Emily Rodda: Föräldrafritt! (The Julia Tapes, 1999)

Kirja alkaa siitä, kun minäkertoja Julia lepää sairaalassa toipumassa ilman vanhempia vietetyn viikon jälkiseuraamuksista. Psykologi on pyytänyt Juliaa äänittämään tapahtumista kertomuksen kasetille ja Julia tekee työtä käskettyä.

Ehkä 15-vuotias Julia lähtee matkalle ystäviensä Franin ja Claudinen kanssa Australian takamaille, koska heille on luvattu mahdollisuus asua viikko Franin isovanhempien ison talon alakerrassa ilman aikuisten kontrollia. Kaikki vaikuttaa suunniteltuna loistavalta, mutta suunnilleen kaikki mahdollinen menee lomalla kuitenkin pieleen. Termiitit ovat syöneet heidän asuntonsa lattian, Franin isovanhemmat ovat ikivanhoja eikä heistä ole tytöille mitään apua, yksinäinen ympäristö ei ole ollenkaan sellainen kuin tytöt ovat odottaneet eikä terveyskirjan oppien mukaan kokkaaminen onnistu. Ainoan naapuritalon pihassa asuu häirikkökukko (kaikki kirjan kannen kuvat liittyvät läheisesti juoneen), talossa asuva pariskunta riitelee äänekkäästi, nainen katoaa, mies heiluu yöllä pihalla kirveen kanssa, tytöt alkavat pelätä henkensä puolesta ja Julia lähtee rohkealle pelastusretkelle. Kuulin korvissani Psykon musiikin, kun luin tästä.

Kirja oli oikein hauska (vaikken alussa odottanut siltä hauskuutta) ja nauroin usein sitä lukiessani. Hauskuus syntyy siitä, että Julia on persoonallinen - hänellä on omintakeisia ja osuvia huomioita - mutta myös täysin epäluotettava kertoja. Hänen mielikuvituksensa saa hänet tulkitsemaan asiat helposti väärin ja vaikka hän sanoo ottaneensa opikseen, hän kehittää sairaalan sängyssä maatessaan pienten vihjeiden perusteella myös onnettoman romanssin häntä hoitavan sairaanhoitajan ja lääkärin välille. Romanssi on itsevarman Julian mielestä täysin looginen ja uskottava, mutta lukija näkee asian toisin. Lomaretken tapahtumat menevät jossakin vaiheessa sen verran absurdeiksi, että ne ylittävät uskottavuuden rajan, mutta lukijana ei tiedä tarkkaan, missä tämä raja kulkee, koska kaikki vaikuttaa epätodennäköisyydestään huolimatta kuitenkin jollain tavalla mahdolliselta.

Kirja on myös kirjallisesti mielenkiintoinen: sen kerrontamuoto, äänitetty puhe, on ainakin minun lukemissani kirjoissa uniikki ja mahdollistaa kerronnallisia ratkaisuja, jotka eivät muuten onnistuisi. Koska kirja on Julian puhetta nauhalle, lomatarinan tai muun kerronnan pystyy täysin loogisesti keskeyttämään - <KLICK> - jännittävään kohtaan silloin, kun Julialle tuodaan sairaalassa ruokaa tai lääkkeitä, ja puhe voi siirtyä täysin toiseen asiaan. Rodda pystyy näin kuljettamaan kirjassa loma- ja sairaalatarinaa rinnakkain ja nämä vertautuvat huvittavasti toisiinsa. Kerronta ei varmasti ilman "äänitysgenreä" pystyisi näin perustellusti olemaan näin hyppelehtivää, koska esimerkiksi kirjeromaanilta tai päiväkirjaltakin odottaisi enemmän loogisuutta.

Roddalta löytyi kirjastoista 8-osainen Deltoran taikavyö -fantasiasarja ja jotakin muuta lasten fantasiakirjallisuutta, mutta ikävä kyllä ei toista samantyyppistä kirjaa kuin tämä (eikä tätäkään kirjaa kyllä ollut kirjastoissa, joten ilmeisesti tätä ei ole suomennettu).

Emily Rodda: Föräldrafritt! (The Julia Tapes, 1999). Richters. Ruotsinnos: Katarina Falk. Ei kannen tekijän nimeä. 124 sivua.

Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista. Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä (Two Old Women, 1993)

Alkuperäiskansaan kuuluva Velma Wallis kuuli tämän tarinan kahdesta Alaskan Gwich'in-heimon vanhasta naisesta äidiltään; kertomus oli kulkenut heimossa sukupolvelta toiselle. Kirjan tarina on sama kuin Wallisin äidin kertoma, vaikka Wallis onkin käyttänyt sen kertomisessa myös omaa mielikuvitustaan.

Kertomus alkaa siitä, kun Alaskan arktisella alueella asuva nälän heikentämä heimo jättää ankarana pakkastalvena metsän keskelle kuolemaan kaksi vanhustaan, 75-vuotiaan perheettömän Sa'n ja 80-vuotiaan Ch'idzigyaakin, koska pitää näitä avuttomina ja hyödyttöminä. Ch'idzigyaakilla on tytär ja tyttärenpoika, jotka eivät kuitenkaan uskalla nousta puolustamaan naisia heimoa vastaan, mutta onnistuvat kuitenkin jättämään naisille hirvennahkaa ja kirveen. Heimonsa pettämät vanhat naiset aikovat ensin jäädä lumeen kuolemaan, mutta päättävät sitten olla antamatta periksi. "He unohtavat, että mekin olemme ansainneet oikeuden elää! Joten jos meidän pitää kuolla, ystäväni, kamppaillaan kuolemaa vastaan, sen sijaan että vain istuisimme tässä."

Naiset muistavat joen, josta heimo on joskus kauan sitten saanut paljon lohta. He lähtevät tuskallisen pitkälle vaellukselle joelle ja taivaltavat lumessa monta päivää. He tukevat ja rohkaisevat toisiaan, kun heihin iskee epätoivo - yksin kumpikaan ei olisi selvinnyt matkasta - ja tutustuvat toisiinsa paremmin kuin koskaan heimonsa parissa viettäminä vuosina. He kertovat toisilleen elämäntarinansa. Sa' on ollut poikkeuksellinen tyttö ja nainen, oppinut nuoruudessaan metsästämään ja elänyt yhdessä rakastamansa miehen kanssa, ja nyt hänen taitojaan tarvitaan paljon.

Tämä pieni ja helppolukuinen kirja on ihana, kannattaa lukea. Alaotsikkonsa mukaisesti se kertoo rohkeudesta ja selviytymisestä sekä lisäksi omien voimavarojen löytämisestä sen sijaan että valittaisi, sinnikkyydestä, ystävyydestä, viisaudesta ja lopulta anteeksiannosta. Kirjoissa on myös harvinaista, että niiden päähenkilöitä ja sankareita ovat iäkkäät naiset. Velma Wallis kirjoittaa: Minä opin tästä tarinasta sen, ettei ihmisen kyvyillä ole rajaa - ainakaan ikä ei ole sellainen - joka estäisi meitä pystymästä siihen mihin on pakko. Tämän laajan ja monimutkaisen maailman kaikissa ihmisissä elää hämmästyttävä suuruuden mahdollisuus. Mutta vain harvoin kohtalo tuo esiin nämä salatut lahjat. (11)

Muualla: Sheferijm, Iltatähden syttyessä, Kirja vieköön, Mummo matkalla, Ullan luetut kirjat.

Edit 27.5.25 (poistettu kirjan lopusta kertova kappale).

Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista. Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä (Two Old Women, 1993). Like. Suomennos: Tuomas Kilpi. Kannen tekijää ei kerrottu. 113 sivua (lopussa 3 sivua Alaskan Athabaskan-kansan Gwich'in-heimosta).

Scott McCloud: Sarjakuva - näkymätön taide (Understanding Comics - The Invisible Art, 1993)

Scott McCloud sanoo esipuheessaan kirjansa olevan toinen englanninkielinen sarjakuvaa taidemuotona käsittelevä teos (ensimmäinen oli Will Eisnerin Comics and Sequential Art), tehneensä kirjaa 15 vuotta ja haudutelleensa sen ajatuksia yhdeksän vuoden ajan (haudutteluun tosin luulisi kuluneen pidemmän ajan kuin tekemiseen). Paneutumisen huomaa kirjasta joka sivulta. McCloud on pohtinut sitä, mikä tekee sarjakuvasta omanlaisensa, aivan erilaisen kuin kaikki muut taidemuodot, kehittää teorioita sarjakuvan lukemisesta ja vastaanottamisesta, luokittelee sarjakuvia eri tyyppeihin... Tarkastellessaan erityylisiä sarjakuvia McCloud huomaa aika syvällekäyviä eroja japanilaisen ja länsimaisen sarjakuvan välillä.

Kaikki on esitetty sarjakuvana, ja nautin siitä, miten McCloud havainnollistaa ideoitaan ja teorioitaan piirtämissään kuvissa. Se, miten piirrokset kuvittavat ajatuksia, on mielikuvituksekasta ja harkittua: McCloud ei vain kerro, vaan myös näyttää. Alussa teos tuntui tosin vain tylsältä puhuvalta päältä, mutta käsitykseni muuttui pian.

McCloudin laajan tietomäärän, ei vain sarjakuvan alalla vaan muissakin asioissa, näkee teoksesta. Kirjassa on yhdeksän lukua, joista jokainen käsittelee selkeästi omaa teemaansa. Asiat selviksi -luvussa McCloud antaa sarjakuvalle määritelmän, tarkastelee sarjakuvan historiaa ja löytää esimerkkejä kauempaa menneisyydestä kuin yleensä on tapana. Seuraavassa luvussa hän käsittelee Sarjakuvan sanastoa: kuvalliset ikonit eli piirrokset voivat olla enemmän tai vähemmän abstrakteja (toisin kuin sanat, jotka ovat täysin abstrakteja). Miksi sarjakuvan lukijaa miellyttää usein enemmän abstrakti karikatyyri (en käytä käännöksen sanaa 'pilakuva', koska se vie ajatukset yksipuolisesti hauskuttamiseen) kuin realistinen piirros? McCloud sijoittaa erityyppiset sarjakuvat kolmioon, jonka kärkinä ovat kuvan taso, todellisuus ja kieli.

Luvussa Valkoinen, tyhjä tila McCloud pohtii sitä, miten lukija rakentaa mielessään siirtymiä sarjakuvaruutujen välille eli täydentää niitä mielessään. Hän jakaa siirtymät kuuteen eri tyyppiin Hetkestä hetkeen -kategoriasta (joka vaatii hyvin vähän täydentämistä) Ei seuraussuhdetta -siirtymään (jossa ruutujen välillä ei ole mitään loogista suhdetta). Kuinka paljon sarjakuvan tekijä kertoo tai jättää kertomatta? Ajan kuvassa McCloud miettii, miten sarjakuvassa esitetään aikaa. Yksi ruutu ei esimerkiksi useinkaan esitä vain yhtä hetkeä, vaan toisiaan seuraavia lyhyitä tapahtumia ajassa. Sarjakuvan lukija hahmottaa aikaa spatiaalisesti, koska sarjakuvassa aika ja tila ovat sama asia. Ruutujako vaikuttaa ajan hahmottamiseen, samoin sarjakuvan muut kuvalliset keinot, esim. vauhtiviivat.

Viiva elää -luvussa McCloud näyttää, miten vaihtelevat viivat (esim. terävät tai kaarevat), siis tekijöiden piirrostyylit, vaikuttavat sarjakuvan luonteeseen ja tyyliin ja sen herättämiin tunteisiin. Myös sanojen tekstaustyyleillä voidaan ilmaista erilaisia puhetapoja ja tunteita. Luvussa Näytä ja kerro pohditaan sanan ja kuvan suhdetta sarjakuvassa sekä niiden välistä tasapainoa. Kuusi askelta -luvussa McCloud miettii aluksi taiteen merkitystä ihmisen evoluutiossa ja elämässä yleensä. Kaikkien taiteenlajien teosten luomisessa on hänen mukaansa kuusi askelta: idea/tarkoitus, muoto, idiomi, rakenne, tekniikka ja pinta. Kunnianhimostaan ja tarpeistaan riippuen (sarjakuva)taiteilija tai sellaiseksi haluava saattaa jäädä pinnan tai tekniikan tasolle, mutta voi edetä myös paljon syvemmälle muotoon (tutkimusmatkailija) tai ideaan (tarinankertoja) asti.

Luku Sananen väristä ei ollut yhtä pitkälle kehitelty kuin muut luvut, koska kiinnostavia esimerkkejä eri sarjakuvissa ei vielä ollut kovin paljon, mutta siinäkin oli hyviä ajatuksia. Yhteenvedossa McCloud pohtii sitä, miksi sarjakuva ja sen ymmärtäminen on tärkeää, sekä miettii ihmisten välistä kommunikaatiota ja viestinnän tehokkuutta. Hän esittää uudelleen ensimmäisen lukunsa laajan määritelmän sarjakuvasta - "rinnakkaisia kuvallisia ja muita ilmaisuja harkitussa järjestyksessä" - ja kertaa kirjan teemoja.

