Dale Spender: Women of Ideas (And What Men Have Done to Them). From Aphra Behn to Adrienne Rich (1982)

Dale Spenderiin voi aina luottaa. Hänen kirjansa ovat kriittisiä, hauskoja, älykkäitä ja asiantuntevia, ja ne perustuvat laajaan tutkimukseen. Ne ovat myös puolueellisia, mutta hänen puolueellisuutensa perustuu faktoihin (hän ei mielestäni keksi asioita), hän tuo puolueellisuutensa selvästi esille sekä esittää syyt siihen - toisin kuin monet (mies)kirjoittajat. Lähes kaikki kommentoijat, varsinkin miehet, olivat kirjan kirjoitusaikaan asti etsineet aiemmista naisajattelijoista lähinnä vikoja, tulkinneet heidän ajatuksensa, tekonsa, ulkonäkönsä, aviosäätynsä ja perhetilanteensa mahdollisimman negatiivisesti sekä useimmiten kritisoineet tai vaienneet heidät kuoliaiksi. (Jos jälkimmäiset - ulkonäkö, aviosääty ja perhetilanne - eivät tunnu liittyvän ihmisen ajatusten arviointiin, eivät ne liitykään, mutta tämä ei silti ole estänyt mieskriitikkoja pitämästä näitä hyvinkin tärkeinä asioina naisista puhuttaessa.) Spender tekee kirjassaan päinvastoin. Hän jättää tietoisesti mainitsematta käsittelemiinsä naisiin mahdollisesti liittyvät negatiiviset seikat, koska näitä on käsitelty jo ihan tarpeeksi, ja tulkitsee heidän ajatuksensa ja tekonsa lähinnä positiivisesti.

Spender tuo kirjassaan esiin feministisiä naisajattelijoita, pääasiassa brittejä, 1600-luvun Aphra Behnistä 1900-luvun alun suffragetteihin ja johinkin suffragettien jälkeisiin naisiin 1950-1960-luvulle asti. Näin hän kirjoittaa historiaa uudelleen, koska vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta muuttamaan pyrkineitä naisia on kritisoitu omana aikanaan armotta ja pyritty sen jälkeen painamaan heidät unohduksiin. Tämän takia 1700-luvun hienoa Mary Wollstonecraftia pidetään vieläkin usein ensimmäisenä feministinä (jopa nykyfeministi Caroline Criado-Perez sanoo näin kirjassaan Do it like a woman), mutta tämä ei pidä paikkaansa: feministisiä ajattelijoita oli ennen Wollstonecraftia sekä jatkuvasti hänen jälkeensä.

Vaikka feministisiä ajattelijoita oli ollut jatkuvana ketjuna jo noin 300 vuoden ajan ennen Spenderiä, Spender ja muut ihmiset eivät tienneet useimmista heistä mitään. Varhaisten ajattelijoiden unohduksiin painamisen takia naisten oikeuksien puolustajat joutuivat aina aloittamaan alusta ja tekemään samat analyysit uudelleen, vaikka samanlaisia ajatuksia oli saatettu esittää jo sata tai parisataa vuotta ennen heitä, mikä hidasti naisliikettä ja hyödytti naisajattelijat näkymättömäksi tehnyttä patriarkaattia.

Spender esittää kirjassaan syitä unohdukseen, mutta ennen kaikkea hän nostaa esiin unohdettuja naisfilosofeja, naissosiologeja ja naistaloustieteilijöitä sekä näiden analyysejä naisista ja naisten asemasta. Jotkin heidän ajatuksensa tuntuvat nykyäänkin radikaaleilta. Ajatukset ovat kirjan tärkein osa; tämä ei ole varsinainen elämäkertakirja, koska Spender kertoo naisten elämästä useimmiten vain siinä määrin kuin tällä on merkitystä heidän ajatustensa kehittymiselle. Naisia on kymmeniä ja useimmat olivat minulle tuntemattomia, mutta esimerkiksi mainiot Elizabeth Cady Stantonin ja Susan B. Anthonyn toki tunsin jo ennestään.

Kuten nykyinenkin, myös varhaisempi naisliike ulottui kaikille naisten ja yleensä ihmisten elämän aloille: vaikka 1800-luvun ja 1900-luvun alun naisliike muistetaan vahvimmin pyrkimyksistä saada naisille äänioikeus, siinä oli kyse naisten oikeuksista paljon tätä laajemmin ja kokonaisvaltaisemmin.

