Charlotte H. Bruner (ed.): Unwinding Threads. Writing by Women in Africa, 1983

Tällaiset naiskirjailijakokoelmat ovat todellisia löytöjä, varsinkin kun kyseessä on minulle kirjallisesti (ja aika lailla muutenkin) niin tuntematon maanosa kuin Afrikka. Oli mielenkiintoista huomata, että vaikka afrikkalaisia naiskirjailijoita ei kovin paljon ollutkaan 40 vuotta sitten, heitä kuitenkin oli, ja he kirjoittivat hyvin.

Charlotte H. Bruner oli ranskalaisen kirjallisuuden ja kolmannen maailman kulttuurien professori Iowa State Universityssä. Hän on jakanut kirjan kirjailijat toisistaan erottuviin neljään maantieteelliseen alueeseen sekä kirjoittanut asiantuntevat ja ytimekkäät esittelyt näiden alueiden naiskirjallisuudesta sekä kirjan yksittäisistä kirjailijoista.

Bruner tuntee aiheensa hyvin, novellit olivat mielenkiintoisia ja kirjaa oli nautinto lukea. Kirjan tekstit eivät ole kurjuuskuvauksia, ja vaikka novellien päähenkilöt - useimmiten naiset - kohtaavatkin vaikeuksia, he ovat yleensä sisukkaita ja itsenäisiä toimijoita. Novellit herättivät uteliaisuutta ja halua lukea lisää näitä taitavia naiskirjailijoita. Kuvauksissa on jonkin verran juonipaljastuksia.

Länsi-Afrikka. Monet tämän alueen novelleista käsittelivät muutosta sekä uuden ja vanhan yhteentörmäystä, ja monessa puolustettiin myös naisten oikeuksia.

Mabel Dove Danquah: Anticipation. Päällikkö näkee kunniakseen järjestetyissä juhlissa kauniin nuoren naisen, ihastuu tähän ja järjestää tämän tottuneesti taas yhdeksi vaimokseen. Novellin ironinen loppu helpottaa lukijan feminististä närkästystä. But there is evolving a new type of hardheaded modern woman who insists on the perfect lover as well as an income and other necessaries, or stays forever from the unbliss of marriage. (Kultarannikko -> Ghana, 1905 (1910?) - 1984, 4 s.)

Adelaide Casely-Hayford: Mista Courifer. Mista Courifer johtaa hautaustoimistoaan ankarasti ja ihailee kaikkea länsimaista ja brittiläistä. Hän haluaa poikansa olevan kaltaisensa, pukeutuvan brittien vaatteisiin ja toimivan kuin englantilaiset, mutta tämä inhoaakin kohteluaan afrikkalaisena työpaikassaan, haluaa mennä naimisiin rakastamansa naisen kanssa vaikkei tämä osaisikaan laittaa ruokaa, ja tahtoo rakentaa perheelleen viihtyisän ja tilavan perinteisen savitalon huonosti ympäristöönsä sopivan ja epämukavan englantilaistyylisen talon sijasta. "I don't like to see a wife slaving away in the kitchen all times to make good chop for her husband who sits down alone and eats the best of everything himself, and she and the children only get the leavings. No thank you!" Hauska novelli. (Sierra Leone, 1868-1960, 8 s.)

Efua Sutherland: New Life at Kyerefaso. Kyerefason kuningataräidin tytär Foruwa, sulokas kuin nuori kauris, ei halua mennä naimisiin kenenkään kylän miehen kanssa, vaan haluaa miehen jonka kanssa voi rakentaa uutta ja vanhasta poikkeavaa elämää, ja myös löytää tämän. Miehen esimerkki muuttaa vähitellen kyläläisten elämän. Kauniisti ja seremoniallisesti kirjoitettu tarina. 'Here comes the Queen Mother. Spread skins of the gentle sheep in her way. Lightly, lightly walks our Mother Queen. Shower her with silver, Shower her with silver for she is peace.' And the Queen Mother stood there, tall, beautiful, before the men and there was silence. (Kultarannikko -> Ghana, 1924-1996, 5 s.)

Ama Ata Aidoo: The Message. Kylässä asuva nainen Esi saa viestin siitä, että hänen kaupunkiin muuttanut tyttärensä on leikattu auki ja tämän vatsassa ollut vauva otettu pois. Hän matkustaa ensimmäisen kerran elämässään kaupunkiin hakemaan tyttärensä ruumiin tuntemattomasta sairaalasta, mutta matka ja sen tulos ovat erilaisia kuin hän osasi odottaa. Ama Ata Aidoon impressionistista tyyliä (myös toisessa lukemassani novellissa) on aluksi vaikeaa ymmärtää, mutta kun siihen tottuu, novellit vievät mukanaan. (Kultarannikko -> Ghana, 1942-2023, 7 s.)

Mariama Bâ: Rejection. Ote romaanista Pitkä kirje (tässä Hyönteisdokumentin bloggaus), jossa Ramatoulaye kertoo ystävälleen Aissatoulle avioliitostaan ja tekemistään ratkaisuista miehensä kuoleman jälkeen. Ramatoulaye on tehnyt valintoja, joita ei koulutetulta ja itsenäiseltä naiselta välttämättä odottaisi. (Senegal, 1921-1981, alkuteos ranskaksi, 7 s.)

Flora Nwapa: This is Lagos.  Eloisa ja itseensä luottava 20-vuotias Soha muuttaa kotikylästään suurkaupunki Lagosiin tätinsä luokse. Aluksi kaikki menee hyvin, mutta Soha alkaa viihtyä Lagosissa liiankin hyvin ja tekee itsenäisen mutta samalla odotuksenmukaisen ratkaisun, jota hänen perheensä pitää hyvin huonona. (Nigeria, 1931-1991, 8 s.)

Buchi Emecheta: A Man Needs Many Wives. Lagosissa asuvan Nnu Egon mies Nnaife tuo kotiin kuolleelta veljeltään perimänsä nuoren Adakun toiseksi vaimokseen ja odottaa Nnu Egon vain hyväksyvän asian kunnollisen, perinteisen, hyvinkäyttäytyvän vaimon tavoin. Ote romaanista Nnu Egon tarina (The Joys of Motherhood), jonka minä olen lukenut suomeksi ja Elegia englanniksi. (Nigeria, 1944-2017, 12 s.)

Itä-Afrikka. Jotkut itäafrikkalaiset kirjailijat kirjoittavat englannin lisäksi swahilin kielellä, jota ymmärretään alueella laajasti. Itäafrikkalaisessa kaunokirjallisuudessa käsiteltiin teoksen julkaisuaikaan usein noituutta (witchcraft) ja taikuutta, mutta naisten ympärileikkausta ei yleisyydestään huolimatta ollut käsitelty kirjallisuudessa juuri ollenkaan. Muutokset naisten ja miesten välisissä suhteissa olivat myös tällä alueella yleinen teema, kuten muuallakin Afrikassa.

Martha Mvungi: Mwipenza the Killer. Maantien vieressä istuva Mwipenza murhaa julmasti yksinäisiä ohikulkijoita. Hän on ihminen, mutta tuntuu enemmän myyttiseltä hirviöltä, jota muut pelkäävät mutta jolle eivät voi tehdä mitään; kaikki kuitenkin valitsevat mieluummin kuoleman kuin ryhtymisen Mwipenzan apuriksi. Makao lähtee pienen poikansa kanssa hakemaan tietäjänaiselta lääkettä sairaalle äidilleen, mutta joutuu Mwipenzan uhriksi. Aviomies lähtee etsimään rakastamaansa vaimoa. Hurjan sadun tuntuinen tarina. (Tansania, 1950-2017, 5 s.)

Barbara Kimenye: The Winner. Hyväluontoinen 65-vuotias Pius Ndawula voittaa jalkapalloveikkauksessa suuren rahasumman. Hänen taloonsa kerääntyy bussilasteittain ennen tuntemattomia sukulaisia perheineen, hyvien sijoitusten ehdottajia sekä Ssabalangiran haudan vartija, vanha Salongo. Vieraiden joukossa on myös topakka Sarah-serkku, joka hoitaa radiohaastattelun ja lopulta kaikki muutkin asiat. (Englanti/Uganda, 1929-2012, 8 s. Kimenye näyttää nykyään olevan tunnettu lähinnä rakastettuna ja hyvin tuotteliaana lastenkirjailijana, mutta hän kirjoitti myös kertomuksia ugandalaisesta kylästä Kalasandasta.)

Charity Waciuma: Itega and Irua. Ote omaelämäkerrasta, joka kertoo kirjoittajan lapsuudesta mau-mau-liikkeen aikana. Ainakaan tämä ote ei ollut levottomasta ajankohdasta huolimatta väkivaltainen, vaan kertoi hyvästä lapsuudesta kylässä ja yhteisön perinteistä, toisaalta hyvistä ja toisaalta huonoista. Charity Waciuman vanhemmat olivat karanneet kotoa saadakseen länsimaisen koulutuksen ja pyrkivät myöhemmin parantamaan Keniassa terveydenhuoltoa, ihmisten koulutusta ja naisten arvostusta. Vanhemmat eivät suostuneet ympärileikkaamaan tyttäriään, mikä aiheutti yhteisössä skandaalin ja sai kaikki, myös isoisän, hyljeksimään perhettä.
          About this time, we lost many of our good friends when they went through the circumcision ceremony. Because we Christian girls had not 'been to the river' we were unclean. We were not decent respectable people and mothers would not have the shame of letting their daughters be seen in our company. It was believed that a girl who was uncircumcised would cause the death of a circumcised husband. Moreover, an un-circumcised woman would be barren. When the other boys and girls - and their parents - came to realise that we really never would be circumcised it was something of a scandal. We became a laughing-stock, the butt of their jokes. They would whisper about us and shout riddles to us. ...
          In the face of these taunts we held our heads high and walked all the more proudly to the river. We were healthy and full of energy and, according to the place and time, were very smartly dressed. Certainly we thought so, at any rate. We made new friends with uncircumcised girls from across the river. They envied us because we were not ashamed of being uncircumcised and they copied our proud demeanour and some also tried to follow the new fashions we wore. ...
          Although many of the people were Christians and did not observe all the traditional rites, this was one which they were most loath to give up. Those who had not observed all the earlier practices were not entitled to participate in all the ceremonies, but many nevertheless underwent the physical operation. (Kenia, 1936 -, 5 s. Ote romaanista Daughter of Mumbi.)

Hazel Mugot: Cold, Cold World. Seychelliläinen Hima on mennyt naimisiin englantilaisen muukalaisen, antropologi Cyn, kanssa, ja muuttanut tämän kanssa ilmastoltaan ja ihmisiltään kylmään Lontooseen. Puolisot alkavat kuitenkin vieraantua toisistaan ja Himan on hyvin vaikea tottua uuteen elämäänsä. Mugotin kirjoitus on herkkää ja kaunista, ja hän onkin haastattelussa sanonut kirjoituksensa sijoittuvan proosan ja runouden väliin.
          Those close moments were more than ever beautiful. A burst of colour, feeling, sensation, the mystic line of shoulder blades. Satin flesh. The luxury of those moments was heightened by the chaos of other times. But even into these divine moments, was slowly creeping a burning dissatisfaction. For while he was her whole life, she would never be his.
          He made a woman of her, and gave her a new role in life. Now he shattered her by treating her like a doll. She was his wife, and she had now bloomed into womanhood.
          Also she began to feel more than ever oppressed by the fast pace of living that was so different from all she had ever known, and sometimes she ached with such a dreadful feeling of emptiness, such a longing for the familiar. It seemed as if her whole body was plagued with a painful illness.
          Then she would look on him with worship, for it was only he in this entire world that felt for her, and when in the comfort of his arms, would feel he was a god.
          So the earth rocked beneath her when she saw this god begin to split before her eyes. (Seychellit, 1947 -, 3 s. Ote romaanista Black Night of Quiloa.)

Grace Ogot: The Rain Came. Luojen heimo kärsii kuivuudesta. Heidän päällikkönsä Labong'o on saanut viestin esi-isiltä, että hänen pitää uhrata rakastettu tyttärensä Oganda järven hirviölle, jotta sateet taas tulisivat. For a long time the three souls who loved one another dearly sat in darkness. It was no good speaking. And even if they tried, the words could not have come out. In the past they had been like three cooking stones, sharing their burdens. Taking Oganda away from them would leave two useless stones which would not hold a cooking-pot. (Kenia, 1930-2015, 8 s.)