Jos sarjakuva ja sen tekeminen kiinnostaa, kirjaa voi hyvin suositella: se on hyvin tehty, huolella suunniteltu, älykäs ja asiantunteva. Ja jopa vaikkeivät ne paljon kiinnostaisikaan - minusta kirja oli mielenkiintoinen, vaikka luen sarjakuvia aika vähän. Myös suomennos ja kirjan tekstaus olivat oikein hyviä (vaikka sana 'pilakuva' ei minusta tässä yhteydessä ollutkaan täysin onnistunut).

Edit 15.2.25 (pari pientä korjausta).

Scott McCloud: Sarjakuva - näkymätön taide, 1994 (Understanding Comics - The Invisible Art, 1993). The Good Fellows Ky. Suomennos: Jukka Heiskanen. Tekstaus: Jussi Karjalainen. 215 sivua.

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998

Olen lukenut aiemmin Kirsti Ellilän kolme nuortenromaania Emma ja naapurin Romeo, Emma ja sisäinen sankari sekä Iiris. Pidin niistä, koska ne ovat hyvällä tavalla arkisia, realistisia ja juoneltaan kiinnostavia, ja niissä on uskottavat henkilöt. Tämä Ellilän dekkari oli kuitenkin niitä paljon hankalampi luettava, koska se oli rakenteeltaan melko hajanainen, ja minun oli aika vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä tapahtuu ja mitä on tapahtunut aiemmin, kenelle ja miksi. Kirjan luvut ovat lyhyitä kohtauksia, joista pitää yrittää rakentaa kokonaisuus, ja lisäksi näkökulma ja aikamuotokin vaihtuu aina välillä. Henkilöt eivät ymmärrä toisiaan eivätkä aina itseäänkään.

Kirjan päähenkilö on Marja, joka on muuttanut masentavaan satakuntalaiseen pikkukaupunkiin Penseeseen miehensä Markuksen kanssa tämän entiseen kotitaloon. Molemmat ovat saaneet kaupungista töitä; Markus työskentelee peruskoulussa kuraattorina(?) ja Marja seurakunnan nuoriso-ohjaajana. Osana ystävyyskampanjaa kaupunkiin on tullut virolaistyttöjä työharjoitteluun, ja joku ahdistelee ja pahoinpitelee heitä. Kirjassa seurataan myös kirkkoherra Olavi Mäkysen elämää ja ahdistuneita ajatuksia.

Marja ja Markus ovat jo ensinäkemällä tienneet, että he ovat toisiaan varten, mutta nyt luottamus heidän välillään rakoilee. Nuoren Tomasin itsemurhayritys koulussa vaikuttaa syvästi Markukseen, joka on yrittänyt auttaa poikaa, mutta Marja ei ymmärrä tätä - Markus ei puhu Marjalle siitä tai juuri muustakaan. Molemmilla on menneisyydessä omat suuret menetyksensä, jotka vaikuttavat yhä heidän elämäänsä, ja Marjan epäilykset Markusta kohtaan lisääntyvät tämän kummallisen käytöksen takia. Myös muiden kirjan henkilöiden elämään vaikuttavat menneet tapahtumat, joskus hyvinkin kaukaiset, kuten kymmenien vuosien takainen salainen uskonlahko ja sen horrossaarnaaja, joista kukaan ei halua puhua. Myös kirkkoherra Mäkysellä on omat salaisuutensa. Kukaan ei tunnu pääsevän eroon Penseen ilmassa leijuvasta savesta ja joen harmaasta vedestä.

Kirjan teemoja ovat uskonnollinen ahdasmielisyys ja kiihkomielisyys ja sen vaikutukset, puhumattomuus, salaisuudet sekä menneisyyden vaikutus ihmisten elämään. Ja se, että on lopulta tärkeää kohdata itsensä ja menneisyytensä avoimesti. En mitenkään varauksettomasti pitänyt tästä, mutta oli tämä silti kiinnostava.

Anun ihmeelliset matkat -blogissa tunnistettiin kirjan horrossaarnaaja Alma Kartanoksi.

Edit 16.2.25 (sanan korjaus).

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998. Tammi. Ulkoasu: Saku Heinänen. 223 sivua.

Tarja ja Timo Sinervo (toim.): Tuulien Nousuun. Nuoruuden lauluja, 1996

En ole pitkään aikaan lukenut runoja, ja suhtauduin kirjaan vähän ennakkoluuloisesti. Sadan vuoden takaisia suomalaisia runoilijoita - Uuno Kailas, Eino Leino, Kaarlo Sarkia, Edith Södergran ja Katri Vala - joita en ketään ole lukenut kovin paljon, vaikka Södergranista pidänkin.

Kirjan runoilijat puhuivat minulle kuitenkin vuosikymmenien takaa tuoreina, intohimoisina, rohkeina, uhmakkaina ja aitoina. Vaikka runojen ikä näkyi, ne tuntuivat kuitenkin yllättävän eläviltä, kun niihin suhtautui avoimesti, ja niitä oli helppo ymmärtää. Niissä oli herkkyyttä ja halua ottaa elämä vastaan ja kokea se sellaisena kuin se on, iloineen ja kipuineen kaikkineen. Niissä oli myös ehdottomuutta ja luottamusta omaan itseen ja omiin tunteisiin.

Edith Södergran oli taas omaa luokkaansa. Kaarlo Sarkian runoja en ole muistaakseni lukenut koskaan ennen, mutta pidin hänestäkin. Tässä näyte jokaiselta, vaikka kirja onkin kokonaisuutena vaikuttavampi, kun runot puhuvat keskenään. Eri runoilijoiden runot ovat kirjassa sekaisin, ja toimittajat ovat ryhmitelleet runot kolmeen kokonaisuuteen.

Itsensä etsijä

Koskena kohista,
lampena levätä,
merenä myrskytä,
pilvinä piristä
kohtalo itsensä etsijän on -
syöksyä, haihtua aurinkohon.

Eino Leino 

 

 

Matkaan, veljeni, loiton
määräsi nähden!
Ihmisen ylpein arpa:
tietäen turhaksi voiton
taistella turhan tähden.

Kauneus, untemme sisar,
on opas meillä:
laulaen kuoleva joutsen,
lehdellä kasteen pisar,
myös tomu kultainen teillä.

Uuno Kailas

Älä elämää pelkää

        Älä elämää pelkää,
        älä sen kauneutta kiellä.
        Suo sen tupaasi tulla
        tai jos liettä ei sulla,
        sitä vastaan käy tiellä,
        älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

        Kuin lintu lennä,
        älä viipyen menneen raunioilla
        nykyhetkeä häädä.
        Suo jääneen jäädä,
        suo olleen haudassa olla,
        tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

        Älä koskaan sano:
        "Tämä on iäti minun."
        Elon maljasta juovu,
        taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
        On maailman rikkaus sinun,
        kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Kaarlo Sarkia

Sataa, sataa

Sataa, sataa ylleni tulvimalla.
- - -
Niin vähästä en särje vielä sydäntäni.
Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni
     niinkuin kylmät viimat.
Olen itse myötäkäyminen. Otsallani
     on kirjoitettuna:
aurinko ei voi itkeä hetkeäkään.
Se joka tahtoo tappaa auringon,
     ojentakoon aseensa,
hän näkee väkevämpänsä.

Edith Södergran

Kesä

On ranta sateentuore,
lehdet pirskottavat tuoksuaan,
läikkyy silkki veden
läpi aurinkoisen sydämen.
Kyllin olet kuunnellut
talven ääniä pimeinä öinä.
Olet kiusatun väsynyt varjo.
Tässä on kesän ateria
kaikkien aistien janoon ja nälkään.
Syö auringon leipää,
juo huolettomuuden purosta,
ajelehdi vesilinnun lailla
ajattomuuden kuullossa,
ahmi, kunnes uuvut
itämisen horteeseen
tuntien vain siemenen ahtaan kaipuun
kasvaa, kukkia, kantaa syksyyn
väkevää hedelmää!

Katri Vala

 

 

Maa jota ei ole

Ikävöin maahan jota ei ole,
sillä kaikkea mikä on,
olen väsynyt himoamaan.
Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin
maasta jota ei ole.
Maasta, jossa kaikki toiveemme
täyttyvät ihmeellisesti,
maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,
maasta, jossa vilvoitamme
raadeltuja otsiamme
kuun kasteessa.

Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden
olen totisesti voittanut -
tien maahan jota ei ole.

Maassa jota ei ole
kulkee rakastettuni, otsallansa
sädehtivä kruunu.
Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi.

Ken on rakastettuni? Mikä on hänen nimensä?
Taivaat kaartuvat korkeammiksi,
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin
vastausta tietämättä.
Mutta ihmislapsi
ei ole mitään muuta kuin varmuus.
Ja se kohottaa kätensä
kaikkia taivaita korkeammalle.
Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat
ja aina olet rakastava.

Edith Södergran 

 

Tarja ja Timo Sinervo (toim.): Tuulien Nousuun. Nuoruuden lauluja, 1996. Kirjapaja. Edith Södergranin runojen suomennokset Uuno Kailas. Ulkoasu: Petri Kovács. 83 sivua.

1000 puutarhaniksiä, 1997

Millaisessa maaperässä kellokukat viihtyvät? Kannattaako maata harata yöllä? Miten voi estää hallan tuhot tai vähentää niitä? Miten mustaherukkaa voi itse lisätä? Millaisia kukkia voi lisätä salaatteihin? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin löytyy vastaus tästä isokokoisesta kirjasta - jos kaikki sen neuvot laskettaisiin yhteen, niitä olisi varmasti paljon enemmän kuin tuhat.

Niksit ovat aakkosjärjestyksessä. Hakusanoina on esimerkiksi kasvin nimi (tomaatti, pelargoni, salaattisikuri, laventeli...), työtehtävä (latvominen, leikkaukset, siirtoistutus), puutarhan osa tai tehtävä (pääsisäänkäynti, pihagrilli, aita, muurit) tai jokin muu aihe (pölytys, leppäkertut, hiekka, yrttiteet). Mukana ovat myös huonekasvit. Niksit ovat usein sellaisia, joita saattaisi olla vaikea löytää muualta - vaikkapa tiedot pähkinäpensaasta - ainakaan ilman pitkää etsimistä tai netin selailua. Yhteen aiheeseen liittyy useampi vinkki.

Vaikka kirja pohjautuu ranskalaiseen, englantilaiseen ja amerikkalaiseen teokseen, hortonomi ja puutarhatoimittaja Sinikka Neuvonen on sovittanut alkuteosten tiedot Suomen oloihin ja kirjoittanut kirjaan myös uusia tekstejä. Sen ohjeet vaikuttavatkin täysin suomalaisiin puutarhoihin sopivilta. Aiheita on runsaasti ja monipuolisesti ja neuvot vaikuttavat järkeviltä, ja kirjan lähestymistapa on varsin luonnonmukainen. Uudempia metodeja (esim. bokashi-kompostointi) kirjassa ei tietenkään ole, mutta muuten kirja ei varmaan ole vanhentunut. Kirjassa puhuttiin monista sellaisistakin kasveista, joita itse en ole koskaan kasvattanut ja jotka herättivät uteliaisuutta ja kokeilunhalua.

Kirjan käyttökelpoisuutta lisäävät lopun teemakokonaisuudet: 24 sivun pituinen luettelo eri kuukausina tehtävistä puutarhan töistä, 20 sivun luettelo puutarhan taudeista ja tuholaisista ja niiden torjunnasta sekä kuukausittainen luettelo yleisimmistä puutarhakasveista sen mukaan, milloin ne ovat erityisen kauniita. 

Ihanan värikkäässä kirjassa on joka sivulla monta kaunista, neuvoja selventävää piirroskuvaa sekä jonkin verran valokuvia, joten sitä selailee ja katselee mielikseen. Erinomainen käännös ei töksähtele missään kohdassa, vaikka se on varmasti vaatinut paljon työtä. Kaiken kaikkiaan tämä on oikein hyvä ja huolellisesti tehty kirja.

Yksi liero [kastemato] syö vuorokaudessa oman painonsa verran eloperäistä ainesta ja tuottaa saman verran lantaa, joka on paljon ravinteikkaampaa kuin ympäröivä multa. Lanta vähentää maaperän happamuutta, sillä lieron suolen läpi kulkevat maamurut muuttuvat lähes neutraaleiksi ulosteiksi. On laskettu, että jos peltomaassa on 200 lieroa neliömetrillä, ne tuottavat 1 000 kiloa lantaa hehtaaria kohti kesän aikana. Viljavassa maassa lierojen määrä voi olla kaksinkertainenkin. (109) Kastemadot pitävät luomuviljellystä maasta, mikä on yksi syy harrastaa luomua. Madot myös ilmastavat maata ja parantavat sen rakennetta.

1000 puutarhaniksiä, 1997. Valitut Palat. Ranskan- ja englanninkielisestä lähdeaineistosta suomentanut Merja Heikkilä. Suomen oloihin soveltanut ja uudet tekstit kirjoittanut Sinikka Neuvonen. Kansi ja typografia: Tuula Mäenpää. 325 sivua + kasvihakemisto ja kirjan hakusanojen luettelo. Alkuteosten nimet: 1001 Trucs et Astuces pour le Jardin; 1001 Hints and Tips for the Garden (Englanti) ja 1001 Hints & Tips for Your Garden (USA).