Spender esittää kiinnostavan tulkinnan siitä, miksi militantit brittisuffragetit toimivat niin kuin toimivat: he pakottivat toiminnallaan miehet reagoimaan ja paljastamaan oikean karvansa. Suffragetit olivat myös väkivallattoman vastarinnan edelläkävijöitä. He vahingoittivat omaisuutta joskus hyvin rajuillakin tavoilla, mutta eivät koskaan ihmisiä.

Kirjan pääteesit ovat mielestäni nämä: 1) You're damn if you do, you're damn if you don't, so you may as well do. Jos naiset hyväksyivät miesten antaman kuvan itsestään koristeellisina, aivottomina ja avuttomina olentoina, tämä tarkoitti että heidän piti olla hiljaa kaikista tärkeistä asioista. Jos he osoittivat olevansa jotain muuta, toivat esiin omia ajatuksiaan ja omia tulkintojaan yhteiskunnasta ja esittivät vaatimuksia, heitä moitittiin ja heidät yritettiin hiljentää. Molemmat vaihtoehdot olivat huonoja, mutta jälkimmäinen oli kuitenkin paljon edellistä parempi. 2) Jos naiset eivät tee yhteistyötä patriarkaatin kanssa, se ei voi toimia tai jatkua. Patriarkaatin edellytys on se, että naiset eivät pistä hanttiin, että naiset hyväksyvät miesten virheelliset tulkinnat naisista. Kun tämä loppuu, patriarkaattikin loppuu. Vielä kirjan teema Dale Spenderin omin sanoin: The major theme of this book is that males have ordered and controlled knowledge in their own interest and that women's ways of classifying and analysing the world have been repeatedly erased (s. 787).

Kirja antoi minulle laajemman näkökulman anglosaksisten maiden historiaan ja länsimaiseen ajatteluun sekä entistäkin vahvemman tunteen siitä, että naisten historia on pitkä, rikas ja omaehtoinen, myös yhteiskunnallisen ja filosofisen ajattelun osalta.

 

Kirjan kannen kuvat kertovat naisliikkeen historiasta. Erään kirjassa esitellyn naisen, Frances Wrightin, kuva on Elizabeth Cady Stantonin, Susan B. Anthonyn, Matilda Joslyn Gagen ja Ida Husted Harperin kuusiosaisen teoksen History of Woman Suffrage (julkaisuvuodet 1881-1922) ensimmäisen osan alkulehdellä. Tämä naisliikkeen historiikki oli tärkeä suurteos, joka nosti esiin naisten oikeuksien puolesta taistelleita ja taistelevia naisia ja esti näin sen, ettei jälkipolville olisi jäänyt heistä mitään tietoa.

Brittiläiset suffragetit menivät vankilassa yleensä nälkälakkoon, minkä takia lääkärit pakkosyöttivät heitä väkivaltaisesti pitkällä letkulla kerta toisensa jälkeen, mutta tämäkään ei saanut suffragetteja lopettamaan nälkälakkoja (englanninkielinen artikkeli asiasta).

"Kissa ja hiiri" -lain oli tarkoitus tehdä nälkälakot tehottomiksi päästämällä nälkälakon heikentämät naiset vapaiksi siksi aikaa, että he vahvistuisivat tarpeeksi joutuakseen uudelleen vankilaan (julisteeseen liittyvissä tiedoissa Spenderin kirjassa oli mielestäni virhe), mutta tämäkään ei saanut englantilaisia suffragetteja luovuttamaan. WSPU on Women's Social and Political Union.

Dale Spender: Women of Ideas (And What Men Have Done to Them). From Aphra Behn to Adrienne Rich, 1983 (1982). Ark Paperbacks. 738 sivua + liite Life in Prison (otteet Sylvia Pankhurstin ja Antonia Raeburnin kirjoista, joissa kuvataan suffragettien vankilakokemuksia, 18 s.) + kronologinen luettelo kirjan naisista (2 s.) + lähdeluettelo (28 s.) + asiahakemisto (8 s.) + nimihakemisto (7 s.).

