Zwischen Neckar und Rhein anno dazumal. Nach Aquarellen von Louis Mayer, 1955

Löysin antikvariaatista ihastuttavan pienen kirjan, jossa on maalauksia Neckar-joen laakson ympäristöstä Saksasta 1800-luvun alusta. (Kirjan nimi tarkoittaa ymmärtääkseni jotain sellaista kuin "Neckar- ja Rein-jokien välissä vuonna silloin kerran".) Maalausten tekijä on Louis Mayer (1791-1844), joka luopui 33-vuotiaana liikemiehen urastaan ja omistautui sen jälkeen kokopäiväisesti taiteelle. Hänen veljensä oli runoilija Karl Mayer. Maalaukset ovat upeita: niissä on jylhyyttä ja leppeyttä, vuoroin dramaattisuutta, vuoroin rauhaa, niiden värienkäyttö on hienoa ja niihin on pieneen tilaan saatu mahtumaan paljon. Todellakin pieneen tilaan: maalaukset ovat kirjassa alkuperäiskoossa eli Mayer maalasi yksityiskohtaiset maisemansa 15 cm x 9,5 cm:n kokoisina. Kaikissa on ihmisiä, mutta vain pienenä osana maisemaa.

Maalaukset henkivät sellaista idylliä, että tekisi mieli astua niihin sisään. Elämä parisataa vuotta sitten ei ollut pelkästään köyhää, ankeaa ja epäoikeudenmukaista, kuten nykyään saattaa ajatella, vaan ainakin osa ihmisistä saattoi elää aivan hyvää elämää. Lumoava luonto vaikutti varmasti myös ihmisten hyvinvointiin. Maalaukset eivät ole tietenkään valokuvia, mutta kuvaavat varmasti aika tarkkaan aitoja maisemia, koska ne on tehty alunperin matkakirjaan "Wanderungen durch Schwaben". Ei ole ihme, että romantiikka oli Saksassa aikanaan vahva suuntaus, koska kuvien vuoristoiset seudut linnoineen ovat kuin suoraan satukirjasta. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia nämä maisemat ovat nykyään. Peittävätkö joitakin niistä neli- tai kahdeksankaistaiset moottoritiet? Vaikka olemmekin saaneet nykyajan myötä paljon, olemme myös menettäneet monia tärkeitä asioita.

Laitan tähän kaikki kirjan 16 maalausta, koska ne ovat niin kauniita ja taidokkaita ja koska Louis Mayerista ja hänen teoksistaan ei löytynyt netistä paljonkaan tietoja.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Zwischen Neckar und Rhein anno dazumal. Nach Originalen von Louis Mayer. Eingeleitet von Max Schefold, 1955. Engelhornverlag Adolf Spemann. Noin 36 sivua.

Wieland Freund: Törtel, die Schildkröte aus dem McGrün (Törtel, kilpikonna McGrünilta, 2009)

Tässäpä saksalainen oikein sympaattinen lastenkirja, jonka sankari on kilpikonna Törtel: hidas, pohdiskeleva, varovainen ja helposti ahdistuva (mihin auttaa numeroiden luetteleminen), mutta ystävällinen, huomaavainen ja viisas. Törtel päätyy Müggeldorfin lähiöön tai kylään, kun hänet McGrünin kaupasta ostanut mies kyllästyy häneen ja heittää hänet auton ikkunasta kadulle. (Mietin pronominin valintaa - hän vai se? - mutta koska eläimet ovat kirjassa yksilöitä ja selväpiirteisiä persoonallisuuksia, puhuvat sekä tekevät suunnitelmia ja ratkaisuja, käytän heistä hän/he-pronominia.)

Törtel ystävystyy kettu Wendyn kanssa, joka tutustuttaa hänet muihin seudun villieläimiin viemällä hänet eläinten säännölliseen kokoukseen. Muut eläimet - esimerkiksi joutsen Hokuspokus, pesukarhuveljekset Zlatko, Memet ja Miroslaw (joiden esivanhemmat ovat karanneet turkistarhalta) ja "autonäätä" (eli kylänäätä) Kevin - ihmettelevät ensin kovasti "kreikkalaista" Törteliä ja varsinkin iso villisikauros Grrmpf suhtautuu häneen ennakkoluuloisesti ja rasistisesti. Kaikki lähtevät kuitenkin yhdessä roskatynnyreiden tyhjennysretkelle.

Ikävä kyllä roskakaaoksen keskelle saapuu ihmismies Hermann Lüttkewitz, joka on jo käynyt yhden miehen sotaa villisikoja ja muita eläimiä vastaan pystyttelemällä Müggeldorfiin kylttejä "Müggeldorf müggeldorfilaisille! Villisiat pois!" ja varoittelemalla taudeista, joita eläimet hänen mukaansa levittävät. Raivon sokaisema Lüttkewitz ja yhtä lailla härkäpäinen Grrmpf asettuvat vastakkain ja vahingoittuvat molemmat. Tästä alkaa heidän välisensä konflikti, joka eskaloituu koko ajan enemmän ja aiheuttaa ongelmia eläinyhteisössä. Alueella on alkanut olla myös kotivarkauksia, joista villieläimiä ensin syytetään (koska osa heistä on itse asiassa tavattu vieraan jääkaapin ja keittiön ryöstöretkellä). Niinpä he alkavat selvittää asiaa. Varkauksien ratkaisemiseen he tarvitsevat apua myös kotieläimiltä, kissoilta ja koirilta, joiden hyväksymisestä mukaan villieläinten yhteisöön on aiemmin keskusteltu kiivaasti.

Kirja on hauska ja kiinnostava mm. eri eläinten persoonallisuuksien takia - kirjan eläinyksilöt ovat mainioita. Esimerkiksi villisika Grrmpf ja ihminen Lüttkewitz rinnastuvat huvittavasti keskenään, koska he ovat perusluonteiltaan aivan samanlaisia ennakkoluuloisia, kiukkuisia jääräpäitä. Persoonallisuus liittyy usein myös lajiin - kissat ovat tunnistettavasti omanlaisiaan, koirat omanlaisiaan, mutta kaikki kuitenkin yksilöitä. Dialogi on elävää, juoni etenee jouhevasti, eläinyksilöt ovat heikkouksistaan ja virheistään huolimatta sympaattisia, ja Törtel on epätodennäköinen mutta uskottava sankari.

Näin aikuislukijana erottaa taustatekstinä myös keskustelun maahanmuutosta ja yleisemmin teeman erilaisuuden hyväksymisestä, sen että kaikkien pitää saada olla mukana omana itsenään ja että kaikille on tilaa. Ja että raivopäinen vastakkainasettelu (Grrmpf ja Lüttkewitz) on typerää ja hedelmätöntä. Kirjassa on oikein virkistävää myös se, että se on kirjoitettu eläinten näkökulmasta - he näkevät Müggeldorfin aika eri tavalla kuin ihmiset.

Kirjanautintoa lisäävät paljon Kerstin Meyerin ilmeikkäät ja hauskat värikuvat. Kuvat kertovat itsessään tarinan, ja eläinten ilmeet sopivat mainiosti heidän luonteisiinsa. 

Kokous laiturilla. Eläimet tapaavat Törtelin ensimmäisen kerran.

 

Kysymys ihmisten auttamisesta herättää vilkasta keskustelua. Esimerkiksi hiiret ovat menettäneet monia perheenjäseniään tai sukulaisiaan ihmisten takia.

Maahan laskeutuminen aiheuttaa vesilintu Hokuspokukselle usein ongelmia.

Wieland Freund: Törtel, die Schildkröte aus dem McGrün (Törtel, kilpikonna McGrünilta, 2009). Ein Gulliver von Beltz & Gelberg. Kuvitus: Kerstin Meyer. 184 sivua.