Eteläinen Afrikka. Eteläafrikkalaisten kirjailijoiden teemana oli usein tuonaikainen kammottava apartheid-järjestelmä. Monien asiasta kirjoittaneiden kirjailijoiden kirjat kiellettiin tai heidän piti muuttaa maasta.

Olive Schreiner: Three Dreams in a Desert. Under a Mimosa-Tree. 1800-luvulla syntynyt Schreiner kehitti aivan omanlaisensa novellimuodon: mielikuvituksellisen kertomuksen yhdistettynä elämänohjeisiin ja allegoriaan. Tässä tarinassa kertoja näkee puun alla nukkuessaan kolme allegorista ja symbolista unta, jotka kertovat siitä, millaista naisten ja miesten elämä on nyt ja millaista se voi tulevaisuudessa olla. (Etelä-Afrikka, 1855-1920, 6 s.)

Doris Lessing: Traitors. Kaksi tyttöä uskaltautuu uuden kiväärinsä kanssa pensaikkoon tutkimusretkelle etsimään hylättyä taloa, jossa on joskus asunut herra Thompson. Thompson ja hänen uusi vaimonsa tulevat myöhemmin vuosikausien tauon jälkeen käymään tyttöjen perheen luona. Tyttöjen sympatiat vaihtelevat herra ja rouva Thompsonin välillä sekä isän ja äidin välillä. (Etelä-Rhodesia -> Zimbabwe/Englanti, 1919-2013, 8 s.)

Nadine Gordimer: Inkalamu's Place. YK:n väestötutkija menee katsomaan nykyään hylättyä kolmikerroksista savitaloa, jossa hän oli usein käynyt lapsena veljiensä kanssa. He olivat leikkineet valkoisen Inkalamu Williamsonin mustien lasten kanssa, jotka eivät kuitenkaan koskaan tuntuneet olevan kunnolla kotonaan isänsä talossa. (Etelä-Afrikka, 1923-2014, 9 s.)

Miriam Tlali: Point of No Return. Nuori S'bongile menee pienen poikansa Gugun kanssa kaupunkiin tapaamaan rakasta miestään Mojalefaa ison riidan jälkeen. Mojalefa aikoo tehdä jotain rasismille ja apartheidille ja marssia ystäviensä kanssa rauhanomaisesti vapauden puolesta, vaikka tietääkin tämän merkitsevän pitkää vankeustuomiota, mahdollisesti pahempaakin. S'bongile ei halua Mojalefan tekevän tätä. Novelli tuntuu enemmänkin opetukselta tai selitykseltä kuin tarinalta. Mojalefa shook his head. It was intolerable. Everything that happened around you just went to emphasize the hopelessness of even trying to live like a human being. (Etelä-Afrikka/Soweto, 1933-2017, 12 s.)

Amelia House: Conspiracy. Kaksi rakastunutta yliopisto-opiskelijaa, musta Amy ja valkoinen juutalainen Saimon, tapailevat toisiaan lyhyesti muiden katseilta suojassa olevissa paikoissa, yrittävät pitää rakkautensa salassa ja odottavat sitä, että pääsevät pian muuttamaan erikseen Englantiin, jossa he vihdoin voisivat olla avoimesti yhdessä. Pretoria: Immorality Act: 1957 Session of Parliament increased the maximum penalty for illicit carnal intercourse between whites and non-whites to seven years imprisonment. It also became an offence to conspire to commit an act. Jäntevä, keveästi kirjoitettu, kapinallinen novelli. (Amelia Blossom Pegram / House, Etelä-Afrikka, 1935-2022, 13 s.)

Bessie Head: Snapshots of a Wedding. Nuoren naisen Neon häät ovat tulossa. Neo on ainoana sukulaisistaan suorittanut lukion ja on sen takia koppava ja ylimielinen ja halveksii lukutaidottomia kyläläisiä. Nämä puolestaan inhoavat häntä sen takia, ja Neon täti puhuu tälle hyvin suoraan ennen häitä. Elävä tapakuvaus. (Etelä-Afrikka / Botswana, 1937-1986, 4 s. Bessie Headista on tullut yksi lempikirjailijoistani: blogissani romaani Maru ja novelli.)

Northern Africa: The Maghreb. Tämän alueen naiskirjailijoiden teoksissa näkyy naisten usein tiukasti rajoitettu elämä ja heidän pyrkimyksensä elää vapaammin.

Fadhma Amrouche: My Mother; My Mother-in-Law. Berberinainen, jonka elämäntarina on hämmästyttävä, kertoo ensin sisukkaasta äidistään, joka oli leskenä synnyttänyt Fadhman avioliiton ulkopuolella ja kieltäytynyt tulemasta tapetuksi tämän takia asettumalla ranskalaishallinnon suojelukseen. Sitten hän kertoo avioliitostaan ja elämästään miehensä epäsopuisassa perheyhteisössä. (Algeria, 1882-1967, 11 s. Ote Amrouchen omaelämäkerrasta Histoire de ma vie, käännetty englanniksi nimellä My Life Story.)

Marguerite (Taos) Amrouche: The Story of the Chest. Kabylien (berberikansa) tarina tytöstä, joka voittaa älykkyydellään prinssin omakseen ja onnistuu viisaudellaan myös selviämään, kun hänen miehensä ei pysty hyväksymään sitä, että hänen vaimonsa on häntä itseään älykkäämpi. Marguerite Taos Amrouche oli kuullut tämän ja monta muuta kansantarinaa äidiltään, edellisen kertomuksen Fadhma Amrouchelta. (Algeria, 1913-1976, 4 s. Ote kabylien kansanperinnekokoelmasta Le grain magique. Taos Amrouchen esittämä vaikuttava berberilaulu täällä.)

Assia Djebar: Les Impatients. Minäkertoja Dalila tapaa kälynsä Zinebin asuessaan väliaikaisesti sisarensa luona. Hänellä on ongelmia äitipuolensa Lellan kanssa, joka haluaa hänen suorittavan opintonsa loppuun ennen avioliittoa; Dalila taas haluaa itse päättää elämästään. Dalila paljastaa Zinebille tapailleensa salaa nuorta miestä Salimia, mikä järkyttää Zinebiä paljon.
          'Listen, Zineb. One must learn to have courage.'
          I was about to add - courage to decide for oneself, to make one's own decisions. But I realized that one first needed to be strong. The young woman who was hurrying away, who would avoid me in the future, would always be frightened of taking a risk. And therefore she would never obtain from Farid, her husband, what she was always unconsciously craving for - the trusting, indulgent smile of a companion. (Algeria, 1936-2015, 5 s. Ote romaanista Les impatients. Assia Djebar kirjoitti feministisistä aiheista ja häntä ehdotettiin usein Nobel-palkinnon saajaksi.)

Alifa Rifaat: Another Evening at the Club. Varakkaan vaimon smaragdisormus on kadonnut, ja ainoa joka sen on voinut ottaa, on perheen palvelijatar. Parikymmentä vuotta vanhempi aviomies ei saa pelokasta palvelijaa tunnustamaan, mutta luottaa siihen, että poliisit hakkaavat tästä tiedon pois kahden vuorokauden aikana. Kun vaimo löytääkin sormuksen, mies kieltäytyy ilmoittamasta asiasta poliiseille, koska tällainen tieto tekisi heidät naurettaviksi kaupungissa. Palvelijan lisäksi nuori vaimo on kauppatavaraa, hänen on hyvän asemansa takia vain helpompi hyväksyä asia. (Egypti, 1930-1996, 5 s. Käännetty arabiasta.)

Latifa El-Zayat: The Picture. Ujo Amal ja hänen miehensä Izzat ovat kauan kaivatulla lomalla pienen poikansa Midhatin kanssa. Amal uskoo näkevänsä miehensä silmissä avioliiton alun loisteen, mutta huomaakin tämän katsovan naista hänen takanaan. (Egypti, 1923-1996, 6 s. Käännetty arabiasta.)

Andrée Chedid: The Long Trial. Vaikuttava novelli, jonka olen lukenut suomeksi. (Egypti / Ranska, 1920-2011, 6 s. Alkuteos ranskaksi.)

Afrikkalaiseen kirjallisuuteen liittyviä linkkejä: Bookshy, afrikkalainen blogi afrikkalaisista kirjailijoista. HSRC Press, afrikkalaisten kirjailijoiden kirjoittamia uusia tietokirjoja. Olen kirjoittanut aiemmin afrikkalaisen runouden antologiasta Poems of Black Africa ja lainasin siinä mosambikilaisen Noémia da Sousan runoa.

Africa is not a country Dipo Faloyinin uuden kirjan nimen mukaan. Myös tässä novellikokoelmassa näkyi maanosan kulttuurinen vaihtelevuus.

Kirja kuuluu sarjaan African Writers Series. Afrikkalaista kirjallisuutta oli melko paljon jo 40 vuotta sitten, vaikkei sitä silloin juuri näkynytkään länsimaissa tai ainakaan Suomessa.

Edit 15.6.25, 30.6.25.

Charlotte H. Bruner (ed.): Unwinding Threads. Writing by Women in Africa, 1983. Heinemann. Kääntäjät: Modupé Bodé-Thomas, Charlotte H. Bruner, Len Ortzen ja David K. Bruner (ranska); Denys Johnson-Davies (arabia). Kansi: Diana Overton. 208 sivua (pieni fontti).

A. M. Merriweather: Äiti Mmapulan perhe (Desert Harvest, 1977)

Tämä on oikein sympaattinen Botswanaan sijoittuva kirja. Se seuraa nimensä mukaisesti äiti Mmapulan perheenjäsenten elämää perheen Kalaharin autiomaan liepeillä sijaitsevassa kodissa ja jonkin verran myös heidän viljelyksillään, jonne he muuttavat sadekauden ajaksi. Kirjoittaja A. M. Merriweather on Skotlannin yhdistyneen vapaakirkon lähetyslääkäri, joka on työskennellyt pitkään Botswanassa ja kirjasta päätellen tuntee maan, sen asukkaat ja tavat oikein hyvin. Hän esiintyy itsekin välillä kirjan henkilönä, kun Mmapulan perhe tarvitsee lääkäriä, mutta yleensä ottaen valkoiset ovat kirjassa hyvin pienessä roolissa. Tämä on kertomus muutosten keskellä elävästä perheestä. Sen jäsenten nimet ovat keksittyjä, mutta perheen löytää lukemattomista kylistä eri puolilta laajaa Botswanan maata (5).

Kirjassa on kahdeksan lukua, ja ensimmäistä ja viimeistä lukua lukuun ottamatta jokainen luku kertoo yhden perheenjäsenen elämästä vuorollaan heidän itsensä näkökulmasta. Isä Thuto on arvostettu heimomies, karjankasvattaja ja tarinoitsija. Äiti Mmapula huolehtii kodista, viljelyksistä ja lapsistaan - silaa pihaa savella ja lannalla, kuokkii, kitkee ja pui sekä ompelee. Hän suree esikoistytärtään Segametsea, joka oli kuollut vaikeaan synnytykseen kaukana viljelyksillä, vaikka tämä olisi halunnut jäädä synnyttämään kotiin lähelle sairaalaa. Nyt Mmapula huolehtii toisesta tyttärestään Dineosta, joka odottaa synnytystä eristysmajassa. Dineolla oli edessään vielä kolme viikkoa lepoa, syömistä ja lihomista, ja kun hän sitten vihdoin ilmestyisi majastaan, hän olisi todellinen motsetsi, lihava, terve nainen, josta ihmiset sanoisivat: "Siinä on onnellinen nainen, hänen miehensä rakastaa häntä ja pitää hänestä huolta!" 

Kolmas tytär, 19-vuotias Serwalo, on sairaanhoitaja ja pitää työstään. Hän työskentelee sairaalassa eri osastoilla ja pääsee myös mukaan rankalle, väsyttävälle ja mahdollisesti vaarallisellekin, mutta jännittävälle päiväkausien automatkalle maaseudulle hoitamaan syrjäkylien ihmisiä. Hän menee vanhempiensa luvalla naimisiin ministeriön työntekijän Peterin kanssa; häiden jälkeen puolisot asuvat töidensä takia eri kaupungeissa ja tapaavat vain viikonloppuisin.

