Charlotte H. Bruner (ed.): Unwinding Threads. Writing by Women in Africa, 1983

Tällaiset naiskirjailijakokoelmat ovat todellisia löytöjä, varsinkin kun kyseessä on minulle kirjallisesti (ja aika lailla muutenkin) niin tuntematon maanosa kuin Afrikka. Oli mielenkiintoista huomata, että vaikka afrikkalaisia naiskirjailijoita ei kovin paljon ollutkaan 40 vuotta sitten, heitä kuitenkin oli, ja he kirjoittivat hyvin.

Charlotte H. Bruner oli ranskalaisen kirjallisuuden ja kolmannen maailman kulttuurien professori Iowa State Universityssä. Hän on jakanut kirjan kirjailijat toisistaan erottuviin neljään maantieteelliseen alueeseen sekä kirjoittanut asiantuntevat ja ytimekkäät esittelyt näiden alueiden naiskirjallisuudesta sekä kirjan yksittäisistä kirjailijoista.

Bruner tuntee aiheensa hyvin, novellit olivat mielenkiintoisia ja kirjaa oli nautinto lukea. Kirjan tekstit eivät ole kurjuuskuvauksia, ja vaikka novellien päähenkilöt - useimmiten naiset - kohtaavatkin vaikeuksia, he ovat yleensä sisukkaita ja itsenäisiä toimijoita. Novellit herättivät uteliaisuutta ja halua lukea lisää näitä taitavia naiskirjailijoita. Kuvauksissa on jonkin verran juonipaljastuksia.

Länsi-Afrikka. Monet tämän alueen novelleista käsittelivät muutosta sekä uuden ja vanhan yhteentörmäystä, ja monessa puolustettiin myös naisten oikeuksia.

Mabel Dove Danquah: Anticipation. Päällikkö näkee kunniakseen järjestetyissä juhlissa kauniin nuoren naisen, ihastuu tähän ja järjestää tämän tottuneesti taas yhdeksi vaimokseen. Novellin ironinen loppu helpottaa lukijan feminististä närkästystä. But there is evolving a new type of hardheaded modern woman who insists on the perfect lover as well as an income and other necessaries, or stays forever from the unbliss of marriage. (Kultarannikko -> Ghana, 1905 (1910?) - 1984, 4 s.)

Adelaide Casely-Hayford: Mista Courifer. Mista Courifer johtaa hautaustoimistoaan ankarasti ja ihailee kaikkea länsimaista ja brittiläistä. Hän haluaa poikansa olevan kaltaisensa, pukeutuvan brittien vaatteisiin ja toimivan kuin englantilaiset, mutta tämä inhoaakin kohteluaan afrikkalaisena työpaikassaan, haluaa mennä naimisiin rakastamansa naisen kanssa vaikkei tämä osaisikaan laittaa ruokaa, ja tahtoo rakentaa perheelleen viihtyisän ja tilavan perinteisen savitalon huonosti ympäristöönsä sopivan ja epämukavan englantilaistyylisen talon sijasta. "I don't like to see a wife slaving away in the kitchen all times to make good chop for her husband who sits down alone and eats the best of everything himself, and she and the children only get the leavings. No thank you!" Hauska novelli. (Sierra Leone, 1868-1960, 8 s.)

Efua Sutherland: New Life at Kyerefaso. Kyerefason kuningataräidin tytär Foruwa, sulokas kuin nuori kauris, ei halua mennä naimisiin kenenkään kylän miehen kanssa, vaan haluaa miehen jonka kanssa voi rakentaa uutta ja vanhasta poikkeavaa elämää, ja myös löytää tämän. Miehen esimerkki muuttaa vähitellen kyläläisten elämän. Kauniisti ja seremoniallisesti kirjoitettu tarina. 'Here comes the Queen Mother. Spread skins of the gentle sheep in her way. Lightly, lightly walks our Mother Queen. Shower her with silver, Shower her with silver for she is peace.' And the Queen Mother stood there, tall, beautiful, before the men and there was silence. (Kultarannikko -> Ghana, 1924-1996, 5 s.)

Ama Ata Aidoo: The Message. Kylässä asuva nainen Esi saa viestin siitä, että hänen kaupunkiin muuttanut tyttärensä on leikattu auki ja tämän vatsassa ollut vauva otettu pois. Hän matkustaa ensimmäisen kerran elämässään kaupunkiin hakemaan tyttärensä ruumiin tuntemattomasta sairaalasta, mutta matka ja sen tulos ovat erilaisia kuin hän osasi odottaa. Ama Ata Aidoon impressionistista tyyliä (myös toisessa lukemassani novellissa) on aluksi vaikeaa ymmärtää, mutta kun siihen tottuu, novellit vievät mukanaan. (Kultarannikko -> Ghana, 1942-2023, 7 s.)

Mariama Bâ: Rejection. Ote romaanista Pitkä kirje (tässä Hyönteisdokumentin bloggaus), jossa Ramatoulaye kertoo ystävälleen Aissatoulle avioliitostaan ja tekemistään ratkaisuista miehensä kuoleman jälkeen. Ramatoulaye on tehnyt valintoja, joita ei koulutetulta ja itsenäiseltä naiselta välttämättä odottaisi. (Senegal, 1921-1981, alkuteos ranskaksi, 7 s.)

Flora Nwapa: This is Lagos.  Eloisa ja itseensä luottava 20-vuotias Soha muuttaa kotikylästään suurkaupunki Lagosiin tätinsä luokse. Aluksi kaikki menee hyvin, mutta Soha alkaa viihtyä Lagosissa liiankin hyvin ja tekee itsenäisen mutta samalla odotuksenmukaisen ratkaisun, jota hänen perheensä pitää hyvin huonona. (Nigeria, 1931-1991, 8 s.)

Buchi Emecheta: A Man Needs Many Wives. Lagosissa asuvan Nnu Egon mies Nnaife tuo kotiin kuolleelta veljeltään perimänsä nuoren Adakun toiseksi vaimokseen ja odottaa Nnu Egon vain hyväksyvän asian kunnollisen, perinteisen, hyvinkäyttäytyvän vaimon tavoin. Ote romaanista Nnu Egon tarina (The Joys of Motherhood), jonka minä olen lukenut suomeksi ja Elegia englanniksi. (Nigeria, 1944-2017, 12 s.)

Itä-Afrikka. Jotkut itäafrikkalaiset kirjailijat kirjoittavat englannin lisäksi swahilin kielellä, jota ymmärretään alueella laajasti. Itäafrikkalaisessa kaunokirjallisuudessa käsiteltiin teoksen julkaisuaikaan usein noituutta (witchcraft) ja taikuutta, mutta naisten ympärileikkausta ei yleisyydestään huolimatta ollut käsitelty kirjallisuudessa juuri ollenkaan. Muutokset naisten ja miesten välisissä suhteissa olivat myös tällä alueella yleinen teema, kuten muuallakin Afrikassa.

Martha Mvungi: Mwipenza the Killer. Maantien vieressä istuva Mwipenza murhaa julmasti yksinäisiä ohikulkijoita. Hän on ihminen, mutta tuntuu enemmän myyttiseltä hirviöltä, jota muut pelkäävät mutta jolle eivät voi tehdä mitään; kaikki kuitenkin valitsevat mieluummin kuoleman kuin ryhtymisen Mwipenzan apuriksi. Makao lähtee pienen poikansa kanssa hakemaan tietäjänaiselta lääkettä sairaalle äidilleen, mutta joutuu Mwipenzan uhriksi. Aviomies lähtee etsimään rakastamaansa vaimoa. Hurjan sadun tuntuinen tarina. (Tansania, 1950-2017, 5 s.)

Barbara Kimenye: The Winner. Hyväluontoinen 65-vuotias Pius Ndawula voittaa jalkapalloveikkauksessa suuren rahasumman. Hänen taloonsa kerääntyy bussilasteittain ennen tuntemattomia sukulaisia perheineen, hyvien sijoitusten ehdottajia sekä Ssabalangiran haudan vartija, vanha Salongo. Vieraiden joukossa on myös topakka Sarah-serkku, joka hoitaa radiohaastattelun ja lopulta kaikki muutkin asiat. (Englanti/Uganda, 1929-2012, 8 s. Kimenye näyttää nykyään olevan tunnettu lähinnä rakastettuna ja hyvin tuotteliaana lastenkirjailijana, mutta hän kirjoitti myös kertomuksia ugandalaisesta kylästä Kalasandasta.)

Charity Waciuma: Itega and Irua. Ote omaelämäkerrasta, joka kertoo kirjoittajan lapsuudesta mau-mau-liikkeen aikana. Ainakaan tämä ote ei ollut levottomasta ajankohdasta huolimatta väkivaltainen, vaan kertoi hyvästä lapsuudesta kylässä ja yhteisön perinteistä, toisaalta hyvistä ja toisaalta huonoista. Charity Waciuman vanhemmat olivat karanneet kotoa saadakseen länsimaisen koulutuksen ja pyrkivät myöhemmin parantamaan Keniassa terveydenhuoltoa, ihmisten koulutusta ja naisten arvostusta. Vanhemmat eivät suostuneet ympärileikkaamaan tyttäriään, mikä aiheutti yhteisössä skandaalin ja sai kaikki, myös isoisän, hyljeksimään perhettä.
          About this time, we lost many of our good friends when they went through the circumcision ceremony. Because we Christian girls had not 'been to the river' we were unclean. We were not decent respectable people and mothers would not have the shame of letting their daughters be seen in our company. It was believed that a girl who was uncircumcised would cause the death of a circumcised husband. Moreover, an un-circumcised woman would be barren. When the other boys and girls - and their parents - came to realise that we really never would be circumcised it was something of a scandal. We became a laughing-stock, the butt of their jokes. They would whisper about us and shout riddles to us. ...
          In the face of these taunts we held our heads high and walked all the more proudly to the river. We were healthy and full of energy and, according to the place and time, were very smartly dressed. Certainly we thought so, at any rate. We made new friends with uncircumcised girls from across the river. They envied us because we were not ashamed of being uncircumcised and they copied our proud demeanour and some also tried to follow the new fashions we wore. ...
          Although many of the people were Christians and did not observe all the traditional rites, this was one which they were most loath to give up. Those who had not observed all the earlier practices were not entitled to participate in all the ceremonies, but many nevertheless underwent the physical operation. (Kenia, 1936 -, 5 s. Ote romaanista Daughter of Mumbi.)

Hazel Mugot: Cold, Cold World. Seychelliläinen Hima on mennyt naimisiin englantilaisen muukalaisen, antropologi Cyn, kanssa, ja muuttanut tämän kanssa ilmastoltaan ja ihmisiltään kylmään Lontooseen. Puolisot alkavat kuitenkin vieraantua toisistaan ja Himan on hyvin vaikea tottua uuteen elämäänsä. Mugotin kirjoitus on herkkää ja kaunista, ja hän onkin haastattelussa sanonut kirjoituksensa sijoittuvan proosan ja runouden väliin.
          Those close moments were more than ever beautiful. A burst of colour, feeling, sensation, the mystic line of shoulder blades. Satin flesh. The luxury of those moments was heightened by the chaos of other times. But even into these divine moments, was slowly creeping a burning dissatisfaction. For while he was her whole life, she would never be his.
          He made a woman of her, and gave her a new role in life. Now he shattered her by treating her like a doll. She was his wife, and she had now bloomed into womanhood.
          Also she began to feel more than ever oppressed by the fast pace of living that was so different from all she had ever known, and sometimes she ached with such a dreadful feeling of emptiness, such a longing for the familiar. It seemed as if her whole body was plagued with a painful illness.
          Then she would look on him with worship, for it was only he in this entire world that felt for her, and when in the comfort of his arms, would feel he was a god.
          So the earth rocked beneath her when she saw this god begin to split before her eyes. (Seychellit, 1947 -, 3 s. Ote romaanista Black Night of Quiloa.)

Grace Ogot: The Rain Came. Luojen heimo kärsii kuivuudesta. Heidän päällikkönsä Labong'o on saanut viestin esi-isiltä, että hänen pitää uhrata rakastettu tyttärensä Oganda järven hirviölle, jotta sateet taas tulisivat. For a long time the three souls who loved one another dearly sat in darkness. It was no good speaking. And even if they tried, the words could not have come out. In the past they had been like three cooking stones, sharing their burdens. Taking Oganda away from them would leave two useless stones which would not hold a cooking-pot. (Kenia, 1930-2015, 8 s.)

Eteläinen Afrikka. Eteläafrikkalaisten kirjailijoiden teemana oli usein tuonaikainen kammottava apartheid-järjestelmä. Monien asiasta kirjoittaneiden kirjailijoiden kirjat kiellettiin tai heidän piti muuttaa maasta.

Olive Schreiner: Three Dreams in a Desert. Under a Mimosa-Tree. 1800-luvulla syntynyt Schreiner kehitti aivan omanlaisensa novellimuodon: mielikuvituksellisen kertomuksen yhdistettynä elämänohjeisiin ja allegoriaan. Tässä tarinassa kertoja näkee puun alla nukkuessaan kolme allegorista ja symbolista unta, jotka kertovat siitä, millaista naisten ja miesten elämä on nyt ja millaista se voi tulevaisuudessa olla. (Etelä-Afrikka, 1855-1920, 6 s.)

