Maailma. Sivistys-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 9. sidos, 1923 (lehti)

Lukemiseni on nyt kesällä ollut aika paljon laiduntamista - olen lukenut pätkän sieltä, toisen täältä ja kolmannen kolmannesta tai kymmenennestä kirjasta. Luen yleensäkin montaa kirjaa yhtä aikaa, mutta tänä kesänä tämä taipumus on korostunut, ja olen siksi hakenut käsiini sellaisia kirjoja, joita voi hyvin lukea vähän kerrallaan.

Kesälukemista etsiessäni löysin antikvariaatista minulle ennestään tuntemattoman Maailma-lehden vuoden 1923 vuosikerran sidottuna kahdeksi hienoksi kangaskantiseksi kirjaksi. Antikvariaatin pitäjän mukaan vuosisadan alussa julkaistiin paljon erilaisia lehtiä, joista monet jäivät kuitenkin aika lyhytikäisiksi.

Kuukausittain ilmestyvä lähes satasivuinen Maailma oli Kariston julkaisema, ja sen sisältö koostui ehkä 80-prosenttisesti lyhyistä novelleista. Useimmat olivat suomalaisten kirjoittajien vakavahenkisiä realistisia novelleja, mutta mukana oli myös jännityspainotteisia yhdysvaltalaisia tarinoita sekä humoristisia kertomuksia. Jokaisessa lehdessä oli esimerkiksi Kersti Bergrothin Laila ja Jukka -pakina, jotka eivät sukupuolirooleille nauraessaan tuntuneet mitenkään kovin vanhentuneilta (pitäisikö tästä masentua?). Yllättävän modernilta - luulin, että eroa pidettiin tuohon aikaan hyvin paheksuttavana asiana - tuntui myös ensimmäisessä lehdessä ollut Anni Kasteen novelli Nousu, joka kertoo naisesta, joka on päättänyt erota epäluuloisesta, ivallisesta ja ilkeästä aviomiehestään. Mutta siihen [jatkuvaan taisteluun] eivät voimat riittäisi. Eikä tarvinnutkaan riittää. Jo ihmisyys, oman arvon tunto, vapautuksen ja puhdistumisen valtava kaipuu pani tämän alennustilan epämääräiselle jatkumiselle jyrkän sulun.

Lehdissä oli juuri sopivasti myös muunlaisia tekstejä. "Sivistyskirjoitelmissa" käsiteltiin esimerkiksi 'merihepoja', leskenlehtiä, pääkaupungin musiikkielämää, "pohattojen tyyssijaa"(!) Kuuban Havannaa sekä elokuvien tekemistä Suomessa ja Ranskassa. Eräässä viisisivuisessa luonnontiedettä yleistajuistavassa artikkelissa Olli A. Wuorinen selitti todella hyvin absoluuttisen nollapisteen käsitteen ja kertoi siihen liittyvästä tutkimuksesta (vaikka tiesinkin, että absoluuttinen nollapiste on noin -273 celsiusta, en tiennyt miten tähän lukuun on päädytty); jo näin varhaisessa kirjoituksessa puhuttiin suprajohtavuudesta (ei terminä, mutta ilmiönä). Kussakin lehdessä oli jonkin kirjailijan lyhyt arvio jostakin kanssakirjailijansa teoksesta, ja jokaisen lehden lopussa oli myös hauskoja ja aika vaikeita älypähkinöitä ratkaistavaksi. Lehdessä saatettiin myös opettaa uusi tanssi nuottien, sanojen ja kuvien avulla, antaa muotivinkkejä (itse asiassa useammin miehille kuin naisille!) tai julkaista kuvia taideteoksista, esimerkiksi myöhemmin tekstiilitaiteilijana tunnetuksi tulleen Eva Anttilan tauluista.

Vasemmalla olevat hatut ovat mennyttä muotia, oikealla olevat uutta.

Orvokinvärinen frakki silkkisten väriin sointuvien rintapielten kanssa ym. tyylikästä.

