Pipaluk Freuchen: Inaluk (1954)

Luin toissavuonna grönlantilaisen Pipaluk Freuchenin kirjoittaman vaikuttavan lasten- tai paremminkin nuorten- ja ehkä jopa aikuisten kirjan Eskimopoika Ivik, minkä takia hakia hankin luettavakseni myös hänen toisen romaaninsa Inaluk, joka kertoo tarinan alussa 17 vuotta täyttävästä grönlantilaistytöstä Inalukista. Kerron kirjan juonen tässä suureksi osaksi. Inaluk matkustaa Grönlantiin sijoittuvien alkuvaiheiden jälkeen Tanskaan sukulaisten luokse opiskelemaan lastenhoitoa ja taloudenhoitoa. Inalukin äiti on grönlantilainen ja isä tanskalainen - kuten myös Pipaluk Freuchenin vanhemmat, vaikka tämä menettikin äitinsä kolmevuotiaana - mutta isä ei ole vuosikymmeniin halunnut käydä kotimaassaan, koska on viihtynyt Grönlannissa niin hyvin.

Tämä kirja oli minulle aika lailla pettymys: Ivik ja Inaluk ovat kuin kahden eri ihmisen kirjoittamia. Ivik on jännitteinen, hurja ja intensiivinen kertomus, eikä siinä tunnu olevan mitään turhaa. Inalukissa taas on paljon keskusteluita ja muuta tekstiä, ja vaikka keskustelut ovat eläväisiä, iloisia ja pirteitä, ne tuntuvat usein aika tyhjänpäiväisiltä. Kirjan tapahtumat vain seuraavat toisiaan vähän luettelomaisesti, eikä kirjassa ole tarpeeksi draamaa: kaikki on Inalukille todella helppoa, koska hän on niin söötti ja iloinen, että jokainen hänen tapaamansa ihminen ihastuu häneen.

Tietysti oli mukavaa lukea grönlantilaisesta tytöstä, joka ei vähäistä tietämättömyyttä ja joitakin tyhmiä kysymyksiä lukuun ottamatta kohtaa mitään ennakkoluuloja Tanskassa, mutta kaunokirjalliseen teokseen kaipaisi kuitenkin yhtenäisempää juonta ja joitakin vaikeuksia, joista sankarittaren pitää selvitä. Ainoa suurempi ongelma Inalukilla on se, että häneen ihastunut ja naima-aikeita elätellyt tanskalainen Ole osoittautuu epäluotettavaksi naistennaurattajaksi, mutta tästäkin Inaluk selviää hyvin pikaisella suremisella, koska hän tajuaa nopeasti, ettei ollut koskaan oikeasti rakastanutkaan Olea, ja että grönlantilainen lapsuudenystävä, Tanskassa lääkäriksi opiskellut Ivik onkin hänelle se oikea. Olisi ollut varmaan mielenkiintoisempaa lukea sellaisesta grönlantilaisesta nuoresta, joka täysin kielitaidottomana matkustaa Tanskaan opiskelemaan - kirjassa mainitaan pari kertaa, että tällaisilla grönlantilaisnuorilla on (ymmärrettävistä syistä) Tanskassa ongelmia.

Inaluk ei myöskään tunnu kovin mielenkiintoiselta, vaan aika pinnalliselta henkilöltä, vaikka hän onkin reipas ja pitää tarvittaessa puolensa. Hän ei myöskään kehity kirjan kuluessa, ja monet muutkin kirjan henkilöt vaikuttavat aika paperinmakuisilta. Kiinnostavimmilta ja aidoimmilta ihmisiltä kirjassa tuntuivat Ivalukin isä, äiti Nuka ja varsinkin hänen Tanskaan avioitunut äidinpuoleinen serkkunsa, topakka Regine. Myös kuvaus siitä, miten neljän nuoren ystävyksen veneretkellä Grönlannissa vene ajautui moottorin oikkuilun takia sumussa virran mukana yhä kauemmas valtamerelle, tuntui todelliselta ja aidosti vaaralliselta. Inalukin opiskelusta Tanskassa kerrottiin vain vähän, ja sekin sujui tietysti hyvin ja ongelmitta. Freuchen osasi kirjoittaa ja hän työskenteli toimittajanakin, joten tuntuu että hän olisi pystynyt tekemään kirjasta paljon kiinnostavammankin, ja olisin varmaan suhtautunut kirjaan myönteisemmin, elleivät odotukset olisi olleet niin korkealla Eskimopoika Ivikin lukemisen jälkeen.

