Emma Larkin: Secret Histories. Finding George Orwell in a Burmese Teashop (2004)

Englantilainen Emma Larkin, joka puhuu burman kieltä (tai yhtä niistä, Burmassa on useita eri kansanryhmiä ja muistaakseni satoja eri kieliä), matkusti 2000-luvun alussa Burmaan ottamaan selvää maan tilanteesta sekä seuraamaan englantilaisen kirjailijan George Orwellin jälkiä Burmassa. Burmalaisen vitsin mukaan Orwellin romaanit Päivät Burmassa, Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat trilogia Burmasta. Vitsi on hyvin kitkerä, koska jälkimmäiset ovat dystopioita totalitaarisesta ja brutaalista yhteiskunnasta.

Burmalaiset sanovat elävänsä maailman suurimmassa vankilassa. Isoveli eli maan sotilasjuntta seuraa heidän - kuten myös maassa vierailevan ulkomaalaisen - jokaista askelta joko valtiollisen poliisin tai ilmiantajien avulla. Eikä vain askelta, vaan myös sanoja: vähäisestäkin kritiikistä saattaa joutua vuosikausiksi vankilaan, tai myös ilman mitään selvää syytä. Larkinin mukaan kaikilla burmalaisilla onkin sukulainen tai ystävä, joka on ollut vankilassa.

Orwell oli viisi(?) vuotta englantilaisten siirtomaapoliisina Burmassa 1930-luvulla(?) (kirjan lukemisesta on jo aikaa, enkä jaksa tarkistaa näitä tietoja, mutta suunnilleen). Hän ei ollut siellä onnellinen ja inhosi englantilaisten käyttäytymistä Burmassa, mutta saattoi itsekin joskus toimia siirtomaaisännän tavoin. Larkin käy paikoissa, joissa Orwell oli käynyt tai asunut, ja punoo Orwellin kautta siirtomaahistorian osaksi nykypäivää. Kirjasta välittyy selvästi käsitys siitä, että englantilaiset siirtomaaisännät ja kolonialismin kohteena oleminen ei ollut hyväksi Burmalle. Ennen sitäkään maa ei tosin ollut demokraattinen, vaan sitä hallitsivat erittäin itsevaltaiset kuninkaat.

Kadulla kävellessä Burmasta saattaa välittyä iloinen ja rento kuva: ihmiset nauravat ja elävät elämäänsä. Tämä on kuitenkin pintaa ja kertoo burmalaisten resilienssistä. Burmalaiset arvostavat kirjoja ja koulutusta (joka oli tosin tuolloin jo huonontunut) ja pitävät lukemisesta. Larkin kertoo monista keskusteluista burmalaisten kanssa eri paikoissa ja paikkakunnilla, ja keskusteluista välittyy hänen keskustelukumppaniensa sinnikkyys, sivistyneisyys, huumori ja rohkeus. Aina on kuitenkin taustalla tieto siitä, että joku saattaa kuunnella keskustelua ja kertoa siitä eteenpäin, joten monet pitävät parempana olla vaiti tai puhua merkityksettömistä asioista.

Vaikkei Larkin tätä kirjassaan sanonutkaan, ajattelin kirjaa lukiessani että maan köyhyys voi johtua huonosta hallinnosta: siitä, että monet ihmiset eivät ole järkevässä työssä, vaan että suuri osa maan työikäisestä väestöstä on esimerkiksi ihmisten puheita, liikkeitä ja painettua sanaa valvovia poliiseja tai sotilaita, tai sitten monet ihmiset ovat pakkotyössä tai vankilassa. Over half of the government budget is spent on building the army's strength (education reportedly receives a paltry 4 per cent of the budget). (172)

Burman hallitus kieltää kaikki negatiiviset tiedot toiminnastaan vihamielisenä panetteluna ja antaa julkilausumia, joiden mukaan kaikki menee koko ajan parempaan suuntaan. Se myös sensuroi maassa aktiivisesti sanomalehtiä, aikakauslehtiä ja painettuja kirjoja.

Bloggauksen tiedot ovat Larkinin kirjasta. En ennen tätä kirjaa tiennyt Burmasta juuri muuta kuin Aung San Suu Kyin, en edes sitä että Burma on ollut englantilaisten siirtomaa. Sen kuitenkin tiesin, että asiat maassa eivät ole hyvin, joten vaikka Larkinin kirja antaa tilanteesta vielä ahdistavamman kuvan kuin odotin (Whenever I looked at [the novel Nineteen Eighty-Four], I was astounded by how accurately Orwell's writing paralleled the fears and emotions of the Burmese people I had met, s. 228), kirjan tiedot ja Larkin itse tuntuvat uskottavilta. Toivottavasti asiat ovat parissakymmenessä vuodessa kuitenkin muuttuneet ainakin jollain tavalla parempaan suuntaan ja ihmiset ovat löytäneet toimivia keinoja taistella vihamielistä hallitusta vastaan.

Larkin on myös todella hyvä kirjoittaja: vaikka aihe on vaikea, kirja ei ole synkkä tai masentava, vaan kiinnostava ja elävä, ja vaikka Larkin kertoo välillä historiasta, välillä nykyisyydestä, hän onnistuu kokoamaan Burman siirtomaahistorian ja nykytilanteen eri puolista rakenteeltaan toimivan, sujuvasti luettavan ja informatiivisen tekstin. Hän kirjoittaa älykkäästi, tunteella ja myötätuntoisesti, mutta silti kiihkottomasti.

Larkin käyttää maasta nimeä Burma, ei Myanmar, ja perustelee sen kirjan alussa. Hän on kirjoittanut Burmasta myös sykloni Nargesia ja Burman totalitaarista hallintoa kuvaavan myöhemmän kirjan Everything is Broken: A Tale of Catastrophe in Burma (2010) sekä Thaimaahan sijoittuvan romaanin Comrade Aeon's Field Guide to Bangkok.