Lehden maaliskuun numerosta alkoi "Maailman" omantunnonkoetin -niminen sarja, jossa tutkailtiin lukijoiden omantunnon tilaa eri aiheisiin liittyvillä kysymyksillä, esimerkiksi tällaisilla: Onko oikeata naisen ehdottaa avioliittoa? Onko totta että ihminen on luonnostaan enemmän yhteiskunta-olento kuin yksilö? Onko väärin esiintyä jonkin ihanteen tai teorian uskojana muille esimerkiksi, jos ei omasta kohdastaan ole sen totuudesta vakuutettu? Onko nainen mentyään naimisiin oikeutettu säilyttämään entiset miesystävänsä? Onko rakkaus enemmän henkistä kuin ruumiillista? Lehden seuraavassa numerossa annettiin vastaukset edellisen numeron testiin, eikä vastauksissa ollut jälkeäkään relativismista, vaan kirjoittaja (jonka nimeä ei mainita!) sanoi antamiensa vastauksien olevan ehdottomasti oikeita, surkutteli monien vastaajien moraalin huonoa tilaa ja käski heidän alkaa elää "puolueettomien eetillisten normien mukaan" tehtyjen vastausten mukaan. Vastaukset olivat muuten usein nykyaikaisempia kuin odottaisi, esimerkiksi kysymykseen naisen kosinnan oikeutuksesta vastattiin Kyllä. Meidän on myönnettävä naiselle samat yhteiskunnalliset oikeudet kuin miehelle, siis myöskin elämänkumppanin valintavapaus. Toiset vastaukset taas olivat vähemmän moderneja.

Amerikkalainen näyttelijätär ja tanssijatar Loïe Fuller oli modernin tanssin ja teatterivalaistustekniikan uranuurtaja ja ilmeisesti lehden lukijoiden hyvin tuntema, koska hänen ei katsottu kaipaavan esittelyä. Hän teki myös tällaista vaikuttavan näköistä varjoteatteria.

Kiinnostustani lehteen ja lukunautintoa lisäsi se, että siinä oli todella runsas kuvitus. Jokaiseen novelliin liittyi yksi tai yleensä useampi piirroskuva (mukana oli esimerkiksi joitakin Signe Hammarsten-Janssonin eli Tove Janssonin äidin kuvia); varhaisempien kuvittajien töistä kiinnostuneille nämä lehdet olisivat varmaan aarreaitta, koska kaikki kuvittajat on niissä nimetty. Useimmin kuvittajana oli Gunnar Forsström, joka oli tehnyt lehteen myös upeat värilliset kansikuvat (kirjoitan hänestä myöhemmässä postauksessa). Tietoteksteissä oli valokuva- tai piirroskuvitus. Koska lehti oli oikein hyvin tehty (lehden toisella toimittajalla oli tuttu sukunimi Hämeen-Anttila) ja se tarjosi kiinnostavan pilkistyksen sadan vuoden takaiseen elämään ja koska kaikki novellit ja muut kirjoitukset vaihtelivat ihan luettavista hyviin, mielenkiintoisiin tai hauskoihin, nämä lehdet olivat yllättävänkin mukavaa luettavaa.

Lisäys 3.12.23: Luin myös vuoden 1923 jälkipuoliskon Maailma-lehdet eli toisen kirpparilta löytämäni yhteisnidoksen, mutta siitä en pitänyt läheskään yhtä paljon kuin edellisestä. Tässä jälkimmäisessä nidoksessa oli sentimentaalisia runoja ja minua vähemmän kiinnostavia aiheita eivätkä tarinat tuntuneet yhtä houkuttelevilta. Yleensä ottaen monissa näiden myöhempien lehtien novelleissa ja joskus myös asiateksteissä oli ärsyttävän opettavainen tai jopa saarnaava asenne ja ajoittain myös selvä uskonnollinen vivahde, toisin kuin edellisessä Maailmassa. Tämä johtui varmasti siitä, että lehden toimittaja oli vaihtunut V. Hämeen-Anttilasta ja Werner Anttilasta Aukusti Simeliukseksi.

Edit 4.8.22, 6.8.22, 3.12.23.

Maailma. Sivistys-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 9. sidos (tammikuu-kesäkuu 1923). Toimitus: V. Hämeen-Anttila, Werner Anttila. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.

Maailma. Sivistyksellis-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 10. sidos (heinäkuu-joulukuu 1923). Toimittaja: Aukusti Simelius. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.