Älykäs ja päättäväinen 18-vuotias tytär Mosetsanagape valmistautuu tärkeään keskikoulututkintoon ja torjuu pojat, jotka kärttävät häntä sänkyyn joka päivä. Hän haluaa päästä yliopistoon ja opiskella valtion stipendillä lääkäriksi Sambiassa, Nigeriassa, Ugandassa tai Keniassa. Mosetsanagape on kokenut monen muun kanssa hengellisen herätyksen kolme vuotta sitten, kun afrikkalainen nuorisoryhmä on tullut kertomaan zuluksi, setswanaksi ja englanniksi yksinkertaisesta, elävästä ja iloisesta uskostaan. Perheen ainoa poika, 8-vuotias Kabo pitää koulunkäynnistä, mutta lähtee myös mielellään isän kanssa selvittämään isän erään härän kuolemaa karja-asemalle. Kirjan viimeisessä luvussa kerrotaan perheenjäsenten elämästä viiden vuoden kuluttua.

Kirja on oikein viehättävä. Se antaa elävän ja yksityiskohtaisen kuvan botswanalaisen perheen elämästä sekä heitä ympäröivästä yhteisöstä ja yhteiskunnasta perinteiden ja nykyajan risteyskohdassa. Vanhemmat ja kouluja käymätön Dineo edustavat perinteitä, nuoremmat kouluja käyneet ja käyvät lapset taas nykyaikaa. Kristillisyys on kirjassa mukana, muttei päällekäyvästi tai saarnaavasti, vaan luonnollisena osana joidenkin perheenjäsenten elämää. Kirjan perheenjäsenet ovat onnellisia ja vaikka miehiä arvostetaan yhteisössä enemmän (mikä näkyy esimerkiksi syömisjärjestyksessä), naisetkin ovat itsenäisiä toimijoita ja tyytyväisiä elämäänsä. Kirjan yleisilme on valoisa, tarmokas ja toiveikas, ja vaikka teos on jo vanha, sitä voi hyvin suositella niille, joita botswanalaisten tai yleensä afrikkalaisten ihmisten (aikaisempi) tavallinen elämä ja tapakulttuuri kiinnostaa.

Edit 31.3.25.

A. M. Merriweather: Äiti Mmapulan perhe, 1979 (Desert Harvest, 1977). Kirjaneliö, Suomen Lähetysseuran julkaisu. Suomennos: Marja Liljeqvist. Kansi: Marja-Leena Parviainen. 120 sivua. Lopussa kirjoitus Suomen Lähetysseuran työ Botswanassa (2 s.).

Riikka Saarenpää (toim.): Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista, 2020

Kirjan ensimmäisen luvun nimi on "Ilmastonmuutoksen vapaamatkustajat ja panttivangit". Nimi saa selityksensä siinä esitetyistä tilastotiedoista, jonka mukaan maailmassa vallitsee valtava globaali eriarvoisuus myös ilmastonmuutoksessa: maat, jotka ovat tuottaneet vähiten kasvihuonekaasuja, ovat haavoittuvimpia muiden maiden aiheuttaman ilmastonmuutoksen vaikutuksille ja pystyvät vähiten varautumaan siihen. Niille se on usein akuutti kriisi. Niihin maihin taas, jotka tuottavat eniten kasvihuonekaasuja, ilmastonmuutos vaikuttaa vähemmän - ja kun ottaa huomioon, miten länsimaissakin on kärsitty hirmuhelteistä, kuivuusjaksoista, tavallista kovemmista myrskyistä sekä tulvista, voi kuvitella miten suuria ongelmat ovat ilmastonmuutokselle alttiimmissa maissa. Kasvihuonekaasuja paljon tuottavissa maissa saatetaan siis kuitenkin ajatella, että päästöjen vähentäminen ei ole niin kiireellistä (12-14).

Suomen Lähetysseuran julkaisema kirja vie tapauskuvausten avulla lukijansa näille haavoittuville alueille afrikkalaisiin kyliin sekä mm. Himalayan rinteille Nepaliin. Se antaa synkkää tietoa ilmastonmuutoksen vaikutuksista alueilla, mutta se antaa myös rohkaisevia esimerkkejä siitä, mitä asiassa voi tehdä. Kaiken tämän keskiössä on yhteisöjen resilienssi: ihmisten vahvuus ja kestävyys, se, kuinka he sopeutuvat elämään ilmastonmuutoksen ja sen tuomien katastrofien ja kriisien kanssa (28). Tietysti jos elinmahdollisuudet alueella - niin ihmisille, eläimille kuin kasveillekin - tulevat mahdottomiksi ilmastonmuutoksen takia, sopeutuminen ei enää auta, vaan ihmisten pitää muuttaa pois, ja eläimet ja kasvit joko vaeltavat pois alueelta tai kuolevat.

Ennaltaehkäisevä työ kannattaa: YK:n mukaan jokainen luonnonkatastrofeihin valmistautumiseen käytetty euro säästää yhteisölle kuusi euroa jälleenrakennuksesta (26). Tällaiseen työhön käytetään kuitenkin vain hyvin pieni määrä rahoista.

Keinot eivät välttämättä ole monimutkaisia tai kalliita: rakensimme [Kambodžassa] ryhmissä savesta puuta säästävän lieden, ämpäristä ja muoviletkusta vettä säästävän tippakastelujärjestelmän sekä bambusta ja muovipressusta ruoankuivausteltan. Kaikki nämä kolme esimerkkiä on mahdollista toteuttaa muutaman euron hinnalla ja paikallisista materiaaleista (29). Juomavettä voi puhdistaa SODIS-menetelmällä (Solar water disinfection): Yhden kylän kuorolla [Tansanian Kishapussa] on laulu, jossa opetetaan, miten pulloihin laitetaan vettä, viedään pullot auringonpaisteeseen [talojen katoille], milloin vesi on valmista ja miten lasten vatsataudit siten helpottavat (36).

Ruokaturvaa voi parantaa monipuolistamalla viljeltyjä kasvilajeja ja käyttämällä alueella perinteisiä, kestäviä lajikkeita - esimerkiksi Afrikassa voidaan siirtyä maissista takaisin hirssin viljelyyn (34-35). Lähetysseuran hankkeissa mm. opetetaan ihmisille uusia kädentaitoja sekä yrittäjyystaitoja (36), kunnostetaan vesijärjestelmiä (35-36) ja istutetaan puita vaikkapa vesipullojen avulla toimivan tihkukastelujärjestelmän avulla (39): tansanialainen Petro Kibungu on istuttanut omalle maalleen jo 2800 puuta (39), ja Nepalissa yli 500 vapaaehtoista istutti puita (74).

Kirja kertoo ongelmista, mutta myös niiden ratkaisuista ja siitä, että ongelmille voi tehdä jotain, ja sitä voi hyvin suositella kehitysyhteistyökysymyksistä kiinnostuneille. Se tutustutti minut termiin ilmasto-oikeudenmukaisuus ja muistutti, että ilmasto on myös ihmisoikeuskysymys (4). "Ei ole reilua, että ne maat, joiden omat päästöt ovat alhaiset ja joiden voimavarat ovat pienet, ovat myös ne, joissa ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät ensimmäisenä ja jotka joutuvat näin kohtaamaan ilmastonmuutoksen seuraukset etulinjassa", [Outi Honkatukia ympäristöministeriöstä] lisää (65).

Kirja päivitti tietoni Suomen Lähetysseurasta. Järjestön nimestä saa sellaisen käsityksen, että se kulkee muualla maailmassa jakamassa Raamattuja ihmisille, mutta ainakaan tässä kirjassa ei puhuta uskonnosta mitään. Kirjasta sai sellaisen käsityksen, että Lähetysseura tekee tärkeää ja tuloksellista kehitysyhteistyötä tiiviissä yhteistyössä paikallisten toimijoiden ja järjestöjen kanssa. Nettisivujen mukaan järjestö auttaa 4 735 000 ihmistä vuosittain.

Kasvihuonekaasupäästöjen suurimmat tuottajat ja niistä eniten kärsivät maat.

Meillä eurooppalaisilla ei ole varaa tuntea itseämme hyveellisiksi, vaikka Euroopan päästöt ovatkin vähentyneet. Hyvin suuri osa eurooppalaisten käyttämistä tavaroista tuotetaan Kiinassa (tai muualla Aasiassa), jonne eurooppalaiset siis ovat myös ulkoistaneet niiden valmistamisen aiheuttamat päästöt. Kulutuksen vähentäminen on tärkeää.

Helmet-haaste 31. Kirjassa on vammainen henkilö. Kirjan kahdeksannen luvun nimi on Vammaisinkluusio ilmastonmuutokseen sopeutumisessa: tapaustutkimus Nepalista. Tämä luku (toisin kuin kirjan muut luvut, jotka olivat painavasta sisällöstään huolimatta helppolukuisia) oli kirjoitettu akateemisen tutkimuksen tapaan, joten se oli minusta aika hankalaa luettavaa.

Riikka Saarenpää (toim.): Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista, 2020. Kirjoittajat: Katri Leino-Nzau, Olli-Pekka Siira, Miia Barrow, Mikko Pyhtilä, Minna Havunen, Ruusa Gawaza, Sanna Raita-aho, Niko Humalisto ja Roosa Rantala. Suomen Lähetysseura. Kannen valokuva: Hannes Honkanen. Ulkoasu ja taitto: Tanja Varonen Graphics. 99 sivua.

Les Amazones d'Afrique: Amazones Power, 2019 (cd-levy)

Kirjoitan nyt poikkeuksellisesti cd-levystä, koska se kertoo afrikkalaisesta aktivismista ja feminismistä, ja koska afrikkalaiset naiset itse puhuvat siinä naisten sorrosta muuttaakseen asioita: With this album we are breaking the code, by talking about violence against women and young girls, genital mutilation, forced marriage, gender equality ... Now the new generations refuse to be sacrificed; they're here to break the cycle of pain and of the image of the strong woman who has to be quiet and carry all the burdens. We are amazing and powerful, and every time that society tries to make us feel otherwise, we will be loud and unapologetic. (Beniniläinen Fafa Ruffino, levyliite)

Amatsoniryhmä itse on kotoisin eri puolilta Afrikkaa - Guineasta, Senegalista, Malista, Algeriasta, Beninistä - ja levyn viimeisessä laulussa Power on mukana 16 laulajaa, Afrikan lisäksi Euroopasta ja Etelä-Amerikasta. Toisin kuin amatsonien ensimmäisellä levyllä Republique Amazone, levyllä on myös pari mieslaulajaa, koska myös miehet osallistuvat nykyään naisten vapauttamiseen: So, you have many young men in women's right associations, going door to door to inform the youngest. (Fafa Ruffino) Laulussa Timbuktu, jossa nainen ja mies keskustelevat keskenään, laulu päättyykin miehen sanoihin Let's join forces, and not care about what they say.

Vaikka levyn musiikkityyli ei ollut minun suosikkimusiikkiani, kappaleiden teemat ja sanoitukset, joista onneksi kerrotaan levyliitteessä, olivat vaikuttavia: niissä puhutaan naisten välisestä solidaarisuudesta, auttamisesta, empatiasta ja yhteistyöstä, paremmasta tulevaisuudesta ja toiminnasta sen hyväksi, oikeudenmukaisesta ja arvostavasta kohtelusta laajennetussa perheessä (johon voivat aviomiehen lisäksi kuulua tämän muut vaimot sekä sukulaiset), eri kansanryhmien kulttuurien rikkaudesta ja tarpeesta kunnioittaa eri etnisiä ryhmiä, sekä vaaditaan tasa-arvoa ja naisiin kohdistuvan väheksynnän ja väkivallan loppumista. Tyttöjen sukuelinten silpominen tuomitaan barbaarisena käytäntönä kahdessakin laulussa.