Pflanzenwelt. Sternstunden der Schöpfung, 1988 (Kasvien maailma. Luomisen tähtihetkiä)

Tämä suurikokoinen saksankielinen tietoteos on omistettu kokonaan kasveille, ja se lähestyy aihettaan monelta eri puolelta: kirjassa on kuvauksia eri maanosien kasvillisuudesta (vähiten mielenkiintoinen osuus), kasveja eri kannoilta käsitteleviä yleensä ottaen kiinnostavia artikkeleita sekä eri puolilta maailmaa olevia legendoja ja tarinoita kasveista. Vaatimattoman näköisestä kannesta ei heti huomaa, että erittäin tärkeä osa kirjaa ovat upeat värikuvat, jotka ovat sivun tai kokonaisen aukeaman suuruisia ja joita kirjassa on paljon. Kirjassa ei ikävä kyllä kerrota, mitä kuvien kasvit ovat.

Professorien ja dosenttien kirjoittamat kirjan artikkelit ovat useimmiten asiallisia ja asiantuntevia, vaikka asiat ovatkin 1980-luvun lopun tilanteeseen verrattuna tietysti jonkin verran muuttuneet - joskus onneksi myös parempaan suuntaan.

Kirjassa muistutetaan, että "Kasvien hätätilanne on omamme" ja kerrotaan esimerkiksi Intian tilanteesta: sen metsistä on 40 vuoden aikana hävitetty noin 50 prosenttia, prosentti Intian maa-alasta muuttuu vuosittain aavikoksi, ja 226 miljoonasta hektaarista alkujaan hedelmällistä maata on 88 miljoonaa hehtaaria köyhtynyt (ertraglos geworden, ei kerrota miksi, s. 91). Kirjassa ei kuitenkaan vain synkistellä, vaan siinä kerrotaan myös mm. kasvien historiasta, sopeutumista ja elinkierrosta.

Tässä vähän erikoisempia kirjan tietoja. Artikkelissa kasvien aisteista (s. 148-150) kerrotaan intialaisesta tiedemiehestä Jagadis Chandra Bosesta, joka tutki kasvien fysiologiaa ja niiden reaktioita erilaisiin tapahtumiin. Hän esimerkiksi "nukutti" valtavan puun kloroformilla, minä aikana se istutettiin toiseen paikkaan, jonka jälkeen se jatkoi kasvuaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Artikkelissa kerrotaan myös amerikkalaisesta Cleve Baxterista, joka innostui tutkimaan kasvien sähköisiä reaktioita valheenpaljastimella 1960-luvulla ja uskoi löytäneensä todisteita siitä, että kasvit reagoivat kipuun ja pystyvät jopa aistimaan ihmisten niihin kohdistuvia pahantahtoisia ajatuksia (!). Tähän artikkeliin kirjassa olisi kaivannut lisää kriittisyyttä, koska nämä tulokset esitetään siinä todellisina, vaikka niitä on Wikipedian artikkelin mukaan kritisoitu paljon eikä niitä ole yleensä pystytty toistamaan. Myytinmurtajat-tv-sarjan eräässä jaksossa kuitenkin toistettiin Baxterin kokeet samanlaisella valheenpaljastimella kuin mitä tämä oli käyttänyt ja saatiin aika ällistyttävästi samat tulokset; EEG-laite sitävastoin ei rekisteröinyt kasvissa mitään reaktioita. (En tiedä asiasta paljonkaan, mutta luulisin, että EEG-laite ja valheenpaljastin mittaavat sähköistä aktiviteettia kuitenkin aika eri tavoilla.)

Neuvostoliittolaiset Valentina ja Semjon Kirlian taas testasivat myös kasveilla omaa valokuvaustekniikkaansa (s. 150), joka näyttää eräänlaisen energiakentän elollisten olioiden ympärillä. Samansukuisilla kasveilla on yleensä samanlainen energiakenttä, mutta kerran erään tutkijan tuomien kahden ulkonaisesti aivan samannäköisen ja samanlajisen kasvinlehden energiakentät erosivat toisistaan täysin. Myöhemmin selvisi, että toinen lehti oli peräisin hyvin sairaasta kasvista, toinen terveestä, ja tutkiessaan asiaa Kirlianit havaitsivat eron ulkonaisesti samannäköisten sairaiden ja terveiden kasvien lehtien välillä monta kertaa myöhemminkin. Kirliankuvausta ja "auroja" on tietenkin myöhemmin kritisoitu, ja auroja on havaittu olevan myös elottomilla esineillä. (Wikipedia-artikkelissa ei kuitenkaan puhuta sairaiden ja terveiden lehtien kirliankuvien eroista, vaikka tämän luulisi olevan mielenkiintoinen tutkimustulos, jos se on pystytty toistamaan.) Itse tunnen kuitenkin lukkarinrakkautta tätä menetelmää kohtaan, koska kun olin lapsi, äiti teetti jossakin tapahtumassa kädestäni kirliankuvan ja siihen liittyvän tulkinnan, ja kuva oli kaunis ja vaikuttava. On jännittävää ajatella, että meillä on ympärillämme energiakenttä, joka muuttuu tunteiden ja ehkä persoonallisuudenkin mukaan.

1980-luvulla uuden geenitekniikan mahdollisuuksiin suhtauduttiin hyvin optimistisesti ja usein epärealistisesti, ja kirjassa mainitaan (s. 185) yritykset muuntaa pääasiassa hernekasvien juurien kanssa symbioosissa eläviä typpibakteereja niin, että ne yhdistyisivät myös muiden hyötykasvien, esimerkiksi rukiin ja ohran, juuriin ja tuottaisivat ilmasta typpeä myös näille, mikä poistaisi typpilannoituksen tarpeen. Kuulostaa suunnitelmana hyvältä - typpilannoitteiden tuottaminen vaatii paljon energiaa, ne huuhtoutuvat pelloilta rehevöittämään vesistöjä ja niiden käyttö köyhdyttää viljelymaita - muttei ole toteutunut, koska prosessi on todennäköisesti todella monimutkainen. Kirjassa on myös aika tieteiskirjallisuudelta kuulostava tieto: ihmisten geenejä siirrettiin petunioihin(!), minkä jälkeen nämä tuottivat erästä ihmisistukassa valmistettavaa hormonia (s. 197).

Jo tuolloin kuudes sukupuuttoaalto oli todellisuutta. Kirjassa sanotaan, että lajeja kuolee sukupuuttoon 1980-luvulla 800 kertaa nopeammin kuin jääkauden aikana, ja arvioidaan ilmeisesti tämän luvun perusteella, että tulevina vuosina 20-30 prosenttia kaikista elämänmuodoista tulee kuolemaan sukupuuttoon (s. 198). Tämä on yksi syy siihen että geeniteknologian kanssa tulee olla varovainen.

Muistan, että 1990-luvulla väiteltiin paljon mm. geeniteknologian turvallisuudesta luonnonkasveille (eli siitä, leviävätkö geenit muuntogeenisistä viljelyskasveista samanlajisiin luonnonkasveihin tai alkuperäisiin viljelyskantoihin) ja siitä, onko geeniteknologiasta pysyvää hyötyä esimerkiksi hyönteisten torjunnassa vai muuntuvatko hyönteiset niin nopeasti, ettei siitä ole pitkäaikaista apua. Luulisi, että näistä asioista olisi saatu jo paljon tietoa - 1990-luvulla kyse oli vain spekuloinnista, koska geenimuunneltuja kasveja ei ollut vielä viljelty paljon - mutten ole muistaakseni lukenut tästä asiasta mitään. Olisi kiinnostavaa lukea geeniteknologian vaikutuksista ympäristöön jokin kooste.

Viime aikoina olemme hyväksyneet, että ihminen ei voi elää vastoin luontoa, sillä hän on peräisin siitä, elää sen kanssa ja siitä. ... Tämä on kirjan toive: miellyttää sydäntä tiedon avulla. Saada ymmärtämään, että planeettamme kasvit ovat "liittolaisiamme", jotka meidän tulee tuntea, joita meidän pitää arvostaa ja joista meidän pitää huolehtia. (s. 206, 207)

Pflanzenwelt. Sternstunden der Schöpfung. Unsere faszinierende Natur, 1988. Eri kirjoittajia ja eri valokuvaajia. Julkaisija: IFK-Institut für Kulturförderung AG Verlag (?). 208 sivua.