Susan Blackmore: The Meme Machine, 1999

Meemistä tulee nykyihmiselle ehkä ensimmäisenä mieleen netissä leviävä, enemmän tai vähemmän hauska kuvan ja tekstin yhdistelmä. Termi on kuitenkin peräisin Richard Dawkinsin 1976 julkaistusta kirjasta Geenin itsekkyys, jossa Dawkins ei kehitellyt ideaa kovin pitkälle, vaan esitti sen vain tuodakseen ilmi ajatuksensa siitä, että DNA ei ole luonnonvalinnalle välttämätöntä, mutta kopioituja (replicator) on. Tällainen voi olla myös kulttuurinen kopioituja (ajatus, idea, käyttäytymismalli, tyyli...) eli meemi. Dawkinsin mielestä meemi-käsitteeseen liittyy kolme isoa ongelmaa: kopioinnin epätarkkuus, se etteivät meemit ole olemassa fyysisinä asioina sekä meemiksi nimetyn ilmiön rajaamisen vaikeus (s. xiv).

Muut kuitenkin innostuivat Dawkinsia enemmän meemin käsitteestä. 1990-luvulla meemejä esimerkiksi käsiteltiin jo monessa kirjassa, ja käsite laajassa merkityksessään sekä memetiikka (memetics) tuntuu olleen osa vuosikymmenen ajatusmaailmaa ainakin anglosaksisissa maissa (itse tosin muistan meemit vain yhdestä artikkelista).

Englantilainen psykologi Susan Blackmore on tutkinut mm. tietoisuutta, meditaatiota ja ihmisten uskoa paranormaaleihin ilmiöihin. Hänen kirjansa sai alkunsa pahasta virustaudista syyskuussa 1995: I stayed [in bed] for many months, unable to walk more than a few steps, unable to talk for more than a few minutes, unable to use my computer - in fact unable to do anything but read and think (s. xix). Sairaus antoi hänelle aikaa ajatella meemejä rauhassa ja kehittää niihin liittyvän kiinnostavan, monitahoisen teorian.

Blackmoren mukaan jäljittely (imitation) tekee meistä ihmisistä ihmisiä (s. 4) - harvat muut eläimet jäljittelevät samalla tavalla ja ainakaan samassa mittakaavassa kuin ihmiset*. Jäljittely taas teki meemeistä toisen kopioitujan (second replicator) geenien lisäksi ja antoi meemeille mahdollisuuden levitä ihmisyhteisöissä horisontaalisesti (ei vain vertikaalisesti kuten geenit). Niitä ei rajoita sukulaisuuden vaatimus kuten geenejä, vaan ne pystyvät helpommin hyppäämään ihmisestä toiseen. Kun meemit pääsivät vähitellen vauhtiin, niistä tuli geenien rinnalle ihmisiä, ihmisyhteisöjä ja jopa ihmisten evoluutiota monessa asiassa muokkaava tekijä. Meemeistä saattaa muodostua toisiinsa sopeutuneiden, yhteenliittyvien meemien kokonaisuuksia, 'meemipleksejä' (memeplex eli coadapted meme complex, esim. uskonnot). Meemit ja geenit ovat jo pitkän aikaan kehittyneet rinnan (coevolution), mutta ne voivat olla myös ristiriidassa keskenään.

Geenin tavoin meemi on kiinnostunut vain itsensä kopioimisesta ja lisääntymisestä, ei isäntäorganismiensa hyvinvoinnista: Memes spread themselves around indiscriminately without regard to whether they are useful, neutral, or positively harmful to us (s. 7). Meemin ei siis tarvitse olla ihmisille hyödyllinen levitäkseen, vaan se voi olla jopa haitallinen. Tämä oli minusta hyvin kiinnostava ajatus, koska se antaa oman selityksensä siihen, miksi ihmiset ovat voineet uskoa ja uskovat hyvin tyhmän tuntuisiin ja vahingollisiin ajatuksiin, yhteisöinä tai yksilöinä. (Geenien tavoin meemit eivät ajattele eivätkä siis tietenkään ole myöskään oikeasti kiinnostuneita mistään, on vain helpompaa ja paljon lyhyempää puhua asiasta niin.) If memes are replicators, as I am convinced they are, then they will not act for the benefit of the species, for the benefit of the individual, for the benefit of the genes, or indeed for the benefit of anything but themselves. That is what it means to be a replicator. (s. 31) Niistä saattaa olla hyötyä kantajilleen, muttei välttämättä - se ei ole niiden olemassaolon tarkoitus.

Blackmore käsittelee noita Dawkinsin mainitsemia ongelmia ja selviää niistä. Hän mainitsee evoluution kolme vaatimusta - muuntelun, valinnan ja säilymisen (geeneillä perinnöllisyyden) - ja kuvaa, miten nämä sopivat myös meemeihin (s. 10). Hän antaa tieteelliselle teorialle (memetiikalle) myös kaksi yleisesti hyväksyttyä kriteeriä: teorian pitää ensinnäkin onnistua selittämään havaitut ilmiöt paremmin kuin muut teoriat, ja toiseksi teorian avulla pitää pystyä tekemään ennusteita, joita on mahdollista testata ja joiden pitää mielellään olla myös odottamattomia, teorian omasta katsantotavasta syntyneitä (s. 9), ja pyrkii usealla tavalla osoittamaan, että hänen teoriansa on tällainen.

Blackmore ei epäröi tarttua todella suuriin kysymyksiin. Hän selittää memeettisen teoriansa avulla esimerkiksi sen, miksi ihmisillä on niin suuret aivot (niiden haitoista huolimatta), miten kieli on syntynyt ja kehittynyt, miksi ihmiset ovat niin kiinnostuneita seksistä ja miksi ihmiset ovat usein altruistisia. Kaikki nämä johtuvat hänen mukaansa meemeistä. Hän esittää ajatuksilleen paljon perusteita, osoittaa heikkouksia toisissa näitä aiheita käsittelevissä teorioissa ja vastaa omaa teoriaansa kohtaan mahdollisesti esitettäviin vastaväitteisiin. Hän myös esittää käsittelemiinsä aiheisiin liittyviä testattavia ennusteita.

Kaikkein radikaalein Blackmoren meemeistä johtama ajatus on se, että meillä ei ole tietoisuutta (hän käsittelee monia tietoisuuteen (consciousness) liittyviä teorioita ja niiden ongelmia), vaan vain yhdessä toimivia meemejä. Hänen mielestään faktat vievät tähän johtopäätökseen, ja hän kieltäytyy hyväksymästä helpompaa ajatusta tietoisuuden olemassaolosta vain sen takia, että me tarvitsemme sitä. Hänen mielestään ajatus siitä, että tietoisuutta ei ole olemassa, saattaa kuitenkin vapauttaa ihmiset häiritsevistä ja tuskallisista ajatuksista (näkyy, että hän on tutkinut meditaatiota) ja tehdä heidän elämästään parempaa.

En tiedä, pitääkö Blackmoren teoria paikkansa ja siinä on tietysti myös heikkouksia - ja varsinkin viimeistä kohtaa minun vaikea hyväksyä; haluan ajatella, että on olemassa "minä" - mutta se on kiinnostava, ajatuksia herättävä, sisäisesti koherentti, haastava ja jännittävä ja tarjoaa mielenkiintoisen vaihtoehdon muille teorioille. Kirjaa oli hauska lukea, koska siinä tuli jatkuvasti vastaan yllättäviä ajatuksia ja uusia katsantokantoja, ja Blackmore myös kirjoittaa hyvin.

* Toisaalta ihmiset ovat varsinkin aiemmin usein aliarvioineet eläinten kykyjä. Esimerkiksi kimalaisia on opetettu pyörittämään pieni pallo reikään, minkä jälkeen ne ovat saaneet hunajavettä tms. palkinnokseen. Todella hämmästyttävää on se, että muut kimalaiset ovat oppineet tempun pelkästään toista kimalaista tarkkailemalla. (Lähdettä ei ikävä kyllä ole, näin tämän videolta.)

Kolmas bloggaus naistenviikkohaasteeseen, sekä Helmet-haaste 22. Kirjaa on suositellut kirjailija. Useita kirjoja julkaissut Richard Dawkins esipuheessaan: Any theory deserves to be given its best shot, and that is what Susan Blackmore has given the theory of the meme. ... I am delighted to recommend her book.

Edit 25.7.24 (lisätty linkki ja pieni korjaus), 31.7.24 (lisätty kimalaiskappale loppuun).

Susan Blackmore: The Meme Machine, 1999. With a Foreword by Richard Dawkins. Kannen kuva: Jonathan Everitt. Oxford University Press. 246 sivua + lähdeluettelo (12 sivua) + hakemisto (6 sivua).

Ángeles Encinar (ed.): Cuentos de este siglo. 30 narradoras españolas contemporáneas, 1996 (Tarinoita tältä vuosisadalta. 30 nykyajan espanjalaista naiskertojaa, osa 2)

Tässä kuvaukset tämän espanjalaisiin naiskirjailijoihin keskittyvän kokoelman loppupuoliskon novelleista (alkuosan tarinoista tässä). Kirjassa näkyy Espanjan moni-ilmeisyys: monet kirjan kirjailijoista ovat syntyneet Barcelonassa tai muualla Kataloniassa ja ovat siis usein kirjoittaneet katalaaniksi, eivät espanjaksi, Mallorcalla syntyneen Carme Rieran teokset on samoin käännetty espanjaksi (katalaanista?), ja edellisen bloggauksen Marina Mayoral on galicialainen (Galiciassa puhutaan omaa, portugalia muistuttavaa kieltään galegoa), vaikka hän kirjoittaakin espanjaksi.

Kirja oli oikein nautittava: lähes jokainen novelli oli mielenkiintoinen, vahva ja hallittu kokonaisuus (vaikka mukana olikin muutama, jota en ymmärtänyt ollenkaan kielellisesti tai muuten). Tämä kertoo kirjoittajien taidosta, koska novellit ovat lyhyitä, useimmat alle kymmensivuisia, ja kiinnostavan tarinan kirjoittaminen näin lyhyessä muodossa on varmasti vaikeaa. Kirja osoittaa sen, että vaikka uudemmissakin novellikokoelmissa (kuten toisessa espanjankielisessä antologiassa) naiskirjailijoita saattaa olla hyvin vähän, tämä ei johdu siitä, että naisten kirjoittamia hyviä novelleja olisi vähän. Se osoittaa myös sen, että tällaisia "naiskokoelmia" tarvitaan.

* Lourdes Ortiz: El inmortal (Kuolematon). Variaatio Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvasta (joka myös mainitaan tarinassa). Mies on jo pikkupoikana päättänyt olla vanhenematta ja siis myös kuolematta ja on tullut siihen tulokseen, että nämä asiat johtuvat ainoastaan siitä, että niihin uskoo. Novellissa on kiinnostava sivujuonne siitä, miten miehen kanssa seurustelevat naiset kaipaavat muistoja, tunteita ja nostalgiaa, joita ei ajan ulkopuolella elävällä ole. (1943 -, 8 s.)

* Cristina Fernández Cubas: Ausencia (Ausencia (naisen nimi) / Poissaolo). Nainen huomaa yhtäkkiä kahvilassa istuessaan, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, mikä hänen nimensä tai ammattinsa on, missä hän asuu ja onko hänellä perhettä. Vieressään olleen laukun tavaroiden avulla hän alkaa alun paniikin jälkeen selvittää asiaa, mikä johtaa hänet uuteen oivallukseen elämästä. Sinä-muodossa kerrottu tarina. (1945 -, 15 s.)

Montserrat Roig: Madre, no entiendo a los salmones (Äiti, en ymmärrä lohia). Novellin alussa ja lopussa äiti keskustelee lapsensa kanssa lohien nousemisesta kutemaan syntymäjokiinsa ja niiden kuolemisesta siellä. Niiden välissä kerrotaan Norman käynnistä syksyllä pohjoisessa hautausmaalla vanhan tasavaltalaisen kanssa, ja tämän muistoista sodasta. En juurikaan ymmärtänyt tätä novellia. (1946-1991, 6 s.)

Ana María Moix: El color del deseo (Halun väri). Nuorukainen tarkkailee joka iltapäivä viikunapuun alta kotonaan vierailevan naistaiteilijan työtä, tämän valkeita siroja käsiä sekä olemusta tämän kuvatessa kankaalle liilaa bougainvilleaköynnöstä, ja on mustasukkainen ja vihainen talossa vierailevalle miehelle. Myös sinä-muodossa kerrottu 7-sivuinen novelli, joka on kokonaisuudessaan yhtä kappaletta, ja jossa objekti ja subjekti vaihtavat lopussa paikkaa. (1947-2014, 7 s.)

Soledad Puértolas: El jardín de la señora Mussorgsky (Rouva Mussorgskyn puutarha). Amerikkalaiseen lähiöön vierasmaalaisuudestaan huolimatta hyvin kotoutunut rouva Mussorgsky viihtyy kauniin puutarhansa ympäröimänä hyvin, ja kaikki pitävät ystävällisestä vaikkakin vaiteliaasta rouvasta, mutta kukaan ei tiedä hänestä paljonkaan. Puutarha ja sen kukat ovat rouva Mussorgskyn intohimo, ja ne ovatkin lähiössä nähtävyys. Sitten järjestetään kilpailu alueen kauneimmasta puutarhasta, mikä johtaa kriisiin. (1947 -, 13 s.)

