikana, mutta ilmastonmuutoksen suhteen meidän pitää muuttaa käyttäytymistämme ja yhteiskunnallisia rakenteita erittäin paljon nopeammin.

Vieressä seisova talonpojan asuun pukeutunut Tolstoi kuunteli vakavana [kun tuttavani puhui Hull-Housesta ylistävästi], mutta hän silmäili epäluuloisesti matkapukuni hihoja, jotka tuona aikana olivat ikävä kyllä kooltaan hirviömäisiä, ja tarttuen yhden hihan reunaan veti sitä loputtomasti ulospäin ja sanoi koristelematta, että ”yhden käsivarren kankaassa oli tarpeeksi materiaalia pikkutytön mekkoon” sekä kysyi minulta suoraan, enkö pitänyt ”tällaista pukua” ”esteenä kansan edessä”. Olin niin hämmentynyt, etten pystynyt antamaan kovin hyvää selitystä, vaikka yritinkin sanoa että vaikka omat hihani olivatkin hirviömäiset, niitä ei voinut verrata Chicagon työläistyttöjen hihojen kokoon, ja että mikään ei erottaisi minua tehokkaammin ”kansasta” kuin vartalonmyötäinen puuvillapaita, ja vaikka olisinkin halunnut jäljitellä häntä ja ”pukeutua kuin talonpoika”, minun olisi ollut vaikea valita niiden 36 eri kansallisuuden talonpojan välillä, jotka olimme äskettäin laskeneet alueellamme olevan. Onneksi kreivitär tuli avukseni kertomalla aikaisemmista yrityksistään pukea hypoteettisiä pikkutyttöjä parhaan leninkinsä laahuksesta ja muista tarpeettomista osista leikattuihin kangasmetreihin sanoen, että lopulta hän oli päätynyt ottamaan lujan kannan, jonka hän neuvoi minua omaksumaan heti. Mutta myöhemmin ei kreivitär Tolstoita eikä ketään toistakaan ystävää ollut läsnä auttamassa minua ahdingossani, kun Tolstoi tiedusteli minulta, kuka ”ruokki” minut ja kuinka hankin itselleni ”suojaa”? Vastatessani, että 150 kilometrin päässä Chicagosta oleva maatila tuotti minulle elämän välttämättömyydet, odotin jo seuraavaa musertavaa kysymystä: ”Olette siis poissaoleva maanomistaja? Luuletteko, että autatte kansaa enemmän lisäämällä itsenne kaupungin väentungokseen kuin viljelemällä omaa maatanne?” Tämä uusi epämukavuuden tunne, joka syntyi kykenemättömyydestä viljellä omaa maata, vain lisääntyi, kun Tolstoin toinen tytär ilmaantui puiden alle katettuun kello viiden teepöytään suoraan sadonkorjuupellolta, jossa hän oli työskennellyt talonpoikaisryhmän kanssa aamuviidestä alkaen, ei vain leikkien työntekoa vaan todella korvaten jalkansa loukanneen talonpoikaisnaisen. Hän oli selvästikin aivan uuvuksissa, muttei odottanut eikä saanut myötätuntoa perheenjäseniltään, jotka olivat täysin tottuneita näkemään toisensa noudattavan vakaumuksiaan epämukavuudesta tai väsymyksestä huolimatta. Epämukavuuden marttyyrius oli kuitenkin selvästikin paljon helpompi kestää kuin se satunnaisen vierailijankin huomaama marttyyrius, jolle kreivi Tolstoi päivittäin alisti itsensä, koska hänen tavanomaisen rakennuksen kellarissa sijaitseva työhuoneensa, jossa oli lyhyt hylly kuluneita kirjoja sekä sirppi ja lapio nojaamassa seinää vasten, oli monta kertaa joutunut sellaisen pilkanteon kohteeksi, joka on marttyyriuden kaikkein vaikein muoto.