Hörspiele, 1962 (Kuunnelmia, osa 2 - Hildesheimer, Böll ja Rys)

Kirjoitin aiemmin tämän saksalaisen kirjan kolmesta ensimmäisestä kuunnelmasta; tässä bloggauksessa on kolme jälkimmäistä. Kokonaisuutena tämä kirja oli vaikuttavaa ja kiinnostavaa luettavaa: vaikken pitänytkään yhdestä kuunnelmasta ollenkaan, kaikki kirjan kuunnelmat olivat kuitenkin kokeellisia, erikoisia ja siinä mielessä mielenkiintoisia. Kokeellisuus näkyi ajan ja tilan käytössä, jos ei muuten - kuunnelma antaa mahdollisuuden liikkua näissä vapaasti. Ja muista viidestä kuunnelmasta pidin enemmän tai vähemmän, joistain paljonkin.

Wolfgang Hildesheimer: Herrn Walsers Raben (Herra Walserin korpit, 1960). Kuunnelma toi aluksi mieleen Oscar Wilden näytelmät: sedältään perinnön saanut rikas nuorehko tyhjäntoimittaja Adrian Walser sanailee kepeästi järkkymättömän taloudenhoitajansa rouva Borgwardin kanssa. Adrian asuu yksinäisellä paikalla metsässä. Taloa ympäröivät korpit, joiden raakunta kuuluu taloon säännöllisin väliajoin ja joista Adrian sanoo pitävänsä. Taloon tulee yllättäen vierailulle Adrianille lähes tuntematon Cosima-täti henkivartijansa herra Mönkebergin kanssa ja vaatii Adriania naimaan tyttärensä (mikä takaisi Cosimalle mukavan elannon, vaikkei hän tyttärestään pidäkään). Jos tämä ei suostu, Cosima-täti aikoo ilmiantaa hänet poliisille usean sukulaisen murhasta, koska nämä ovat salaperäisesti kadonneet Adrianin luona vierailtuaan, samoin aikaisemmin perinnön antanut setä.
          Olin jo oppinut odottamaan tämän kirjan kuunnelmilta jotakin reaalimaailmasta poikkeavaa, mutta tässä kuunnelmassa sellaista ei näyttänyt aluksi olevan, vaikkei tilanne kovin tyypillinen ollutkaan. Mutta kuunnelman loppupuolella todellisuus nyrjähti tässäkin sijoiltaan: Adrian oli oppinut kotiopettajaltaan loitsun, jolla ihmiset voi muuttaa korpeiksi (ikävä kyllä hän oli muuttanut opettajansa korpiksi, ennen kuin oli oppinut loitsun, jolla taian voi perua). Taian onnistumisen edellytyksenä oli se, että loitsittava on kiihtyneessä mielentilassa, mutta ihmisten ärsyttäminen raivoon asti on onnistunut ihmisiä taitavasti käsittelevältä, itse aina tyynenä pysyvältä Adrianilta hyvin. Sitten Adrian tapaa kuitenkin kaksi varteenotettavampaa vastustajaa: henkivartijan, joka paljastuu Nikolaus-sedäksi, sekä rouva Borgwardin.
          Sukulaisten kohtalo ei kuunnelmassa juurikaan säälittänyt, koska heistä annetaan siinä kuva rahanahneina, epämiellyttävinä ja moraalittominakin ihmisinä. Adrian taas on moraalittomuudestaan huolimatta tavallaan miellyttävä ja myös avustaa kaikkiaan 60 sukulaistaan. Kuunnelma päättyy siihen, että Adrian tapaa vihdoin ihmisen, jota ei pysty voittamaan, rouva Borgwardin - joka ei kuitenkaan vaadi Adrianilta muuta kuin terveellisempiä elintapoja. Kuunnelma on koko pituudeltaan kepeästi kirjoitettu ja omalla tavallaan hauska ja viihdyttävä, mutten löytänyt siitä mitään syvällisempiä merkityksiä. (37 s., Saksa, 1916-1991)

Heinrich Böll: Klopfzeichen (Koputusmerkkejä, 1960). Tämä kuunnelma oli sitävastoin täynnä merkityksiä, surua ja nykyisyyden lomassa eläviä muistoja. Mies koputtaa kotonaan unessa seinään ja kuulee valveilla koputuksia (jotka muodostavat tärkeän osan kuunnelman äänimaailmaa). Hänet oli tuomittu sodan aikana vuodeksi vankilaan, koska hän oli antanut leipää ja tupakkaa nuorelle nälkäiselle puolalaiselle. Vangit kommunikoivat vankilassa toistensa kanssa koputusmerkein. Mies toimi koputusten välittäjänä toisen puolen sellissä olevan papin ja toisella puolella olevan Juliuksen kanssa, joka tahtoi oppia uskon perusasiat, tunnustaa uskonsa ja saada ehtoollisen, minkä takia hänet viime kädessä (ymmärtääkseni) tuomittiin kuolemaan, koska silloinen vankilanjohtaja oli ankarasti kieltänyt kaiken uskon harjoittamisen. Kuunnelman puhuja ei koskaan nähnyt Juliusta, välitti vain hänen koputuksensa eteenpäin papille ja päinvastoin. Vaikka mies on nyt turvassa kotonaan, hän ei voi unohtaa vankilakokemuksiaan ja vankilassa tapaamiaan ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Ihminen saattaa pudota aikaan niin kuin kuoppaan; silloin kaikki on nykyisyyttä, menneisyyttä ja tulevaisuutta - etkä tiedä, onko menneisyys nykyisyyttä vai nykyisyys tulevaisuutta. Ne ovat yhtä. Istun sellissä ja odotan koputusmerkkejä. (159) (10 s., Saksa, 1917-1985)

Jan Rys: Grenzgänger (Rajanylittäjät, 1960). Vanha mies Vrazil odottaa kahvilassa nuorempaa Liskaa hyvin levottomana, koska tarvitsee tämän apua. Onnistuisiko hän vihdoin siinä, mitä on jo kauan kaivannut? Liska tulee lopulta, on välinpitämätön ja torjuva, mutta antaa sitten periksi ja miesten matka takaisin kotimaahansa, josta he ovat aikaisemmin paenneet, alkaa. He selviävät vaaroista ja päätyvät Vrazilin kotikaupunkiin, tämän kotikadulle ja löytävät tämän kotitalonkin, mutta asiat eivät ole enää niin kuin Vrazil on odottanut niiden olevan, kaikki on muuttunut. Kuunnelman lopussa ollaan taas kahvilassa, mutta toiselle miehelle matka on ollut liikaa. Kuunnelmassa on hyvin intensiivinen tunnelma. (30 s., Itävalta, 1931-1986. Jan Rys oli syntynyt Tsekkoslovakiassa ja paennut sieltä Itävaltaan 17-vuotiaana.)

Kirjan lopussa on vielä Ernst Schnabelin kuunnelmaa yleensä käsittelevät jälkisanat In Rampenlicht der Finsternis (Pimeyden parrasvaloissa, 5 s.), joka oli melkoisen vaikeatajuinen, sekä tiedot kirjoittajista.

Lisäys 8.5.23: Tästä kirjasta oli puolentoista vuoden aikana (1961-1962) otettu kolme painosta ja painettu yhteensä 65 000 kirjaa. Kuunnelmat eivät ainakaan tuolloin ilmeisesti olleet mitenkään marginaalista kirjallisuutta Saksassa (tosin kirjan kirjailijat olivat varmaan melko tunnettuja saksalaisella kielialueella).

Sadan vuoden lukuhaaste: 1960-luku. Helmet-haaste 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna (puolet luin, puolet jäi tälle vuodelle) tai 44. Kirja kuuluu kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä (tämä on ensimmäinen lukemani kuunnelmateos).

Edit 26.3.23 (lisätty haastekohdat).

Hörspiele. Mit einem Nachwort von Ernst Schnabel, 1962 (1961). Fischer Bücherei. Kannen tekijää ei kerrottu. 203 sivua.