Laulut kertovat naisten kyvyistä, vahvuudesta, älykkyydestä, ihmisarvosta, aiempien sukupolvien naisten työstä ja naisten merkityksestä yhteiskunnassa, ja vaikka ne tuovat esiin paljon epäkohtia ja naisiin kohdistuvaa sortoa, ne antavat naisille itseluottamusta ja sanovat, että heillä on voimaa taistella näitä epäkohtia vastaan ja myös oikeus siihen. Eli levy oli virkistävä sukellus afrikkalaisten naisten itsensä toimintaan asioiden parantamiseksi ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan saavuttamiseksi, tässä tapauksessa musiikin avulla.

Tässä kuvassa on mukana myös levyn viimeisen yhteislaulun Power laulajia.

Lisäys 7.8.23: Kehityslehdessä 1/2023 on mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten kenialaiset naiset pyrkivät mukaan politiikkaan ja vaikuttamaan maansa asioihin vähättelystä ja uhkailusta huolimatta.

Les Amazones d'Afrique: Amazones Power, 2019.

Wole Soyinka (ed.): Poems of Black Africa (1975)

Löysin tämän kirjan kirpputorilta ehkä vuosi pari sitten, ja olen monta kertaa alkanut lukea sitä, mutta lukeminen on jostain syystä aina jäänyt, kunnes päätin ainakin tällä erää luopua siitä sivulla 134. Runot eivät ole huonoja, päinvastoin (sikäli kuin ymmärrän), mutta ehkä niiden ajallinen, kulttuurinen ja maantieteellinen etäisyys omaan elämääni on vain niin suuri, että niiden lukeminen ainakin suurena määränä on minulle liian vaikeaa ja työlästä, että minulla ei ole tarpeeksi keinoja ymmärtää niitä kunnolla, että ne eivät herätä minussa vastakaikua omien kokemusteni kautta. Monet runot käsittelevät esimerkiksi ymmärrettävästi kolonialistista historiaa ja tarvetta vapautua siitä, ja vaikka tällaisista aiheista voisi lukea proosatekstinä, runoina eli tiivistettynä ja impressionistisena tekstinä ne olivat minulle liian hankalia, vieraita ja monimutkaisia. Ja voi olla, että nyt mitkään runot eivät kiinnosta, koska olen viime aikoina kokeillut vähän muitakin runokirjoja innostumatta.

Halusin kuitenkin kertoa tästä kirjasta, koska nykyäänkin kun afrikkalaista kirjallisuutta on länsimaissakin paljon aikaisempaa enemmän saatavilla, ainakaan minä en osaisi suoralta kädeltä mainita ketään afrikkalaista runoilijaa. Tässä jo 1970-luvulla julkaistussa kirjassa mustia afrikkalaisia runoilijoita on kuitenkin kymmeniä, mikä saa afrikkalaisen kirjallisen kulttuurin tuntumaan elinvoimaisemmalta, monipuolisemmalta ja pitkäaikaisemmalta kuin ennen.

Toisaalta kirjan runoilijat olivat minulle myös ongelma. Tai eivät runoilijat, vaan niiden valinta: 66 runoilijan joukkoon Wole Soyinka oli kelpuuttanut luullakseni vain yhden naisen, mosambikilaisen Noémia de Sousan, ja häneltä vain kaksi runoa yhteensä noin 240 runon kokoelmaan. Tämä ei voi olla tuntumatta tahalliselta seksismiltä, vaikka 1970-luvulla kaikkien olisi luullut jo tiedostavan, että naisia ja myös naiskirjailijoita on olemassa.

Hiljattain lukemassani kirjassa Writing Across Worlds Wole Soyinka vastasi vuonna 1985 haastattelijan kysymykseen hänen kirjojensa naisten epärealistisuudesta ja yksiulotteisuudesta mm. näin: But that's the role of women. It is women who must realize themselves in their writings. I can't enter the mind and body of a woman. No, let women write about themselves. Why should they ask me to do that? (s. 29-30) Jos Soyinka ei kuitenkaan tahtonut antaa naiskirjoittajille mahdollisuutta päästä julkisuuteen esimerkiksi tässä kokoelmassa kertomaan itsestään ja omista kokemuksistaan, tuollainen vastaus oli pelkästään tekopyhää rationalisointia. Ovatpa nobelisti Soyinkan muut ansiot mitkä hyvänsä, oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen suhtautuminen naisiin ei ole tai ei ole ollut hänen vahva puolensa.

Tässä muutama näyte kirjan runoista.

 

Gabriel Okara: You Laughed and Laughed and Laughed (ote)
...

And now it's my turn to laugh;
but my laughter is not
ice-block laughter. For I
know not cars, know not ice-blocks.

My laughter is the fire
of the eye of the sky, the fire
of the earth, the fire of the air
the fire of the seas and the
river fishes animals trees
and it thawed your inside,
thawed your voice, thawed your
ears, thawed your eyes, and
thawed your tongue.

So a meek wonder held
your shadow and you whispered:
"Why so?"
And I answered:
"Because my fathers and I
are owned by the living
warmth of the earth
through our naked feet."

Kalu Uka: The Silver Lining (ote)
...

Then this morning a streak of light cut
Like a razor edge beside a new reed
Blooming on the top of the waters swept
By winds. A child saw, and cried out loud.

We too, long crusted and dormant like
The anger of Aetna lifted a face and saw
A broken cathedral spire rising again
As once it was, a towering hope, a sign
That all had not crashed to the basement.

Noémia de Sousa: If You Want to Know Me (ote)

If you want to know me
examine with careful eyes
this bit of black wood
which some unknown Makonde brother
cut and carved
with his inspired hands
in the distant lands of the North.

This is what I am
empty sockets despairing of possessing life
a mouth torn open in an anguished wound
huge hands outspread
and raised in imprecation and in threat
a body tattooed with wounds seen and unseen
from the harsh whipstrokes of slavery
tortured and magnificent
proud and mysterious
Africa from head to foot
This is what I am.
...

And ask no more
to know me
for I'm nothing but a shell of flesh
where Africa's revolt congealed
its cry pregnant with hope.

Suurin osa kirjan runoista on kirjoitettu englanniksi, mutta niitä on myös käännetty swahilista, yorubasta, portugalista ja ranskasta. Tämä runokirja on numero 171 Chinua Acheben aloittamassa ja toimittamassa African Writers Series -sarjassa, jossa on ilmestynyt sekä romaaneja, novellikokoelmia, runoja että näytelmiä.

Kirjan runoilijat: Abangira, G. Adali-Mortty, Costa Andrade, Jared Angira, Peter Anyang'-Nyong'O, Kofi Awoonor, Kwesi Brew, Dennis Brutus, Siriman Cissoko, J. P. Clar, José Craveirinha, Viriato da Cruz, Bernard Dadié, Kaoberdiano Dambara, Joe de Graft, Solomon Deressa, Noémia de Sousa, Birago Diop, David Diop, Mbella Sonne Dipoko, Marcelino dos Santos, Tsegaye Gabre-Medhin, Armando Guebuza, Ismael Hurreh, Antonio Jacinto, Paulin Joachim, Charles Kabuto Kabuye, W. Kamera, Jonathan Kariara, Amin Kassam, Yusuf O. Kassam, Keorapetse Kgositsile, Kittobbe, Mazisi Kunene, Kojo Gyinaye Kyei, Taban Lo Liyong, Stephen Lubega, Theo Luzuka, Valente Malangatana, Ifeanyi Menkiti, Mindelense, Oswald Mbuyiseni Mtshali, Agostinho Neto, Arthur Nortje, Richard Ntiru, Atukwei Okai, Gabriel Okara, Christopher Okigbo, Yambo Ouologuem, Frank Kobina Parkes, Okot p'Bitek, Lenrie Peters, Rabéarivelo, Isaac Rammopo, Jorge Rebelo, Arnaldo Santos, L. S. Senghor, Onésimo Silveira, Wole Soyinka, J.-B. Tati-Loutard, Bahadur Tejani, B. S. Tibenderana, Enoch Tindimwebwa, Kalu Uka, Tchicaya U Tam'si ja Okogbule Wonodi. Mukana on myös joitakin kansanrunoja.

Helmet-haaste 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna, 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä, tai 40. Kirjassa hylätään jotain (valkoisten kulttuurista ja sosiaalista dominanssia, heidän vallankäyttöään, kolonialismin perinteitä ja nykyisyyttä...).

Edit 1.4.23 (lisätty Helmet-haasteen kohdat).

Wole Soyinka (ed.): Poems of Black Africa, 1987 (1975). Heinemann, African Writers Series 171. Cover design by Michael Harvey. 346 tekstisivua.

Alex Johnson: Improbable Libraries, 2015

Tämä kirja on omiaan saamaan kirjojen ja kirjastojen ystävän hyvälle tuulelle. Siinä esitellään kuvilla ja lyhyillä teksteillä erilaisia tavalla tai toisella poikkeuksellisia kirjastoja ympäri maailmaa; kirjassa on esimerkiksi uusi hieno ekologinen kuurojen lasten kirjasto Burundissa. Kirjojen saatavuus on tietenkin tärkeää mm. lukutaidon hankkimiselle, eikä saatavuus kaikissa paikoissa ole itsestään selvää, mutta onneksi kirjojen tuomiseen lukijoiden ulottuville on kehitetty paljon eri keinoja. Useimmat kirjan kirjastoista ovat julkisilla varoilla toteutettuja, mutta mukana on myös yksityiskirjastoja tai lähinnä hoitajiensa innostuksen varassa toimivia kirjastoja.

Erään kirjaston julkisivu Yhdysvalloissa.

Suurin osa kirjan kirjastoista on uusia, mutta aikaisemminkin pidettiin tärkeänä kirjojen ja lukijoiden kohtaamista. Esimerkiksi vuonna 1876 Yhdysvalloissa aloitettu kirjastopalvelu kierrätti numeroituja 50 kirjan kannettavia kirjahyllyjä majakanvartijoille ja heidän perheilleen; hyllyt/kuljetuslaatikot ja samalla kirjat vaihdettiin neljän kuukauden välein. Vuonna 1935 USA:ssa erityisesti naisille tarkoitetussa työllistämisprojektissa liikkuvan kirjaston työntekijä saattoi ratsastaa hevosilla tai muuleilla 130 kilometriä viikossa vaikeakulkuisilla Appalakkien alueilla.

Ihmisten houkuttelemiseen kirjojen pariin voidaan käyttää nykyteknologiaa: Kataloniassa junamatkustajat saivat ladata QR-koodien avulla puhelimilleen kirjoja, ja Yhdysvalloissa metromatkustajat saivat lukea puhelimillaan kirjojen alkusivuja ja sitten tiedon siitä, mistä kirjastosta lähin fyysinen kirja löytyy. Kirjat voidaan tuoda sinne, missä ihmiset liikkuvat: Madridissa metroasemille sijoitettiin 800 kirjan ja yhden työntekijän sivukirjastoja, ja Englannissa on joihinkin kahviloihin ja pubeihin sijoitettu pikkukirjastoja.

The Garden Library Israelissa tarjoaa kirjoja 16 kielellä pakolaisille ja siirtotyöläisille, ja tämän lisäksi ohjelmaa lapsille sekä kursseja. Kirjoja ei ole tässä kirjastossa luokiteltu kirjallisuuden lajien tai kirjailijan nimen mukaan, vaan lukijoiden tunnereaktioiden - huvittava, tylsä, outo, masentava, innostava, inspiroiva tai sentimentaalinen - mukaan. (Vähän ihmetyttää, kuka noita tylsiä tai masentavia kirjoja lainaa, mutta toisen tylsä on toisen kiinnostava.)

Kirjan luvussa Animal Libraries kerrotaan esimerkiksi aasien kuljettamista kirjastoista Kolumbiassa ja Zimbabwessa. It is estimated that the literacy rate [in Nkayi District, north-western Zimbabwe,] is now as high as 86%, largely as a result of the donkey libraries. Etiopiassa aaseilla, hevosilla tai moottoripyörillä liikkuvat kirjastonhoitajat ovat myös opettajia ja opettavat lapsille amharaa, englantia, matematiikkaa ja luonnontieteitä useamman kerran viikossa. Kirjassa kerrotaan myös kamelikirjastosta Mongolian aroilla ja elefanttikirjastosta Laosin viidakoissa.