Sinä kesäiltana, kun istuimme puutarhassa yhdessä Saksasta, Englannista ja Amerikasta tulleiden vierailijoiden kanssa, jotka olivat matkustaneet tähän kaukaiseen venäläiseen kylään oppiakseen tältä mieheltä, en voinut olla kyselemättä jatkuvasti itseltäni, miksi Tolstoita pidettiin sellaisena viisaana ja pyhimyksenä, että vuoden jokaiselle päivälle riitti samanlainen vierailijaryhmä. Minusta vaikutti siltä, että meitä kaikkia veti puoleensa teon saarna, se että Tolstoi oli tehnyt ylivertaisen henkilökohtaisen ponnistuksen, voisi jopa sanoa raivoisan henkilökohtaisen ponnistuksen, asettaakseen itsensä oikeudenmukaiseen suhteeseen kaikkein vaatimattomimpien ihmisten kanssa, niiden ihmisten kanssa jotka viljelivät hänen maataan, kiillottivat hänen kenkänsä ja siivosivat hänen tallinsa. Epäilemättä aikalaistemme raskain taakka on tietoisuus erosta toisaalta sen demokraattisen teoriamme välillä, että työläisillä on oikeus yhteiskunnan älyllisiin resursseihin, ja toisaalta sen tosiseikan välillä, että tuhannet heistä ovat niin työn raskauttamia, ettei heille jää vapaa-aikaa eikä energiaa mielen kehittämiseksi. Kärsimme jatkuvasti siitä rasituksesta ja päättämättömyydestä, joka aiheutuu tähän teoriaan uskomisesta ja toisaalta toimimisesta tavalla, jonka mukaan emme usko siihen, ja tämä mies joka oli vuosia aikaisemmin yrittänyt ”nousta pois talonpoikien selkien päältä”, joka oli yksinkertaistanut elämäänsä ja työskennellyt käsillään, oli muodostunut monen sukupolvensa ihmisen prototyypiksi.

Epäilemättä kaikki Tolstoin puutarhassa tuona iltana istuvat vieraat olivat sallineet itsensä pidättäytyä käsillään työskentelemisestä ajattelemalla, että heidän tekemänsä toisenlainen työ oli yhteiskunnalle arvokkaampaa. …

Puutarhaan katetussa pitkässä päivällispöydässä istuivat tilalle muualta saapuneet vieraat sekä aikuiset tyttäret ja nuoremmat lapset kotiopettajattarensa kanssa. Kreivitär huolehti palvelijoiden tarjoileman tyypillisen eurooppalaisen päivällisen sujumisesta, mutta kreivi ja tytär, joka oli työskennellyt pelloilla koko päivän, söivät vain puuroa ja tummaa leipää ja joivat vain kvassia, samaa ruokaa kuin heinänkorjuussa työskentelevät talonpojat. Olemme tietysti kaikki tottuneet siihen, että ne jotka tekevät raskainta työtä, syövät päivän päätteeksi karkeinta ja yksinkertaisinta ruokaa, mutta emme useinkaan istu samassa pöydässä heidän kanssaan samalla kun itse syömme muiden työn tuloksena syntynyttä hyvin valmistettua ruokaa. Tolstoi söi yksinkertaisen ateriansa mitään huomauttamatta tai kommentoimatta sitä ruokaa, jota hänen perheensä ja vieraansa pitivät parhaimpana syödä, olettaen että he kuten hän itsekin olivat sopineet asian omantuntonsa kanssa. …

Päivällisellä ja sitä myöhemmin käyty keskustelu, vaikka se olikin eloisaa ja vilpitöntä, herätti tuolloin mielessäni hämäriä epäilyksiä. Oliko Tolstoi loogisempi kuin mihin elämä oikeuttaa? Voitiinko elämän epäoikeudenmukaisuudet redusoida yksipuolisen työn opinkappaleeseen ja korjaantuisiko kaikki, jos jokainen ihminen vain tekisi omien tarpeidensa tyydyttämiseen vaadittavan määrän työtä? Eikö ollutkin aina helppoa puhua vakuuttavasti, jos oli naturalistinen näkemys elämästä? Mutta entä historiallinen näkemys, väistämättömät sävyjen erot ja ne muutokset, jotka elämä itse tuo tulkintaansa? Neiti Smith ja minä matkustimme yöjunalla takaisin Moskovaan siinä tunteiden myllerryksessä, joka aina syntyy yhteydestä sellaiseen omaantuntoon, joka tekee taas yhden niistä päättäväisistä yrityksistä tunkeutua sen salaperäisen maailman, jossa huomaamme olevamme, syvimpiin perusteisiin. (s. 267-274 osin)

Jane Addams: Twenty Years at Hull-House, with Autobiographical Notes, 1935 (1910). The Macmillan Company. Piirroskuvitus: Norah Hamilton. 453 tekstisivua ja hakemisto.