* Carme Riera: La dame à la licorne (Nainen ja yksisarvinen). Nainen perii tapaturmaisesti kuolleelta vanhalta bibliofiili-sedältään Jaimelta kummallisia vanhoja kirjoja. Niihin ja niiden kuviin tutustuessaan hän löytää tarinan yksisarvisesta, ja alkaa tapahtua outoja asioita. Novellissa on sen alusta alkaen jonkin verran pahaenteinen tunnelma sedän erikoisen talon ja naisen siinä asuvan niljakkaan, moralisoivan miesserkun takia. Tarinan ranskankielinen nimi viittaa kuuteen kuuluisaan 1500-luvun ranskalaiseen kuvakudokseen ja niihin liittyvään myyttiin yksisarvisesta, jonka voi pyydystää vain neitsyt. (1948 -, 10 s.)

* Rosa Montero: Parece tan dulce (Hän vaikuttaa niin suloiselta). Mies kertoo ihastuttavasta vaimostaan ja suhteestaan tähän. Alussa molemmat rakastivat toisiaan intohimoisesti, mutta nyt vaimo on miehen pahin vihollinen, vielä pahempi kuin muut ihmiset, joista harvoihin mies luottaa. Paria sitovat kuitenkin monet siteet. Novellin teemaksi nousee ehkä ristiriita sen välillä, miltä asiat näyttävät ja miten ne todella ovat. (1951 -, 7 s.)

Mercedes Soriano: Viernes tráfico (Perjantain liikenne). Mies ei tule sovituille treffeille baariin perjantai-iltana, ja nainen kärsii ajatustensa takia. (1953-2002, 7 s.)

* Pilar Pedraza: Las cosas de palacio (Palatsin asiat). Kunnanhallitus ja sen naispormestari ovat päättäneet järjestää kunnianosoituksen hiljattain kuolleelle nuorelle miesrunoilijalle. Suunnitellun sovinnaisen runon asemesta tilaisuudessa kuullaankin aivan toinen runo. (1951 -, 9 s.)

* Pilar Cibreiro: Días de lluvia (Sadepäiviä). Muistoja pitkään jatkuneista sadepäivistä, naisista ja nuorista tytöistä kertovista vahvoista tarinoista, tutkimusretkistä ullakolla sekä Kuubassa onnettomasti rakastuneesta naapurin miehestä. Pidin novellin kerrontatyylistä, mutta se vaikutti osalta pidemmästä kokonaisuudesta. (1952 -, 3 s.)

Paloma Díaz Mas: La fiesta pasa (Juhlakulkue menee ohi). Nainen seuraa ikkunasta väkijoukkoa ja juhlaa sekä pelkää tai tuntee eroavansa ruumiistaan. Novelli oli monimutkaisesti kirjoitettua tajunnanvirtaa ja minun oli hyvin vaikea ymmärtää sitä; se on omistettu kaikille skitsoideille ihmisille. (1954 -, 3 s.)

* Laura Freixas: El asesino en la muñeca (Tappaja ranteessa). Nainen puhuu "herra johtajalle" sinä-muodossa ja hallitsee keskustelua täysin; hän ei kuuntele toista ollenkaan vaan on keskittynyt kokonaan omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa, ainakin ennen loppua. Hän on "naimisissa tappionsa kanssa" ja ajattelee koko ajan kuoleman väistämättömyyttä, omaa ja muiden ("tappaja ranteessa" on aika). Miksi katsotte minua niin kuin eläisin, niin kuin olisin elossa, niin kuin ihminen katsoo toista ihmistä? ... Jättäkää minut rauhaan, ettekö näe että itken...? Miksi kätenne lähestyy minua? Varokaa! Tartun siihen haaksirikkoisen raivokkuudella, ripustaudun kaulaanne ja hukutan teidät, taskuni ovat täynnä kiviä. ... Miten on mahdollista elää? Miten se on mahdollista? Pidin tästä novellista paljon. (1958 -, 5 s.)

* Mercedes Abad: Una bonita combinación (Erinomainen yhdistelmä). Lontoossa asuvat Louise ja Albert Cromdale ovat ihanneaviopari, jonka onni tuntuu vain kasvavan vuosien kuluessa. Heidän sekä hyvät että huonot puolensa sopivat mainiosti yhteen. Kauhuväritteinen novelli paljastaa, millä keinoin tämä onni on saavutettu. (1961 -, 4 s. Abadilta on suomennettu kirja Veri.)

Beatriz Pottecher: Vete como se va mi cuerpo. Tajunnanvirtamainen, todella vaikea novelli, josta en tajunnut mitään muuta kuin että siinä on poika (nuori? aikuinen?), joka on inhonnut äitiään ehkä syntymästään lähtien ja jolla on oletettavasti ongelmia kehonsa kanssa. (1961 -, 4 s.)

* Belén Gopegui: En desierta playa (Autiolla rannalla). Nuori mies, joka on joutunut keskeyttämään opintonsa ja tekemään päivisin tylsää työtä ja on katkera rahattomuudestaan, käy kahtena päivänä viikossa kirjastossa lukemassa vakoojaromaaneja ja dekkareita, koska nauttii niistä. Joku aluksi tuntematon ihminen on kuitenkin alkanut alleviivata kirjan keskivaiheilla syyllisen nimen, mikä raivostuttaa nuorukaista, ja sinä-muodossa kirjoitettu novelli on eräänlainen pitkä kirje tälle miehelle. Novellin lopussa nuorukainen alkaa harkita muunkinlaisten kirjojen lukemista. (1963 -, 10 s. Gopeguilta on suomennettu kirja Aukko kartalla.)

Kannen kuva on selvästikin yksityiskohta jostakin maalauksesta, ja vaikka pidin kuvaa ensinäkemältä aika tylsänä, naisen suora katse ja hymy ovat muuttuneet koko ajan kiehtovammiksi. En löytänyt kirjasta maalauksen tekijää tai nimeä, mutta ehkä se on jostakin espanjalaisille yhtä tutusta taideteoksesta kuin mitä meille suomalaisille ovat esimerkiksi jotkin Hugo Simbergin, Helene Schjerfbeckin tai Akseli Gallen-Kallelan maalaukset.

Helmet-haaste 28. Kirjailija on Välimeren maasta.

Ángeles Encinar (ed.): Cuentos de este siglo. 30 narradoras españolas contemporáneas, 1996 (Tarinoita tältä vuosisadalta. 30 nykyajan espanjalaista naiskertojaa). Femenino Lumen. En löytänyt kannen maalauksen tekijän nimeä. 320 sivua sekä 29 sivun bibliografia.

Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila (toim.): Argumentti ja kritiikki. Lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot (1998)

Tämä kurssikirja on takakannen mukaan ensimmäinen suomalainen argumentaation, väittelyn ja retoriikan oppikirja. Se opastaa tieteen tekoon mm. opettamalla näkemään, miten pyritään vaikuttamaan sekä opastamalla huomaamaan argumenttien taustalla olevat taustaoletukset (tosi mielenkiintoista) ja virheellisen päättelyn. Takakannen mukaan sitä voi käyttää myös liike-elämässä, politiikassa ja muilla yhteiskunnallisen vaikuttamisen aloilla kehittämään neuvottelu- ja keskusteluvalmiuksia.

Kirja on aihepiiriinsä nähden oikein helposti lähestyttävä ja ymmärrettävästi kirjoitettu. Se lähtee liikkeelle arkiajattelusta ja etenee siitä vaikeampiin asioihin, muttei kuitenkaan nouse sellaisiin abstrakteihin sfääreihin, että tuntuisi menettävän yhteyden todellisuuteen. (Janne Hiipakan muodollisen päättelyn teoriaa koskeva luku tosin oli aika teoreettinen, mutta se oli ainoa tällainen luku.) Kirjassa on paljon 1990-luvun elämään liittyviä esimerkkejä ja lainauksia esimerkiksi lehtiteksteistä. Kirjan toimittaja Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila on kirjoittanut lähes kaikki kirjan luvut joko yksin tai yhdessä muiden kanssa, ja pidin paljon hänen selkeästä ja ajatuksia herättävästä kirjoitustyylistään. Myös Petri Ylikosken kirjoittama luku Kuinka argumentti voi epäonnistua? oli oikein mielenkiintoinen.

Kirja oli mielestäni rauhoittavaa luettavaa. Oli mukava pohtia sitä, miten ajattelee ja millä perusteella muodostaa mielipiteensä. Kirjan asenne on myös rakentava: se ei pyri vastakkainasetteluihin tai kannusta varta vasten etsimään virheitä toisten puheista tai kirjoituksista, vaan se pyrkii saamaan selville, miten voi muodostaa todellisen ja paikkansapitävän käsityksen asioista ja päästä näin lähemmäksi totuutta. Se antaa myös sellaisen mallin toisten ihmisten kanssa kommunikointiin, jossa molemmat osapuolet ottavat toisensa näkemykset huomioon ja kuuntelevat toisiaan aidosti (Peter Sengen vuoropuhelun säännöt ja looginen rakenne, s. 221-225). Kirjassa annetaan myös ohjeita tutkielman tekoon sekä sen opponointiin. Jokaisessa luvussa on aiheeseen liittyviä tehtäviä ja moneen niistä annetaan myös mallivastaus.

Kirjan kansikuva on hauska ja oivaltava, kun sitä tarkastelee lähemmin (mutten löytänyt kirjasta kansikuvan tekijän nimeä!). Toisaalta kuvan voi ajatella tarkoittavan, että rönsyilevän, kielikuvia vilisevän puheen taustalta saattaa kuitenkin paljastua johdonmukainen rakenne, toisaalta kansikuva saa miettimään, miten kaksi näin eri tavalla puhuvaa ihmistä ymmärtäisivät toisiaan.

Samaa aihepiiriä käsittelee Maija-Liisa Kakkuri-Knuuttilan ja Kaisa Heinlahden myöhempi (2006) kirja Mitä on tutkimus?

Helmet-haaste 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää, 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo tai 42. Kirjan nimessä on alaotsikko.

Edit 2.3.24 (pieni korjaus).

Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila (toim.): Argumentti ja kritiikki. Lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot, 1999 (1998). Kirjoittajat: Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila, Janne Hiipakka, Petri Ylikoski, Ilpo Halonen, Visa Heinonen ja Jaana Hallamaa. Gaudeamus. Ei kannen tekijän nimeä. 403 tekstisivua, harjoitusten ratkaisut (43 sivua) sekä hakemisto (7 sivua).

Chiara Lombardini-Riipinen ja Olli Riipinen: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin, 1998

Luin viime vuonna Toby Hemenwayn permakulttuuriviljelyä käsittelevän kirjan Gaia's Garden, joka sai minut kiinnostumaan asiasta ja etsimään siitä lisäluettavaa. Suomeksikin permakulttuurista on julkaistu muutama teos, mutta verrattuna siihen miten paljon puutarhakirjoja yleensä julkaistaan, niitä on todella vähän, ja olisi hyvä, jos permakulttuuri tulisi meillä paremmin tunnetuksi. (Sitä voisi verrata aurinkovoimaan - vaikka se on hyvä idea, se on viime vuosiin asti ollut energiantuotantomuotona marginaalinen, mutta on nyt lisääntynyt todella paljon.)

Tässä reilut satasivuisessa kirjassa annetaan hyvä yleiskatsaus permakulttuurin periaatteisiin ja käytäntöihin, ja monet niistä olivat tuttuja jo Hemenwayn kirjasta. Kirjassa oli kuitenkin myös asioita, joita siinä ei ollut, esimerkiksi luku "Permakulttuuri ja asuminen", jossa käsiteltiin permakulttuurin periaatteiden soveltamista rakentamiseen - kirjan toinen kirjoittaja Olli Riipinen onkin arkkitehti.

Mietin Hemenwayn kirjan luettuani, olisiko permakulttuuri mahdollista maanviljelyksessä, ja tähän kysymykseen vastataankin lyhyesti (ja siksi ei kovin tyydyttävästi) tämän kirjan luvussa "Maatalous ja permakulttuuri" (s. 109-116). Japanilainen mikrobiologi ja maaperän tutkija Masanobu Fukuoka aloitti luonnonmukaisen riisinviljelyn jo 1950-luvulla: hän kehitti menetelmän, jossa riisiä, ohraa ja ruista viljellään rinnakkain "talvi-kesä rotaationa" sekä kasvatetaan valkoapilaa maanpinnan katteeksi ja viherlannoitteeksi. Eri aikoina kylvettävät kasvit eivät kilpaile elintilasta, vaan tukevat toistensa kasvua. Hehtaarisadot (5,5-6,5 tonnia / ha) vastasivat japanilaisen tehoviljelyn satoja, mutta Fukuokan ei tarvinnut perinteisen riisinviljelyn tapaan kitkeä rikkaruohoja, säädellä vedenpintaa tai levittää torjunta-aineita, vaan hän säästi paljon töitä.

