Olli Järvinen ja Kaarina Miettinen: Sammuuko suuri suku? Luonnon puolustamisen biologiaa, 1987

Löysin antikvariaatista oikein mielenkiintoisen sukupuuttoja käsittelevän kirjan, joka on ikävä kyllä nyt aiheeltaan vielä paljon ajankohtaisempi kuin julkaisuajankohtanaan. Kirjassa ei puhuta ilmastonmuutoksesta sukupuuttojen aiheuttajana vielä mitään (vaikka tuolloin kasvihuoneilmiöstä jo tiedettiinkin - ihmiskunta on hukannut vuosikymmeniä asian kanssa jahkaillessaan), mutta muuten sukupuuttoja käsitellään hyvin monelta kannalta ja kirjassa yhdistellään monia biologian aloja. Kannattaa muistaa, että vaikka ilmastonmuutos on nykyään todella iso ongelma, muutkaan sukupuuttoja aiheuttavat tekijät, joita tässä kirjassa käsitellään, eivät ole kadonneet mihinkään ja myös niihin pitää edelleen kiinnittää huomiota.

Kirja on ihanan asiantunteva, kriittinen ja luotettavan tuntuinen. Pääperiaatteenamme on ollut, että ristiriitaisista tiedoista luotamme eniten niihin, jotka ovat tuoreimpia ja mahdollisimman tiukat tieteelliset kriteerit täyttävissä julkaisuissa painettuja (10). Kirjan tiedot eivät tietenkään enää ole tuoreita, mutta tuntuvat suurimmaksi osaksi kuitenkin näin ei-asiantuntijan mielestä edelleen vakuuttavilta ja järkeviltä, vaikka nykybiologilla olisikin asiaan varmasti paljon lisättävää. Tasapainoisena suomalaisena kokonaisesityksenä aiheestaan kirja puolustaa mielestäni edelleen paikkaansa. Se on hyvin ja kiinnostavasti kirjoitettu, siinä punnitaan eri teorioita, siinä on paljon käytännön esimerkkejä ja runsas kuvitus ja se oli myös asiasta kiinnostuneelle maallikolle täysin ymmärrettävää tekstiä.

Kirja pyrkii järkevien ja toimivien luonnonsuojelukeinojen löytämiseen tieteellisen tiedon avulla. Monien vaikkapa metsähakkuista päättävien ihmisten olisi hyvä lukea tämä kirja nykyään, kun esimerkiksi ennen yleiset hömötiaisetkin ovat uhkaavasti vähenemässä metsien pirstoutumisen ja vanhojen metsien hakkaamisen takia (varsinkin luku 7, Elämää luonnonsirpaleiden saaristossa, liittyy tähän). Ylen artikkeli 28.4.25: Hausjärvi sai vanhaa metsää miljoonaperintönä, nyt suunnitellaan avohakkuuta.

Suurin osa kirjasta käsittelee sukupuuttojen syitä nykyaikana, mutta kirjan alussa pohditaan myös aikaisempien sukupuuttoaaltojen sekä jääkauden aikaisten isojen eläinten katoamisen syitä. Sen jälkeen kirjassa käsitellään mm. sukupuuttojen syitä yleensä, pienten populaatioiden (eli eläin- tai kasviryhmien) alttiutta sattumalle, eläinten koon vaikutusta sukupuuton uhkaan, saarien populaatioiden haavoittuvuutta, suojelualueiden mahdollisimman järkevää perustamista, uhanalaisten lajien ja elinympäristöjen arvoa sekä tarhausta viimeisenä "teho-osastokeinona" suojella uhanalaisia eläimiä. Kirjan tieto on hyvin perusteltua.

Kirjan sisällysluetteloon on merkitty lukujen kuvaavat alaotsikot, joten siitä saa teoksen sisällöstä hyvän käsityksen.

Mutta luonnon kasvot ovat tyynet
                                               maailman loppuun asti.
Kevätpäivät tuoksuvat epätarkoilta muistoilta,
käden, kiihtyneen hengityksen.
Metsä on akatemia jonka barbaarit hävittivät.
Tuulessa kuuluu
sukupuuttoon kuolleiden lintujen laulu.

Pentti Saarikoski

 

 

 
Edit 9.5.25 (muutama pieni muutos).

Olli Järvinen ja Kaarina Miettinen: Sammuuko suuri suku? Luonnon puolustamisen biologiaa, 1987. Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy. Kannen kuva sekä taitto: Tapio Vapaasalo. 256 sivua.          Saarikosken runo kirjasta Päivistä parhaimmat. Runo vuoden jokaiselle päivälle.

Vandana Shiva: Taistelu vedestä (2002)

Vandana Shiva on intialainen tutkija (alunperin koulutukseltaan hiukkasfyysikko), ympäristöaktivisti ja ekofeministi. Hän on saanut vaihtoehto-Nobeliksi kutsutun Right Livelihood -palkinnon.

Wikipedia-artikkelin asenne on kiinnostava (ja muistuttaa siitä, että aina Wikipedian puolueettomuuteen ei voi luottaa). Neutraalin henkilöesittelyn jälkeen artikkeli vyöryttää esiin jaksossa "Geenimuuntelun vastustaja" asioita, jotka saavat Vandana Shivan kuulostamaan epärationaaliselta hirviöltä. Tämän jälkeen on vielä erikseen lyhyt kappale "Arvostelua" - edellinen jaksohan ei siis ole arvostelua? Artikkelin kirjoittaja ei aina ole kovin tarkka faktoista - hän sanoo avustusjärjestöjen tuoneen ruokaa miljoonille hirmumyrskyn uhreille (ja Shivan kieltäneen antamasta heille tätä ruokaa, koska se on geenimuunneltua), kun taas lähdeartikkelissa sanotaan näitä ihmisiä olleen tuhansia - mutta suurin osa kirjoitukseen huolella valikoiduista tiedoista saattaa pitää paikkansa. Shiva siis on vastustanut geenimuunneltuja kasveja ainakin vielä kymmenisen vuotta sitten (ja todennäköisesti nytkin), eikä aina välttämättä kovin hyvin perustein.