Toinen kirja Tuijatan naistenviikkohaasteeseen.

Edit 10.8.24.

Emma Larkin: Secret Histories. Finding George Orwell in a Burmese Teashop, 2005 (2004). John Murray (Publishers). Kannen tekijää ei kerrottu. 232 sivua.

G. J. Ramstedt: Seitsemän retkeä itään 1898-1912, 1953 (2022)

Luin aiemmin kielentutkijan, tutkimusmatkailijan ja lähettilään G. J. Ramstedtin Japanin kokemuksista kertovan kirjan ja nyt sitten hänen toisen kirjansa, jossa hän kertoo matkoistaan Mongoliaan sekä suomensukuisten tšeremissien (eli marien) luo, Keski-Aasiaan, Afganistanin rajalle, Itä-Turkestaniin ja muualle itään. Kirjasta tekee erityisen mielenkiintoisen se, että matkat tapahtuivat yli sata vuotta sitten, vuosina 1898-1912.

Ramstedt kirjoittaa mielenkiintoisesti ja sujuvasti ja kertoo eräistä Venäjän alueella asuvista kansoista ja kansanryhmistä, esimerkiksi kalmukeista ja kumukeista, jotka ainakin minulle olivat tuttuja vain nimeltä, jos sitäkään. Mongoliaan Ramstedt teki eri aikoina kolme matkaa, joten Mongoliaa kuvataan kirjassa eniten ja siitä sain selvimmän kuvan. En vieläkään tiedä tšeremisseistä, kalmukeista tai kumukeista kovin paljon, mutta tsaarin Venäjän alueella asuvilla kansoilla tuntui kuitenkin olevan selkeä kansallinen identiteetti ja omanlainen kulttuuri (eli vaikutti siltä, että kansanryhmien annettiin elää suhteellisen rauhassa, toisin kuin Stalinin vainojen aikana).

Tietoni Mongoliasta olivat ennen tätä hyvin vähäiset, joten kirjassa oli paljon minulle uutta ja myös yllättävää tietoa siitä. Ramstedtilla oli pieni rooli Mongolian varhaisissa itsenäistymispyrkimyksissä (Mongolia itsenäistyi kuitenkin vasta vuonna 1921). Mongoliassa tuntuivat huseeraavan sekä kiinalaiset että venäläiset, mutta se oli tuolloin ilmeisesti Kiinan vallassa.

Ihmettelin jo Japanista kertovassa kirjassa sitä, miten nopeasti Ramstedt oppi japania. Samoin tässä kirjassa Ramstedt oppi ällistyttävän nopeasti puhumaan ja ymmärtämään mongolin kieltä, niin että hän pystyi jo ensimmäisellä matkallaan kirjaamaan muistiin mongolinkielisiä kertomuksia ja runoja, joista kirjan lopussa on muutama näyte. Mongolit itsekin ihmettelivät hänen kielitaitoaan ja ajattelivat, että hänen eurooppalaisessa ruumiissaan asuu mongolin sielu.

Ramstedtin ensimmäiselle suhteellisen lyhyelle matkalle tšeremissien luo tuli mukaan myös hänen vaimonsa muutaman kuukauden vanhan tyttären kanssa. Vaimo ja alle vuoden vanha tytär lähtivät samana vuonna mukaan myös Mongoliaan, mikä osoittaa melkoista seikkailunhalua - matka tuntuisi nykyäänkin maata myöten pitkältä ja rankalta, saati sitten 120 vuoden takaisilla kulkuvälineillä, eikä matkalaisilla varmaankaan ollut kovin selvää kuvaa siitä, mikä heitä perillä odotti. Ramstedtin perhe selvisi kuitenkin hyvin, huolimatta joistakin ongelmista ja vaikeuksista sekä luita rytyyttävästä pitkästä ja hurjasta pikakyydistä Mongolian pyhään kaupunkiin Urgaan. Parilla myöhemmällä matkalla Ramstedtilla oli seuranaan nuori Sakari Pälsi tai Arvo Sotavalta.

Maailma oli jo tuolloin globalisoitunut: Mongoliassa myytiin suomalaisen valmistajan tekemiä huonekaluja sekä muitakin suomalaisia tuotteita. Modernilta tuntui myös se, että Ramstedt pakkasi heti ensimmäiselle vuoden 1898 matkalleen mukaan kameran ja valokuvaustarvikkeet ja otti matkoillaan paljon kuvia, jotka kirjassa olevista kuvista päätellen olivat varsin hyvälaatuisia. Ensimmäisen matkan korvaamattomat muistiinpanot ja kuvat kuitenkin hukkuivat postissa. Ramstedt oli hyvin monipuolinen: paitsi lahjakas tiedemies ja rohkea tutkimusmatkailija hän oli myös kätevä käsistään - hän rakensi itse esimerkiksi kanootin sekä asuessaan Urgassa jalakset keinutuoliin, koska keinutuolia ei muuten ollut saatavilla.

Matkoilla oli omat vaaransa, ja eräällä matkallaan Ramstedt sairastui vakavasti ja joutui palaamaan Suomeen saamaan hoitoa; hän oli vähällä kuolla tähän tautiin (muistaakseni malariaan), mutta onneksi toipui. Myös aikakauden levottomuudet (aluksi esimerkiksi Venäjän ja Kiinan välinen sota, sitten Venäjän ja Japanin välisen sodan päättyminen Japanin voittoon) hankaloittivat matkustamista joskus paljonkin ja aiheuttivat vaarallisia tilanteita, mutta Ramstedt oli neuvokas ja periksiantamaton, tutustui rohkeasti ihmisiin ja onnistui selvittämään ongelmat. Tuntuu surulliselta, että Ramstedt väitteli kerran sotalaeista mongoli-isäntänsä kanssa ja sanoi, että sotilaat käyvät sotaa vain sotamiehiä vastaan, mutta jättävät muut ihmiset, kaikki naiset ja lapset rauhaan (82). Näin sen pitäisi olla - kunpa sadan vuoden kuluessa oltaisiin edistytty niin, että kaikki ajattelisivat näin.