Lana F. Rakow and Cheris Kramarae (eds.): The Revolution in Words. Righting Women 1868-1871, 1990 - 1800-luvun naisenergiaa!

Pitäisitkö näitä naisia radikaaleina aktivisteina ja valtaapitävien väsymättöminä haastajina? Elizabeth Cady Stanton ja Susan B. Anthony olivat 1800-luvun amerikkalaisen naisliikkeen voimahahmoja, älykkäitä, sisukkaita, tarmokkaita, hauskoja, logiikallaan vakuuttavia ja peräänantamattomia naisia, jotka kyseenalaistivat miesten vallan ja etuoikeudet kaikilla rintamilla ja vaativat naisille äänioikeuden lisäksi yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa kaikilla muillakin aloilla.

Principle, not policy: justice, not favors. - Men, their rights and nothing more: women, their rights and nothing less. (The Revolutionin motto)

Kun puhutaan yhteiskunnallisista epäkohdista, kertomukset epäoikeudenmukaisuuksista herättävät kiukkua, surua, epäuskoa ja usein myös halua toimia asian parantamiseksi, mutta jos sorretun ryhmän jäsenet esitetään aina uhreina, tällaiset kertomukset aiheuttavat helposti myös lamaannusta: näitä ihmisiä ei enää näe aktiivisina, toimivina ihmisinä. Tarvitaan myös rohkaisevia esikuvia, kertomuksia positiivisesta toiminnasta, siitä, miten he itse ja muut ovat toimineet asioiden muuttamiseksi ja onnistuneet tässä. (Sama juttu ympäristönsuojelussa: ympäristön tuhoutumisesta kertovien tietojen lisäksi tarvitaan tietoja siitä, miten ympäristön huononeminen on onnistuttu pysäyttämään ja asioita on pystytty muuttamaan paremmiksi.)

The Revolution oli radikaali naisten oikeuksia ajava viikoittainen sanomalehti, jonka Stanton ja Anthony perustivat vuonna 1868. Se toimi heidän ajatustensa äänitorvena, mutta julkaisi myös muiden naisasiaihmisten kirjoituksia ja ympäri maata lähetettyjä naislukijoiden kirjeitä. Se antoi julkaisuväylän naisten näkökulmasta kirjoitetuille uutisille naisiin liittyvistä ongelmista ja epäkohdista, mutta myös voitoista, ja se kommentoi miesten lehdissä esiintyviä uutisia. Se ei kuitenkaan rajoittunut vain naisiin liittyviin asioihin tai äänioikeusvaatimuksiin, vaan lehdessä kirjoitettiin kaikesta maan ja taivaan välillä - työläisten oikeuksista, politiikasta, taloudesta, vapaakaupasta, uskonnosta, koulutuksesta ja sosiaalisesta elämästä. Ikävä kyllä lehti ilmestyi vain kolmen vuoden ajan, minkä jälkeen sen piti lopettaa rahavaikeuksien takia (tai se hiipui rahavaikeuksista ym. johtuneiden kahden omistajan ja päätoimittajan vaihdoksen takia), mutta ilmestyessään se oli merkittävä ja anteeksipyytelemätön naisten oikeuksien edistäjä ja oli varmaan henkireikä ja innostaja monille amerikkalaisille naisille.

"The Revolution" started for the express purpose of "meddling" with everything. It is our intention to turn the State, the Church and the Home inside out, and let the people see the utter rottenness of our political, religious and social life. (26-27)