Wikipedia-artikkelin kirjoittaja ei selvästikään ole puolueeton (kuten eivät myöskään artikkelin lähteinä olleet kirjoitukset). Oli kuitenkin hyvä, että luin tämän tekstin, koska se auttoi minua miettimään Shivan kirjan tietoja ja sitä, miten ne on valittu kirjaan ja miten ne on esitetty. Otetaan esimerkiksi kultainen riisi: riisi, johon on geenimanipulaatiolla lisätty A-vitamiinin esiastetta beetakaroteenia, mikä suojaisi tavallisen riisin sijasta syötynä ehkä miljoonaa köyhää lasta sokeudelta tai kuolemalta vuosittain - siis jos näitten lasten yksinomainen ravinto on riisi (mikä on tietysti itsessään väärin ja iso ongelma). Yleensä biotekniikkayhtiöt rahastavat kehittyvien maiden viljelijöitä siemenillään, mutta kultainen riisi olisi saman hintaista ruokaa kuin tavallinenkin. Tiukan GM-sääntelyn ja ympäristöjärjestöjen vastustuksenkin vuoksi (aika tasapuolinen englanninkielinen artikkeli asiasta tässä) kultaisen riisin käyttö ei ole kuitenkaan yleistynyt, vaikka se on kehitetty jo kauan sitten.

Shiva kirjoittaa asiasta näin: Paljon mainostettu, runsaasti A-vitamiinia sisältävä kultainen riisi lisää sekin veden liikakäyttöä maataloudessa. Sata grammaa kultaista riisiä sisältää 30 mikrogrammaa A-vitamiinia. Vihreistä vihanneksista esimerkiksi revonhäntä ja korianteri sisältävät 500 kertaa enemmän A-vitamiinia, mutta käyttävät murto-osan siitä vesimäärästä, joka vaaditaan kultaisen riisin viljelyyn. Veden käytön näkökulmasta muuntogeeninen riisi on 1500 kertaa tehottomampi tapa tuottaa lapsille A-vitamiinia, joka on tärkeä vitamiini sokeuden ehkäisemisen kannalta. (119-120)

Ensilukemalla vakuuttavaa. Mutta ihminen ei elä pelkällä A-vitamiinilla eikä siis myöskään revonhännällä tai korianterilla (joista saisi kyllä paljon muitakin ravinteita). Vaikka riisillä elävät köyhät ihmiset pystyisivätkin syömään näitä vihanneksia, heidän perusravintonsa olisi kuitenkin riisi, ja yleensä riisinviljely vaatii paljon vettä (vaikka melko kuivassakin maaperässä kasvavia lajikkeita on olemassa), eli vettä kuluisi saman verran kuin aiemminkin. Vaikuttavia faktoja ja lukuja, mutta silti harhaanjohtavaa, ikävä kyllä. Haluaisin pystyä luottamaan Vandana Shivaan ja hänen ajatuksiinsa, koska hän tuntuu fiksulta ja oikeudenmukaiselta ihmiseltä. (Oma mielipiteeni kultaisesta riisistä: jos ihmiset joutuvat elämään pelkällä riisillä, minusta kultaisen riisin viljely ja syöminen kuulostaisi ihan järkevältä sen perusteella mitä siitä tiedän. Ja olisi hienoa lukea jostain mahdollisimman puolueeton arvio geeniteknologian ekologisista, sosiaalisista, taloudellisista ym. vaikutuksista.)

Okei, kirjaan kannattaa siis suhtautua kriittisemmin kuin miten siihen aluksi suhtauduin. Shiva ei varmastikaan aina ole oikeassa, ja hän tuntuu usein ihannoivan paljon työtä vaativia vanhoja järjestelmiä. Mutta silti: kirjassa on paljon tietoa ja faktoja veden liikakäytöstä maailmassa, jättimäisistä patoprojekteista ja niiden jättihaitoista, isojen kasteluprojektien haitoista (maan vettyminen ja suolaantuminen) sekä länsimaisten insinöörien ylimielisyydestä. Siinä kerrotaan myös intialaisten alkuperäisistä vettä säästävistä järjestelmistä, vaikkei kovin tarkkaan. Sen on kirjoittanut intialainen nainen ja monet sen esimerkeistä ovat Intiasta, usein köyhien ihmisten näkökulmasta, ja se tarjoaa siis harvinaisen vaihtoehdon länsimaisille, usein hyvin teknologiauskoisille näkemyksille. Itse luotan kehittyvien maiden vesikysymyksistä puhuttaessa mieluummin Shivan kaltaisiin ihmisiin kuin amerikkalaisen yliopiston professoriin, vaikka tällä olisikin intialainen nimi. (Ainakin lääketieteellisessä tutkimuksessa on havaittu, että kenen leipää syöt, sen lauluja laulat: tutkijat, jotka saavat rahoitusta lääkeyhtiöiltä, saavat positiivisempia tutkimustuloksia yhtiöiden lääkkeistä kuin ne, joiden rahoitus tulee muualta - joskus ehkä tarkoittamattaankin, mutta kuitenkin.)

Kirja painottaa sitä, että veden pitää kuulua ihmisille, ei yrityksille, ja että kaikilla pitää olla oikeus veteen. Veden pitää olla yhteinen, ei yksityinen luonnonvara. Vesilaitosten yksityistäminen on usein kallistanut vettä ja huonontanut sen laatua (97-98, 105). Tavallisten ihmisten oikeuden veteen pitää olla tärkeämpi kuin teollisuus- ja maatalousyritysten ja ylikansallisten korporaatioiden oikeuden siihen.

Nykyiset käytännöt ovat johtaneet vesipulaan monessa osassa maailmaa - myös Etelä-Euroopassa kärsitään nykyään vesipulasta, vaikka tähän tietysti vaikuttaa myös ilmastonmuutos - ja siksi tarvitaan tällaisia vastaääniä, jotka mm. muistuttavat, että vesipula johtuu usein ihmisten toiminnasta eikä se ole siis väistämätöntä. Nykyiseen tapaan käyttää vettä liittyy kirjan mukaan paljon epäoikeudenmukaisuutta ja usein juuri köyhimpien ihmisten sortoa. Vettä on saatavilla vain, jos vesivarantojen annetaan täydentyä ja niitä käytetään uusiutuvuuden rajoissa. ... Intiassa sijoitettiin suuria summia vesiprojekteihin, mutta samaan aikaan yhä useammalta kylältä oli vesi loppumassa. (27) Kirja tuntuu usein terveen järjen ääneltä - jos vettä käytetään enemmän kuin sitä on joessa, järvessä tai pohjavesivarannnoissa, se loppuu jossain vaiheessa, joten sitä pitää olla käyttämättä liikaa. Ja tietenkin likaamatta ja saastuttamatta sitä.

