Charlotte H. Bruner (ed.): Unwinding Threads. Writing by Women in Africa, 1983

Tällaiset naiskirjailijakokoelmat ovat todellisia löytöjä, varsinkin kun kyseessä on minulle kirjallisesti (ja aika lailla muutenkin) niin tuntematon maanosa kuin Afrikka. Oli mielenkiintoista huomata, että vaikka afrikkalaisia naiskirjailijoita ei kovin paljon ollutkaan 40 vuotta sitten, heitä kuitenkin oli, ja he kirjoittivat hyvin.

Charlotte H. Bruner oli ranskalaisen kirjallisuuden ja kolmannen maailman kulttuurien professori Iowa State Universityssä. Hän on jakanut kirjan kirjailijat toisistaan erottuviin neljään maantieteelliseen alueeseen sekä kirjoittanut asiantuntevat ja ytimekkäät esittelyt näiden alueiden naiskirjallisuudesta sekä kirjan yksittäisistä kirjailijoista.

Bruner tuntee aiheensa hyvin, novellit olivat mielenkiintoisia ja kirjaa oli nautinto lukea. Kirjan tekstit eivät ole kurjuuskuvauksia, ja vaikka novellien päähenkilöt - useimmiten naiset - kohtaavatkin vaikeuksia, he ovat yleensä sisukkaita ja itsenäisiä toimijoita. Novellit herättivät uteliaisuutta ja halua lukea lisää näitä taitavia naiskirjailijoita. Kuvauksissa on jonkin verran juonipaljastuksia.

Länsi-Afrikka. Monet tämän alueen novelleista käsittelivät muutosta sekä uuden ja vanhan yhteentörmäystä, ja monessa puolustettiin myös naisten oikeuksia.

Mabel Dove Danquah: Anticipation. Päällikkö näkee kunniakseen järjestetyissä juhlissa kauniin nuoren naisen, ihastuu tähän ja järjestää tämän tottuneesti taas yhdeksi vaimokseen. Novellin ironinen loppu helpottaa lukijan feminististä närkästystä. But there is evolving a new type of hardheaded modern woman who insists on the perfect lover as well as an income and other necessaries, or stays forever from the unbliss of marriage. (Kultarannikko -> Ghana, 1905 (1910?) - 1984, 4 s.)

Adelaide Casely-Hayford: Mista Courifer. Mista Courifer johtaa hautaustoimistoaan ankarasti ja ihailee kaikkea länsimaista ja brittiläistä. Hän haluaa poikansa olevan kaltaisensa, pukeutuvan brittien vaatteisiin ja toimivan kuin englantilaiset, mutta tämä inhoaakin kohteluaan afrikkalaisena työpaikassaan, haluaa mennä naimisiin rakastamansa naisen kanssa vaikkei tämä osaisikaan laittaa ruokaa, ja tahtoo rakentaa perheelleen viihtyisän ja tilavan perinteisen savitalon huonosti ympäristöönsä sopivan ja epämukavan englantilaistyylisen talon sijasta. "I don't like to see a wife slaving away in the kitchen all times to make good chop for her husband who sits down alone and eats the best of everything himself, and she and the children only get the leavings. No thank you!" Hauska novelli. (Sierra Leone, 1868-1960, 8 s.)

Efua Sutherland: New Life at Kyerefaso. Kyerefason kuningataräidin tytär Foruwa, sulokas kuin nuori kauris, ei halua mennä naimisiin kenenkään kylän miehen kanssa, vaan haluaa miehen jonka kanssa voi rakentaa uutta ja vanhasta poikkeavaa elämää, ja myös löytää tämän. Miehen esimerkki muuttaa vähitellen kyläläisten elämän. Kauniisti ja seremoniallisesti kirjoitettu tarina. 'Here comes the Queen Mother. Spread skins of the gentle sheep in her way. Lightly, lightly walks our Mother Queen. Shower her with silver, Shower her with silver for she is peace.' And the Queen Mother stood there, tall, beautiful, before the men and there was silence. (Kultarannikko -> Ghana, 1924-1996, 5 s.)

Ama Ata Aidoo: The Message. Kylässä asuva nainen Esi saa viestin siitä, että hänen kaupunkiin muuttanut tyttärensä on leikattu auki ja tämän vatsassa ollut vauva otettu pois. Hän matkustaa ensimmäisen kerran elämässään kaupunkiin hakemaan tyttärensä ruumiin tuntemattomasta sairaalasta, mutta matka ja sen tulos ovat erilaisia kuin hän osasi odottaa. Ama Ata Aidoon impressionistista tyyliä (myös toisessa lukemassani novellissa) on aluksi vaikeaa ymmärtää, mutta kun siihen tottuu, novellit vievät mukanaan. (Kultarannikko -> Ghana, 1942-2023, 7 s.)

Mariama Bâ: Rejection. Ote romaanista Pitkä kirje (tässä Hyönteisdokumentin bloggaus), jossa Ramatoulaye kertoo ystävälleen Aissatoulle avioliitostaan ja tekemistään ratkaisuista miehensä kuoleman jälkeen. Ramatoulaye on tehnyt valintoja, joita ei koulutetulta ja itsenäiseltä naiselta välttämättä odottaisi. (Senegal, 1921-1981, alkuteos ranskaksi, 7 s.)

Flora Nwapa: This is Lagos.  Eloisa ja itseensä luottava 20-vuotias Soha muuttaa kotikylästään suurkaupunki Lagosiin tätinsä luokse. Aluksi kaikki menee hyvin, mutta Soha alkaa viihtyä Lagosissa liiankin hyvin ja tekee itsenäisen mutta samalla odotuksenmukaisen ratkaisun, jota hänen perheensä pitää hyvin huonona. (Nigeria, 1931-1991, 8 s.)

Buchi Emecheta: A Man Needs Many Wives. Lagosissa asuvan Nnu Egon mies Nnaife tuo kotiin kuolleelta veljeltään perimänsä nuoren Adakun toiseksi vaimokseen ja odottaa Nnu Egon vain hyväksyvän asian kunnollisen, perinteisen, hyvinkäyttäytyvän vaimon tavoin. Ote romaanista Nnu Egon tarina (The Joys of Motherhood), jonka minä olen lukenut suomeksi ja Elegia englanniksi. (Nigeria, 1944-2017, 12 s.)

Itä-Afrikka. Jotkut itäafrikkalaiset kirjailijat kirjoittavat englannin lisäksi swahilin kielellä, jota ymmärretään alueella laajasti. Itäafrikkalaisessa kaunokirjallisuudessa käsiteltiin teoksen julkaisuaikaan usein noituutta (witchcraft) ja taikuutta, mutta naisten ympärileikkausta ei yleisyydestään huolimatta ollut käsitelty kirjallisuudessa juuri ollenkaan. Muutokset naisten ja miesten välisissä suhteissa olivat myös tällä alueella yleinen teema, kuten muuallakin Afrikassa.

Martha Mvungi: Mwipenza the Killer. Maantien vieressä istuva Mwipenza murhaa julmasti yksinäisiä ohikulkijoita. Hän on ihminen, mutta tuntuu enemmän myyttiseltä hirviöltä, jota muut pelkäävät mutta jolle eivät voi tehdä mitään; kaikki kuitenkin valitsevat mieluummin kuoleman kuin ryhtymisen Mwipenzan apuriksi. Makao lähtee pienen poikansa kanssa hakemaan tietäjänaiselta lääkettä sairaalle äidilleen, mutta joutuu Mwipenzan uhriksi. Aviomies lähtee etsimään rakastamaansa vaimoa. Hurjan sadun tuntuinen tarina. (Tansania, 1950-2017, 5 s.)

Barbara Kimenye: The Winner. Hyväluontoinen 65-vuotias Pius Ndawula voittaa jalkapalloveikkauksessa suuren rahasumman. Hänen taloonsa kerääntyy bussilasteittain ennen tuntemattomia sukulaisia perheineen, hyvien sijoitusten ehdottajia sekä Ssabalangiran haudan vartija, vanha Salongo. Vieraiden joukossa on myös topakka Sarah-serkku, joka hoitaa radiohaastattelun ja lopulta kaikki muutkin asiat. (Englanti/Uganda, 1929-2012, 8 s. Kimenye näyttää nykyään olevan tunnettu lähinnä rakastettuna ja hyvin tuotteliaana lastenkirjailijana, mutta hän kirjoitti myös kertomuksia ugandalaisesta kylästä Kalasandasta.)