Jane Addams: Twenty Years at Hull-House, with Autobiographical Notes, 1935 (1910) (rauhannobelistit 1931)

Vihdoinkin! Tätä olen odottanut. Vaikka jo kuudes rauhannobelisti Bertha von Suttner oli nainen, seuraavaa naispalkittua saatiin odottaa uskomattomat 26 vuotta. Tämä vuoden 1931 rauhannobelisti oli amerikkalainen Jane Addams (1860-1935), joka palkittiin "Naisten Kansainvälisen Rauhan ja Vapauden Liiton" johtajana. Tämä nykyään "feminististä rauhaa" ajava järjestö perustettiin vuonna 1915 ja toimii edelleenkin (WILPF), enkä ole tutustunut sen toimintaan, mutta lukemani Addamsin kirjan perusteella hänen palkitsemiseensa oli paljon muitakin syitä.

Addamsia ehdittiin ehdottaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi hämmästyttävät 91 kertaa vuodesta 1916 alkaen ennen kuin hänet viimein palkittiin. Koska monet ihmiset, esimerkiksi kansanedustajat ja yliopistojen professorit voivat ehdottaa palkinnonsaajia, pelkkä ehdottaminen ei vielä tarkoita sitä, että henkilö ansaitsisi rauhanpalkinnon (mistä kertoo se, että myös Venäjän nykyistä presidenttiä ja USA:n onneksi entistä presidenttiä on käsittämättömästi ehdotettu palkinnonsaajiksi). Mahatma Gandhia ehdotettiin palkinnonsaajaksi vain 12 kertaa (eikä hän koskaan saanut palkintoa), joten ehdotusten määrä ei myöskään ole suoraan verrannollinen rauhantoiminnan tärkeyteen. Se, että Addamsin toivottiin näin monta kertaa saavan palkinto, kertoo kuitenkin paljon hänen merkityksestään viime vuosisadan alussa. Ei voi olla ajattelematta, että rauhannobeleista päättävillä oli tuohon aikaan vaikeuksia myöntää palkinto naiselle. Tai sen puoleen myös etelä- tai itäeurooppalaiselle, aasialaiselle, afrikkalaiselle tai eteläamerikkalaiselle ihmiselle, tai muulle kuin akateemisesti koulutetulle ihmiselle, mutta ehkä tällaisia henkilöitä ei ollut tuolloin paljon ehdotettukaan, toisin kuin Addamsia.

Addamsin palkitseminen kertoo myös näkökulman muutoksesta rauhanpalkintojen myöntämisessä. Tähän asti rauhanpalkinnot oli (Punaista Ristiä lukuun ottamatta), ainakin ne joihin olen paremmin tutustunut, myönnetty ihmisille ja järjestöille, jotka olivat työskennelleet kansainvälisellä tasolla valtioiden välisen rauhan hyväksi eli sotien vähentämiseksi. Useinhan rauhalla ymmärretään juuri tätä, ja se on todella tärkeää työtä. Rauhan voi kuitenkin nähdä paljon laajemminkin valtioiden sisäisenä demokratiana, solidaarisuutena sekä oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan luomisena, ja vaikka Addams toimi myös kansainvälisesti, hänen toimintansa painopiste oli mielestäni sosiaalisessa oikeudenmukaisuudessa sekä hyvän ja ihmisarvoisen elämän mahdollistamisessa myös köyhille maahanmuuttajille.