Yhdysvaltalainen kasvien perinnöllisyystutkija Wes Jackson taas kehitteli maatalouden muotoa, joka matkisi preeriaa: viljelyssä käytettäisiin lähes pelkästään perennoja, maata ei muokattaisi, monimuotoisuus olisi yhtä suurta kuin preerialla ja maaperän eroosiota ei esiintyisi. Tämän saavuttamiseksi Jackson ja Kansasin yliopisto pyrkivät kehittämään preerian perennoista ihmisravinnoksi soveltuvia monivuotisia kasveja, ja tutkimustulokset olivat parikymmentä vuotta sitten lupaavia. Suomeen soveltuvaksi esimerkiksi tehomaatalouden vaihtoehdoksi soveltuvasta maataloudesta kirja nostaa luonnonmukaisen viljelyn - vaikka luomuviljely ei olekaan sama asia kuin permakulttuuri, sillä on paljon yhteistä sen kanssa.

Kirjassa on mainio esimerkki lontoolaisten Michael ja Julia Guerran puutarhasta Englannissa (s. 72): heidän ostamansa rivitalon piha oli päällystetty kokonaan sementtilaatoilla, mutta perustamalla kasvipenkit laattojen päälle sanomalehtikompostin avulla he saivat 75 neliömetriä monipuolista viljelyalaa, joka tuotti ensimmäisen vuoden jälkeen noin 250 kiloa ruokaa vuodessa (eli 30 tonnia / ha). Puutarhan ylläpito vaati vain neljä tuntia töitä viikossa - permakulttuurin idea, toimiminen yhteistyössä luonnon kanssa eikä sitä vastaan, säästää paljon työtunteja. Tämä on toki innostava esimerkki, mutta kirjaan olisi kaivannut myös vastaavia rohkaisevia esimerkkejä Suomesta. Toisaalta kun ottaa huomioon, miten vähäistä permaviljely tuolloin parikymmentä vuotta sitten Suomessa oli (ja on nytkin), esimerkkien puutteen ymmärtää.

Kirja on huolellisesti tehty ja ohuudestaan huolimatta hyvin monipuolinen katsaus permakulttuurin periaatteisiin ja käytäntöihin Suomeen sovellettuina, ja jos aihe kiinnostaa, kirjaan kannattaa tutustua. Kirjassa on myös paljon kommentoituja lähdeviitteitä (suurin osa englanninkielisistä kirjoista); vaikka nämä kirjat ovat jo vanhoja, niiden tiedot ja ideat saattavat myös nykyään olla ihan toimivia, koska kasvit kasvavat ympäristön muutoksesta huolimatta samoilla ehdoilla kuin aikaisemminkin. Chiara Lombardini toimii nykyään tutkijana ja luennoijana Helsingin yliopistossa. Vuonna 1997 Hesarissa julkaistiin juttu hänestä.

Helmet-haaste 35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua. Olen tehnyt aika paljon puutarhatöitä, vaikken kyllä nimenomaan permakulttuuriasenteella. Olen kuitenkin saattanut toteuttaa joitakin permakulttuurin periaatteita tietämättäni.

Edit 5.12.23 (pari korjausta), 7.1.24 (Helmet-kohta ja pieni korjaus).

Chiara Lombardini-Riipinen ja Olli Riipinen: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin, 1998. Vihreä Sivistys- ja Opintokeskus (Visio), Pinko-sarja 1. Ulkoasu, kuvitus ja taitto: Olli Riipinen. 118 sivua.

Ángeles Encinar (ed.): Cuentos de este siglo. 30 narradoras españolas contemporáneas, 1996 (Tarinoita tältä vuosisadalta. 30 nykyajan espanjalaista naiskertojaa)

Lisää espanjankielisiä naisten kirjoittamia novelleja (muita espanjankielisiä novellikokoelmia tässä). Jaan bloggauksen kahteen osaan, koska kirjailijoita on niin paljon. Spoilerivaroitus: paljastan joidenkin kertomusten juonen suureksi osaksi.

Pidin ainakin tästä alkuosasta paljon: kertomukset ovat eläviä ja kiinnostavia, ja henkilöiden kokemiin tunteisiin on helppo samaistua ja ymmärtää heidän ajatuksiaan (olettaen että ymmärsin tekstin, pari novellia oli minulle tyylinsä takia liian vaikeita). Novellit ovat lyhyitä, mutta ne ovat taitavasti kirjoitettuja ja hallittuja kokonaisuuksia sekä avaavat hyvin ikkunoita toisiin todellisuuksiin ja kokemisen tapoihin. Aiheiltaan ne vaihtelevat paljon - vaikka monen aiheena on naisen ja miehen välinen rakkaus, näkökulma tähän vaihtelee, ja tarinoissa kerrotaan myös esimerkiksi ystävällisyydestä, yksinäisyydestä ja koirista. Näitä kirjailijoita voisi lukea enemmänkin.

* Rosa Chacel: Ofrenda a una virgen loca (Uhrilahja hullulle neitsyelle). Reportteri tarkkailee kadulla mitäänsanomattoman näköistä naista, joka aina välillä uskoo tapaavansa rakastettunsa, jolloin hänestä tulee nuori, kaunis ja säteilevä, kuin kevät, kunnes hän taas palaa entiseen olotilaansa. Tarkkailija haluaa kirjoittaa hänestä artikkeleita, tehdä hänestä filmejä ja maalata hänestä tauluja, mutta todellisuudesta vieraantuneelle naiselle itselleen hän ei voi puhua. Novellin taitava ja kaunis kerronta piti otteessaan, vaikka siinä tapahtui hyvin vähän. (1898-1994, 11 s.)

María Teresa León: El viaje (Matka). Hankala luettava: vaikka olisin ymmärtänyt lauseen kaikki sanat (enkä aina edes ymmärtänyt), en useinkaan ymmärtänyt lauseen merkitystä, koska tarinan kirjoitustyyli oli niin runollista ja assosiatiivista. Novellissa on kuitenkin luultavasti kyse pakolaisuudesta: ahdistavia tunteita kokeva nainen matkustaa meren yli Kotkan selässä, joka haavoittuu matkalla, perillä kysytään passia, ja häntä uhkaavat lähtöpaikassa Kettu ja Susi. (1904-1988, 7 s.)

* Mercè Rodoreda: El río y la barca (Joki ja vene). Koko ikänsä makean veden kosketuksesta nauttinut nainen muuttuu kalaksi soutumatkallaan joella, ja pitää tästä (novellin viimeinen lause antaa ymmärtää, että hän muuttuu muutaman vuoden päästä taas joksikin muuksi, ehkä ihmiseksi). Täysin realistisena alkanut kertomus muuttuu melkein huomaamatta hieman kauhuväritteiseksi fantasiaksi. (1908-1983, 5 s. Rodoredalta on suomennettu teos Timanttiaukio.)

* Carmen Kurtz: Vino de lejos (Hän tuli kaukaa). Guineassa työskennellyt mieslääkäri palaa jouluaattona kolmen vuoden poissaolon jälkeen kotiin Espanjaan ja odottaa paljon joulupäivällistä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa. Ensin hän haluaa kuitenkin täyttää lupauksensa ja menee kertomaan eräälle naiselle tämän miehen, hyvin epämiellyttävän juopon, kuolemasta Afrikassa. Illan suunnitelmat muuttuvat, kun naisen pienet lapset luulevat häntä isäkseen. Tarina ystävällisyydestä. (1911-1999, 4 s.)

Mercedes Salisachs: El engaño (Huiputus). Miehensä kuoleman jälkeen vanhempi nainen on tuntenut itsensä hyvin yksinäiseksi - kolme aikuista poikaa puolisoineen käyvät vain harvoin, ja vahvuudestaan ylpeä nainen ei halua vaivata heitä. Sitten poikien vierailuista tulee kuitenkin tavallisia. Nainen nauttii, kunnes saa tietää olevansa kuolemaisillaan. Hän ymmärtää poikiensa tienneen tästä ennen häntä, muttei puhu sairaudestaan heille mitään. (1916-2014, 6 s. Salisachsilta on suomennettu romaani Ylpeät silmät.)

* Elena Soriano: Las "Bachas" (Kuopat(?)). Köyhän kylän tytöt leikkivät (puolijalo?)kivilouhimon lumotussa maailmassa; siellä heillä on värikkäitä kristalleja ja loistavia palatseja. Heidän itseoikeutettu johtajansa on mielikuvituksekas Mariita, joka kieltäytyy hyväksymästä louhimon uppoamista veteen sateiden aikana. (1917-1996, 8 s.)

Carmen Laforet: Rosamunda. Epäonnistuneelta pakomatkaltaan ikävän miehensä luo junassa palaava nainen on keksinyt itselleen toisen nimen ja sen mukana luonut mieleensä itselleen uuden identiteetin sekä hohdokkaan, loisteliaan elämän. (1921-2004, 6 s.)

Carmen Martín Gaite: Retirada (Vetäytyminen). Tajunnanvirtamainen novelli, josta en ymmärtänyt muuta kuin sen, että kaikille ja kaikelle vihainen nainen kulkee kadulla ja että kadulla kävelee paljon myös sotilaita. (1925-2000, 7 s.)

Ana María Matute: Muy contento (Erittäin tyytyväinen). Aina vanhempiensa, tätinsä ja sitten morsiamensa Elisan ohjailtavissa ollut minäkertojamies näkee Elisan kanssa otetussa yhteiskuvassa itselleen täysin vieraan naisen, ja päättää viettää koko loppuelämänsä yksin. Vaikka hän elää ulkopuolelta lukitussa huoneessa, hän on erittäin tyytyväinen. (1925-2014, 7 s. Matutelta on käännetty romaanit Ensimmäiset muistot ja Sotilaat itkevät öisin.)

* Josefina Aldecoa: El juez (Tuomari). Nainen ja mies, äiti ja isä, keskustelevat kylmästi olohuoneessa heidän pienen poikansa leikkiessä ja kuunnellessa. Novellin lopussa poika saa sanoa mielipiteensä siitä, kumman luona haluaisi asua. (1926-2011, 7 s.)

* Concha Alós: La otra Bestia (Toinen Peto). Lila on koko ikänsä kantanut mukanaan syntymän aikana tukehtunutta kaksossisartaan, Petoa, joka on aina moittinut, uhkaillut ja kiusannut häntä. Lila on luopunut kaikesta mennäkseen naimisiin paljon rakastamansa Nicon kanssa, joka on vuosien avioliiton ja lasten saamisen jälkeen kuitenkin vieraantunut hänestä. Ahdistuneen Lilan mennessä tutkimaan ase laukussaan nimetöntä vihjettä Nicon kohtaamisesta toisen naisen kanssa Peto saa hänestä yhä vahvemman otteen. Intensiivinen ja vahva novelli, jossa on vaikea tietää mikä on totta ja mikä ei, mitä tapahtuu ja mitä ei. (1926-2011, 13 s.)

* Esther Tusquets: Recuerdo de Safo (Sapfon muisto). Nainen kertoo mäyräkoiransa tarinan syntymästä, tai oikeastaan hedelmöityksestä, kuolemaan. Yllättävän mielenkiintoinen novelli. (1936-2012, 12 s.)

* Ana María Navales: Té sin azúcar (Sokeritonta teetä). Naisen kirje sairauteen kuolleelle rakastetulleen. Kauniisti kirjoitettu kirje on täynnä kaipausta ja muistoja, rehellisyyttä ja kipua. Nainen on taiteilija ja heillä on miehen kanssa ollut molemmilla paljon rakastajia, niin miehiä kuin luullakseni naisiakin, mutta he ovat silti aina olleet uskollisia toisilleen. Heidän välillään ei ole kuitenkaan ollut seksiä, mistä eräs heidän ystävänsä on sanonut, että rakkaus ilman seksiä on kuin tee ilman sokeria. He ovat tavanneet vuonna 1915, heidän suhteensa on ollut kolmiodraama jonka kolmas osapuoli on ollut Ralph, heidän luonaan on käynyt paljon ystäviä, nainen on tehnyt itsemurhan miehen kuoleman jälkeen, he ovat asuneet Ham Sprayssa ja kaikki novellin ihmiset ovat englantilaisia. Eli tämä alkoi kuulostaa tositarinalta, niin kuin olikin: kyse on Bloomsburyn ryhmään kuuluvasta taidemaalarista Dora Carringtonista, tämän aviomiehestä Ralph Partridgesta sekä kirjailija Lytton Stracheysta (joista kenenkään nimeä ei mainita novellissa Ralphin etunimeä lukuun ottamatta). Lyhyydestään huolimatta novelli piirtää hyvin elävän kuvan päähenkilöidensä suhteesta ja rakkaudesta toisiinsa. (1939-2009, 6 s.)

Elena Santiago: Paca, mujer... (Paca, kuule...). Toinen kirje sairauteen kuolleelle rakastetulle, mutta tässä mies kirjoittaa vaimolleen. Aviopari on tehnyt kaiken yhdessä, vaimo Paca on kysynyt kaikesta mieheltään Tomásilta ja pitänyt tästä huolta, ja heidän suhteensa on ilmeisesti erilaisista rooleista huolimatta ollut tasa-arvoinen. Kirjeen sävy on vihainen - miten Paca on uskaltanut kuolla kysymättä siihen lupaa Tomásilta? - mutta myös epätoivoinen ja joka suuntaan törmäilevä ja kuvaa hyvin miestä, joka ei ole tottunut käyttämään sanoja ja on nyt tilanteessa, josta ei näe ulospääsyä koska ei pysty kuvittelemaan elämää ilman vaimoaan. (1941-2021, 5 s.)