Tähän kirjaan on koottu sitaatteja lehdestä sen ilmestymisajalta aiheen mukaan järjestettyinä. Äänioikeus oli tietysti yksi 1800-luvun naisasianaisten tavoitteista. Stanton ja Anthony vastustivat äänioikeuden myöntämistä mustille miehille, jos naiset eivät samalla saisi myös äänioikeutta, koska he pelkäsivät, että tässä tapauksessa naisten äänioikeuden saaminen viivästyisi paljon, ja huoli oli oikeutettu - naiset saivat Yhdysvalloissa äänioikeuden vasta vuonna 1920. (Mustat miehet saivat äänioikeuden vuonna 1870, mikä ei ihme kyllä automaattisesti tarkoittanut oikeutta äänestää, ainakaan 1900-luvulla. Silloin äänestämiseen vaadittiin äänestäjäksi rekisteröitymistä, mikä oli tehty mustille etelävaltioissa hyvin vaikeaksi vielä 1950-luvullakin, kuten Rosa Parksin elämäkerrasta voi lukea.). Muuten he puolustivat kuitenkin myös mustien oikeuksia: lehdessä julkaistiin myös afroamerikkalaisten naisten kirjoituksia, eräässä kirjoituksessa paennutta orjaa ja kansalaisoikeusaktivistia Frederick Douglassia sanottiin kuutta rasistista valkoista miestä älykkäämmäksi (173), ja lehdessä iloittiin tiedosta afroamerikkalaisen naisen, Sarah P. Remondin, opiskelemisesta lääkäriksi Italiassa (107, jotenkin aina hämmästyy sitä miten paljon myös menneisyydessä matkusteltiin).

To correspondents: Don't preach. Don't even exhort. Don't philosophize. Above all, don't sentimentalize. ... Give us facts and experience, in words, if you please, as hard as cannon-balls. (37)

Kirjan luvuissa käsitellään myös naisten työntekoa (Equal pay for equal work!), työläisnaisten oikeuksia, kaksinaismoralismia, prostituutiota, aborttia, miesten väkivaltaa naisia kohtaan kotona ja kaduilla, naisten vaatteita, muotia ja terveyttä (lääkäri Mary Edwards Walker käytti housuja ja joutui kerran pidätetyksi tämän takia), naisia sortavaa kielenkäyttöä ja sitä, että naisten oletettiin ottavan miehensä nimi naimisiinmenon jälkeen (mitä jotkut naisasianaiset, esimerkiksi Lucy Stone, eivät tehneet). Lehdessä kiellettiin miesten oikeus määritellä naiset ja heidän toimintansa ja määriteltiin ne itse, ja romutettiin täysin miesten väitteet siitä, että lapset jäisivät heitteille, jos naiset saisivat äänioikeuden.

Siinä vastattiin myös niille naisille, joiden mielestä heillä ja kaikilla muillakin naisilla jo oli kaikki oikeudet joita he tarvitsevat ja joiden mielestä äänestäminen olisi epänaisellista. (Nykyään kukaan nainen tuskin vastustaa äänioikeuttaan, vaikka 1800-luvulla myös naisissa oli äänioikeuden vastustajia.) Lehdessä kerrottiin naisten aktivismista ja tuettiin sitä, mikä oli tervetullutta, koska miesten lehdissä naisesitelmöitsijöitä ja muita näkyviä ja epäsovinnaisia naisia usein pilkattiin. Esimerkkeinä aktivismista naiset järjestivät joissakin paikoissa varjoäänestyksiä menemällä vaalipäivinä äänestämään, menivät neulomaan paikkakunnalle perustettuihin baareihin tai peliluoliin, mikä karkotti miesasiakkaat, antoivat ryhmänä vaimoaan hakkaavalle miehelle kunnon löylytyksen, perustivat (ei feministisen) naisten kerhon, Sorosiksen, johon miehet eivät päässeet, tai järjestivät "vaateuudistuspiknikkejä" (dress reform picnics, 154), joihin tuhannet ihmiset osallistuivat.

Tieto 1870-luvun feministisistä teatteriryhmistä, joissa ironisoitiin naisten oikeuksia vastustavia naisia, ei varmaan ehtinyt The Revolutioniin, mutta niistä kerrotaan kirjan alaviitteessä. The actors wore suits, hats and white gloves, or housedresses and aprons, or cheerleading outfits while chanting such slogans as Roses Not Raises; Father Knows Best; Brooms, Not Basketballs; Gold Rings, Not Gold Medals; I'd Rather Be Ironing; Pump Iron: Do His Shirts. (219)

Vallankumouksellisissa oli naisten lisäksi myös muutama mies. Protestanttinen pappi ja orjuuden vastustaja Parker Pillsbury toimi lehden alkuaikoina Stantonin kanssa päätoimittajana. Kirjassa on monia hänen naisten oikeuksia kaunopuheisesti puolustavia kirjoituksiaan. Häntä nimitettiin muissa lehdissä "Miss Pillsburyksi" tai "Mrs. Pillsburyksi".