Yleensä ottaen kirja oli mielenkiintoinen tutustumisretki alueisiin ja kansoihin, joista nykyäänkin tietää aika vähän, sekä viime vuosisadan alun Venäjään. Ramstedt kirjoittaa niin, että tuntee olevansa itse mukana ja on valinnut kirjaan kiinnostavia tapahtumia. Kirjassa on melko paljon kuvia sekä lopussa 16 sivua Ramstedtin kääntämiä näytteitä mongolien kansanrunoudesta. Olin tietämättäni myös ajan hermolla - kirjasta on otettu uusintapainos tänä vuonna. Ramstedtin kirjojen vanhempi yhdistelmäpainos on saanut hyviä arvioita Goodreadsissä.

 

Edit 17.6.22.

G. J. Ramstedt: Seitsemän retkeä itään 1898-1912, 1953 (kolmas painos). WSOY. Kannen tekijää ei kerrottu. 223 sivua.

G. J. Ramstedt: Lähettiläänä Nipponissa. Muistelmia vuosilta 1919-1929, 1950

Tutkimusmatkailija ja tiedemies G. J. Ramstedt määrättiin vuonna 1919 pyytämättä ja yllättäen nuoren Suomen valtion lähettilääksi Japaniin, ja tässä omasta hyllystä löytämässäni kirjassa hän kertoo kokemuksistaan Japanissa. Mukaan Japaniin tuli Ramstedtin tytär, juuri lukion suorittanut 17-vuotias Elma (järjestely varmasti harmitti Ramstedtin muita, äidin kanssa Suomeen jääviä kouluikäisiä lapsia). Ramstedt oli poikkeuksellinen minkä tahansa maan Japanin lähettiläs siinä mielessä, että hän oppi nopeasti maan kieltä - hän pystyi keskustelemaan paikallisten kanssa ja pitämään esitelmiä japaniksi.

Vaikka Suomi oli ollut itsenäinen vasta pari vuotta eivätkä monet olleet ulkomailla koskaan vielä kuulleetkaan suomalaisista, suomalaisilla oli kuitenkin jo jonkin verran mainetta maailmalla. Esimerkiksi Thaimaassa liikennöivän aluksen kapteeni Gardener kaipasi suomalaisia merimiehiä laivaansa: "Kaikki ammattitoverini ovat yleensä maksaneet paremman palkan suomalaisille kuin minkään muun kansallisuuden edustajille, sillä te suomalaiset olette niin monitaitoisia ja ennen kaikkea niin rehellisiä ja kaikin puolin luotettavia ihmisiä, että näillä vesillä on ilman teikäläisiä vaikea tulla toimeen." (15) Ramstedt tapasi Japanissa myös amerikkalaisen sotalaivan komentajan, "mr. Andrew Andersonin", joka puhui puhdasta savoa, oli alkuperäisnimeltään Antti Purhonen ja oli vuosien kuluessa päässyt Yhdysvalloissa lähes amiraalin asemaan (90-92).

Kirja oli helppo- ja nopealukuinen, koska Ramstedt ei kerro kovin paljon diplomaatin toiminnastaan, jossa hän tuntuu saavuttaneen hyviä tuloksia, vaan hän kuvaa kirjan alkuosassa enemmänkin tapaamiaan ihmisiä sekä elämäänsä ja kokemuksiaan maassa. Kirjan jälkipuoliskossa Ramstedt kuvaa Japania ja sen yhteiskuntaa yleensä, ja tämän osion tiedoista en ollut varma, koskivatko ne Ramstedtin oloaikaa Japanissa vai vuosikymmeniä myöhempää kirjoitusajankohtaa.

Hän kertoo esimerkiksi japanilaisesta kirjoitusjärjestelmästä (175-179), jonka hän sanoo olevan "maailman vaikeimmin opittavia taitoja". Voin allekirjoittaa tämän, koska olen itsekin nuorempana joskus yrittänyt opetella japania - itse kieli on ainakin alussa helpon tuntuista ja mielenkiintoista (esimerkiksi myös adjektiiveilla on kieltomuodot) ja kahta kotoperäistä japanilaista tavukirjoitussysteemiä voi vielä opetella ymmärtämään, mutta sadat ja tuhannet monimutkaiset kiinalaiset kirjoitusmerkit eri ääntämistapoineen lannistivat minut yhä uudelleen, vaikka ne ovatkin kauniita ja kiinnostavia. Ne eivät kuitenkaan ole lannistaneet japanilaisia: Japanissa säädettiin oppivelvollisuuslaki jo vuonna 1873, ja Ramstedtin tietojen mukaan 99% kansasta oli luku- ja kirjoitustaitoista (179).

Ilmeisesti kirjoitussysteemi on kuitenkin uudistunut jonkin verran aikojen kuluessa. Ramstedt esimerkiksi sanoo, että tuolloin naiset ja miehet kirjoittivat eri tavukirjoitusjärjestelmillä: Katakanalla eli miesten merkeillä kirjoitetaan tavallisesti kaikki vakavammat asiat, liikekirjeet, laskut, kaikki käytännöllisiä asioita koskevat asiat, yms., naisten hirakanalla taas pääasiallisesti runot, novellit ja yleensä naistenkeskeiset kirjeet, minkä lisäksi tietysti tavalliset rakkauskirjeetkin on kirjoitettava tällä aapistolla. (175) Minun oppimani mukaan taas kiinalaisia merkkejä eli kanjeja käytetään nykyään kaikissa teksteissä sanasymboleina, hiraganaa japanilaisiin kieliopillisiin päätteisiin ja katakanaa lainasanoihin (kirjoittajan sukupuolesta tai aiheesta riippumatta).

