Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulutus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulutus. Näytä kaikki tekstit

maanantai 6. maaliskuuta 2023

Minna Lindgren: Aina on toivoa, 2020

Minna Lindgrenin nimi on tullut vastaan joskus aiemminkin kiinnostavien tuntuisten kirjojen yhteydessä, mutta tämä oli ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Kirja kertoo suomalaisesta peruskoulusta joskus tarkemmin määrittelemättömänä aikana (lähitulevaisuudessa). Sen päähenkilö on 62-vuotias Marja Vehmarvarsi, joka on opettajavanhempien lapsi, opettajatytär Elinan äiti ja pätevä ruotsin ja terveystiedon kutsumusopettaja. Hän suhtautuu työhönsä vakavasti ja tunnollisesti siitä huolimatta, että keikkatyöksi muuntunut opetustyö näyttäytyy kirjan ensimmäisessä osassa lukijalle uudessa muodossaan täysin mahdottomana ja täytenä painajaisena.

Ensimmäinen osa on eräänlaista reductio ad absurdum -satiiria, jossa nykyisin enemmän tai vähemmän pinnalla olevat koulutrendit (ilmiöoppiminen, luokattomuus, itseohjautuvuuden odottaminen ja vaatiminen kehittymättömiltä lapsilta ja nuorilta, digitaalisuuden hehkuttaminen opiskelussa, luokkatilojen puute, koulujen ja ryhmäkokojen suurentaminen, inkluusio, opettajien arviointi, tarinallisuus ja pelillisyys, oppilaiden osaamisen arvioinnin puuttuminen, moniarvoisuus...) on viety sellaiseen äärimmäisyyteen, että mikään ei enää toimi, kukaan ei enää opi mitään eikä kenenkään oikeastaan odotetakaan oppivan mitään. Some jyllää. Peruskoulusta on tehty bisnestä, jossa avainsana on kritiikittä 'edistyksen' kanssa samana pidetty 'muutos' sekä peitellymmin kaikinpuolinen kulujen karsiminen. Marja kulkee kirjan ensimmäisessä osassa nöyryytyksestä ja ahdistavasta tilanteesta toiseen, niin että kirjaa on jopa tuskallista lukea.

Kirjan toisesta osasta alkaen asiat eivät kuitenkaan ole enää niin synkkiä. Marjan lähes satavuotiaat vanhemmat, hilpeät Aina ja Toivo ovat ryhtyneet tubettajiksi, jotka kertovat entisaikojen peruskoulusta, ja heidän videokanavansa on saanut valtavan suosion nuorten keskuudessa. Vehmarvarsien sunnuntaisilla perhelounailla syntyy ajatus suomalaisen peruskoulun pelastamisesta, ja vaikkeivät asiat edelleenkään ole helppoja, Marja löytää itselleen myös itseluottamusta ja vahvuutta sanoa mitä ajattelee antiikkisella karttakepillä sanojaan painottaen.

Toivo-isää lukuun ottamatta kirjan miehet (Marjan mies Hannes, Marjaa työllistävän firman Pedago Oy:n "käyttökokemusjohtaja" Seikko Peräinen, Marjan vävy Toni, koulun "kansainvälisten suhteiden pääkoordinaattori" Joonas Jonkka ja koulun hallituksen puheenjohtaja Jouko Välivirne) ovat esimerkiksi muutokseen, kehitykseen, koulutukseen ja tulosjohtamiseen liittyviä, nykyään suosittuja (ja tutun kuuloisia!) fraaseja ja jargonia suoltavia automaatteja. Ei liene sattumaa, että miehet ovat kirjassa usein johtavissa ja päättävissä asemissa, kun taas heidän "visioitaan" kentällä toteuttavat puurtajat ovat naisia. Varsinkin Marjalle läheisin Hannes tuntuu masentavalta, koska hän aina jyrää Marjan tunteet, kokemukset ja ajatukset alleen puheillaan muutoksen kaikenpuolisesta autuaallisuudesta, ja ihmetyttää miksi Marja elää hänen kanssaan.

Kirjan loppuosan uusi teema (eutanasia) oli minusta irrallinen, kirjan kontekstissa epälooginen (Aina ja Toivo olivat iloisia ja kotonaan asumisesta päätellen vielä melkoisen hyväkuntoisia ihmisiä - miksi peruskoulun pelastamisprojekti piti jättää heidän kuolemansa jälkeen, olisi luullut että he olisivat mielellään olleet siinä mukana?) ja myös ylimääräinen - pelkässä kouluasioiden käsittelyssä olisi ollut kirjalle ihan tarpeeksi sisältöä. (Valkoisissa kohdissa on isoja juonipaljastuksia, maalaa tekstit hiirellä näkyviin jos haluat lukea ne.)

Satiirisena dystopiana kirja oli rajua liioittelua ja tuntui helposti "vanhojen hyvien aikojen" liialliselta ihannoinnilta, mutta toisaalta oli virkistävää lukea tekstiä, jossa kyseenalaistetaan alituinen muutos- ja kehityspuhe ja ajatuksetta toistetut fraasit, joita saatetaan käyttää vain siksi, että ne ovat sillä hetkellä muodissa, ei siksi että puhuja todella tuntisi asian omakseen ja tärkeäksi ja olisi ajatellut sitä syvällisesti (jos olisi, siitä voisi puhua omin sanoin). Kirja oli puolustuspuhe hyvän kouluopetuksen puolesta ja muistutus sen tärkeydestä, ja samalla muistutus siitä että opetukseen pitää antaa tarpeeksi aikaa, rauhaa ja varoja sekä tukea opettajia. Marja, Aina ja Toivo ja vähän Elinakin tuntuivat kirjassa todellisilta ja sympaattisilta ihmisiltä (ja Hanneksessakin ilmeni lopulta joitakin positiivisia piirteitä), myös jotkut nuoret nousivat kirjassa esiin ja tapahtumat seurasivat kirjassa vauhdikkaasti toisiaan, joten kirja toimi myös romaanina.

Muita kirjoituksia: Amman lukuhetki, Kirjojen kuisketta, Kirjat kertovat, Kirjallisia, Kirjavinkit, Kirjallisuustoimittaja, Pappilan elämää... Naisten Pankissa on Minna Lindgrenin haastattelu ja Kirjastokaistassa 15 minuutin pituinen haastattelunauhoite.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2020-luku. Helmet-haaste 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta (luin tästä ensin jostain blogista), 40. Kirjassa hylätään jotain (toimimattomia käytäntöjä) tai 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa (kun kirjan henkilöt lakkaavat hyväksymästä ulkoapäin sanellut käytännöt ja alkavat miettiä, millaisia olisivat oikeasti hyvät toimintatavat).

Edit 9.3.23 (haastekohtien lisäykset).

Minna Lindgren: Aina on toivoa, 2020. Teos. Ulkoasu: Jenni Saari. 324 sivua.

sunnuntai 14. elokuuta 2022

Ernst Lampén: Jäämeren hengessä, 1921

Tämä ehkä kirjojenvaihtohyllystä löydetty kirja on kirjoitettu aikana, jolloin Petsamo kuului Suomeen ja Suomen maa-alue ulottui siis Jäämerelle asti, ja otin sen luettavakseni, koska nuo seudut ovat minulle vieraita ja myös koska eräs vanhempi sukulaiseni oli syntynyt ja elänyt pikkulapsena Petsamossa (hänen muistojensa tai käsityksensä mukaan siellä syötiin vain lohta).

Kyllähän tämä kirja oli ihan sujuvasti kirjoitettu, se oli historiallisesta näkökulmasta suhteellisen mielenkiintoinen ja siinä oli myös joitakin kiinnostavia kuvauksia alueen luonnosta. Kirjan kirjoittaja alkoi kuitenkin tuntua todella ärsyttävältä setämieheltä, kun hän sanoi alkupuolella autonkuljettajastaan suunnilleen niin, että samoin kuin miehen vaimolleen, tämän pitäisi heti näyttää biilille, kuka johtaa, niin ettei tämä aiheuta myöhemmin ongelmia (30-31). Heh heh. Jäämerellekin päästään vasta kirjan puolivälissä, koska matka aloitetaan Rovaniemeltä ja edetään hitaasti Lapin läpi - siellä ei tuohon aikaan ollut paljonkaan teitä eikä myöskään matkailijoita.

Lampén myös käyttää suhteellisen paljon vanhahtavia sanankäänteitä ja erikoisempia sanoja, ja lisäksi hänen kirjoitustyylinsä on aika lyhytvirkkeistä ja töksähtelevää. Kirja on tästä huolimatta ihan helppolukuinen, mutta sen kieli ei ole kovin nautittavaa. Ja vaikka Lampén väittääkin eräässä kohdassa olevansa ennakkoluuloton ja avoin ihminen, hän suhtautuu selvästi myönteisemmin norjalaisiin kuin venäläisiin, eivätkä "lappalaistenkaan" eli saamelaisten kuvaukset ole kovin positiivisia (mutta eivät välttämättä suomalaistenkaan, Lampén ei vain ole järin positiivisesti kirjoittava ihminen).

Sitten niihin kiinnostaviin asioihin. Söimme lapsuudenkodissani aina joskus ruijanpallasta, ja tästä kirjasta selvisi, että se on 200-kiloiseksi(!) kasvava Jäämeren kampela, jonka kannat ovat nykyään romahtaneet (WWF:n mukaan ruijanpallas voi kasvaa jopa 300-kiloiseksi). Kirjassa on myös tällainen kuvaus kalastuksesta Jäämerellä: Ulkomaalaiset kalastelevat nykyään rantavesien ulkopuolella trawler-höyrylaivoista. Nämä harjoittavat kalastusta vetoverkoilla, ja on sellainen kalastus ylen tuottoisata ja - ylen tuhoisaa, sillä vetämällä verkkoja perässään hävittävät ne pohjakasviston, josta niin moni kala yksinomattain elää. (133) Troolarien tuhoisuus ja se, että pohjatroolarit jättävät merenpohjaan jälkeensä hävitetyn autiomaan, oli siis hyvin selvillä jo sata vuotta sitten, mutta tätä kalastusmuotoa on käytetty ja käytetään yhä edelleen (artikkeli Pohjatroolaus on suuri syy Itämeren ahdinkoon).