Doris Lessing: Traitors. Kaksi tyttöä uskaltautuu uuden kiväärinsä kanssa pensaikkoon tutkimusretkelle etsimään hylättyä taloa, jossa on joskus asunut herra Thompson. Thompson ja hänen uusi vaimonsa tulevat myöhemmin vuosikausien tauon jälkeen käymään tyttöjen perheen luona. Tyttöjen sympatiat vaihtelevat herra ja rouva Thompsonin välillä sekä isän ja äidin välillä. (Etelä-Rhodesia -> Zimbabwe/Englanti, 1919-2013, 8 s.)

Nadine Gordimer: Inkalamu's Place. YK:n väestötutkija menee katsomaan nykyään hylättyä kolmikerroksista savitaloa, jossa hän oli usein käynyt lapsena veljiensä kanssa. He olivat leikkineet valkoisen Inkalamu Williamsonin mustien lasten kanssa, jotka eivät kuitenkaan koskaan tuntuneet olevan kunnolla kotonaan isänsä talossa. (Etelä-Afrikka, 1923-2014, 9 s.)

Miriam Tlali: Point of No Return. Nuori S'bongile menee pienen poikansa Gugun kanssa kaupunkiin tapaamaan rakasta miestään Mojalefaa ison riidan jälkeen. Mojalefa aikoo tehdä jotain rasismille ja apartheidille ja marssia ystäviensä kanssa rauhanomaisesti vapauden puolesta, vaikka tietääkin tämän merkitsevän pitkää vankeustuomiota, mahdollisesti pahempaakin. S'bongile ei halua Mojalefan tekevän tätä. Novelli tuntuu enemmänkin opetukselta tai selitykseltä kuin tarinalta. Mojalefa shook his head. It was intolerable. Everything that happened around you just went to emphasize the hopelessness of even trying to live like a human being. (Etelä-Afrikka/Soweto, 1933-2017, 12 s.)

Amelia House: Conspiracy. Kaksi rakastunutta yliopisto-opiskelijaa, musta Amy ja valkoinen juutalainen Saimon, tapailevat toisiaan lyhyesti muiden katseilta suojassa olevissa paikoissa, yrittävät pitää rakkautensa salassa ja odottavat sitä, että pääsevät pian muuttamaan erikseen Englantiin, jossa he vihdoin voisivat olla avoimesti yhdessä. Pretoria: Immorality Act: 1957 Session of Parliament increased the maximum penalty for illicit carnal intercourse between whites and non-whites to seven years imprisonment. It also became an offence to conspire to commit an act. Jäntevä, keveästi kirjoitettu, kapinallinen novelli. (Amelia Blossom Pegram / House, Etelä-Afrikka, 1935-2022, 13 s.)

Bessie Head: Snapshots of a Wedding. Nuoren naisen Neon häät ovat tulossa. Neo on ainoana sukulaisistaan suorittanut lukion ja on sen takia koppava ja ylimielinen ja halveksii lukutaidottomia kyläläisiä. Nämä puolestaan inhoavat häntä sen takia, ja Neon täti puhuu tälle hyvin suoraan ennen häitä. Elävä tapakuvaus. (Etelä-Afrikka / Botswana, 1937-1986, 4 s. Bessie Headista on tullut yksi lempikirjailijoistani: blogissani romaani Maru ja novelli.)

Northern Africa: The Maghreb. Tämän alueen naiskirjailijoiden teoksissa näkyy naisten usein tiukasti rajoitettu elämä ja heidän pyrkimyksensä elää vapaammin.

Fadhma Amrouche: My Mother; My Mother-in-Law. Berberinainen, jonka elämäntarina on hämmästyttävä, kertoo ensin sisukkaasta äidistään, joka oli leskenä synnyttänyt Fadhman avioliiton ulkopuolella ja kieltäytynyt tulemasta tapetuksi tämän takia asettumalla ranskalaishallinnon suojelukseen. Sitten hän kertoo avioliitostaan ja elämästään miehensä epäsopuisassa perheyhteisössä. (Algeria, 1882-1967, 11 s. Ote Amrouchen omaelämäkerrasta Histoire de ma vie, käännetty englanniksi nimellä My Life Story.)

Marguerite (Taos) Amrouche: The Story of the Chest. Kabylien (berberikansa) tarina tytöstä, joka voittaa älykkyydellään prinssin omakseen ja onnistuu viisaudellaan myös selviämään, kun hänen miehensä ei pysty hyväksymään sitä, että hänen vaimonsa on häntä itseään älykkäämpi. Marguerite Taos Amrouche oli kuullut tämän ja monta muuta kansantarinaa äidiltään, edellisen kertomuksen Fadhma Amrouchelta. (Algeria, 1913-1976, 4 s. Ote kabylien kansanperinnekokoelmasta Le grain magique. Taos Amrouchen esittämä vaikuttava berberilaulu täällä.)

Assia Djebar: Les Impatients. Minäkertoja Dalila tapaa kälynsä Zinebin asuessaan väliaikaisesti sisarensa luona. Hänellä on ongelmia äitipuolensa Lellan kanssa, joka haluaa hänen suorittavan opintonsa loppuun ennen avioliittoa; Dalila taas haluaa itse päättää elämästään. Dalila paljastaa Zinebille tapailleensa salaa nuorta miestä Salimia, mikä järkyttää Zinebiä paljon.
          'Listen, Zineb. One must learn to have courage.'
          I was about to add - courage to decide for oneself, to make one's own decisions. But I realized that one first needed to be strong. The young woman who was hurrying away, who would avoid me in the future, would always be frightened of taking a risk. And therefore she would never obtain from Farid, her husband, what she was always unconsciously craving for - the trusting, indulgent smile of a companion. (Algeria, 1936-2015, 5 s. Ote romaanista Les impatients. Assia Djebar kirjoitti feministisistä aiheista ja häntä ehdotettiin usein Nobel-palkinnon saajaksi.)

Alifa Rifaat: Another Evening at the Club. Varakkaan vaimon smaragdisormus on kadonnut, ja ainoa joka sen on voinut ottaa, on perheen palvelijatar. Parikymmentä vuotta vanhempi aviomies ei saa pelokasta palvelijaa tunnustamaan, mutta luottaa siihen, että poliisit hakkaavat tästä tiedon pois kahden vuorokauden aikana. Kun vaimo löytääkin sormuksen, mies kieltäytyy ilmoittamasta asiasta poliiseille, koska tällainen tieto tekisi heidät naurettaviksi kaupungissa. Palvelijan lisäksi nuori vaimo on kauppatavaraa, hänen on hyvän asemansa takia vain helpompi hyväksyä asia. (Egypti, 1930-1996, 5 s. Käännetty arabiasta.)

Latifa El-Zayat: The Picture. Ujo Amal ja hänen miehensä Izzat ovat kauan kaivatulla lomalla pienen poikansa Midhatin kanssa. Amal uskoo näkevänsä miehensä silmissä avioliiton alun loisteen, mutta huomaakin tämän katsovan naista hänen takanaan. (Egypti, 1923-1996, 6 s. Käännetty arabiasta.)

Andrée Chedid: The Long Trial. Vaikuttava novelli, jonka olen lukenut suomeksi. (Egypti / Ranska, 1920-2011, 6 s. Alkuteos ranskaksi.)

Afrikkalaiseen kirjallisuuteen liittyviä linkkejä: Bookshy, afrikkalainen blogi afrikkalaisista kirjailijoista. HSRC Press, afrikkalaisten kirjailijoiden kirjoittamia uusia tietokirjoja. Olen kirjoittanut aiemmin afrikkalaisen runouden antologiasta Poems of Black Africa ja lainasin siinä mosambikilaisen Noémia da Sousan runoa.

Africa is not a country Dipo Faloyinin uuden kirjan nimen mukaan. Myös tässä novellikokoelmassa näkyi maanosan kulttuurinen vaihtelevuus.

Kirja kuuluu sarjaan African Writers Series. Afrikkalaista kirjallisuutta oli melko paljon jo 40 vuotta sitten, vaikkei sitä silloin juuri näkynytkään länsimaissa tai ainakaan Suomessa.

Edit 15.6.25, 30.6.25.

Charlotte H. Bruner (ed.): Unwinding Threads. Writing by Women in Africa, 1983. Heinemann. Kääntäjät: Modupé Bodé-Thomas, Charlotte H. Bruner, Len Ortzen ja David K. Bruner (ranska); Denys Johnson-Davies (arabia). Kansi: Diana Overton. 208 sivua (pieni fontti).

Susheila Nasta (ed.): Writing Across Worlds. Contemporary writers talk, 2004

Tilasin tämän kirjan kaukolainana sen kirjailijanimien houkuttelemana, mikä oli hyvä, koska en varmaan olisi poiminut sitä kirjaston hyllystä luettavakseni - pintapuolisesti selailtuna pienifonttinen kirja vaikutti aika tylsältä haastattelukokoelmalta. Kirjailijahaastattelujen kokoelma se onkin, muttei ollenkaan tylsä, vaan suurimmalta osaltaan oikein mielenkiintoinen, koska melkein kaikki kirjan kirjailijat olivat afrikkalais-, intialais-, japanilais- tai karibialaistaustaisia (eli suurimmaksi osaksi vanhoista brittien siirtokunnista; useimmat myös asuivat haastatteluhetkellä Englannissa).

Tämän takia kirjan mielipiteet ja sisältö olivat virkistävän erilaisia lähinnä valkoisiin ihmisiin painottuvaan lukemiseeni verrattuna, ja ne antoivat uusia näkökulmia esimerkiksi maahanmuuttajuuteen, rotuun, rasismiin, kolonialismiin ja siitä eroon pääsyyn, kieleen, kirjoittamiseen ja identiteettiin, ja nimenomaan sellaisten ihmisten suulla, joille nämä asiat eivät yleensä ole yhtä selviä kuin valtakulttuurien edustajille. Haastattelijat itsekin olivat kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita tai kriitikkoja, haastattelut olivat useimmiten varsin syvällisiä ja avoimia, eivätkä mielipiteet aina sellaisia kuin odottaisi.

Haastattelut on alunperin julkaistu brittiläisessä Wasafiri-kirjallisuuslehdessä. Sen ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1984, ja Susheila Nasta oli sen päätoimittaja ainakin 20 ensimmäisen vuoden ajan. Wasafiri on nostanut esiin mustien brittiläisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja karibialaisten teoksia osana kirjallisuuden valtavirtaa, ja tämän kirjan kirjailijoista huomaa, miten elinvoimaista ja taitavaa tämä kirjallisuus on: kirjailijoiden joukossa ovat esimerkiksi suomeksikin käännetyt ja myös meillä arvostetut Bernardine Evaristo, Ngugi wa Thiong'o, Abdulrazak Gurnak, Chinua Achebe, Wole Soyinka, V. S. Naipaul, Salman Rushdie, Kazuo Ishiguro, Michael Ondaatje ja Zadie Smith. Vain kaksi kirjan kirjailjoista ovat valkoisia, Maggie Gee ja Marina Warner, mutta heidänkin teoksessa käsitellyt kirjansa liittyvät esimerkiksi rasismiin. Wasafiria julkaistaan nykyäänkin.

Kirjasta jäi mieleen esimerkiksi se, että Wole Soyinka vaikutti melkoisen seksistiseltä - vähemmistöön kuuluminen ei tarkoita automaattisesti sitä, että ymmärtäisi ja tukisi muita (kulttuurisia) vähemmistöjä. Kenialainen Ngugi wa Thiong'o (s. 327) kirjoitti ensimmäiset kirjansa englanniksi, mutta myöhemmät hän kirjoitti äidinkielellään gikuyulla. Hänen mielestään afrikkalaista kirjallisuutta pitäisi kirjoittaa ensin afrikkalaisilla kielillä ja kääntää vasta sitten tarvittaessa englanniksi ja muille kielille. Ja muistaakseni (en enää löytänyt tätä kohtaa) joku intialaistaustainen kirjailija sanoi, että Intiassa intialaisilla kielillä kirjoitettu kirjallisuus on paljon kiinnostavampaa kuin englanniksi kirjoitettu, eli aivan päinvastainen käsitys kuin intialaisen kirjallisuuden antologian toimittaneilla Salman Rushdiella ja Elizabeth Westillä.