Koulutukseen liittyy myös kekseliäs japanilainen oppikirjasysteemi, jonka avulla ehkä osaltaan mahdollistettiin yleinen oppivelvollisuus: Koulukirjat hyväksyy ja kustantaa valtio yksinoikeutenaan. Painokset kohoavat täten miljooniin ja tulevat kustannuksiltaan äärettömän halvoiksi. Oppilaita varten on oppikirjoista painettu suppeammat laitokset, opettajia varten laajemmat, ja näitä opettajien lähdekirjoja uudistetaan vähän päästä tutkimuksen edistyessä ja uusien näkökohtien sitä opetuksessa vaatiessa. ... Oppilaiden kirjat pysyvät siis sellaisina hyvin pitkät ajat, kun taaas opettajien lähdekirjoja uusitaan tämän tästä. Tämän menettelyn etu on siinä, että uusintapainosten lukumäärä voidaan supistaa huomattavasti pienemmäksi, joten niiden uusiminenkaan ei niele tavattomia kustannuksia. (181-182)

Kirjassa oli muutakin mielenkiintoista, esimerkiksi kuvaus tehtaissa työskentelevien tyttöjen elinolosuhteista, jotka eivät palkan pienuudesta huolimatta olleet mitenkään kovin huonot, koska tehdas huolehti tytön ruoasta, asunnosta, vaatetuksesta, terveydenhoidosta ja myös viihteestä, esim. elokuvista (s. 155-156). Kirjan kuvaukset japanilaisten luonteenpiirteistä tuntuivat tutuilta myös nykyään. Vaikka Ramstedt tekee kirjan alussa harmillisesti pari melkoisen ennakkoluuloisen tuntuista kommenttia (ei japanilaisista), kirjan kirjoitustyyli oli muuten neutraali ja sujuvasti etenevä. Yleensä ottaen tämä oli ihan mukava, vaikkei ehkä kovin mieleenjäävä luettava. Kirjassa on melko paljon kuvia.

Kirjan luvut: Matkantekoa valtamerillä; Käynti Siamissa, jossa suoritan ensimmäisen diplomaatintehtäväni; Liityn Tokion diplomaattikuntaan; Venäjän suurlähettilään suhtautuminen Suomen asiainhoitajaan; Itsenäisen Suomen suhteet Kiinaan; Ahvenanmaankysymyksen kaikua Japanissa; Helsinkiin perustetaan Japanin lähetystö; Prinssi Fushimi; Tokion diplomaattikunnan huvituksia; Japanilaisia tuttaviani; Yllättävä vierailu; Kuvailen isänmaatani japanilaisille; Suuria juhlia; Huomioitani Japanin erikoislaatuisista oloista; Huomioita Japanin työväen oloista; Japanin silkkiteollisuus; Japanin kalastus; Lapsuus ja kasvatus Japanissa; Maailman kohteliain kansa; Kiinan melskeitä seuraamassa; Jäähyväiskäyntini Nankingissa 1929.

Edit 21.3.22.

G. J. Ramstedt: Lähettiläänä Nipponissa. Muistelmia vuosilta 1919-1929, 1950. WSOY. 208 sivua.

Г. Кублицкий: Енисей, река сибирская, 1949 (G. Kublitskij: Jenisei, siperialainen joki)

Reilut kymmenen vuotta sitten tutkin Venäjän matkakirjoja ja ihmettelin sitä, että yleensä niissä puhuttiin vain Pietarista ja Moskovasta ympäristöineen ja mahdollisesti myös esim. Vladivostokista. Suurin osa valtavasta maasta oli kuitenkin jäänyt näissä kirjoissa kokonaan unohduksiin, joten kun löysin kirpputorilta tällaisen matkakirjan, jossa kirjoittaja matkustaa vesiteitse toisen maailmansodan jälkeen Jenisei-joen latvoilta sen suulle Pohjoiselle jäämerelle (tarkemmin Karanmerelle) asti, tartuin siihen mielelläni - pidän yleensäkin tällaisista tosielämän seikkailuista, ja tämä kirja houkutteli myös kuvaamallaan seudulla. Siperia oli minulle tuttu lähinnä sanontatavan ankarana opettajana ja pelottavana karkotuspaikkana, vaikka yllättävän mielenkiintoinen Dersu Uzala -filmi olikin pehmentänyt kuvaa jonkin verran, samoin tapaamani Siperiasta kotoisin oleva venäläinen, joka antoi kotikaupungistaan (jonka nimen olen unohtanut) miellyttävän kuvan, siellä järjestettiin muistaakseni esimerkiksi kesäisin kukkafestivaalit.