YK:n tietoja vuodelta 2020: "Maailmassa on 785 miljoonaa ihmistä ilman puhdasta juomavettä, 700 miljoonaa ihmistä voi joutua muuttamaan vedenpuutteen vuoksi vuoteen 2030 mennessä ja yli 80% jätevedestä päästetään takaisin jokiin ja meriin ilman minkäänlaista ravinteiden ja jätteiden poistoa." (Suomen ympäristökeskuksen SYKEn koulutusmateriaalit, Globaalit vesivarat -esitys)

Suomessa vesitilanne on onneksi monella tavalla hyvä, mutta tilannetta mutkistaa se, että vain 5% suomalaisten vedenkäytöstä on kotona suoraan käytettävää vettä. Loput 95% on piilovettä ja koostuu ostetuista, kotimaassa tai ulkomailla valmistetuista tuotteista ja palveluista (SYKE, sivulla linkki vesijalanjälkilaskuriin). Esimerkiksi naudanlihakilon vesijalanjälki on hurjat 15 400 litraa/kg, puuvillan 10 000 l/kg, juuston 3 178 l/kg, vehnän 1800 l/kg ja perunan 287 l/kg (SYKE -> Globaalit vesivarat). Vaikkapa aterian aikana saattaa siis käyttää helposti tonneittain vettä. Vaikka tämä onkin huono asia, se ei minusta ole vedenkäytön kannalta kuitenkaan välttämättä suuri ongelma, jos tuotteet ja vesi ovat peräisin Suomesta, mutta jos tuotteet ovat peräisin kuivilta alueilta (jollaisilla esimerkiksi puuvillaa usein viljellään), asia on paljon ongelmallisempi.

Kirja kannattaa lukea, jos on kiinnostunut veden käytöstä maailmassa ja vesiprojektien vaikutuksista, ja sen käännös on hyvä. Vandana Shiva on kirjoittanut myös kirjan Violence of the Green Revolution, jossa hän kritisoi 1960-luvulla alkanutta vihreää vallankumousta, jonka väitetään pelastaneen jopa miljardi ihmishenkeä. Myös tähän kritiikkiin on mielestäni hyvät perusteet.

Maapallo pystyy tyydyttämään kaikkien tarpeet, mutta ei muutamien ahneutta. - Gandhi

Helmet-haaste 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli).

Edit 20.7.24, 22.7.24, 23.7.24, 17.9.24 (lisätty kansikuva).

Vandana Shiva: Taistelu vedestä, 2003 (Water Wars: Privatization, Pollution and Profit, 2002). Vastapaino. Suomentaja: Natasha Vilokkinen. 139 sivua + 10 sivua lähdeviitteitä.

100 asiaa maapallon pelastamisesta, 2021

What you do makes a difference, and you have to decide what kind of difference you want to make. - Jane Goodall

Yllä oleva sitaatti on yksi lemppareistani (samoin kuin Jane Goodall itsekin), koska se muistuttaa, että teoillamme on merkitystä. Sillä mitä syömme, miten kuljemme paikasta toiseen, millaisia vaatteita käytämme, miten rakennamme talomme, millaista energiaa käytämme. Sillä miten suhtaudumme maapalloon ja ihmisten lisäksi niihin kasveihin ja eläimiin jotka jakavat sen kanssamme.

Tähän lastenosastolle sijoitettuun tietokirjaan on koottu 100 eri asiaa, joita ihmiset voivat yksin tai yhdessä tehdä parantaakseen maapallon tilaa ja parantaakseen samalla omaa ja tulevien sukupolvien elämänlaatua. Se on siis hyvä vastalääke passivoitumista, apatiaa ja toivottomuutta vastaan, ja antaa samalla tietoa ympäristökysymyksistä monipuolisesti ja helposti omaksuttavassa muodossa. Kirja on runsaasti ja värikkäästi kuvitettu, ja 1-2 sivun pituiset yksittäiset tietoiskut ovat ytimekkäitä.

Ytimekkyys tarkoittaa tietenkin myös sitä, että paljon jää sanomatta ja että asiat ovat käytännössä usein kirjassa esitettyä monimutkaisempia ja vaikeampia. Kirja antaa kuitenkin hyvän lähtökohdan ottaa siinä käsitellyistä asioista tarkemmin selvää - yleensä tällaisia asioita saa etsiä monesta eri lähteestä - ja se tarjoaa ratkaisuja monelta eri tieteenalalta ja elämänalueelta.

Kirja sopii minusta hyvin aikuisellekin. Siinä oli paljon minulle uusia asioita, monia hyviltä kuulostavia ideoita sekä innostava lähestymistapa usein vaikeilta ja masentavilta tuntuviin ympäristöongelmiin. Monille ympäristöä vahingoittaville asioille on olemassa ympäristöystävällinen vaihtoehto. Maailmaa voi muuttaa vähän tai paljon kerrallaan, ja kaikki positiiviset teot (tai tekemättä jättämiset, esimerkiksi se, kun ei syö lihaa, lennä tai osta pikamuotia) tekevät maailmaa aina vähän paremmaksi. Itse pyrin muuttamaan tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni ympäristöystävällisempään suuntaan - mikä usein tarkoittaa myös ihmisystävällisempää, eläinystävällisempää ja taloudellisesti järkevämpää suuntaa - ja vaikken siinä aina onnistukaan, kannattaa kuitenkin yrittää.

Tässä muutama kiinnostava kirjan tieto:

- Kenkien valmistamiseen eläimen nahasta käytetään saastuttavia kemikaaleja. Tälle on kuitenkin useita vaihtoehtoja: nahkaa voidaan valmistaa omenankuorista tai ananaksen lehdistä (molemmat elintarviketeollisuuden jätteitä), korkkitammen kuoresta tai laboratoriossa kasvatetusta "kollageeninahasta". Tai myrkyllisten kemikaalien sijaan voidaan käyttää vaikkapa raparperia. (s. 12)

- Valaan kakka viilentää maapalloa. Hämmästyttävää, mutta totta: valaat käyvät pyydystämässä ravintonsa meren syvyyksissä, mutta ulostavat runsasravinteisen kakkansa meren pinnalle, missä se lisää kasviplanktonin määrää. Maailman valtamerien kasviplanktonit varastoivat hiiltä yhtä paljon kuin 1,7 triljoonaa puuta, eli neljän Amazonin sademetsän verran. Valaiden tekemän työn kokonaisarvo onkin lähes triljoona euroa. (s. 40-41) (Tässä kohdassa on iloisesti niputettu kaikki maailman erilaiset ja eri ravintoa syövät valaat yhden lajinimikkeen alle, mutta se ei kuitenkaan vähennä tämän tiedon, prosessin, tai valaiden arvoa.)