Juhani Pietarinen: Spinoza - ilon filosofia. Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä (1998)

Luin joskus nuorena hollantilaisesta 1600-luvun juutalaisesta filosofista Baruch Spinozasta (1632-1677) ja kiinnostuin hänestä jo silloin. Tutustuin hänen ajatuksiinsa lähemmin kuitenkin vasta pari vuotta sitten, kun löysin kirjaston poistomyynnistä Juhani Pietarisen kirjoittaman hänen ajatuksiaan ymmärrettävämmäksi tekevän kirjan. (Pietarinen sanoo, että alkuperäislähteet ovat vaikeatajuisia, mikä pitää varmasti paikkansa.)

Spinoza oli rationalisti ja kannatti tieteellistä ajattelutapaa sekä täydellistä ajattelun- ja uskonnonvapautta. 1600-luvulla nämä olivat kumouksellisia ajattelutapoja, ja juutalainen seurakunta kielsi jäseniltään kaiken kanssakäymisen 24-vuotiaan Baruchin kanssa. Tämä muutti maaseudulle, hioi työkseen linssejä ja kehitti filosofiaansa. Kirkonkirouksesta huolimatta hänellä oli ystäviä, jotka olivat hänen kanssaan tekemisissä kirjeitse tai uskaltautuivat jopa käymään hänen luonaan.

Kirjan lukeminen tuntui hyvältä. Spinozan elämä ei ollut kovin helppoa, mutta hänen filosofiansa on siitä huolimatta ilon filosofiaa (ilosofiaa?). Hänen filosofiansa lähtökohta on conatus eli 'pyrkimys': Spinoza rakentaa suurisuuntaisen visionsa ihmisestä, luonnosta ja maailmankaikkeudesta conatus-periaatteen varaan (18). Conatus tarkoittaa suunnilleen jokaiselle elävälle olennolle ominaista elinvoimaa, pyrkimystä kehittyä ja kasvaa, innokkuutta ja aktiivisuutta.

Spinozan mielestä siis jokainen yksilö on luonnostaan aktiivinen ja elämänhaluinen. Jokainen haluaa kehittää itseään, toteuttaa fyysisiä ja henkisiä mahdollisuuksiaan ja siten lisätä elinvoimaansa. Usein tuo pyrkimys ei kuitenkaan onnistu sen vuoksi, että onnettomat olosuhteet pääsevät tukahduttamaan luontaisen aktiivisuuden. (18)

Ilon Spinoza määrittelee ihmisen siirtymiseksi pienemmästä suurempaan täydellisyyteen eli Spinozan opin mukaan sisäisten voimien kasvua, omaehtoista itsensä kehittymistä, vitaalisuuden lisääntymistä. Elinvoima, kehittyminen ja ilo kuuluvat erottamattomasti yhteen (19). "Siirtyminen", muutos, on tärkeää: jatkuva kehittyminen tuo iloa, ei samana pysyvä taito (19). Tämä saa ajattelemaan Mihaly Csikszentmihalyn käsitettä "flow".

Spinozan tunneteoria, josta Pietarinen puhuu laajasti, on omintakeinen ja mielenkiintoinen ja tuo monessa kohdassa mieleen nykyaikaisen psykologian ja myös mindfulnessin (ihan kaikesta en ollut samaa mieltä). Koska ihminen tavoittelee luonnostaan iloa eli kehittymistä ja myötätunto on positiivinen tunne, spinozalainen aktiivinen ihminen suhtautuu kanssaihmisiinsä ystävällisesti, auttavaisesti ja hyväntahtoisesti, eli "itsensä kehittäminen" ei tarkoita itseensä käpertymistä ja itsekkyyttä, vaan päinvastoin. Itseluottamus, elämänhalu ja monipuolinen aktiivisuus ilahduttavat kaikkia ja kannustavat myönteiseen yhteiselämään. (70)

Spinozan filosofiassa puhutaan tietämisen kolmesta lajista. Ensimmäistä voisi sanoa arkitiedoksi, jonka saamme jokapäiväisistä aistihavainnoista ja niihin liittämistämme subjektiivisista ja kulttuurisista merkityksistä. Tällaisella epätäydellisellä tiedolla on oma tärkeä merkityksensä, mutta sen tuottamat ideat voivat olla myös hämäriä ja sekavia. Toisen lajin tietäminen taas on sisäistä: [mieli] kiinnittää huomiota samalla kertaa moniin asioihin ja ymmärtää niiden yhtäläisyyksiä, eroja ja vastakkaisuuksia (47), eli rakentaa niistä mielekkään kokonaisuuden ja näkee niiden väliset yhteydet. Kolmannen lajin tieto taas on lyhyesti ilmaistuna intuition käyttöä, ja sitä en juurikaan ymmärtänyt.