Petsamon väestö oli tuolloin suurimmaksi osaksi suomenkielistä (jos muistan kirjan tiedot oikein), samoin norjalaisen Finnmarkenin (205). Lampén puhuu kirjassa useammassakin kohdassa koulujen kielipolitiikasta ja on vahvasti sitä mieltä, että lasten olisi hyvin tärkeää saada opetusta äidinkielellään: Meidän ei siis tarvitse seurata ruotsalaisten ja norjalaisten inhoittavaa tapaa tyrkyttää kansakoulujen ja rippikoulujen avulla väestöön vierasta kieltä, vaan suomenkieli on koko [Petsamon] läänissä se kieli, jota kaikki taitavat ja joka on lähin sukulaiskieli kaikkien asukkaitten eri murteille. (156) Hän puhuu kauniisti oikeudesta omaan kieleen (206-211) ja pitää hyvin huonona sitä, että Ruotsissa ja Norjassa suomalaislapset joutuvat käymään koulua vieraalla kielellä. Hän sanoo, että Suomessa on tilanne aivan toinen: Kun toiskielisten siirtolaisten ryhmä on kasvanut kyllin suureksi, perustetaan heille omakielinen [ruotsin- tai venäjänkielinen] kansakoulu. Se lieneekin ainoa oikea, inhimillinen menettely (211). Eräässä kohdassa (161) hän kuitenkin kertoo kolmen saamelaispojan opettamisesta lukemaan, ilmeisesti suomenkielellä, eikä näe tässä mitään väärää. Nykyään tietää myös, että kokonaan vastoin tätä periaatetta saamen kieltä yritettiin suomalaiskouluissa aktiivisesti tukahduttaa (tosin ehkä tämän kirjan kirjoittamista myöhemmin).

Jäämeressä Kalastajasaarennon edustalla olevilla puuttomilla Heinäsaarilla oli ainakin kirjoittamisaikaan valtavasti lintuja, ja Heinäsaarilla on nykyäänkin luonnonsuojelualue: Nämä saaret ovat merilintujen paradiisi, jommoista toista tuskin on. Norjan lintuvuorille on tosin lintuyksilöitä kerääntynyt yhtä paljon, mutta ne ovat sullotut ahtaalle alalle, jonkun jyrkän kallioseinän rosoisille särmille ja hyllyille. Lintuvuorilla ovat lintulajit köyhemmät kuin täällä Heinäsaarilla. Sieltä puuttuu täydelleen kahlaajat. Lintuvuorilla vallitsevat ylivoimaisesti lokit, ruokit ja riskilät, Heinäsaarilla taas on näitten lisäksi lukemattomat parvet iloisia lunneja, inhoittavia räiskiä, kuikkia, haahkatelkkiä, alleja, sorsia y.m., y.m. (183)

Kirjassa on paljon kuvia, mutta minusta useimmat eivät olleet kovin kiinnostavia.


Ernst Lampén: Jäämeren hengessä, 1921. K. J. Gummerus Osakeyhtiö. 239 sivua.

lauantai 19. maaliskuuta 2022

G. J. Ramstedt: Lähettiläänä Nipponissa. Muistelmia vuosilta 1919-1929, 1950

Tutkimusmatkailija ja tiedemies G. J. Ramstedt määrättiin vuonna 1919 pyytämättä ja yllättäen nuoren Suomen valtion lähettilääksi Japaniin, ja tässä omasta hyllystä löytämässäni kirjassa hän kertoo kokemuksistaan Japanissa. Mukaan Japaniin tuli Ramstedtin tytär, juuri lukion suorittanut 17-vuotias Elma (järjestely varmasti harmitti Ramstedtin muita, äidin kanssa Suomeen jääviä kouluikäisiä lapsia). Ramstedt oli poikkeuksellinen minkä tahansa maan Japanin lähettiläs siinä mielessä, että hän oppi nopeasti maan kieltä - hän pystyi keskustelemaan paikallisten kanssa ja pitämään esitelmiä japaniksi.

Vaikka Suomi oli ollut itsenäinen vasta pari vuotta eivätkä monet olleet ulkomailla koskaan vielä kuulleetkaan suomalaisista, suomalaisilla oli kuitenkin jo jonkin verran mainetta maailmalla. Esimerkiksi Thaimaassa liikennöivän aluksen kapteeni Gardener kaipasi suomalaisia merimiehiä laivaansa: "Kaikki ammattitoverini ovat yleensä maksaneet paremman palkan suomalaisille kuin minkään muun kansallisuuden edustajille, sillä te suomalaiset olette niin monitaitoisia ja ennen kaikkea niin rehellisiä ja kaikin puolin luotettavia ihmisiä, että näillä vesillä on ilman teikäläisiä vaikea tulla toimeen." (15) Ramstedt tapasi Japanissa myös amerikkalaisen sotalaivan komentajan, "mr. Andrew Andersonin", joka puhui puhdasta savoa, oli alkuperäisnimeltään Antti Purhonen ja oli vuosien kuluessa päässyt Yhdysvalloissa lähes amiraalin asemaan (90-92).

Kirja oli helppo- ja nopealukuinen, koska Ramstedt ei kerro kovin paljon diplomaatin toiminnastaan, jossa hän tuntuu saavuttaneen hyviä tuloksia, vaan hän kuvaa kirjan alkuosassa enemmänkin tapaamiaan ihmisiä sekä elämäänsä ja kokemuksiaan maassa. Kirjan jälkipuoliskossa Ramstedt kuvaa Japania ja sen yhteiskuntaa yleensä, ja tämän osion tiedoista en ollut varma, koskivatko ne Ramstedtin oloaikaa Japanissa vai vuosikymmeniä myöhempää kirjoitusajankohtaa.

Hän kertoo esimerkiksi japanilaisesta kirjoitusjärjestelmästä (175-179), jonka hän sanoo olevan "maailman vaikeimmin opittavia taitoja". Voin allekirjoittaa tämän, koska olen itsekin nuorempana joskus yrittänyt opetella japania - itse kieli on ainakin alussa helpon tuntuista ja mielenkiintoista (esimerkiksi myös adjektiiveilla on kieltomuodot) ja kahta kotoperäistä japanilaista tavukirjoitussysteemiä voi vielä opetella ymmärtämään, mutta sadat ja tuhannet monimutkaiset kiinalaiset kirjoitusmerkit eri ääntämistapoineen lannistivat minut yhä uudelleen, vaikka ne ovatkin kauniita ja kiinnostavia. Ne eivät kuitenkaan ole lannistaneet japanilaisia: Japanissa säädettiin oppivelvollisuuslaki jo vuonna 1873, ja Ramstedtin tietojen mukaan 99% kansasta oli luku- ja kirjoitustaitoista (179).

Ilmeisesti kirjoitussysteemi on kuitenkin uudistunut jonkin verran aikojen kuluessa. Ramstedt esimerkiksi sanoo, että tuolloin naiset ja miehet kirjoittivat eri tavukirjoitusjärjestelmillä: Katakanalla eli miesten merkeillä kirjoitetaan tavallisesti kaikki vakavammat asiat, liikekirjeet, laskut, kaikki käytännöllisiä asioita koskevat asiat, yms., naisten hirakanalla taas pääasiallisesti runot, novellit ja yleensä naistenkeskeiset kirjeet, minkä lisäksi tietysti tavalliset rakkauskirjeetkin on kirjoitettava tällä aapistolla. (175) Minun oppimani mukaan taas kiinalaisia merkkejä eli kanjeja käytetään nykyään kaikissa teksteissä sanasymboleina, hiraganaa japanilaisiin kieliopillisiin päätteisiin ja katakanaa lainasanoihin (kirjoittajan sukupuolesta tai aiheesta riippumatta).

Koulutukseen liittyy myös kekseliäs japanilainen oppikirjasysteemi, jonka avulla ehkä osaltaan mahdollistettiin yleinen oppivelvollisuus: Koulukirjat hyväksyy ja kustantaa valtio yksinoikeutenaan. Painokset kohoavat täten miljooniin ja tulevat kustannuksiltaan äärettömän halvoiksi. Oppilaita varten on oppikirjoista painettu suppeammat laitokset, opettajia varten laajemmat, ja näitä opettajien lähdekirjoja uudistetaan vähän päästä tutkimuksen edistyessä ja uusien näkökohtien sitä opetuksessa vaatiessa. ... Oppilaiden kirjat pysyvät siis sellaisina hyvin pitkät ajat, kun taaas opettajien lähdekirjoja uusitaan tämän tästä. Tämän menettelyn etu on siinä, että uusintapainosten lukumäärä voidaan supistaa huomattavasti pienemmäksi, joten niiden uusiminenkaan ei niele tavattomia kustannuksia. (181-182)

Kirjassa oli muutakin mielenkiintoista, esimerkiksi kuvaus tehtaissa työskentelevien tyttöjen elinolosuhteista, jotka eivät palkan pienuudesta huolimatta olleet mitenkään kovin huonot, koska tehdas huolehti tytön ruoasta, asunnosta, vaatetuksesta, terveydenhoidosta ja myös viihteestä, esim. elokuvista (s. 155-156). Kirjan kuvaukset japanilaisten luonteenpiirteistä tuntuivat tutuilta myös nykyään. Vaikka Ramstedt tekee kirjan alussa harmillisesti pari melkoisen ennakkoluuloisen tuntuista kommenttia (ei japanilaisista), kirjan kirjoitustyyli oli muuten neutraali ja sujuvasti etenevä. Yleensä ottaen tämä oli ihan mukava, vaikkei ehkä kovin mieleenjäävä luettava. Kirjassa on melko paljon kuvia.