- Maailmassa myydään joka minuutti miljoona muovipulloa - ja 90 % niistä heitetään pois (s. 99). Kirjan mukaan ratkaisu tähän olisi uusi PET-muovia syövä bakteerilaji Ideonella sakaiensis, jonka aineenvaihdunnan tuloksena saataisiin raaka-ainetta uusiin muovipulloihin. Minusta tämän rinnalla yhtä hyvä ellei parempikin idea olisi järjestää joka maahan samanlainen pullojenkierrätysjärjestelmä kuin Suomessa sekä pullojen käytön vähentäminen (juomavettä saa myös hanasta, ainakin osassa maailmaa, ja ihmiset näyttävätkin nykyään usein käyttävän ilahduttavasti kestopulloja). Kirjan mukaan muovipullojen kierrättämisestä syntyy tosin paljon hiilidioksidia, mutten tiedä tarkoitetaanko tässä pullojen vai muovin uusiokäyttöä.
          Muovipulloja voi uusiokäyttää myös toisella tavalla: esimerkiksi Afrikassa niitä voidaan käyttää veden puhdistamiseen ultraviolettisäteilyn avulla tai vettä säästävään kasvintaimien tihkukasteluun, jolloin ne meren tai muun luonnon saastuttamisen ja eläinten vahingoittamisen sijaan parantavat ihmisten elämää. (Lähde ainakin tihkukastelutietoon: Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista.)

- Kirjan viimeisenä kohtana on kuulentoprosessista lainattu innostava näkemys siitä, mitä tarvittaisiin ilmastokriisin (ja muidenkin ympäristöongelmien) ratkaisemiseen: valtiot kilpailisivat keskenään hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä lähelle nollaa ja investoisivat fiksuihin ja toimiviin ratkaisuihin huikeita summia, maiden johtajat innostaisivat ihmisiä olemaan ylpeitä ilmastonsuojelusta ja miljardit ihmiset muuttaisivat omaa toimintaansa hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Eli kyse on asenteista, siitä että uskotaan hyvien asioiden olevan mahdollisia ja pyritään tosissaan näiden saavuttamiseen.

Suomentaja Marketta Pyysalolla on varmaan mennyt aikaa termien tarkistamiseen, mutta sujuva käännös ei töksähdellyt missään kohdassa. Kirja on painettu Dubaissa, mikä tuntuu ympäristöteemaan nähden kummalliselta valinnalta. 100 asiaa -kirjasarjassa on julkaistu myös lukemani avaruudesta kertova hyvä kirja, ja muitakin kirjoja, jotka ovat varmaan yhtä hyvin tehtyjä.

100 asiaa maapallon pelastamisesta, 2021 (100 Things to Know About Saving the Planet). Lasten Keskus. Suomentaja: Marketta Pyysalo. 128 sivua. (Kirjan viimeisellä sivulla luetellaan 26 kirjan tekemiseen osallistunutta ihmistä, eikä ketään nosteta erityisesti esiin, joten en kirjoita tähän kirjan tekijöitä.)

Spencer Quinn: Karvat pystyssä. Nuuskijatutkimuksia (Dog On It. A Chet and Bernie Mystery, 2008)

Löysin kirjaston poistomyynnistä tällaisen hauskan koiradekkarin, joka on kirjoitettu poliisikoirakoulun reputtaneen persoonallisen koirasankarin Chetin näkökulmasta. Chet asuu entisen poliisin ja nykyisen yksityisetsivä Bernie Littlen kanssa ja on koirien tapaan tälle vankkumattoman lojaali ystävä ja työpari. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun eronnut Cynthia Chambliss pyytää Bernietä etsimään kadonneen tyttärensä Madisonin, ja vaikka tytär löytyykin pian, hän katoaa pian uudestaan, ja Bernien ja Chetin tutkimukset pöyhivät esiin epäilyttäviä venäläisiä. Myöhemmin myös Chet joutuu roistojen vangitsemaksi ja joutuu karattuaan sellaiseen hengenvaaraan, joka ei ketään ihmistä uhkaisi.

Kirja on kirjoitettu kovaksikeitetyn dekkarin tapaan, vaikkei se onneksi olekaan järin väkivaltainen. Ainutlaatuisen ja mainion siitä tekee se, että se on niin onnistuneesti kirjoitettu koiran näkökulmasta. Chetille ovat tärkeitä hajut, rapsutukset ja loikat, se on loppumattoman optimistinen, innostuu helposti ja yrittää vilpittömästi auttaa isäntäänsä, mutta sen keskittymiskyky on varsin rajallinen ja sen mielenkiinnon vievät helposti toisaalle esimerkiksi kanit tai erilaiset ruoat. Se on viisas, höpsö, suloinen, uskollinen ja hauska, kuten omakin koirani oli.

Ottaen huomioon, että Chet tulkitsee ja kuvaa kaiken omasta näkökulmastaan, Quinn pystyy hienosti kuljettamaan myös kirjan dekkarijuonta ja antamaan varsin elävän kuvan kirjan ihmisistä. Eronnut Bernie on jäyhän sympaattinen, elämän kolhima ihmissankari. Hänen vähittäistä rakastumistaan toimittaja Suzyyn kuvataan vähäeleisesti, mutta se ei silti jää huomaamatta. Kirjassa on myös ympäristönsuojeluaspekti - Bernie motkottaa jatkuvasti siitä, miten yhä enemmän ihmisiä on muuttanut ja muuttaa hänen rakastamalleen aavikolle ja miten nämä ihmiset tuhlaavat sumeilematta vettä, niin että pohjavesivarasto on lähes lopussa ja joet kuivuneet (esim. s. 203-204).

Kiva kirja. Muita eläinten näkökulmasta kirjoitettuja dekkareita ovat Leonie Swannin "lammasdekkarit" Murha laitumella ja Ihmissutta ken pelkäisi, jotka ovat myös hauskoja, vaikkakin päähenkilöeläintensä lajin takia tyyliltään varsin erilaisia kuin tämä kirja.

Muualla: Kirjavinkit ja Katinkan kirjasto.

Helmet-haaste 7. Kirjassa rakastutaan.

Spencer Quinn: Karvat pystyssä. Nuuskijatutkimuksia, 2011 (Dog On It. A Chet and Bernie Mystery, 2008). WSOY. Suomennos: Aila Herronen. 360 sivua.