Spinozan filosofia on tietyssä mielessä determinismistä, ja determinismi - ajatus siitä, että asiat olisivat ennalta määrättyjä - on minusta aina ollut tyhmä ajatus. Spinozalla determinismi tarkoittaa kuitenkin sitä, että kun ymmärtää asian syyn (ja tämän syyn jne.), ymmärtää samalla sen, miksi tämä asia tapahtui. Tämä vähentää tarvetta tai halua tuntea vihaa, koska ymmärrämme näin muiden ihmisten motiivit ja syyt heidän käytökselleen, ja lisää aktiivisuutta, koska se saa meidät ymmärtämään, miten pystymme vaikuttamaan asioihin ja muuttamaan niitä, ja ymmärtämään myös sen, mihin emme pysty vaikuttamaan. (Tämä, kuten tietysti muukin bloggauksen teksti, on oma käsitykseni Pietarisen tekstistä, eli se ei välttämättä ole oikea ja täsmällinen käsitys Spinozan filosofiasta.) Pietarinen puhuu kirjassa myös esimerkiksi tahdosta, vapaudesta sekä valtion ja yksilön suhteesta.

Kirjan alkupuoli on mielestäni oikein mielenkiintoinen ja antoisa. Kirjan loppupuoli taas on enemmänkin sellaista teoreettista ja loogista käsitteiden pyörittelyä (ulotteinen ja ajatteleva luonto, ruumiin ja mielen ykseys, Jumalan käsite ja olemus, maailmankaikkeuden olemus), mikä minua ei ole koskaan juuri kiinnostanut filosofiassa, vaikka siinäkin oli omat mielenkiintoiset kohtansa. Spinozan filosofiaan kuuluu tärkeänä osana Jumala, mutta siihen on syynsä, miksi Spinozaa pidettiin kerettiläisenä: hänen käsityksensä Jumalasta eroaa monissa suhteissa juutalaisuuden tai kristinuskon käsityksestä.

Spinozan filosofian sisällys toi mieleen Dalai-laman, joka omasta ja maansa vaikeasta tilanteesta huolimatta tuntuu säteilevän ympärilleen iloa (hänen Desmond Tutun kanssa tekemänsä kirjankin nimi on Ilon kirja), ja kirjan lukeminen tuntui lohdulliselta. Pietarinen on mielestäni onnistunut oikein hyvin selittämään Spinozan filosofiaa ja tekemään sen mahdollisimman hyvin ymmärrettäväksi - kirjaa voi osittain sanoa jopa helppolukuiseksi - ja kirjassa on myös paljon otteita Spinozan teoksista. Pietarinen myös taustoittaa Spinozan filosofiaa ja vetää hänen ajatuksistaan ajoittain yhteyksiä muihin filosofeihin, mutta suurimmaksi osaksi hän keskittyy siihen, mitä Spinoza itse ajatteli ja kirjoitti.

Juhani Pietarinen: Spinoza - ilon filosofia. Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä, 2001 (1998, neljäs tarkistettu painos; ensimmäinen painos 1993). Yliopistopaino. 130 sivua.

Nicholas Fearn: Miten ajatella kuin filosofi (Zeno and the Tortoise, 2001)

Tässä kirjassa on kiinnostava ja käytännönläheinen lähtökohta: esipuheen mukaan Fearn haluaa kertoa, miten filosofit ajattelevat, ja näin mahdollistaa heidän käyttämiensä ajattelun työkalujen käytön muillekin – lukija voi sisäistää ne nopeasti ja soveltaa niitä omassakin ajattelussaan. Kirja toimii samalla johdantona länsimaisen filosofian ja ajattelun historiaan: se kattaa ajan kreikkalaisesta Thaleesta (600-luku eKr.) 1900-luvun Jacques Derridaan. Kaikkia tärkeitä filosofeja ei ole mukana, koska kirjassa painotetaan sovellettavia menetelmiä, eikä myöskään yhtään naista. Fearn käsittelee kirjan 25 luvussa aina yhtä filosofia kerrallaan (koska kirjassa on 176 varsinaista sivua, luvut ovat mukavan lyhyitä), kertoo lyhyesti tämän elämästä ja kuvaa tämän kehittämää ajattelumetodia, joista monet olivat minulle toki jo ennestään tuttuja.