Charity Waciuma: Itega and Irua. Ote omaelämäkerrasta, joka kertoo kirjoittajan lapsuudesta mau-mau-liikkeen aikana. Ainakaan tämä ote ei ollut levottomasta ajankohdasta huolimatta väkivaltainen, vaan kertoi hyvästä lapsuudesta kylässä ja yhteisön perinteistä, toisaalta hyvistä ja toisaalta huonoista. Charity Waciuman vanhemmat olivat karanneet kotoa saadakseen länsimaisen koulutuksen ja pyrkivät myöhemmin parantamaan Keniassa terveydenhuoltoa, ihmisten koulutusta ja naisten arvostusta. Vanhemmat eivät suostuneet ympärileikkaamaan tyttäriään, mikä aiheutti yhteisössä skandaalin ja sai kaikki, myös isoisän, hyljeksimään perhettä.
          About this time, we lost many of our good friends when they went through the circumcision ceremony. Because we Christian girls had not 'been to the river' we were unclean. We were not decent respectable people and mothers would not have the shame of letting their daughters be seen in our company. It was believed that a girl who was uncircumcised would cause the death of a circumcised husband. Moreover, an un-circumcised woman would be barren. When the other boys and girls - and their parents - came to realise that we really never would be circumcised it was something of a scandal. We became a laughing-stock, the butt of their jokes. They would whisper about us and shout riddles to us. ...
          In the face of these taunts we held our heads high and walked all the more proudly to the river. We were healthy and full of energy and, according to the place and time, were very smartly dressed. Certainly we thought so, at any rate. We made new friends with uncircumcised girls from across the river. They envied us because we were not ashamed of being uncircumcised and they copied our proud demeanour and some also tried to follow the new fashions we wore. ...
          Although many of the people were Christians and did not observe all the traditional rites, this was one which they were most loath to give up. Those who had not observed all the earlier practices were not entitled to participate in all the ceremonies, but many nevertheless underwent the physical operation. (Kenia, 1936 -, 5 s. Ote romaanista Daughter of Mumbi.)

Hazel Mugot: Cold, Cold World. Seychelliläinen Hima on mennyt naimisiin englantilaisen muukalaisen, antropologi Cyn, kanssa, ja muuttanut tämän kanssa ilmastoltaan ja ihmisiltään kylmään Lontooseen. Puolisot alkavat kuitenkin vieraantua toisistaan ja Himan on hyvin vaikea tottua uuteen elämäänsä. Mugotin kirjoitus on herkkää ja kaunista, ja hän onkin haastattelussa sanonut kirjoituksensa sijoittuvan proosan ja runouden väliin.
          Those close moments were more than ever beautiful. A burst of colour, feeling, sensation, the mystic line of shoulder blades. Satin flesh. The luxury of those moments was heightened by the chaos of other times. But even into these divine moments, was slowly creeping a burning dissatisfaction. For while he was her whole life, she would never be his.
          He made a woman of her, and gave her a new role in life. Now he shattered her by treating her like a doll. She was his wife, and she had now bloomed into womanhood.
          Also she began to feel more than ever oppressed by the fast pace of living that was so different from all she had ever known, and sometimes she ached with such a dreadful feeling of emptiness, such a longing for the familiar. It seemed as if her whole body was plagued with a painful illness.
          Then she would look on him with worship, for it was only he in this entire world that felt for her, and when in the comfort of his arms, would feel he was a god.
          So the earth rocked beneath her when she saw this god begin to split before her eyes. (Seychellit, 1947 -, 3 s. Ote romaanista Black Night of Quiloa.)

Grace Ogot: The Rain Came. Luojen heimo kärsii kuivuudesta. Heidän päällikkönsä Labong'o on saanut viestin esi-isiltä, että hänen pitää uhrata rakastettu tyttärensä Oganda järven hirviölle, jotta sateet taas tulisivat. For a long time the three souls who loved one another dearly sat in darkness. It was no good speaking. And even if they tried, the words could not have come out. In the past they had been like three cooking stones, sharing their burdens. Taking Oganda away from them would leave two useless stones which would not hold a cooking-pot. (Kenia, 1930-2015, 8 s.)

Eteläinen Afrikka. Eteläafrikkalaisten kirjailijoiden teemana oli usein tuonaikainen kammottava apartheid-järjestelmä. Monien asiasta kirjoittaneiden kirjailijoiden kirjat kiellettiin tai heidän piti muuttaa maasta.

Olive Schreiner: Three Dreams in a Desert. Under a Mimosa-Tree. 1800-luvulla syntynyt Schreiner kehitti aivan omanlaisensa novellimuodon: mielikuvituksellisen kertomuksen yhdistettynä elämänohjeisiin ja allegoriaan. Tässä tarinassa kertoja näkee puun alla nukkuessaan kolme allegorista ja symbolista unta, jotka kertovat siitä, millaista naisten ja miesten elämä on nyt ja millaista se voi tulevaisuudessa olla. (Etelä-Afrikka, 1855-1920, 6 s.)

Doris Lessing: Traitors. Kaksi tyttöä uskaltautuu uuden kiväärinsä kanssa pensaikkoon tutkimusretkelle etsimään hylättyä taloa, jossa on joskus asunut herra Thompson. Thompson ja hänen uusi vaimonsa tulevat myöhemmin vuosikausien tauon jälkeen käymään tyttöjen perheen luona. Tyttöjen sympatiat vaihtelevat herra ja rouva Thompsonin välillä sekä isän ja äidin välillä. (Etelä-Rhodesia -> Zimbabwe/Englanti, 1919-2013, 8 s.)

Nadine Gordimer: Inkalamu's Place. YK:n väestötutkija menee katsomaan nykyään hylättyä kolmikerroksista savitaloa, jossa hän oli usein käynyt lapsena veljiensä kanssa. He olivat leikkineet valkoisen Inkalamu Williamsonin mustien lasten kanssa, jotka eivät kuitenkaan koskaan tuntuneet olevan kunnolla kotonaan isänsä talossa. (Etelä-Afrikka, 1923-2014, 9 s.)

Miriam Tlali: Point of No Return. Nuori S'bongile menee pienen poikansa Gugun kanssa kaupunkiin tapaamaan rakasta miestään Mojalefaa ison riidan jälkeen. Mojalefa aikoo tehdä jotain rasismille ja apartheidille ja marssia ystäviensä kanssa rauhanomaisesti vapauden puolesta, vaikka tietääkin tämän merkitsevän pitkää vankeustuomiota, mahdollisesti pahempaakin. S'bongile ei halua Mojalefan tekevän tätä. Novelli tuntuu enemmänkin opetukselta tai selitykseltä kuin tarinalta. Mojalefa shook his head. It was intolerable. Everything that happened around you just went to emphasize the hopelessness of even trying to live like a human being. (Etelä-Afrikka/Soweto, 1933-2017, 12 s.)

Amelia House: Conspiracy. Kaksi rakastunutta yliopisto-opiskelijaa, musta Amy ja valkoinen juutalainen Saimon, tapailevat toisiaan lyhyesti muiden katseilta suojassa olevissa paikoissa, yrittävät pitää rakkautensa salassa ja odottavat sitä, että pääsevät pian muuttamaan erikseen Englantiin, jossa he vihdoin voisivat olla avoimesti yhdessä. Pretoria: Immorality Act: 1957 Session of Parliament increased the maximum penalty for illicit carnal intercourse between whites and non-whites to seven years imprisonment. It also became an offence to conspire to commit an act. Jäntevä, keveästi kirjoitettu, kapinallinen novelli. (Amelia Blossom Pegram / House, Etelä-Afrikka, 1935-2022, 13 s.)

Bessie Head: Snapshots of a Wedding. Nuoren naisen Neon häät ovat tulossa. Neo on ainoana sukulaisistaan suorittanut lukion ja on sen takia koppava ja ylimielinen ja halveksii lukutaidottomia kyläläisiä. Nämä puolestaan inhoavat häntä sen takia, ja Neon täti puhuu tälle hyvin suoraan ennen häitä. Elävä tapakuvaus. (Etelä-Afrikka / Botswana, 1937-1986, 4 s. Bessie Headista on tullut yksi lempikirjailijoistani: blogissani romaani Maru ja novelli.)