Kirjan luvut: Matkantekoa valtamerillä; Käynti Siamissa, jossa suoritan ensimmäisen diplomaatintehtäväni; Liityn Tokion diplomaattikuntaan; Venäjän suurlähettilään suhtautuminen Suomen asiainhoitajaan; Itsenäisen Suomen suhteet Kiinaan; Ahvenanmaankysymyksen kaikua Japanissa; Helsinkiin perustetaan Japanin lähetystö; Prinssi Fushimi; Tokion diplomaattikunnan huvituksia; Japanilaisia tuttaviani; Yllättävä vierailu; Kuvailen isänmaatani japanilaisille; Suuria juhlia; Huomioitani Japanin erikoislaatuisista oloista; Huomioita Japanin työväen oloista; Japanin silkkiteollisuus; Japanin kalastus; Lapsuus ja kasvatus Japanissa; Maailman kohteliain kansa; Kiinan melskeitä seuraamassa; Jäähyväiskäyntini Nankingissa 1929.

Edit 21.3.22.

G. J. Ramstedt: Lähettiläänä Nipponissa. Muistelmia vuosilta 1919-1929, 1950. WSOY. 208 sivua.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2022

Alex Johnson: Improbable Libraries, 2015



Tämä kirja on omiaan saamaan kirjojen ja kirjastojen ystävän hyvälle tuulelle. Siinä esitellään kuvilla ja lyhyillä teksteillä erilaisia tavalla tai toisella poikkeuksellisia kirjastoja ympäri maailmaa; kirjassa on esimerkiksi uusi hieno ekologinen kuurojen lasten kirjasto Burundissa. Kirjojen saatavuus on tietenkin tärkeää mm. lukutaidon hankkimiselle, eikä saatavuus kaikissa paikoissa ole itsestään selvää, mutta onneksi kirjojen tuomiseen lukijoiden ulottuville on kehitetty paljon eri keinoja. Useimmat kirjan kirjastoista ovat julkisilla varoilla toteutettuja, mutta mukana on myös yksityiskirjastoja tai lähinnä hoitajiensa innostuksen varassa toimivia kirjastoja.

Erään kirjaston julkisivu Yhdysvalloissa.


Suurin osa kirjan kirjastoista on uusia, mutta aikaisemminkin pidettiin tärkeänä kirjojen ja lukijoiden kohtaamista. Esimerkiksi vuonna 1876 Yhdysvalloissa aloitettu kirjastopalvelu kierrätti numeroituja 50 kirjan kannettavia kirjahyllyjä majakanvartijoille ja heidän perheilleen; hyllyt/kuljetuslaatikot ja samalla kirjat vaihdettiin neljän kuukauden välein. Vuonna 1935 USA:ssa erityisesti naisille tarkoitetussa työllistämisprojektissa liikkuvan kirjaston työntekijä saattoi ratsastaa hevosilla tai muuleilla 130 kilometriä viikossa vaikeakulkuisilla Appalakkien alueilla.

Ihmisten houkuttelemiseen kirjojen pariin voidaan käyttää nykyteknologiaa: Kataloniassa junamatkustajat saivat ladata QR-koodien avulla puhelimilleen kirjoja, ja Yhdysvalloissa metromatkustajat saivat lukea puhelimillaan kirjojen alkusivuja ja sitten tiedon siitä, mistä kirjastosta lähin fyysinen kirja löytyy. Kirjat voidaan tuoda sinne, missä ihmiset liikkuvat: Madridissa metroasemille sijoitettiin 800 kirjan ja yhden työntekijän sivukirjastoja, ja Englannissa on joihinkin kahviloihin ja pubeihin sijoitettu pikkukirjastoja.

The Garden Library Israelissa tarjoaa kirjoja 16 kielellä pakolaisille ja siirtotyöläisille, ja tämän lisäksi ohjelmaa lapsille sekä kursseja. Kirjoja ei ole tässä kirjastossa luokiteltu kirjallisuuden lajien tai kirjailijan nimen mukaan, vaan lukijoiden tunnereaktioiden - huvittava, tylsä, outo, masentava, innostava, inspiroiva tai sentimentaalinen - mukaan. (Vähän ihmetyttää, kuka noita tylsiä tai masentavia kirjoja lainaa, mutta toisen tylsä on toisen kiinnostava.)

Kirjan luvussa Animal Libraries kerrotaan esimerkiksi aasien kuljettamista kirjastoista Kolumbiassa ja Zimbabwessa. It is estimated that the literacy rate [in Nkayi District, north-western Zimbabwe,] is now as high as 86%, largely as a result of the donkey libraries. Etiopiassa aaseilla, hevosilla tai moottoripyörillä liikkuvat kirjastonhoitajat ovat myös opettajia ja opettavat lapsille amharaa, englantia, matematiikkaa ja luonnontieteitä useamman kerran viikossa. Kirjassa kerrotaan myös kamelikirjastosta Mongolian aroilla ja elefanttikirjastosta Laosin viidakoissa.

 

 

Kirjan kannessa oleva kuva on korkeanpaikankammoisen lukutoukan painajaisesta, 12(!) metrin korkuisesta kirjastosta yksityiskodissa Teksasissa, jossa ylempänä oleviin kirjoihin pääsee käsiksi vain kauko-ohjattavalla nostoistuimella. (Tilaa ei siinä ole käytetty kyllä millään tavalla tehokkaasti; kirjoja olisi voitu saada mahtumaan myös käden tai pikemminkin jalkojen ulottuville paljon enemmän.) Suosittu projekti eri puolilla maailmaa on 2000-luvulla ollut Little Free Library, jossa pieniä kirjojenkierrätyskaappeja sijoitetaan eri puolille kaupunkia.

Myös yksi suomalainen kirjasto, Paraisten saaristossa liikennöivä kirjastovene, on päässyt kirjaan mukaan. Kirjoja kuljetetaan vesitse muuallakin, esimerkiksi jokiveneillä Laosissa ja Bangladeshissa. Brasiliassa erityisesti kodittomille tarkoitetun kirjaston kirjoja kuljetetaan kolmipyöräisellä polkupyörällä, ja Kolumbiassa pientä kirjastoa työnnetään eräänlaisilla kottikärryillä.

Kirjan luvut: Libraries on the Move, Animal Libraries, Tiny Libraries, Big Libraries, Home Libraries, Mobile Libraries, Not Libraries.

Edit 9.3.22, 16.3.22.

Alex Johnson: Improbable Libraries, 2015. Thames & Hudson. 212 kuvaa. 240 sivua.

torstai 24. helmikuuta 2022

Sister Abegail Ntleko: Empty Hands. A Memoir, 2015

Tämä ohut kirja oli todella vaikuttava ja valloittava lukukokemus. Se kertoo eteläafrikkalaisen 1930-luvun lopulla syntyneen zulu-heimoon kuuluvan Abegail Ntlekon elämäntarinan. "Sister" hänen nimensä edessä ei tarkoita nunnaa, kuten ensin luulin, vaan sairaanhoitajaa, mikä on hänen kohdallaan uskomattomalla sinnikkyydellä ansaittu, todella tärkeä ja merkityksellinen arvonimi. Kirjoitan kirjasta paljon, koska siinä on paljon kiinnostavia asioita ja sitä ei ehkä ole helppo löytää.

Ntleko syntyi 13-lapsisen perheen toiseksi nuorimpana lapsena köyhässä pikkukylässä savimajaan. Hänen jälkeensä syntynyt lapsi kuoli vauvana ja myös hänen äitinsä kuoli pian viimeisen lapsen syntymän jälkeen; silloin seitsemän perheen lapsista oli kuollut. Ntlekon isä oli monien vaikeiden kokemustensa takia alkoholisoitunut ja käytti lähes kaikki rahansa alkoholiin ja kannabikseen, ja Abegail joutui lapsena usein hakemaan hänet keskellä yötä hevosella kotiin hänen ryyppyreissuiltaan. Vanhempien sisarusten lähdettyä kotoa Abegail jäi 6-vuotiaana ainoana huolehtimaan isästään ja taloudenhoidosta, mikä tarkoitti jatkuvaa työtä. Hän oli usein öisin yksin ja pelkäsi pimeää, jolloin häntä auttoi paljon perheen koira Chomi, mikä opetti Abegailin rakastamaan eläimiä. Abegail halusi opiskella ja pyysi isäänsä jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen, päästämään hänet kouluun, mutta tämä kieltäytyi aina siihen asti kun Abegail oli 14-vuotias.

Näistä lähtökohdista voisi luulla, että Ntleko olisi vihainen, katkera ja syyttelevä ja että tämä kirja olisi tarina köyhyydestä ja epätoivosta, mutta ei. Vaikka hänellä ei koskaan varmasti ollutkaan paljon rahaa, köyhä hän ei ollut. Ntleko löytää hyvää kaikista ja kaikesta ja hänessä on hiljaista päättäväisyyttä ja itsepäisyyttä, joiden avulla hän raivasi tieltään valtavan suuria esteitä. Hän sanoo esimerkiksi isästään, että vioistaan ja ongelmistaan huolimatta tämä jumaloi lapsiaan, kertoi tarinoita ja vitsejä ja nukutti kärsivällisesti Abegailia iltaisin tämän ollessa pieni. Hän myös opetti Abegailille elämänviisautta: kerran hän pyysi tätä tuomaan hänelle hiekkaa käsissään, ja kun Abegail oli hänen edessään kädet täynnä hiekkaa, isä tarjosi tälle kuorittua banaania, jota tämä ei voinut ottaa vastaan. Isä sanoi, että "kun kätesi ovat jo täynnä, on hankala ottaa vastaan mitään, vai mitä? Ensin täytyy päästää irti. Pystyt ottamaan elämässä vastaan uutta vasta kun kätesi ovat tyhjät" (6).