Fearn havainnollistaa tekstiä hauskasti nykyajan esimerkeillä, jotka tuntuvat kyllä nyt jo vähän vanhahtavilta, ja kirjoittaa mukavan helppotajuisesti ja selkeästi. Ihan aina en tajunnut hänen ajatuksenkulkuaan enkä varsinkaan Descartesia, Wittgensteinia ja Derridaa, mutta ainakaan jälkimmäiset eivät ole Fearnin vika. Joskus hän myös valitsi mielestäni vähän liian helppoja esimerkkejä, ja ainakin kerran sekoitti filosofisen näkemyksen ja todellisuuden: Jos vain hyväksyisimme materialistisen reduktionismin, saisimme vapaan tahtomme takaisin (s. 155). Minusta meillä on vapaa tahto (tai ei ole sitä) ihan riippumatta siitä, minkä filosofisen kannan hyväksymme, mutta tietysti käsityksemme vapaan tahdon olemassaolosta tai sen puutteesta saattaa vaikuttaa toimintaamme.

Eri filosofien ajattelutavat voivat olla keskenään ristiriitaisia. Yksinkertaistetusti esimerkiksi reduktionisti tahtoo selittää mahdollisimman suuren määrän asioita mahdollisimman perustavanlaatuisilla tekijöillä (yksi totuus), kun taas relativistin mielestä havaintojen merkitys vaihtelee havaitsijan mukaan (monta samanarvoista näkökulmaa). Kirjan esittelemät metodit eivät siis tarjoa yhtä kaikenkattavaa selitystä tai ajattelutapaa, ja siksi näihin tutustuessa onkin yhtä tärkeää tietää, mihin tilanteisiin nämä eivät sovi, kuin se, mihin ne sopivat (reduktionismi sopii esimerkiksi yleensä paremmin luonnontieteisiin, relativismi ihmistieteisiin). Fearn kirjoittaakin kiitettävästi myös ajattelutapojen ongelmista. Kirja on siinä mielessä huijausta, ettei näistä ole ehkä paljonkaan apua arkielämässä tai jokapäiväisissä asioissa: yritin esimerkiksi aluksi pohtia, miten voisin kirjoittaa parempia postauksia näiden avulla, mutta siihen näistä ei tuntunut olevan mitään hyötyä.

Nuorena ajattelin, että filosofeilla on vastaukset kaikkiin ongelmiin. Filosofit ovat kuitenkin olleet usein tyhmiä tai sokeita joissakin asioissa, joskus ihmisinä epämiellyttäviä tai jopa moraalittomia, ja edelleenkin pohditaan monia samoja asioita kuin reilut parituhatta vuotta sitten. Siksi minusta kannattaa kysyä myös: Miksi ajatella kuin filosofi? Mikseivät terve järki ja intuitio (jonka voima on osoitettu viime vuosina myös tieteellisesti) riitä? Vaikka kirjan ajattelutavat (tai niiden esittäjät) eivät olekaan täydellisiä, ne ovat kuitenkin käytännössä koeteltuja tapoja saada paikkansapitävää ja perusteltua tietoa maailmasta tai vaihtoehtoisesti katsoa asioita uudella tavalla ja löytää uusia ratkaisuja eikä hyväksyä ilmeisintä selitystä. Ne eivät ehkä heti paljasta totuutta, jos ollenkaan, mutta ne antavat uusia näkökulmia asiaan ja lähtökohtia ajattelulle.

 

Lempiajatuksiani kirjassa on Karl Popperin ajatus siitä, että hypoteesin tieteellisyyden merkki on se, että se pitää ainakin teoriassa voida joillakin havainnoilla todistaa vääräksi, muuten se on vain perustelematon uskomus. Tieteentekijän pitää siis aktiivisesti etsiä teoriastaan heikkoja kohtia ja yrittää osoittaa se vääräksi osoittaakseen sen olevan (toistaiseksi) oikeassa. Aristoteleen tapahtuman neljän syyn erittely (kohta 6 alla) tuntui myös hyödylliseltä, vaikka aluksi nämä syyt vaikuttivatkin itsestään selviltä.