Runoilija, romaani- ja näytelmäkirjailija Jackie Kay (s. 237) on hyvä esimerkki identiteetin määrittelyn vaikeudesta. Hänen äitinsä oli skotlantilainen ja isänsä nigerialainen, valkoinen skotlantilaispariskunta adoptoi hänet ja hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa Glasgow'ssa, josta muutti Lontooseen ja sitten Manchesteriin. Onko hän sitten skotti, britti vai nigerialainen? Valkoinen vai musta? Vai ei mitään näistä? Onko hänellä oikeus kirjoittaa mustista tai valkoisista, skotlantilaisista, briteistä tai nigerialaisista? Vai ei kenestäkään? Totta kai on oikeus, kaikista näistä ja muistakin, jos hän pyrkii kirjoittamaan totuudenmukaisesti ja rehellisesti. Kaunokirjallista teosta pitäisi minusta arvostella omilla ansioillaan, ei sen kirjoittajan sukupuolen tai rodun mukaan (vaikka näillä onkin merkitystä), eikä mikään vakavasti otettava kirja varmaan nykyään väitä kertovansa koko totuutta ja ainoaa totuutta kuvaamastaan ryhmästä.

Minua häiritsee kirjallisuuden omimiskeskustelussa (sen verran mitä siitä tiedän, mikä on aika vähän) biologisointi - ihan kuin palattaisiin sadan, parinsadan vuoden takaiseen aikaan ja ajateltaisiin, että ihmisessä on tärkeintä ja oleellisinta esimerkiksi hänen sukupuolensa, "rotunsa" (joka ei siis ole biologinen käsite, vaan kulttuurinen) ja muu taustansa, ja että nämä ovat ylittämättömiä esteitä toisenlaisten ryhmien ymmärtämiselle ja kuvaamiselle. Minua häiritsee siinä myös se, että lukijan ajatellaan olevan täysin kritiikitön ja hyväksyvän tekstin annettuna ottamatta huomioon sitä, kuka tekstiä kirjoittaa. Biologia ei ole ihmisessä olennainen tekijä, mutta se kuitenkin vaikuttaa hänen kokemuksiinsa joskus paljonkin ja esimerkiksi naiskirjoittajilla on enemmän tietoa naisten elämästä ja naisena elämisestä kuin mieskirjoittajilla, joten kirjoittajan tausta kannattaa huomioida.

Kaikki kirjailijat ovat kuitenkin ihmisiä, joten heillä on lähtökohtaisesti kyky ja mahdollisuus ymmärtää toisia ihmisiä. Joissakin tapauksissa ennakkoluulot voivat tietysti sumentaa heidän käsityksiään tai kokemuksen puute voi hienovaraisemmin saada heidät antamaan jostakin ryhmästä pintapuolisen ja epätoden käsityksen, minkä takia on hyvä pitää mielessä se, kuka tekstiä kirjoittaa. Ainakin tottuneemman lukijan voi kuitenkin olettaa huomaavan tekstistä, jos jokin ryhmä esitetään siinä johdonmukaisesti huonossa valossa, sekä myös suhtautuvan kirjaan tietyllä varovaisuudella, jos kirjailija kuvaa siinä toisen ryhmän (varsinkin vähemmistön) edustajia tai kokemuksia, joita hänellä itsellään ei tiettävästi ole ollut. Mutta taas toisaalta jossakin kirjassa annettu elävä kuva jostakin ihmisestä tai ihmisryhmästä saattaa jäädä lukijan mieleen leimaamaan tätä ihmistä tai ihmisryhmää, vaikka lukija tiedostaisikin sen, ettei kuva välttämättä ole oikea. Eli ymmärrän luullakseni omimiskeskustelun taustalla olevan idean, tai osan siitä, vaikken pidäkään siihen liittyvästä biologismista, ahtaudesta ja joustamattomuudesta.

Kirja oli mielenkiintoinen, monipuolinen ja vaihteleva, ja se sai minut kiinnostumaan muutamista siinä esitellyistä kirjailijoista. Kartanon kruunaamaton lukija on kirjoittanut yhden kirjassa haastatellun kirjailijan, Sam Selvonin, klassikosta The Lonely Londoners.

Kirjan 31 kirjailijaa: Sam Selvon, Wole Soyinka, Wilson Harris, Lorna Goodison, Chinua Achebe, Moyez Vassanji, Jamaica Kincaid, Joan Riley, V. S. Naipaul, Caryl Phillips, Salman Rushdie, Nayantara Sahgal, Vikram Seth, Kazuo Ishiguro, Maxine Hong Kingston, George Lamming, Rohinton Mistry, Keri Hulme, Amit Chaudhuri, David Dabydeen, Jackie Kay, Michael Ondaatje, Zadie Smith, Bernardine Evaristo, Ama Ata Aidoo, Maggie Gee, Nadine Gordimer, Ngugi wa Thiong'o, Monica Ali, Abdulrazak Gurnah ja Marina Warner.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2000-luku. Helmet-haaste 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa. (No, ainakin on kirjoitettu, ja kerrotaan siitä.)

Edit 13.3.23 (lisätty toiseksi viimeisen kappaleen lopussa olevat kaksi virkettä ym.), 14.3.23, 7.8.23 (lisätty sadan vuoden lukuhaaste).

Susheila Nasta (ed.): Writing Across Worlds. Contemporary writers talk, 2004. Routledge. 381 sivua.

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille. Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus (How to Argue With a Racist, 2020)

Rasismi on paitsi julmaa, myös tyhmää. Siksi onkin hyvä, että brittiläinen geenitutkija Adam Rutherford kertoo kirjassaan syistä, miksi rasismia ei voi perustella tieteellisesti. Rutherfordilla itsellään on (muun muassa) intialaisia sukujuuria, joten hänellä on myös henkilökohtaisia kokemuksia rasismista. Kirjallaan hän haluaa antaa ihmisille välineitä ja tieteellisiä argumentteja käytettäväksi rasisteja vastaan.

Eräs esimerkki rasististen käsitysten höpsöydestä on se, että jotkut yhdysvaltalaiset uusnatsit ovat ladanneet nettiin videoita itsestään juomassa lehmänmaitoa tarkoituksenaan osoittaa kuuluvansa tietynlaiseen kansanryhmään - oletettavasti muita parempaan, vaikken ymmärräkään millä tavalla maidon juominen olisi erityinen sankariteko. Geenimutaatio, joka mahdollistaa laktoosin hajottamisen ja näin maidon juomisen, on kuitenkin eurooppalaisten lisäksi yleinen myös kazakeilla, etiopialaisilla, tutseilla ja khoisaneilla - eli maitoa juodessaan uusnatsit osoittavat kuuluvansa samaan ryhmään näiden ryhmien kanssa - sekä yleensäkin monilla sellaisilla seuduilla, joilla karjanhoito oli kauan tärkeä elinkeino (33-34).

Rutherford kertoo pitkähkön johdantoluvun jälkeen rasististen ajatusten ja teorioiden historiasta länsimaissa sekä tieteen yhteydestä rotuun liittyviin käsityksiin. Kirjassa käsitellään esimerkiksi ihmisten ABO-verityyppijärjestelmää, jossa minusta oli sivuseikkana kiinnostavaa, että myös vanhan maailman apinoilla ja gibboneilla on sama ABO-järjestelmä kuin ihmisillä (62). Itselleni jo tuttu tieto oli se, että suurin osa (noin 85 prosenttia) geneettisestä vaihtelusta on perinteisten "rotujen" sisällä, ei niiden välillä - vain 6 prosenttia liittyy rotuun (63). Geneettinen monimuotoisuus on suurinta Afrikassa: kaksi eri heimoihin kuuluvaa Etelä-Afrikan san-kansan jäsentä poikkeavat geeneiltään enemmän kuin britit, srilankalaiset tai maorit toisistaan (71). Geenit eivät liity ihonväriinkään mitenkään suoraviivaisesti (76).

Toisessa luvussa Rutherford käsittelee sitä arkiajattelulle hyvin hämmentävää seikkaa, että kun mennään tarpeeksi kauas menneisyyteen - eikä tarvitse mennä edes kovin kauas - tällöin eläneet ihmiset ovat olleet kaikkien nykyisin elävien ihmisten esivanhempia. Eurooppalaisilla tämä identtisten esivanhempien piste (IAP) on 900-luvulla, ja maailmanlaajuinen identtisten esivanhempien piste sijoittuu vain 3400 vuoden taakse: Jokainen nykyisin elävä polveutuu koko maailman väestöstä 1300-luvulla eaa. (86, 87) Esimerkiksi egyptiläinen 1300-luvulla eaa. elänyt faarao Tutankhamon on näin minun, mutta samalla myös polynesialaisten, Australian aboriginaalien, perulaisten, kanadalaisten ja kaikkien muidenkin nykyään elävien ihmisten esi-isä (olettaen että hänen sukulinjansa on jatkunut tähän asti). Kummallista, mutta uskotaan. Me ihmiset olemme siis kaikki sukua keskenämme, asummepa missä päin maailmaa tahansa tai näytämmepä miltä tahansa.

"Puhdasrotuisia" ihmisiä ei ole olemassakaan, koska ihmisyhteisöt ovat aina sekoittuneet keskenään, mikä on hyvä asia, koska se vähentää sisäsiittoisuutta. Geenit myös "laimenevat" paljon ajan myötä: nykyihminen ei ehkä ole geneettisesti enää mitään sukua 1700-luvun puolivälissä eläneelle esivanhemmalleen, koska hänellä on jäljellä vain tuhannesosa tämän geeneistä (98).

Kirjan kolmannessa ja neljännessä luvussa käsitellään ajatusta siitä, että mustat olisivat parempia juoksijoita ja yleensä urheilijoita kuin valkoiset, ja että valkoiset tai "kaukaasialaiset" olisivat älykkäämpiä kuin mustat (ja tyhmempiä kuin juutalaiset) ja osoitetaan nämä monien esimerkkien ja perustelujen avulla harhakäsityksiksi. Geenit toki vaikuttavat jonkin verran ihmisen kykyihin, mutta kykyihin vaikuttavat geenit ovat jakautuneet tasaisesti eri "rotujen" edustajien keskuuteen. Kykyjen kehittymisessä geenejä paljon tärkeämpiä asioita ovat kulttuuri, lapsena saatu kannustus, koulutus ja muut opiskelu- ja harrastusmahdollisuudet sekä myös hyvä ravinto ja terveydenhoito.

Oma esimerkki: jos tehdään älykkyystestit 15-vuotiaille, joista toiset ovat eläneet köyhyydessä virikkeettömässä ympäristössä, saaneet huonoa ravintoa pikkulapsesta saakka, sairastelleet huonon terveydenhoidon takia, eivät ole koskaan käyneet koulua eivätkä ole oppineet lukemaan tai ovat saaneet vain vähän ja heikkolaatuista opetusta, ja toisaalta sellaisille, jotka ovat kasvaneet hyvätuloisessa kodissa ja monenlaisia kulttuuripalveluita tarjoavassa yhteiskunnassa, saaneet paljon virikkeitä ja voineet harrastaa mieleisiään asioita, saaneet hyvää ruokaa ja terveydenhoitoa koko elämänsä ajan sekä saaneet laadukasta ja monipuolista opetusta tasa-arvoisissa kouluissa ja kannustusta opiskeluun vanhemmiltaan ja ympäristöltään, on ihan selvää kummat menestyvät ryhmänä älykkyystesteissä paremmin, täysin ihonväristä riippumatta. Ja joka tapauksessa kannattaa muistaa, että se, mistä älykkyystestin tulokset kertovat - en sano älykkyys, koska älykkyys on paljon tätä laajempi asia - on vain osa ihmisen persoonaa, ja se jättää ulkopuolelleen monta tärkeää luonteenpiirrettä ja kykyä.

Eli kirjan lopputulemana on se, että rotu on sosiaalinen luomus, sitä ei biologisesti ole olemassa. Jokaiseen ihmiseen pitää siis suhtautua yksilönä, ei jonkin epätieteellisen "rodun" edustajana. Kun tapaa erimaalaisia (ja eriuskontoisia) ihmisiä, huomaa, että nämä ovat keskenään monella tavalla erilaisia, kuten suomalaisetkin. Kirjan kieli on sujuvaa ja Veli-Pekka Ketolan käännös selkeä ja hyvin tehty. Vaikka kirjassa käsitellyt asiat ovat joskus hankalia, Rutherford on varmasti tehnyt paljon töitä saadakseen tekstistä ymmärrettävää ja on myös onnistunut siinä ihan hyvin. En ole millään tavalla aiheen asiantuntija (vaikka olinkin ainakin yhdessä kohdassa eri mieltä Rutherfordin kanssa, mutta melko sivuseikasta), mutta kirja tuntuu vakuuttavalta ja tieteelliseltä. Kirjaa voi siksi hyvin suositella niille, jotka ovat kiinnostuneita tieteen nykykäsityksestä "rotuun" liittyvästä genetiikasta.

Muita kirjoituksia on ainakin täällä: Kirjallisuutta ja tutkimusta, Kirjavinkit, KU.fi.

Edit 28.10.22, 29.10.22, 2.11.22.

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille. Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus, 2021 (How to Argue With a Racist, 2020). Bazar. Suomennos: Veli-Pekka Ketola. Kannen tekijää ei mainittu. 190 tekstisivua.