Ludger Weß: Winzig, zäh und zahlreich. Ein Bakterienatlas, 2020 (Pikkuruiset, sitkeät ja monilukuiset. Bakteeriatlas)

Tämä bakteereista kertova kirja on kerrassaan ihastuttava. En ole tähän mennessä paljonkaan ajatellut bakteereita juuri muuten kuin tautien yhteydessä, vaikka tiesinkin että niitä elää suolistossamme ehkä pari kolme kiloa ja että ne ovat siis terveydellemme tärkeitä myös positiivisessa mielessä. Ja 15 viime vuoden aikana on saatu selville, että suolistossa ovat "toiset aivomme" (johon vaikuttavat kaikki suoliston mikrobit, siis bakteerien lisäksi myös sienet ja virukset), joilla on merkitystä sekä psyykkiselle että fyysiselle hyvinvoinnille.

Olen pitänyt bakteereja hyvin alkeellisina ja yksinkertaisina eliöinä. Tietysti ne ovatkin tavallaan yksinkertaisia - yhdellä solulla ei vain voi tehdä kaikkea mitä monisoluiset eliöt voivat tehdä, varsinkaan kun bakteereilla ei ole tumaa - mutta alkeellisiksi niitä ei voi sanoa, sillä bakteerien selviytymiskyvyt ja kyvyt käyttää hyödykseen ympäristön vähäisiä, joskus melkein olemattomia tai muille eliöille myrkyllisiä resursseja ovat ällistyttäviä. Se selviää tästä kirjasta, jossa saksalainen mikrobiologi Ludger Weß esittelee 50 sivun bakteereja ja arkeoneja yleensä käsittelevän johdantoluvun jälkeen 50 eri tavalla merkittävää ja kiinnostavaa bakteeria (tai arkeonia - kirjassa puhuttiin molemmista, mutta toistoa välttääkseni sanon jatkossa vain 'bakteerit').

Olen aiemmin tuhahdellut epäuskoisesti panspermiahypoteesille (eli oletukselle siitä, että elämä olisi saapunut maapallolle jostakin avaruudesta), tai sille, että Marsista saattaisi löytyä elämää mikrobien muodossa, tai sille, että toiselle taivaankappaleelle lähetettävät avaruusraketit pitää steriloida huolellisesti, jottei sinne tulisi vietyä Maasta bakteereita. Miten mikään eliö voisi kestää avaruuden voimakasta säteilyä, kylmyyttä ja hapen puutetta? Tästä kirjasta sain kuitenkin sellaisen käsityksen, että bakteerit selviävät mistä tahansa. (Ja järeälläkään steriloinnilla ei pystytä eliminoimaan kaikkia bakteereja.) Mikä tahansa bakteeri ei selviä kaikesta, mutta yksittäiset bakteerilajit pysyvät hengissä ja pystyvät lisääntymään todella hämmästyttävissä oloissa.

Hyvissä oloissa aika bakteerisukupolvien välillä (eli sen välillä, että bakteeri lisääntyy jakautumalla) on 20 minuuttia, mutta jotkin bakteerit pystyvät säilymään lepoitiöinä - jotka kestävät kemikaaleja, säteilyä, kuumuutta, kylmyyttä, kuivumista ja ravinnon puutetta - jakautumatta kymmeniä tuhansia ja ehkä jopa miljoonia vuosia. On käsittämätöntä, miten geenit pystyvät säilymään vaurioitumatta näin kauan. Mistä päästään seuraavaan asiaan: hyvin epävieraanvaraisissa ympäristöissä (erittäin happamissa, emäksisissä, säteilevissä yms.) elävillä bakteereilla on erittäin tehokkaita geeninkorjausmekanismeja. Ja bakteerit voivat myös vaihtaa geenejä keskenään (mikä pahentaa antibioottiresistenssiongelmaa ja saa osaltaan aikaan supertautibakteereita).

Vaikka bakteerien aiheuttamat taudit saattavat olla hyvin epämiellyttäviä, onneksi vain pieni osa bakteereista on taudinaiheuttajia. Yleensä ottaen bakteerit ovat hyviksiä, eivät pahiksia, emmekä tulisi toimeen ilman niitä. Esimerkiksi tiettyjen kasvien, varsinkin hernekasvien juurissa elävät typensitojabakteerit pystyvät muuttamaan ilman typen kasveille sopivaan muotoon, millä on tärkeä merkitys maan ravinteikkuudelle koko maapallolla, ja bakteerit (ja muut mikrobit) ovat muutenkin tärkeitä maaperän elävyydelle.

Bakteerit ovat myös hajottajia: ilman bakteereita hukkuisimme kuolleisiin eläimiin ja kasvijätteisiin, joiden sisältämät aineet bakteerit kierrättävät uudestaan käyttöön. Bakteerien merkitys hajottajina näkyy siinä, että olemme hukkumassa muoviin - ja tukehduttamassa meret ja niiden eläimet siihen, Tyynenmeren muovijätealue on kolmen Ranskan kokoinen - koska muovi on niin uusi asia, että ei ole olemassa bakteereja (tai muita mikrobeja) jotka hajottavat sitä. Tai ei ollut. Weß kertoo kirjassaan japanilaisten muutama vuosi sitten löytämästä bakteerilajista (Ideonella sakaiensis), joka pystyy hajottamaan erästä muovityyppiä; sen evoluutio on siis ollut hyvin nopeaa. Tietyt bakteerit selviävät myös raskasmetalleista, öljystä ja joistakin muista nykyteknologian keskitetysti tuottamista superjätteistä (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että näitä voitaisiin huoletta levittää ympäristöön, mutta antaa mahdollisuuksia niiden käsittelyyn).

Bakteerit ovat monella tavalla tärkeitä myös ruoantuotannossa. Esimerkiksi jokaisen emmentaljuustogramman myötä tulee syötyä noin miljardi elävää propionibakteeria, jotka antavat juustolle sen maun ja reiät. Maitohappobakteerit ovat monille tuttuja, ja alkoholin muuttuminen etikaksi johtuu myös bakteereista. Nämä etikkahappobakteerit auttavat lisäksi yllättäen monia tuttuja trooppisia ravintokasveja (ananas, banaani, mango, kahvi, tee ja sokeriruoko, s. 200) typenhankinnassa.

On olemassa bakteeri, joka hengittää rautaa (Geobacter sulfurreducens), bakteereita jotka hyökkäävät toisten bakteerien kimppuun (s. 142) sekä bakteeri, jolla on magneettiaisti (Magnetospirillum magnetotacticum).

Otetaan bakteerien sietokyvystä yhdeksi esimerkiksi bakteeri Deinococcus radiodurans, "säteilyä kestävä kauhukuula", lempinimeltään Conan Bakteeri (s. 148-151). Tämä bakteeri kestää 5000 grayn (Gy) kerta-annoksen säteilyä, kun ihminen selviää enintään 5 graysta ja suolistobakteeri Escherichia coli 800 graysta. Koska Maassa ei luonnostaan esiinny näin suuria säteilymääriä, on esitetty villi oletus, että tämä bakteeri olisi peräisin Marsista, mutta nykyään ajatellaan, että säteilyn sieto on syntynyt kuivuuden siedon seurauksena. Tätä bakteeria on yllättävän proosallisissa paikoissa, esimerkiksi ihmisen suolistossa, maaperässä, tekstiileissä ja huonepölyssä.

Vaikka bakteereja ei näe, niitä on maapallolla paljon, yli miljardi kertaa enemmän kuin tähtiä maailmankaikkeudessa (s. 43). Nämä mikroskooppiset eliöt ovat ällistyttävästi vaikuttaneet myös ilmastoon maapallon historian aikana. Ja vasta vuonna 2002 löydetty Pelagibacter ubique, "kaikkialla läsnäoleva meribakteeri" (s. 62-65) on pienin itsenäisesti elävä bakteeri, mutta pikkuruisenakin sillä on valtava ekologinen merkitys: näiden bakteerien yhteispaino on suurempi kuin kaikkien meressä elävien kalojen yhteispaino.