Northern Africa: The Maghreb. Tämän alueen naiskirjailijoiden teoksissa näkyy naisten usein tiukasti rajoitettu elämä ja heidän pyrkimyksensä elää vapaammin.

Fadhma Amrouche: My Mother; My Mother-in-Law. Berberinainen, jonka elämäntarina on hämmästyttävä, kertoo ensin sisukkaasta äidistään, joka oli leskenä synnyttänyt Fadhman avioliiton ulkopuolella ja kieltäytynyt tulemasta tapetuksi tämän takia asettumalla ranskalaishallinnon suojelukseen. Sitten hän kertoo avioliitostaan ja elämästään miehensä epäsopuisassa perheyhteisössä. (Algeria, 1882-1967, 11 s. Ote Amrouchen omaelämäkerrasta Histoire de ma vie, käännetty englanniksi nimellä My Life Story.)

Marguerite (Taos) Amrouche: The Story of the Chest. Kabylien (berberikansa) tarina tytöstä, joka voittaa älykkyydellään prinssin omakseen ja onnistuu viisaudellaan myös selviämään, kun hänen miehensä ei pysty hyväksymään sitä, että hänen vaimonsa on häntä itseään älykkäämpi. Marguerite Taos Amrouche oli kuullut tämän ja monta muuta kansantarinaa äidiltään, edellisen kertomuksen Fadhma Amrouchelta. (Algeria, 1913-1976, 4 s. Ote kabylien kansanperinnekokoelmasta Le grain magique. Taos Amrouchen esittämä vaikuttava berberilaulu täällä.)

Assia Djebar: Les Impatients. Minäkertoja Dalila tapaa kälynsä Zinebin asuessaan väliaikaisesti sisarensa luona. Hänellä on ongelmia äitipuolensa Lellan kanssa, joka haluaa hänen suorittavan opintonsa loppuun ennen avioliittoa; Dalila taas haluaa itse päättää elämästään. Dalila paljastaa Zinebille tapailleensa salaa nuorta miestä Salimia, mikä järkyttää Zinebiä paljon.
          'Listen, Zineb. One must learn to have courage.'
          I was about to add - courage to decide for oneself, to make one's own decisions. But I realized that one first needed to be strong. The young woman who was hurrying away, who would avoid me in the future, would always be frightened of taking a risk. And therefore she would never obtain from Farid, her husband, what she was always unconsciously craving for - the trusting, indulgent smile of a companion. (Algeria, 1936-2015, 5 s. Ote romaanista Les impatients. Assia Djebar kirjoitti feministisistä aiheista ja häntä ehdotettiin usein Nobel-palkinnon saajaksi.)

Alifa Rifaat: Another Evening at the Club. Varakkaan vaimon smaragdisormus on kadonnut, ja ainoa joka sen on voinut ottaa, on perheen palvelijatar. Parikymmentä vuotta vanhempi aviomies ei saa pelokasta palvelijaa tunnustamaan, mutta luottaa siihen, että poliisit hakkaavat tästä tiedon pois kahden vuorokauden aikana. Kun vaimo löytääkin sormuksen, mies kieltäytyy ilmoittamasta asiasta poliiseille, koska tällainen tieto tekisi heidät naurettaviksi kaupungissa. Palvelijan lisäksi nuori vaimo on kauppatavaraa, hänen on hyvän asemansa takia vain helpompi hyväksyä asia. (Egypti, 1930-1996, 5 s. Käännetty arabiasta.)

Latifa El-Zayat: The Picture. Ujo Amal ja hänen miehensä Izzat ovat kauan kaivatulla lomalla pienen poikansa Midhatin kanssa. Amal uskoo näkevänsä miehensä silmissä avioliiton alun loisteen, mutta huomaakin tämän katsovan naista hänen takanaan. (Egypti, 1923-1996, 6 s. Käännetty arabiasta.)

Andrée Chedid: The Long Trial. Vaikuttava novelli, jonka olen lukenut suomeksi. (Egypti / Ranska, 1920-2011, 6 s. Alkuteos ranskaksi.)

Afrikkalaiseen kirjallisuuteen liittyviä linkkejä: Bookshy, afrikkalainen blogi afrikkalaisista kirjailijoista. HSRC Press, afrikkalaisten kirjailijoiden kirjoittamia uusia tietokirjoja. Olen kirjoittanut aiemmin afrikkalaisen runouden antologiasta Poems of Black Africa ja lainasin siinä mosambikilaisen Noémia da Sousan runoa.

Africa is not a country Dipo Faloyinin uuden kirjan nimen mukaan. Myös tässä novellikokoelmassa näkyi maanosan kulttuurinen vaihtelevuus.

Kirja kuuluu sarjaan African Writers Series. Afrikkalaista kirjallisuutta oli melko paljon jo 40 vuotta sitten, vaikkei sitä silloin juuri näkynytkään länsimaissa tai ainakaan Suomessa.

Edit 15.6.25, 30.6.25.

Charlotte H. Bruner (ed.): Unwinding Threads. Writing by Women in Africa, 1983. Heinemann. Kääntäjät: Modupé Bodé-Thomas, Charlotte H. Bruner, Len Ortzen ja David K. Bruner (ranska); Denys Johnson-Davies (arabia). Kansi: Diana Overton. 208 sivua (pieni fontti).

Minna Canth: Papin perhe (selkomukautus, alkuteos 1891)

Luin Minna Canthin tunnetun näytelmän Papin perhe Saraleena Aarnitaipaleen selkokielisenä proosaversiona. Teos - tai ainakin sen selkomukautus - osoittautui paljon vetävämmäksi ja kiinnostavammaksi kuin mitä odotin. Kirjassa nuori sukupolvi ja sen arvot asettuvat vastakkain edellisen sukupolven arvojen kanssa.

Jälkimmäistä edustaa kirjassa jäykkä, ankara ja tuomitseva pastori Henrik Valtari, joka haluaa perustaa vanhoillisen, tiukan kristillisen sanomalehden ja tahtoo poikansa työskentelemään kanssaan siihen, nuorempaa sukupolvea taas hänen kolme lastaan. Maiju haaveilee näyttelijän urasta ja Hanna haluaa käydä koulunsa loppuun ja valmistua opettajaksi vuoden päästä. Isä haluaa kuitenkin käyttää rahansa ajatustensa levittämiseen uuden lehtensä avulla ja aikoo siksi ottaa Hannan pois koulusta. Poika Jussi puolestaan haluaa työskennellä vapaamielisessä sanomalehdessä Nuoressa Suomessa, ei isänsä lehdessä, koska hän uskoo ihmisiin, haluaa nuorten ajattelevan itsenäisesti ja haluaa kaikille samat oikeudet, myös työläisille ja naisille. Tätä hänen isänsä taas pitää hulluutena ja kristinuskon vastaisena syntinä (s. 69-73). Äiti Elisabet on lastensa puolella ja yrittää toimia välittäjänä näiden ja miehensä välillä.

Teos ei ehkä ole ainakaan loppupuolellaan psykologisesti kovin uskottava, mutta se antoi mielenkiintoisen kuvan 1800-luvun lopun ajattelusta ja tilanteesta Suomessa. Minua on viime aikoina alkanut häiritä se, miten vähän tiedän 1800-luvun suomalaisesta kaunokirjallisuudesta ja kirjailijoista (Canth, Topelius, Kivi, Lönnrot, Johan Ludvig Runeberg ja Fredrika Runeberg, keitä muita?), joten teki hyvää tutustua suomalaiseen klassikkoon.

Aarnitaipaleen selkokieli on oikein sujuvaa ja helppoa luettavaa eikä siitä olisi mitään valittamista, ellei siinä olisi käytetty afrikkalaisista ihmisistä nykyään loukkaavaa sanaa. Alkuteoksessa tämä sana on kirjoitusajankohdan vuoksi ymmärrettävä, mutta sen jättäminen selkokieliseen tekstiin särähti korvaan. Sille ei ole myöskään mitään syytä, koska kirjan sanastoa muutetaan muutenkin paljon selkokielistä versiota kirjoitettaessa, joten tämä lienee selkotekstiin epähuomiossa jäänyt harmillinen virhe. Lisäksi kiitokset ulkoasusta, teoksen kansi on kaunis.

Minna Canth: Papin perhe (alkuteos 1891). Saraleena Aarnitaipaleen selkomukautus 2008. BTJ Kustannus. Kannen tekijää ei kerrottu. 128 sivua.

