Barbara Michaels: Ruusutarhan salaisuus (Vanish with the Rose, 1992)

Kirja kertoo juristi Dianasta, joka tekeytyy ruusuasiantuntijaksi tutustuakseen paremmin erääseen Virginiassa sijaitsevaan taloon, koska hänen kadonnut veljensä Brad oli lähettänyt sieltä viimeiseksi jääneen kirjeensä. Diana haluaa selvittää, mitä Bradille on tapahtunut, mutta ei odota pitävänsä talon uusista asukkaista niin paljon kuin pitää, esimerkiksi omistajien pojasta Andysta. Tapahtumien myötä kahden erilaisen naisen välille, Dianan ja siivoojan, aiemmin pahoinpidellyn mutta sinnikkään ja opiskelut aloittaneen Mary Jon välille kehittyy luja ystävyys. Mukana on myös Michaelsin kirjoille tavalliseen tapaan pieni aavemainen lisä, vaikka melkein koko kirja onkin lujasti kiinni todellisuudessa, ja tässä kirjassa on mukana myös sympaattisia kissoja ja koiria.

Ei se ollut todellinen maailma. Todellisuus oli tavallisten ihmisten päivittäistä painiskelua arkielämän ongelmien kanssa. Ennen hänen henkilökohtainen murheensa oli näyttänyt hänestä erityisen traagiselta, mutta hän oli saanut kokea, ettei tuskaa voi mitata. Miten hän voisi väittää kärsineensä enemmän kuin Mary Jo, joka oli nähnyt entisen rakastettunsa muuttuvan viholliseksi, joka yritti tuhota hänet? Jo vuosia mies oli yrittänyt nujertaa hänen henkensä ja kunnianhimonsa keinoilla, jotka eivät olleet yhtä välittömiä mutta ehkä sitäkin tuskallisempia. Mary Jo ei ollut ainutlaatuinen; hänenlaisiaan naisia oli tuhansia, miljoonia.

Hmm... Pidän Michaelsin kirjoista, niissä on reipas päähenkilö, persoonallisia sivuhenkilöitä ja huumoria, mutta ihmissuhteet ja teemat jäävät niissä aika pinnallisiksi, vaikka niissä olisi mahdollisuutta syvempäänkin käsittelyyn. Ne eivät myöskään usein ole kovin jännittäviä, vaikka niissä onkin mukana arvoituksenselvittelyainesta, mutta ne ovat ihan mukavaa viihdelukemista ja pitävät minut hyvin matkassaan. Tätä kirjaa olisi voinut hyvin vähän lyhentääkin. Lukujen alkuun laitetut ruusuihin liittyvät sitaatit eivät tässä kirjassa toimineet yhtään niin hyvin kuin Ismenessä lukujen alkuun sijoitetut naiskirjallisuutta käsittelevät sitaatit. Lainaukset oli kyllä käännetty hyvin, runollisesti tai vanhahtavasti sitaatin hengen mukaisesti (Leena Vallisaari on ilmeisesti kääntänyt tunnettujenkin runoilijoiden sitaatit itse, koska muita kääntäjiä ei mainita), mutta ehkä ne kuulostavat silti englanniksi paremmilta.

Käyttäytymismallit, tavat, perityt taipumuksetkaan eivät kuitenkaan ole terästä. Mary Jo oli murtautumassa ulos vankilasta, joka oli estänyt häntä onnistumasta. Valintojen teko oli mahdollista: joskus se oli helppoa, joskus sietämättömän vaikeaa. Ehkei se ollut mahdollistakaan kaikille.

Kirjassa ei ole ketään kannen naisen näköistä ja varsinkaan hänen tavallaan pukeutunutta naista; kannen tuntematon nainen on ehkä tullut kirjan tapahtumien jälkeen katsomaan valmistunutta ruusutarhaa.

Barbara Michaels: Ruusutarhan salaisuus, 1993 (Vanish with the Rose, 1992). Gummerus. Kääntäjä: Leena Vallisaari. 397 sivua.