* Marina Mayoral: Querida amiga (Rakas ystävä). Jo iäkäs nainen kirjoittaa pitkän kirjeen televisiossa näkemälleen tuntemattomalle naiselle ja kertoo siinä nyt kuolleesta nuoruudenrakkaudestaan, koska ei voi keventää sydäntään kenellekään muulle. Köyhään vuoristokylään syntynyt tyttö on rakastanut pienestä pitäen vähän rikkaamman talon melkein samanikäistä poikaa ja tämä häntä, mutta pojan vanhemmat eivät tahdo itselleen köyhää miniää. Kaikki nuorten läheiset juonittelevat erottaakseen heidät ja onnistuvatkin siinä - tyttö menee naimisiin toisen kanssa. Hän kuitenkin rakastaa poikaa koko ikänsä. Rakkaustarinan lisäksi novelli on kuvaus ulkonäön ja käyttäytymisen vaikutuksesta ihmisten käsityksiin nuoresta naisesta ja siis tytöille asetetuista rooliodotuksista, ja sen kieli on sujuvaa ja aidon tuntuista. (1942 -, 13 s.)

Kirjassa on novellien lisäksi lähes 30-sivuinen bibliografia espanjan- ja englanninkielisistä artikkeleista ja kirjoista, joissa käsitellään kirjan kirjailijoita ja heidän teoksiaan.

Helmet-haasteessa tämä sopii tietysti kohtaan 18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (vaikka tarkoitus olisi saada siihen espanjaa epätavallisempikin kieli), ja kielen takia myös kohtaan 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan.

Ángeles Encinar (ed.): Cuentos de este siglo. 30 narradoras españolas contemporáneas, 1996 (Tarinoita tältä vuosisadalta. 30 nykyajan espanjalaista naiskertojaa). Femenino Lumen. En löytänyt kannen maalauksen tekijän nimeä. 320 sivua sekä 29 sivun bibliografia.

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 Years of Indian Writing, 1947-1997 (osa 2)

Kirjoitan tässä intialaisen kirjallisuuden antologian loppuosasta (kirjan alkupuoliskosta tässä). Suluissa oleva 'n' tarkoittaa naiskirjailijaa ja tähti sitä, että pidin katkelmasta tai novellista erityisesti.

* Shashi Tharoor: A Raj Quartet. Kertomus siitä, kun brittihallinto (the British Raj) päätti suuremmitta seremonioitta ryhtyä Hastinapurin ruhtinaskunnan hallitsijaksi, ja siitä, kun tämän tapahtuman johdosta kaupungin puistoon kerääntyi muurien rajaamaan ahtaaseen tilaan tuhansia ihmisiä - naisia, miehiä ja lapsia - kuuntelemaan Ganga Dattaa, ja siitä, kuinka brittiupseerin käskystä sotilaat ampuivat kaikki käytettävissään olevat 1600 luotia aseettomaan ja rauhalliseen ihmisjoukkoon, ja siitä, mitä tästä seurasi - tärkeimpänä se, että brittihallinto menetti lopullisesti oikeutuksensa ja uskottavuutensa intialaisten silmissä. Tarina perustuu todelliseen tapahtumaan, Amritsarin verilöylyyn vuonna 1919 (vaikka kaikki tarinan yksityiskohdat eivät pidäkään paikkaansa), ja myös Ganga Datta on helposti tunnistettavissa Mohandas Gandhiksi. Ilmeisesti koko Tharoorin romaani on Intian historian uudelleenkerronta. Tämän katkelman kertojanääni oli kiihkoton ja analyyttinen ja teki vaikutuksen. (1956- , 9 s, ote romaanista The Great Indian Novel)

* Sara Suleri: Meatless Days. Elämäkerta ruokien mukaan. Kirjan hyvinvoiva kertoja joutuu ajattelemaan lapsuuttaan ja suhdettaan walesilaiseen äitiinsä uudelleen kuultuaan sisareltaan aikuisena, että lapsuuden ruoka kapura oli tehty kiveksistä, ei kateenkorvasta, kuten hän oli aina luullut. Jos hänen äitinsä oli ollut tässä asiassa väärässä, mitä muita lapsuuden itsestäänselvyyksiä on syytä epäillä? Tai jos äiti oli pettänyt häntä tahallaan, miten tähän pitää suhtautua? Tästä lähtökohdasta edetään lapsuus- ja perhemuistoihin ja niihin liittyviin assosiaatioihin. Erikoista ja kiinnostavaa tekstiä. (n, 1953-2022, Pakistan, 22 s, ote elämäkerrasta Meatless Days)

* Firdaus Kanga: Trying to Grow. Romaanin nimen voi käsittää sananmukaisesti, koska sen minäkertoja, teini-ikäinen poika Brit on pyörätuolissa ilmeisesti perinnöllisen sairauden takia, joka on estänyt varsinkin hänen jalkojensa luita kasvamasta kunnolla. Brit rakastuu naapurin perheen luokse muuttaneeseen sukulais(?)poikaan, komeaan Cyrusiin, joka ystävystyy heti Britin kanssa, käy tämän kanssa kävelyillä kaupungilla, houkuttelee tämän uimaan ja käy pitkiä ja syvällisiä keskusteluja tämän kanssa. Heidän suhteensa on kuvattu herkästi, hyvin ei-stereotyyppisesti ja avoimesti (eikä Brit tunne mitään ahdistusta tai häpeää siitä, että on rakastunut mieheen). Britin isä ja äiti ovat mukavimpia ja ymmärtäväisimpiä vanhempia, joita kirjallisuudessa on tullut vastaan. (1960- , 29 s, ote romaanista Trying to Grow. Romaani on osittain omaelämäkerrallinen, se on käännetty monille kielille ja siitä on vuonna 1997 tehty brittielokuva The Sixth Happiness, jossa Firdaus Kanga näytteli pääosaa.)

Anjana Appachana: Sharmaji. Novelli ison yrityksen pikkuvirkailijasta Sharmajista, joka tulee töihin säännöllisesti yli puoli tuntia myöhässä ja viettää suunnilleen koko työpäivän kahvilassa juoruillen ja teetä juoden sekä moittien muita laiskuudesta ja yritystä orjapiiskurin otteista. Kun esihenkilöt (tarinassa on myös nuori naispäällikkö) kovistelevat häntä poissaoloista, hän uhriutuu, vetoaa pitkään työuraansa ja hakee ammattiliiton apua. Ihan hauska tarina. (n, 1972- , 22 s.)

Amit Chaudhuri: Sandeep's Visit. Kertomus nuoren pojan pitkästä vierailusta serkkujensa kotona äitinsä kanssa. Kuvaus on siinä mielessä aistillista, että aistivaikutelmat - tuoksut, hajut, maut, äänet, kosketus - ovat siinä tärkeässä osassa. Se on myös viipyilevää ja pehmeää, väläyksiä elämästä ja irrallisen tuntuisia tapahtumia, joista kuitenkin muodostuu tarina. (1962- , 28 s, ote romaanista A Strange and Sublime Address.)

* Amitav Ghosh: Nashawy. Matkakertomus Egyptistä (Nashawy on paikka siellä); tässä katkelmassa Ghosh kuvaa ystävänsä sukulaisen hääseremoniaa. Matkakuvaukset ovat minusta usein vähän tylsiä, mutta tässä tekstissä Ghoshin kertojanääni on suhteellisesta neutraaliudestaan huolimatta niin vahva ja kuvaukset tapahtumista niin eläviä, että pidin tästä paljon. Välillä Ghosh kommentoi tapahtumia vertaamalla niitä Intiaan: "... theirs was a world that was far gentler, far less violent, very much more humane and innocent than mine. I could not have expected them to understand an Indian's terror of symbols." (1956- , 12 s, ote teoksesta In an Antique Land. Ghoshilta on suomennettu romaani Järjen piiri.)

* Githa Hariharan: The Remains of the Feast. 20-vuotias lääkäriksi opiskeleva Ratna muistelee edellisessä kuussa kuollutta 90-vuotista isoisoäitiään Rukminia, joka oli melkoinen persoona. Ratna halusi tämän kuoltua toteuttaa tämän toiveen pitää yllään kirkkaanpunaista saria lesken vaaleanruskean sarin asemasta. Novellissa ei peitellä vanhuutta eikä siihen liittyvää omituisuutta ja fyysisiä vaivoja, mutta se on silti hellä ja kaunis; Ratna rakasti isoisoäitiään sellaisena kuin tämä oli. (n, 1954- , 7 s.)

* Gita Mehta: The Teacher's Story. Lempeä mutta vähävarainen musiikinopettaja Master Mohan ottaa kammottavan vaimonsa ja lastensa vastustuksesta huolimatta suojiinsa kotiinsa asumaan sattumalta tapaamansa nuoren naisen sokean pikkuveljen Imratin, koska naisen täytyy mennä muualle töihin. Mohanin vaimo on hirvittävä: ahne, kaikesta valittava, epäoikeudenmukainen sekä julma Imratille ja miehelleen, ja hän on kääntänyt myös Mohanin lapset ystävällistä isäänsä vastaan. Imratilla on kuitenkin todella kaunis lauluääni ja laulutapa, hän saavuttaa paikallista kuuluisuutta ja saattaa saada myös levytyssopimuksen. Tarinaa lukiessa on kuitenkin koko ajan sellainen tunne, että jotain kauheaa tulee tapahtumaan. (n, 1943- , 22 s. Ote tarinakokoelmasta A River Sutra, joka on suomennettu nimellä Joen sutra.)

* Vikram Seth: A Suitable Boy. Hindutyttö Lata rakastuu muslimipoika Kabiriin, mikä aiheuttaa molemmille ongelmia, varsinkin Latalle, koska tämän vanhemmat eivät pysty kuvittelemaan itselleen muslimivävyä. Kerronnassa on hillittyä hauskuutta ja tarina kantaa. Olen lukenut tämän yli tuhatsivuisen kirjan vuosia sitten ja pidin siitä, samoin Vikram Sethin äidin (jonka nimeä en nyt muista), intialaisen tuomarin, kiinnostavasta omaelämäkerrasta. (1952 -, 15 s. Ote romaanista A Suitable Boy, joka on suomennettu nimellä Sopiva nuori mies. Sethiltä on suomennettu myös Englantiin sijoittuva romaani Rakkauden musiikki, joka oli minusta melkoisesti tätä kirjaa vaikeatajuisempi.)

* Vikram Chandra: Shakti. Psykologisesti mielenkiintoinen ja hauskakin tarina kahden rikkaalla asuinalueella elävän naisen hienovaraisesta mutta epäsuoruudestaan huolimatta hyvin vakavasta kilpailusta statuksesta yhteisössään. Tilanteen muuttaa se, kun perheiden lapset rakastuvat toisiinsa. Tarinaan kietoutuu myös arvostavasti ja aidosti kuvattu perheestä toiseen kiertävä köyhä mutta sisukas ja oma-aloitteinen siivooja Ganga, joten mukana on myös jonkin verran yhteiskunnallista kommentointia. (1961- , 35 s.)

Ardashir Vakil: Unforced Errors. Kertomus nuoren pojan tennisottelusta, jota hänen hyvin taitavasti tennistä pelaava ja kunnianhimoinen äitinsä pitää erittäin tärkeänä. (1962- , 12 s. Ote romaanista Beach Boy.)

Mukul Kesavan: One and a Half. Nelikymppinen tutkija Hiren tapaa 19-vuotiaan itsevarman nuoren naisen, joka hämmentää häntä. Hän on turhautunut siihen, ettei mikään muutu Intiassa, ja nämä asiat tavallaan kietoutuvat yhteen ja päättyvät aivan turhaan kuolemantapaukseen. Tarinaa oli aika vaikea ymmärtää, koska sillä ei ollut selkeää alkua eikä loppua. (1957-, 16 s. Ote tuolloin keskeneräisestä romaanista.)

Arundhati Roy: Abhilash Talkies. Nuoren tytön Rahelin näkökulmasta kerrottu tarina käynnistä elokuvateatterissa, jossa lippujenmyyjämies hyväksikäyttää Rahelin veljeä Esthaa tämän ollessa yksin aulassa, sekä illasta kotona tämän jälkeen (tapahtumasta ei puhuta mitään). The moth on Rahel's heart spread its velvet wings, and the chill crept into her bones. Katkelman kieli on erikoista keksittyine sanoineen ja lyhyine lauseineen, ja sitä oli minusta aika vaikea ymmärtää. (n, 1961-, 23 s. Ote romaanista The God of Small Things, joka on suomennettu nimellä Joutavuuksien jumala. Roylta on suomennettu myös romaani Äärimmäisen onnen ministeriö sekä esseekokoelma Kuuntelen heinäsirkkoja.)