Saranda Dedolli-Yasa: Tee maailmasta parempi paikka. Opas vastuullisempiin valintoihin, 2019

Saranda Dedolli-Yasa on bloggari ja sosionomi, joka haluaa kirjassaan innostaa ihmisiä tekemään ympäristön kannalta parempia valintoja. Keneltäkään ei ole varmaan jäänyt huomaamatta, miten huono ympäristön tila maailmanlaajuisesti ja Suomessakin on ja miten kestämätön nykyinen elämäntapa on, joten tällaiset kirjat ovat tarpeen. Kuitenkin jos ympäristöongelmat näkee vain vuorenkorkuisena monoliittina, niille on vaikea tehdä mitään (ahdistus on harvoin paras aktivointikeino), mutta Dedolli-Yasa pilkkoo ongelmat osiin ja tekee niistä helpommin käsiteltäviä.

Kirjan lähestymistapa on lempeä ja syyllistämätön. Antamalla tietoa ja kannustavia esimerkkejä siitä, että asiat voi ja kannattaa tehdä toisin Dedolli-Yasa osoittaa, että ympäristön mahdollisimman monessa asiassa huomioon ottava elämäntapa on mahdollinen ja myös palkitseva.

Vastuullisuutta yleensä käsittelevän alkuluvun jälkeen kirjassa kerrotaan vastuullisemmasta ruoasta, vaatteista, kosmetiikasta, matkailusta sekä lopuksi yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Luvuissa on tieto-osuuden lisäksi sitaatteja yksittäisiltä ihmisiltä, jotka kertovat, miten he tekevät maailmasta paremman paikan. Sitaateista näkee, että maailmanparantamistapoja on monia erilaisia, ja että voi lähteä liikkeelle pienistäkin asioista ja että myös niillä on merkitystä. Luvussa on myös teemaan liittyvä asiantuntijahaastattelu tai pari, konkreettisia neuvoja siihen, mitä itse voi tehdä, sekä dokumenttielokuva- ja nettisivuvinkkejä. Hauska idea kirjassa on se, että luvun lopussa annetaan lyhyet ohjeet asteittaisiin muutoksiin tasoille 1, 2 ja 3 sen mukaan, miten pitkälle on itse tietyllä hetkellä valmis menemään. Kirjassa ei siis anneta vain teoreettista tietoa, vaan se myös osallistaa lukijansa hyvin.

Pidän itseäni suhteellisen ekologisena ihmisenä: kierrätän kaiken mahdollisen, pyrin syömään kasvispainotteisesti (nykyinen kasvisruoka on hyvää), tunnen huonoa omaatuntoa autolla ajamisesta (mikä ei saa minua lopettamaan sen käyttöä, koska julkinen liikenne ei toimi omalla alueellani tarpeeksi hyvin ja auton käyttöön liittyy myös vapautta, mutta kuitenkin vähentämään sitä), olen matkustanut lentokoneella vain noin kerran kymmenessä vuodessa (Italiaan ja takaisin pääsi hyvin maata myöten, kun oli tarpeeksi aikaa), ostan mielelläni käytettyjä vaatteita (siksikin että valikoima kirppareilla on monipuolisempi kuin kauden muotitrendejä noudattavissa kaupoissa ja että vanhemmat vaatteet ovat usein parempilaatuisia ja huolellisemmin tehtyjä kuin uudemmat)... Monet kirjassa esitetyistä asioista olivat minulle siis tuttuja, mutta sain siitä kuitenkin myös uutta tietoa. Kirjan innostamana tein Tampereen reissun junalla enkä autolla ja valitsin ravintolassa vegaanivaihtoehdon liharuoan sijasta. (Jostain syystä varsinkin ravintolassa ajattelee, että vegaaniruoka on tylsempää ja mauttomampaa kuin liharuoka. Ei ollut.)

Tässä muutama kirjan fakta: Jo sillä ruoalla, jolla syötetään karjaeläimiä, voitaisiin ruokkia teoriassa koko maapallon väestöä (22); maailmanlaajuisesti vain 10% muovista kierrätetään vuosittain (36); vaateteollisuuden [ja pikamuodin] hiilijalanjäljen on laskettu olevan suurempi kuin lento- ja laivaliikenteen yhteensä ja kokonaisia kuorma-autollisia vaatetekstiiliä päätyy polttoon tai kaatopaikalle lähes joka sekunti (50)...

Tällaiset tiedot saavat olon synkäksi, mutta toisaalta, tästä tilanteesta on valtavasti mahdollisuuksia mennä parempaan suuntaan. Sillä mitä tekee ja miten elää on merkitystä. Dedolli-Yasan kirjasta saa helposti lähestyttävän tietopaketin ihmistoiminnan maailmanlaajuisista ympäristövaikutuksista sekä runsaasti neuvoja siihen, miten pallomme pysyisi jatkossakin elinkelpoisena ihmisille ja muille olennoille.

Dedolli-Yasa sanoo kirjan lopussa, että haluan, että lapseni syntyy parempaan maailmaan kuin mihin minä synnyin (139). Tämä ei ole kuitenkaan mahdollista. Minä synnyin maailmaan, jossa elossa oli enemmän eläin- ja kasvilajeja kuin nyt, jossa talvella Etelä-Suomessakin oli melkein aina lunta ja sään ääri-ilmiöitä ja kuivuutta oli maailmanlaajuisesti vähemmän, jossa oli terveet koralliriutat sekä melko elinvoimaiset kalakannat, jossa oli vähemmän ydinjätettä, jossa Tyynessämeressä ei ollut jättimäistä muoviroskakeräytymää, jossa sademetsiä oli enemmän, jossa luonnon monimuotoisuus oli suurempi... Syntymäni jälkeen nämä asiat ovat jatkuvasti huonontuneet, ja meidän jälkeemme tulevat ihmiset saavat meitä köyhemmän ja huonomman maailman. Onneksi ympäristöjärjestöt ja luonnon puolesta toimineet ihmiset ovat kuitenkin hidastaneet ympäristön köyhtymistä. Nyt olisi aika ja tilaisuus pysäyttää asioiden huononeminen ja alkaa muuttaa niitä paremmiksi.

Dedolli-Yasa sanoo kirjan alussa hyvin, miksi juuri me suomalaiset voimme ja meidän pitää toimia: Meillä suomalaisilla on hyvät edellytykset toimia paremmin. Se, että olemme syntyneet Suomessa emmekä sotaisessa Syyriassa tai ilmastonmuutoksen hukuttamalla Kiribatilla, on vain hyvää tuuria. Olen itse juuriltani kosovolainen ja mietin jatkuvasti, kuinka etuoikeutettu olen, että olen saanut alkuperästäni huolimatta ilmaisen koulutuksen maassa, jossa sanavapauttani ei rajoiteta lailla. Koska olen hyvässä asemassa verrattuna moneen muuhun ihmiseen, ajattelen usein, miten voisin antaa oikeuksistani maailmalle takaisin. (13)

Kirjan julkaisemisen aikaan Dedolli-Yasa oli kirjoittanut jo monta vuotta blogia Tyhjä ajatus (joka mainitaan kirjan takakannessa), mutta nykyään hänen bloginsa on täällä: Saranda Dedolli.