Grazia Deledda: Elias Portolu (1903)

Luin varhaisen naisnobelistin, italialaisen Grazia Deleddan (1871-1936) romaanin, joka sijoittuu Italiaan Sardinian saarelle Deleddan kotiseudulle. Romaanissa seurataan Portolun perhettä, jonka kolmas aikuinen poika, Elias Portolu, tulee kirjan alussa kotiin kärsittyään vankilatuomionsa. Kirjassa ei muistaakseni kerrota, miksi Elias on ollut vankilassa, sanotaan hänen vain joutuneen huonoon seuraan. Elias ei vaikuta pahantekijältä: hän on hiljainen, herkkä, ajatteleva, tunteikas sekä pitkäaikaisen vankeuden jäljiltä kalpea, väsynyt eikä kovin vahva. Sekä äiti Annedda että isä Berte ovat ikionnellisia saatuaan kolmannen poikansa taas kotiin. Pietro-veli viljelee maata, ja hieman yksinkertainen Mattia-veli paimentaa isän kanssa lampaita, mihin työhön myös Elias kotiuduttuaan ryhtyy.

Pietro on kihloissa kauniin Maria Maddalenan kanssa. Elias tapaa Maddalenan, vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan ja he katsovat toisiaan. Vähitellen he eivät voi enää lakata ajattelemasta toisiaan ja heidän välisensä vetovoima kasvaa yhä suuremmaksi, vaikka kaikki tapahtuu lähes ilman sanoja; harvat heidän välisensä keskustelut ovat kauan aikaa sisällöltään merkityksettömiä. Elias taistelee rakkauttaan vastaan kaikin voimin: jos hän kertoisi asiasta Pietrolle, tämä saattaisi tappaa hänet, uskonto sanoo aviorikoksen olevan kuolemansynti, eikä hän halua tuottaa vanhemmilleen pettymystä. Hän saa neuvoja iloluontoiselta mutta myötätuntoiselta pappi Porcheddulta, joka neuvoo häntä unohtamaan Maddalenan ja ryhtyvän papiksi, sekä metsän viisaalta vanhukselta, ukko Martinu Monnelta, joka neuvoo aivan päinvastaista - kertomaan asiasta Pietrolle ennen tämän avioliittoa vaikka kirjeitse, jos ei muuten, ja menemään Maddalenan kanssa naimisiin tämän sijasta.

Eliaksen ja Maddalenan suhde ja sen vivahdukset ja asteittainen kehitys ovat kirjan pääsisältö, samoin Eliaksen jatkuva taistelu rakkautensa kanssa ja sen hänelle aikaansaama jatkuva kärsimys. Elias haluaa koko ajan päinvastaisia asioita: tavata Maddalenan ja olla koskaan enää tapaamatta häntä, olla erossa hänestä ja katsoa häntä koko ajan. Elias on eräänlainen sardinialainen Hamlet - rakastaako vai eikö rakastaa? Kertoako rakkaudestaan vai eikö kertoa? Kirjassa on kreikkalaisen tragedian vääjäämättömyyttä ja kohtalonomaisuutta: Eliasta liikuttavat vahvemmat voimat kuin mitkä hän pystyy tahdollaan voittamaan.

En ole moneen vuoteen tai vuosikymmeneen lukenut tällaista kirjaa, jonka kerronta on näin suoraviivaista ja yksinkertaista. Elias tuntee voimakkaasti ja ajattelee tunteitaan koko ajan, mutta kirjassa ei ole sellaista itsereflektiota, mihin on nykyään tottunut. Elias ei asetu itsensä ulkopuolelle, tarkastele tilannettaan laajemmassa kontekstissa, mieti tunteidensa syitä ja psykologisia teorioita tai analysoi tunteitaan pitkissä keskusteluissa ystäviensä kanssa. Kaikki muutkin kirjan henkilöt vain elävät perinteiseen tapaan, reagoivat ja tuntevat.

Isä Berte on hyväntahtoinen, mutta suulas ja mielestäni rasittava, ja uskonnollinen äiti Annedda taitava parantaja. Kirja on tarinansa ohessa kansatieteellisesti kiinnostava kuvaus elämästä Sardiniassa yli sata vuotta sitten: esimerkiksi kuvaus perheen monen päivän retkestä viettämään Pyhän Fransiskuksen juhlaa vuorella olevaan kirkkoon yhdessä muiden kyläläisten kanssa oli minulle hyvinkin eksoottinen kertomus. Sardinian luonto elää kirjassa paimenelämää viettävän Eliaksen rinnalla ja taustalla, ja luontokuvaukset ovat kauniita.

Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä, joka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää, melkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän lumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt! Sarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu, mastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat yksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen juhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. -
    Ryhmittyneinä tulen ympärille isossa majassa asuvat henkilöt kertoilivat mielenkiintoisia juttuja, joivat ja lauloivat. Heidän soinnukkaat äänensä kajahtelivat ulos rauhaisaan kuutamoyöhön metsän tiheikköön asti, missä hevoset nukkuivat. (44)

Kirja ei imaissut mukaansa (luin sen luku kerrallaan aika pitkän ajan kuluessa), mutta se oli vivahteikkaasti ja vahvasti kirjoitettu. Se ei saarnannut oikeaoppisuutta, vaan esitti Eliakselle erilaisia vaihtoehtoja. Oli mielenkiintoista lukea tällainen kirja, jonka kirjoittajalle on riittänyt hyvin yksinkertainen juoni, ja jossa luotetaan kerronnan voimaan lukijan kiinnostuksen pitämiseksi yllä. Jalmari Hahlin suomennos toimii hyvin.

Muualla: Tarukirja ja englanninkielinen kuvaus kirjasta.

Edit 16.1.25, 23.1.25.

Grazia Deledda: Elias Portolu. Romaani, 1928 (alkuteos 1903). Kustannusosakeyhtiö Kirja. Tekijättären luvalla suomentanut Jalmari Hahl. 236 sivua.

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986

Olen aiemmin lukenut australialaisen Dale Spenderin feministisen teoksen Man Made Language ja pidin siitä. Halusin lukea häneltä lisääkin, ja seuraavaksi kirjaksi valikoitui tämä houkuttelevan kuuloinen teos. Sata naiskirjailijaa ennen Jane Austenia? Ja vielä hyviä? Eikö Jane Austen ollutkaan ensimmäinen englanniksi kirjoittava naiskirjailija, joka on huomion arvoinen?

No ei ollut. Vaikka myöhempi kirjallisuudenhistoria on systemaattisesti jättänyt melkein kaikki nämä kirjailijat huomiotta, monet naiset kirjoittivat aktiivisesti, monipuolisesti ja rohkeasti ennen Austenia huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän tielleen asetettiin: tyttöjen koulutus oli järjestään paljon vähäisempää kuin poikien, jos sitä edes oli, 1600-luvulla ja sen jälkeenkin julkisuudessa olevaa naista pidettiin moraalittomana, oli syy mikä tahansa (kuten kirjan julkaiseminen), naiset eivät saaneet välttämättä edes käydä kirjakaupoissa...

Kaikesta tästä huolimatta naiset raivasivat itselleen tien kirjallisuuteen, niin että he olivat lopulta hyvin näkyvä ja huomattava osa 1700-luvun kirjallista maailmaa. Naiskirjailijat olivat niin suosittuja ja pidettyjä, että jotkut mieskirjailijat jopa julkaisivat kirjansa naisen nimellä saadakseen enemmän lukijoita. Jotkut 1700-luvun lopun tunnetuimmat kirjailijat olivat naisia, ja jotkut mieskirjailijat tukivat ja arvostivat heitä. Naisten kirjoittamia uusia teoksia odotettiin, niistä keskusteltiin ja niihin suhtauduttiin vakavasti - sekä naiset että miehet. Austen ei aloittanut tyhjästä, vaan hänellä oli takanaan pitkä perinne, jolle hän rakensi.

Kun Spender opiskeli kirjallisuutta yliopistossa, näistä varhaisista naiskirjailijoista ei puhuttu hänen kurssikirjoissaan mitään (tai hyvässä tapauksessa mainittiin pari kolme nimeä). Kun hän ryhtyi tutkimaan asiaa, hän ei odottanut löytävänsä juurikaan naiskirjailijoita tuolta ajalta, ja hänen paljon sinnikkyyttä vaatineen tutkimuksensa tulokset yllättivät hänet.