Kirja täyttikin toiveeni: luin sitä kuukauden parin ajan aina muutaman sivun kerrallaan, ja melkein aina tuntui mukavalta hypätä aivan toiseen aikaan ja maisemiin, välillä vaarallisen rajun ja välillä mahtavuudessaan tyynen Jenisein aalloille. Itsekin Siperiasta, Krasnojarskista, kotoisin oleva Kublitskij kertoo Siperian esihistoriasta, lähihistoriasta, ihmisistä ja luonnosta (tosin aina vain suhteessa ihmisiin). Sain käsityksen siitä, miten suunnaton siperialainen taigametsä on: siellä saattoi hevoskyydillä kulkea parikin viikkoa ilman että maisema ympärillä muuttui millään tavalla, kuten muistaakseni Tšehov teki, ja sain käsityksen myös siitä, miten valtava sekä pituudeltaan että vesimäärältään Jenisei on (joen suulla se on uskomattomasti 60 kilometrin levyinen!), ja miten paljon tietoa, taitoa ja kokemusta jokilaivojen kapteeneilta vaaditaan. Kirjassa on paljon kiinnostavia yksityiskohtia siperialaisesta elämästä, kuten se, että tuvalaisessa shakissa kuninkaan ja kuningattaren sijasta nappulat esittävät koiria, koska vasta vuonna 1944 Neuvostoliittoon liitetyssä Tuvassa pidetään koirista niin paljon.

Kirjan lukuihin liittyi hauskoja karttoja. Jenisein toisen alkuhaaran varrella Mongolian rajan lähellä elää kameleita, toisen alkuhaaran varrella poroja, jotka on muistaakseni tuotu sinne pohjoisesta.

Olen joskus aiemmin yrittänyt lukea paria uudempaa, ehkä 1970-luvulla Neuvostoliitossa kirjoitettua kirjaa (toinen oli taidehistoriasta kertova kirja ja toinen nuorten avaruusseikkailu-romaani), jotka olivat lukukelvottomia sen takia, että niissä muistutettiin heti alkusivuilta lähtien säännöllisin väliajoin kapitalismin mädännäisyydestä. Tässä kirjassa puhuttiin kapitalistisesta eksploitaatiosta kuitenkin vain kerran, suunnilleen kirjan puolessavälissä, ja täysin syystä: myös Siperiasta on löydetty kultaa, ja talonpojat, jotka houkuteltiin 1800-luvulla Siperiassa kullankaivuuseen, olivat kirjan mukaan velkavankeudessa ja orjan asemassa. Leninistä ja Stalinista puhutaan (onneksi vain silloin tällöin) ihannoiden ja sankareina, ja heidän kerrotaan karkotusaikoinaan Siperiassa ystävystyneen tavallisten ihmisten kanssa, jotka pitivät heistä suuresti, ja auttaneen näitä aina mahdollisuuksien mukaan. Leninin karkotus vaikuttaa muuten olleen enemmän kotiarestin tyylistä: hän sai asua omassa talossa, hän sai vaimonsa luokseen karkotusajakseen, hän kävi mm. luistelemassa ja seurusteli paikallisten kanssa ja pystyi myös lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan omia tekstejä (tosin varoen tsaarin virkamiehiä).

Mutta kun ottaa huomioon kirjoitusajankohdan, luin tietysti yhdessä tämän kirjan kanssa kirjaa, jota ei ollut kirjoitettu: kirjaa Stalinin vainoista ja pakkosiirroista, ihmisistä, jotka oli julistettu kansanvihollisiksi ilman mitään syytä, suomalaisista, jotka olivat muuttaneet suurin toivein Neuvostoliittoon rakentaakseen uutta yhteiskuntaa ja jotka oli tapettu tai karkotettu Siperiaan, lahjakkaasta ja älykkäästä kasvitieteilijästä Nikolai Vavilovista, joka oli kolmen vuoden vankeuden jälkeen kuollut vankilassa aliravitsemukseen isänmaanpetturuudesta tuomittuna vuonna 1943... Niistä ei tässä kirjassa puhuttu mitään, ja tuntui irvokkaalta lukea siitä, miten julma tsaarin hallitus oli ollut karkottaessaan Stalinin ankeaan, yksinäiseen ja kylmään Turuhanskiin, kun tiesi, että suuri määrä syyttömiä ihmisiä oli samaan aikaan karkotettuna Siperiaan Stalinin vainoharhaisuuden takia.

Kirja kertoo suurta tarinaa onnellisesta, kehittyvästä, kouluttautuvasta ja harmonisesta neuvostokansojen yhteisöstä, jossa kaikki työskentelevät iloisina yhteisen päämäärän hyväksi. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa sosialistista realismia tietokirjaan sovitettuna? Kirjassa puhutaan siitä, miten alkuperäiskansoja ja talonpoikia sorrettiin ennen neuvostoaikaa, mutta kuinka he ovat nyt päässeet osallisiksi sivistyksestä ja hyvinvoinnista. Kublitskij muistaa aina matkansa varrella olevia paikkoja kuvatessaan kertoa paikkakunnan isoista, kauniista ja hyvin rakennetuista uusista kouluista ja sairaaloista, ja matkansa loppuosassa pohjoisessa hän kertoo siitä, miten poropaimentolaisten lapset opiskelevat sisäoppilaitoksessa, ja miten neuvostoaika on avannut tasavertaisia mahdollisuuksia kaikille. Hän sanoo usein, miten eloton joki ennen oli (mikä on aika outoa, kun ottaa huomioon, miten paljon rikasta, koskematonta luontoa ympärillä on), mutta miten se nyt on vilkastunut ja on täynnä ihmiselämää. Myös kolhooseista puhutaan aina välillä, tietysti positiivisesti.