Helmet-haasteen kohta 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja.

Saranda Dedolli-Yasa: Tee maailmasta parempi paikka. Opas vastuullisempiin valintoihin, 2019. Viisas elämä. Kansi: Jonna Nisu. 160 sivua.

Jacques Cousteau ja Susan Schiefelbein: Ihminen, orkidea ja mustekala. Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana, 2008

Jacques Cousteau on lapsuuden sankarini: minä, kuten niin monet muutkin, seurasin televisiosta hänen jännittäviä merestä ja sen eläimistä kertovia sukellusohjelmiaan. En kuitenkaan tiennyt tai olen unohtanut, että hän oli merentutkijan lisäksi myös keksijä (erilaisten sukellusvälineiden yms. kehittäjä), kirjailija (tekijätietojen mukaan hän on kirjoittanut yksin tai yhdessä muiden kanssa ällistyttävät 75 kirjaa) sekä aktivisti, joka puolusti väsymättä merta ja myös muuta ympäristöä ihmisten ahneudelta. Tämä ei ehkä ole ihme, koska sukeltajana hän joutui näkemään meriympäristöjen köyhtymisen - hän kertoo kirjassaan, miten eräs vedenalainen paratiisi, joka oli kuhissut kaloja ja muuta elämää muistaakseni 1950-luvulla, oli ihmistoiminnan takia myöhemmin eloton vedenalainen autiomaa.

Cousteaulla oli ikävä kyllä paljon puolustettavaa: meriin syydettävät myrkyt, merten elinympäristöjen tuhoaminen ja sumeilematon ylikalastus ovat esimerkkejä niistä asioista, joita vastaan hän taisteli ja jotka edelleen uhkaavat meriä paljon. Hän kertoo vaikuttavassa kirjassaan mm. näistä ongelmista, ja siitä jäi mieleen esimerkiksi se, että elämän vyöhyke merissä on hyvin kapea. Suurin osa meristä on täysin autioita, ja enemmän elämää on lähinnä vain kapeilla rannikkojen lähellä olevilla kaistaleilla. Näitä elämän vyöhykkeitä pitäisi siis suojella aktiivisesti.

Kirjasta huomasi myös taas kerran, miten järjetöntä liikakalastus on. Vaikka maailman kalansaaliit oli tuolloin saatu kokonaisuutena kasvamaan jatkuvasti (en tiedä nykytilanteesta), tämä oli tapahtunut vain teknologiaa ja pyyntimenetelmiä kehittämällä: kalastuksesta oli tullut teollista, saalista jouduttiin hakemaan koko ajan kauempaa, ja yhä suuremmilla panoksilla ja kustannuksilla saatiin yhä pienempiä saaliita (mikä johti myös siihen, että teolliset kalastajat veivät kotitarvekalastajien kalat). Atlantin turska on varoittava esimerkki ylikalastuksesta, koska aiemmin valtavan runsas kalakanta romahti 1990-luvulla aikaisempien vuosikymmenten 600 000 tonnin vuotuisesta saalismäärästä nollaan ja on toipunut erittäin hitaasti.

Cousteau kirjoittaa kirjassaan merien lisäksi pitkälti myös ydinaseista ja ydinenergiasta, johon hän suhtautuu hyvin kriittisesti, koska ydinjätteille ei 1990-luvulla oltu keksitty mitään lopullista säilytyspaikkaa ja ne vain lähinnä dumpattiin jonnekin pois silmistä, vaikka niitä oli kertynyt jo vuosikymmenien ajan ja niiden määrä lisääntyi edelleen koko ajan, koska ydinjätteistä voidaan tehdä aseita ja koska käytetty ydinvoimala merkitsee teollisuuslaitoksen kokoista ongelmajätemäärää sekä miljoonien (tai miljardien?) dollarien purkamislaskua.

Mielestäni kirjassa nousi esiin aika yllättävänä teemana demokratia: ympäristöä, joka kuuluu meille kaikille ja myös tuleville sukupolville, tuhoavat usein sellaiset yritykset ja ihmiset, jotka eivät ole saaneet tähän mitään yleistä valtuutusta keneltäkään, vaan tekevät sitä vain oman voitonhalunsa tähden ja ohittavat näin demokraattisen prosessin, ihmisten mahdollisuuden ja oikeuden vaikuttaa omaan ympäristöönsä.

Cousteaun mielestä kaikkien isompien uskontojen pyhät kirjoitukset kehottavat suhtautumaan luontoon ja elämään kunnioittavasti ja rakastavasti ja suojelemaan niitä. Kirjan lopussa hän innostuu maalailemaan tieteiskertomuksen kaltaisia kosmisia visioita tulevaisuudesta.

Cousteau ja Schiefelbein saivat kirjan valmiiksi vuonna 1997, ja asia, joka tuntuu nykyisin huutavan siinä poissaolollaan, on ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat ongelmat merille ja muulle ympäristölle (vaikka kasvihuoneilmiöstä ja ilmastonmuutoksesta tiedettiin tuolloin jo hyvin). Vaikka ilmastonmuutos on nykytilanteessa suurin uhka, muut ongelmat eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Tämä kirja oli hyvä muistutus siitä, että meidän pitää muistaa sen lisäksi myös muut ympäristöongelmat ja olla sahaamatta omaa oksaamme ja tuhoamatta omaa ja muiden olentojen elämää ja elämän edellytyksiä - kaikkea sitä, minkä kehittyminen on vaatinut vuosimiljardeja. Niin kauan kuin vielä on aikaa, ja maailmahan köyhtyy koko ajan, koska koko ajan kuolee yhä lisää lajeja sukupuuttoon.

Suomentaja Antti Immonen on mielestäni tehnyt hyvää ja tarkkaa työtä (mutta Kirjankuluttaja-blogin kirjoittaja on eri mieltä). Olisin kaivannut kirjaan lisäksi hakemistoa.

Muita kirjoituksia: Kirjankuluttaja (kirjoituksessa hyvä kooste merten surkeasta nykytilasta), Perussuomalainen ja Kattona taivas. Atlantin ja Itämeren turskasta tässä. Kalevan artikkelissa siitä, että britit ovat joutuneet vaihtamaan yhä useammat perinteisesti syömänsä kalalajit toisiksi ylikalastuksen takia.