Spender aloittaa kirjansa 1600-luvun ensivuosikymmeniltä Lady Mary Wroathista ja Anne Weamysistä ja jatkaa tästä eteenpäin 1700-luvulle. Joukossa on mm. 1600-luvun Aphra Behn, jonka taitavan näytelmän olen itsekin lukenut. Kirjailijoita käsitellessään - ei kaikkia sataa, Spender on valinnut heistä vain osan tarkemman tarkastelun kohteeksi - Spender kuvaa myös aikakauden muuttuvaa kirjallisuusinstituutiota, suhtautumista kirjoittaviin naisiin sekä asenteita tuolloin ja nykyään. Spender kirjoittaa hyvin, ja kirjaa lukee mielikseen yleensä kirjallisuus- ja kulttuurihistoriana: teos ei ole kuiva faktaluettelo, vaan johdonmukainen, eri osa-alueita käsittelevä kirjallisuushistoria, kulttuurinen analyysi ja useinkin jännittävä elämäkertakirja, jossa nostetaan esiin nykyäänkin melkein näkymättömät ajan naiskirjailijat. Spender yhdistää kirjassaan hauskan kirjoitustyylin, avoimen feministisen asenteen ja hyvät perustelut.

Kirjan nimi ei turhaan ole Mothers of the Novel. Kirja käsittelee romaanikirjailijoita (ei siis esimerkiksi runoilijoita), ja naisilla oli Spenderin mukaan englanninkielisen romaanin synnyssä hyvin tärkeä rooli, määrällisesti ja laadullisesti. They drew on the strengths they had been allowed and transformed their private literary indulgence into a public paid performance, and in the process they gained for themselves a voice and helped to create a new literary form. Women did not imitate the men; it was quite the reverse. And as the women writers produced this novel form, they forged for themselves an occupation which was intellectually stimulating, often lucrative, generally rewarding, and increasingly influential. (4-5) Yhtä lailla tai enemmänkin naisten kuin miesten aikaansaannosta on esimerkiksi kirjeromaani, realistinen romaani, goottilainen romaani, omaelämäkerrallinen romaani, poliittinen fiktio sekä idearomaani (novel of ideas).

Kirja saa miettimään, mitä kirjoja sanotaan klassikoiksi ja miksi. Spender löysi ajalta ennen Jane Austenia yli sata naispuolista romaanikirjailijaa ja vain 30 miestä, mutta sanoo, että mieskirjailijoita saattoi olla parikymmentä enemmänkin. Tämän huomioon ottaenkin mieskirjailijoita oli tuolloin paljon vähemmän kuin naisia, mutta englanninkielisen romaanin historiassa tuolta ajanjaksolta nostetaan esiin kuitenkin vain viisi mieskirjailijaa (Daniel Defoe, Henry Fielding, Samuel Richardson, Tobias Smollett ja Lawrence Sterne) ja jätetään nuo yli sata naiskirjailijaa, joista jotkut olivat omana aikanaan hyvin tunnettuja ja suosittuja, huomiotta (s. 5-6). Tätä ei enää voi pitää vahinkona, vaan tahallisena poisjättönä. Tällainen poisjättö on vahingollinen: naiskirjailijoilla on merkitystä tietenkin naisille, jotka saavat heistä kaikupohjaa omille kokemuksilleen, tunteilleen ja ajatuksilleen, mutta myös miehille - yleensä ihmisille.

Asenteen naiskirjailijoihin huomaa myös romanttiselle kirjallisuudelle annetusta leimasta: jos miehet kirjoittavat ihmissuhteista ja tunteista, tätä pidetään emotionaalisesti ja psykologisesti syväluotaavana vakavasti otettavana kirjallisuutena; jos naiset kirjoittavat näistä, tätä pidetään helposti romanttisena höttönä.

Nykyään ei kuitenkaan ole mikään pakko noudattaa ennakkoluulojensa vankeina olleiden aikaisempien mieskriitikkojen luomaa kaanonia, vaan jos menneisyydestä löytää hyvän naiskirjailijan, voi olla hyvät perusteet nostaa tämä oman luvin klassikon asemaan, jos tämän pystyy perustelemaan kirjallisilla ansioilla. Ja tätähän on tietysti tehtykin sen lähes 40 vuoden aikana, joka Spenderin kirjan julkaisemisesta on kulunut. Mutta ei kuitenkaan kovin paljon - keitä 1600-1700-luvun naiskirjailijoita osaisit nimetä? Kuinka monen nimen seuraavista tunnistat? Minä tunsin ennen kirjan lukua vain Aphra Behnin, Mary Wollstonecraftin ja Ann Radcliffen nimet.

Tässä lista kirjailijoista, joita Spender käsittelee kirjassaan tarkemmin, koska heitä on aikalaisarvioissa tai myöhemmin (harvoissa naisten kirjoittamissa kirjallisuushistorioissa) pidetty merkittävinä: Lady Mary Wroath, Anne Weamys, Katherine Philips, Anne Clifford, Lucy Hutchinson, Anne Fanshawe, Margaret Cavendish, Aphra Behn, Delarivière Manley, Eliza Haywood, Sarah Fielding, Charlotte Lennox, Elizabeth Inchbald, Charlotte Smith, Ann Radcliffe, Mary Wollstonecraft, Mary Hays, Fanny Burney, Maria Edgeworth, Sydney Owenson (Lady Morgan), Amelia Opie ja Mary Brunton.

Sivuilla 119-137 on lista Spenderin löytämistä sadastakuudesta Jane Austenia aikaisemmin kirjoittaneesta naiskirjailijasta sekä näiden kirjailijoiden 568 romaanista. Spenderin kirja käsittelee romaanin kehitystä nimenomaan angloamerikkalaisella kielialueella, eikä siinä puhuta muusta Euroopasta mitään.

Gregorius on kirjoittanut aiheeseen liittyvästä Joanna Russin kirjasta How to Suppress Women's Writing.

Edit 12.6.24 (lisätty Ann Radcliffen nimi tuttuihin kirjailijoihin), 30.6.24 (korjattu nimi ym. pieniä muutoksia), 26.7.24 (lisätty linkki Gregoriuksen bloggaukseen).

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986. Pandora Press. 338 sivua + lähdeluettelo (9 sivua) + hakemisto (10 sivua).

Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus (Das doppelte Lottchen, 1949)

Lasten kesäleirillä tapaa sattumalta kaksi aivan samannäköistä mutta eriluonteista yhdeksänvuotista tyttöä, Lise ja Lotte, jotka alkuhankaluuksien jälkeen ystävystyvät. He asuvat eri kaupungeissa kaukana toisistaan, toinen säveltäjäisän ja toinen työssäkäyvän äidin kanssa. Kun he huomaavat myös syntyneensä samana päivänä, he tekevät tästä omat päätelmänsä ja päättävät yrittää saada asiat kuntoon esiintymällä koteihinsa palattuaan toisinaan, mikä aiheuttaa kaikenlaisia kommelluksia ja johtaa lopulta ratkaisuun.

Kirja on viihdyttävästi ja hauskasti kirjoitettu ja lähes kaikki sen henkilöt ovat sympaattisia mutteivät liian enkelimäisiä, vaan persoonallisia. Mukana on myös ulkonäöltään kaunis pahis, joka vaanii tässä asiassa kovin avuttoman tuntuista isää, mikä mutkistaa juonta ja tuo siihen jännitettä. Kirja käsittelee vanhempien avioeroa, muttei kuitenkaan saarnaavasti, tuomitsevasti tai yksioikoisesti. Aikuisten tekemät ratkaisut pohdituttavat varsinkin kirjan alussa, mutta koska tällainen lastenkirja on kuitenkin yleisilmeeltään kepeä, se oli helppoa ja mukavaa luettavaa, kuten edellinenkin lukemani Erich Kästnerin kirja.

Saksankielisissä maissa tämä on klassikko, ja siitä on Wikipedian mukaan tehty yhteensä 15(!) elokuvaa, saksankielisten lisäksi myös amerikkalaisia (nimellä Ansa vanhemmille / The Parent Trap on tehty useampiakin elokuvia) ja japanilaisia sekä puolalainen ja ruotsalainen elokuva. Siitä näkyy tehdyn Saksassa myös musikaaliversio teatteriin.

Muita kirjoituksia: Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto ja Hyönteisdokumentti.