Kirjassa ihaillaan estoitta teknologiaa ja luonnon hyödyntämistä: Kublitskij kuvaa vaikuttuneena valtavaa kullankaivuukonetta, jota käyttää eri vuoroissa aina neljä ihmistä yhdessä vuorossa (Kublitskij'n näkemästä neljästä työntekijästä yksi oli nuori nainen), kertoo Siperian malmirikkauksista ja luonnonvaroista, ja kuvaa, miten vuoresta räjäytetään kerrallaan pois tonneittain maata arvomalmin esiin saamiseksi. Kublitskij'n tapaamat ihmiset ovat tarmokkaita ja hyväntuulisia - "yksinkertaisia (siis hyvällä tavalla, mutkattomia kansanihmisiä), miehekkäitä, iloisia" ja työteliäitä. Kirjasta saa sellaisen käsityksen, että lähes kaikki varsinkin puhuvat siperialaiset olivat miehiä, mutta varmaan siellä on ollut ja oli yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. Eräs positiivinen asia kirjassa on se, että Kublitskij'n matkallaan kohtaamat alkuperäiskansojen asukkaat kuvataan tasa-arvoisena ja tärkeänä osana neuvostokansojen perhettä. (Tietysti kannattaa muistaa, että todellisuudessa alkuperäiskansoja ja esimerkiksi inkeriläisiä yritettiin venäläistää ja vainottiin Stalinin aikana varmaan vieläkin enemmän kuin muita ihmisiä, mutta tässä kirjassa heihin suhtauduttiin kuitenkin myönteisesti.)

Kirja on ilmeisesti kirjoitettu nuorille osana "Kotimaamme"-sarjaa. Propagandaahan tämä on, mutta toisin kuin noissa aiemmin osaksi lukemissani neuvostokirjoissa, propaganda ei hyppää silmille, vaan se on hienovaraista ja melkein kaikki kirjassa kuvattu saattoi hyvinkin pitää paikkansa: ihmisten elämä oli varmaan aineellisesti helpompaa, teknologia oli kehittynyt, hyvinvointi oli lisääntynyt, kouluja ja sairaaloita oli rakennettu paljon ja kaikki lapset saivat kaiketi ilmaista opetusta... Ongelmana oli vain se kirja, jota luin yhdessä tämän kanssa ja jota ei ollut kirjoitettu. Olen ennenkin miettinyt, olisiko Neuvostoliitto ollut parempi maa, jos Stalinin asemesta johtajana olisi ollut joku muu. Varmastikin yleensä maan valtarakenne, joka keskitti vallan harvoille eikä sallinut arvostelua ja vaati yhdenmukaisuutta, oli pahasti pielessä, mutta silti.

Tämä kirjoitus saattaa vaikuttaa negatiiviselta, mutta yleensä ottaen pidin kirjasta. Se oli kiinnostavaa, mukavaa ja jännittävääkin (ne Jenisein hurjat kosket!) luettavaa. Postaus on painottunut siihen, miltä kirjan sisältö vaikuttaa nykyajan näkökulmasta, mutta kirjasta sai paljon tietoa siperialaisten elämästä ja historiasta, mikä ei tässä kirjoituksessa tullut kovin selvästi esiin. Kublitskij kertoi myös avoimesti siitä, jos hän ei alkuun pitänyt jostakin paikasta. Kublitskij tuntuu sympaattiselta kirjoittajalta, ja haluaisin ajatella, että hän kirjoitti totuudenmukaisimman kirjan, jonka hän silloisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa pystyi kirjoittamaan, koska Leniniä ja Stalinia kuvaavat kohdat tuntuvat vähän pakollisilta osioilta, ja Kublitskij tuntuu kiinnostuneemmalta alueen historiasta ja tavallisten ihmisten elämästä Jenisein varrella. Tietysti ihmisten itsensä tarinat olisivat saattaneet olla erilaisia, jos he olisivat päässeet itse ääneen, ja kirjan todenmukaisuutta tai paremminkin sen puutetta kuvaa myös se, että kirjassa ei muistaakseni juotu ollenkaan alkoholia. (Anneli on kirjoittanut Paula Havasteen 1950-luvun Neuvosto-Viroa kuvaavista kirjoista, joissa kerrotaan mm. siitä, miten neuvostovalta painosti kirjailijoita kirjoittamaan "oikeanlaista" tekstiä.)

Jenisein alajuoksulla pohjoisessa porot ovat rotevampia kuin meillä: niillä voi jopa ratsastaa.

Kirjassa on kuvituksena tunnelmallisia maalauksia. Johtuu varmaan taas siitä, että kirja on suunnattu nuorille, vaikka se sopii kirjoitustyyliltään oikein hyvin myös aikuisille.

Lisäys 27.6.21: Stalinin puhdistukset Venäjällä huipentuivat vuosina 1937-1938 toimeenpantuihin massiivisiin vangitsemisiin ja teloituksiin. Tuona aikana vangittiin yli puolitoistamiljoonaa ihmistä, joista yli 680 000 teloitettiin. Keskimääräisesti tämä merkitsee noin tuhatta teloitusta joka ainoa päivä. (Jari Koponen: Pirun tusina. 13 kirjoitusta kirjallisuuden katvealueilta, 2016, s. 205)

Lisäys 22.8.21: Vasta neuvostoimperiumin kaatumisen jälkeen yleisö sai Venäjällä lopulta tietää radioaktiiviseen jätteeseen liittyneistä toimista, jotka olivat usein huolimattomia, toisinaan täysin järjenvastaisia ja yleensä vieläpä tahallisia. Vuonna 1994 venäläisviranomaiset paljastivat, että noin puolet kaikesta Neuvostoliiton ydinohjelman alusta lukien tuotetusta radioktiivisesta jätteestä oli laskettu suoraan maaperään lähelle Volga-, Ob- ja Jeniseijokia. Radioaktiivisia aineita on jo kulkeutunut "pitkien matkojen päähän". (Jacques Cousteau ja Susan Schiefelbein: Ihminen, orkidea ja mustekala. Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana, 2007, s. 242)

Lisäys 12.2.21: Kulttuurivihkojen numerossa 3-4/2020 kerrotaan lyhyesti "siperialaiskirjailijoista" (s. 74-75) eli kirjailijoista, jotka ovat syntyneet ja vaikuttaneet Siperiassa tai joiden tuotanto kuvaa aluetta. Artikkelissa mainittuja vanhempia keskeisiä kirjailijoita olivat Valentin Rasputin (Jäähyväiset Matjoralle, 1976, kirja Bratskin voimalaitoksen yhteyteen rakennettavasta valtavasta tekojärvestä), Vasili Shukshin, Viktor Astafjev ja Vasili Belov. Uuden polven kirjailijoista mainitaan Roman Sentshin (Jeltyshevit - erään perheen rappio, ja Pato, jonka tapahtumien taustalla on todellinen Putinin ja Medvedevin hanke, Angara-joen valtava patotyömaa). 