Kirjan luvut: Susan Schiefelbeinin johdanto; Tutkimisen tarve; Henkilökohtainen riski; Julkinen riski; Korvaamaton vesi, korvaamaton ilma; Pyhät kirjoitukset ja ympäristö; Riisto; Saalista, maksoi mitä maksoi; Tiede ja inhimilliset arvot; Kuuma rauha: ydinaseet ja ydinenergia; Elämän vuosimiljardit; Elämän ihme: Ihminen, orkidea ja mustekala; Jälkisanat: Tapahtumien kulku tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen.

Helmet-haaste 2020: 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja.

Edit 3.10.21.

Jacques Cousteau ja Susan Schiefelbein: Ihminen, orkidea ja mustekala. Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana, 2008 (The Human, the Orchid and the Octopus. Exploring and Conserving our Natural World, 2007). Green Spot, Helsinki. Suomentaja: Antti Immonen. Ulkoasu: Green Spot Media Farm. 307 sivua.

Mark Hertsgaard: Planeettamme tulevaisuutta etsimässä (Earth Odyssey; Around the World in Search of Our Environmental Future, 1998)

Tämä parikymmentä vuotta sitten julkaistu nelisataasivuinen kirja on eräänlainen matkakirja. Amerikkalainen toimittaja ja tietokirjojen tekemisen opettaja Mark Hertsgaard matkusteli ympäri maailmaa noin seitsemän vuoden ajan ja pyrki selvittämään, mitä mahdollisuuksia ihmiskunnalla on selvitä ympäristöuhista. Kirjan painopiste on ilmastonmuutoksessa - jo 1990-luvulla tiedettiin paljon kasvihuoneilmiöstä ja ymmärrettiin fossiilisten polttoaineiden käyttämisen vaarat, vaikka tietoa asiasta sekoittivatkin tutkimustuloksia omalla tavallaan tulkitsevat "tutkijat", jotka myös hidastivat asian vähättelyllä toimenpiteisiin ryhtymistä. He myös saivat tiedotusvälineissä suhteettoman paljon julkisuutta, vaikka suurin osa tutkijoista ymmärsi jo tuolloin ilmastonmuutoksen vakavuuden.

Pidin kirjassa paljon Hertsgaardin asenteesta. Hän ei kulkenut maailmalla länsimaalaisena, jolla on kaikki ratkaisut ja jonka tehtävä on neuvoa paikallisia siinä, miten pitää toimia, vaan hän kuunteli paikallisia asukkaita, teki havaintoja paikan päällä ja kirjoitti kokemastaan yrittäen vilpittömästi ymmärtää, mitä mahdollisuuksia ihmisillä ja valtioilla on toimia ympäristön hyväksi omassa tilanteessaan. Kirja vie lukijansa Sudaniin nälkäänäkevien dinkojen pakolaisleirille, Kiinaan, jossa paksu saastesumu sumentaa auringon ja jossa paperitehdas on vuosikymmeniä päästänyt jokeen käsittelemätöntä klooria ja muita myrkkyjä, Venäjälle, jossa on ydinvoiman vielä Tshernobylia pahemmin saastuttama paikka (Tsheljabinsk), Hanfordin ydinkoealueelle Yhdysvaltoihin, Bangkokiin, Amsterdamiin ja Los Angelesiin, joiden liikenneruuhkissa asukkaat viettävät päivittäin helposti tuntikausia...

Se kertoo siitä, miten Al Gore varapresidenttinä ja Bill Clinton presidenttinä pettivät suuren osan ympäristönsuojelijoiden heihin kohdistamista toiveista, vaikka varsinkin Al Gore oli ennen Clintonin voittoa puhunut palavasti ympäristön puolesta. Sen sijaan, että rikkaat länsimaat vetäytyivät 1990-luvulla vastuusta ilmastonmuutosta käsittelevissä kokouksissa, ne olisivat voineet auttaa köyhempiä maita, esimerkiksi Kiinaa, puhdistamaan tehtaitaan ja kivihiilen polttolaitoksiaan, koska tämä olisi hyödyttänyt niitäkin.

Kirjan faktapohja on vahva: alaviitteitä on kirjan lopussa 30 sivua. Kirjan erityinen ansio on kuitenkin siinä, että se heittää lukijansa sellaisiin paikkoihin ja tilanteisiin, joista ei matkakirjoissa tai muuallakaan yleensä puhuta, ja saa lukijan kokemaan, millaista on elää pakolaisleirillä, jossa suurin ongelma on köyhyys ja ruoan saanti, tai valtavan saastuneilla alueilla. Se selvittää syitä ja seurauksia ja pyrkii etsimään myös ratkaisuja. Vaikka kirja on tietokirjaksi jo melko vanha ja kirjoitusajankohta tietenkin näkyy siinä, se kannatti ehdottomasti lukea, koska tuolloin tapahtuneet asiat vaikuttavat elämäämme vielä nytkin ja isot teemat ovat edelleen ajankohtaisia. Ainoa onneksi selvästi vanhentunut asia kirjassa oli huoli otsonikerrosta tuhoavista freoniyhdisteistä, joiden käytöstä pystyttiin kansainvälisillä sopimuksilla luopumaan melko nopeasti. Olisi tietysti hyvä, jos nyt kirjoitettaisiin samantyyppinen kirja uusilla tiedoilla, esimerkiksi Kiina on parantanut hienosti ympäristötilannettaan ja hiilen käyttöään 1990-luvun tilanteesta. Vuosien 1982-2016 välillä puiden määrä Kiinassa on esimerkiksi lisääntynyt huimat 28,5% (Tiede 8/2020, s. 24; puupelto on kuitenkin tietysti eri asia kuin luonnonvarainen, alkuperäinen metsä).

Kirjaa ei voi sanoa viihdyttäväksi, koska sen käsittelemät asiat ovat niin ongelmallisia, huolestuttavia ja surullisiakin, mutta se on hyvin, mielenkiintoisesti ja asiantuntevasti kirjoitettu. Heikki Eskelisen suomennos on myös oikein sujuva. Kirja saa osaltaan tajuamaan, että olisi vihdoinkin aika lopettaa näpertely ilmastonmuutokseen liittyvien kysymysten kanssa, lakata pitämästä sitä ongelmana jonka ratkaisutoimet voidaan lykätä koko ajan myöhemmäksi ja alkaa todella maailmanlaajuisesti toimia asian parantamiseksi.