Helmet-haaste 1. Kirjan nimessä on erisnimi, 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna (eli kymmenes kirja, josta bloggaan tänä vuonna), 21. Kirjasta on tehty tv-sarja (der Palast eli Idän ja lännen lapset, jossa jo aikuisia kaksosia erottaa Itä- ja Länsi-Saksan välinen raja - on ollut Yle Areenassa, muttei ole enää) tai 29. Kirjassa valehdellaan.

Edit 22.3.24 (lisätty Helmet-haasteen kymmenes kohta), 21.4.24 (lisätty linkkejä tv-sarjan tietoihin).

Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus, 1965 (Das doppelte Lottchen, 1949). WSOY. Piirrokset: Walter Trier. Suomennos: Kyllikki Nohrström. Kansi: Alf Danning. 143 sivua.

Norman Angell: The Great Illusion - Now (1938 edition) (rauhannobelistit 1933)

Tänä vuonna Nobelin rauhanpalkinnon sai iranilainen Narges Mohammadi, joka on ollut vangittuna jo vuosia, koska hän taistelee iranilaisten tunnuslauseen mukaan "naisten, elämän ja vapauden" puolesta. Taas yksi todella rohkea ihminen, joka puolustaa oikeudenmukaisuutta kaikista vaikeuksista, väkivallasta ja vapaudenriistosta huolimatta - hän ei esimerkiksi ole saanut tavata nyt 16-vuotiaita kaksosiaan kahdeksaan vuoteen - ja jaksaa pitkästä vankeudestaan huolimatta kannustaa ja rohkaista muita vankeja. Ja ainakin toinen iranilainen Nobelin rauhanpalkinnon saanut nainen - ensimmäinen oli Shirin Ebadi. Onnea voittajalle! Ehdokkaina oli myös muita ihmisiä ja järjestöjä, jotka taistelevat sinnikkäästi paremman maailman puolesta.

Minulla on ollut noin vuoden tauko rauhannobelisteista kirjoittamisessa. Siihen on vaikuttanut se, että bloggaaminen on yleensäkin tänä vuonna ollut tavallista hankalampaa, mutta tärkein syy on se, että olen nyt rauhannobelistisarjassani 1930-luvulla, joka on todella masentava ajanjakso rauhan kannalta, varsinkin kun tietää, mitä 1940-luvulla tapahtui.

1930-luku ei ollut mitään tasapainoista tai rauhallista aikaa, mikä selvisi hyvin tätä englantilaisen Norman Angellin (Ralph Lanen) kirjaa lukiessa. Aloitin kirjan lukemisen jo viime vuonna, ja pidin sitä kiinnostavana, mutta nykyisen maailmantilanteen huomioon ottaen niin masentavana luettavana, etten ole aikomuksistani huolimatta saanut luettua sitä tänä vuonna enempää. 1930-luvullakin vallanhaluinen diktaattori halusi valloittaa naapurimaita, mutta toisin kuin nyt, myös onnistui tässä, koska muut Euroopan maat ajattelivat ensin, että asia ei kuulu niille. Onneksi olemme oppineet jotain - ukrainalaiset taistelevat meidän kaikkien vapauden ja sellaisen maailman puolesta, jossa ihmiset saavat elää rauhassa omassa maassaan.

Norman Angell (1872-1967) julkaisi vuonna 1909 pitkän pamfletin Europe's Optical Illusion, joka tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä The Great Illusion ja oli ilmeisesti melkoisen tunnettu ja vaikutusvaltainen teos, koska rauhanpalkinnon perusteena mainitaan juuri se. Tähän vaikutti varmasti se, että kirja on kirjoitettu mielenkiintoisesti. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin (1938) kirjasta julkaistiin tämä uusi laajennettu painos, jossa Angell haluaa osoittaa ensimmäisen maailmansodan aattona julkaistujen teesiensä pätevän myös 1930-luvulla sekä vaikuttaa ihmisiin asioiden muuttamiseksi, siinä määrin kuin asioita tuossa tilanteessa vielä pystyi muuttamaan.

Angellin pääteesi oli luullakseni se, että valtioiden välillä oli nykyaikana (1909 ja 1938) taloudellisesti niin tiukat kytkökset, että toisen maan valloittamisesta ei olisi valloittajamaalle käytännössä mitään hyötyä. Hän myös varoitti siitä, että Euroopan maat ovat 1930-luvulla sulkeneet silmänsä Hitlerin valloituksilta ja Italian fasismilta välinpitämättömyytensä tai kommunismin vastustamisen takia. Angell pyrki todistamaan, että sota on järjetöntä, taloudellisesti ja muutenkin (hän ei kuitenkaan ota huomioon, että tämä ei auta, kun valtaa yksinvaltaisesti käsissään pitävät ihmiset eivät ole järkeviä). Hän halusi poistaa ne väärinkäsitykset ja illuusiot, joiden vuoksi valtiot ryhtyvät sotimaan keskenään sekä todistaa, että yhteistyö on kaikille osapuolille edullisempaa kuin sotiminen.

Luin tätä hyvin tiiviisti painettua kirjaa sivulle 150 asti, mutta muistikuvat ovat melkoisesti haalistuneet lähes vuoden aikana. Kirjassa oli kuitenkin paljon kiinnostavaa ja itsenäistä ajattelua eikä se ollut selvästi sidoksissa mihinkään tiettyyn puolueeseen tai ajattelutapaan. Jos innostun lukemaan sitä joskus myöhemmin (aika epätodennäköistä), kirjoitan siitä lisää. Angell, joka sanoo kirjassaan tehneensä rauhantyötä yli 30 vuotta ja joka toimi myös mm. työväenpuolueen kansanedustajana, varmastikin ansaitsi rauhanpalkintonsa ja ansaitsisi myös kirjansa paremman esittelyn.

National self-sufficiency involves what The Great Illusion called the economics of cannibalism. "It is quite clear," that book imagines one cannibal saying to another, "that I must eat you, or you must eat me. Let us come to a friendly agreement about it." If indeed it were true, argues this book, that the only source of food for either of those two parties was the body of the other, the two would not come to a friendly agreement about it, however much goodwill they put into the negotiation. They would fight. But they would fight equally if the assumption each made were not true at all, but each supposed it to be; if, in fact, there was plenty of food available for both in the higher branches of the trees which neither could reach alone but quite accessible if only one would stand on the shoulders of the other, and then divide the spoil. But the fact that ample food was available if only they would turn to co-operation would not affect their conduct so long as they stuck resolutely to the cannibalistic view of the economic situation, refusing to question established and familiar conceptions. (75)

Jos 1930-luvun lopun rauhannobelistien kirjojen lukeminen tuntuu minusta edelleen mahdottomalta, hyppään 1940-luvun rauhannobelisteihin, niin saan tämän oman haasteeni taas etenemään. Katsotaan, ainakin yritän nyt lukea myös muita 1930-luvun nobelisteja. Ja pakkohan näitä ei ole lukea aikajärjestyksessä, mutta pidän siitä, millaisen näkökulman kronologinen järjestys antaa tapahtumiin sekä ajattelun muuttumiseen länsimaissa (länsimaissa, koska vielä ei ole ollut tietoakaan muunmaalaisista rauhannobelisteista).

Kirjahaku Finnasta Angellin ja Great Illusionin nimellä antoi kiinnostavaa lisätietoa tästä kirjasta. Se oli aikanaan bestselleri, alkuperäinen kirja suomennettiin jo vuonna 1912 nimellä Valtojen näköhäiriö: tutkielma sotilasvallan merkityksestä kansojen taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle asemalle, ja alkuteoksesta on otettu vuonna 2010 näköispainos, joka on nyt Maanpuolustuskorkeakoulun kirjaston kokoelmissa. Se on myös otettu mukaan kansainvälisiä suhteita käsittelevään uuteen (2013) lukemistoon: "Classics of International Relations introduces, contextualises and assesses 24 of the most important works on international relations of the last 100 years". Melkoinen klassikko siis, jota pidetään ilmeisesti nykyäänkin tärkeänä, mutta varmastikin vain harvan tuntema ainakin meillä Suomessa.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1930-luku.

Norman Angell: The Great Illusion - Now (1938 edition). Penguin Books Limited. 287 sivua (112 sivua uutta tekstiä: The Great Illusion in 1938; sivuilla 113-274(?) vuoden 1909 kirja lyhennettynä versiona; sivuilla 275-282 The Final Moral (eli johtopäätökset siitä, miten pitäisi toimia). [Sivunumerot eivät välttämättä ole täysin oikein, mutta olen jo palauttanut kirjan, joten en voi tarkistaa niitä.]