Koska soveltaminen auttaa omaksumaan ja ymmärtämään tietoa, ajattelin kokeilla, millaista on ajatella kuin filosofi, ja soveltaa kirjan työtapoja luku kerrallaan siihen kysymykseen, miksi tunnettuja ja arvostettuja naiskirjailijoita on aivan viime aikoihin asti ollut vähemmän kuin miehiä. Tällä tavalla kirjan eri filosofien ajattelusta saa myös jonkinlaisen käsityksen. Naiskirjailijoiden arvostuksen vähyydestä kertoo esimerkiksi se, että naispuolisia kirjallisuuden nobelisteja on paljon vähemmän kuin miespuolisia. (Naisten paikalle voi kokeilla vaihtaa ei-eurooppalaisperäiset ihmiset, tai kirjailijoiden paikalle naispuoliset filosofit, puusepät, säveltäjät tai taiteilijat, ks. kohta 5. Naisia nobelisteista on 15%, ks. Margitin ja Paulan postaukset, ei-eurooppalaislähtöisiä laskujeni mukaan 9%.) Nämä ovat omia tulkintojani kirjan metodeista, olen siis hyvinkin saattanut ymmärtää ne väärin, ja kaikki metodit eivät sovi tähän kysymykseen kovin hyvin.

1. Reduktionismi (Thales). Naisten aivotoiminnassa tai geeneissä on jotain sellaista, joka saa heidät kirjoittamaan huonompia kirjoja kuin miehet. Tai tyttöjen kasvatuksessa. Tai ympäröivän yhteisön odotuksissa.
2. Relativismi (Protagoras). Asian luonne riippuu havaitsijasta. Sekä naisten että miesten kirjat ovat yhtä hyviä, mutta miesten kirjat ovat parempia tietyssä kulttuurijärjestelmässä.
3. Reductio ad absurdum (Zenon). Jos yhden naisen kirjaa arvostettaisiin, pitäisi kaikkien naisten kirjoja arvostaa.
4. Sokraattinen kysely. Hmm... Onko sellainen maailma, jossa vain pieni osa naisten kirjoista saavuttaa arvostusta, sisäisesti johdonmukainen?
5. Analogiat (Platon). Siihen, että ei-eurooppalaisperäisiä klassikkokirjailijoita on niin vähän, on samat syyt kuin naisklassikkojen vähyyteen. Tai tunnettujen naiskirjailijoiden vähyys johtuu samoista syistä kuin se, että kuuluisia naispuolisia puuseppiä on vähän. Tai filosofeja.
6. Aristoteles (asioilla on neljä erilaista syytä: aineellinen, muodollinen, vaikuttava ja finaalinen). Aineellinen syy: perinteiset kirjat ovat fyysisiä esineitä, joten niille tarvitaan kustantaja (hyväksyntää ja rahoitusta). Muodollinen syy (idea tai mielikuva): ihmisillä on tietynlainen käsitys naisten kirjoittamista kirjoista; naisella pitää olla idea kirjasta. Vaikuttava syy (tekijä): naisen pitää fyysisesti kirjoittaa kirja ja hänellä pitää olla tähän tarpeeksi aikaa, omaa rauhaa ja varoja. Hänellä on pitänyt aiemmin olla mahdollisuus, aikaa ja rauhaa tutustua kirjallisuuteen ja muuhunkin kulttuuriin. Finaalinen syy (tarkoitus): naisella pitää olla jokin syy kirjan kirjoittamiseen: sisäinen pakko, ulkoinen kannustus tai muiden luottamus omiin kykyihin, tarve ansaita rahaa, halu vaikuttaa asioihin...
7. Hypoteesi (Lucretius). Kuvitellaan maailma, jossa melkein kaikki kustantajat, kirjailijat, kirja-arvostelijat, opettajat, säveltäjät, taiteilijat, poliitikot ja julkisuuden henkilöt ovat naisia. Arvostettaisiinko tässä maailmassa enemmän naisten vai miesten kirjoja?
8. Ockhamin partaveitsi. Yksinkertaisin hypoteesi on se, että naiset kirjoittavat huonompia kirjoja kuin miehet, joten sitä tulee pitää parempana ja testata sitä ensin. (Mutta: [Ockhamin partaveistä] ei pidä käyttää itse selitettävän ilmiön karsimiseen.) Tai sitten yksinkertaisin hypoteesi on se, että arvostettujen kirjojen määrän pitäisi olla suorassa suhteessa ryhmien kokoon, ja jos ne eivät ole, tähän pitää etsiä syy.
9. Machiavelli. Koska miehet ovat kelvottomia kuten naisetkin (tavoittelevat omaa etuaan), miehet haluavat pitää vallan ja arvostuksen itsellään kirjojen todellisesta arvosta riippumatta.
10. Induktio (Bacon). Meidän pitää tarkastella havaintoja (kuinka monia naisten kirjoja on arvostettu) ja tehdä siitä johtopäätöksiä (kuinka monia naisten kirjoja tullaan arvostamaan). Voimme olettaa, että tulevaisuus muistuttaa menneisyyttä.