Robert Specht: Tisha - erämaakoulun opettajatar, 1978 (Tisha. A Story of a Young Teacher in Alaska Wilderness, 1976)

Otin tämän kirjan luettavakseni aiheen ja tapahtumapaikan takia: se sijoittuu kultaryntäyksen jälkeiseen 1920-luvun Alaskaan pieneen Chickenin kylään, jonne 19-vuotias Anne Hobbs tulee vuodeksi opettamaan kylän asukkaiden yhdeksää lasta. Olin olettanut tämän olevan melko viihteellistä, kevyttä ja ehkä vähän romanttista luettavaa, mutta illuusioni karisivat jo heti alkusivuilla Spechtin kuvatessa Annen päivien pituista rankkaa ratsastusmatkaa syrjäiseen Chickeniin kuormavaljakon kuljettajan kanssa, sekä lohduttoman köyhää intiaanikylää, jossa matkalaiset vierailevat. Kirjassa ei jatkossakaan peitellä kylmyyttä, likaisuutta, väsymystä tai muita epämiellyttäviä asioita vaikkei niitä kovin paljon korostetakaan, joten sen kuvaus tuntuu realistiselta - lukuun ottamatta sitä, että lopun nyrkkitappelussa toinen tappelijoista olisi todellisuudessa varmasti saanut aivovamman tai vahingoittunut muuten vakavasti sen sijaan että olisi viiden minuutin päästä noussut pirteänä pystyyn.

Kirjan pääteema ei myöskään ollut se, mitä odotin. Opettamista kylän pienessä koulussa toki kuvataan jonkin verran, muttei kovin paljon. Tärkein teema kirjassa on rasismi. Chickenin kylässä asuu sekä intiaaneja että valkoisia ja jotkut intiaanit saattavat olla kylässä pintapuolisesti hyväksyttyjä, mutta monet kylän valkoisista pitävät intiaaneja alempiarvoisina ihmisinä eivätkä usko (tai halua sallia) näistä koskaan tulevan mitään, olivat nämä miten lahjakkaita tai älykkäitä tahansa. Osalle valkoisista tämä on todellinen uskonkappale, ja he kääntyvät nopeasti Annea vastaan, koska tällä ei ole minkäänlaisia ennakkoluuloja intiaaneja kohtaan. Nuoruudestaan huolimatta Anne ei anna pelotella itseään ja pitää puolensa, ja hänellä on kylässä myös muutama auttaja. Kotona häntä tukee aluksi ynseä nuori Nancy, jonka Anne on ottanut kanssaan asumaan tämän äidin pyynnöstä ja joka ei ole vielä oppinut lukemaan kouluvuosistaan huolimatta.

Tilanne kirjassa on jonkin verran monimutkaisempi kuin se, että valkoiset vain sortaisivat intiaaneja, jotka parantaisivat elämäänsä, jos vain saisivat siihen mahdollisuuden. Joissain tapauksissa tämä toki pitää paikkansa, mutta kurjassa intiaanikylässä asuvat intiaanit eivät yritä tehdä mitään olojensa parantamiseksi (kirjassa tarjotaan eräänlainen selitys tähän), ja Chickenissä asuva intiaaniperhe asettuu osittain valkoisten puolelle Annea vastaan, koska pelkää menettävänsä sen horjuvan hyväksynnän, jonka on vuosien myötä onnistunut saamaan itselleen.

Kylän totuttu hierarkia häiriytyy, kun Anne ottaa ensin kouluun oppilaaksi intiaaniäidin pojan Chuckin, jonka valkoinen isä asuu Chickenissä, muttei välitä pojastaan mitään. Jo Chuckin kouluun päästäminen herättää pahaa verta, mutta se ei ole mitään siihen verrattuna, kun Anne päättää Chuckin äidin kuoltua adoptoida Chuckin ja tämän siskon Ethelin. (Kirjan nimi Tisha tulee Chuckin murteellisesti sanomasta teacher-sanasta.) Anne kasvaa tapahtumien ja vaikeuksien myötä.

En pystynyt saamaan selville, mistä oli kysymys, mutta tunsin itseni toden totta erilaiseksi - aivan kuin olisin koko ikäni yrittänyt olla sellainen kuin toiset ihmiset, esimerkiksi vanhempani tai herra Strong tai kaikki Chickenin asukkaat halusivat minun olevan. Nyt aioin olla oma itseni. En aikonut ruveta hankalaksi tai alkaa ladella ilkeyksiä, mutta tästä lähtien ihmiset saisivat hyväksyä minut sellaisena kuin olin. ... Tuntui kuin olisin yhtäkkiä tullut täysikasvuiseksi, aivan kuin olisin ollut siihen saakka nuori tyttö, enkä enää olisikaan. (185)

Anne on Chickeniin saavuttuaan ystävystynyt lahjakkaan ja ystävällisen intiaanimiehen Fredin kanssa, ja heidän ystävyytensä on vähitellen kasvanut rakkaudeksi. Kukaan ei tunnu pystyvän hyväksymään tätä, ja Fred muuttaa joksikin aikaa pois kylästä, jottei aiheuttaisi vaikeuksia perheelleen tai Annelle, vaikka tämä on itse valmis nousemaan kaikkia vastaan. Kirja huipentuu pitkään ja jännittävään takaa-ajoon koiravaljakoilla (jonka syytä en tässä kerro, jos joku haluaa lukea kirjan itse).

Alaskan kesytön luonto, jota Anne oppii rakastamaan, välittyy hyvin kirjan sivuilta, samoin pienen kylän sosiaaliset suhteet. Specht on vahvempi ympäristön kuin henkilöiden kuvauksessa, mutta hän antaa kuitenkin hyvän käsityksen henkilöiden luonteista. Kirja on myös puheenvuoro rasismia vastaan. Tämä ei ole sellainen kirja, jollaisia yleensä luen, mutta kyllä se silti kannatti lukea.

Robert Specht: Tisha - erämaakoulun opettajatar, 1978 (Tisha. A Story of a Young Teacher in Alaska Wilderness, 1976). Uusi kirjakerho/Karisto. Suomennos: Auli Hurme. Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 303 sivua.

Sister Abegail Ntleko: Empty Hands. A Memoir, 2015

Tämä ohut kirja oli todella vaikuttava ja valloittava lukukokemus. Se kertoo eteläafrikkalaisen 1930-luvun lopulla syntyneen zulu-heimoon kuuluvan Abegail Ntlekon elämäntarinan. "Sister" hänen nimensä edessä ei tarkoita nunnaa, kuten ensin luulin, vaan sairaanhoitajaa, mikä on hänen kohdallaan uskomattomalla sinnikkyydellä ansaittu, todella tärkeä ja merkityksellinen arvonimi. Kirjoitan kirjasta paljon, koska siinä on paljon kiinnostavia asioita ja sitä ei ehkä ole helppo löytää.

Ntleko syntyi 13-lapsisen perheen toiseksi nuorimpana lapsena köyhässä pikkukylässä savimajaan. Hänen jälkeensä syntynyt lapsi kuoli vauvana ja myös hänen äitinsä kuoli pian viimeisen lapsen syntymän jälkeen; silloin seitsemän perheen lapsista oli kuollut. Ntlekon isä oli monien vaikeiden kokemustensa takia alkoholisoitunut ja käytti lähes kaikki rahansa alkoholiin ja kannabikseen, ja Abegail joutui lapsena usein hakemaan hänet keskellä yötä hevosella kotiin hänen ryyppyreissuiltaan. Vanhempien sisarusten lähdettyä kotoa Abegail jäi 6-vuotiaana ainoana huolehtimaan isästään ja taloudenhoidosta, mikä tarkoitti jatkuvaa työtä. Hän oli usein öisin yksin ja pelkäsi pimeää, jolloin häntä auttoi paljon perheen koira Chomi, mikä opetti Abegailin rakastamaan eläimiä. Abegail halusi opiskella ja pyysi isäänsä jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen, päästämään hänet kouluun, mutta tämä kieltäytyi aina siihen asti kun Abegail oli 14-vuotias.

Näistä lähtökohdista voisi luulla, että Ntleko olisi vihainen, katkera ja syyttelevä ja että tämä kirja olisi tarina köyhyydestä ja epätoivosta, mutta ei. Vaikka hänellä ei koskaan varmasti ollutkaan paljon rahaa, köyhä hän ei ollut. Ntleko löytää hyvää kaikista ja kaikesta ja hänessä on hiljaista päättäväisyyttä ja itsepäisyyttä, joiden avulla hän raivasi tieltään valtavan suuria esteitä. Hän sanoo esimerkiksi isästään, että vioistaan ja ongelmistaan huolimatta tämä jumaloi lapsiaan, kertoi tarinoita ja vitsejä ja nukutti kärsivällisesti Abegailia iltaisin tämän ollessa pieni. Hän myös opetti Abegailille elämänviisautta: kerran hän pyysi tätä tuomaan hänelle hiekkaa käsissään, ja kun Abegail oli hänen edessään kädet täynnä hiekkaa, isä tarjosi tälle kuorittua banaania, jota tämä ei voinut ottaa vastaan. Isä sanoi, että "kun kätesi ovat jo täynnä, on hankala ottaa vastaan mitään, vai mitä? Ensin täytyy päästää irti. Pystyt ottamaan elämässä vastaan uutta vasta kun kätesi ovat tyhjät" (6).

Pitkän taistelun jälkeen Abegail pääsi vihdoin ensimmäisen kerran kouluun 14-vuotiaana. Hän kertoi ensimmäisenä päivänään koulussa haluavansa sairaanhoitajaksi, jolloin kaikki - myös kaksi hänen opettajaansa - nauroivat vatsansa kipeiksi, koska tämä tarkoitti sitä, että hän olisi ollut yli 30-vuotias valmistuessaan. Abegail ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoi sisukkaasti ja teki töitä kotona ja koulussa sekä rahan ansaitsemiseksi. Elämä sujui, kunnes koulupuku ja kengät tulivat koulussa pakollisiksi. Hänellä ei ollut varaa näihin (hänellä ei ollut koskaan ollut kenkiä) ja ainoa vaihtoehto olisi ollut naimisiinmeno, joten hän karkasi 18-vuotiaana kotoa ja meni kaupunkiin töihin kotiapulaiseksi vuoden ajaksi, kunnes pystyi taas palaamaan kotiin ja kouluun. Kaupungissa hän oppi myös englantia. (22-25)

Ntleko alkoi saada naimatarjouksia 15-vuotiaasta lähtien, mutta hän torjui päättäväisesti kaikki kosijat sanoen, ettei niin köyhää tyttöä kannata naida tai ilmoittaen suoraan, että haluaa kouluttautua. Vanhempana (ehkä 25-vuotiaana) hän sanoi, että miesten kannattaa etsiä nuorempi vaimo. Lopulta Ntleko onnistui suorittamaan sekä peruskoulun, lukion että sairaanhoitajakoulun ja valmistui sairaanhoitajaksi ehkä 36-vuotiaana. Hän hankki tarpeen mukaan lisäkoulutusta ja pätevöityi myöhemmin myös psykiatriseksi hoitajaksi ja silmätautien hoitajaksi.

Vaikka Ntleko ei mennyt koskaan naimisiin, hänellä oli kymmeniä lapsia. 32-vuotiaana hän adoptoi ensimmäisen lapsensa, Zuzun. Elämänsä aikana hän adoptoi yhä uusia lapsia - kaikki orpoja, joita kukaan muu ei halunnut, ja joilla oli usein psykologisia ongelmia. Eri aikoina perhe - Ntleko ja ehkä 10-15 lasta - asuivat tilanpuutteen takia kaikki samassa huoneessa. Yhdessä vaiheessa Ntlekon ollessa viikolla muualla töissä lapset asuivat muistaakseni hänen siskonsa luona.

Todella liikuttava esimerkki adoptiosta on Busisiwe-vauva, jonka 14-vuotias raiskattu äiti oli kuollut aidsiin kolme päivää lapsen syntymän jälkeen. Busisiwella oli aids ja hänen sanottiin olevan sokea, kuuro ja jälkeenjäänyt, ja sydänvian takia hänen ei odotettu elävän vuotta kauempaa. Vauva oli halvaantunut, ei pystynyt kannattelemaan päätään, hänen hengityksensä rahisi ja hänen kehonsa oli täynnä haavoja eikä hän pystynyt ensin syömään. Niin paljon kuin mahdollista, Ntleko kantoi häntä sylissään ja puhui hänelle, muttei saanut häneltä mitään reaktiota muutamaan kuukauteen. Sitten vauva alkoi nostaa kättään ja reagoida ääniin, ja kolme vuotta myöhemmin Busisiwe pystyi puhumaan ja laulamaan, harjoitteli konttausta ja kävi esikoulua. (92-94)

Ntleko työskenteli sairaanhoitajana hyvin syrjäisillä ja köyhillä alueilla - pohjoisessa Zulumaassa kyliin mentiin lentokoneella - joissa ihmiset kärsivät nälästä, tuberkuloosista, leprasta, jäykkäkouristuksesta, lavantaudista, poliosta ja muista taudeista. Tästä huolimatta ihmiset auttoivat toisiaan ja iloitsivat avusta. Ntleko ryhtyi kitkemään tauteja rokotuksilla ja antamaan muuta hoitoa. Työn määrä oli suunnaton, ja Ntleko suunnittelikin lääkärin avulla kahden kuukauden opetusohjelman, jonka avulla koulutettiin usein lukutaidottomia paikallisia naisia synnytysavustajiksi (Traditional Birth Attendants). Nämä tekivät perusdiagnooseja, antoivat lääkkeitä, kirjoittivat lähetteitä ja auttoivat muissa asioissa. Näin lääketieteellistä apua saatiin paljon useamman ihmisen ulottuville (44-45). Ntleko kysyi neuvoa ja otti mukaan hoidon suunnitteluun myös perinteisiä parantajia, joiden psykologista ymmärrystä ja muita taitoja hän arvosti (esim. s. 61-62).