Se, mitä ei odottaisi 1800-luvun naisasialiikkeeltä, on se, että tekstit ovat monesti hauskoja, ironisia ja satiirisia. Niiden argumentointi on loogista ja vakuuttavaa. Toisaalta kirja saa hyvälle tuulelle ja virkistää, koska sitä lukiessa huomaa, että myös menneisyydessä on ollut fiksuja, tarmokkaita ja rohkeita naisia, ei pelkästään passiivisia uhreja, ja lukijana nauttii siitä sisusta ja älystä, jolla lehden kirjoittajat käsittelevät naiskysymyksiä antamatta tuumaakaan periksi. Toisaalta ihmettelee turhautuneena sitä, että monet kirjan käsittelemistä asioista ovat edelleen ongelmia, 150 vuotta myöhemmin. On harmi, että kirjan tylsä (vaikka lehteä kunnioittava) kansi tai sen hankalasti ymmärrettävä nimi eivät juuri houkuttele tarttumaan kirjaan.

Yhdysvalloissa julkaistiin 1800-luvulla muitakin naisten oikeuksia käsitteleviä lehtiä, mutta The Revolution oli niistä radikaalein. Aiemmin julkaistuista lehdistä kerrotaan samassa Routledgen Women's Source Library -sarjan kirjassa The Radical Women's Press of the 1850s (toimittajat Ann Russo ja Cheris Kramarae), jota en ole lukenut.

Kuvat kirjasta.

Muutama lisäys 29.7.20, pieni muutos 31.7.20.

Lana F. Rakow and Cheris Kramarae (eds.): The Revolution in Words. Righting Women 1868-1871, 1990. Routledge, Women's Source Library. 258 tekstisivua. Lisäksi elämäkertaliite Women of The Revolution, 24 sivua, ja hakemisto.

Portti 3/2019 (lehti)

Ulkoavaruuden otus on muistaakseni Latviasta ostettu kukkopilli.

Suomessa julkaistaan paljon hyviä lehtiä, ja ajattelin esitellä joitakin niistä. Luin Portteja 1990- ja 2000-luvulla melko paljon, mutta sitten sain aihepiiristä tarpeekseni muutamaksi vuodeksi ja lehti jäi, ja nyt tuntuu että näihin voisi taas palata. Vaikka lehden kannessa lukee ”science fiction”, lehden genre on minusta enemmänkin spefi eli spekulatiivinen fiktio, siis ymmärtääkseni kaikki sellainen fiktio joka ei mahdu ihan reaalimaailman rajoihin (utopiat, dystopiat, fantasia, kauhu, kummitusjutut, tieteiskirjallisuus, uuskumma, vaihtoehtohistoriat...).

Tämän numeron novellit ovat hyvä esimerkki tästä monipuolisuudesta: mukana on Oscar Wilden Lordi Arthur Savilen rikos, jossa kädestäennustamisella on tärkeä rooli ja jossa vierauden tuntua herättää lähinnä päähenkilön outo logiikka; vampyyritarina Anna minulle päivä, joka ei koskaan lopu, jossa vampyyrin ja häntä/sitä metsästävän ihmisen välille kehittyy olosuhteiden pakosta läheinen suhde, ja kolmantena aivan toisentyyppinen Minä tiedän mitä näin, jossa avaruussotilas kertoo radion suorassa lähetyksessä taistelukokemuksestaan vieraan planeetan karhumaisia olentoja vastaan ja joka muuttuu yllättäen pohdinnaksi havaitsemisesta ja todellisuudesta. Lisäksi mukana on kiinnostava ja hauska Sylvia Wrigleyn tietoartikkeli Vanhoista naisista tieteiskirjallisuudessa, fandom-muistelo Milk Bay Con sekä vuoden 2019 Hugo-palkintoehdokkaiden puntarointia.