Positiivista kirjassa oli se, että siinä puhutaan usein Grönlannin luonnon kauneudesta, jylhyydestä ja majesteettisuudesta sekä se, että Inaluk arvostaa omaa maataan, kulttuuriaan ja myös kieltään paljon eikä kuvittelekaan haluavansa asua pysyvästi Tanskassa, vaikka ihasteleekin Tanskan mukavuuksia ja hienoja tavaroita. Kirjassa puhutaan myös eksoottisesti esimerkiksi riekon, mursunkäpälien ja valaanlihan(!) syönnistä ja kerrotaan, että Inalukilla on Grönlannissa kasvihuone, jossa hän viljelee mm. retiisejä, mitä jotkut tanskalaiset hämmästelevät kovasti. Myös kirjan kansikuva on viehättävä.

Helmet-haaste 1. Kirjan nimessä on erisnimi ja 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on alle 10 miljoonaa puhujaa (tanskan puhujia on nykyään 6 miljoonaa).

Pipaluk Freuchen: Inaluk, 1954 (ruotsinkielinen painos 1955). Söderström & C:o Förlagsaktiebolag, Helsingfors (painettu Suomessa). Tanskankielisestä käsikirjoituksesta ruotsiksi kääntänyt Ruth Hasselrot. Kansi: Tage Fredrikson. 200 sivua.

Pipaluk Freuchen: Eskimopoika Ivik, 1958 (Ivik, den faderløse, 1944)

Luin Eskimopoika Ivikistä otteen Keskikoulun peruslukemistosta, ja koska katkelma tuntui kiinnostavalta ja koska Grönlannista kertovia ja etenkin eskimojen tai inuiittien kirjoittamia kirjoja on hyvin vaikea löytää, halusin lukea kirjan (oli tarkoitus lukea se kylmänä vuodenaikana, mutta lukeminen onnistui kesälläkin). Kirjan kirjoittaja Pipaluk Freuchen (1918-1999), koko nimeltään Pipaluk Jette Tukuminguaq Kasaluk Palika Freuchen, oli itse puoliksi inuiitti - hänen vanhempansa olivat kuuluisa tanskalainen tutkimusmatkailija Peter Freuchen ja tämän vaimo Navarana Mequpaluk - ja oli asunut Grönlannissa 12-vuotiaaksi asti.

Kirja on malliesimerkki väärästä kohderyhmästä. Tämän painoksen kansikuvan perusteella kirja näyttäisi olevan tarkoitettu suunnilleen viisivuotiaille, ja se on myös julkaistu "Meidän lasten kirjasto" -sarjassa, "pikkuväen omassa kirjasarjassa", johon kuuluu takakannessa lueteltuja "herttaisia satukirjoja". On kummallista, että kirja suunnattiin tällä tavalla pienille lapsille, koska vaikka kirja on hyvä, se ei ole herttainen eikä satukirja eikä minusta sovi ollenkaan pienille lapsille eikä vähän vanhemmillekaan, koska se on hyvin realistinen, surullinen ja metsästystä kuvatessaan välillä raakakin teos. Varoitus: kerron kahdessa seuraavassa kappaleessa kirjan juonen kokonaan, joten niiden yli kannattaa hypätä, jos aiot itse lukea kirjan.

Nuoren Ivikin isä Marjark kuolee jo kirjan kolmannella sivulla mursun syöksyhampaiden lävistämänä, kun hän on opettamassa Ivikiä metsästämään kajakista. Ivikin ikää ei kirjassa sanota, mutta hän on ehkä 10-14-vuotias. Ivikin perhe - isä, äiti Ama, vanhuuttaan heikko isoisä Kriternerk ja kolme pientä sisarusta - olivat muuttaneet kesän ajaksi saarelle, eikä heillä olisi ollut mitään hätää, ellei isä olisi kuollut. Nousuvesi pääsee viemään myös Ivikin kajakin heti isän kuoleman jälkeen, koska Ivik ei ollut muistanut vetää sitä tarpeeksi korkealle. Perheellä ei ole mitään keinoa päästä mantereelle hakemaan apua ja saarelta on hyvin vaikea löytää ruokaa (kirjassa eskimot eivät kalasta, vaikka Ivikillä on kannen kuvassa kaloja kädessään), joten perhe näkee koko ajan enemmän nälkää odottaessaan puolen vuoden ajan meren jäätymistä. Aikuiset ja Ivik yrittävät syödä mahdollisimman vähän, niin että pikkulapset saisivat enemmän. He joutuvat kuitenkin vähitellen tappamaan kaikki vetokoiransa ja syömään nämä ensin keitettyinä ja rasvan loppumisen jälkeen raakoina, vaikka rakastavat näitä, ja koirien jälkeen he pureskelevat pehmeiksi ja syövät näiden nahkavaljaat. Heillä ei ole enää rasvaa valaistukseen tai lämmitykseen, ja heidän nahkavaatteensa ovat kuluneet ohuiksi ja kenkänsä reikäisiksi.