 

 

Kirjan kannessa oleva kuva on korkeanpaikankammoisen lukutoukan painajaisesta, 12(!) metrin korkuisesta kirjastosta yksityiskodissa Teksasissa, jossa ylempänä oleviin kirjoihin pääsee käsiksi vain kauko-ohjattavalla nostoistuimella. (Tilaa ei siinä ole käytetty kyllä millään tavalla tehokkaasti; kirjoja olisi voitu saada mahtumaan myös käden tai pikemminkin jalkojen ulottuville paljon enemmän.) Suosittu projekti eri puolilla maailmaa on 2000-luvulla ollut Little Free Library, jossa pieniä kirjojenkierrätyskaappeja sijoitetaan eri puolille kaupunkia.

Myös yksi suomalainen kirjasto, Paraisten saaristossa liikennöivä kirjastovene, on päässyt kirjaan mukaan. Kirjoja kuljetetaan vesitse muuallakin, esimerkiksi jokiveneillä Laosissa ja Bangladeshissa. Brasiliassa erityisesti kodittomille tarkoitetun kirjaston kirjoja kuljetetaan kolmipyöräisellä polkupyörällä, ja Kolumbiassa pientä kirjastoa työnnetään eräänlaisilla kottikärryillä.

Kirjan luvut: Libraries on the Move, Animal Libraries, Tiny Libraries, Big Libraries, Home Libraries, Mobile Libraries, Not Libraries.

Edit 9.3.22, 16.3.22.

Alex Johnson: Improbable Libraries, 2015. Thames & Hudson. 212 kuvaa. 240 sivua.

Sister Abegail Ntleko: Empty Hands. A Memoir, 2015

Tämä ohut kirja oli todella vaikuttava ja valloittava lukukokemus. Se kertoo eteläafrikkalaisen 1930-luvun lopulla syntyneen zulu-heimoon kuuluvan Abegail Ntlekon elämäntarinan. "Sister" hänen nimensä edessä ei tarkoita nunnaa, kuten ensin luulin, vaan sairaanhoitajaa, mikä on hänen kohdallaan uskomattomalla sinnikkyydellä ansaittu, todella tärkeä ja merkityksellinen arvonimi. Kirjoitan kirjasta paljon, koska siinä on paljon kiinnostavia asioita ja sitä ei ehkä ole helppo löytää.

Ntleko syntyi 13-lapsisen perheen toiseksi nuorimpana lapsena köyhässä pikkukylässä savimajaan. Hänen jälkeensä syntynyt lapsi kuoli vauvana ja myös hänen äitinsä kuoli pian viimeisen lapsen syntymän jälkeen; silloin seitsemän perheen lapsista oli kuollut. Ntlekon isä oli monien vaikeiden kokemustensa takia alkoholisoitunut ja käytti lähes kaikki rahansa alkoholiin ja kannabikseen, ja Abegail joutui lapsena usein hakemaan hänet keskellä yötä hevosella kotiin hänen ryyppyreissuiltaan. Vanhempien sisarusten lähdettyä kotoa Abegail jäi 6-vuotiaana ainoana huolehtimaan isästään ja taloudenhoidosta, mikä tarkoitti jatkuvaa työtä. Hän oli usein öisin yksin ja pelkäsi pimeää, jolloin häntä auttoi paljon perheen koira Chomi, mikä opetti Abegailin rakastamaan eläimiä. Abegail halusi opiskella ja pyysi isäänsä jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen, päästämään hänet kouluun, mutta tämä kieltäytyi aina siihen asti kun Abegail oli 14-vuotias.

Näistä lähtökohdista voisi luulla, että Ntleko olisi vihainen, katkera ja syyttelevä ja että tämä kirja olisi tarina köyhyydestä ja epätoivosta, mutta ei. Vaikka hänellä ei koskaan varmasti ollutkaan paljon rahaa, köyhä hän ei ollut. Ntleko löytää hyvää kaikista ja kaikesta ja hänessä on hiljaista päättäväisyyttä ja itsepäisyyttä, joiden avulla hän raivasi tieltään valtavan suuria esteitä. Hän sanoo esimerkiksi isästään, että vioistaan ja ongelmistaan huolimatta tämä jumaloi lapsiaan, kertoi tarinoita ja vitsejä ja nukutti kärsivällisesti Abegailia iltaisin tämän ollessa pieni. Hän myös opetti Abegailille elämänviisautta: kerran hän pyysi tätä tuomaan hänelle hiekkaa käsissään, ja kun Abegail oli hänen edessään kädet täynnä hiekkaa, isä tarjosi tälle kuorittua banaania, jota tämä ei voinut ottaa vastaan. Isä sanoi, että "kun kätesi ovat jo täynnä, on hankala ottaa vastaan mitään, vai mitä? Ensin täytyy päästää irti. Pystyt ottamaan elämässä vastaan uutta vasta kun kätesi ovat tyhjät" (6).

Pitkän taistelun jälkeen Abegail pääsi vihdoin ensimmäisen kerran kouluun 14-vuotiaana. Hän kertoi ensimmäisenä päivänään koulussa haluavansa sairaanhoitajaksi, jolloin kaikki - myös kaksi hänen opettajaansa - nauroivat vatsansa kipeiksi, koska tämä tarkoitti sitä, että hän olisi ollut yli 30-vuotias valmistuessaan. Abegail ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoi sisukkaasti ja teki töitä kotona ja koulussa sekä rahan ansaitsemiseksi. Elämä sujui, kunnes koulupuku ja kengät tulivat koulussa pakollisiksi. Hänellä ei ollut varaa näihin (hänellä ei ollut koskaan ollut kenkiä) ja ainoa vaihtoehto olisi ollut naimisiinmeno, joten hän karkasi 18-vuotiaana kotoa ja meni kaupunkiin töihin kotiapulaiseksi vuoden ajaksi, kunnes pystyi taas palaamaan kotiin ja kouluun. Kaupungissa hän oppi myös englantia. (22-25)

Ntleko alkoi saada naimatarjouksia 15-vuotiaasta lähtien, mutta hän torjui päättäväisesti kaikki kosijat sanoen, ettei niin köyhää tyttöä kannata naida tai ilmoittaen suoraan, että haluaa kouluttautua. Vanhempana (ehkä 25-vuotiaana) hän sanoi, että miesten kannattaa etsiä nuorempi vaimo. Lopulta Ntleko onnistui suorittamaan sekä peruskoulun, lukion että sairaanhoitajakoulun ja valmistui sairaanhoitajaksi ehkä 36-vuotiaana. Hän hankki tarpeen mukaan lisäkoulutusta ja pätevöityi myöhemmin myös psykiatriseksi hoitajaksi ja silmätautien hoitajaksi.

Vaikka Ntleko ei mennyt koskaan naimisiin, hänellä oli kymmeniä lapsia. 32-vuotiaana hän adoptoi ensimmäisen lapsensa, Zuzun. Elämänsä aikana hän adoptoi yhä uusia lapsia - kaikki orpoja, joita kukaan muu ei halunnut, ja joilla oli usein psykologisia ongelmia. Eri aikoina perhe - Ntleko ja ehkä 10-15 lasta - asuivat tilanpuutteen takia kaikki samassa huoneessa. Yhdessä vaiheessa Ntlekon ollessa viikolla muualla töissä lapset asuivat muistaakseni hänen siskonsa luona.

Todella liikuttava esimerkki adoptiosta on Busisiwe-vauva, jonka 14-vuotias raiskattu äiti oli kuollut aidsiin kolme päivää lapsen syntymän jälkeen. Busisiwella oli aids ja hänen sanottiin olevan sokea, kuuro ja jälkeenjäänyt, ja sydänvian takia hänen ei odotettu elävän vuotta kauempaa. Vauva oli halvaantunut, ei pystynyt kannattelemaan päätään, hänen hengityksensä rahisi ja hänen kehonsa oli täynnä haavoja eikä hän pystynyt ensin syömään. Niin paljon kuin mahdollista, Ntleko kantoi häntä sylissään ja puhui hänelle, muttei saanut häneltä mitään reaktiota muutamaan kuukauteen. Sitten vauva alkoi nostaa kättään ja reagoida ääniin, ja kolme vuotta myöhemmin Busisiwe pystyi puhumaan ja laulamaan, harjoitteli konttausta ja kävi esikoulua. (92-94)

Ntleko työskenteli sairaanhoitajana hyvin syrjäisillä ja köyhillä alueilla - pohjoisessa Zulumaassa kyliin mentiin lentokoneella - joissa ihmiset kärsivät nälästä, tuberkuloosista, leprasta, jäykkäkouristuksesta, lavantaudista, poliosta ja muista taudeista. Tästä huolimatta ihmiset auttoivat toisiaan ja iloitsivat avusta. Ntleko ryhtyi kitkemään tauteja rokotuksilla ja antamaan muuta hoitoa. Työn määrä oli suunnaton, ja Ntleko suunnittelikin lääkärin avulla kahden kuukauden opetusohjelman, jonka avulla koulutettiin usein lukutaidottomia paikallisia naisia synnytysavustajiksi (Traditional Birth Attendants). Nämä tekivät perusdiagnooseja, antoivat lääkkeitä, kirjoittivat lähetteitä ja auttoivat muissa asioissa. Näin lääketieteellistä apua saatiin paljon useamman ihmisen ulottuville (44-45). Ntleko kysyi neuvoa ja otti mukaan hoidon suunnitteluun myös perinteisiä parantajia, joiden psykologista ymmärrystä ja muita taitoja hän arvosti (esim. s. 61-62).

Ntleko perusti myös naisten keskusteluryhmän (naiset saattoivat alkaa juoda vain sen takia että olivat yksinäisiä) ja nuorten kuoron. Myöhemmin Ntleko organisoi vapaaehtoisauttajien (community care workers) verkoston, jotka auttoivat alueensa perheitä (76-77).

Köyhällä Underbergin alueella tarvittiin sairaanhoitajaa todella kipeästi; kukaan ei halunnut sinne töihin, koska alue oli syrjässä kaikesta. Ntleko oli ainoa sairaanhoitaja siellä (kaksi lääkäriä, joista toinen oli eläkkeellä, eivät olleet käyneet syrjäisemmillä alueilla ollenkaan). Hänellä oli ensimmäisen kuukauden aikana 400 potilasta, toisen kuukauden aikana 800 ja kolmannen kuukauden aikana 3000 potilasta; hänen työpäivänsä eivät loppuneet vielä kahdelta yölläkään. Hän tuntuu olevan niitä harvoja ihmisiä, jotka selviävät todella vähällä unella tai lähes kokonaan ilman sitä. (55)

Rasismista ja apartheidista puhutaan kirjassa todella vähän, melkein vain kirjan tässä kohdassa. Ntlekon tultua Underbergiin valkoiset maanviljelijät pyysivät heti, että hänet korvattaisiin valkoisella sairaanhoitajalla, jolloin Ntleko järjesti tapaamisen maanviljelijöiden vaimojen kanssa ja alkoi kiertää alueen maatiloilla puhumassa viljelijöiden kanssa. Eräällä tällaisella matkalla eräs maanviljelijän vaimo antoi koiralaumansa hyökätä Ntlekon kimppuun; koirat purivat tätä ja repivät tältä vaatteet kokonaan pois pikkuhousuja lukuun ottamatta. Jos Ntleko olisi lähtenyt karkuun, koirat olisivat luultavasti tappaneet hänet.