Pitkän taistelun jälkeen Abegail pääsi vihdoin ensimmäisen kerran kouluun 14-vuotiaana. Hän kertoi ensimmäisenä päivänään koulussa haluavansa sairaanhoitajaksi, jolloin kaikki - myös kaksi hänen opettajaansa - nauroivat vatsansa kipeiksi, koska tämä tarkoitti sitä, että hän olisi ollut yli 30-vuotias valmistuessaan. Abegail ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoi sisukkaasti ja teki töitä kotona ja koulussa sekä rahan ansaitsemiseksi. Elämä sujui, kunnes koulupuku ja kengät tulivat koulussa pakollisiksi. Hänellä ei ollut varaa näihin (hänellä ei ollut koskaan ollut kenkiä) ja ainoa vaihtoehto olisi ollut naimisiinmeno, joten hän karkasi 18-vuotiaana kotoa ja meni kaupunkiin töihin kotiapulaiseksi vuoden ajaksi, kunnes pystyi taas palaamaan kotiin ja kouluun. Kaupungissa hän oppi myös englantia. (22-25)

Ntleko alkoi saada naimatarjouksia 15-vuotiaasta lähtien, mutta hän torjui päättäväisesti kaikki kosijat sanoen, ettei niin köyhää tyttöä kannata naida tai ilmoittaen suoraan, että haluaa kouluttautua. Vanhempana (ehkä 25-vuotiaana) hän sanoi, että miesten kannattaa etsiä nuorempi vaimo. Lopulta Ntleko onnistui suorittamaan sekä peruskoulun, lukion että sairaanhoitajakoulun ja valmistui sairaanhoitajaksi ehkä 36-vuotiaana. Hän hankki tarpeen mukaan lisäkoulutusta ja pätevöityi myöhemmin myös psykiatriseksi hoitajaksi ja silmätautien hoitajaksi.

Vaikka Ntleko ei mennyt koskaan naimisiin, hänellä oli kymmeniä lapsia. 32-vuotiaana hän adoptoi ensimmäisen lapsensa, Zuzun. Elämänsä aikana hän adoptoi yhä uusia lapsia - kaikki orpoja, joita kukaan muu ei halunnut, ja joilla oli usein psykologisia ongelmia. Eri aikoina perhe - Ntleko ja ehkä 10-15 lasta - asuivat tilanpuutteen takia kaikki samassa huoneessa. Yhdessä vaiheessa Ntlekon ollessa viikolla muualla töissä lapset asuivat muistaakseni hänen siskonsa luona.

Todella liikuttava esimerkki adoptiosta on Busisiwe-vauva, jonka 14-vuotias raiskattu äiti oli kuollut aidsiin kolme päivää lapsen syntymän jälkeen. Busisiwella oli aids ja hänen sanottiin olevan sokea, kuuro ja jälkeenjäänyt, ja sydänvian takia hänen ei odotettu elävän vuotta kauempaa. Vauva oli halvaantunut, ei pystynyt kannattelemaan päätään, hänen hengityksensä rahisi ja hänen kehonsa oli täynnä haavoja eikä hän pystynyt ensin syömään. Niin paljon kuin mahdollista, Ntleko kantoi häntä sylissään ja puhui hänelle, muttei saanut häneltä mitään reaktiota muutamaan kuukauteen. Sitten vauva alkoi nostaa kättään ja reagoida ääniin, ja kolme vuotta myöhemmin Busisiwe pystyi puhumaan ja laulamaan, harjoitteli konttausta ja kävi esikoulua. (92-94)

Ntleko työskenteli sairaanhoitajana hyvin syrjäisillä ja köyhillä alueilla - pohjoisessa Zulumaassa kyliin mentiin lentokoneella - joissa ihmiset kärsivät nälästä, tuberkuloosista, leprasta, jäykkäkouristuksesta, lavantaudista, poliosta ja muista taudeista. Tästä huolimatta ihmiset auttoivat toisiaan ja iloitsivat avusta. Ntleko ryhtyi kitkemään tauteja rokotuksilla ja antamaan muuta hoitoa. Työn määrä oli suunnaton, ja Ntleko suunnittelikin lääkärin avulla kahden kuukauden opetusohjelman, jonka avulla koulutettiin usein lukutaidottomia paikallisia naisia synnytysavustajiksi (Traditional Birth Attendants). Nämä tekivät perusdiagnooseja, antoivat lääkkeitä, kirjoittivat lähetteitä ja auttoivat muissa asioissa. Näin lääketieteellistä apua saatiin paljon useamman ihmisen ulottuville (44-45). Ntleko kysyi neuvoa ja otti mukaan hoidon suunnitteluun myös perinteisiä parantajia, joiden psykologista ymmärrystä ja muita taitoja hän arvosti (esim. s. 61-62).

Ntleko perusti myös naisten keskusteluryhmän (naiset saattoivat alkaa juoda vain sen takia että olivat yksinäisiä) ja nuorten kuoron. Myöhemmin Ntleko organisoi vapaaehtoisauttajien (community care workers) verkoston, jotka auttoivat alueensa perheitä (76-77).

Köyhällä Underbergin alueella tarvittiin sairaanhoitajaa todella kipeästi; kukaan ei halunnut sinne töihin, koska alue oli syrjässä kaikesta. Ntleko oli ainoa sairaanhoitaja siellä (kaksi lääkäriä, joista toinen oli eläkkeellä, eivät olleet käyneet syrjäisemmillä alueilla ollenkaan). Hänellä oli ensimmäisen kuukauden aikana 400 potilasta, toisen kuukauden aikana 800 ja kolmannen kuukauden aikana 3000 potilasta; hänen työpäivänsä eivät loppuneet vielä kahdelta yölläkään. Hän tuntuu olevan niitä harvoja ihmisiä, jotka selviävät todella vähällä unella tai lähes kokonaan ilman sitä. (55)

Rasismista ja apartheidista puhutaan kirjassa todella vähän, melkein vain kirjan tässä kohdassa. Ntlekon tultua Underbergiin valkoiset maanviljelijät pyysivät heti, että hänet korvattaisiin valkoisella sairaanhoitajalla, jolloin Ntleko järjesti tapaamisen maanviljelijöiden vaimojen kanssa ja alkoi kiertää alueen maatiloilla puhumassa viljelijöiden kanssa. Eräällä tällaisella matkalla eräs maanviljelijän vaimo antoi koiralaumansa hyökätä Ntlekon kimppuun; koirat purivat tätä ja repivät tältä vaatteet kokonaan pois pikkuhousuja lukuun ottamatta. Jos Ntleko olisi lähtenyt karkuun, koirat olisivat luultavasti tappaneet hänet.

Ntleko paranteli puremiaan ja ruhjeitaan kaksi viikkoa ja mietti miten suhtautua asiaan. At first, I was angry with the farmer's wife, and then I was angry with myself, and then I noticed how both kinds of anger fed off each other, and I thought, This isn't helping anybody. After all, the incident didn't have a large impact on my life. In short, I let go. Vaikka Ntlekoa kehotettiin ilmoittamaan asiasta poliisille, hän ei tehnyt sitä. Ntlekon tavatessa maanviljelijän vaimon myöhemmin tämä kertoi miehensä käskeneen ostaa hänelle uudet vaatteet, mutta Ntleko ei tarvinnut edes tätä. So I forgave her, and she never gave me a hard time again. In fact, she was friendly after that. It was a horrible experience but one that taught me that at the end of the day, it's much easier to understand, to forgive, and let go. (56, 57)

Vähitellen alueen valkoinen yhteisö hyväksyi Ntlekon ja alkoi kutsua hänet päivällisille ja pitämään puheita kouluissa. It was really a rather loving group; they just had to get used to me. My strategy was and still is to try to meet the people where they are in their lives and accept them. There is little hope of improving our relationships if we begin by assigning blame. I just refused to play into the racist game. There was so much hurt on each side, I knew somebody had to make the first step. Once I understood that, it really was quite easy. (57) Ntleko myös integroi alueen kirkot niin, että mustat ja valkoiset alkoivat käydä samoissa jumalanpalveluksissa. Lopulta alueelle saatiin myös klinikkarakennus ja lisää työntekijöitä. (65)

Ntleko kääntyi 17-vuotiaana kristinuskoon, ja uskonto oli hänelle siitä asti hyvin tärkeä asia elämässä, koska se antoi hänelle suunnan ja auttoi häntä luottamaan siihen, että huolensa voi aina uskoa jollekulle, joka auttaa. Kirja ei kuitenkaan ole uskonnollinen eikä uskonnosta puhuta siinä kovin usein. Uskonto ei saanut Ntlekoa tuomitsemaan tai suhtautumaan ennakkoluuloisesti kehenkään, esimerkiksi homoihin tai buddhalaisiin, vaan hän suhtautui kaikkiin ihmisiin yhtä avoimesti ja hyväksyvästi. Today, I think it may not matter all that much what religion one adheres to, but particularly for a young person it is very helpful to have some belief that supports her in finding her path. (28)

Tautien määrä oli jo ennestäänkin suuri ja terveydenhoitohenkilökunnan määrä pieni, joten aidsin tulo maahan oli hirveä katastrofi; siihen kuoli miljoonia ihmisiä pelkästään Etelä-Afrikassa (68). So many of us were dying. Sometimes I felt death was everywhere I walked. Though I tried to stay with my patients through the worst of it, there were so many. (71) Ntleko perusti aids-hoitopisteitä ja auttoi kuolevia.

Lapset hoitivat sairaita vanhempiaan, saivat samalla usein itsekin aidsin ja näkivät vanhempiensa kuolevan. Vanhemmat lapset joutuivat huolehtimaan pikkusisaruksistaan. Kodittomia orpoja oli kaikkialla, nämä kärsivät monesti nälästä ja joutuivat usein hyväksikäytön kohteeksi. Ntleko adoptoi lisää lapsia. Sitten hän onnistui saamaan rakennukset, puutarhan ja työntekijöitä orpokotia varten ja auttamaan näin useampia lapsia. Muutkin huomasivat hänen työnsä, ja hän sai esimerkiksi Dalai-laman Unsung Heroes of Compassion -palkinnon.