Meren vihdoin jäädyttyä tarpeeksi Ivik lähtee jalkaisin vaaralliselle matkalle mantereelle vain lyhyt keihäs ja pieni veitsi mukanaan. Matkalla jääkarhu hyökkää hänen kimppuunsa, mutta hän onnistuu heittämään keihäänsä sen vatsaan ja pakenemaan itse jäävuorelle karhun ulottumattomiin. Karhuraukka teloo itseään yhä pahemmin ja vuotaa hitaasti kuiviin, mutta nälkiintynyt Ivik on niin heikko, ettei pysty enää nousemaan ja menemään tappamaan jo vaaratonta karhua, vaan vain makaa kylmällä jäällä ohuissa vaatteissaan. Jollei juuri silloin paikalle olisi sattunut tulemaan kahta Ivikin sukulaista, jotka ajavat toista jääkarhua reillä - raa'an tuntuista karhujahtia koirien avulla kuvataan hyvin realistisesti - Ivik olisi kuollut. Ivik pääsee nyt kuitenkin vihdoin syömään: kaikkein ensimmäiseksi hän juo vatsansa täyteen jääkarhun lämmintä verta suoraan tämän ruumiista. Eskimot pitävät Ivikiä nyt suurena sankarina, koska tämä on onnistunut tappamaan jääkarhun yksin ja ilman rekiä ja koiria. Kolmikko menee nopeasti Ivikin perheen luo auttamaan näitä.

Kirja on kirjoitettu eleettömästi ja toteavasti, mutta oikein sujuvasti, ja vaikka juoni itsessään oli kiinnostava ja jännittävä - draaman kaari jatkuu keskeytymättömänä alusta noin sivulle 60 ja luin kirjan kerralla melkein loppuun - mielenkiintoisinta siinä oli minusta kuitenkin inuiittien elämän ja tapakulttuurin kuvaus. Kirjan inuiitit eivät kehu itseään vaan vähättelevät itseään ja taitojaan - toisiaan he kyllä kehuvat - eivät puhu kuolleista ihmisistä näiden kuoleman jälkeen (Ivikin pikkusisaruksille ei koko kirjan aikana kerrota, että heidän isänsä on kuollut, vaan he luulevat tämän vain olevan metsästysmatkalla, mikä tuntui ihan uskomattomalta), eivät tee suoria kysymyksiä, eivät puhu turhia, ilmaisevat asiat kiertoilmauksilla ja ilmaisevat tunteensa hyvin vähäeleisesti. Kirjassa käytetään usein passiivia tai nollapersoonaa (eli hän-muotoa ilman hän-sanaa) tavallisen persoonamuodon asemesta. Kirjan repliikeistä välittyy hyvin inuiittien puhe- ja ajattelutapa. Tästä esimerkkinä kaksi seuraavaa kohtaa, joista ensimmäisessä Ivik kertoo isänsä kuolemasta ja toisessa Ehre lahjoittaa Ivikille toisen koiran, joka on Ehren sanoista huolimatta varmasti erinomainen.

Kun jääpalaset olivat sulaneet, Ehre sanoi seisaalleen nousseelle Ivikille, että hän iloitsi saadessaan syödä lihaa niin kuuluisan miehen saaliista.
    "Ei liene soveliasta, että minun kaltaiseni kurja nahjus hakkaa keittolihaa sinun saalisosuudestasi? Onko sinulla itselläsi isoa veistä vai haluatko lainata meiltä?"
    "Suuri paloitteluveitsi jätettiin kotiin", Ivik sanoi hiljaisesti, "jottei vanhan miehen tarvitsisi olla avuton, jos sattuisi saalista paikalle".
    Ja niin ymmärsivät molemmat miehet, ettei Marjarkia enää ollut. 

He ajoivat vaiti ja pysähtyivät pari kertaa.
    "Oh", Ehre virkkoi heidän pysähtyessään selvittämään hihnoja, "tässä on pieni narttu, joka ei sovi valjakkooni. Kunpa se olisikin sinulla, että minä pääsisin sitä näkemästä. Se on uhmaileva ja laiska sekä täysin arvoton."
    "Eihän toki", vastusti Ivik. Hän oli tullut hyvin iloiseksi, sillä nyt hänellä oli kaksi koiraa. ... "Sainak, Sainak! näyttää siltä kuin voisi iloita vielä kerran eläessään."