Ntleko paranteli puremiaan ja ruhjeitaan kaksi viikkoa ja mietti miten suhtautua asiaan. At first, I was angry with the farmer's wife, and then I was angry with myself, and then I noticed how both kinds of anger fed off each other, and I thought, This isn't helping anybody. After all, the incident didn't have a large impact on my life. In short, I let go. Vaikka Ntlekoa kehotettiin ilmoittamaan asiasta poliisille, hän ei tehnyt sitä. Ntlekon tavatessa maanviljelijän vaimon myöhemmin tämä kertoi miehensä käskeneen ostaa hänelle uudet vaatteet, mutta Ntleko ei tarvinnut edes tätä. So I forgave her, and she never gave me a hard time again. In fact, she was friendly after that. It was a horrible experience but one that taught me that at the end of the day, it's much easier to understand, to forgive, and let go. (56, 57)

Vähitellen alueen valkoinen yhteisö hyväksyi Ntlekon ja alkoi kutsua hänet päivällisille ja pitämään puheita kouluissa. It was really a rather loving group; they just had to get used to me. My strategy was and still is to try to meet the people where they are in their lives and accept them. There is little hope of improving our relationships if we begin by assigning blame. I just refused to play into the racist game. There was so much hurt on each side, I knew somebody had to make the first step. Once I understood that, it really was quite easy. (57) Ntleko myös integroi alueen kirkot niin, että mustat ja valkoiset alkoivat käydä samoissa jumalanpalveluksissa. Lopulta alueelle saatiin myös klinikkarakennus ja lisää työntekijöitä. (65)

Ntleko kääntyi 17-vuotiaana kristinuskoon, ja uskonto oli hänelle siitä asti hyvin tärkeä asia elämässä, koska se antoi hänelle suunnan ja auttoi häntä luottamaan siihen, että huolensa voi aina uskoa jollekulle, joka auttaa. Kirja ei kuitenkaan ole uskonnollinen eikä uskonnosta puhuta siinä kovin usein. Uskonto ei saanut Ntlekoa tuomitsemaan tai suhtautumaan ennakkoluuloisesti kehenkään, esimerkiksi homoihin tai buddhalaisiin, vaan hän suhtautui kaikkiin ihmisiin yhtä avoimesti ja hyväksyvästi. Today, I think it may not matter all that much what religion one adheres to, but particularly for a young person it is very helpful to have some belief that supports her in finding her path. (28)

Tautien määrä oli jo ennestäänkin suuri ja terveydenhoitohenkilökunnan määrä pieni, joten aidsin tulo maahan oli hirveä katastrofi; siihen kuoli miljoonia ihmisiä pelkästään Etelä-Afrikassa (68). So many of us were dying. Sometimes I felt death was everywhere I walked. Though I tried to stay with my patients through the worst of it, there were so many. (71) Ntleko perusti aids-hoitopisteitä ja auttoi kuolevia.

Lapset hoitivat sairaita vanhempiaan, saivat samalla usein itsekin aidsin ja näkivät vanhempiensa kuolevan. Vanhemmat lapset joutuivat huolehtimaan pikkusisaruksistaan. Kodittomia orpoja oli kaikkialla, nämä kärsivät monesti nälästä ja joutuivat usein hyväksikäytön kohteeksi. Ntleko adoptoi lisää lapsia. Sitten hän onnistui saamaan rakennukset, puutarhan ja työntekijöitä orpokotia varten ja auttamaan näin useampia lapsia. Muutkin huomasivat hänen työnsä, ja hän sai esimerkiksi Dalai-laman Unsung Heroes of Compassion -palkinnon.

Ntleko puhuu kirjan alkupuolella ja lopussa ubuntusta, afrikkalaisesta yhteisöllisyyden ja toisten auttamisen tavasta tai perinteestä.

As a child, I was very lucky that I could still experience a culture in which the understanding of ubuntu was still alive. We truly are who we are through our community. When we help another person, we truly help ourselves, and when we do something that makes us grow, it benefits the community. There is no difference. People sometimes call me "selfless" because I have done so much for other people; while that is very kind of them, I don't think they fully understand. What would it make me if I ignored the suffering of others, if I cut myself off? Serving the community is an expression of the exact same desire that made me challenge my station in life; there is no difference. Working for others and for ourselves, the energy flows from the same source. When we can't see this, we are prone to live a life that's based on fear instead of faith that things can be better in the world. (120-121)

Kirja kannattaisi minusta kääntää. Se on ihana ja hämmästyttävä kertomus rakkaudesta, työstä, sinnikkyydestä, lempeydestä, anteeksiannosta, viisaudesta ja voimasta. Se kertoo kiinnostavasti eteläafrikkalaisesta lapsuudesta ja elämästä, koulutuksen tärkeydestä, sairaanhoidosta köyhillä alueilla ja toimimisesta asioiden parantamiseksi. Vakavista aiheistaan huolimatta kirja on yllättävän helppolukuinen ja siinä on paljon iloa ja kiitollisuutta. Ntleko löysi aikaa myös pitää hauskaa lastensa kanssa ja ihme kyllä myös lukea kirjoja (hän mainitsee kirjassa yhden lukemansa kirjan).

Edit 14.3.22.

Sister Abegail Ntleko: Empty Hands. A Memoir. One Woman's Journey to Save Children Orphaned by Aids in South Africa. Foreword by Desmond Tutu. Afterword by Kittisaro and Thanissara. 2015. North Atlantic Books. Cover design: Jasmine Hromjak. 127 sivua.

Buchi Emecheta: Nnu Egon tarina, 1989 (The Joys of Motherhood, 1979)

Tämä kirja kertoo erään nigerialaisen naisen, Nnu Egon, elämäntarinan alkaen hänen vanhempiensa epäsovinnaisesta suhteesta ja päättyen Nnu Egon kuolemaan. Kirja alkaa vuodesta 1934, kun Nnu Ego on ehkä 20-vuotias. Hän oli syntynyt maaseudulla arvostetun ibopäällikön tyttäreksi ja ollut tunnettu kauneudestaan, mutta hänen rakastamansa ensimmäinen aviomies oli hylännyt hänet, koska hän ei ollut tullut raskaaksi. Sen jälkeen hänen isänsä naitti hänet brittien hallitseman Nigerian suurkaupunki Lagosissa asuvalle miehelle, valkoisen perheen pyykkärinä toimivalle Nnaifelle. Nnu Ego pitää 10-15 vuotta vanhempaa miestään rumana ja halveksii tämän työtä, mutta tulee kuitenkin raskaaksi - eikä vain kerran, vaan kerran toisensa jälkeen, niin että lopulta hänellä on seitsemän elossa olevaa lasta eli hän on nigerialaisen mittapuun mukaan todella rikas, varsinkin kun kolme lapsista on poikia.

Siitä asti, kun Nnu Ego saa ensimmäisen lapsensa, hänen elämänsä on jatkuvaa taistelua ja työntekoa lasten ja itsensä säilyttämiseksi hengissä ja ravittuina sekä poikien ja vähän myös tyttöjenkin koulumaksujen hankkimiseksi. Hän tottuu Nnaifeen ja alkaa pitää tästä enemmän, vaikka todellista läheisyyttä ja toveruutta heidän välillään ei olekaan ja vaikka olut maistuu miehelle liian hyvin, mutta Nnaife on paljon poissa kotoa ensin töiden takia, sitten sen takia, että britit käytännössä pakottavat hänet monien muiden nigerialaisten kanssa sotimaan brittien sodassa, jonka syytä afrikkalaiset eivät ymmärrä ja josta he eivät välitä. Kun Nnaife tulee kotiin, hän ottaa näennäisestä kristinuskostaan huolimatta ensin yhden uuden vaimon, sitten toisen (ibojen perinnäistapojen mukaan mies peri kuolleen veljensä vaimot).

Miehensä poissaolojen aikana Nnu Ego joutuu huolehtimaan koko ajan suuremmasta perheestään yksin, ja alkuvaiheessa hän ja hänen lapsensa olisivat kuolleet nälkään ilman naapurin apua. Kirjasta näki, millaista elämä ilman sosiaaliturvaa on. Suurkaupunki on naapureista ja ystävistä huolimatta Nnu Egolle paljon vaikeampi ja yksinäisempi asuinpaikka kuin maaseutu, jossa maata voi viljellä, tavat ovat tuttuja ja ennakoitavia ja suurperheen apuun voi aina luottaa.

Vaikka kirjan suomenkielinen nimi onkin kuvaava, sen alkuperäisnimi "Äitiyden ilot" kertoo kirjan pääteemasta paremmin ja on ironisuudessaan säväyttävä. Nnu Egon koko elämää määrittelee äitiys: ensin se, että hän ei pysty saamaan lasta, sitten se, että hän on onnistunut synnyttämään lapsia ja varsinkin poikia, mitä pidetään naisen arvon tärkeimpänä mittana. Hän ei ole koskaan vastuussa vain itselleen ja riittävä omana itsenään, vaan hän on aina vain tytär, vaimo tai äiti, ja hänen arvonsa määritellään tämän perusteella ja sen perusteella, pystyykö hän käyttäytymään odotetulla ja tapojen sanelemalla tavalla, sillä tavalla kuin tyttären, vaimon tai äidin kuuluu. Varsinkin kirjan loppupuolella Nnu Ego alkaa kapinoida mielessään näitä sääntöjä vastaan ja miettiä niiden oikeudenmukaisuutta ja järkevyyttä.

Nnu Ego rakastaa lapsiaan ja tekee näiden puolesta mitä vain, varsinkin poikien, mutta väsyy kuitenkin alituisiin raskauksiin, köyhyyteen ja yhä suuremmasta lapsijoukosta huolehtimiseen. Tapojen muutos näkyy kirjassa ihmisten maaseudulta kaupunkiin muuton lisäksi siinä, että vaikka poikia koulutetaan yhä pidemmälle (Nnu Ego pitää poikien koulunkäyntiä hyvin tärkeänä ja haluaa myös tyttöjen oppivan perustaidot), aikuistuvat pojat eivät enää automaattisesti huolehdikaan ikääntyvistä vanhemmistaan. Tytötkin saattavat toimia vastoin vanhempiensa tahtoa, vaikka ainakin Nnaife odottaa tytärten vain olevan hiljaa ja näkymättömiä, tekevän kotityöt ja menevän naimisiin milloin ja kenen kanssa käsketään. Myös Nnaifen toinen vaimo toimii perinnäistapoja ja odotuksia vastaan.

Kirja on kirjoitettu täysin afrikkalaisnäkökulmasta: valkoiset (joiden ihonväriä Nnu Ego pitää rumana ja sairaalloisena) vilahtavat kirjassa vain pienessä roolissa esimerkiksi työnantajina. Kirja on realistinen ja hyvin ja sujuvasti kirjoitettu (vaikka minulla menikin sen lukemiseen kauan aikaa, kosken ollut lukutuulella ja kirjan tapahtumat eivät olleet kovin helppoja) ja voimakas puheenvuoro sen puolesta, että naistenkin pitää saada olla ihmisiä, ei vain synnyttäjiä. Jos on kiinnostunut Afrikasta tai naiskirjallisuudesta, se kannattaa lukea. Kustantaja on mainio kehitysmaiden naisten kirjallisuutta kustantanut Kääntöpiiri.

Emechetan nimi oli minulle ennestään tuntematon, mutta hän on selvästikin afrikkalaisen kirjallisuuden klassikoita: Nigerian pääkaupungissa Lagosissa syntynyt, 18-vuotiaasta alkaen Iso-Britanniassa asunut Buchi Emecheta (1944-2017) on kirjoittanut yli 20 kirjaa. Hän synnytti viisi lasta, erosi miehestään tämän poltettua hänen ensimmäisen käsikirjoituksensa, elätti lapsensa kirjastotyöntekijänä ja suoritti Lontoon yliopistossa sosiologian tutkinnon (kansilieve), ja häntä pidetään ensimmäisenä menestyneenä vuoden 1948 jälkeen Iso-Britanniassa asuneena mustana naiskirjailijana (Wikipedia).

Buchi Emecheta: Nnu Egon tarina, 1989 (The Joys of Motherhood, 1979). Kääntöpiiri. Suomentaja: Kristiina Drews. Kansi: Maija Orava. 246 sivua.

Doris Lessing: The Grass is Singing, 1992 (1950) (lyhennetty versio)

Olen lukenut aiemmin kaksi Doris Lessingin kirjaa, enkä juuri pitänyt niistä, mutta ajattelin silti kokeilla helppolukuista versiota hänen romaanistaan The Grass is Singing (suomennettu nimellä Ruoho laulaa), kun sellainen löytyi kirjaston poistomyynnistä. (Lyhennetyn version lukeminen tuntuu vähän huijaamiselta ja tiedän, että lyhennetyistä versioista puuttuu paljon alkuperäisistä kirjoista, mutta niistä saa silti käsityksen kirjan juonesta, tunnelmasta ja sisällöstä. Monet vieraskieliset helppolukuiset lyhennelmät ovat hyvin tehtyjä, eikä vaikeampien kieli ole mitenkään kovin yksinkertaista.)