Illinoisissa kveekariperheeseen v. 1860 syntynyt Jane Addams ihaili paljon senaattori-isäänsä John H. Addamsia ja omaksui tältä monet ihanteistaan, esimerkiksi halun edistää naisten oikeuksia. Isän periaatteena tytärtensä koulutuksessa oli ensin opiskelu läheisessä Rockfordin naisten sisäoppilaitoksessa (myöhemmin college), jossa opiskelu vaikuttaa olleen kiinnostavaa ja haastavaa, ja sitten vuoden matkustelu Euroopassa (!). Addams nautti opiskelusta Rockfordissa, jossa kaikki opiskelijat pitivät itsestään selvänä sitä, että naisille pitää saada äänioikeus (54). Eräs kirjan tarina toi hämmentävästi mieleen 1960-luvun hipit - Addams ja neljä hänen ystäväänsä olivat päättäneet lomakauden aikana pyrkiä henkilökohtaisesti ymmärtämään oopiumiaddikti Thomas De Quinceyn teosta "Dreams". We solemnly consumed small white powders at intervals during an entire long holiday, but no mental reorientation took place, and the suspense and excitement did not even permit us to grow sleepy. Lopulta eräs nuori opettaja lopetti nämä kokeet ja takavarikoi opiskelijoilta De Quinceyn kirjat (46).

Addamsilla oli nuoresta alkaen voimakas sosiaalinen omatunto, ja aluksi hän aikoi auttaa ihmisiä opiskelemalla lääkäriksi (!). Hän suorittikin lääkärin opintoja vuoden ajan, kunnes keskeytti sairauden takia opintonsa ja matkusti Eurooppaan. Hän ei enää jatkanut opiskelua, vaan matkusteli Euroopassa noin kymmenen vuoden ajan (käyden välillä kotona Yhdysvalloissa). Hän kuitenkin turhautui koko ajan enemmän ja tunsi elämänsä koko ajan tyhjemmäksi ja hyödyttömämmäksi, varsinkin nähdessään Euroopassa köyhiä ihmisiä. Hän oli kuitenkin Lontoossa tutustunut uuteen setlementti-ideaan, Toynbee Halliin, ja löysi vihdoin keinon toteuttaa ihanteitaan käytännössä perustamalla köyhään maahanmuuttajien kaupunginosaan Chicagoon oman setlementtitalon Hull-Housen ystävänsä Ellen Gates Starrin kanssa v. 1889. Ajan myötä Hull-Housen toiminta laajeni 13 rakennukseen alueella, ja se toimi vuoteen 2012 asti. Kirja kertoo neljän kiinnostavan omaelämäkerrallisen luvun jälkeen Hull-Housen vuosista 1889-1910.

Setlementissä asui eri aikoina monia vapaaehtoisia (residents), joista ilmeisesti suurin osa oli hyvin koulutettuja naisia. He järjestivät alueen asukkaille hyvin monipuolista toimintaa: lastentarhan, toimintaa lapsille ja nuorille, erilaisia kerhoja, tansseja ja illanviettoja, aikuiskoulutusta, kirjallisuus- ja historialuentoja, englannin opetusta, keskustelutilaisuuksia eri aiheista, puu-, metalli- ja sähkötyöpajoja pojille, kotitalouskoulutusta tytöille, taidenäyttelyitä, taideopetusta, teatterikerhoja, teatterinäytöksiä, konsertteja, musiikkikoulun, retkiä, kesäopintoja yliopiston kampuksella, kotiteollisuusmuseon, jossa ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajat saivat näyttää taitojaan esimerkiksi värttinän tai kangaspuiden käytössä, liikuntaa ja urheilua... Alueen asukkaat saivat myös käyttää Hull-Housen tiloja omiin kerhoihinsa, väittelytilaisuuksiinsa ja juhliinsa. Hull-Housen kävijämäärä oli suurimmillaan 2 000 ihmistä viikossa (Wikipedia). Hull-House tarjosi alueen asukkaille näin henkireiän, jotakin muutakin kuin sielua ja ruumista kuluttavaa työtä hikipajoissa ja tehtaissa, ja nuorille mielekkään ja hauskankin tavan viettää vapaa-aikaa. Addams ymmärsi hyvin alueen nuorten levottomuutta sekä huvittelun ja kaunistautumisen halua, joka ajoi heidät joskus rikoksiin, varkauksiin tai prostituutioon. Hän oli mukana "Juvenile Protection Associationissa", joka teki paljon lasten ja nuorten auttamiseksi.