Kaikki tämä tietysti maksaa. Mutta - päinvastoin kuin tavanomainen viisaus väittää - käytettävissä on runsaasti varoja; me vain käytämme niitä nykyisin typerästi. Yhdysvaltain mahtaviksi paisutetut sotilasmenot ovat yhä 85 % kylmän sodan aikaisesta kulutuksesta, vaikka Berliinin muuri on kaatunut jo lähes kymmenen vuotta sitten. Kun kyseessä ovat tuollaiset huikeat summat, vähäinenkin voimavarojen siirto voi tuottaa suuria tuloksia. "Määritelläänpä hinta, jolla saataisiin säilytetyksi 2/3 Amazonin alueen sademetsistä: vuonna 1989 laaditun arvion mukaan hinta on 3 miljardia dollaria", kirjoitti Jeremy Leggett vuonna 1990. "Vähennetään 'tutkassa näkymättömien' pommikoneiden tilausmäärästä kuusi konetta - silloin ovat koossa rahat, jotka siihen tarvitaan." Jos maailman hallitukset suuntaisivat päinvastaisiin hankkeisiin edes puolet ympäristölle vahingollisiin tarkoituksiin syytämistään tukirahoista, joiden yhteissumma on esitettyjen arvioiden mukaan 500-900 miljardia dollaria, yleismaailmallinen vihreä jako saisi lentävän lähdön. (399, korostus minun) 

Nyt nuo 'tutkassa näkymättömät' pommikoneet ovat varmasti auttamattoman vanhentuneita. Suomessa nyt suunnitellun aseoston hävittäjien hankintahinnaksi arvioidaan 10 miljardia euroa, ja hävittäjien elinkaarikustannukset voivat kohota yli 30 miljardiin euroon. Monet asiantuntijat ovat kyseenalaistaneet niiden käytön puolustuksessa, ja niiden käyttö syytää ilmaan hiilidioksidia. (Lähteet: Kansalaisaloite, Rauhanliitto, Svenska Fredsin ruotsinkielinen artikkeli militarismin ja ilmastonmuutoksen liittymisestä toisiinsa.)

Fossiilisten polttoaineiden tukiin käytetään maailmassa nykyään vuosittain 5,2 biljoonaa dollaria; niiden sijaan tämä raha voitaisiin käyttää vihreään infrastruktuuriin, metsitykseen, kiertotalouteen ja vihreiden työpaikkojen luomiseen (Kehitys 2/2020, s. 23) - Green Dealiin, josta puhuttiin jo Hertsgaardin kirjassa "vihreän jaon" nimisenä.

On aika lakata ajattelemasta että ympäristönsuojelulle on loputtomasti aikaa ja pitämästä sitä ylellisyytenä, ja alkaa nähdä se omalle hyvinvoinnillemme ja jopa henkiinjäämisellemme välttämättömänä asiana. Kansainvälinen tutkijaryhmä yritti hinnoitella 17 kriittistä ekosysteemien palvelua maaperän muodostamisesta ja ilmaston säätelystä kasvien pölytykseen, tuholaisten kurissapitoon ja makean veden tarjontaan. Ryhmä päätyi tulokseen, että maailman ekosysteemien antamien palvelujen ja pääomien taloudellinen arvo on ainakin 33 biljoonaa dollaria vuodessa - eli lähes kaksinkertainen kaikkien maailman maiden yhteenlaskettuun 18 biljoonan dollarin bruttokansantuotteeseen verrattuna. (366)

Kirjassa annetut rahamäärät eivät varmasti inflaation ym. takia ole suoraan verrannollisia nykyisiin rahamääriin, mutta niistä saa kuitenkin käsityksen summien suuruudesta. Kirja on jaettu yhdeksään lukuun, joissa käsitellään mm. köyhyyttä, autojen käyttöä ja sen lisääntymistä, ydinvoimaa ja ydinaseita, väestönkasvua, kaupungistumista ja slummiutumista, puhtaan veden puutetta, hallitusten toimia tai niiden puutetta, ympäristöaktivismia sekä asioita joita voidaan tehdä tilanteen parantamiseksi.

Näistä maista kirjassa puhutaan enemmän:

Kiina s. 13-19, 193-230, 268-312
Sudan s. 32-64
Uganda s. 69-80, 349-350
Kenia s. 82-89
Thaimaa s. 107-116
Venäjä (Neuvostoliitto) s. 152-172
Brasilia s. 231-256, 313-320
Tshekkoslovakia s. 376-382
Yhdysvallat s. 383-388, autoluku, ilmastokokoukset ym.

Mark Hertsgaard: Planeettamme tulevaisuutta etsimässä, 1999 (Earth Odyssey; Around the World in Search of Our Environmental Future, 1998). Otava. Käsikirjoituksesta suomentanut Heikki Eskelinen. Kannen valokuva Jean Mohr ja suunnittelu Salla Korhonen. 402 tekstisivua.

Hyvää maailman mehiläispäivää!

Kuva: Wikipedia

Mehiläiset pölyttävät 80% maailman kasveista ja kolmanneksen ruokakasveista. Mehiläisten määrä vähenee hälyttävällä nopeudella. 90% mehiläisistä on kadonnut viime vuosina. Hyönteismyrkyt, varroapunkit, metsien tuhoutuminen ja kukkien puute ovat niiden tuhon pääasiallisia syitä. Ilmastonmuutoksesta johtuvat lämpimämmät ilmat tappavat mehiläisiä ja heikentävät niiden elinvoimaa. Metsäpalot, hurrikaanit ja tornadot tuhoavat niiden ja muiden eläinten elinympäristöjä ja ravintoa. Mehiläisille voidaan antaa tuhoutuneilla alueilla lisäravinnoksi sokeria ja siitepölyä, kunnes elinympäristö alkaa toipua.

Jos on oma puutarha, mehiläisiä voi auttaa olemalla käyttämättä hyönteismyrkkyjä, kasvattamalla mehiläisille sopivia kukkia ja laittamalla puutarhaan hyönteishotellin.

Tiedot täältä ja täältä (englanniksi). Sekä täältä, missä voi käydä katsomassa lyhyen videon ja auttamassa samalla mehiläisiä.

Jos mehiläiset katoaisivat maan päältä, ihmisellä olisi vain neljä vuotta elinaikaa. - Maurice Maeterlinck

Maja Lunden mehiläisten häviämisestä kertova Mehiläisten historia on luettu mm. täällä: Mummo matkalla, Maailmankirjat, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirsin Book Club, Mitä luimme kerran, Kirjoihin kadonnut. Itse en ole sitä lukenut.

Hyönteisiä käsittelevä tietoteos on Anne Sverdrup-Thygesonin Jos hyönteiset katoavat, jota Mummo matkalla kuvaa "hupaiseksi ja eläväiseksi".