Ntleko puhuu kirjan alkupuolella ja lopussa ubuntusta, afrikkalaisesta yhteisöllisyyden ja toisten auttamisen tavasta tai perinteestä.

As a child, I was very lucky that I could still experience a culture in which the understanding of ubuntu was still alive. We truly are who we are through our community. When we help another person, we truly help ourselves, and when we do something that makes us grow, it benefits the community. There is no difference. People sometimes call me "selfless" because I have done so much for other people; while that is very kind of them, I don't think they fully understand. What would it make me if I ignored the suffering of others, if I cut myself off? Serving the community is an expression of the exact same desire that made me challenge my station in life; there is no difference. Working for others and for ourselves, the energy flows from the same source. When we can't see this, we are prone to live a life that's based on fear instead of faith that things can be better in the world. (120-121)

Kirja kannattaisi minusta kääntää. Se on ihana ja hämmästyttävä kertomus rakkaudesta, työstä, sinnikkyydestä, lempeydestä, anteeksiannosta, viisaudesta ja voimasta. Se kertoo kiinnostavasti eteläafrikkalaisesta lapsuudesta ja elämästä, koulutuksen tärkeydestä, sairaanhoidosta köyhillä alueilla ja toimimisesta asioiden parantamiseksi. Vakavista aiheistaan huolimatta kirja on yllättävän helppolukuinen ja siinä on paljon iloa ja kiitollisuutta. Ntleko löysi aikaa myös pitää hauskaa lastensa kanssa ja ihme kyllä myös lukea kirjoja (hän mainitsee kirjassa yhden lukemansa kirjan).

Edit 14.3.22.

Sister Abegail Ntleko: Empty Hands. A Memoir. One Woman's Journey to Save Children Orphaned by Aids in South Africa. Foreword by Desmond Tutu. Afterword by Kittisaro and Thanissara. 2015. North Atlantic Books. Cover design: Jasmine Hromjak. 127 sivua.

lauantai 27. marraskuuta 2021

Fritz Rahn & Wolfgang Pfleiderer: Deutsche Spracherziehung 3, 1949 - opetusta katastrofin jälkeen

Löysin antikvariaatista kaksi ohutta kirjaa nimeltä "Saksalainen kielikasvatus 3 ja 4", eli äidinkielen oppikirjat ehkä lukioikäisille tai jonkin verran nuoremmille koululaisille, ja ostin kirjat, koska minua kiinnostaa kieltenopetus ja ne tuntuivat kiintoisilta. Näissä kirjoissa oli hyvin vähän varsinaisia kielioppitehtäviä, vaan ne olivat enemmänkin kirjoittamisoppaita. Lyhyitä hyvin kirjoitettuja, kuvailevia tai kertovia esimerkkitekstejä oli paljon, ja kirjat saivat miettimään kirjoittajan työtä ja erilaisia tapoja kirjoittaa.

Kirjan 3 julkaisutietosivulla kerrotaan, että kirjasen on hyväksynyt Saksan kouluissa oppikirjana käytettäväksi "Education and Cultural Relations Division Office of Military Government (U.S.)", "Control Commission for Germany (B.E.)" sekä vielä "Direction de l'Education Publique" ranskalaisten hallitsemalla alueella. Kirja oli siis käynyt läpi kolmen vieraan valtion (olettaen, että B.E. tarkoittaa Iso-Britanniaa) tarkastuksen. Tämä ja kirjan julkaisuvuosi (1949) toi lukemiseen uuden ulottuvuuden: miten Saksa jatkoi elämäänsä sodan ja sen aiheuttamien valtavien traumojen ja varmasti myös syyllisyydentunteiden jälkeen? Saksahan ei ole mielestäni peitellyt toisen maailmansodan hirmutekoja, vaan on puhunut niistä avoimesti, pitänyt niitä esillä, pyytänyt niitä anteeksi ja pyrkinyt tällä tavalla estämään niiden toistumisen.

Opetus on tärkeä tapa välittää asenteita. Luin jostakin Afganistanista kertovasta kirjasta - ehkä Deborah Rodriguezin Kabulin kauneuskoulusta tai Greg Mortensonin Stones into Schools -kirjasta - että mm. saudiarabialaisten wahhabiittien rahoittamissa talibaneja kasvattaneissa kouluissa matematiikan tunneilla puhuttiin esimerkiksi siitä, miten monta ihmistä tietyllä määrällä aseita voi tappaa (tämä on muistikuva eikä siis varmasti todellinen esimerkki, mutta tehtävät olivat tämän tapaisia). Jos kaikkien aineiden tehtävät olivat samanlaisia, ei ole ihmekään, jos maailmankuva vääristyi.

Toisaalta esimerkiksi Ruandasta on 1990-luvun hirvittävän kansanmurhan jälkeen kantautunut positiivisia uutisia. Sodista puhutaan paljon, mutta minusta olisi kiinnostava tietää, mitä sotien jälkeen tapahtuu. Miten sisällissodan tai sodan jälkeen kouluissa puhutaan muista maista tai oman maan erilaisista etnisistä tai muista ryhmistä, ja miten niissä opetetaan (tai ei opeteta) suvaitsevaisuutta, avoimuutta ja kaikkien ihmisten hyväksymistä? Miten esimerkiksi israelilaisissa kouluissa ja oppikirjoissa puhutaan palestiinalaisista ja päinvastoin?

Historiankirjat ovat tässä suhteessa toki omassa sarjassaan, mutta muidenkin aineiden opetuksesta välittyy asenteita ja käsityksiä. Tässä neljä vuotta maailmansodan jälkeen julkaistussa saksalaisessa äidinkielen kirjassa huomiotani herätti se, että siinä ei puhuttu mitään sotaan liittyvistä asioista. Kirjan tehtävissä, jotka muuten vaativat minusta varsin hyvää kielitaitoa ja kielenkäyttötaitoa, seikkailivat nuoret (kaupunkilais?)pojat, esimerkiksi Fritz, Hans ja Karl. (En tiedä, oliko tämä oppikirja tarkoitettu poikakouluille - toivottavasti tytöille oli eri kirja! - vai olivatko tytöt vain muuten täysin näkymättömiä, mutta siinä ei ollut tyttöjä käytännöllisesti katsoen ollenkaan, paitsi vain pari kolme poikien siskoa.) Pojat kävivät esimerkiksi yhdessä retkillä ja osallistuivat maatilan töihin lomalla ollessaan. Kirjan koulupojat olivat reippaita, hyväntuulisia ja reiluja ja auttoivat toisiaan ja muita. Kirjan tehtävissä oli myös luonnon ja ympäristön kuvauksia.

Kirjassa pyrittiin siis kuvaamaan mahdollisimman normaalia elämää. Esimerkiksi pakolaisista, sodanjälkeisestä pula-ajasta, raunioituneista rakennuksista, kuolleista ihmisistä tai juutalaisista ei puhuttu mitään. Ainoat löytämäni kohdat, jotka voisi ymmärtää kommenttina tapahtumiin, olivat äänneharjoituslause "Die Weltgeschichte ist das Weltgericht" - "Maailmanhistoria on maailman tuomioistuin" - ja ehkä kuvaus, jossa keskiaikainen ritari vartioi laaksoaan rohkeasti ja päättäväisesti nimeämättömän uhan varalta. Lisäksi se, että pojat auttoivat maatiloilla, saattoi sukulaisuuden lisäksi johtua työvoimapulasta.

Ehkä näin pian sodan jälkeen haluttiin luoda nuorille turvallisuudentunnetta kuvaamalla tavallista, mukavaa, aktiivista arkea. Nykyisillä pakolaisleireilläkin pidetään tärkeänä koulujen toiminnan järjestämistä sen takia, että varsinaisen opetustehtävän lisäksi ne tuovat lasten elämään turvallisuutta ja säännöllisyyttä.

Tämän äidinkielen kirjasarjan seuraavassa osassa, joka on julkaistu vuonna 1952, ja johon ei enää ole tarvittu muiden valtioiden hyväksyntää, puhutaan eräässä tehtävässä jo pakolaisryhmän saapumisesta kaupunkiin ja siitä, miten koulupojat auttavat majoituksen ja tavaroiden jakamisen organisoinnissa, eli ehkä myöhemmin ajateltiin jo voitavan käsitellä jonkin verran vaikeampiakin asioita (ei tosin paljon - olen lukenut neljännestä kirjasta noin puolet, ja tuo oli ainoa muuhun kuin koulupoikien tavalliseen elämään viittaava teksti).

Kirjan julkaisija Ernst Klett Verlag julkaisee muuten nykyäänkin koulukirjoja ja saksan oppikirjoja, ainakin yksi käyttämäni saksan oppikirja oli hyvä.

Edit 27.11.21.

Fritz Rahn: Deutsche Spracherziehung 3, 1949. Bearbeitet von Wolfgang Pfleiderer. Verlag von Ernst Klett. 84 sivua.

tiistai 3. elokuuta 2021

Malala Yousafzai ja Liz Welch: Meidän oli paettava. Minun ja pakolaistyttöjen tarinoita (We Are Displaced, 2019) (rauhannobelistit 2014)

Olen aiemmin lukenut noin puolet Malala Yousafzain elämäkerrasta Minä olen Malala. Kesken jääminen ei johtunut kirjan huonoudesta, koska se oli oikein mielenkiintoinen sekä onnellisen pakistanilaisen perhe-elämän kuvauksena että yleisemmin kuvauksena pakistanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta, ja aion lukea sen joskus kokonaan.