Kiran Desai: Strange Happenings in the Guava Orchard. Kertomus Sampath Chawlan syntymästä vuonna 1964, jolloin hänen kylänsä Shahkot kärsi kovasta kuivuudesta, sekä hänen äidistään, omia lakejaan noudattavasta raskaana olevasta Kulfista, joka piirsi talonsa seinille kuvia kasviksista, hedelmistä ja ruoista. Monsuunisade saapuu vihdoin, ja Sampath syntyy. (n, 1971-, 10 s. Ote romaanista Hullabaloo in the Guava Orchard, joka on suomennettu nimellä Hulabaloo hedelmätarhassa. Desailta on suomennettu myös romaani Menetyksen perintö.)

Helmet-haaste 23. Kirja on iso (sivumäärältään).

Edit 28.5.23 (pieniä korjauksia) ja 1.6.23 (pieniä lisäyksiä).

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

Virgin Suicides - Kauniina kuolleet, 1999 (elokuva)

Olen nyt vuodenvaihteessa katsonut enemmän elokuvia kuin parina tai jopa kolmena vuonna sitä ennen, mikä ei johdu todella tolkuttomasta elokuvien katselusta, vaan siitä että olen katsonut leffoja viime vuosina tosi vähän. Nykyinen (ohimenevä) elokuvainnostus näkyy jonkin verran myös blogissani - tekee mieli kirjoittaa erityisen hyvistä, mieleenjäävistä tai häiritsevistä filmeistä. Virgin Suicides sijoittuu kategoriaan "häiritsevä" - katsoin sen noin kuukausi sitten, mutta silti pyörittelen sitä vielä mielessäni, koska en ymmärrä sitä, sen logiikkaa ja sen tapahtumia. Jeffrey Eugenidisin alkuperäisromaani, jota tämä elokuva ilmeisesti aika uskollisesti noudattelee, on kai aika tunnettu.

Kirjoitus SPOILAA elokuvan (ja luultavasti kirjankin) kokonaan.

En ymmärtänyt viisihenkisen Lisbonin sisarussarjan 13-18(?)-vuotisten tyttöjen käyttäytymistä. Aivan leffan alussa kerrotaan nuorimman sisaruksen, Cecilian, itsemurhayrityksestä. Sairaalassa hän sanoo tyynesti ja viileästi vanhahkolle mieslääkärille, joka ihmettelee tytön tekoa, että tämä ei ole koskaan ollut 13-vuotias tyttö. Cecilian lisäksi kaikki muutkin sisaret ovat kauniita, tyyniä, kuulaita, eteerisiä ja etäisiä, ja he kaikki tekevät elokuvassa itsemurhan. Tyttöjen olemus ja käytös häiritsi minua: minusta itsemurhan partaalla oleminen tarkoittaa sitä, ettei saa henkeä, että tuntee koko ajan painuvansa pinnan alle, ja tämän pitäisi näkyä ihmisestä jollain tavalla niin ettei käytös ole samanlaista kuin ihmisellä, joka tuntee olevansa ihan tyytyväinen elämäänsä. Voi tietysti olla, että tytöillä ei ollut kunnolla yhteyttä tunteisiinsa tai että he eivät ymmärtäneet itseään, minkä takia he sitten tuntuivat itselleenkin vierailta eikä elämä ehkä tuntunut miltään, niin että kuolema tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Mutta silti. Ja kannattaa tietysti muistaa, ettei romaanin kirjoittajakaan ole koskaan ollut 13-vuotias tyttö.

Toinen asia: miksi sisarukset, jopa he kaikki, tahtoivat tehdä itsemurhan? Olivathan heidän vanhempansa, ainakin ja varsinkin äiti ahdistavan tiukkoja ja rajoittavia, mutteivät nämä silti olleet hirviöitä tai pahoja ihmisiä, ja he halusivat tyttärilleen hyvää. Tytöt olivat myös jo aikuisia tai melkein aikuisia, joten he olisivat voineet melko pian muuttaa pois kotoa. Tai mikseivät he karanneet kotoa, tai vähemmän dramaattisesti vain kävelleet ulos talosta kaupungille, vaan noudattivat vain kiltisti vanhempiensa (tai äitinsä) määräyksiä?

Elokuvassa oli myös asioita, jotka eivät vain tuntuneet uskottavilta. Leffan lopussa Lux Lisbonin sanottiin harrastavan muistaakseni joka yö seksiä talon katolla (ja tyttöihin ihastuneet naapuruston pojat seurasivat tätä kaukoputkellaan). Miten tämä oli mahdollista, kun äidin esitettiin vahtivan tyttöjä kuin haukka? Eivätkö äiti ja isä muka olisi huomanneet tätä? Ja miten Lux onnistui välittämään pojille viestin ja kutsumaan nämä yksi kerrallaan katolle, vaikka puhelimen käyttö oli ilmeisesti rajoitettua eivätkä tytöt päässeet ulos talosta?

Sisarukset olivat kummallisen hahmottomia ja toisiinsa sulautuvia: heidät esitettiin elokuvassa lähes aina ryhmänä, yhdessä toistensa kanssa, ja juhliinkin he kaikki valitsivat samanlaiset vaatteet, hempeät valkoiset pienikukalliset mekot. Heidän tärkein piirteensä oli kauneus. Vain Lux erottui jonkin verran muista, ja hänkin ainoastaan seksuaalisen aktiivisuutensa, ei muiden persoonallisuudenpiirteidensä johdosta. Eivätkä tytöt muistaakseni puhuneet leffassa juuri ollenkaan, vaan he olisivat melkein yhtä hyvin voineet olla mykkiä. Kuin he olisivat eläneet omassa maailmassaan, jonne muilla ei ollut pääsyä, tai heillä pääsyä pois omasta maailmastaan.

Leffa ei läpäise Arielin testiä: tytöillä ei tuntunut olevan mitään kiinnostuksenkohteita naapuruston tapahtumien ja poikien tai nuorten miesten lisäksi, vaikka he vaikuttivat ihan älykkäiltä. Ehkä myös tämä oli tyttöjen ongelma, ehkä he eivät pystyneet kuvittelemaan tulevaisuuteensa mitään muuta kuin kotirouvana olon ja lasten teon, vaikka 1970-luvun Amerikassa asioiden olisi pitänyt olla jo toisin. Myös elokuvan irrallisuus ajastaan oli siinä outoa: äiti pakottaa Luxin polttamaan levynsä, joiden joukossa on mm. Kissin levy, mutta muuten elokuvassa ei ole (muistaakseni) viittauksia ajan kulttuuriin eikä ainakaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen, vaikka yhteiskunnallinen aktiivisuus oli myös 1970-luvun Yhdysvalloissa tietääkseni suurta. Tytöt elivät tälläkin tavalla unenomaisessa kuplassa.

Ja vielä yksi asia: miksi he valitsivat ruumiidensa löytäjiksi naapuruston pojat, jotka eivät koskaan olleet tehneet heille mitään pahaa, vaan vain uskollisesti ihailleet heitä kaukaa ja seuranneet heidän elämäänsä tiiviisti? Tytöt nimenomaan kutsuivat pojat kotiinsa, jotta juuri nämä löytäisivät heidät kuolleina. Todellisessa elämässä tällainen kokemus olisi varmasti ollut epäkypsille teinipojille todella ahdistava ja traumaattinen (mistä ehkä kertoo se, etteivät pojat ole päässeet ihastuksestaan eroon vuosikymmenien päästäkään).

Eli leffa oli hyvin tehty ja tavallaan kiinnostava, koska se jäi häiritsemään, mutten silti juuri pitänyt siitä, ymmärtänyt sitä tai ymmärtänyt elokuvan sisaruksia ja juonen logiikkaa.

Edit 17.4.23 (lisätty kuudennen kappaleen perään kaksi virkettä puhumisesta).

Sesse Koivisto: Palokärjen villi huuto, 1992

Kirjoitin aiemmin Sesse Koiviston "Retu-trilogian" kahdesta ensimmäisestä osasta, ja nyt on sitten vuorossa viimeinen, jossa Retu opiskelee biologiaa Helsingin yliopistossa ja asuu vanhempiensa Oilin ja Bengtin luona. Vanhemmat olisivat tosin toivoneet hänen valinneen "tytölle sopivamman" alan, vaikkapa suomen kielen. Vaikka opiskelu vaatiikin paljon aikaa ja työtä, Retu käy joskus ulkona häneen ihastuneen entisen sotilaan, Unskin kanssa. Äiti pitää Unto-Yrjänästä, mutta miehessä on kummallisia piirteitä. Yliopistolla Retu tutustuu muihin biologianopiskelijoihin, esimerkiksi Lottaan ja tämän ihanaan, lämminsydämiseen äitiin sekä lintuharrastaja Juhani Harjumaahan, johon hän vähitellen rakastuu. Toisin kuin sarjan toisessa osassa, Mikael-eno ja tämän vaimo Hanna ovat kirjassa hyvin pienessä osassa, vaikka he asuvat samassa kaupungissa ja Retu olisi mielestäni usein tarvinnut heidän tukeaan.

Hyönteisdokumentti-blogissa pohdittiin muistaakseni joskus sitä, että koska romaanikirjailijat ovat useimmiten humanisteja ja kirjoittavat tietysti mielellään omista kokemuksistaan, kiinnostavatko kirjoissa kuvatut tapahtumat silloin muiden alojen ihmisiä, vaikkapa insinöörejä? No, tämä kirja on biologin kirjoittama ja kuvaa elävästi ja usein hauskastikin biologian opiskelua 1950-luvulla. Opiskelijoiden piti esimerkiksi opetella tunnistamaan palikoista aivan käsittämättömän kuuloisia kidemuotoja (kuten pentagonidodekaedrin ja heksakisoktaedrin, s. 31), ja heidän piti hankkia ja tappaa anatomian tunneilla leikeltävät eläimet, mm. kyyhkyset ja kissat, itse. Tämä ei kuitenkaan ollut käytännössä aivan niin karmeaa kuin miltä kuulostaa, kissa esimerkiksi olisi täytynyt muutenkin lopettaa ja eläimet tapettiin inhimillisesti.

Biologian opiskelun eri puolet, edellisten lisäksi vaikkapa opiskelijoiden asuntopula ja eri opettajapersoonallisuudet, tuntuivat niin omakohtaisesti koetuilta, että aloin miettiä kirjan omaelämäkerrallisuutta. En myöskään voinut olla lukiessani koko ajan kuvittelematta Juhani Harjumaan paikalle Sesse Koiviston tosielämän miestä, Ilkka Koivistoa, koska Juhanin olemus ja luonne sopivat tähän mielestäni niin hyvin (Ilkka Koivisto oli minulle telkkarista ja lehdistä tuttu). Sitä, minkä verran kirjan muissa tapahtumissa oli omaelämäkerrallisuutta, en tiedä, eikä se ole tärkeää. Äiti Oili oli kuitenkin muiden kirjojen tapaan sen verran kauhea, hallitseva ja epäreilu varsinkin kirjan loppupuolella, että toivottavasti tämä osa kirjasta oli puhdasta fiktiota.

Pidin kirjasta, kuten edellisistäkin osista. Se oli sujuvasti ja todenmukaisesti kerrottu, tunteet olivat siinä tärkeässä roolissa (mutta sanat tunteikkuus tai tunteellisuus antaisivat siitä väärän mielikuvan), ja se oli ajoittaisista vakavista sävyistään huolimatta tulevaisuudenuskoista, sisukasta ja hauskaakin tekstiä.

Helmet-haaste 40. Kirjassa hylätään jotain (en sano mitä, koska se olisi juonipaljastus, mutta kirjan lopussa hylätään iso asia).

Edit 8.3.23 (korjattu sivunumero ja lisätty Helmet-haasteen kohta).

Sesse Koivisto: Palokärjen villi huuto, 1992. Otava. Kansi: Seppo Polameri. 240 sivua.

Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna (1988) ja Viivy vielä leppälintu (1990)

Luen aika vähän varsinaisia aikuisten romaaneja, enemmänkin novelleja, dekkareita, nuortenkirjoja tai tietokirjoja, mutta jokin aika sitten aloin kaivata pitkää tarinaa, johon voisi upota ja jonka henkilöiden kanssa voisi elää pidemmän aikaa, joka kuvaa tavallisia ihmisiä ja jossa on vakavaa sisältöä muttei liian rankkoja asioita tai väkivaltaa. Siksi jatkoin Sesse Koiviston "Retu-trilogiaa", jonka ensimmäisen osan Kätkössä rastaanmuna luin kolme vuotta sitten. Kirjoitan tässä nyt myös tuosta ensimmäisestä kirjasta.