Edit 12.2.21, 14.2.21, 1.3.21, 27.6.21, 22.8.21.

Г. Кублицкий: Енисей, река сибирская ("G. Kublitskij: Jenisei, siperialainen joki"), 1949. Kuuluu ilmeisesti Наша родина ("Kotimaamme") -sarjaan. Kustantaja: Детгиз (lyhennys sanoista "Lastenkirjallisuuden valtiollinen kustantamo"). Kartat: B. Bulgakov. Kuvat: K. Artseulov. 288 sivua.

Mark Hertsgaard: Planeettamme tulevaisuutta etsimässä (Earth Odyssey; Around the World in Search of Our Environmental Future, 1998)

Tämä parikymmentä vuotta sitten julkaistu nelisataasivuinen kirja on eräänlainen matkakirja. Amerikkalainen toimittaja ja tietokirjojen tekemisen opettaja Mark Hertsgaard matkusteli ympäri maailmaa noin seitsemän vuoden ajan ja pyrki selvittämään, mitä mahdollisuuksia ihmiskunnalla on selvitä ympäristöuhista. Kirjan painopiste on ilmastonmuutoksessa - jo 1990-luvulla tiedettiin paljon kasvihuoneilmiöstä ja ymmärrettiin fossiilisten polttoaineiden käyttämisen vaarat, vaikka tietoa asiasta sekoittivatkin tutkimustuloksia omalla tavallaan tulkitsevat "tutkijat", jotka myös hidastivat asian vähättelyllä toimenpiteisiin ryhtymistä. He myös saivat tiedotusvälineissä suhteettoman paljon julkisuutta, vaikka suurin osa tutkijoista ymmärsi jo tuolloin ilmastonmuutoksen vakavuuden.

Pidin kirjassa paljon Hertsgaardin asenteesta. Hän ei kulkenut maailmalla länsimaalaisena, jolla on kaikki ratkaisut ja jonka tehtävä on neuvoa paikallisia siinä, miten pitää toimia, vaan hän kuunteli paikallisia asukkaita, teki havaintoja paikan päällä ja kirjoitti kokemastaan yrittäen vilpittömästi ymmärtää, mitä mahdollisuuksia ihmisillä ja valtioilla on toimia ympäristön hyväksi omassa tilanteessaan. Kirja vie lukijansa Sudaniin nälkäänäkevien dinkojen pakolaisleirille, Kiinaan, jossa paksu saastesumu sumentaa auringon ja jossa paperitehdas on vuosikymmeniä päästänyt jokeen käsittelemätöntä klooria ja muita myrkkyjä, Venäjälle, jossa on ydinvoiman vielä Tshernobylia pahemmin saastuttama paikka (Tsheljabinsk), Hanfordin ydinkoealueelle Yhdysvaltoihin, Bangkokiin, Amsterdamiin ja Los Angelesiin, joiden liikenneruuhkissa asukkaat viettävät päivittäin helposti tuntikausia...

Se kertoo siitä, miten Al Gore varapresidenttinä ja Bill Clinton presidenttinä pettivät suuren osan ympäristönsuojelijoiden heihin kohdistamista toiveista, vaikka varsinkin Al Gore oli ennen Clintonin voittoa puhunut palavasti ympäristön puolesta. Sen sijaan, että rikkaat länsimaat vetäytyivät 1990-luvulla vastuusta ilmastonmuutosta käsittelevissä kokouksissa, ne olisivat voineet auttaa köyhempiä maita, esimerkiksi Kiinaa, puhdistamaan tehtaitaan ja kivihiilen polttolaitoksiaan, koska tämä olisi hyödyttänyt niitäkin.

Kirjan faktapohja on vahva: alaviitteitä on kirjan lopussa 30 sivua. Kirjan erityinen ansio on kuitenkin siinä, että se heittää lukijansa sellaisiin paikkoihin ja tilanteisiin, joista ei matkakirjoissa tai muuallakaan yleensä puhuta, ja saa lukijan kokemaan, millaista on elää pakolaisleirillä, jossa suurin ongelma on köyhyys ja ruoan saanti, tai valtavan saastuneilla alueilla. Se selvittää syitä ja seurauksia ja pyrkii etsimään myös ratkaisuja. Vaikka kirja on tietokirjaksi jo melko vanha ja kirjoitusajankohta tietenkin näkyy siinä, se kannatti ehdottomasti lukea, koska tuolloin tapahtuneet asiat vaikuttavat elämäämme vielä nytkin ja isot teemat ovat edelleen ajankohtaisia. Ainoa onneksi selvästi vanhentunut asia kirjassa oli huoli otsonikerrosta tuhoavista freoniyhdisteistä, joiden käytöstä pystyttiin kansainvälisillä sopimuksilla luopumaan melko nopeasti. Olisi tietysti hyvä, jos nyt kirjoitettaisiin samantyyppinen kirja uusilla tiedoilla, esimerkiksi Kiina on parantanut hienosti ympäristötilannettaan ja hiilen käyttöään 1990-luvun tilanteesta. Vuosien 1982-2016 välillä puiden määrä Kiinassa on esimerkiksi lisääntynyt huimat 28,5% (Tiede 8/2020, s. 24; puupelto on kuitenkin tietysti eri asia kuin luonnonvarainen, alkuperäinen metsä).