Yousafzai on nuorin Nobelin rauhanpalkinnon saanut ihminen ja yksi suosikkirauhannobelisteistani. Palkintonsa hän sai tyttöjen koulutuksen edistämisestä, ja tässäkin kirjassa koulutusteema kulkee vahvasti mukana - koulunkäyntimahdollisuus on monille kirjassa kuvatuille tytöille hyvin tärkeä asia. Kirjan jesidityttö Najla esimerkiksi karkasi 14-vuotiaana viideksi päiväksi vuorille, kun hänen perheensä tahtoi hänen lopettavan koulunkäynnin. Kotiinpaluun jälkeen isä ei puhunut hänelle vuoteen, mutta päästi hänet lopulta kouluun.

Kirjassa pääsevät kertomaan oman tarinansa ihmiset, joiden ääntä ei yleensä kuulla: pakolaistytöt tai nuoret naiset, jotka ovat joutuneet jättämään synnyinmaansa. Yousafzai itse kertoo ensin suhteellisen lyhytaikaisesta pakolaisuudestaan omassa maassaan sekä siitä, kuinka hän joutui talibanien murhayrityksen takia jättämään rakastamansa Shanglan laakson Pakistanissa ja muuttamaan perheensä kanssa Englantiin. Kirjassa ovat myös jemeniläisten Zaynabin ja Sabreenin, syyrialaisen Muzoonin, irakilaisen jesiditytön Najlan, kolumbialaisen Marían, guatemalalaisen Analisan, Kongon demokraattisesta tasavallasta kotoisin olevan Marie Clairen, amerikkalaisen pakolaisia auttavan Jenniferin, myanmarilaisen rohingoihin kuuluvan Ajidan ja kaksivuotiaana Ugandasta vanhempiensa mukana pois muuttaneen, täysin kanadalaistuneen Farahin kertomukset.

Pakolaisuutta käsitellään siis monelta kannalta, ja kirjassa nousee minusta esiin kaksi teemaa: ensinnäkin pakolaisuus tarkoittaa suuria menetyksiä eikä kukaan pakene huvikseen, ja toiseksi kirjassa kuvatut nuoret naiset eivät kaikista menetyksistään ja vaikeista kokemuksistaan huolimatta ole avuttomia uhreja, vaan aktiivisia toimijoita, sisukkaita ja periksiantamattomia. Kirja saa näkemään heidät monella tavalla samanlaisina ihmisinä kuin itsekin on, ja samalla arvostamaan sitä, että itse on saanut elää koko elämänsä ilman väkivallan uhkaa ja pakkoa luopua lähes kaikesta ennestään tutusta ja rakkaasta.

Kirja on kirjastoissa luokiteltu useimmiten nuorten aikuisten kirjoihin, minkä takia se ei ehkä kovin helposti osu aikuislukijan käsiin, mutta minusta kirjaa voi hyvin suositella kaikille aikuisille ja nuorille, vaikkapa 13-15-vuotiaista alkaen, koska vaikka kirjassa kerrotaan väkivallasta, siinä ei juurikaan kuvata raakuuksia yksityiskohtaisesti. Kirja on koskettava ja hyvin helppolukuinen ja auttaa ymmärtämään, miksi ihmisten täytyy joskus lähteä pois maastaan. Annukka Kolehmaisen käännös on oikein hyvä.

ei kotia jätetä, ellei
koti ole hain kita

rajalle juostaan vasta,
kun nähdään koko kaupungin
juoksevan

- Warsan Shire, "Home" (kirjan motto)

Muilla lukijoilla on ollut kirjasta samansuuntaisia ajatuksia: Kirjarikas elämäni, Lukufiilis, Kirkko ja kaupunki, Lastenkirjainstituutti.

Helmet-haaste 2020: 26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö.

Edit 4.8.21.

Malala Yousafzai ja Liz Welch: Meidän oli paettava. Minun ja pakolaistyttöjen tarinoita (We Are Displaced. My Journey and Stories from Refugee Girls Around the World), 2019. Tammi. Käännös: Annukka Kolehmainen. Kannen suunnittelu: Sasha Illingworth. 201 sivua.

lauantai 3. heinäkuuta 2021

Barbara Herz and Gene B. Sperling: What Works in Girls' Education. Evidence and Policies from the Developing World, 2004

Luin muutama vuosi sitten Greg Mortensonin kirjan Stones into Schools (hyvä kirja, pitäisi lukea se joskus uudestaan). Mortenson on amerikkalainen sairaanhoitaja ja vuorikiipeilijä, joka on perustanut useita kouluja pikkukyliin ensin Pakistanissa ja sitten Afganistanissa (hänen toimintaansa on myös kritisoitu, mistä tuossa Wikipedian artikkelissa kerrotaan). Kirjassaan hän mainitsi Herzin ja Sperlingin kirjan yhtenä parhaista sellaisista, jotka antavat tietoa kehitysmaiden tyttöjen koulutuksesta, joten halusin tutustua myös siihen. Kirjan kirjoittajat ovat alansa asiantuntijoita, ja vaikka kirja on julkaistu 17 vuotta sitten, monet sen tiedot tuntuvat edelleen ajankohtaisilta.

Kirja oli ohuudestaan (87 sivua) huolimatta aika hidasta ja työlästä luettavaa, koska minulla on tyypillinen inhimillinen tiedonproses-sointityyli: olen kiinnostuneempi tarinoista ja ihmisistä kuin tilastoista ja yleisistä linjoista, ja tämä kirja käsitteli pääosassa jälkimmäisiä. Vaikka kirjasta oli pyritty tekemään mahdollisimman luettava, kirjoitustyyli oli katkonainen, koska kirjassa siteerattiin paljon eri tutkimuksia. Lukemista aloittaessani oletin, että kirja käsittelisi opetusmenetelmiä ja koulujen arkea, mutta kirja keskittyykin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja poliittisiin ratkaisuihin. Kirjassa oli niin paljon faktoja eri aloilta, että kokonaiskuvan muodostaminen kirjasta oli hankalaa.

Vaikka nämä piirteet eivät tehneetkään tästä kirjasta kovin vetävää luettavaa, ne tekivät siitä kuitenkin asiallisen, luotettavan tuntuisen ja monipuolisen, ja nyt minulla on aika hyvä kokonaiskuva siitä, miksi juuri tyttöjä kannattaa ja pitää kouluttaa joka puolella maailmaa, miksi tyttöjä ei kouluteta niin paljon kuin poikia, ja mikä toimii tyttöjen koulutuksessa. (Koulutus tarkoittaa tässä siis koulunkäyntiä, mahdollisesti vain ala-asteen läpikäymistä tai vähempääkin.) Kirjan lukemista oli myös helpotettu sillä, että kirjan alussa oli 16 sivun yhteenveto käsitellyistä asioista.

Joten kyllä, kirja oli omalla tavallaan kiinnostavaa ja joskus hämmästyttävää luettavaa ja antoi kattavan kuvan aiheestaan. Se antoi myös uskoa siihen, että vaikka asiaan liittyy paljon ongelmia, ne on mahdollista ratkaista oikeilla toimilla, ja että kaikkien tyttöjen (ja poikien) on mahdollista päästä kouluun ja saada hyvää opetusta, kun asiaan panostetaan tarpeeksi ja tehdään hyviä ratkaisuja. Ja se antoi myös käsityksen siitä, että lasten kouluunpääsy ja hyvä opetus on erittäin tärkeää, minkä olen kyllä muutenkin huomannut.

Tyttöjen koulutuksesta puhuttaessa monelle tulevat varmaan mieleen YK:n vuosituhattavoitteet, joiden tavoitteena oli koulutuksen osalta se, että kaikki peruskouluikäiset lapset kävisivät peruskoulua vuoteen 2015 mennessä. Vaikka edistys olikin ollut suurta ja peruskoulun ulkopuolelle jääneiden lasten määrä oli melkein puolittunut vuoteen 2011 mennessä, 57 miljoonaa lasta ei tuolloin päässyt peruskouluun. Kouluun pääseminen ei välttämättä tarkoita kuitenkaan oppimista: noin neljännes maailman koululaisista ei osaa lukea, kirjoittaa tai laskea käytyään neljä luokkaa koulua (Unicef 2014).

Yksi syy siihen, että lapset eivät aina opi kouluissa, lienee suuri luokkakoko, esimerkiksi eräs länsiafrikkalainen älykäs nuori mies kertoi luokallaan olleen 70 oppilasta. Parinkymmenenkin oppilaan ryhmässä tasoerot saattavat olla hyvin suuria, joten näin ison ryhmän opettaminen vaatii opettajalta todella paljon, ja voisi olettaa, että esimerkiksi opettajan äänen kuuluvuudessakin saattaa näin isossa luokassa olla ongelmia. Kirjan mukaan ryhmän maksimikoon pitäisi olla 40 oppilasta yhtä opettajaa kohti.

Monessa Afrikan (ja ehkä myös Aasian ja jopa Etelä-Amerikankin) maassa lapsi joutuu myös käymään koulua ensimmäisiltä luokilta alkaen muulla kuin äidinkielellään ja ehkä koulun aloittaessaan jopa opettelemaan täysin uuden kielen eli ranskan tai englannin tai Etelä-Amerikassa espanjan tai portugalin (siitä ei tässä kirjassa puhuttu mitään, vaikka paljosta muusta tärkeästä asiasta puhuttiinkin), minkä luulisi hankaloittavan oppimista paljon. Myöskään esimerkiksi kouluruoka, opiskelumateriaalien saatavuus tai edes vessoihin pääsy (tärkeää varsinkin tytöille kuukautisten takia; tytöt saattavat muuten jäädä kuukautisten aikana pois koulusta) ei ole itsestään selvää. Monet kehitysmaiden koululaiset joutuvat siis selättämään sellaisia ongelmia, joista suomalaislapsilla ei ole aavistustakaan.