11. Epäilyn rajat (Descartes). Ööö... Voimme epäillä kaikkien kirjojen arvostusperusteita, mutta emme sitä, että on olemassa joitakin ehdottomia arviointikriteerejä. (Myönnetään, tätä lukua en tajunnut.)
12. Humen haarukka. Suora lainaus: Tavat eivät ole perusteltavissa. Ne voivat juurtua yhä syvempään, mutta niiden oikeutus ei vahvistu joka kerta, kun odotukset täyttyvät. Kokemukset osoittavat Humen mukaan vain, että yksi tapahtuma seuraa yhtenään toista. Ne eivät osoita mitään salaista kytkentää, jonka vuoksi nämä kaksi olisivat erottamattomia. Se, että miesten kirjat on usein liitetty arvostukseen, ei tarkoita sitä, että miesten kirjoilla ja arvostuksella olisi jokin elimellinen yhteys ja että niiden pitäisi aina liittyä toisiinsa. Yhteys on syntynyt toiston takia.
13. Reidin terve järki. Pitkään vallalla ollut teoria (että miehet kirjoittavat paremmin kuin naiset) näyttää selittävän kokemuksemme (että miesten kirjoja arvostetaan enemmän kuin naisten) riittävästi. Meidän tulisi hylätä terve järki vain, jos sen vaihtoehto on selvästi vakuuttavampi kuin vaistomme saavat meidät aluksi uskomaan – eli meidän täytyy saada paljon vakuuttavia esimerkkejä hyvin kirjoittavista ja arvostetuista naiskirjailijoista.
14. Rousseaun yhteiskuntasopimus. On tehty jonkinlainen kirjoittamaton sopimus kirjojen epätasa-arvoisesta arvostamisesta, josta on hyötyä sekä naisille että miehille, tai vain miehille. Tai sitten ei, yhteiskuntasopimusta on vaikea soveltaa tähän.
15. Kantin silmälasit. Emme näe naisten tai miesten kirjallisuutta sellaisenaan, vaan ennakkoasenteemme vaikuttavat niiden havaitsemiseen. Ne pitäisi siis havaita ilman tietoa kirjoittajan sukupuolesta.
16. Benthamin kalkyyli (utilitarismi). ”Mahdollisimman paljon onnea mahdollisimman monelle”: ei ole väliä, ovatko kirjat hyviä vai huonoja, merkitystä on vain sillä, miten paljon iloa ja tyydytystä ne tuottavat lukijoilleen.
17. Hegelin dialektiikka. Miesten kirjat ovat teesi, naisten kirjat antiteesi, ja niiden ristiriidasta ja vastakkainasettelusta tulee synteesi, jossa yhdistyvät parhaat osat molemmista. Tai miesten kirjojen arvostus on teesi ja naisten kirjojen arvostus antiteesi → synteesi.
18. Nietzschen vasara. Koska historian totuuksien eli miesten kirjojen arvostuksen perustukset ovat vain historian tuotetta, luovien yli-ihmisten, naisten, pitää lyödä tämä arvostus rikki ja luoda kaaoksesta uusi totuus.
19. Nuoren Wittgensteinin peili. Jos yritämme puhua elämän ongelmasta – tai eettisistä tai esteettisistä arvoista – törmäämme kielen rajoihin. Öö... en yritä.
20. Vanhan Wittgensteinin pelit. En ymmärtänyt tämän luvun pointtia.
21. Popperin nuket. Meidän pitää löytää yksikin naisen kirjoittama hyvä kirja, ja tämä riittää kumoamaan hypoteesin siitä, että miesten kirjoittamat kirjat ovat parempia kuin naisten.
22. Rylen yliopisto. Kirjallinen arvo ei ole itse kirjoissa, vaan koko kirjallisuus- ja arviointijärjestelmän monimutkaisessa kokonaisuudessa ja siinä miten sen osat ovat järjestyneet suhteessa toisiinsa. Asiat ovat enemmän kuin osiensa summa.
23. Turingin kone. Pitää tehdä testi, jossa arvioijat lukevat kirjoja tietämättä niiden kirjoittajista mitään. Jos he arvioivat naisten kirjojen olevan hyviä, ne ovat hyviä.
24. Dawkinsin meemi. Miesten kirjojen parempana pitämisen meemi [on saanut] meidät valtaansa, [järjestänyt] mielemme uudelleen ja [saanut] meidät vastaanottavaisemmiksi muille samanlaisille meemeille. Hyväksymisen jälkeen meemi on muuttunut erittäin vaikeasti poistettavaksi. Meemit sopeutuvat kulloiseenkin ympäristöönsä hyvin tai huonosti, joten kun ympäristö muuttuu, tämä meemikin voi kadota. Myös rationaalinen ajattelu antaa meille valtaa meemeihin nähden.
25. Derrida ja dekonstruktio. Meidän pitää miettiä, missä kohdissa käsitteissämme ja arvoissamme on aukkoja (missä ne sulkevat pois naiset) ja etsiä uusia kattavampia käsitteitä ja arvoja ottaen huomioon, että uusissakin on aukkoja (joidenkin ihmisryhmien poissulkemista ja joidenkin ideoiden poisjäämistä).