The Grass is Singing on mielestäni kaunis nimi, mutta se onkin lainaus T. S. Eliotin runoelman The Waste Land kohdasta, joka kuvaa hylättyä, surullista, autiota kappelia. Tämä sopii kirjan tunnelmaan, koska sen valkoinen aviopari asuu pienessä, huonosti rakennetussa talossa Etelä-Rhodesiassa isolla maatilalla lähes kokonaan eristyneinä. Kaupunkielämästä nauttinut, sihteerinä työskentellyt kolmikymppinen Mary on mennyt naimisiin vähävaraisen tilallisen Dickin kanssa ilmeisesti sen takia, että pelkää jäävänsä vanhaksipiiaksi (en kyllä ymmärtänyt Maryn syitä ja sitä, miksei hän ottanut mitään selvää siitä, minkälaisissa oloissa tulee elämään), mutta ei kestä köyhyyttä, kuumuutta ja yksinäisyyttä, ja vuosien kuluessa menettää koko ajan enemmän otteensa elämästä ja todellisuudesta, masentuu vakavasti ja luovuttaa. Jos taloa pitää ihmisen vertauskuvana, kirjan nimi voi viitata myös Maryn mieleen: kirjan lopussa vain ruoho laulaa Maryn mielen autioituneiden, lohduttomien ja romahtaneiden huoneiden ulkopuolella.

Kirja alkaa lehtiuutisella siitä, että Mary on murhattu ja että murhan on tehnyt pariskunnan musta kotipalvelija Moses, sekä tekstin vihjauksilla siitä, että Maryn ja Mosesin välillä on ollut jotain luvatonta. Kirja kertoo siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty.

Tämän perusteella odotin rakkaustarinaa ja kolmiodraamaa, mutta kirjan painopiste onkin aivan muualla. Vaikka Maryn ja Mosesin suhde onkin tietyssä mielessä hyvin läheinen, se on sitä huonolla tavalla: heidän välillään ei mielestäni ole rakkautta, vaan peiteltyä vihaa, inhoa, halveksuntaa ja valtataistelua, jota käydään joka päivä talon seinien sisällä. Taistelussa Moses alkaa päästä voitolle ja se huipentuu tuohon murhaan. Kirjan tärkein teema (vaikka siinä on muitakin teemoja, esimerkiksi naisten ja miesten suhteet, Maryn vaikea isäsuhde ja jonkin verran myös erilaisten maanviljelijöiden erilainen asennoituminen maahan) on minusta eriväristen ihmisten vääristyneissä suhteissa; siinä, että toiset ihmiset väittävät toisten olevan itseään huonompia.

Tämä ilmenee jo kirjan alussa, jossa kerrotaan sivuhenkilön, rikkaan maanviljelijä Charlie Slatterin, pahoinpidelleen kiukunpuuskassa mustan työläisensä kuoliaaksi ja selvinneen murhasta 30 punnan sakoilla; Moses taas joutuu maksamaan tekemästään murhasta hengellään. Mary ei ole koskaan ennen maatilalle muuttoaan ollut lähemmin tekemisissä tummaihoisten kanssa eikä tiedä, miten toimia näiden kanssa, mistä johtuu suuri osa hänen ongelmistaan maatilalla: hän kohtelee mustia ihmisiä vihamielisesti, epäluuloisesti ja epäreilusti. Ehkä Mary pelkää ja inhoaa mustia sen takia, että hän tiedostaa vaistomaisesti valkoisten rakentaman järjestelmän hataruuden ja pelkää koko rakennelman romahtavan mielessään, jos hän kohtelisi mustia tasa-arvoisina ihmisinä.

Mary ei ole mukava ihminen, eikä juuri kukaan kirjan muistakaan henkilöistä ole miellyttävä ehkä afrikkalaista luontoa ja maata rakastavaa, hyväluonteista Dickiä lukuun ottamatta (jolla hänelläkin on paljon huonoja puolia). Toisenlaisessa, tasa-arvoisemmassa ympäristössä hekin olisivat saattaneet toimia toisin ja elää hyvää elämää. Omassa kaupunkiympäristössään esimerkiksi Mary tuntui onnelliselta, seuralliselta ja mukavalta ihmiseltä.

Kirjassa toistetaan henkilöiden suulla moneen kertaan, että valkoisten täytyy pitää yhtä mustia vastaan, ja että eri kansanryhmien täytyy pysyä erillään. The anger [Tony] had seen in Charlie Slatter's face was 'white society' fighting to defend itself. And that 'white society' could never, ever admit that a white person, and particularly a white woman, can have a human relationship, good or evil, with a black person. For as soon as it admits that, it falls. (14) Kirjasta syntyi minulle sellainen vaikutelma, että syy siihen, että valkoiset yrittivät pitää mustat henkisesti ja fyysisesti erossa itsestään, oli se, että vain sillä tavalla he pystyivät ylläpitämään myyttiä valkoisten paremmuudesta. Jos eri ryhmät olisivat olleet läheisissä kosketuksissa toistensa kanssa, mustat olisivat huomanneet, että valkoiset eivät ole yhtään heitä parempia, vaan aivan samanlaisia ihmisiä kuin he itsekin, ja olisivat alkaneet vaatia maataan takaisin itselleen sekä tasa-arvoista yhteiskuntaa.

Neljännesvuosisata aiemmin kirjoitetussa samoille alueille sijoittuvassa seikkailuromaanissa valkoisen ja mustan ihmisen suhde oli paljon mutkattomampi (joten tämä kirja ei kerro koko totuutta). Lessingin kirja ei ollut mitenkään helppo eikä mukava, vaan ahdistava, enkä juuri pitänyt tästäkään, mutta omana aikanaan tämä romaani toi varmaan tärkeällä tavalla eteläisen Afrikan systeemisen rasismin ja sen seuraukset päivänvaloon. Kirja oli myös Lessingin esikoisteos, ja sellaiseksi se vaikuttaa hyvin taitavalta. Ja kyllä, varmaan paljon kirjan vivahteista ja voimasta jäi puuttumaan, kun ei lukenut tätä kokonaisena versiona; esimerkiksi lukiessani tarkkailin Marya ulkopuolelta, kun taas täydellisen version lukeneet näyttävät päässeen sisään hänen nahkoihinsa.

Monet kirjasta kirjoittaneet ovat olleet ihastuneita ja vaikuttuneita, vaikka jotkut löysivät myös kritisoitavaa: Tarukirja, Suketus, Keltainen kirjasto, Oksan hyllyltä, Lily, Kirjainten virrassa, Voima, Merilintu, Kymmenen puikkoa langalla, Mistä luimme kerran.

Lisäys 29.8.21: Muistaakseni kirjan jossakin kohdassa sanottiin, että Dickillä oli sata mustaa palkollista, ja tämä jäi häiritsemään minua. Miten Dickillä oli varaa näin moneen työntekijään, vaikka häntä sanottiin kirjassa koko ajan köyhäksi ja rahattomaksi? Kuinka suuri maatila oli, kun siellä tarvittiin näin paljon työntekijöitä? Eikö viljelyssä käytetty apuna ollenkaan koneita ja eläimiä (hevosia, härkiä)? Kun kirjassa kerrottiin Dickin kaupanperustamiskokeilusta, mainittiin ostoksilla käyvät mustat naiset. Työskentelivätkö hekin maatyöläisinä vai vain miehet?

Edit 29.8.21.

Doris Lessing: The Grass is Singing, 1992 (1950). Lyhennetty ja kieleltään helpompi versio, taso 4: retold by Andy Hopkins and Joc Potter. Piirroskuvat: David Cuzik. 62 sivua.

L. Patric[k] Greene: Timanttikuilu, 1944 (1926?)

Olen viime aikoina lukenut paljon paksuja tai muuten hitaasti eteneviä kirjoja, joten kaipasin niiden lomaan jotain helppoa ja nopeaa luettavaa. Tämä antikvariaatista löytynyt vanha seikkailuromaani sopi tehtävään mainiosti: jännittävät tilanteet seurasivat toisiaan jatkuvalla syötöllä, kirjassa oli nokkelaa sanailua, huumoria ja jopa itseironiaa, kirjan sankaritar oli virkistävän oma-aloitteinen, itsenäinen, rohkea ja älykäs (sekä loistava ampuja), ja tummaihoiset afrikkalaisetkin oli kuvattu inhimillisinä.

Kirja sijoittuu Etelä-Afrikkaan, ensin Kapkaupunkiin ja sitten matkalle savannin poikki. Sen sankari on englantilainen majuri Aubrey St. John, joka keikarimaisesta ja hienostelevasta ulkonäöstään huolimatta - hän käyttää jopa monokkelia! - on taitava ja voimakas nyrkkeilijä ja neuvokas toiminnan mies, joka selviää kaikista vastaantulevista tilanteista ja roistoista suvereenisti. Hän on tosin ennen kirjan tapahtumia joutunut huijatuksi ja istunut tämän vuoksi syyttömänä kaksi vuotta vankilassa, minkä takia hänen Englannissa asuva isänsä on hylännyt hänet. Majuri listaa kirjan alussa paperille hyviä ja huonoja puoliaan, ja huonoihin puoliin kuuluvat mm. "Käytän monokkelia" (olisin sokea kuin lepakko ilman sitä, sitäpaitsi tuntisin itseni ilman monokkelia puoliksi puetuksi - oikeastaan alastomaksi) ja "Olen ulkonäöltäni ja puheiltani typerä aasi", mikä sai minut heti pitämään hänestä. Tämä ominaisuus myös auttaa häntä, koska se saa roistot aliarvioimaan häntä.

Kirjan juoni keskittyy timantteja täynnä olevan kuilun etsintään keskeltä savannia. Sitä hakevat sekä majuri itse "hottentotti"palvelijansa Jimin avulla, kirjan sankaritar Marjorie Wallace sekä sekalainen kokoelma roistoja. Vaikka Greene ei anna realismin juurikaan häiritä juonenkehittelyä, afrikkalainen luonto ja ympäristö välittyivät kirjan sivuilta ja olivat mukavaa vaihtelua muihin lukemiini kirjoihin. Savannilla esimerkiksi matkustettiin härkävankkureilla.

Pidin kirjassa myös siitä, että vaikka kirjan afrikkalaisten kuvaukset eivät olekaan nykykäsitysten mukaisia, ne eivät myöskään ole sellaisia, mitä voisi odottaa 1920-luvun kirjalta - kirjassa ei esimerkiksi muistaakseni kertaakaan nimitetä tummaihoisia afrikkalaisia "pojiksi". Kirjan "hottentotti" (nykyään khoi tai khoikhoi) Jim on majurin palvelija ja nimittää tätä herrakseen, mutta omasta tahdostaan. Hän rakastaa majuria, joka on aiemmin pelastanut hänen henkensä, he ovat omalla tavallaan tasa-arvoisia ja arvostavat toisiaan sellaisina kuin ovat, ja Jim on rohkea ja taidokas ihminen, joka opettaa majurille henkiinjäämistaitoja. Kirjan alkupuolella majuri myös asettuu Jimin puolelle toista valkoista miestä vastaan, mitä vähän myöhemmin lukemassani, samalle alueelle sijoittuvassa kirjassa pidettiin melkein rikoksena. Pelkästään lyhyen yhdessäolon perusteella oli näiden kahden välille muodostunut luja ystävyyssuhde. He olivat valkoinen mies ja hänen palvelijansa, molemmat miehiä, molemmat loputtoman poikamaisia ja hilpeitä. Heidän välillään ei ollut rotu- tai värieroavaisuutta. Mutta ei siinä ollut myöskään mitään väärää, sentimentaalista "rakkautta mustaa veljeä kohtaan" majurin taholta, eikä hottentotti suinkaan yrittänyt maailman silmissä esiintyä joka suhteessa valkoisen miehen kaltaisena. Pikemminkin antoi kumpikin arvoa toisen erilaisille ominaisuuksille. (63) Kirjan lopun zulujen hyökkäys on kyllä aika klassinen "villien" hyökkäys.

Eli näitä tarinoita voisi lukea lisääkin, mutta niitä ei ilmeisesti ole käännetty tämän enempää. Majuri St. Aubreysta kertovat tarinat olivat kuitenkin omana aikanaan näköjään melkoisen suosittuja, ja itsekin Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa) asunut Lewis Patrick Greene oli kirjoittanut niitä paljon.