Barbara Michaels: Ismene – ääni menneisyydestä (Houses of Stone, 1993)

Puolivahingossa jatketaan samalla linjalla kuin kahdessa edellisessä kirjassa: naisia, kirjallisuutta, feminismiä ja dekkareita. Vaikka tätä ei kirjastossa olekaan luokiteltu jännityskirjallisuuteen, tässäkin ratkotaan arvoitusta ja joudutaan hengenvaaraan. Mikään tyypillinen dekkari tämä ei kuitenkaan ole. Arvoitusjuonen puitteissa puhutaan naisen äänestä ja sen vaientamisesta sekä naiskirjallisuudesta ja sen vaientamisesta, varsinkin aikaisemmin. Kirjan päähenkilö, eronnut kirjallisuuden professori(?) Karen Holloway on aiemmin löytänyt varhaisen tuntemattoman nimimerkillä Ismene kirjoittavan amerikkalaisen naiskirjailijan runokirjan ja julkaissut sen. (Ismene oli Antigoneen sisar Sofokleen näytelmissä, ja kirjassa pohditaan myös jonkin verran Ismenen ja Antigoneen luonteita ja niiden eroja.) Nyt Karenin ystävä, kirjakauppias Simon, ilmoittaa uudesta löydöstä: Ismenen romaanin käsikirjoituksesta. Löytö ei herätä intohimoja pelkästään Karenissa, vaan monet muutkin kirjallisuuden tutkijat haluaisivat saada sen itselleen. Karen voittaa kilvan ja alkaa kauhuromanttisen romaanin tekstin selvittelyn ohessa selvittää, kuka Ismene todellisuudessa oli. Ismenen romaanin käsikirjoituksen lukeminen etenee yhdessä nykypäivän Virginiaan sijoittuvan seikkailun kanssa, ja goottilaisen romaanin konventioita kommentoidaan hauskasti sijoittamalla samantapaisia tapahtumia nykyhetkeen. Kirjassa on myös pieni aavejuonne.

Jokaisen luvun alussa on joko mies- tai naiskirjoittajalta lainattu sitaatti, joka kertoo kaunopuheisesti suhtautumisesta naiskirjailijoihin, esim. tämä: Kirjallisuus ei ole naisen elämän tehtävä eikä voi olla – (nykyisin varsin unohdetun runoilijan) Robert Southeyn kirje Charlotte Brontëlle, 1837. Sitaattien valossa esimerkiksi Nathaniel Hawthorne vaikutti arkkisovinistilta, ja näköjään tällaisia omanarvontuntoisia setäkirjailijoita löytyy vieläkin – V. S. Naipaul oli sitä mieltä, ettei kukaan naiskirjailija yllä hänen tasolleen ja että hän tunnistaa parista kappaleesta, onko teksti miehen vai naisen käsialaa (itse voi testata taitojaan täällä; Lurun luvuille kiitos linkeistä). Jos nobelisti kerran ajattelee, että miesten kirjat ovat hyviä koska ne ovat miesten kirjoittamia, ja naisten kirjoittamat huonoja koska ne ovat naisten kirjoittamia, mitä tähän voi sanoa? (Muuta kuin että tyhmä nobelisti...) Korutonta kertomaa on myös se, että kirjallisuuden nobelisteista tähän mennessä vain 15% on ollut naisia (Kirjan pauloissa -blogi). Tätä taustaa vasten tuntuu vähän oudolta, että Ismenen romaanin käsikirjoitus on niin himoittu ja siitä ollaan valmiita maksamaan kymmeniä tuhansia dollareita, mutta ilmeisesti tuntemattoman mieskirjailijan teoksesta oltaisiin maksettu paljon enemmän.

Pidin kirjan henkilögalleriasta paljon: tässä on monia epäsovinnaisia naishahmoja (ei ajatella, että kunnon naisten pitäisi olla kauniita ja laihoja, mikä minua häiritsi toisessa Michaelsin kirjassa) ja kirjan avoimesti aggressiivinen korsto on naisprofessori. Kirjassa tunnutaan myös miettivän eri naishahmojen esittämisen yhteydessä, mitkä ovat hyviä tapoja elää naisena maailmassa (esimerkiksi ahdasmielinen, urkkiva, pinnallisesti hyvätapainen Karenin vuokraemäntä on huono naisroolimalli). Karenin hyvä ystävä, parikymmentä vuotta vanhempi historiantutkija Peggy (persoonallinen, älykäs, reipas, hauska, turhia surkuttelematon, oman kuvauksensa mukaan ”karskin näköinen vanha haahka”) on mainio hahmo. Kirjassa on positiivista myös se, että toisin kuin monissa muissa kirjoissa, joissa naisilla ei ole naisystäviä, tässä on lujia naisten välisiä ystävyyssuhteita; Karenin ystäviä ovat Peggyn lisäksi sosiologi Joan ja psykologi Sharon. Naisten välinen ystävyys kestää kirjassa myös riidat ja erimielisyydet.