Tämän lisäksi Hull-Housen asukkaat osallistuivat voimakkaasti asuinalueensa, Chicagon ja joskus jopa koko maankin yhteiskunnallisten olojen parantamiseen. He tekivät esimerkiksi tutkimuksia lapsityövoiman käytöstä, tuberkuloosista, kokaiinin myymisen vaikutuksista (apteekeissa myytiin vapaasti kokaiinia ennen tätä!) ja muista yhteiskunnallisista ongelmista alueella sekä ehdottivat muutoksia lakeihin ja asetuksiin näiden tutkimusten perusteella. Addams kirjoitti vuonna 1892 setlementtiliikkeen periaatteesta, "kolmesta R:stä": residence, research, and reform. These involved "close cooperation with the neighborhood people, scientific study of the causes of poverty and dependence, communication of these facts to the public, and persistent pressure for [legislative and social] reform." (Wikipedia).

Kerran alueen asukkaat tekivät tutkimuksen roskien keräämisen tehokkuudesta siksi, että lapsikuolleisuus oli alueella niin suurta, ja tämän seurauksena Addams nimitettiin jätehuollon tarkastajaksi (garbage inspector) vuoden ajaksi, mikä merkitsi rankkaa työtä ja väittelyjä laiskojen ja velvollisuuksiaan välttelevien vuokraisäntien ja myös viranomaisten kanssa. Addams kertoo hauskasti rakennetun jalkakäytävän löytämisestä 45 sentin(!) roskakerroksen alta: Perhaps our greatest achievement was the discovery of a pavement eighteen inches under the surface in a narrow street, although after it was found we triumphantly discovered a record of its existence in the city archives. The Italians living on the street were much interested but displayed little astonishment, perhaps because they were accustomed to see buried cities exhumed. Korruptoitunut kaupunginvaltuutettu, jota setlementin asukkaiden kritiikki häiritsi, onnistui myöhemmin muuttamaan tarkastajan viran vain miehille sallituksi. (185-289)

Kirja avarsi käsitystäni naisten toiminta- ja vaikutusmahdollisuuksista viime vuosisadan vaihteessa. Tuo jätehuollon tarkastajan työ on yksi esimerkki siitä, että vaikka naiset saivat Yhdysvalloissa äänioikeuden vasta vuonna 1920, he saattoivat sitä ennenkin olla yhteiskunnallisesti hyvinkin aktiivisia. Addams mainitsee kirjassa kerta toisensa jälkeen tapauksia, jolloin hän itse tai joku toinen Hull-Housen naisasukas teki alueella sosiologista tutkimusta, oli mukana vastuullisessa ja vaikutusvaltaisessa komiteassa tai muussa päättävässä elimessä tai teki jotain muuta vastaavaa. Hän puhuu jatkuvasti myös kotona, hikipajoissa tai tehtaissa rankkaa työtä tekevistä tytöistä ja naisista sekä naisjärjestöjen toiminnasta. Kirjassa puhutaan minusta enemmän naisista kuin miehistä aktiivisina toimijoina ja työntekijöinä. Addams ei kertaakaan erityisesti korosta naisten osallistumista ja työntekoa (tai sitä että oli nuorena aivan muina miehinä tai naisina aikonut opiskella lääkäriksi), vaan mainitsee ne vain luonnollisina asioina. Mielestäni hän tuo näin rivien välissä hyvin esille sen, että naisten osallistumisen yhteiskunnallisiin asioihin pitäisi olla itsestään selvää ja että naiset tekevät työtä siinä missä miehetkin.

Tietenkin Addams myös pyrki saamaan naisille äänioikeuden. Hän kertoo eräästä äänioikeuskampanjasta näin: There was a complete absence of the traditional women's rights clamor, but much impressive testimony from busy and useful women that they had reached the place where they needed the franchise in order to carry on their own affairs. (340) Kirjassa oli myös kummallinen viittaus skandinaavisten naisten kunnalliseen äänioikeuteen jo 1600-luvulta lähtien, en ainakaan itse ole kuullut tällaisesta: We were joined [in the franchise effort] by a church society of hundreds of Lutheran women, because Scandinavian women had exercised the municipal franchise since the seventeenth century and had found American cities strangely conservative. (340)