Edit 24.8.21, 25.8.21.

L. Patric[k] Greene: Timanttikuilu. Seikkailuromaani, 1944 (toinen painos). Ei alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta, todennäköisesti The Major - Diamond Buyer, 1926. Kustantaja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura(?). Ei suomentajan nimeä. Ei kannen tekijän nimeä. 157 sivua.

S. Francis, H. Dugmore & Rico: Madam & Eve, 2005

Tätä eteläafrikkalaista sarjakuvaa sanotaan takakannessa maansa suosituimmaksi (vuonna 2005; tämä kokoelma on koostettu vuosina 1997-2003 julkaistuista albumeista). Suosion voi ymmärtää: sarjakuva kommentoi rotujen asemaa ja kanssakäymistä, rasismia, politiikkaa, rikollisuutta, epätasa-arvoisuutta, uutta Etelä-Afrikkaa, ja mukana on jopa HIV-tartunnan saanut lapsi. Hämmästyttävää sarjakuvassa on se, että se onnistuu käsittelemään kaikkia näitä asioita lempeällä huumorilla ja hauskasti. Vaikka aiheet ovat rankkoja ja sarjakuvan päähenkilöt eivät ole moraaliltaan kovin ihanteellisia, he ovat inhimillisiä ja omalla tavallaan sympaattisia.

Sarjakuvan päähenkilöitä ovat valkoinen rouva Madam ja hänen musta kotiapulaisensa Eve. He elävät läheisessä kontaktissa ja käyvät jatkuvaa henkien taistoa - Eve yrittää parhaansa mukaan vältellä töitä ja ärsyttää Madamea, ja Madam yrittää välttää maksamasta hänelle kunnon palkkaa (muun muassa). Nokkelana naisena Eve onnistuu tavoitteissaan usein, ja vaikka hän on teknisesti Madamin palvelija, he ovat omanarvontunnoltaan tasa-arvoisia ja jossain mielessä ystäviäkin.

Tämä sarjakuva toimisi varmaan parhaiten omana aikanaan ja omassa kulttuurissaan luettuna, koska siinä kommentoidaan melko paljon Etelä-Afrikan politiikkaa ja tapahtumia ja jonkin verran myös maailmantapahtumia ja globaalia kulttuuria. Yhdessä stripissä on esimerkiksi hauska viittaus Jurassic Parkiin, ja sarjakuvan kansikuvasta ja alla olevista albumeiden alkuperäisnimistä saa myös käsityksen kulttuuriviittausten runsaudesta. Pidin kuitenkin myös nyt sen älykkäästä, ironisesta ja kuivasta huumorista sekä ällistyttävästä taidosta löytää vakavista asioista hauskuutta ja muodostaa Etelä-Afrikasta ystävällismielinen kuva, jossa erilaiset ihmiset opettelevat ja myös oppivat tulemaan toimeen keskenään.

S. Francis, H. Dugmore & Rico: Madam & Eve, 2005. (Koostettu albumeista Madam & Eve's Greatest Hits, 1997; Madam & Eve - The Maidtrix, 2003; Madam & Eve 10 Wonderful Years, 2003; International Maid of Mystery, 1999; Madams are from Mars - Maids are from Venus, 1997.) Like. Suomentajaa ei mainittu. 104 sivua.

Bessie Head: Maru, 1988 (1971)

Tämän eteläafrikkalaisen Bessie Headin kirjan pääteema on rasismi. Ja ei, kyse ei ole valkoisten apartheidista, vaan mustan tsuanaheimon rasismista mustan masarwaheimon jäseniä (eli bushmanneja) kohtaan, joita he pitävät orjinaan, halveksivat ja alistavat, eivätkä usko näiden pystyvän mihinkään muuhun kuin yksinkertaiseen palkattomaan fyysiseen työhön. Masarwa on haukkumanimi joka tarkoittaa, epäsuorasti, alhaista, saastaista kansaa (16). Wikipedia: Vaikka Maru tekijänsä sanoin käsittelee rasismia, teoksessa ei ole raivoa, vihaa, syytöksiä eikä valitusta. Rasismi on kuvattu yksinkertaisesti naurettavana typeryytenä, yhtenä inhimillisen ahdasmielisyyden muotona. Tarkoituksellisesti Head ei kirjoita valkoisten mustiin kohdistamasta rotusorrosta. Hän kirjoittaa siitä, miten mustat tšuaanat sortavat bušmanneja, masarwoja. Näin Head osoittaa, että mikään ihmisryhmä ei ole rasismista vapaa, sortoa on kaikkialla.

Kirjan alussa papin vaimo ja koulun rehtori, valkoinen Margaret Cadmore adoptoi masarwaheimon vauvan, jonka äiti on kuollut kylän laitamille. Hän haluaa todistaa suosikkiteoriansa "ympäristö kaikki, perinnöllisyys ei mitään", ja kasvatusäitinsä nimen saanut lapsi menestyy kiusaamisesta huolimatta koulussa luokkansa parhaimpien joukossa, valmistuu opettajaksi ja menee ensimmäiseen työpaikkaansa opettajaksi afrikkalaiskylään, jossa lähes kaikki masarwat ovat orjia. Hän ei salaa sitä, että on masarwa, vaikka saattaisi ulkonäkönsä puolesta käydä värillisestä ja päästä helpommalla. Tämä järkyttää melkein kaikkia tsuanoita ja herättää heissä vihamielisyyttä. Margaret on kuitenkin heti tultuaan saanut ystäväkseen päällikön tyttären, ennakkoluulottoman ja rohkean Dikedelin, joka myös on koulussa opettajana ja puolustaa häntä, joten muut eivät pysty savustamaan häntä pois, ja vähitellen kyläläiset tottuvat koulun masarwaopettajaan. Kylän kaksi mahtimiestä, tuleva päällikkö ja Dikedelin veli Maru sekä Marun ystävä, naistenmies Moleka rakastuvat Margaretiin, ja heistä tulee toistensa kilpailijoita.

Kautta aikojen Moleka oli ollut ainut ihminen, joka oli Marun kanssa tasavertainen. He rakastivat toisiaan, mutta samalla he olivat kilpailijoita koska olivat molemmat kuninkaita. Kuningas joka näki kaiken pelkäsi kuningasta jonka ovi pysyi yhä suljettuna. Oli vaikea tietää, mitä kätkeytyi Molekan valtakunnan suljetun oven taakse. Marulla ei ollut siihen avainta, mutta hän tiesi sen olemassaolon, sillä jos hän kosketti Molekan sydäntä sanalla tai eleellä, pilvi väistyi ja hän näki häikäisevää valoa säteilevän sateenkaaren. (40)

Eräs mielenkiintoinen asia kirjassa on se, että sen jälkeen kun Margaretin kasvatusäiti (jota ei esitetä mitenkään yksiselitteisen hyvänä ihmisenä) muuttaa kirjan alussa Englantiin, valkoisilla ei ole siinä mitään roolia eikä merkitystä, heitä ei ole olemassa. Afrikkalainen kylä tai pikkukaupunki toimii omien tapojensa, ennakkoluulojensa ja perinteidensä mukaan, jotka elävät vahvoina nykyaikaiselta tuntuvasta koulusta ja autoista huolimatta. Ennakkoluulojen voima näkyy esimerkiksi siinä, että Margaretiin rakastuttuaan Moleka aiheuttaa tarkoituksellisesti voimakasta paheksuntaa syömällä masarwojen kanssa (rotusorron aikaan Yhdysvaltain etelävaltioissa valkoiset ja mustat eivät syöneet yhdessä, kuten Syvän maan juuret -kirjan kirjoittaja Eeva Klingberg kertoi kirjamessuhaastattelussa).

Kirjassa on myös sellaista myyttisyyttä tai maagisuutta, jota ei länsimaisista kirjoista yleensä tapaa: Marulla on kosketus jumaliin, hän pystyy saamaan Margaretin näkemään haluamiaan unia, ja Marulla ja Molekalla on molemmilla valtakunta sisällään. Myöskään Maru ja Moleka eivät ole helposti tulkittavia tai yksiselitteisiä ihmisiä, vaan molemmissa on epämiellyttäviä piirteitä. Ihmisten sisäisen elämän rikkaus ja voima on tullut kirjan henkilöille eräänlaisena lahjana - niin Marulle, Molekalle kuin Margaretillekin, joka on valtavan lahjakas taiteilija ilman harjoitusta. Myös Margaret on sisäisesti hyvin voimakas, vaikka ulkonaisesti hän on hillitty ja vaitonainen.

Vain Maru tiesi vastaukset. Hän pysähtyi hetkeksi ja tähyili matalaa taivaanrantaa, missä myrsky kyti. Piikkipensaat muuttuivat mustiksi päivän pimetessä, ja äkillinen tuulenhenki kohautti kärventynyttä, valkoista ruohoa. Hänen välittömässä ympäristössään oli kovin vähän sellaista, mikä olisi hiertänyt hänen sydäntään. Täällä hän saattoi olla vapaasti yhteydessä itseensä kätkeytyvän taikuuden ja kauneuden kanssa. Koskaan ei hänen elämässään ollut ollut aikaa, ettei hän olisi ajatellut ajatusta ja tuntenut kuinka se oitis sinkoaa syvälle maan keskipisteeseen, singotakseen sieltä takaisin hänen sydämeensä - vastaus mukanaan. Ennen ihmiset olivat aina rikkoneet liikkumattomuuden, jonka avulla hän piti itsensä koossa kuullakseen vastauksen. (11)

Maru ja Moleka puhuvat Margaretin kanssa hyvin vähän kirjan aikana, mutta näiden kolmen välille muodostuu sähköinen jännite, joka väreilee heidän välillään ja muuttaa kaikkien elämän ja myös Dikedelin elämän, vaikka hän onkin jonkin verran tapahtumien ulkopuolella. Rasismista ei kirjassa loppujen lopuksi puhuta kovin paljon, vaikka se onkin koko ajan taustalla (alun Wikipedia-sitaatti kuvaa kirjaa oikein hyvin).

Kirjan kerrontatapa oli niin erilainen kuin niissä kirjoissa, joita tavallisesti luen, että en varmasti tavoittanut sen kaikkia merkityksiä enkä ymmärtänyt sitä kokonaan. Se oli silti hyvin ja kauniisti, jollain tavalla myyttisesti kirjoitettu, ja kirja kannatti lukea.

Bessie Head syntyi valkoisen naisen ja mustan miehen tyttärenä Etelä-Afrikassa vuonna 1937, kasvoi kasvattivanhempien luona ja lastenkodissa ja muutti 26-vuotiaana Botswanaan poliittisena pakolaisena. Wikipediassa kirjoitetaan näin: Bessie Head on itse sanonut tunnetuimmasta teoksestaan Maru: "Koko eteläafrikkalaisen kokemukseni pohjalta halusin kiihkeästi kirjoittaa kestävän romaanin rotuennakkoluulojen mielettömyyksistä. Halusin kuitenkin kirjan olevan niin kauniin, taianomaisen ja vastustamattoman, että minä kirjailijana haluaisin lukea sen yhä uudelleen."

Kääntöpiiri-pienkustantamo oli viiden kehitysmaissa asuneen ja työskennelleen naisen yhteinen pienkustantamo, joka julkaisi naisten kirjoja, sekä fiktiivisiä että tietokirjoja, luullakseni vuosina 1988-2002 (loppuaikoina Liken omistuksessa). Lista kustantamon kirjoista löytyy Finnasta.

Sain tästä kirjasta ensimmäisen afrikkalaisen kirjailijan kirjan LauraKatarooman ei-valkoisten ei-miesten kirjojen lukuhaasteeseen. Bessie Headin elämäntarinasta tuli mieleeni Trevor Noah, jonka kirjassa Laiton lapsi kerrotaan siitä, miten ongelmallista Etelä-Afrikassa oli paljon myöhemmin elää mustan naisen ja valkoisen miehen lapsena, bloggauksia mm. täällä: Omppu, Kirjojen kuisketta, Kirsin Book Club...

Bessie Head: Maru, 1988 (Maru, 1971). Kääntöpiiri Oy. Englanninkielisestä alkuteoksesta kääntänyt Kristiina Drews. Kannen piirros: Hakapandi Ndahangwapo. 143 sivua.