Konkretiaa koulujen tilanteeseen muualla maailmassa toivat muutama vuosi sitten tapaamani kaksi irakilaista naisopettajaa - toinen matematiikan, toinen arabian opettaja (kumpikaan ei muuten käyttänyt huivia) - jotka kertoivat oman maansa tilanteesta luullakseni 2000-luvulla. (Irakhan ei ole kovin köyhä maa, vaikka levoton onkin, ja siellä on perinteisesti arvostettu koulutusta.) Oppilaiden suuresta määrästä johtuen lapsia opetetaan kahdessa vuorossa, klo 8-12 ja klo 13-17 (muistaakseni myös Suomessa opetettiin 1950-luvulla kahdessa vuorossa). Tytöt ja pojat ovat yhdessä vain alaluokilla ja yliopistossa, muuten erikseen. Luokissa on 30-110 oppilasta. Vastavalmistuneiden opettajien (ja lääkäreiden) pitää työskennellä maaseudulla 3-4 vuotta (ellei naisopettaja mene naimisiin, jolloin hän muuttaa miehensä luo) - tämä sen takia, että muuten maaseudulle voi olla todella vaikea saada opettajia, mistä Herzin ja Sperlingin kirjassakin puhuttiin. Yliopistot ovat Irakissa ilmaisia, mutta on myös yksityisiä ja maksullisia yliopistoja.

Olen kirjoittanut jo vaikka kuinka, mutta en ole vielä päässyt juuri ollenkaan kirjan sisältöön. Hmm, ehkä tämä on sitten tällainen postaus - kirjassa on paljon asiaa, joka ansaitsisi päästä esille, mutta en aio ainakaan nyt kirjoittaa siitä. Tässä kuitenkin vielä pari lainausta ulkoministeriön Kehitys-lehden kehitysmaiden koulutusta käsittelevästä kiinnostavasta jutusta (4/2017, s. 18-21; nettiversiossa ei ole kaavioita): Monet lapset keskeyttävät peruskoulunsa, koska he eivät selviydy opinnoistaan. Jotkut ovat sairaita, aliravittuja tai vammaisia. Toiset kuuluvat etnisiin vähemmistöihin. Tytöt jäävät usein kotiin, jos koulumatka on liian vaarallinen tai koulusta puuttuu erillinen käymälä naisille. Esimerkiksi neljänneksellä maailman ihmisistä on matoja (kuten leveä heisimato, joka oli Suomessakin 1950-luvulla hyvin tavallinen), ja lasten terveys paranee ja koulunkäynti lisääntyy matojen poistamisen jälkeen (kirja s. 53, 72); samoin kouluruokinnan järjestäminen saattaa lisätä lasten koulunkäyntiä 10-50% ja myös parantaa oppimistuloksia (54). 

Kehitysmaiden opettajien osaamisella on enemmän merkitystä kuin vauraimmissa maissa. Silti esimerkiksi kuudennen luokan opettajat 14:ssa Saharan eteläpuolisessa valtiossa ylsivät lukemisessa keskimäärin samalle tasolle kuin etevimmät oppilaansa (Kehitys-lehti). Myös Herzin ja Sperlingin kirjassa puhuttiin kehitysmaiden opettajien usein huonosta koulutuksesta ja vähäisestä taitotasosta.

Samoin kehitysmaissa poissaolot ovat usein iso ongelma, ja kyse on uskomattomasti opettajien poissaoloista (Kehitys-lehden kaaviossa seitsemän afrikkalaisen maan opettajista oli poissa luokkahuoneesta opetuksensa aikana 30%-55%, ja Herzin ja Sperlingin mukaan tämä on muissakin maanosissa ongelma); kun opettaja on saanut viran, häntä on usein hankala erottaa, vaikka hän ei tekisi työtään. Muistaakseni myös Malala Yousafzain kirjassa Minä olen Malala puhuttiin yhdessä kohdassa tästä.

Kehitys-lehden toisessa kaaviossa peruskoulun toisen luokan oppilaiden määrä, jotka eivät osanneet lukea yhtään sanaa, vaihteli seitsemässä maassa 30-90 prosentin välillä (olisiko tässä yhtenä ongelmana koulunkäynti vieraalla kielellä?). Parantamisen varaa siis olisi huimasti, ja artikkelin mukaan tehottomaan opetukseen käytetään nykyisellään todella paljon varoja, jotka voisi sen sijaan käyttää hyvään opetukseen, mikä hyödyttäisi kaikkia, sekä oppilaita että heidän kotimaitaan (tyttöjen kouluttaminen lisää myöhemmin maan varallisuutta).

Vielä lainaus pakistanilaisen Malala Yousafzain kirjasta Meidän oli paettava (2019); tämä katkelma kuvaa tyttöjen erityisongelmia koulussa:

Menin [tyttöserkkuni] Sumbulin luokalle, vaikka hän oli yhtä vuotta minua alempana, ja ällistyksekseni huomasin, että huoneessa istui yli kymmenen poikaa ja meidän lisäksemme vain kaksi tyttöä. Järkytyin, kun serkkuni ja muut tytöt peittivät kasvonsa miesopettajan tullessa. Minä en tehnyt samoin. Sumbul ja muut tytöt myös istuivat koko tunnin hiljaa. He eivät kertaakaan viitanneet eivätkä kyselleet. Ensimmäisellä tauolla kaikki pojat ryntäsivät vessaan tai hakemaan välipalaa, mutta tytöt jäivät juttelemaan hiljaa keskenään.
          Olin kotimaassani, omien sukulaisteni luona, ja tunsin silti itseni täysin ulkopuoliseksi. Puhuin liikaa ja katsoin opettajaa silmiin, kun hän tuli luokkaan. En ollut epäkunnioittava, olin vain oma itseni: en ujostellut, mutta käyttäydyin aina kohteliaasti. Kyselin siinä missä pojatkin, mutta minua puhuteltiin aina viimeisenä.
          Kotimatkalla kysyin Sumbulilta, miksi hän ei avannut suutaan tunnilla. Hän tyytyi kohauttamaan olkapäitään, joten annoin asian olla. (31)

Herzin ja Sperlingin kirjassa puhutaan samasta asiasta:

Teachers' attitudes and expectations for girls can influence girls' outcomes. Whether teachers think math is important for girls and whether boys and girls receive and feel they receive equal treatment in the classroom substantially affects girls' probability of staying in school. Moreover, if teachers think girls are less able, girls tend to underperform, while boys are less affected by teachers' views. In Nigeria, for example, boys are given more opportunities to ask and answer questions, to use learning materials, and to lead groups; girls are given less time on task than boys in science. Such findings would be common in many countries in South Asia as well. (65)

Tyttöjen ja poikien opettaminen erikseen saattaa siis vaikuttaa positiivisesti tyttöjen oppimistuloksiin, ainakin elleivät opettajien asenteet muutu (tästä ei muistaakseni ollut tutkimuksia, mutta Herzin ja Sperlingin kirjassa viitattiin tähän). On myös tärkeää saada kouluihin naisopettajia, jotka ovat tytöille lisäksi roolimalleja. (Käsittääkseni Iso-Britanniassakin on nykyäänkin pelkästään tytöille tarkoitettuja kouluja, mutten tiedä tarkemmin miksi.)

Tässä vielä muutama aiheeseen liittyvä englanninkielinen linkki: The Millennium Development Goals Report 2015, Education for All, Education 2030: Incheon Declaration and Framework for Action.

Lisäys 15.5.22: Toisessa Kehitys-lehden (2/2021) koulunkäyntiä käsittelevässä artikkelissa Palaavatko lapset koulunpenkille koronan jälkeen? puhutaan mm. kieliongelmista: Erityistä huomiota kiinnitettiin [Etiopiassa] opetuskieleen, koska sillä on todettu olevan suuri merkitys oppimistuloksiin. Liian moni käy yhä koulua kielellä, jota ei ymmärrä riittävästi. ... Mosambikissa perusasteen opetus nojaa kuitenkin siirtomaa-ajan valtakieleen portugaliin, jota koulun alkaessa puhuu vain noin 10 prosenttia lapsista. ... Esimerkiksi Keski-Afrikan tasavallassa, Etelä-Sudanissa ja Malissa puhutaan 70-80 kieltä, mikä heikentää merkittävästi valtakielisen opetuksen tehoa. (s. 20, 21 ja 22)

Edit 3.7.21, 4.7.21, 15.5.22.

Barbara Herz and Gene B. Sperling: What Works in Girls' Education. Evidence and Policies from the Developing World, 2004. Council on Foreign Relations. 87 tekstisivua.

maanantai 14. kesäkuuta 2021

Helmi Krohn (toim.): Merkkimiestemme äitejä, 1937

Löysin kirjaston poistomyynnistä hyvin vähän houkuttelevan näköisen, tummakantisen ja ohuen kirjan. Sisältökään ei tuntunut hirveän kiinnostavalta, mutta ajattelin kuitenkin ostaa kirjan luettavakseni, koska vaikka "merkkimiehistä" yleensä löytyy tietoa, heidän äideistään ei niinkään.

Kirjan idea on ehkä ollut juuri tämä, vaikkei sitä suoraan sanotakaan: kerätä tietoa naisista, jotka ovat poikiensa kautta vaikuttaneet suomalaiseen kulttuuriin ja elämään, niin kauan kuin on vielä elossa ihmisiä, jotka muistavat heidät henkilökohtaisesti. Ei yhtään hassumpi ajatus. Toisena lausumattomana ajatuksena kirjassa on mielestäni se, että kotiympäristö ja äidit ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että heidän pojistaan on tullut "merkkimiehiä", ja ehkä pyrkimyksenä on näin ollut lisätä naisten arvostusta myös tällä tavalla.

Kuvanveistäjä Walter Runeberg esimerkiksi vastasi Helmi Krohnin pyydettyä häntä kertomaan jotain suuresta isästään Johan Ludvig Runebergistä, että "Minun äitini [Fredrika Runeberg] oli yhtä suuri ihminen, jollei suurempikin kuin minun isäni" (44). Toistuva teema kirjan luvuissa on myös se, miten äiti pitää perheen ruoassa ja vaatteissa, hoitaa kaiken ja rakastaa lapsiaan silloinkin, kun isä esimerkiksi kuolee tai sairastuu tai perhe köyhtyy muusta syystä. Kirjassa ihaillaan äitejä niin estottomasti, että sellaista ei nykykirjoista enää yleensä tapaa, mutta kyllä nämä naiset tuntuivatkin ihailtavilta.