Kirja oli mielenkiintoinen mm. siksi, että bakteerit kuvataan siinä eliöinä, jotka ovat kanssakäymisessä muiden eliöiden ja elottoman ympäristön kanssa. Weß puhuukin uudesta tieteenalasta, bakteeriekologiasta: ei selvitetä vain bakteerien geenirakennetta ja tutkita niitä pelkästään laboratoriossa, vaan pyritään saamaan selville, mikä merkitys niillä on siinä ympäristössä, jossa ne esiintyvät.

Melkein jokaiselta kirjan sivulta löytyy jännittävä ja kiinnostava tieto. Kirja avasi silmäni maailmalle, joka on tähän asti ollut minulle lähes kokonaan tuntematon, mutta josta nyt tajusin, miten monipuolinen, kiehtova sekä ekologisesti ja ihmisille tärkeä se on. Weß kirjoittaa mielenkiintoisesti - hän on kirjoittanut myös romaaneja - ja vaikka esimerkiksi Wikipediasta saattaa löytyä tietoa näistä bakteereista, tämän kirjan kertomukset niistä ovat paljon värikkäämpiä ja eloisampia. Weßin innostus, asiantuntemus ja lapsuudesta alkanut kiinnostus aiheeseen näkyy kirjan sivuilla. Kirja on myös ulkoasultaan kaunis, koska jokaisesta bakteerilajista on tyylikäs "muotokuva". Kirja antoi minulle laajemman käsityksen elämästä, ekologiasta ja evoluutiosta, ja olisi hienoa, jos se käännettäisiin suomeksi (ainakin italiaksi se on jo käännetty).

Kirjaa ei ole yleisissä kirjastoissa (enkä löytänyt sitä suomalaisista nettikaupoistakaan, olisin mielelläni ostanut sen itselleni), mutta sen voi lainata Helsingin Goethe-instituutin kirjastosta. Lainaaminen on ilmaista, asiointi onnistuu saksaksi tai suomeksi ja kirjastokortin saavat myös toispaikkakuntalaiset.

22.11.24: Kirjasta on ilmestynyt myös englanninkielinen käännös, The Curious World of Bacteria (2023, Greystone Books Limited).

Edit 11.12.22: lisätty bakteeriekologiakappale ja tehty pari pientä muutosta, 23.12.22: muutettu nimen käännös monikkoon + pari pientä muutosta, 22.11.24 (tieto englanninkielisestä käännöksestä).

Ludger Weß: Winzig, zäh und zahlreich. Ein Bakterienatlas, 2020. Naturkunden (No 62). Kuvitus: Falk Nordmann. 280 sivua.

Hörspiele, 1962 (Kuunnelmia - Eich, Aichinger ja Bachmann)

Antikvariaatista löytämässäni kirjassa on kuusi saksalaisen kielialueen kirjailijan kuunnelmaa, joten sillä sai lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla - pääsin kokeilemaan kuunnelmien lukemista sekä tutustumaan minulle vieraisiin saksankielisiin kirjailijoihin. Yleensä näin vanhoista kokoelmateoksista saa etsiä naiskirjailijoita suurennuslasin kanssa, mutta tässä kirjassa naisia oli mukavasti kaksi kuudesta kirjailijasta, molemmat itävaltalaisia. Kirjoitan ensin kirjan alkuosan kolmesta kuunnelmasta. Ne ovat kaikki 1950-luvulta, eikä mikään niistä ole puhdasta realismia, vaan kaikissa on surrealistisia tai symbolisia piirteitä.

Günter Eich: Der Tiger Jussuf (Tiikeri Jussuf, 1952). Absurdi tai surrealistinen kuunnelma sirkuksen tiikeristä Jussufista, joka tappaa alussa eläintenkesyttäjä Williamin, jolloin William alkaa elää Jussufin ruumiissa; Jussuf karkaa ja piiloutuu. Itsevarma ja sujuvasti kommunikoiva Jussuf puhuu tiikerin näkökannalta, mutta hyppää aina välillä muiden henkilöiden nahkoihin, jolloin nämä (ihmiset) siirtyvät tiikerin ruumiiseen, kunnes taas vaihdetaan. Kuunnelma oli sujuvasti kirjoitettu, mutta minulle se jäi melko käsittämättömäksi. Ehkä sen tarkoituksena oli kommentoida parisuhteiden ongelmallisuutta - kuunnelmassa oli kolme tai neljä pariskuntaa, joista kaikki olivat eri tavoin onnettomia. Eläinoikeusteemaa kuunnelmassa ei ollut, vaikka sellaista voisi lähtöasetelman perusteella odottaa. (36 s., Saksa, 1907-1972)

Ilse Aichinger: Knöpfe (Nappeja, 1953). Kolme naista - Ann, Rosie ja Jean - työskentelevät erään tehtaan osastolla lajitellen hyvin erikoislaatuisia nappeja, joilla on ihmisten nimet. Heitä häiritsee ja pelottaa seinän takaa aina välillä kuuluva ääni, tai oikeastaan tämä häiritsee enää Annia, koska hän on uusi työntekijä. Jean on työskennellyt osastolla jo kaksi vuotta ja Rosiekin jo paljon Annia kauemmin. Kukaan heistä ei osaa sanoa, mistä aineesta napit on valmistettu. Kukaan heistä ei myöskään uskalla tai halua kysyä tehtaan edustajilta, Billiltä ja Jackilta, mitään äänistä tai valmistusmateriaalista, jottei heitä erotettaisi.
          Osastolla odotetaan innokkaasti uutta nappimallia. Sitten Jean ei enää tule töihin ja tuntuu kadonneen. Rosiekin alkaa menettää kiinnostuksensa kaikkeen ulkopuoliseen ja haluaisi vain viettää koko aikansa töissä, ja sitten lajiteltavaksi saadaan uusi nappimalli, jonka nimi on Jean. Ann käy pelottavasta tilanteesta kiihkeitä keskusteluja työttömän poikaystävänsä Johnin kanssa, miettii mitä uskaltaisi ja voisi tehdä, ja yrittää auttaa Jeania.

Jean: Tunnen oloni erikoisen hyväksi, Bill. Aivan erikoisen hyväksi, niin sileäksi ja pyöreäksi. (49) 

Tästä kuunnelmasta pidin paljon. Siinä oli jännityskertomuksen tuntua, hiljaista uhkaa ja vähäeleistä painostavuutta sekä ratkaistava arvoitus. Ratkaisusta sai viitteitä jo alkusivuilla, mutta kiinnostus säilyi koko pitkän kuunnelman ajan. Päähenkilöt olivat sympaattisia, ja kuunnelman teemakin tuntui minusta aika selvältä: yksilöllisyyden ja itsenäisen ajattelun katoaminen teollisuustyöolosuhteissa ja ehkä yleisemminkin kapitalismissa, väärien asioiden kanssa eläminen työttömyyden pelon takia sekä etenkin naisten asema työelämässä. Kuten Bill sanoo, Annin ei pidä kuvitella, ajatella eikä muistaa mitään (58), vaan hyväksyä vain kyselemättä se mitä Bill sanoo.

Bill: Sinä ajattelet aina, Ann! Se huono puoli sinussa on. Eikö ole ketään, joka voisi totuttaa sinut pois siitä?
Ann: Olen iloinen, että olen tottunut siihen.
Bill: Vahinko. ... (54) 

Kuunnelmassa ei selitetä sitä, miksi kaikkien henkilöiden nimet ovat englantilaisia. (37 s., Itävalta, 1921-2016. Eich ja Aichinger olivat naimisissa.)