Eli ei kovin syvällistä, mutta viihdyttävää pohdintaa naisen äänen kuulumisen edellytyksistä, naiskirjallisuudesta ja erityisesti goottilaisesta kauhuromanttisesta kirjallisuudesta yhdistyneenä vetävään juoneen aavemausteilla sekä sympaattisiin ja monipuolisiin hahmoihin.

Kääntäjä Marja Helanen-Ahtolalla oli joitakin ainakin omaan korvaani hassulta kuulostavia sanontatapoja (näissä on Suomessa ehkä alueellista vaihtelua): 'toimittaa'-verbi 'kannattaa'-verbin sijasta (Ei toimita kastella mattoa) ja katin villat, kun itse sanon katin kontit. Joissain muissakin kohdissa mietin sanavalintaa, mutta yleensä ottaen käännös oli sujuvaa luettavaa ja käytetty sanasto tuntui monipuoliselta.

Karen kiemurteli kiusaantuneena ja nosti toisen kätensä punehtuneille kasvoilleen Peggyn uteliaan katseen tielle. ”Mikä sinua kaivelee?” Peggy kysyi.

”Minusta on inhottavaa tuntea olevani mäntti.”

”Niin minustakin. Kyllä sinä siihen totut”, Peggy sanoi nuivasti hymyillen. ”Se on väistämätöntä seurausta siitä, että on ihminen.”

Helmet-haasteeseen tästä saa numeron 16: Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli. Kirjassa puhutaan paljon kirjoista ja kirjoittamisesta, ja koko kirjan juoni pyörii Ismenen kirjan ympärillä.

Barbara Michaels: Ismene - ääni menneisyydestä, 1994 (Houses of Stone, 1993). Gummerus. Kääntäjä Marja Helanen-Ahtola. 410 sivua.

Barbara Michaels: Askel pimeään (Into the Darkness, 1990)

Luin kymmenisen vuotta sitten Barbara Michaelsin (eli egyptologi Barbara Mertzin eli Elizabeth Petersin) romaaneja ja pidin niistä kovasti, ensi sijassa niiden älykkäiden, reippaiden ja feminististen sankarittarien vuoksi, mutta myös kirjojen kepeyden, sujuvuuden ja tiiviin juonen takia. Pidin myös siitä, että Michaels oli monissa romaaneissaan siirtänyt goottilaisen romaanin nykyaikaan ja että useat hänen romaaninsa flirttailivat kummitustarinoiden kanssa. Nyt aloin sitten lukea näitä uudestaan. Luin muutama kuukausi sitten Kartanossa kummittelee -kirjan, joka oli sympaattinen, mutta ei tällä lukemalla yhtä hyvä kuin ensimmäisellä.

Askel pimeään -kirjan sankarittarena on mainostoimistossa työskentelevä orpo Meg Venturi, jonka rakas jalokivikauppiasisoisä Dan Mignot on kuollut ja jättänyt hänelle perinnöksi puolet kultasepänliikkeestään pikkukaupungissa, jossa Meg on syntynyt ja kasvanut; toisen puolen liikkeestä hän on jättänyt salaperäiselle, vaiteliaalle, epäystävälliselle, mahdollisesti jopa vaaralliselle (ainakin monet kaupungin asukkaat tuntuvat olevan tätä mieltä), mutta valtavan lahjakkaalle kultasepälle A.L. Rileylle. Megin pitää päättää, mitä hän tekee perintönsä ja oman elämänsä kanssa – jääkö hän työskentelemään kultasepänliikkeeseen vai palaako takaisin vanhaan elämäänsä? Myös parin vuosikymmenen takainen Megin perheeseen liittynyt tragedia ja skandaali vaikuttavat yhä Megin tunteisiin, ja nykyhetkessä tapahtuu uhkaavia asioita, jotka lisääntyvät loppua kohti.

Meg ei osannut sanoa, kaiveliko äskeinen vielä miestä ja lähtiessään kävelemään aurinkoisen nurmikon poikki hän päätti, ettei edes välittänyt asiasta. Hän oli kyllästynyt hoitamaan toisten ihmisten tunne-elämää. Se oli elämän uuvuttavimpia puolia, ei suinkaan kova työnteko; Meg olisi kestänyt Danin kuolemaa seuraavat loputtomat tehtävät, ellei hänen olisi tarvinnut jatkuvasti käyttää energiaansa sen miettimiseen, mitä hänen piti sanoa ja toisaalta taas pyytelemään anteeksi sanojaan.