Minulla oli 1800-luvun hyväntekeväisyydestä ja köyhien auttamisesta sellainen kuva, että laupias kartanonrouva kulkee jakamassa korista ruokaa, vaatteita ja lääkkeitä köyhille ja sairaille (tuo mielikuva on varmaan peräisin jostain romaanista tai tv-sarjasta) tai sitten käsitys masentavista köyhäintaloista. Hull-House ei kuitenkaan ollut hyväntekeväisyyttä, vaan yhteiskunnallista vaikuttamista ja lakien muuttamista, uusien mahdollisuuksien tarjoamista ja elämän tekemistä oikeudenmukaisemmaksi köyhille mutta toimintakykyisille ihmisille, jotta nämä pystyisivät elämään parempaa elämää sekä kehittymään ja edistymään.

Valkoisten rikkaiden ihmisten pyrkimys auttaa köyhiä on ollut viime vuosikymmeninä huonossa huudossa, myös kansainvälisessä kehitysyhteistyössä, koska on ajateltu että valkoiset tulevat vain paikalle sanomaan miten asiat pitäisi tehdä tutustumatta tilanteeseen ja kuuntelematta paikallisia asukkaita. Hull-House sijaitsi kuitenkin köyhällä alueella keskellä yhteisöään, Addams itse asui siinä vuosikymmenien ajan ja ilmeisesti monet muutkin sen asukkaat pitkiä aikoja. Kirjasta ilmenee jatkuvasti pyrkimys saada todenmukaista tietoa alueen asukkaiden tilanteesta havainnoimalla ympäristöä, kysymällä asiasta ihmisiltä itseltään sekä kuuntelemalla heidän mielipiteitään ja tarpeitaan. Hull-Housen ihmiset eivät katsoneet alueen asukkaita ylhäältäpäin, vaan osallistuivat heidän elämäänsä ja suhtautuivat heihin järkevinä ja arvokkaina ihmisinä. Ja ilmeisesti Addams pystyi kommunikoimaan monen ensimmäisen polven siirtolaisen kanssa heidän omalla kielellään.

Hull-House oli hyvin tasa-arvoinen: se oli avoinna kaikille alueen asukkaille lähtömaasta, etnisestä taustasta, uskonnosta tai poliittisista näkemyksistä riippumatta. Sinne olivat tervetulleita sekä radikaalit, konservatiivit että anarkistit. Kaikkien näkemyksiä kuunneltiin ja kaikille annettiin oikeus puhua, minkä takia Hull-House sai usein huonon maineen lehdistön ja yleisön silmissä ja se leimattiin yltiöradikaaliksi varsinkin sellaisten mieliä kuohuttavien tapausten yhteydessä, kun anarkisti murhasi presidentti McKinleyn tai Chicagossa oli suuri lakko. Addams joutui näiden tapausten yhteydessä myös henkilökohtaisten sanallisten hyökkäysten ja uhkausten kohteeksi, vaikkei hän teekään niistä suurta numeroa. Hän oli kuitenkin hämmästyttävän tarmokas, peräänantamaton ja sisukas ja tuntuu Hull-Housen perustamisesta asti tehneen jatkuvasti työtä Chicagon ja maailman parantamiseksi - hän kannatti väkivallattomuutta ja rauhaa.

Addams oli myös mukana perustamassa afroamerikkalaisten oikeuksia edistävää, nykyäänkin toimivaa järjestöä NAACP:tä, joka on tullut usein esiin Rosa Parksin ja muiden Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelijoiden toiminnan yhteydessä. Hänen ansiokseen voi lukea muiden asioiden lisäksi sen, että hän näki köyhien ihmisten ongelmat mahdollisuuksien ja koulutuksen puutteena, ei geneettisenä vikana (jälkimmäinen näkemys tuntuu 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ikävä kyllä olleen melko yleinen).