Ntleko perusti myös naisten keskusteluryhmän (naiset saattoivat alkaa juoda vain sen takia että olivat yksinäisiä) ja nuorten kuoron. Myöhemmin Ntleko organisoi vapaaehtoisauttajien (community care workers) verkoston, jotka auttoivat alueensa perheitä (76-77).

Köyhällä Underbergin alueella tarvittiin sairaanhoitajaa todella kipeästi; kukaan ei halunnut sinne töihin, koska alue oli syrjässä kaikesta. Ntleko oli ainoa sairaanhoitaja siellä (kaksi lääkäriä, joista toinen oli eläkkeellä, eivät olleet käyneet syrjäisemmillä alueilla ollenkaan). Hänellä oli ensimmäisen kuukauden aikana 400 potilasta, toisen kuukauden aikana 800 ja kolmannen kuukauden aikana 3000 potilasta; hänen työpäivänsä eivät loppuneet vielä kahdelta yölläkään. Hän tuntuu olevan niitä harvoja ihmisiä, jotka selviävät todella vähällä unella tai lähes kokonaan ilman sitä. (55)

Rasismista ja apartheidista puhutaan kirjassa todella vähän, melkein vain kirjan tässä kohdassa. Ntlekon tultua Underbergiin valkoiset maanviljelijät pyysivät heti, että hänet korvattaisiin valkoisella sairaanhoitajalla, jolloin Ntleko järjesti tapaamisen maanviljelijöiden vaimojen kanssa ja alkoi kiertää alueen maatiloilla puhumassa viljelijöiden kanssa. Eräällä tällaisella matkalla eräs maanviljelijän vaimo antoi koiralaumansa hyökätä Ntlekon kimppuun; koirat purivat tätä ja repivät tältä vaatteet kokonaan pois pikkuhousuja lukuun ottamatta. Jos Ntleko olisi lähtenyt karkuun, koirat olisivat luultavasti tappaneet hänet.

Ntleko paranteli puremiaan ja ruhjeitaan kaksi viikkoa ja mietti miten suhtautua asiaan. At first, I was angry with the farmer's wife, and then I was angry with myself, and then I noticed how both kinds of anger fed off each other, and I thought, This isn't helping anybody. After all, the incident didn't have a large impact on my life. In short, I let go. Vaikka Ntlekoa kehotettiin ilmoittamaan asiasta poliisille, hän ei tehnyt sitä. Ntlekon tavatessa maanviljelijän vaimon myöhemmin tämä kertoi miehensä käskeneen ostaa hänelle uudet vaatteet, mutta Ntleko ei tarvinnut edes tätä. So I forgave her, and she never gave me a hard time again. In fact, she was friendly after that. It was a horrible experience but one that taught me that at the end of the day, it's much easier to understand, to forgive, and let go. (56, 57)

Vähitellen alueen valkoinen yhteisö hyväksyi Ntlekon ja alkoi kutsua hänet päivällisille ja pitämään puheita kouluissa. It was really a rather loving group; they just had to get used to me. My strategy was and still is to try to meet the people where they are in their lives and accept them. There is little hope of improving our relationships if we begin by assigning blame. I just refused to play into the racist game. There was so much hurt on each side, I knew somebody had to make the first step. Once I understood that, it really was quite easy. (57) Ntleko myös integroi alueen kirkot niin, että mustat ja valkoiset alkoivat käydä samoissa jumalanpalveluksissa. Lopulta alueelle saatiin myös klinikkarakennus ja lisää työntekijöitä. (65)

Ntleko kääntyi 17-vuotiaana kristinuskoon, ja uskonto oli hänelle siitä asti hyvin tärkeä asia elämässä, koska se antoi hänelle suunnan ja auttoi häntä luottamaan siihen, että huolensa voi aina uskoa jollekulle, joka auttaa. Kirja ei kuitenkaan ole uskonnollinen eikä uskonnosta puhuta siinä kovin usein. Uskonto ei saanut Ntlekoa tuomitsemaan tai suhtautumaan ennakkoluuloisesti kehenkään, esimerkiksi homoihin tai buddhalaisiin, vaan hän suhtautui kaikkiin ihmisiin yhtä avoimesti ja hyväksyvästi. Today, I think it may not matter all that much what religion one adheres to, but particularly for a young person it is very helpful to have some belief that supports her in finding her path. (28)

Tautien määrä oli jo ennestäänkin suuri ja terveydenhoitohenkilökunnan määrä pieni, joten aidsin tulo maahan oli hirveä katastrofi; siihen kuoli miljoonia ihmisiä pelkästään Etelä-Afrikassa (68). So many of us were dying. Sometimes I felt death was everywhere I walked. Though I tried to stay with my patients through the worst of it, there were so many. (71) Ntleko perusti aids-hoitopisteitä ja auttoi kuolevia.

Lapset hoitivat sairaita vanhempiaan, saivat samalla usein itsekin aidsin ja näkivät vanhempiensa kuolevan. Vanhemmat lapset joutuivat huolehtimaan pikkusisaruksistaan. Kodittomia orpoja oli kaikkialla, nämä kärsivät monesti nälästä ja joutuivat usein hyväksikäytön kohteeksi. Ntleko adoptoi lisää lapsia. Sitten hän onnistui saamaan rakennukset, puutarhan ja työntekijöitä orpokotia varten ja auttamaan näin useampia lapsia. Muutkin huomasivat hänen työnsä, ja hän sai esimerkiksi Dalai-laman Unsung Heroes of Compassion -palkinnon.

Ntleko puhuu kirjan alkupuolella ja lopussa ubuntusta, afrikkalaisesta yhteisöllisyyden ja toisten auttamisen tavasta tai perinteestä.

As a child, I was very lucky that I could still experience a culture in which the understanding of ubuntu was still alive. We truly are who we are through our community. When we help another person, we truly help ourselves, and when we do something that makes us grow, it benefits the community. There is no difference. People sometimes call me "selfless" because I have done so much for other people; while that is very kind of them, I don't think they fully understand. What would it make me if I ignored the suffering of others, if I cut myself off? Serving the community is an expression of the exact same desire that made me challenge my station in life; there is no difference. Working for others and for ourselves, the energy flows from the same source. When we can't see this, we are prone to live a life that's based on fear instead of faith that things can be better in the world. (120-121)

Kirja kannattaisi minusta kääntää. Se on ihana ja hämmästyttävä kertomus rakkaudesta, työstä, sinnikkyydestä, lempeydestä, anteeksiannosta, viisaudesta ja voimasta. Se kertoo kiinnostavasti eteläafrikkalaisesta lapsuudesta ja elämästä, koulutuksen tärkeydestä, sairaanhoidosta köyhillä alueilla ja toimimisesta asioiden parantamiseksi. Vakavista aiheistaan huolimatta kirja on yllättävän helppolukuinen ja siinä on paljon iloa ja kiitollisuutta. Ntleko löysi aikaa myös pitää hauskaa lastensa kanssa ja ihme kyllä myös lukea kirjoja (hän mainitsee kirjassa yhden lukemansa kirjan).

Edit 14.3.22.

Sister Abegail Ntleko: Empty Hands. A Memoir. One Woman's Journey to Save Children Orphaned by Aids in South Africa. Foreword by Desmond Tutu. Afterword by Kittisaro and Thanissara. 2015. North Atlantic Books. Cover design: Jasmine Hromjak. 127 sivua.

Doris Lessing: The Grass is Singing, 1992 (1950) (lyhennetty versio)

Olen lukenut aiemmin kaksi Doris Lessingin kirjaa, enkä juuri pitänyt niistä, mutta ajattelin silti kokeilla helppolukuista versiota hänen romaanistaan The Grass is Singing (suomennettu nimellä Ruoho laulaa), kun sellainen löytyi kirjaston poistomyynnistä. (Lyhennetyn version lukeminen tuntuu vähän huijaamiselta ja tiedän, että lyhennetyistä versioista puuttuu paljon alkuperäisistä kirjoista, mutta niistä saa silti käsityksen kirjan juonesta, tunnelmasta ja sisällöstä. Monet vieraskieliset helppolukuiset lyhennelmät ovat hyvin tehtyjä, eikä vaikeampien kieli ole mitenkään kovin yksinkertaista.)

The Grass is Singing on mielestäni kaunis nimi, mutta se onkin lainaus T. S. Eliotin runoelman The Waste Land kohdasta, joka kuvaa hylättyä, surullista, autiota kappelia. Tämä sopii kirjan tunnelmaan, koska sen valkoinen aviopari asuu pienessä, huonosti rakennetussa talossa Etelä-Rhodesiassa isolla maatilalla lähes kokonaan eristyneinä. Kaupunkielämästä nauttinut, sihteerinä työskentellyt kolmikymppinen Mary on mennyt naimisiin vähävaraisen tilallisen Dickin kanssa ilmeisesti sen takia, että pelkää jäävänsä vanhaksipiiaksi (en kyllä ymmärtänyt Maryn syitä ja sitä, miksei hän ottanut mitään selvää siitä, minkälaisissa oloissa tulee elämään), mutta ei kestä köyhyyttä, kuumuutta ja yksinäisyyttä, ja vuosien kuluessa menettää koko ajan enemmän otteensa elämästä ja todellisuudesta, masentuu vakavasti ja luovuttaa. Jos taloa pitää ihmisen vertauskuvana, kirjan nimi voi viitata myös Maryn mieleen: kirjan lopussa vain ruoho laulaa Maryn mielen autioituneiden, lohduttomien ja romahtaneiden huoneiden ulkopuolella.

Kirja alkaa lehtiuutisella siitä, että Mary on murhattu ja että murhan on tehnyt pariskunnan musta kotipalvelija Moses, sekä tekstin vihjauksilla siitä, että Maryn ja Mosesin välillä on ollut jotain luvatonta. Kirja kertoo siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty.

Tämän perusteella odotin rakkaustarinaa ja kolmiodraamaa, mutta kirjan painopiste onkin aivan muualla. Vaikka Maryn ja Mosesin suhde onkin tietyssä mielessä hyvin läheinen, se on sitä huonolla tavalla: heidän välillään ei mielestäni ole rakkautta, vaan peiteltyä vihaa, inhoa, halveksuntaa ja valtataistelua, jota käydään joka päivä talon seinien sisällä. Taistelussa Moses alkaa päästä voitolle ja se huipentuu tuohon murhaan. Kirjan tärkein teema (vaikka siinä on muitakin teemoja, esimerkiksi naisten ja miesten suhteet, Maryn vaikea isäsuhde ja jonkin verran myös erilaisten maanviljelijöiden erilainen asennoituminen maahan) on minusta eriväristen ihmisten vääristyneissä suhteissa; siinä, että toiset ihmiset väittävät toisten olevan itseään huonompia.

Tämä ilmenee jo kirjan alussa, jossa kerrotaan sivuhenkilön, rikkaan maanviljelijä Charlie Slatterin, pahoinpidelleen kiukunpuuskassa mustan työläisensä kuoliaaksi ja selvinneen murhasta 30 punnan sakoilla; Moses taas joutuu maksamaan tekemästään murhasta hengellään. Mary ei ole koskaan ennen maatilalle muuttoaan ollut lähemmin tekemisissä tummaihoisten kanssa eikä tiedä, miten toimia näiden kanssa, mistä johtuu suuri osa hänen ongelmistaan maatilalla: hän kohtelee mustia ihmisiä vihamielisesti, epäluuloisesti ja epäreilusti. Ehkä Mary pelkää ja inhoaa mustia sen takia, että hän tiedostaa vaistomaisesti valkoisten rakentaman järjestelmän hataruuden ja pelkää koko rakennelman romahtavan mielessään, jos hän kohtelisi mustia tasa-arvoisina ihmisinä.

Mary ei ole mukava ihminen, eikä juuri kukaan kirjan muistakaan henkilöistä ole miellyttävä ehkä afrikkalaista luontoa ja maata rakastavaa, hyväluonteista Dickiä lukuun ottamatta (jolla hänelläkin on paljon huonoja puolia). Toisenlaisessa, tasa-arvoisemmassa ympäristössä hekin olisivat saattaneet toimia toisin ja elää hyvää elämää. Omassa kaupunkiympäristössään esimerkiksi Mary tuntui onnelliselta, seuralliselta ja mukavalta ihmiseltä.