Lisbeth Werner: Puck valloillaan, 1956

Tämä tanskalainen nuortenromaani (jonka juonta paljastan paljon) kertoo ehkä 13-vuotiaasta Bente Wintheristä eli Puckista, joka käy koulua Tammilinnan tytöille ja pojille tarkoitetussa "täysihoitolakoulussa", koska hänen isänsä on pitkällä työmatkalla Chilessä ja hänen äitinsä on kuollut kolme vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa. Reilu, ystävällinen ja reipas Puck viihtyy hyvin koulussa - opettajat ovat osaavia ja huumorintajuisia, ja hänen kaksi huonetoveriaan Skip ja Inger ovat mukavia ja välittömiä. Pilviä taivaalle tuo vain kolmas huonetoveri, Karen, huoneen surunlapsi - eli kuten nykyaikaiset tiedemiehet sanoisivat, probleemalapsi (9), eronneiden vanhempien tytär, joka on ynseä, luoksepääsemätön, nopea loukkaantumaan ja vastaa ystävällisyyden osoituksiin torjunnalla ja epäystävällisyydellä.

Puck tapaa lähistön rikkaalla maatilalla mutkattoman herttaisen Annelisen, joka päättää Puckin olevan hyvä kaveri ratsastuksen opetteluun. Tytöt oppivatkin nopeasti ratsastamaan ja pääsevät sen jälkeen tekemään yksin ratsastusretkiä lähiseudulle, jossa he tapaavat erakkomaisen taiteilijan. Taiteilijaa syytetään myöhemmin rahavarkaudesta, mutta Puck onnistuu ratkaisemaan tapauksen. Hänen välinsä Karenin kanssa tulehtuvat yhä pahemmin, kunnes tapahtumat huipentuvat myrskyyn, jossa molemmat joutuvat hengenvaaraan. Kirjan loppuratkaisu jää kuitenkin täysin avoimeksi - Karen on sairaalassa ja Puck vasta miettii tämän tapaamista - ja sen viimeinen virke on Mutta vähän hän osasi aavistaa, miten "huippujännittävää" kaikesta vielä tulisi! Sarjaan pedataan siis selvästi jatkoa (sarjan aloitusosa oli Puck joutuu pulaan ja tämän kirjan jatko-osa on Puck uskaltaa). Puck-kirjat näyttävätkin olleen suosittuja - niitä on käännetty yli kymmenen, ja suomennoksia on julkaistu vielä 1970-luvulla.

Kirja oli helppoa, nopeaa ja pirteää luettavaa ja siinä oli hyviä dialogeja. Kovin mieleenjäävä se ei näin aikuiselle kuitenkaan ollut, koska asiat luistivat turhankin helposti eteenpäin. Kirja läpäisee Ariel-testin - Puck ratsastaa, urheilee, ratkaisee rikoksen ja käy koulutunneilla - mutta vähän rimaa hipoen, koska nämä asiat eivät ole Puckille kuitenkaan kovin tärkeitä vaan asiat enemmänkin vain tapahtuvat hänelle, ja kirjassa on romantiikan puuttumisesta huolimatta enemmänkin kyse ihmissuhteista (jotka ovat toki kiinnostavia).

Lisbeth Werner on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyy yllättäen kaksi miestä, Knud Meister ja Carlo Andersen. Tanskassa Puck-kirjoja julkaistiin kaikkiaan 46.

Lisbeth Werner: Puck valloillaan. Nuorisonromaani, 1956 (Puk slår sig løs, 1953). Gummeruksen nuorten kirjasto nro 15 (Puck-sarjan toinen osa). Suomentaja: Inkeri Hämäläinen (ei mainittu kirjassa! Nimi saatu kirjaston sivuilta). Kannen tekijää ei mainittu. 127 sivua.

Mallory Ortberg: Texts from Jane Eyre And Other Conversations with Your Favorite Literary Characters, 2014

Tässä kirpparilöydössä kirjojen ja myyttienkin henkilöhahmot sekä kirjailijat, runoilijat tai tv-sarjojen henkilöt käyvät tekstiviestikeskusteluja läheistensä kanssa - samaan teokseen liittyviä keskusteluja on yleensä useampia - ja kirjan taitto on myös tekstiviestimuodossa. Puhekumppani on lähes aina normaalia elämää viettävä "normaali" ihminen, mikä saa kirjallisen henkilön erikoisuudet ja omituiset mielipiteet tai kommunikointitavat hyppäämään silmille, ja saa heidät vaikuttamaan hyvin epänormaaleilta.

Tämä saa toisaalta vähän pahoittamaan mielensä, jos kyseessä sattuu olemaan oma lempikirja tai lempihahmo, koska kirjan käsittely on niin epäkunnioittavaa, toisaalta näkemään nämä hahmot uudelta kannalta ja nauramaan itselleen, koska on ottanut nämä henkilöt niin vakavasti niiden omituisuuksista huolimatta, ja toisaalta taas ymmärtämään yhden syyn kirjojen viehätykseen - saamme nähdä ja tavallaan myös kokea erilaisia elämiä kuin omamme, ja kirjojen henkilöt voivat tehdä asioita, joita emme itse voisi emmekä useinkaan edes haluaisi tehdä. He antavat meille mahdollisuuden olla monipuolisempia. Onneksi he ovat epänormaaleja!

Kirja alkaa kreikkalaisen myytin Medeiasta, joka sinnikkäästi yrittää saada miehensä Iasonin uuden rakastetun Glauken taivutetuksi pukemaan ylleen hänen lahjoittamansa morsiuspuvun (joka sattuu olemaan myrkytetty), ja päättyy mm. elokuviin, tv-sarjoihin ja Pikku Prinssiin. Joskus nämä "keskustelut" ovat oikein onnistuneita, kun Ortberg on mielestäni tavoittanut henkilöhahmon persoonallisuuden ja ajatukset ja siirtänyt sen kirjallisesta kontekstista arkielämäkontekstiin, joskus taas vähemmän onnistuneita, kun hän turvautuu helppoihin ratkaisuihin ja laittaa henkilön esimerkiksi kiroilemaan, vaikka tämä ei kirjassa koskaan tekisi tällaista, tai käyttäytymään muuten mielestäni epäluonnollisella tavalla.

Ja tietysti vitsin ymmärtäminen riippuu paljon siitä, tunteeko kyseisen kirjan tms. ja siinä olevan henkilöhahmon (minkä takia tv-sarjat menivät minulta kokonaan ohi, mutta niitä ei kirjassa ollut kovin paljon). Ja kirja innosti minut myös ottamaan selvää Henry Jamesin teoksesta Daisy Miller, minkä jälkeen siihen liittyvät keskustelut tuntuivat hyvin huvittavilta ja myös hyvin paljastavilta moralisoivuudessaan. Joskus keskustelut olivat humoristisuudestaan huolimatta myös jopa surullisia ja koskettavia, kuten Charlotte Perkins Gilmanin vähäeleisesti karmaisevan novellin The Yellow Wallpaper päähenkilön keskustelut kontrolloivan miehensä kanssa.

Emily Dickinsonin keskustelut perheenjäsenensä kanssa kaikkine ajatusviivoineen saivat minut nauramaan ääneen, samoin J. Alfred Prufrockin keskustelu naisystävänsä(?) kanssa. Muistan kun lukiolaisena luin tätä T. S. Eliotin runoelmaa ja tunsin itseni sen takia syvämietteiseksi ja sivistyneeksi ja vaikutuin sen kielikuvista, ja muistan siitä vieläkin keltaisen usvan joka kiemurtelee ikkunalautojen ympärillä, naiset jotka kulkevat huoneessa puhuen Michelangelosta, ja monet muut Prufrockin tekstareissa olevat asiat - melkein kaikki taitavat olla lähes suoraan Eliotin runoelmasta.

Eli hauska ja omintakeinen idea ja usein, muttei aina, myös hauska toteutus.

Mallory Ortberg: Texts from Jane Eyre And Other Conversations with Your Favorite Literary Characters, 2014. Henry Holt and Company. Kuvitus: Madeline Gobbo. Designed by Meryl Sussman Levavi. 227 sivua.