Isoisä Kriternerk on kirjassa tärkeä hahmo, mutta äiti Ama on kirjassa vain olemassa, muttei puhu muistaakseni mitään. Lapsiin suhtaudutaan lempeästi: Ivikin toimittua kirjassa kaksi kertaa tyhmästi, ensin kun hän ei ollut vetänyt kanoottia tarpeeksi ylös ja sitten annettuaan innoissaan perheensä luulla löytämäänsä mädäntynyttä hyljettä tuoreeksi, hänen isoisänsä lohduttaa häntä ja puhuu asiasta oikein kauniisti ja ymmärtäväisesti. Kirjaa lukiessa ymmärsi myös havainnollisesti ja konkreettisesti, miten tärkeää luonnon varassa eläville inuiiteille oli tuore liha, rasva ja eläinten nahat - ne merkitsivät ruokaa, lämpöä, valoa, vaatteita ja hyvinvointia, rajaa elämän ja kuoleman välillä.

Kirjaa voi minusta hyvin suositella aikuisillekin lukijoille, jos Grönlanti ja inuiittien elämä kiinnostaa eikä ole kovin herkkätunteinen. Pipaluk Freuchen oli suomennetuistakin Peppi-kirjoista tutun tanskalaisen kuvittajan Ingrid Vang Nymanin serkku; tässä englanninkielisessä artikkelissa kerrotaan Ivikistä ja Nymanin kuvitustyöstä siihen (suomennoksen kuvittaja oli Camilla Zilliacus). Ivikin alkusivut on kirjoitettu preesensissä, muuten kirja on kirjoitettu imperfektissä. Suomentaja Aitanga Oesch on tavoittanut eskimoiden puhetavan hyvin, ja muutenkin suomennos on sujuva.

Pipaluk Freuchenin isä, tanskalainen Grönlannin tutkija Peter Freuchen on myös kirjoittanut kirjoja Grönlannista, joista on suomennettu ainakin viisi (tietoteosten lisäksi romaani Ivalu), ja eräästä niistä on tehty elokuvakin. Freuchen selviytyi kerran pois jääluolasta käyttämällä jäätynyttä ulostettaan teräaseena, kun hänellä ei ollut mukana muita välineitä. Seikkailun jälkeen hän amputoi itse kuolioon menneet varpaansa ilman anestesiaa, ja hänen toinen jalkansa korvattiin puujalalla. Parimetrinen Freuchen inhosi kaikkea syrjintää, ja jos hän kuuli toisen maailmansodan aikana jonkun ilmaisevan juutalaisvastaisia kommentteja, hän meni tämän luokse ja väitti olevansa juutalainen. Hän oli myös aktiivisesti mukana Tanskan vastarintaliikkeessä ja natsit määräsivät hänet vangittavaksi, mutta hän onnistui pakenemaan Ruotsiin. Pipaluk Freuchenin äiti Mequpaluk kuoli espanjantautiin jo vuonna 1921.

Ivikiä voi mielestäni pitää vähän tunnettuna klassikkona, sillä se on käännetty (useimmiten 1940-1950-luvuilla) suomen lisäksi ainakin ruotsiksi, norjaksi, englanniksi, saksaksi, italiaksi, islanniksi, kroatiaksi, ranskaksi, espanjaksi, hollanniksi, tsekiksi, romaniaksi, slovakiksi, hepreaksi ja tällä vuosituhannella ilmeisesti myös japaniksi.

Olen käyttänyt tässä kirjoituksessa usein nimitystä inuiitti, koska olen pitänyt sitä nykyisin suositeltavana ilmauksena eskimoista puhuttaessa. Luin kuitenkin myöhemmin Kielikellosta 2/2000 on eskimokielten tutkijan Eva Janssonin kirjoituksen eskimokielten puhujien nimityksistä Eskimo vai inuitti? Näiden kielten puhujia asuu Grönlannissa, Alaskassa, Kanadassa ja Koillis-Siperiassa eivätkä he ole yhtenäinen ryhmä kielellisesti tai etnisesti. Kirjoitus antaa hyvän käsityksen siitä, miten monimutkainen tilanne on, eikä eskimokansoille ole olemassa yksiselitteistä, kaikkien hyväksymää nimitystä. Janssonin mukaan vain Kanadassa asuville eskimokielten puhujille on tärkeää, että heitä sanotaan inuiteiksi, ei eskimoiksi - grönlantilaisia alkuperäiskansoja taas voisi hyvin nimittää eskimoiksi.

Edit 19.8.22, 10.9.22 (lisätty isoisän nimi ja äitiin liittyvä kohta), 4.2.23 (lisätty viimeinen Kielikello-kappale).

Pipaluk Freuchen: Eskimopoika Ivik, 1958 (1949) (Ivik, den faderløse, 1944). Otava. Suomennos: Aitanga Oesch. Kuvitus: Camilla Zilliacus (myöhemmin Camilla Mickwitz). 81 sivua.