Kirjassa toistetaan henkilöiden suulla moneen kertaan, että valkoisten täytyy pitää yhtä mustia vastaan, ja että eri kansanryhmien täytyy pysyä erillään. The anger [Tony] had seen in Charlie Slatter's face was 'white society' fighting to defend itself. And that 'white society' could never, ever admit that a white person, and particularly a white woman, can have a human relationship, good or evil, with a black person. For as soon as it admits that, it falls. (14) Kirjasta syntyi minulle sellainen vaikutelma, että syy siihen, että valkoiset yrittivät pitää mustat henkisesti ja fyysisesti erossa itsestään, oli se, että vain sillä tavalla he pystyivät ylläpitämään myyttiä valkoisten paremmuudesta. Jos eri ryhmät olisivat olleet läheisissä kosketuksissa toistensa kanssa, mustat olisivat huomanneet, että valkoiset eivät ole yhtään heitä parempia, vaan aivan samanlaisia ihmisiä kuin he itsekin, ja olisivat alkaneet vaatia maataan takaisin itselleen sekä tasa-arvoista yhteiskuntaa.

Neljännesvuosisata aiemmin kirjoitetussa samoille alueille sijoittuvassa seikkailuromaanissa valkoisen ja mustan ihmisen suhde oli paljon mutkattomampi (joten tämä kirja ei kerro koko totuutta). Lessingin kirja ei ollut mitenkään helppo eikä mukava, vaan ahdistava, enkä juuri pitänyt tästäkään, mutta omana aikanaan tämä romaani toi varmaan tärkeällä tavalla eteläisen Afrikan systeemisen rasismin ja sen seuraukset päivänvaloon. Kirja oli myös Lessingin esikoisteos, ja sellaiseksi se vaikuttaa hyvin taitavalta. Ja kyllä, varmaan paljon kirjan vivahteista ja voimasta jäi puuttumaan, kun ei lukenut tätä kokonaisena versiona; esimerkiksi lukiessani tarkkailin Marya ulkopuolelta, kun taas täydellisen version lukeneet näyttävät päässeen sisään hänen nahkoihinsa.

Monet kirjasta kirjoittaneet ovat olleet ihastuneita ja vaikuttuneita, vaikka jotkut löysivät myös kritisoitavaa: Tarukirja, Suketus, Keltainen kirjasto, Oksan hyllyltä, Lily, Kirjainten virrassa, Voima, Merilintu, Kymmenen puikkoa langalla, Mistä luimme kerran.

Lisäys 29.8.21: Muistaakseni kirjan jossakin kohdassa sanottiin, että Dickillä oli sata mustaa palkollista, ja tämä jäi häiritsemään minua. Miten Dickillä oli varaa näin moneen työntekijään, vaikka häntä sanottiin kirjassa koko ajan köyhäksi ja rahattomaksi? Kuinka suuri maatila oli, kun siellä tarvittiin näin paljon työntekijöitä? Eikö viljelyssä käytetty apuna ollenkaan koneita ja eläimiä (hevosia, härkiä)? Kun kirjassa kerrottiin Dickin kaupanperustamiskokeilusta, mainittiin ostoksilla käyvät mustat naiset. Työskentelivätkö hekin maatyöläisinä vai vain miehet?

Edit 29.8.21.

Doris Lessing: The Grass is Singing, 1992 (1950). Lyhennetty ja kieleltään helpompi versio, taso 4: retold by Andy Hopkins and Joc Potter. Piirroskuvat: David Cuzik. 62 sivua.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, 1984 (To Kill a Mockingbird, 1960)

Tämä kirja on ollut meillä lapsuudestani asti, mutta jostain syystä se on aina tuntunut minusta vaikealta eikä mitenkään kutsuvalta kirjalta, joten se on vain kärsivällisesti odottanut äidin tai minun hyllyssäni. En ole kuitenkaan luopunut kirjasta, koska se on klassikko ja olen ajatellut, että joskus se pitäisi kyllä lukea. Nyt vihdoinkin ryhdistäydyin, ja kirjan aloitettuani lukeminen ei ollutkaan yhtään vaikeaa.

Vierastamiseni saattaa johtua siitä, etten ole koskaan oikein pitänyt lapsikertojista aikuisten kirjoissa, vaikka epäloogisesti pidänkin lasten- ja nuortenkirjoista. Aikuisen on mielestäni hankala mennä lapsen nahkoihin ja esittää hänen ajatuksensa ja kokemuksensa uskottavan tuntuisesti (paitsi, höm, lasten- ja nuortenkirjoissa), ja aikuisten elämä on minusta myös yleensä kiinnostavampaa kuin lasten elämä. Tämän kirjan minäkertojana on 8-vuotias tyttö Scout, ja vaikken usko, että todellinen 8-vuotias pystyisi kertomaan elämästään tällä tavalla, tässä kirjassa kertojan ääni ja kerrontatapa ei kuitenkaan häirinnyt, vaan tuntui luontevalta. (Ja ehkä minun pitää korjata käsityksiäni, tämä on nyt kolmas parin kolmen vuoden sisällä lukemani aikuisten kirja, jossa on ollut lapsikertoja ja josta olen pitänyt.)

Scout asuu Maycombin pikkukaupungissa Alabamassa 1930-luvun puolivälissä isänsä, asianajaja Atticus Finchin, ja 12-vuotiaan veljensä Jemin kanssa. Perheeseen kuuluu myös afroamerikkalainen taloudenhoitaja Calpurnia eli Cal. Lasten äiti on kuollut jo silloin, kun Scout oli 2-vuotias, minkä jälkeen Atticus on kasvattanut lapset Calin avulla parhaansa mukaan. Poikatyttö Scout leikkii pihalla ja naapurustossa yhdessä veljensä Jemin ja naapurin pojan Dillin kanssa, ja kirjan alkupuolella hän aloittaa myös koulun. Jännitystä elämään tuo lähitalossa asuva pelottava erakko Boo Radley.

Pitkän aikaa kirja on naapuruston ihmisten, koulun ja kotielämän kuvausta lapsen näkökulmasta. Scoutilla ja Jemillä on läheinen suhde isäänsä, joka on lempeä, humaani, oikeudentuntoinen ja viisas ja jolla on aina aikaa lapsilleen. Hän puhuu lapsilleen kuin älykkäille, vastuuntuntoisille ihmisille, vaikka ymmärtää myös näiden puutteita. Pidin Atticuksesta henkilönä kovasti, ja kirjassa on minusta yhtenä teemana vanhemmuus: Atticus haluaa elää niin suoraselkäisesti ja oikein, että hän pystyy sanomaan lapsilleen, miten pitäisi elää - hän ei siis odota, että isän asema antaa ihmiselle suoraan oikeuden komennella lapsiaan. Hän ei myöskään vaadi näitä toimimaan vastoin omaa luontoaan. Lapset sanovat isäänsä Atticukseksi, ja sana isä mainitaan kirjassa vain muutaman kerran.

Maycomb on Finchin sisaruksille turvallinen ja leppeä kasvuympäristö, vaikka he eivät kaikista sen asukkaista aina pidäkään. Se alkaa kuitenkin vähitellen näyttää heille myös rumemman puolensa isän uuden asiakkaan takia: tuomari on määrännyt Atticuksen puolustamaan mustaa Tom Robinsonia, jota syytetään köyhän nuoren valkoisen naisen raiskauksesta, mistä on rangaistuksena kuolemantuomio. Tämä ei aiheuttaisi ongelmia, ellei Atticus olisi päättänyt hoitaa tehtävää parhaan kykynsä mukaan ja todella taistella asiakkaansa puolesta sen sijaan että hoitaisi asian vain näön vuoksi. Scoutia ja Jemiä aletaan haukkua koulussa, ja muuta paljon uhkaavampaakin tapahtuu oikeusprosessin hitaasti edetessä. Kirjan loppupuolella on noin 70 sivun pituinen oikeudenkäynnin kuvaus.

- Tulehan tänne, Scout, sanoi Atticus. Minä ryömin hänen syliinsä ja työnsin pääni hänen leukansa alle. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni ja keinutti minua hiljaa. - Se on eri juttu tällä kertaa, hän sanoi. - Tällä kertaa me emme taistele jenkkejä vastaan, me taistelemme ystäviämme vastaan. Mutta muista se, että miten katkeriksi asiat tulevatkin, he ovat yhä ystäviämme ja tämä on meidän kotimme. (104)

Kirjan tempo on rauhallinen, mutta sen tapahtumat ovat kiinnostavia ja jännite ja mielenkiinto säilyy koko ajan. Irrallisiltakin tuntuvat tapahtumat, henkilöt ja asiat nivoutuvat yhteen kirjan lopussa, eikä kirjassa tunnu olevan turhia kohtauksia, vaikka siinä on oikeudenkäynnin lisäksi muitakin teemoja. Kaikki kirjan tapahtumat liittyvät eräänlaiseen muotokuvan rakentamiseen Maycombista, jossa ainakin jotkut lapset näkevät ihmiset ihmisinä näiden ihonväristä riippumatta ja haluavat ja uskovat oikeuden tapahtuvan, kun taas aikuisten asenteet ovat joitakin harvoja ihmisiä lukuun ottamatta luutuneet ja kovettuneet.

Kirjassa oli erikoista se, että vaikka siinä puolustettiin ehdottomasti oikeudenmukaisuutta ja kaikkien ihmisten tasa-arvoista kohtelua lain edessä, siinä ei mielestäni asetettu kuitenkaan kyseenalaiseksi koko sitä yhteiskuntajärjestelmää, jossa valkoiset ja mustat asuvat erillään, jossa heillä on erilaiset oikeudet, jossa heihin asennoidutaan aivan eri tavalla ja jossa valkoisilla on paljon parempi asema kuin mustilla. Esimerkiksi Atticus, jonka kohteliaisuutta kaikille kirjassa korostetaan ja joka teitittelee kaikkia valkoisia, sinuttelee oikeudessa Tom Robinsonia ja puhuttelee tätä vain etunimellä Tomiksi, vaikka hän suhtautuukin hyvin vakavasti tämän puolustamiseen. Ilmeisesti kirjan kirjoitusajankohta näkyy tässä, samoin siinä, että kirjassa käytetään paljon nykyään loukkaavaa sanaa tummaihoisista, vaikka kirjan kirjoitus- ja varmaan suomentamisaikanakin se oli neutraali termi.

Kirjassa on myös pari kiinnostavaa sivuteemaa, ensinnäkin koulu: Scoutin aloittaessa koulun hän osaa jo lukea ja kirjoittaa. Hänen opettajansa paheksuu tätä, koska se sekoittaa opettajan uuden opetusmetodin, ja hän suunnilleen kieltää Scoutia lukemasta tai kirjoittamasta koulussa tai kotona. Toisena sivuteemana on naiseksi kasvaminen tai paremminkin naiseksi kasvattaminen (kuten Simone de Beauvoir sanoi, naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan): Scout käyttää housuja, turvautuu helposti nyrkkeihinsä koulussa tuntiessaan tulleensa kohdelluksi väärin, pitää poikien leikeistä, haluaa oppia ampumaan ilmakiväärillä ja pitää rauhallista, suhteellisen vanhaa isäänsä melkoisena nynnynä. Hänen tätinsä Alexandra käyttää hänestä hänen ristimänimeään Jean Louisea, ja hänen mielestään Scoutin pitäisi käyttää hametta, olla tappelematta ja tehdä tyttöjen juttuja, ja muutenkin tuntuu siltä, että yhteiskunnan odotukset ovat sulkeutumassa yhä tiiviimmin Scoutin ympärille ja muovaamassa häntä odotustensa mukaiseksi.

Kirja ei ole vakavasta aiheestaan huolimatta synkkä, vaan siinä on paljon lempeää huumoria. Oli myös virkistävää lukea Atticuksesta, joka kieltäytyi pitämästä eri tavalla ajattelevia ja vihamielisesti toimivia ihmisiä vihollisinaan ja uskoi, että ihmisen pitää toimia omantuntonsa mukaan ja mahdollisimman oikein. Suomennos töksähteli minusta varsinkin alussa jonkin verran, mutta kirjan edetessä se ei enää häirinnyt. Hyvä, että sain tämän vihdoin luettua.

Kirjasta on paljon innostuneita bloggauksia, esimerkiksi täällä: Kirsin Book Club, Annelin kirjoissa, Vinkki, Kirjavinkit, Nannan kirjakimara, Koulukirjastonhoitajat, Reader, why did I marry him?, Sallan lukupäiväkirja, Kirjan pauloissa, Mitä luimme kerran... Mm. Mummo matkalla on lukenut tämän kirjan eräänlaisen jatko-osan (joka kirjoitettiin ennen tätä ja julkaistiin vasta 2010-luvulla), Kaikki taivaan linnut.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, 1984 (To Kill a Mockingbird, 1960). Koko kansan kirjakerho. Suomennos: Maija Westerlund. Kansi: Seppo Polameri. 374 sivua.