Ingeborg Bachmann: Die Zikaden (Kaskaat, 1955). Todella turhauttava kuunnelma, jossa on suunnattomasti puhetta mutta jossa ei tapahdu oikeastaan mitään. Kuunnelma sijoittuu salaperäiselle lämpimän ilmaston saarelle, jossa on erilaisia ihmisiä, jotka pääsevät kertomaan itsestään "dialogeissa". Kaikissa näissä on puhekumppanina Antonio, joka ei koko kuunnelman aikana sano kuin "Kyllä, (nimi)" ja "dialogin" lopussa "Ei, (nimi)"; nämä dialogit ovat siis käytännössä monologeja. Ainoa todellinen dialogi on huvilassa asuvan "Robinsonin" ja toiselta saarelta karanneen vankikarkurin kanssa. Henkilöt eivät liity juuri millään tavalla toisiinsa. Kertoja puhuu kuunnelmassa ummet ja lammet, muttei sano mitään tärkeää. Siis minun mielestäni.
          Kuunnelman lukemista hankaloitti se, että siinä oli monia minulle tuntemattomia sanoja ja sen kieli oli muutenkin aika vaikeaa, mutta luulen, että se olisi ollut minulle tuskastuttavaa luettavaa suomeksikin. Wikipedian saksankielisessä artikkelissa kerrotaan kuunnelmasta ja kappaleessa "Rezeption" annetaan sille tulkinta. (39 s., Itävalta, 1926-1973)

Ketjukolaaja on lukenut paljon kuunnelmia. Saksalaisten kirjailijoiden Gruppe 47 -ryhmästä saa täältä tietoa suomeksi.

Edit 11.5.22, 12.5.22 (tehtaan toisen edustajan nimi korjattu Johnista Jackiksi ym.) ja 14.5.22.

Hörspiele. Mit einem Nachwort von Ernst Schnabel, 1962 (1961). Fischer Bücherei. Kannen tekijää ei kerrottu. 203 sivua.

Celia Fremlin: Klimax oder Auβerordentliches Beispiel von Mutterliebe (Possession, 1969)

Jatkoin Celia Fremlinin dekkareihin tai perhedraamoihin tutustumista. Kirjan alaotsikko saksaksi tarkoittaa "erikoislaatuinen esimerkki äidinrakkaudesta", ja englanninkielisen alkuteoksen nimen voisi tässä tapauksessa kääntää "omistushaluksi", mikä kertookin kirjasta jo aika paljon. Kirja kerrotaan tällä kertaa minämuodossa, ja kertojana on taas kotirouva, Clare, jolla on vaihteeksi kaikki hyvin: hänellä ei ole ongelmia avioliitossaan, hän on tyytyväinen elämäänsä, hänellä on kaksi mukavaa teini-ikäistä tytärtä ja perhe on arkisella tavalla onnellinen ja harmoninen.

Särön tähän tuo vanhemman tyttären Sarahin kihlautuminen reilut kymmenen vuotta vanhemman Mervynin kanssa. Mervyn itse vaikuttaa ihannevävyltä, mutta hänen leskeksi jäänyt äitinsä on uskomattoman omistushaluinen ja pyrkii kaikin keinoin estämään Mervynin tapaamiset Sarahin ja tämän perheen kanssa ja kieltäytyy hyväksymästä Mervynin ja Sarahin kihlausta; tuntuu siltä, että hän haluaisi pitää Mervynin kokonaan itsellään. Claresta tämä on käsittämätöntä, koska hän on täysin sisäistänyt 1960-luvun ihanteen siitä, että vanhemmat eivät koskaan saa sitoa tai kontrolloida lapsiaan, vaan heidän pitää antaa näiden tehdä omat valintansa. Tai ainakin hän on sisäistänyt sen, että näin pitää ajatella.

Clare kuitenkin tapaa Mervynin äidin muutamia kertoja ja yrittää ymmärtää ja auttaa tätä, vaikkei tästä juuri pidäkään. Mervynin perheen menneisyydestä paljastuu kaksi kuolemantapausta, kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ja tapahtumat johtavat vähäeleisellä tavalla pelottavaan loppukohtaukseen.

Tässäkin Fremlinin kirjassa on enemmän kyse ihmissuhteista ja perheestä kuin dekkarijuonesta, mutta nyt jälkimmäinen vaikutti ehkä liikaa edellisiin - minua kiinnostaa Fremlinin kirjoissa kuitenkin eniten ihmissuhteiden tarkka, hienovarainen ja samalla humoristinen kuvaus. Kirjassa puitiin mielestäni myös vähän liikaa samoja asioita ja sen tapahtumaympäristö tuntui vähän liian ahtaalta, joten se ei ole suosikkini Fremlinin kirjoista. Nautittavaa tekstiä tämäkin silti oli, senkin takia että siinä oli mukana usein hieman vinoa huumoria, esimerkiksi siinä kun Claren ystäväpariskunta yrittää päästä eroon aikuistuneista pojistaan ja saada nämä itsenäistymään.

Celia Fremlin: Klimax oder Auβerordentliches Beispiel von Mutterliebe, 2009 (Possession, 1969). Diogenes. Saksantaja: Dietrich Stössel. Kannen kuva: François Berthoud: Skeleton Legs. 253 sivua.

Fritz Rahn & Wolfgang Pfleiderer: Deutsche Spracherziehung 3, 1949 - opetusta katastrofin jälkeen

Löysin antikvariaatista kaksi ohutta kirjaa nimeltä "Saksalainen kielikasvatus 3 ja 4", eli äidinkielen oppikirjat ehkä lukioikäisille tai jonkin verran nuoremmille koululaisille, ja ostin kirjat, koska minua kiinnostaa kieltenopetus ja ne tuntuivat kiintoisilta. Näissä kirjoissa oli hyvin vähän varsinaisia kielioppitehtäviä, vaan ne olivat enemmänkin kirjoittamisoppaita. Lyhyitä hyvin kirjoitettuja, kuvailevia tai kertovia esimerkkitekstejä oli paljon, ja kirjat saivat miettimään kirjoittajan työtä ja erilaisia tapoja kirjoittaa.

Kirjan 3 julkaisutietosivulla kerrotaan, että kirjasen on hyväksynyt Saksan kouluissa oppikirjana käytettäväksi "Education and Cultural Relations Division Office of Military Government (U.S.)", "Control Commission for Germany (B.E.)" sekä vielä "Direction de l'Education Publique" ranskalaisten hallitsemalla alueella. Kirja oli siis käynyt läpi kolmen vieraan valtion (olettaen, että B.E. tarkoittaa Iso-Britanniaa) tarkastuksen. Tämä ja kirjan julkaisuvuosi (1949) toi lukemiseen uuden ulottuvuuden: miten Saksa jatkoi elämäänsä sodan ja sen aiheuttamien valtavien traumojen ja varmasti myös syyllisyydentunteiden jälkeen? Saksahan ei ole mielestäni peitellyt toisen maailmansodan hirmutekoja, vaan on puhunut niistä avoimesti, pitänyt niitä esillä, pyytänyt niitä anteeksi ja pyrkinyt tällä tavalla estämään niiden toistumisen.

Opetus on tärkeä tapa välittää asenteita. Luin jostakin Afganistanista kertovasta kirjasta - ehkä Deborah Rodriguezin Kabulin kauneuskoulusta tai Greg Mortensonin Stones into Schools -kirjasta - että mm. saudiarabialaisten wahhabiittien rahoittamissa talibaneja kasvattaneissa kouluissa matematiikan tunneilla puhuttiin esimerkiksi siitä, miten monta ihmistä tietyllä määrällä aseita voi tappaa (tämä on muistikuva eikä siis varmasti todellinen esimerkki, mutta tehtävät olivat tämän tapaisia). Jos kaikkien aineiden tehtävät olivat samanlaisia, ei ole ihmekään, jos maailmankuva vääristyi.

Toisaalta esimerkiksi Ruandasta on 1990-luvun hirvittävän kansanmurhan jälkeen kantautunut positiivisia uutisia. Sodista puhutaan paljon, mutta minusta olisi kiinnostava tietää, mitä sotien jälkeen tapahtuu. Miten sisällissodan tai sodan jälkeen kouluissa puhutaan muista maista tai oman maan erilaisista etnisistä tai muista ryhmistä, ja miten niissä opetetaan (tai ei opeteta) suvaitsevaisuutta, avoimuutta ja kaikkien ihmisten hyväksymistä? Miten esimerkiksi israelilaisissa kouluissa ja oppikirjoissa puhutaan palestiinalaisista ja päinvastoin?