Tästä tuli pitkä bloggaus (kiva jos olet jaksanut lukea tähän asti!), mutta se on vasta pintaraapaisu kirjan sisällöstä. Tämä oli melko pitkästä aikaa taas sellainen rauhannobelistikirja, jota oli todella nautinto lukea (vaikka rauhannobelistikirjat ovat usein omalla tavallaan kiinnostavia, ne eivät aina ole lukukokemuksina nautittavia). Vaikka kirjassa oli 450 sivua, se ei tuntunut kertaakaan liian pitkältä. Pidän tarinoista, ja tässä kirjassa oli kymmeniä tarinoita. Addamsilla oli myös sujuva, ajoittain humoristinenkin sekä persoonallinen tapa kirjoittaa ilman että hän toi itseään esille tai kehui itseään - hän suhtautui itseensä, pyrkimyksiinsä ja saavutuksiinsa rauhallisesti ja joskus jopa hieman ironisesti. Kirjassa on kuvituksena Norah Hamiltonin hienot piirrokset ja joitakin valokuvia, ja lopussa on hakemisto.

Kirja ravisteli monella tavalla ennakkokäsityksiäni esimerkiksi naisten toiminnasta ja Chicagosta 110-140 vuotta sitten. Kirjassa hämmästytti myös laajalle levinnyt liike sosiaalisten olojen parantamiseksi viime vuosisadan vaihteessa: esimerkiksi vieraileva brittimies oletti kaikkien ihmisten tietävän, kuinka suuri asunnon tilavuuden pitää lain mukaan henkeä kohti olla. Kirjassa oli paljon kiinnostavia ajatuksia ja tapahtumia (Addams kertoo esimerkiksi tapaamisestaan Tolstoin kanssa ja puhuu hämmentävästi "Venäjän suuresta vallankumouksesta", vuonna 1910!), ja sitä voi minusta suositella kaikille naishistoriasta, naisten yhteiskunnallisesta toiminnasta, sosiaalisesta aktivismista, köyhyydestä, sosiaalityöstä (vaikkei Addams itse tästä termistä pitänytkään), 1900-luvun alun sosiaali- ja kulttuurihistoriasta ja tasa-arvosta kiinnostuneille.

Addams oli hyvin sivistynyt ja lukenut ihminen, mikä ilmenee hänen kirjastaan, ja hän onnistui muuttamaan sivistyksensä konkreettiseksi työksi tuhansien köyhien ihmisten auttamiseksi. Varmaan se, että Hull-Housen aktiivisista toimijoista suurin osa oli naisia, edisti käytännössä myös naisten tasa-arvoa. Ja se, että erilaiset ja erityyppiset naiset toimivat Hull-Housessa hienosti yhdessä, osoitti täysin vääräksi sen myytin, että naiset eivät pystyisi tekemään yhteistyötä (jos tuollainen käsitys oli jo silloin olemassa; ehkä tämä on myöhempi kehitelmä). Myös Barack Obama arvostaa Addamsia: tämä on yksi hänen lastenkirjansa Laulan sinusta - kirje tyttärilleni amerikkalaisista sankareista (vaikka kirjan lyhyt, vain muutaman rivin teksti antaakin Addamsin työstä tietenkin vain hyvin vaillinaisen kuvan).

Jane Addamsin sisko Alice Haldeman oli lääkäri (tai vastaava), yhteiskunnallinen aktivisti ja pankkiiri, ja Alice Haldemanin tytär Marcet Haldeman-Julius oli feministi, näyttelijä, näytelmäkirjailija, kirjailija, toimittaja, pankinjohtaja ja kansalaisoikeusaktivisti. Suomessakin on toiminut setlementtiliike vuodesta 1918 alkaen; Setlementtiliiton jäseninä on Suomessa 50 setlementtiä (Wikipedia), joiden kursseilla olen itsekin joskus käynyt.

Tämä kirja löytyy kokonaisuudessaan Gutenbergistä. Aikalaislähteissä on lyhyehköjä Jane Addamsin elämäkertoja täällä ja täällä.

Edit 20.8.22, 21.8.22, 8.9.22 (mm. korjattu Hull-Houseen väliviiva ja lisätty lopun Gutenberg-elämäkertalinkit), 30.9.22 (lisätty Addamsin kirjan Gutenberg-linkki).

Jane Addams: Twenty Years at Hull-House, with Autobiographical Notes, 1935 (1910). The Macmillan Company. Piirroskuvat: Norah Hamilton. 453 tekstisivua ja hakemisto.