Aulis Ojajärvi (toim.): Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja 2, 1969

Pidän enemmän pinnalta katsoen kevyestä kuin syvällisestä kaunokirjallisuudesta ja yleensä lähinnä välttelen nobelisteja ja vastaavia, koska olen huomannut, etten juuri nauti heidän kirjoistaan (vaikka toki arvostan ihmisiä, jotka lukevat tällaisia kirjoja, ja olen itsekin pitänyt joskus paljon jostakin vakavammasta kirjasta). Pyrin kuitenkin aina välillä sivistämään itseäni, koska on aina mukavaa päästä eroon ennakkoluuloistaan, mikäli mahdollista, ja novellien lukeminen on hyvä keino tutustua tuntemattomiin tai hankalampiin kirjailijoihin.

Tässä kokoelmassa tarkoituksena on ollut tuoda koulussa käsiteltäväksi joukko modernisteja, joiden ansiot monessa tapauksessa ovat suuremmat jonkin muun kirjallisuuden lajin kuin juuri novellin alalla. Valintaperusteena on ollut, että novelli on aiheensa ja sisältönsä puolesta koulukäsittelyyn sopiva ja lisäksi mahdollisesti ajankohtainen. Minusta sen enempää aiheet kuin sisältökään eivät olleet nimenomaan nuorille suunnattuja, vaan yleisesti kiinnostavia (tai ei-kiinnostavia). Tyylilajeja oli realismista symbolismiin ja satiiriin. Tunsin nimeltä monet kirjailijoista, mutta varsinkin pohjoismaalaiset kirjailijat olivat minulle outoja.

Kirjan alkupuolella ajattelin, että tarinat ovat tylsiä ja että kirja olisi kannattanut jättää lukematta, mutta loppujen lopuksi pidin kirjasta, monien sellaistenkin kirjailijoiden novelleista, joista en odottanut pitäväni. Tässä taas lyhyet luonnehdinnat ja tähti merkkinä omasta pitämisestäni. 23 novellista yhden kirjoittaja on nainen, Nadine Gordimer. Novellit ovat kirjailijan syntymävuoden mukaisessa järjestyksessä.

Junichiro Tanizaki: Varas. Köyhä minäkertoja kertoo opiskelustaan koulussa, jossa liikkuu varas, ja jossa jotkut koulutoverit epäilevät häntä varkauksista. Kertoja pohtii varastamisen olemusta ja varkaan moraalia. Tämän novellin asenteet olivat niin japanilaisia, etten oikein ymmärtänyt sitä. (11 s., Japani, 1886-1965)

Jean-Paul Sartre: Muuri. Kolme erilaista miestä saa Espanjan sisällissodassa kuolemantuomion, ja novelli kuvaa heidän viimeistä yötään vankilassa ja suhtautumista tietoon teloituksestaan aamunkoitteessa; kaikki ovat yksin omassa kauhussaan. Minäkertoja saa aamulla mahdollisuuden kertoa toverinsa olinpaikan ja säilyä näin hengissä, mutta tekee tästä vitsin. Tämä oli selvästikin eksistentialistinen novelli, mutten ole koskaan ollut mitenkään innostunut Sartresta. (21 s., Ranska, 1905-1980)

Mihail Šolohov: Vierasta verta. Donin varrella asuva Gavrila-vanhus on menettänyt punaisia vastaan taistelleen kasakkapoikansa sodassa, ja pojan menetys kalvaa sekä Gavrilaa että hänen vaimoaan, jolle Gavrila on inhottavan tyly. Sitten vanha pariskunta ottaa hoitoonsa haavoittuneen kommunistijoukkueen päällikön, josta tulee pitkän toipumisen aikana heille kuin oma poika. (20 s., Venäjä, 1905-1984)

Samuel Beckett: Karkotettu. Tajunnanvirtamainen novelli siitä, kun minäkertoja heitetään alas portaita ja mitä sitten tapahtuu. Lukijalle tapahtumien kulku ja niiden tarkoitus jää kuitenkin aika epäselväksi. (13 s., Irlanti, 1906-1989)

* William Saroyan: Intiaani nimeltä Veturi 38. Nuori armenialaispoika Aram toimii Veturi 38 -nimisen intiaanin autokuskina tämän ostettua pikkukaupungin autoliikkeen kalleimman auton. Ihan sympaattinen tarina ystävällisyydestä. (9 s., USA, 1908-1981)

* Sivar Arnér: Soturin saappaat. Ehkä 1600-luvun Ruotsiin sijoittuva kertomus, jossa seurataan vanhan ja huonokuntoisen suutari Joelin työtä kreivin saappaiden parissa. Joelia ympäröivän maailman armottomuus tulee novellissa selvästi esiin. Kun hänelle tuodaan käsky tehdä uudet saappaat kreivin vieraalle, sotaisalle paronille, hän alkaa miettiä, mihin saappaita käytetään, ja mahdollistaako hän ihmisten tappamisen tekemällä soturille hyvät saappaat. Hän ottaa "älä tapa" -käskyn vakavasti eikä voi hiljentää omantuntonsa ääntä, vaikka tietää kieltäytymisen tarkoittavan todella pahoja seurauksia. Hyvä novelli yksilön mahdollisuuksista tai niiden puutteesta noudattaa omaa vakaumustaan. (16 s., Ruotsi, 1909-1997)

* Angus Wilson: Reaalipolitiikkaa. Novelli taidegalleriaan omistajan kuoleman jälkeen palkatusta nuoresta liikealan johtajasta. Novellissa seurataan yhtä kokousta ja sitä, miten johtaja manipuloi vanhoja työntekijöitä taitavasti ja kaivaa maata näiden alta saadakseen nämä syrjäytettyä ja tahtonsa läpi. (9 s., Iso-Britannia, 1913-1991)

* Bernard Malamud: Taikatynnyri. Rabbiksi opiskeleva Leo Finkle palkkaa tuskaisan harkinnan jälkeen Pinye Salzmanin, avioliitonvälittäjän, etsimään itselleen sopivan vaimon. Mikään Salzmanin "taikatynnyristään" kaivama vaimoehdokas ei kuitenkaan miellytä Finkleä, kunnes hän näkee erään naisen kuvan, jota Salzman ei haluaisi hänen näkevän. Salzman puhuu joskus hauskasti kuin Tähtien sodan Yoda: Niin kauniita asiakkaita minulla on että heihin rakastutte sillä hetkellä kun heidät näette. (19 s., USA, 1914-1986)

Lars Ahlin: Surkeuteen kätketty lahja. Saamaton Hans kertoilee vaimolleen Gretalle kaikenlaisia tarinoita loukkaantumisista, ja luulee Gretan uskovan kaiken. Greta uskoo tarinat aluksi ja joutuu aina pettymään, muttei näytä tätä Hansille, jota rakastaa. (9 s., Ruotsi, 1915-1997)

* Arthur Miller: Kuuluisuus. Kahden tuoreen menestysnäytelmän kirjoittaja Meyer Berkowitz huomaa, millaista on olla kuuluisa. (8 s., USA, 1915-2005)

Heinrich Böll: Niin tuli ehtoo ja tuli aamu. Brenig viivyttelee kaupungilla jouluna, koska ei kestä nuoren vaimonsa Annan pitkään kestänyttä mykkäkoulua. (8 s., Saksa, 1917-1985)

* J. D. Salinger: Vähän ennen eskimosotaa. Nuori Ginnie Mannox tapaa rikkaan ystävänsä Selenan kotona tämän veljen ja veljen ystävän. Omintakeisia henkilöitä ja virkistävän erikoista dialogia. (13 s., USA, 1919-2010)

* Friedrich Dürrenmatt: Tunneli. Lihava 24-vuotias mies matkustaa junassa tuttua reittiään. Matkan varrella oleva tavallisesti lyhyt tunneli kuitenkin jatkuu ja jatkuu, eikä kukaan muu pidä sitä outona kuin tämä mies ja junahenkilökunta, joka yrittää vain peitellä asiaa, koska ei ymmärrä sitä. Hyvä symbolinen novelli siitä, miten asiat riistäytyvät käsistä ja miten ihmiset jatkavat elämäänsä muutoksista ja vaaran merkeistä huolimatta. Koko kymmensivuinen novelli on yhtä kappaletta. (10 s., Sveitsi, 1921-1990)

* Italo Calvino: Mies ja vaimo. Työmies Arturo Massolari tulee aamulla kotiin yövuorosta, jolloin hänen vaimonsa Elide herää ja lähtee vuorostaan töihin. Lyhyen yhdessäolon jälkeen illalla on taas Arturon vuoro lähteä töihin. (4 s., Italia, 1923-1985)

Nadine Gordimer: Mikä uusi aikakausi, jos saan luvan kysyä? Värillisen Jake Alexanderin kirjapainoon, jossa hän on viiden ystävänsä kanssa, tulee vierailulle Jaken valkoinen englantilainen ystävä edistyksellisen tyttöystävänsä kanssa. Itsevarma, sosiaalisesti tiedostava nuori valkoinen nainen uskoo tietävänsä kaiken. (16 s., Etelä-Afrikka, 1923-2014)

* James Baldwin: Edellinen vaihe. Nuori musta työtön näyttelijä on väsynyt elämään valkoisessa maailmassa ja tuntee saaneensa tarpeekseen. Hänellä on irlantilainen tyttöystävä Ida ja juutalainen ystävä Jules, jotka tekevät elämästä vähän siedettävämpää, mutta hän ei tunne kuuluvansa mihinkään, ei valkoisten eikä mustien pariin. (17 s., USA, 1924-1987)

* Günter Grass: Vasenkätiset. Minäkertoja kertoo kuulumisestaan vasenkätisten seuraan ja muista samasta vaivasta kärsivistä kohtalotovereistaan, jotka pyrkivät pääsemään eroon ongelmastaan - kaikkihan ovat sanoneet hänelle jo lapsesta asti, että vasenkätisyys on väärin. (7 s., Saksa, 1927-2015)

Juri Kazakov: Hällä väliä. Poijunvartija Jegor on alkoholisoitunut, tavallisen näköinen ja kehuskelee turhia, mutta hänellä on lahja, jollainen on vain harvalla. (13 s., Neuvostoliitto, 1927-1982)

* Martin Walser: Minä etsin naista. Hauska novelli miehestä, joka rakastuu edellään kulkevan naisen niskaan, seuraa niskaa siksi erään yhdistyksen kokoukseen mutta kadottaa tämän ja liittyy yhdistykseen löytääkseen naisen, jolle niska kuuluu. Mies käy yhdistyksen kokouksissa vuosikausia etsien naista; novellissa ei kertaakaan sanota, mistä yhdistyksen kokouksissa puhutaan, eikä se välttämättä selviä miehellekään. (6 s., Saksa, s. 1927)

Villy Sørensen: Romeo ja Signe. Sokea, mutta itkiessään näkevä Signe rakastuu lasimestarin Romeoon, menettää hänet, saa opaskoiran, menettää sen ja menee naimisiin toisen miehen kanssa. Sadun muotoon kirjoitettu ja vähän satua muistuttava novelli. (9 s., Tanska, 1929-2001)

Jevgeni Jevtušenko: Kananjumala. Novellin kananjumala on pieni meren kivi, jossa on reikä, ja jonka uskottiin tuottavan munaonnea ja siksi onnea muutenkin. Novellin minäkertoja kertoo sinnikkäästä mutta turhasta kananjumalan etsiskelystään Krimillä ja samalla onnettomassa avioliitossa olevasta moskovalaisesta naisesta, jota hän rakastaa. Hän on ystävystynyt Krimillä nuoren, pikkuvanhan tytön kanssa, jonka ansiosta asiat saattavat kääntyä paremmiksi. (16 s., Neuvostoliitto, 1932-2017)

Bo Widerberg: Tarina, jolla on onnellinen loppu. Tarina kerrotaan osittain avoliitossa elävän pariskunnan naisen, osittain miehen näkökulmasta. Mies on hyvin monella tavalla taiteellisesti lahjakas, mutta liian monella tavalla; hänellä on suuret luulot omista kyvyistään, mutta hän ei saa mitään aikaan. Raskaana oleva nainen toivoo hänen hakevan työtä; nainen on suhteen aikuinen. Tällä tarinalla on oikeasti onnellinen loppu. (13 s., Ruotsi, 1930-1997)

* Arvo Valton: Vihreäreppuinen mies. Rautatieaseman odotushalliin ilmestyy eräänä päivänä vihreäreppuinen mies, joka kaivaa repustaan kirjan ja alkaa lukea kovalla äänellä kirjaa. Aseman siivoojat ja virkamiehet eivät tiedä mitä tehdä, kun kirja ei ole edes ideologisesti sopimaton. Mies jatkaa lukemistaan päivästä toiseen, mikä käynnistää kuumeisen toiminnan laajemmissa piireissä virkamiesten ja tutkijoiden keskuudessa, jotka alkavat selvittää toimikunnissa oikeita metodisia perusteita lukemiselle ja toiminnan tieteellistä organisointia. Kun he ovat saaneet selvitettyä asian kaikki monitahoiset ulottuvuudet ja päättäneet lähettää paikalle koulutetun, kilpailevan lukijan, mies onkin ehtinyt jo lopettaa lukemisen. Hauska, satiirinen novelli. (12 s., Viro, s. 1935)

Lisäys 19.3.21.

Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja 2, 1969. Valikoinut Aulis Ojajärvi. WSOY. Eri kääntäjiä. 293 sivua.

S. Francis, H. Dugmore & Rico: Madam & Eve, 2005

Tätä eteläafrikkalaista sarjakuvaa sanotaan takakannessa maansa suosituimmaksi (vuonna 2005; tämä kokoelma on koostettu vuosina 1997-2003 julkaistuista albumeista). Suosion voi ymmärtää: sarjakuva kommentoi rotujen asemaa ja kanssakäymistä, rasismia, politiikkaa, rikollisuutta, epätasa-arvoisuutta, uutta Etelä-Afrikkaa, ja mukana on jopa HIV-tartunnan saanut lapsi. Hämmästyttävää sarjakuvassa on se, että se onnistuu käsittelemään kaikkia näitä asioita lempeällä huumorilla ja hauskasti. Vaikka aiheet ovat rankkoja ja sarjakuvan päähenkilöt eivät ole moraaliltaan kovin ihanteellisia, he ovat inhimillisiä ja omalla tavallaan sympaattisia.

Sarjakuvan päähenkilöitä ovat valkoinen rouva Madam ja hänen musta kotiapulaisensa Eve. He elävät läheisessä kontaktissa ja käyvät jatkuvaa henkien taistoa - Eve yrittää parhaansa mukaan vältellä töitä ja ärsyttää Madamea, ja Madam yrittää välttää maksamasta hänelle kunnon palkkaa (muun muassa). Nokkelana naisena Eve onnistuu tavoitteissaan usein, ja vaikka hän on teknisesti Madamin palvelija, he ovat omanarvontunnoltaan tasa-arvoisia ja jossain mielessä ystäviäkin.

Tämä sarjakuva toimisi varmaan parhaiten omana aikanaan ja omassa kulttuurissaan luettuna, koska siinä kommentoidaan melko paljon Etelä-Afrikan politiikkaa ja tapahtumia ja jonkin verran myös maailmantapahtumia ja globaalia kulttuuria. Yhdessä stripissä on esimerkiksi hauska viittaus Jurassic Parkiin, ja sarjakuvan kansikuvasta ja alla olevista albumeiden alkuperäisnimistä saa myös käsityksen kulttuuriviittausten runsaudesta. Pidin kuitenkin myös nyt sen älykkäästä, ironisesta ja kuivasta huumorista sekä ällistyttävästä taidosta löytää vakavista asioista hauskuutta ja muodostaa Etelä-Afrikasta ystävällismielinen kuva, jossa erilaiset ihmiset opettelevat ja myös oppivat tulemaan toimeen keskenään.

S. Francis, H. Dugmore & Rico: Madam & Eve, 2005. (Koostettu albumeista Madam & Eve's Greatest Hits, 1997; Madam & Eve - The Maidtrix, 2003; Madam & Eve 10 Wonderful Years, 2003; International Maid of Mystery, 1999; Madams are from Mars - Maids are from Venus, 1997.) Like. Suomentajaa ei mainittu. 104 sivua.

Sarah L. Delany and A. Elizabeth Delany with Amy Hill Hearth: Having Our Say. The Delany Sisters' First 100 Years, 1994

Bessie vasemmalla, Sadie oikealla.

Tämä on oikein hauska, virkistävä ja kiinnostava kirja, jossa kaksi kirjan julkaisemisen aikaan yli satavuotiasta afroamerikkalaista yhdessä asuvaa siskosta kertoo elämästään. Sadien (103 v.) ja Bessien (101 v.) kertomukset on kirjannut ylös valkoinen toimittaja Amy Hill Hearth, joka on myös kirjoittanut lyhyet taustoittavat esipuheet kirjan lukuihin; muuten Sadie ja Bessie pääsevät kirjassa itse ääneen, joskus erikseen ja joskus yhdessä. Kirjan kieli on puheenomaista ja ilmeikästä, ja lukija tuntee olevansa paikalla kuuntelemassa tarinointia.

Yleensä varsinkin vanhempaa aikaa kuvaavat afroamerikkalaisista kertovat tarinat ovat kertomuksia sorrosta, väkivallasta ja järkyttävästä epäoikeudenmukaisuudesta, joten oli vaihteeksi oikein mukavaa lukea 1800-luvulta alkavat elämäntarinat, joissa näillä asioilla ei ole suurta merkitystä. Yhteiskunnan läpitunkeva rasistisuus tulee kirjassa toki selvästi esiin - esimerkiksi kun rotusorron laillistavat Jim Crow -lait tulivat etelävaltioissa voimaan ja mustat eivät yhtäkkiä enää voineetkaan mennä paikkoihin, joissa he olivat ennen vapaasti käyneet, lukija kokee itsekin miten älyttömiä ja epäreiluja nämä lait olivat.

I don't remember my mother ever calling my father by his first name, Henry. He was always "Mr. Delany" or "Your Pa." Now, I do recall that my father would call my mother "Miss Nan" in private moments, but he usually called her Mrs. Delany in front of everyone, including us children. Now, you might think this seems a bit formal. But the reason they did this is that colored people were always called by their first names in that era. It was a way of treating them with less dignity. What Mama and Papa were doing was blocking that. Most people never learned their first names. (9)

Delanyn suku on Amy Hill Hearthin mukaan yksi tunnetuista ja arvostetuista afroamerikkalaisista suvuista. Delanyn siskokset olivat viettäneet lapsuutensa kymmenlapsisessa perheessä Pohjois-Carolinassa St. Augustinen mustan collegen kampuksella, jossa heidän isänsä oli hallinnollisena johtajana (administrator) ja äitinsä taloudenhoitajana (matron). Isästä, Henry Beard Delanysta, tuli ensimmäinen afroamerikkalainen episkopaalinen piispa, ja kaikki Delanyiden kymmenen lasta, niin tytöt kuin pojatkin, suorittivat collegetutkinnon. Sadie oli ensimmäinen lukiotason taloustiedon (home economics) musta opettaja New Yorkissa, ja Bessie toinen musta nainen, joka oli saanut oikeuden harjoittaa hammaslääkärin tointa New Yorkissa.

Siskosten äiti, Nanny Logan Delany, oli vapaana syntynyt musta nainen, ja myös hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat olleet vapaita. Isän perhe oli ollut orjuuden aikaan "kotiorjana", ja perheenjäseniä oli kohdeltu melko hyvin; isä oli ollut seitsemänvuotias kun kaikki orjat oli sisällissodan jälkeen vapautettu. Isän äiti oli ollut osaksi intiaani, ja äidin isä ja isoisä olivat olleet valkoisia. Vaikka äidin isä ja äiti eivät olleet voineet mennä virallisesti naimisiin rasististen lakien takia, heidän liittonsa oli ollut puhdas rakkausavioliitto, he elivät kuin aviopari 50 vuotta, liitto oli ilmeisesti melko tasa-arvoinen, ja hurjan näköinen isoisä piti huolen siitä, ettei kukaan loukannut hänen rakastettuaan.

Sisaruksissa oli siis hyvin monenlaisten eri "rotujen" geenejä (tiedän, että "rotu" ei ole tieteellisesti merkityksellinen termi, mutta tässä kirjassa sillä on merkitystä), mutta he identifioituivat täysin mustiksi (Bessie itse piti eniten termeistä "colored" tai "Negro") ja olivat ylpeitä rodustaan. Kun tytöt saivat lapsina valkoiset posliininuket lähetystyöntekijöiltä, Bessie maalasi nuken kasvot oman ihonsa väriseksi.

This is what we were told by our Mama: A fellow named John Logan, who was white, was an army officer called away to fight during the War of 1812. While he was gone, his wife took up with a Negro slave on their plantation. She was already the mother of seven daughters by her husband, and her romance with the slave produced two more daughters. When the husband returned, he forgave his wife - forgave her! - and adopted the two mulatto girls as his own. They even took his last name, Logan. No one remembers what happened to the slave, except he must've left town in a big hurry. This slave and this white woman were our great-great-grandparents.
          The two little mulatto girls, Patricia and Eliza, were just part of the family. (41-42)

 

Oli kiinnostavaa lukea sisarusten sukujuurista, koska orjuuden aika Yhdysvalloissa oli todella kammottavaa aikaa, johon liittyi hirvittäviä ihmisoikeusrikkomuksia. Silloinkin oli kuitenkin joitakin tällaisia tapauksia, jolloin mustat ihmiset pystyivät elämään myös etelässä melko normaalia elämää, ja oli olemassa pariskuntia, joissa toinen osapuoli oli musta ja toinen valkoinen, ja jotka rakastivat toisiaan aidosti. Mieleeni tuli, olisiko Delanyiden suvun jäsenten hyvä koulutus ja tasapainoisuus ollut yhteydessä siihen, että heillä ei ollut ollut kannettavanaan samanlaista ylisukupolvista traumaa (josta nykyään puhutaan usein) kuin monilla muilla afroamerikkalaisilla; orjuus sellaisena kuin mitä se yleensä oli on yksi vaikeimmista traumoista, joita voi kuvitella.

We saw in our own family that people treated the lighter-skinned children better. But it was not something that was even discussed in our household. We were different shades, and it didn't make a bit of difference among us. It didn't matter if you were white, black, grizzly, or gray, you were you. ...
          You see, I think I'm just as good as anyone. That's the way I was brought up. I'll tell you a secret: I think I'm better! Ha! I remember being aware that colored people were supposed to feel inferior. I knew I was a smart little thing, a personality, an individual - a human being! I couldn't understand how people could look at me and not see that, because it sure was obvious to me. (Bessie, 106-107)
          Personally, I never had any desire to be white. I am absolutely comfortable with who I am. (Sadie, 172)
          All I ever wanted in my life was to be treated as an individual. I have succeeded, to some extent. At least I'm sure that in the Lord's eyes, I am an individual. I am not a "colored" person, or a "Negro" person, in God's eyes. I am just me! The Lord won't hold it against me that I'm colored because He made me that way! He thinks I am beautiful! And so do I, even with all my wrinkles! I am beautiful! (Sadie, 186)

Siskosten esivanhempien tarina on kuitenkin vain pieni osa kirjasta, ja lukija saa kulkea Sadien ja Bessien tarinan myötä läpi 1900-luvun. Siskokset muuttivat yli 20-vuotiaina New Yorkiin Harlemiin, jossa Bessie toimi hammaslääkärinä ja Sadie opettajana. He asuivat koko loppuikänsä New Yorkissa tai sen lähistöllä, ja vaikkei kumpikaan mennyt koskaan naimisiin, heillä oli koko elämänsä ajan läheiset suhteet vanhempiinsa, sisaruksiinsa ja sisarusten lapsiin, mikä ilmenee esimerkiksi seuraavasta tarinasta: kun eräs Bessien sosiologiaa opiskeleva ystävä oli harmistunut siitä, että hänen valkoinen opettajansa oli väittänyt mustien olevan valkoisia tyhmempiä, Bessie ehdotti, että tämä lainaisi tunnille kahta hänen veljensä pientä lasta, jotka saivat sitten älykkyystestistä paljon paremman tuloksen kuin valkoiset lapset.

You see, when you are colored, everyone is always looking for your faults. I you are going to make it, you have to be entirely honest, clean, brilliant, and so on. Because if you slip up once, the white folks say to each other, "See, what'd I tell you." So you don't have to be as good as white people, you have to be better or the best. When Negroes are average, they fail, unless they are very, very lucky. Now, if you're average and white, honey, you can go far. Just look at Dan Quayle. If that boy was colored he'd be washing dishes somewhere.
          There are plenty of white folks who say, "Why haven't Negroes gotten further than they have?" They say about Negroes, "What's wrong with them?" To those white people, I have this to say: Are you kidding? (Bessie, 161-162)

Kirjasta ja sen teemoista (lasten ja varsinkin tyttöjen kasvatustavat yli sata vuotta sitten, opiskelu, lama-aika, uskonnon merkitys, työ, rasismi ja miten siitä voi selvitä katkeroitumatta ja menettämättä itsekunnioitustaan...) voisi kirjoittaa vaikka kuinka, ja kirjassa on paljon kiinnostavia tarinoita, mutta yritän pitää bloggaukseni suhteellisen lyhyenä. Kirjan kerrontatapa on hauskaa ja värikästä, ja sekä Sadie että Bessie nousevat kirjan sivuilta elävinä esiin. He ovat mainioita persoonia: sisukkaita, hilpeitä, itsenäisiä, itsepäisiä, energisiä, huumorintajuisia. Kannattaa lukea, jos tämän kirjan löytää jostain.

I'll tell you something else, honey. We were good citizens, good Americans! We loved our country, even though it didn't love us back. (87)

Tähän kirjaan on mukava päättää osallistumiseni LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja.

Lisäys 27.6.21.

Sarah L. Delany and A. Elizabeth Delany with Amy Hill Hearth: Having Our Say. The Delany Sisters' First 100 Years, 1994. Dell Publishing. Kirjassa kuvaliite. 299 sivua.