Historiankirjat ovat tässä suhteessa toki omassa sarjassaan, mutta muidenkin aineiden opetuksesta välittyy asenteita ja käsityksiä. Tässä neljä vuotta maailmansodan jälkeen julkaistussa saksalaisessa äidinkielen kirjassa huomiotani herätti se, että siinä ei puhuttu mitään sotaan liittyvistä asioista. Kirjan tehtävissä, jotka muuten vaativat minusta varsin hyvää kielitaitoa ja kielenkäyttötaitoa, seikkailivat nuoret (kaupunkilais?)pojat, esimerkiksi Fritz, Hans ja Karl. (En tiedä, oliko tämä oppikirja tarkoitettu poikakouluille - toivottavasti tytöille oli eri kirja! - vai olivatko tytöt vain muuten täysin näkymättömiä, mutta siinä ei ollut tyttöjä käytännöllisesti katsoen ollenkaan, paitsi vain pari kolme poikien siskoa.) Pojat kävivät esimerkiksi yhdessä retkillä ja osallistuivat maatilan töihin lomalla ollessaan. Kirjan koulupojat olivat reippaita, hyväntuulisia ja reiluja ja auttoivat toisiaan ja muita. Kirjan tehtävissä oli myös luonnon ja ympäristön kuvauksia.

Kirjassa pyrittiin siis kuvaamaan mahdollisimman normaalia elämää. Esimerkiksi pakolaisista, sodanjälkeisestä pula-ajasta, raunioituneista rakennuksista, kuolleista ihmisistä tai juutalaisista ei puhuttu mitään. Ainoat löytämäni kohdat, jotka voisi ymmärtää kommenttina tapahtumiin, olivat äänneharjoituslause "Die Weltgeschichte ist das Weltgericht" - "Maailmanhistoria on maailman tuomioistuin" - ja ehkä kuvaus, jossa keskiaikainen ritari vartioi laaksoaan rohkeasti ja päättäväisesti nimeämättömän uhan varalta. Lisäksi se, että pojat auttoivat maatiloilla, saattoi sukulaisuuden lisäksi johtua työvoimapulasta.

Ehkä näin pian sodan jälkeen haluttiin luoda nuorille turvallisuudentunnetta kuvaamalla tavallista, mukavaa, aktiivista arkea. Nykyisillä pakolaisleireilläkin pidetään tärkeänä koulujen toiminnan järjestämistä sen takia, että varsinaisen opetustehtävän lisäksi ne tuovat lasten elämään turvallisuutta ja säännöllisyyttä.

Tämän äidinkielen kirjasarjan seuraavassa osassa, joka on julkaistu vuonna 1952, ja johon ei enää ole tarvittu muiden valtioiden hyväksyntää, puhutaan eräässä tehtävässä jo pakolaisryhmän saapumisesta kaupunkiin ja siitä, miten koulupojat auttavat majoituksen ja tavaroiden jakamisen organisoinnissa, eli ehkä myöhemmin ajateltiin jo voitavan käsitellä jonkin verran vaikeampiakin asioita (ei tosin paljon - olen lukenut neljännestä kirjasta noin puolet, ja tuo oli ainoa muuhun kuin koulupoikien tavalliseen elämään viittaava teksti).

Kirjan julkaisija Ernst Klett Verlag julkaisee muuten nykyäänkin koulukirjoja ja saksan oppikirjoja, ainakin yksi käyttämäni saksan oppikirja oli hyvä.

Edit 27.11.21.

Fritz Rahn: Deutsche Spracherziehung 3, 1949. Bearbeitet von Wolfgang Pfleiderer. Verlag von Ernst Klett. 84 sivua.

Doris Dörrie: Happy. Ein Drama, 2001

Tässä saksalaisessa näytelmässä kerrotaan kolmen kolmikymppisen pariskunnan yhteisestä illanvietosta. Emilia ja Felix ovat eronneet vähän aikaa sitten, Charlotte ja Dylan ovat rikastuneet viime vuosina mutta eivät ole onnellisia (Charlotte ei ole tyytyväinen ja tuntuu kaipaavan entisiä mutkattomia aikoja; Dylanilla on hiljattain ollut yhden yön juttu Emilian kanssa); ainoastaan Anette ja Boris ovat yhtä rakastuneita ja onnellisia kuin aina ennenkin. Vanhat ystävykset kokoontuvat lauantai-iltana syömään Charlotten ja Dylanin luokse ja Felix yllyttää kahta muuta pariskuntaa tekemään kokeen: tunnistavatko pariskunnat toisensa sokkoina vain tunnustelemalla toistensa ruumiinosia? (Tällaista on näytelmän mukaan tutkittu Max Planck -instituutissa, jossa Emilia on töissä sihteerinä, ja saatu tulokseksi, että eivät tunnista.)

EMILIA jää istumaan, katsoo [Felixiä] Tiedätkö, joskus kaipaan sinua ihan hirveästi, aivan kuin olisit kuollut, ja sitten menen kylpyyn ja haistelen partavettäsi, kunnes olet taas paikalla kuin pullon henki, ja sitten huomaan, että en itse asiassa kaipaa sinua, vaan itseäni - sitä millainen joskus olin...

Näytelmässä on yhdeksän kohtausta, ja sen rakenne on peilikuvamainen. Kolmessa ensimmäisessä kohtauksessa kerrotaan pariskuntien valmistautumisesta illanviettoon omissa kodeissaan (Felix on tullut hakemaan Emiliaa tämän uudesta pienestä asunnosta), kolmessa keskimmäisessä kerrotaan tapaamisesta, ja kolmessa viimeisessä kuvataan pariskuntia taas erikseen ja heidän reaktioitaan illan tapahtumiin. Illanvietosta lukiessa oli vähän hankalaa pitää mielessä, kuka oli kenenkin puoliso.

CHARLOTTE Miksi sinä oikein itket?
DYLAN Koska sinä et koskaan kuuntele minua.
CHARLOTTE Kuuntelenhan minä sinua.
DYLAN Ei, et kuuntele. Sinä vain tunnut kuuntelevan minua, niin kuin radiota kuunnellaan, mutta samalla hetkellä kun kuulet sanani unohdat ne.

Näytelmässä on kyse rakkaudesta, sen loppumisesta tai kestämisestä, hauraudesta tai vahvuudesta, siitä miten sen voi (ehkä) säilyttää, sekä siitä, miten parisuhteessa ja läheisessä yhteydessä toiseen oleminen vaikuttaa omaan olemassaoloon. Kaikki pariskunnat ovat rakastaneet toisiaan ennen ja he rakastavat toisiaan tavalla tai toisella edelleen, myös eronneet ja toisiinsa pettyneet Emilia ja Felix sekä Charlotte ja Dylan, joiden avioliitto rakoilee.

Näytelmässä puhutaan paljon ja niin naiset kuin miehetkin kertovat avoimesti tunteistaan ja ajatuksistaan, analysoivat niitä ja yrittävät selvittää ongelmansa, tai Emilian ja Felixin kohdalla selvittää mitä tapahtui. Pariskuntien erilaiset elämäntilanteet mahdollistavat sen, että rakkautta valotetaan hyvin monelta kannalta. Vaikka keskustelut eivät tunnu kovin realistisilta, jokapäiväisiltä keskusteluilta, ne ovat kiinnostavia, eikä näytelmä tunnu vain filosofiselta harjoitukselta vaan siinä on myös elämänläheisyyttä. Se sijoittuu nykyaikaan, vaikka kansikuva viekin ajatukset 1950-luvulle.