Joistakin lehden novelleista olen pitänyt enemmän, joistakin vähemmän (tässä numerossa esimerkiksi pohdiskeleva avaruuskertomus ja Wilden tarina kiinnostivat enemmän kuin vampyyrit, jotka eivät minua innosta, varsinkin kun vampyyrinovelli oli vähän väkivaltainen), mutta pitämisistäni riippumatta Portin novellit ovat mielestäni aina olleet hyvin kirjoitettuja, ja tämänkin lehden suomalaiset novellit olivat sijoittuneet hyvin Portin novellikilpailussa. Olen näiden novellien kautta tutustunut sellaisiin suomalaisiin kirjailijoihin, joilta on julkaistu myös kirjoja, esim. Maarit Verroseen ja Boris Hurttaan. Minua miellyttää lehdessä myös se, että siinä on aina mukana myös tähän kirjallisuudenlajiin liittyviä tietoartikkeleita, muistissa on esimerkiksi Antti Leikolan mainio sarja myyttisistä olennoista. Kirjailijaesittelyiden kautta olen tutustunut lajin klassikoihin, esimerkiksi H. Rider Haggardiin ja H. P. Lovecraftiin. Usein (aina?) mukana on myös jokin kiinnostava vanhempi novelli, esimerkiksi tämän numeron Oscar Wilden Arthur Savile -novelli julkaistaan ällistyttävästi nyt Suomessa ensi kertaa painettuna, vaikka kuunnelmana se on esitetty aikaisemminkin. Näistä vanhemmista novelleista muistan jonkin italialaisen vuorille sijoittuvan novellin, jota ei varmasti olisi tullut luettua ilman Porttia.

Lehdestä on jäänyt mieleen myös upea kuvitus (tässä numerossa Kari T. Leppäsen kansi ja kahden novellin alkukuvat). Joskus siinä on ollut myös sarjakuva. Lehdessä on aina vakiona uusien sarjakuva-albumien arviot ja uusien sekä aikuisten että nuorten spefi-kirjojen arviot. Arviot ovat hyvin asiantuntevia, tosin joskus tuntui, että paljon lukeneet arvioijat reagoivat asenteella ”blaah, tämä on niin nähty” sellaisiin juonikuvioihin ja teemoihin, jotka minulla menisivät ihan täydestä. Portti on melkoisen tuhti lukupaketti, mutta sisältönsä monipuolisuuden vuoksi mukavaa luettavaa. Tässä lehdessä oli yhteensä 116 sivua, joista 81 sivua novelleja ja artikkeleita ja loput kirja- ja sarjakuva-arvioita (mukaan lukien nuo Hugo-ehdokasarviot).

Kaiken kaikkiaan tämä Tampereen science fiction -seuran julkaisu on siis huolella tehty laatulehti. Se toimisi varmaan pehmeänä laskuna sellaisille lukijoille, joita genre kiinnostaa jonkin verran, mutta jotka vierastavat scifiä olettaen sen tarkoittavan vain raketteja avaruudessa tai teknologiajurnuttamista, koska lehdestä huomaa genren monipuolisuuden, ja novelleja on helpompi lähteä lukemaan kuin kokonaista kirjaa. Parhaimmillaan scifi tai spefi on kirjallisuutta, joka pohtii kiinnostavasti ihmisenä olemista, historian kulkua, yhteiskunnallisia rakenteita tai maailman tilaa muuttamalla enemmän tai vähemmän niitä linssejä, joiden läpi katselemme asioita, ja heittämällä meidät tilanteisiin, joissa tutut sääntömme eivät päde. Miksei tähän kirjallisuudenlajiin voisi lukea myös kuuluisat dystopiaklassikot, George Orwellin kirjan 1984 ja Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman, eli genre on paljon muutakin kuin rakettien rukkausta.

Äh, tämä tuntuu ihan maksetulta arviolta, kun tämä on näin positiivinen. Mutta Portti vain on hyvä lehti, jos tämä aihepiiri kiinnostaa.

Tasapuolisuuden vuoksi mainittakoon myös Helsingin science fiction -seuran lehti Tähtivaeltaja, vaikken sitä olekaan sattunut lukemaan. Siinä käsitellään Wikipedian mukaan Portin tavoin science fictionia, fantasiaa, kauhua, kirjoja ja sarjakuvia ja lisäksi elokuvia, joita en muista Portissa käsitellyn (vaikka voi siinä niitäkin olla), ja se on asianharrastajille varmaan myös tuttu lehti.