Kirja oli yllättävän kiva ja kiinnostava, koska se avasi ikkunan suomalaiseen "tavalliseen" perhe-elämään 1700-luvun lopusta 1900-luvun alkuvuosiin luonnollisena ja normaalina asiana ja ainakin osaksi kokijoiden kertomana - yleensä tällaisesta voi lukea vain historioitsijoiden suodattamana, ja harvoin niinkään. Kirjoitin sanan "tavallinen" lainausmerkeissä, koska viisi kirjan kahdeksasta perheestä on enemmän tai vähemmän varakkaita säätyläisperheitä, eli kirjan perheet eivät edusta suurinta osaa kansasta, vaikka suomalaisia hekin tietysti olivat. Juhani Ahon äiti oli papin emäntä ja Aleksis Kiven ja Johannes Linnankosken äidit suomenkielisiä kansannaisia.

Kirjassa miellytti sen lämminhenkisyys, henkilökohtaisuus ja välittömyys: osa kirjan kirjoittajista on itse tuntenut naisen, josta kirjoittaa, ja rakastanut tätä ja ollut tälle läheinen. Ada Brandt esimerkiksi kirjoittaa Albert Edelfeltin äidistä, tädistään Alexandrasta, Juhani Ahon veli Pekka Aho äidistään Hanna Brofeldtistä, Johannes Linnankosken veli Erkki Peltonen äidistään Maria Peltosesta, ja Helmi Krohn isoäidistään Julie Krohnista, Julius Krohnin äidistä.

Kirja ei ole kuivaa elämäntapahtumien luettelointia, vaan enemmänkin vaikutelmia ihmisestä ja hänen luonteestaan. Mukana oli paljon pieniä kiinnostavia yksityiskohtia perhe-elämästä, naisten koulunkäynnistä ja esimerkiksi kirjojen lukemisesta ja siitä, miten ennen pidettiin hauskaa perhepiirissä. Kirjat olivat monelle kirjan naiselle tärkeitä, ja sivumennen kerrotaan myös Edelfeltien perheen vanhasta palvelijasta, Fredrika Snyggistä, joka oli lukenut tavattoman paljon, vaikk'ei hän ollut käynytkään koulua (85). Kunhan pääsee ensimmäisen kuuden todella ylevätyylisen sivun ohi, kirja on helppoa ja mukavaa luettavaa.

Kirjoitan tähän kohtia, joissa puhutaan naisten koulutuksesta, koska ne antavat käsityksen kirjan sisällöstä ja ovat minusta myös itsessään mielenkiintoisia. Tyttöjä koulutettiin ennenkin ainakin varakkaammissa perheissä, vaikkei toki kovin hyvin tai laajasti. Kahdessa luvussa kerrotaan siitä, että porvarisperheillä oli tapana lähettää tyttärensä Ruotsiin opiskelemaan, mikä oli minulle aivan uutta tietoa.

Porvariperheiden tyttärien koulusivistys oli siihen aikaan [1700-luvun lopulla] Pietarsaaressa hyvinkin huonolla kannalla. Opittuaan aakkoset jonkun "tädin" johdolla he saattoivat päästä kaupungin alkeiskouluun, jossa pojat ja tytöt kävivät yhdessä. Ne vanhemmat, joilla oli halua ja kykyä, opettivat itse lapsiaan kirjoittamaan ja laskemaan, mutta varakkaammat tavallisesti lähettivät tyttärensä joksikin vuodeksi Tukholmaan "pensioniin", ja tietenkin oleskelu Ruotsin pääkaupungissa oli nuorille sekä hyödyllinen että hauska. Heidän tietomääränsä karttui siellä suuresti, he oppivat ranskaa ja saksaa sekä hienoja käytöstapoja, vieläpä taiteellisia käsitöitäkin. Anna Marian täytyi [perheen vähävaraisuuden takia] kieltäytyä kaikesta tästä, mikä oli hänelle kovin ikävää senkin vuoksi, että hän olisi voinut Tukholmassa kehittää kaunista lauluääntään. (28-29, kyse on J. L. Runebergin äidistä Anna Maria Malmista).

Anna Maria Runebergin vanhin tytär Karolina pantiin kouluun vuonna 1817, jolloin isä oli koulumatrikkelin mukaan "hyvissä varoissa"; kolme vuotta myöhemmin, kun toinen tytär aloitti koulun, isä arvioitiin "köyhäksi" (33). Tytär kuitenkin laitettiin tällöinkin kouluun.

Ensimmäisellä opintiellä [Fredrika Runebergiä] ohjasi hänen vanhin veljensä, Karl, vaikka hänen opetustapansa olikin varsin omituinen ja ankara. Koko ensimmäisen vuoden Fredrika sai lukea paitsi raamatunhistoriaa ainoastaan saksan kielioppia. Vasta kun hän osasi kaikki säännöt ulkoa, hän sai ruveta lukemaan lukukirjaa. Ja ranskan kieltä hänelle opetettiin aivan samalla tavalla. ... Palattuaan kotiin [13-vuotiaana] Fredrika pantiin Salmbergin pensioniin, jossa hän sai oppia vieraita kieliä ja koruompelua. Kokonainen vuosi kului häneltä koruliinan ompelemiseen, mutta se etu hänellä oli tästä kouluajasta, että hän oppi hyvin vieraita kieliä ja saattoi myöhemmin, kun Runeberg toimitti sanomalehteä, auttaa häntä kääntämällä vieraista kielistä. (46-47)

[Naiset eivät Lauantai-seurassa] ottaneet osaa keskusteluihin, mutta hartaita kuuntelijoita he silti olivat, ja seurauksena oli sekin, että rouva Runeberg rupesi opiskelemaan suomea, lukien sanakirjan avulla Kalevalaa ja Kanteletarta. Mutta toiselta puolen hän monta kertaa kipeästi tunsi, miten takapajulla nainen oli tietojensa puolesta, vaikka hän itse olikin saanut oppia enemmän kuin naiset siihen aikaan yleensä. Naisten sivistyksen puutteellisuuden puolesta hän sitten läpi elämänsä taistelikin, tuoden esiin kirjoissaan silloisia kieroja oloja, jotka estivät naista vapaasti kehittymästä. (51-52)

Seitsemän vuoden vanhana [Sakari Topeliuksen äiti Sophie Calamnius] lähetettiin kouluun yhdessä vanhemman sisarensa Christinan kanssa, mutta siinä sivussa hänen piti auttaa mukana kaikissa taloushommissa. ... nuoret tytöt lähetettiin usein vuodeksi tai pariksi Tukholmaan. ... Oppiakseen hienompia tapoja hän läksi siis Tukholmaan ja oleskeli siellä kaksi vuotta.
    Tosin nuori tyttö kaipasi joskus vieraassa kaupungissa kotiaan ja totuttua ympäristöään, mutta toisaalta oleskelu pääkaupungissa oli hyvin kehittävä. Hänen näköpiirinsä laajeni, hän sai oppia ranskaa ja piirustusta, hän pääsi joskus oopperaan ja seurusteli tuttavien perheissä. (62-63) ... Syksyllä 1836 [Sophie Topelius] saattoi nuoren tyttärensä Tukholmaan, jotta tämä, samoin kuin äitikin aikoinaan, saisi siellä täydentää opintojaan. (72)

Tytär Alexandra oli harvinaisen lahjakas ja musikaalinen ja sai silloisen ajan oloihin nähden erittäin hyvän kasvatuksen. (80, Alexandra Edelfeltistä)

Suurella huolella [isä Friedrich Dannenberg] kasvatti myös tyttärestään taitavan pianonsoittajan.
    Musikaalisten taipumusten ohella oli luonto lahjoittanut nuorelle Julielle paljon muitakin lahjoja. Hän maalasi, hän sepitti runoja ja hänen oli helppo oppia vieraita kieliä. Paitsi äidinkieltään saksaa hän puhui ranskaa, englantia, italiankieltä ja venättä, osasipa vielä suomeakin ja jossakin määrin ruotsia. Luonteeltaan hän oli voimakas ja tarmokas, mitä hän kerran päätti, sen hän myös toteutti. Mutta kaikkia hänen ajatuksiaan ja tekojaan johti hänen kultainen sydämensä, jonka lämpöä ja rakkautta riitti jokaiselle, joka joutui hänen läheisyyteensä.
(107-108, Julie Krohnista)

Pojan [Julius Krohnin] vaikutuksesta äiti itsekin alkoi toimia Viipurissa, jollei suorastaan suomalaisuuden, niin ainakin suomalaisen kansan hyväksi. Hän perusti näet kaupungin varattomille tytöille koulun, jossa he saivat maksuttomasti opetusta omalla äidinkielellään. Koulu, joka oli ensimmäinen suomalainen koulu Viipurissa, sijaitsi talossa, jonka Krohnit olivat ostaneet, ja opettajina oli seitsemän kaupungin nuorta naista, muun muassa perheen omat tyttäret. (111-112, Julie Krohnista)

Kirjan luvut:

O. T. Mäkikossa: Aleksis Kiven äiti Annastiina Hamberg
Zachris Schalin: J. L. Runebergin äiti Anna Maria Runeberg
Helmi Krohn: Walter Runebergin äiti Fredrika Runeberg
Fanny Hult: Sakari Topeliuksen äiti Sophie Topelius
Ada Brandt: Albert Edelfeltin äiti Alexandra Edelfelt
Pekka Aho: Juhani Ahon äiti Hanna Brofeldt
Erkki Peltonen: Johannes Linnankosken äiti Maria Peltonen
Helmi Krohn: Julius Krohnin äiti Julie Krohn

Helmi Krohn (toim.): Merkkimiestemme äitejä, 1937. Otava. 8 kuvaa. 114 sivua.