Dörrie onnistuu saamaan lukijan välittämään henkilöistään, koska he kuitenkin loppujen lopuksi välittävät toisistaan. Vaikka he eivät ole mitenkään yksiselitteisen sympaattisia (varsinkin Felix on ennemminkin ärsyttävä), lukija tuntee myötätuntoa heitä kohtaan ja toivoo, että he onnistuvat ratkaisemaan ongelmansa. Näytelmä on perusvireeltään melko haikea, mutta sen loppu on kuitenkin toiveikas.

BORIS Mutta jos emme ole kehomme, keitä me sitten olemme?
ANETTE Sinä olet minun uneni ja minä ehkä sinun...
BORIS Tuo kuulostaa kauniilta. Vain vähän ilmavalta, painottomalta, ... kuin voisi, huiskis, tulla puhalletuksi pois.
ANETTE Totta. Kaikkihan voi, huiskis, tulla puhalletuksi pois. Sitä minä pelkäsin.
ANETTE Annan sinun olla minun unissani, jos minä saan olla sinun unissasi.
BORIS Bob Dylan.
ANETTE Ajattelin myös, kun seisoimme siinä kuin hölmöt, alasti, siteet silmillä - minä olen siinä, koska sinä olet siinä. Minä tunnen itseni Anetteksi, koska sinä näet minut Anettena. Jos et enää näe minua, minusta tulee joku muu. Minä liukenen, ... ja jollekin toiselle olen sitten myös joku toinen...
BORIS Huh, tuo kuulostaa vähän pelottavalta.
ANETTE Mutta uskon, että se on totta, muuten ei voisi rakastaa koko ajan uudelleen, ...

Näytelmän englanninkielinen nimi Happy saa selityksen kahdessa kohdassa, ensimmäisenä Dylanin ja Charlotten dialogista näytelmän alkupuolella:

DYLAN Es geht uns doch so gut. Bist du denn überhaupt nicht happy? (Meillähän menee niin hyvin. Etkö sitten ole yhtään happy?)
CHARLOTTE Ja, jetzt bin ich happy. Aber früher waren wir glücklich. (Kyllä, nyt olen happy. Mutta aiemmin me olimme onnellisia.)

Toisessa kohdassa puhutaan Happy-nimisestä hajuvedestä, jonka Dylan on ostanut Charlottelle lahjaksi Hongkongista ja jota Charlotte on uskollisesti käyttänyt, vaikkei kumpikaan itse asiassa pidä siitä, ainakaan nykyään. Näytelmässä puhutaan muuten varsin paljon hajuista ja tuoksuista.

Doris Dörrie on saksalainen elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja ja hän on kirjoittanut myös romaaneja, kertomuksia ja lastenkirjoja. Olen kauan sitten lukenut hänen romaaninsa Mitäs nyt tehdään? (2001) ja muistikuvieni mukaan pidin tästä enemmän. Kirjoituksen käännökset ovat minun.

Kahden erikoishaasteen ja parinkymmenen näytelmän jälkeen saan tällä näytelmällä vihdoin myös Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteen perushaasteen suoritettua, koska tämä on ensimmäinen lukemani näytelmä, jonka kirjoittaja on elossa.

Edit 15.10.20.

Doris Dörrie: Happy: Ein Drama, 2001. Diogenes. Kannen kuva: Jack Vettriano: Something in the Air, 1999. 112 sivua.

Celia Fremlin: Das Tudorschloß, 1996 (Echoing Stones, 1993)

Neljäs lukemani Celia Fremlinin kirja (suomeksi "Tudor-linna", muista Fremlinin kirjoista täällä). Luin tämän englantilaisen kirjailijan kirjan saksaksi, koska sitä ei ollut saatavilla englanniksi, ja kieliähän kannattaa aina petrata (kuulostaa ehkä oudolta, mutta saatan lukea kirjoja joskus tarkoituksellisestikin eri kielellä kuin alkukielellä tai suomeksi kehittääkseni kielitaitoani). Kirjan lopussa on 16 Fremlinin saksaksi käännetyn kirjan lista, joten hän on Saksassa ollut ainakin aiemmin suosittu dekkaristi.

Noin sivulla 200 lakkasin odottamasta, että kirjaan tulisi jotain dekkarimaisia piirteitä. Muissakin lukemissani Fremlinin kirjoissa ihmis- ja perhesuhteet ovat olleet tärkeitä, mutta niissä on kuitenkin alusta asti ollut selvää, että jotain vaarallista tulee tapahtumaan. Tässä sellaista ei vain ollut aistittavissa. Kuusikymppinen historiaa harrastava Arnold sanoutuu irti työstään neljä vuotta ennen eläkeikää vaimonsa Mildredin vastustuksesta huolimatta ottaakseen vastaan työn museona olevan Tudorien aikaisen linnan tai kartanon hoitajana ja oppaana. Mildredin on tarkoitus hoitaa alueen teetupaa, mutta hän ei kestä kesän valtavia kävijäruuhkia ja painetta kahvilassa, vaan jättää Arnoldin ja muuttaa hyvin feministisesti ajattelevan ystävänsä Valin luokse Lontooseen, jossa häneen tutustuu linnasta kiinnostunut Gordon. Linnaan muuttaa myöhemmin Arnoldin ja Mildredin aikuinen tytär Flora, joka pitää vanhempiaan tyhminä, vaatii näiltä kaikenlaista antamatta mitään vastineeksi ja jolla on tapana kehittää kaikesta riita. Flora ottaa pätevästi teetuvan hoitaakseen ja ystävystyy linnan myyntikojun hoitajan Joycen ja tämän vanhuudenheikkoudesta (=Alzheimerin taudista?) kärsivän historioitsijaisän Sir Humphrey Penrosen kanssa.

Tämän juonen puitteissa kirjassa pohditaan paljon vanhempien ja (aikuisten) lasten suhteita, jotka ovat 1990-luvulla aivan toisenlaisia kuin vanhempien nuoruudessa, ivaillaan vähän Valin yltiöfeministiselle asennoitumiselle sekä esitetään Floran suulla, eli aika epäluotettavasti, radikaaleja ajatuksia psykiatriasta sekä esimerkiksi aikasiirtymistä ja rinnakkaistodellisuuksista. Floran mielestä Sir Humphreyn vanhuudenheikkous johtuu hänen läheistensä asennoitumisesta häneen, ei Sir Humphreyn terveydentilasta sinänsä. Hän vastustaa lujasti rauhoittavien lääkkeiden antamista Sir Humphreylle, joka kuitenkin ilman niitä käy heiluttelemassa miekkaa ympäristössä luullessaan elävänsä eri ajalla ja olevansa Maria Stuartin puolustaja.

Näkökulmahenkilöinä ovat vaihtelevasti Arnold ja Mildred, ja viimeisellä kymmenellä sivulla teos sitten lopulta kääntyy dekkariksi. Viihdyin kyllä tämän kirjan parissa ihan hyvin, vaikken itsekään oikein osaa sanoa miksi, koska henkilöhahmot eivät olleet kovin sympaattisia. Mildred oli harmillisen avuton, taitamaton ja saamaton, mikä kyllä lopussa niveltyi dekkarijuoneen. Arnold ei juuri kaivannut Mildrediä (tai Mildred Arnoldia) tämän lähdettyä pitkästä avioliitosta huolimatta. Arnoldille uuden avioliiton miettimisessä tuntui olevan tärkeintä se, että vaimo pystyisi hoitamaan teetupaa. Sympaattisemmiksi Arnoldin ja Mildredin teki ongelmallinen suhde Floraan, johon vanhemmat toivoivat parannusta mutta eivät vain osanneet Floran mielestä toimia koskaan oikein.

Kirjan kansikuva on Claude Monet'n maalaus 1800-luvulta, eli se ei liity kirjan sisältöön. Normaalifontista tuli tässä postauksessa jostain syystä harmillisesti tavallista pienempi, joten muutin fontin suuremmaksi.

Edit 19.6.20.

Celia Fremlin: Das Tudorschloß, 1996 (Echoing Stones, 1993). Diogenes (Diogenes Taschenbuch 22876). Kääntäjä: Otto Bayer. Kannen kuva: Claude Monet: Dame dans un jardin. Sainte-Adresse, 1867. 271 sivua.