No jaa... Kirja oli kiva ja hyvin kirjoitettu, siinä oli hyviä huomioita, sankaritar oli reipas ja tarmokas ja luja ja ystävällinen ja hauska ja fiksu ja rohkea, kirjan henkilögalleria oli monipuolinen ja persoonallinen (Danin seitsemänkymppiset kauppiasystävät olivat esimerkiksi mainioita), ja sain tietoa koruista, jalokivistä ja kultasepäntyöstä, mutta silti tämä ei tehnyt nyt niin suurta vaikutusta. Ehkä minua häiritsi nyt se, että kirjassa sivuhenkilönä esiintyvä niljakas, epämiellyttävä Candy oli myös ruma ja epäviehättävä (ja Meg tietysti oli itse kaunis), ja toinen sivuhenkilö, Megin koulun entinen kaunotar oli lihonut kymmenen kiloa saatuaan neljä lasta, mikä sai aikaan sen, ettei Meg enää ollut tunnistaa häntä noin kymmenen vuoden jälkeen ja ennen kuin muisti kuka tämä oli, ajatteli hänen varmasti olleen joskus kaunis. Meg tuntuu halveksivan molempia, vaikka hän muuten onkin mukava. Olen tullut aika allergiseksi sille, että kauneuden ja hyvyyden – tai päinvastoin, rumuuden ja epämiellyttävyyden – välille vedetään yhtäläisyysmerkit ja että lihomista pidetään tragediana ja automaattisena rumentumisena. Siis mitä, naisen pitää olla kaunis ja laiha ollakseen kunnon ihminen ja voidakseen olla onnellinen? Varsinkin kirjojen muuten feministisen virityksen takia tämä tuntuu ärsyttävältä.

...mummi osasi olla todella hauskaa seuraa omalla hiljaisella tavallaan. Hänen kommenttinsa olivat olleet teräviä ja joskus suorastaan herkullisen ivallisia – sillä tavalla isoäiti olisi voinut puhua toisille aikuisille. Tämä on yhtä vaikeaa hänelle kuin minullekin, Meg ajatteli hämmästyneenä; meidän on kummankin sopeuduttava, muutettava asenteitamme, jotta voimme kohdella toisiamme kuin ihmisiä, emmekä vain pitäytyä vanhoissa lapsen ja isovanhemman rooleissa. Olen aina rakastanut häntä; luulen, että pidänkin hänestä! Mahtaakohan hän pitää minusta...

Sari Luhtasen käännös oli melko sujuva, mutta joissain kohdissa se häiritsi. Kirjassa puhuttiin esimerkiksi kansakoulusta ja oppikoulusta, jotka kuulostavat tosi suomalaisilta eivätkä edes vastaa suoraan amerikkalaisen koulujärjestelmän eri tasoja (elementary school ja middle school?), ja suomennoksen ilmestymisajankohtana vuonna 1991 nuoremmat suomalaisetkaan eivät enää tienneet, mitä kansa- ja oppikoulu tarkoittavat. Ensin lainaamani kohdan lopussa myös yhden verbin taivutusmuoto heittää, ja kirjassa oli jonkin verran painovirheitä. Kirjan nimi suomeksi tai englanniksi ei mielestäni oikein sovi sisältöön, tämä ei ole mitenkään niin synkeä kirja kuin siitä voisi päätellä.

Kirjan new age -kansikuva ei liity sisältöön mitenkään. Joskus aiemminkin on tullut vastaan tällaisia outoja kansikuvia, joilla ei ole yhteyttä kirjan juoneen, ehkä lähinnä viihderomaaneiksi luokiteltavissa kirjoissa. Varmaan ajatellaan, että kansi toimii sisäänheittäjänä, mutta luulisi, että kirjan oikeastakin sisällöstä saisi aikaan houkuttelevan kannen.

Helmet-haaste nro 9: Kirjassa on isovanhempia (Megin isoäiti, myös jo kuollut isoisä Dan on kirjassa tärkeässä roolissa).

Barbara Michaels: Askel pimeään, 1991 (Into the Darkness, 1990). Gummerus. Kääntäjä Sari Luhtanen. 461 sivua.