Monet tuntevat Sesse Koiviston (1932-2021) ehkä eläinkirjojen kirjoittajana (Tapiiri sohvapöydän alla -kirjasta on otettu hiljattain uusintapainoskin). Hän oli Korkeasaaren pitkäaikaisen johtajan Ilkka Koiviston vaimo ja itsekin biologi, joten eläinkirjojen kirjoittajaksi hän sopii hyvin, mutta minulle oli yllätys, että hän on kirjoittanut myös kaunokirjallisia teoksia. Retusta eli Alma-Reetasta kertovat kirjat toimivat hyvin itsenäisinä romaaneina, mutta koska niissä esiintyvät samat henkilöt ja osittain samat ongelmatkin, lukeminen kannattaa aloittaa ensimmäisestä, jossa Retu on kirjan alussa 8-vuotias ja joka sijoittuu vuosiin 1938-1940. Olen jo kauan kirjannut lukemani kirjat Excel-tiedostoon ja yleensä kirjoittanut niistä samalla joitain kommentteja (mistä oli mukava edetä blogin kirjoittamiseen), ja kirjoitin kirjasta lukutiedostooni silloin näin:

Retu on poikatyttö*, joka rakastaa puissa kiipeilyä ja ulkona oloa ja eläinten tarkkailua ja niiden kanssa olemista, ja viereisen talon maanviljelijäperheen luona olemista. Hän viettää lomiaan Lumiluoman pappilassa Pohjanmaalla, jossa on pappi-isoisä Hanneksen lisäksi enoja, tätejä, näiden puolisoita, serkkuja ja palvelijoita. Useimmat suhtautuvat Retuun aika tylysti: hän on liian villi, liian epäsiisti eikä tee ikinä mitään mitä aikuiset toivovat (näiden mielestä). Retu kaipaisi kuitenkin valtavasti hellyyttä; hänen oma äitinsä Oili on turhamainen, itsekeskeinen ja epäystävällinen, ja äitiä 20 vuotta vanhempi pankinjohtajaisä Bengt on paljon omissa töissään. Ystävällisimpiä ihmisiä pappilassa ovat Mikael- ja Kristian-enot, Mikaelin vaimo Hanna, vanha palvelija Kustaava, ja myös vanhemmiten paljon suvaitsevammaksi tullut isoisä Hannes.

Kirjassa kulkevat Retun lapsuuskokemusten mukana myös ajan tapahtumat: Euroopassa ja sitten Suomessakin alkaa sota, Mikael ja Kristian menevät rintamalle ja koko muukin perhe osallistuu sotaponnisteluihin esimerkiksi lottina tai huoltojoukoissa kotirintamalla. Koivisto kuvaa yllättävän hyvin ihmisten tunteita, luonteita ja ajatuksia: kirjan ihmiset tuntuvat kiinnostavilta, mikä tekee kirjastakin kiinnostavan, vaikka siinä ei kovin paljon varsinaisia (ainakaan isompia) tapahtumia olekaan. Muuten täysin realistisessa kirjassa on maagisen realismin puolelle menevä sivujuonne, minkä voi ehkä nähdä Retun selviytymiskeinona usein epäystävällisessä ympäristössään.

Pidin siis kirjasta, vaikken yleensä lapsuuskuvauksista pidäkään. Nyt luin seuraavan osan, Viivy vielä leppälintu, jossa Retu on 16-vuotias. Pappi-isoisä Hannes on kuollut, joten edessä on asumisen "armovuosi" eli viimeinen vuosi ja viimeinen kesä Lumiluoman pappilassa; kirja sijoittuu osin Pohjanmaalle ja osin Helsinkiin. Ailahteleva äiti Oili suhtautuu Retuun edelleen ymmärtämättömästi, moittivasti ja väheksyvästi ja saattaa olla jopa väkivaltainen tätä kohtaan (kirjassa on hyvin kuvattu kohta, jossa sama arkinen tapahtuma aamupalapöydässä kerrotaan ensin äidin ja sitten Retun näkökulmasta, ja joka päättyy siihen että äiti kuristaa Retua kurkusta). Tukea, ymmärrystä ja lämpöä Retu saa Mikael-enolta ja tämän vaimolta Hannalta, joilla on pieni Kristian-poika, mutta joiden rakkausavioliitto ajautuu kuitenkin vakavaan kriisiin. Kirjassa kerrotaankin Mikaelista ja Hannasta melkein yhtä paljon kuin Retusta, joka kokee Lumiluomassa ensirakkauden.

Tässäkin kirjassa ajankuva on vahva, jopa niin vahva, että viittaukset ajan tapahtumiin ja ilmiöihin tuntuivat välillä jo liiallisilta. Sesse Koivisto oli itse kuitenkin syntynyt suunnilleen samoihin aikoihin kuin Retu, joten hän on itse elänyt kuvaamansa ajan ja sen tapahtumat - kirjassa kuvatut asiat olivat varmastikin silloin eläneille ihmisille tärkeitä, sukupolvikokemuksia. Kirja oli sujuvaa, rehellistä ja aidon tuntuista luettavaa ja viihdyin sen parissa hyvin. Herkän kauniit kannet ovat Leena Airikkalan tekemät.

* Jossain tekstissä paheksuttiin sanaa "poikatyttö", ja ensin en ymmärtänyt miksi, mutta sitten asia valkeni minulle: sana olettaa, että tytöt tekevät vain "tyttömäisiä" juttuja, ja että "poikamaisten" juttujen tekeminen on heille epätavallista ja ehkä epäluonnollistakin. Tuo on tietysti ihan vastoin omaa ajattelutapaani - sukupuoli ei määrää kiinnostuksen kohteita, ja lasten ja aikuisten pitää saada tehdä ja harrastaa niitä asioita, jotka heitä kiinnostavat, antamatta sukupuoleen liittyvien odotusten sanella niitä.

Kirjakaapin avain kirjoittaa mm. näiden teosten pappilan todellisesta esikuvasta.

Helmet-haaste 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta. Kätkössä rastaanmuna -kirjassa sekä Retun isoisä Hannes että jo kuollut isoäiti Linda ovat mukana, tai 47-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin ja ympäristöön.

Edit 11.2.23: lisätty blogilinkki ym.

Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna, 1988. Weilin + Göös. Kansi: Leena Airikkala. 276 sivua.
Sesse Koivisto: Viivy vielä leppälintu, 1990. Otava. Kansi: Leena Airikkala. 202 sivua.

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila (toim.): Avainnovelleja 1900-luvulta, 1999

Jatkoin taas seikkailujani novellien ihmeellisessä maailmassa. Vaikka kirjassa oli mukana myös vanhempia novelleja, tässä novellikokoelmassa oli kokonaisuutena tuoreempi ja modernimpi ote kuin aiemmin lukemissani, minkä voi päätellä jo René Magritten kansikuvasta. Kirjassa oli kirjailijoita klassikoista tuntemattomampiin, ja hyvin monessa kirjan novellissa oli fantasiaa, surrealismia, maagista realismia tai jotain muuta - en ole ihan selvillä termien sisällöstä ja niiden eroista, mutta joka tapauksessa jotakin normaalielämästä poikkeavaa. Tämä tuntui vaihteeksi virkistävältä, ja pidin tästä kokoelmasta paljon. Teemat olivat kuitenkin vanhoja tuttuja: rakkaus, yksinäisyys, mustasukkaisuus...

Useimmat kirjan novellit ovat hyvin lyhyitä. Kaikki ovat länsimaisia, koska muihin kulttuuripiireihin syventyminen vaatisi kokonaan oman valikoimansa. Ehkä, vaikka minusta kirjaan olisi hyvin voitu sisällyttää muidenkin kulttuurien kirjailijoiden novelleita sen sijaan, että toisistaan ehkä hyvinkin paljon poikkeavat ei-länsimaiset kulttuurit niputettaisiin samaan kirjaan. (Ainakin yksi tällainen kirja on muuten olemassa: Sama meri, eri maa - aasialaista, afrikkalaista ja amerikkalaista kirjallisuutta - jonka aion joskus lukea.) Novellit on järjestetty hauskasti niin, että toisiaan seuraavien novellien välillä on jokin niitä yhdistävä tekijä.

Toimittajien ajatus siitä, että omasta [suomalaisesta] kirjallisuudestamme on helpompi löytää tasokkaita naiskirjailijoiden tekstejä kuin muusta eurooppalaisesta tai amerikkalaisesta kirjallisuudesta vaikuttaa nykyään kummalliselta, mielestäni hyviä länsimaisia naisnovellisteja on paljon. Neljä viidestä kirjan naiskirjailijasta onkin suomalaisia; yhteensä kirjassa on 21 tarinaa. Kirjan lopussa on lyhyet luonnehdinnat kirjailijoista.

Hermann Hesse: Riikinkukkokehrääjä. Poika kertoo intohimoisesta perhosharrastuksestaan, jota kuitenkin varjostaa se, että muilla on siihen enemmän rahaa kuin hänellä itsellään. (Saksa)

Tove Jansson: Elokuussa. Kaksi vanhaa sisarusta, Ada ja Ina, puhuvat äitinsä kuolemasta hautajaisten jälkeen. Novellissa nousee esille sisarussuhde, jossa molemmat tuntevat toisensa läpikotaisin. (Suomi)

Gabriel García Márquez: Valo on kuin vesikin. Alle kymmenvuotiaat veljekset saavat veneen viidennen kerroksen asuntoonsa Madridissa, ja valo valuu kuin vesi. (Kolumbia)

István Örkény: Balladi runouden voimasta. Puhelinkoppi kapinoi ja lähtee omille teilleen kaupungista kukkaniitylle. (Unkari)

* Slawomir Mrozek: Nimipäivät. Tuomarin sivistyneen kodin salin nurkassa asuu ilmielävä edistysmielinen. (Puola)

Peter Bichsel: Mies, joka ei halunnut tietää enää mitään. Miten päästä eroon tietämisestä? (Ja miksi?) (Sveitsi)

* Heinrich Böll: Tehdään, tehdään! Satiirinen novelli tehokkuudesta ja tarmokkuudesta töissä. (Saksa)

Isaac Bashevis Singer: Fatalisti. Miten pitkälle usko kohtaloon kantaa rakkauden vuoksi? (Puola ja Yhdysvallat)

* Maarit Verronen: Kivenhalaaja. Yksinäinen lapsi rakastaa suurta kiveä, jossa muut näkevät vain hyödynnettävän tai häiritsevän materiaalin. (Suomi)

Michel Tournier: Amandine eli kaksi puutarhaa. Kymmenvuotias tyttö tunkeutuu kissanpentunsa perässä kotinsa puutarhan vieressä olevaan salaperäiseen puutarhaan ja tapaa siellä kivipojan. (Ranska)

Antti Hyry: Kivi auringon paisteessa. Poika havaitsee jalkansa. (Suomi)

Raija Siekkinen: Nälkä. Nälkä matkalla vieraassa maassa syömisestä huolimatta. En ymmärtänyt tätä tajunnanvirtamaista novellia. (Suomi)

John Steinbeck: Käärme. Nainen haluaa ostaa miestutkijalta koiraskalkkarokäärmeen ja katsella tämän syömistä. (Yhdysvallat)

Alberto Moravia: Häämatka. Kertomus vierauden tunteesta hyvin läheisten ihmisten välillä. (Italia)

* Virginia Woolf: Perintö. Mies lukee vaimonsa päiväkirjoja sen jälkeen, kun tämä on jäänyt auton alle, ja saa tietää tästä aivan uusia asioita. (Englanti)

Eeva Tikka: Atlaskehrääjä. Mustasukkaisuus värittää kaiken vanhemman naisen silmissä. (Suomi)

William Faulkner: Ruusu Emilylle. Vanha Emily Grierson on ollut Yhdysvaltain etelävaltioiden pienessä kaupungissa instituutio, vanhojen aikojen muistomerkki, vaikka hän onkin eristäytynyt vuosikausiksi taloonsa vain miespalvelija seuranaan. Miss Emilyn kuoltua koko kaupunki menee hänen hautajaisiinsa, ja lukitusta huoneesta hänen talostaan löytyy 40 vuoden takainen salaisuus. (Yhdysvallat)

* Roald Dahl: Vuokraemäntä. Nuori mies majoittuu vieraalla paikkakunnalla keski-ikäisen naisen luo. Nainen tuntuu odottaneen juuri häntä, ja naisen kodista ja puheista paljastuu outoja seikkoja. (Englanti)

Ray Bradbury: Maailman viimeinen ilta. Mitä tekisit maailman viimeisenä iltana? (Yhdysvallat)

* Italo Calvino: Päivän synty. Vanha Qfwfq kertoo lapsuudestaan, jolloin hänen perheensä kellui kaasumaisessa tähtisumussa. (Italia)

Arthur C. Clarke: Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä. Tiibetiläinen luostari ostaa tehokkaan tietokoneen luetteloidakseen kaikki Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä. (Englanti)

Muita kirjoituksia: Valopolku ja Lukujonossa. Lukupäiväkirjojen kommentissa avataan lukukokemusta enemmän kuin varsinaisessa tekstissä. Konnun keskusteluryhmässä on pitkä ketju hyvistä enimmäkseen fantasiaan ja scifiin painottuvista novelleista, ja tästä kirjasta Vanamo sanoo mm. näin: Itse todella tykästyin Avainnovelleihin valittuihin teksteihin, kun tuo lukiossa meillä luetettiin. Samanlaisia kommentteja antoivat muutkin.

Edit 9.12.22: korjattu 'miljoona' 'biljoonaksi' ja 'tiibettiläinen' 'tiibetiläiseksi', 10.12.22 (lisätty linkkejä).

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila (toim.): Avainnovelleja 1900-luvulta, 1999. WSOY. Eri kääntäjiä. Kannen suunnittelu: Liisa Holm. Kannen kuva: René Magritte: Golconda. 195 tekstisivua.