Kirjaa ei voi sanoa viihdyttäväksi, koska sen käsittelemät asiat ovat niin ongelmallisia, huolestuttavia ja surullisiakin, mutta se on hyvin, mielenkiintoisesti ja asiantuntevasti kirjoitettu. Heikki Eskelisen suomennos on myös oikein sujuva. Kirja saa osaltaan tajuamaan, että olisi vihdoinkin aika lopettaa näpertely ilmastonmuutokseen liittyvien kysymysten kanssa, lakata pitämästä sitä ongelmana jonka ratkaisutoimet voidaan lykätä koko ajan myöhemmäksi ja alkaa todella maailmanlaajuisesti toimia asian parantamiseksi.

Kaikki tämä tietysti maksaa. Mutta - päinvastoin kuin tavanomainen viisaus väittää - käytettävissä on runsaasti varoja; me vain käytämme niitä nykyisin typerästi. Yhdysvaltain mahtaviksi paisutetut sotilasmenot ovat yhä 85 % kylmän sodan aikaisesta kulutuksesta, vaikka Berliinin muuri on kaatunut jo lähes kymmenen vuotta sitten. Kun kyseessä ovat tuollaiset huikeat summat, vähäinenkin voimavarojen siirto voi tuottaa suuria tuloksia. "Määritelläänpä hinta, jolla saataisiin säilytetyksi 2/3 Amazonin alueen sademetsistä: vuonna 1989 laaditun arvion mukaan hinta on 3 miljardia dollaria", kirjoitti Jeremy Leggett vuonna 1990. "Vähennetään 'tutkassa näkymättömien' pommikoneiden tilausmäärästä kuusi konetta - silloin ovat koossa rahat, jotka siihen tarvitaan." Jos maailman hallitukset suuntaisivat päinvastaisiin hankkeisiin edes puolet ympäristölle vahingollisiin tarkoituksiin syytämistään tukirahoista, joiden yhteissumma on esitettyjen arvioiden mukaan 500-900 miljardia dollaria, yleismaailmallinen vihreä jako saisi lentävän lähdön. (399, korostus minun) 

Nyt nuo 'tutkassa näkymättömät' pommikoneet ovat varmasti auttamattoman vanhentuneita. Suomessa nyt suunnitellun aseoston hävittäjien hankintahinnaksi arvioidaan 10 miljardia euroa, ja hävittäjien elinkaarikustannukset voivat kohota yli 30 miljardiin euroon. Monet asiantuntijat ovat kyseenalaistaneet niiden käytön puolustuksessa, ja niiden käyttö syytää ilmaan hiilidioksidia. (Lähteet: Kansalaisaloite, Rauhanliitto, Svenska Fredsin ruotsinkielinen artikkeli militarismin ja ilmastonmuutoksen liittymisestä toisiinsa.)

Fossiilisten polttoaineiden tukiin käytetään maailmassa nykyään vuosittain 5,2 biljoonaa dollaria; niiden sijaan tämä raha voitaisiin käyttää vihreään infrastruktuuriin, metsitykseen, kiertotalouteen ja vihreiden työpaikkojen luomiseen (Kehitys 2/2020, s. 23) - Green Dealiin, josta puhuttiin jo Hertsgaardin kirjassa "vihreän jaon" nimisenä.

On aika lakata ajattelemasta että ympäristönsuojelulle on loputtomasti aikaa ja pitämästä sitä ylellisyytenä, ja alkaa nähdä se omalle hyvinvoinnillemme ja jopa henkiinjäämisellemme välttämättömänä asiana. Kansainvälinen tutkijaryhmä yritti hinnoitella 17 kriittistä ekosysteemien palvelua maaperän muodostamisesta ja ilmaston säätelystä kasvien pölytykseen, tuholaisten kurissapitoon ja makean veden tarjontaan. Ryhmä päätyi tulokseen, että maailman ekosysteemien antamien palvelujen ja pääomien taloudellinen arvo on ainakin 33 biljoonaa dollaria vuodessa - eli lähes kaksinkertainen kaikkien maailman maiden yhteenlaskettuun 18 biljoonan dollarin bruttokansantuotteeseen verrattuna. (366)

Kirjassa annetut rahamäärät eivät varmasti inflaation ym. takia ole suoraan verrannollisia nykyisiin rahamääriin, mutta niistä saa kuitenkin käsityksen summien suuruudesta. Kirja on jaettu yhdeksään lukuun, joissa käsitellään mm. köyhyyttä, autojen käyttöä ja sen lisääntymistä, ydinvoimaa ja ydinaseita, väestönkasvua, kaupungistumista ja slummiutumista, puhtaan veden puutetta, hallitusten toimia tai niiden puutetta, ympäristöaktivismia sekä asioita joita voidaan tehdä tilanteen parantamiseksi.

Näistä maista kirjassa puhutaan enemmän:

Kiina s. 13-19, 193-230, 268-312
Sudan s. 32-64
Uganda s. 69-80, 349-350
Kenia s. 82-89
Thaimaa s. 107-116
Venäjä (Neuvostoliitto) s. 152-172
Brasilia s. 231-256, 313-320
Tshekkoslovakia s. 376-382
Yhdysvallat s. 383-388, autoluku, ilmastokokoukset ym.

Mark Hertsgaard: Planeettamme tulevaisuutta etsimässä, 1999 (Earth Odyssey; Around the World in Search of Our Environmental Future, 1998). Otava. Käsikirjoituksesta suomentanut Heikki Eskelinen. Kannen valokuva Jean Mohr ja suunnittelu Salla Korhonen. 402 tekstisivua.