Nämä lyhyet kommentit tietenkin typistävät kirjan ideoita, ja ne kertovat ehkä enemmän näistä metodeista kuin naiskirjallisuudesta, varsinkin reduktionismi. Lista kuvaa sitä, että nämä ajattelutavat eivät tarjoa mitään ehdotonta totuutta. Kirjallisuuden arvostuksen pohtimisessa on tietysti ongelmana se, että kirjalliselle arvolle ei ole mitään yksiselitteisiä ja objektiivisia kriteerejä, toisin kuin vaikka lämpötilan mittaamiselle, joten meidän pitää ainakin jossain määrin itse valita, mitä pidämme hyvänä. Itse olen terveen järjen ja intuition perusteella sitä mieltä, että naiset kirjoittavat yhtä hyviä kirjoja kuin miehetkin (senkin takia että naiseuden ja mieheyden raja on liukuva, ne eivät ole toisensa poissulkevia käsitteitä) – tai pikemminkin että naiset kirjoittavat loistavia, hyviä ja huonoja kirjoja, samoin miehet. (Ja kannattaa kysyä myös: Hyviä kenelle? Kenen arvioimana? Missä tilanteessa? Minä aikakautena?) Naisten kirjoittamien kirjojen arvostuksen puutteen syyt ovat jossakin muualla kuin itse kirjoissa. Nyt asiat ovat kuitenkin varmaan vähitellen muuttumassa; kolmena viime vuosikymmenenä on ollut enemmän naisnobelisteja kuin aiemmin, ja ehkä mukaan saadaan tulevaisuudessa myös enemmän ei-eurooppalaisperäisiä nobelisteja.

Kirja oli kiinnostavaa luettavaa ja se tarjosi mukavasti mietittävää ja pohdittavaa. Eli jos kaipaa helppotajuista johdatusta länsimaiseen ajatteluun ja tieteen tekemisen metodeihin, tähän kirjaan kannattaa tarttua, vaikka keskimäärin seitsemällä sivulla pystytään kuvaamaan tietysti vain murto-osa tietyn filosofin ajattelusta. Maarit Tillmanin käännös on huolellinen ja sujuva. Kirjassa on hakemisto ja lukukohtainen lähdeluettelo.

Vielä asiaan liittyviä lempilausahduksiani (en ikävä kyllä tiedä tai muista kuka nämä on alun perin sanonut):

Correlation is not causation.

Todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. / Absence of evidence is not evidence of absence.

Historia toistaa itseään ja historioitsijat toisiaan.

Tieto on prosessi, ei tila.

Sanojen keskellä -blogissa kerrotaan mielenkiintoisesta erosta perinnöllisyyden ja periytyvyyden välillä (ei liity tähän kirjaan, mutta kuitenkin tieteelliseen ajatteluun).

 

 

Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?

Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,

puhe virtaa virtaavassa maailmassa

ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.

 

Paavo Haavikko

 

Edit 17.5.2020. Haavikon runo lisätty 19.7.2021.

Nicholas Fearn: Miten ajatella kuin filosofi, 2003 (Zeno and the Tortoise, 2001). Art House. Suomentaja: Maarit Tillman. Kannen kuva: Silja Niemelä. 176 tekstisivua.