Eric Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944)

Tämä skotlantilaisen Eric Linklaterin kirja kuuluu sarjaan kiva mutta ällistyttävä. Se kertoo ehkä noin kymmenvuotiaista sisaruksista Dinahista ja Dorindasta, joiden isä lähtee kirjan alussa ulkomaankomennukselle vaaralliseen maahan ainakin vuodeksi. Lähtöä edeltävänä iltana kuun ympärillä on sumukaulus, mikä tarkoittaa isän mukaan sitä, että kuussa tuulee, jolloin tuhmasti käyttäytyvistä lapsista tulee tuhmia pitkäksi aikaa.

Tämä on alkusoittoa ja eräänlainen selitys hilpeän surrealistiselle, rönsyilevälle ja polveilevalle tarinalle, jossa Dinah ja Dorinda syövät ensin monen päivän ajan niin paljon, että muuttuvat kokonaan pallonmuotoisiksi ja pystyvät liikkumaan vain pomppimalla, ja sen jälkeen itkevät taas päiväkausia (kun ilkeät lapset ovat saaneet kyläläiset pistelemään heitä neuloilla väittäen heidän olevan ilmapalloja) niin paljon, että laihtuvat sananmukaisesti tulitikunlaihoiksi. Tämän Liisa ihmemaassa -tyyppisen alun jälkeen alkaa varsinainen tarina. Dinah ja Dorinda muuttavat itsensä kenguruiksi, minkä jälkeen heidät vangitaan paikalliseen eläintarhaan, jossa he tutustuvat herra Parker -nimiseen kirahviin, joka on entisessä elämässään ollut salapoliisi, sekä rohkeaan grönlantilaiseen Hopeahaukkaan ja Amazonin metsien jaloon Kultapuumaan, joiden sydämissä asuu sammumaton kaipuu vapauteen ja suru vankeudessa elämisestä. Taas ihmishahmoisina he kuulevat isänsä joutuneen Bombardian tyrannin, pahan kreivi Hulagun vangiksi, ja matkustavat uusien ystäviensä Haukan ja Puuman kanssa vapauttamaan tätä, mikä vie kirjan loppuosan.

Kirja oli hämmentävä ja ihana sekoitus erilaisia kerrontatyylejä ja tapahtumia - koskaan ei tiennyt, mitä siinä tulee tapahtumaan. Kun kerronta alkaa kirjan lopussa vähän aikaa tuntua realistiselta, kirjan sivuille ilmestyykin täysin absurdi englantilainen parivaljakko, joka oli muistaakseni Krimin(!) sodassa saaneensa tehtävän takia omaksunut elämäntehtäväkseen tunnelien kaivamisen ja on noudattanut tätä vuosikymmeniä täysin johdonmukaisesti. Kirjassa oli eläimiksi muuttuvia ihmisiä ja ihmisiä, jotka ovat aikaisemman, kirjassa vaille selitystä jääneen muutoksen jälkeen jääneet eläimiksi (ja viihtyvät sellaisina). Kirja ei kuitenkaan ollut pelkkää hilpeää fantasiaa, vaan siinä oli myös mieleenjääviä henkilöitä - jos Hopeahaukkaa, Kultapuumaa ja muita eläimiä voi sanoa henkilöiksi - ja välillä tunteisiin vetoavaa kerrontaa sekä hyvin koskettava loppu.

Minusta on hienoa, että kirjan omapäiset, teeskentelemättömät, omilla aivoillaan ajattelevat, "tuhmat", hyväsydämiset, aktiiviset ja rohkeat sankarit olivat tyttöjä, näinkin varhaisessa kirjassa. Tyttöjen äiti taas oli hyvin kaunis, mutta eteerinen ja henkisesti täysin poissaoleva ihminen, joka ei tehnyt kirjassa mitään järkevää ja lähinnä paheksui koko ajan tyttöjensä toimia. Toivottavasti Linklaterin tarkoituksena oli sanoa, että tytöistä tulee tuollaisia naisia, jos he yrittävät vain koko ajan olla kilttejä ja hiljaisia ja miellyttää aikuisia, eikä sanoa että kaikkien tyttöjen kohtalona on äidin henkilöimä naiseus. Toinen kirjan suuremmassa roolissa oleva naishahmo oli tyttöjen kotiopettaja neiti Serendip, joka saattoi pienestäkin yllytyksestä ladella puolikin tuntia alkuperäiseen asiaan assosioituvaa asiaankuulumatonta kirjatietoa. Kyläläisten joukossa oli paljon muitakin mainioita hahmoja. Vaikka kirja ei tyttökirja olekaan, sen voi minusta sijoittaa voimauttavaan tyttökirjallisuuteen vaikkapa Lindgrenin Peppi Pitkätossun rinnalle.

Mutta aamulla heti aamiaisen jälkeen he olivat kovin suruissaan, kun isä suuteli heitä jäähyväisiksi, sillä he tiesivät, että hän olisi poissa pitkän aikaa. Koko sen päivän he istuivat aivan hiljaa tekemättä yhtään mitään, hyvää tai pahaa. Ja heidän äitinsä oli sitä mieltä, että he tosiaan käyttäytyivät oikein hyvin. (11)

Kirja oli minusta myös puheenvuoro yleensä eläinten oikeuksien puolesta ja erityisesti niiden vangitsemista vastaan. Lukija joutuu kokemaan eläinten vangitsemisen ja niiden elämän rajoittamisen ihmisten näkökulmasta Dinahin ja Dorindan joutuessa kenguruina kaltereiden taakse, ja myös sen, miltä tuntuu kun ei ole vapautta päättää mistään omassa elämässä, vaikka perustarpeista pidettäisiinkin huolta. Myös Kultapuuman ja Hopeahaukan kaipuu vapauteen olivat hyvin mieleenjääviä, vaikka toiset eläimet viihtyivätkin eläintarhassa. Puuma ja Haukka toimivat ja ajattelivat kirjassa myös eläinten tavoin eivätkä tuntuneet eläinhahmoisilta ihmisiltä kuten saduissa usein.

"On hyvin rehellistä, että tunnustatte niin alhaisen syntyperänne [ihmisolentoina]", sanoi Hopeahaukka.
          "Alhaisen syntyperän?" sanoi Dinah. "En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että se on alhainen. Halveksitteko te ihmisolentoja?"
          "No niin", virkkoi Haukka, "voitte tuskin odottaa minun juuri ihailevankaan niitä. ... He koettivat suorittaa jos jotakin, mutta he eivät pystyneet tekemään mitään oikein kunnollisesti. He saattoivat nähdä vähän, kuulla vähän, juosta vähän, uida vähän, mutta mitään he eivät osanneet oikein hyvin."
         "Minä pidän ihmisolennoista", sanoi Puuma. "Minä pidän heidän äänensä soinnista ja siitä, millä tavalla he osaavat nauraa ja näyttää surullisilta." ... "Olin hyvin typerä. En käsittänyt, että ihmisolennot saattavat olla petollisia." (84, 85)

Takakannen mukaan Linklater oli tunnettu skotlantilainen satiirikko, ja kirjan verraton huumori ja symbolistinen viisaus hankkivat sille piankin ystäviä kaikista ikäluokista ja kaikkialta maailmasta. Suomessa "Kuussa tuulee" julkaistiin ensi kertaa 1947 ja siitä tuli aikansa suursuosikkeja. Ihmetyttää, miksi en ole koskaan ennen edes kuullut tästä klassikkokirjasta. Kirjassa on mielenkiintoista myös se, että se on julkaistu Wsoyn Kolibri-sarjassa, jonka muita kirjoja ovat mm. Kafkan Oikeusjuttu, Hermann Hessen Arosusi, Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys ja Tolstoin Anna Karenina. Kirja on siis hyvässä ja yllättävässä seurassa, ja sen on ajateltu olevan myös aikuisia kiinnostava kirja.

Muita positiivisia kirjoituksia: Jokken kirjanurkka, Mette, Bookcrossing (eräässä kommentissa pitkä hyvä arvio). Olutkoiran blogissa on kirjoitus Linklaterin toisesta kirjasta Poet's Pub.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1940-luku.

Erik Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944). WSOY, Kolibri-sarja nro 33. Suomennos: S.-L. Norko-Turja. 346 sivua.

Hannu Mäkelä: Herra Huu, 1974

Muumi-kirjojen lisäksi Herra Huu on toinen suomalainen lastenkirjaklassikko, jota en ole syystä tai toisesta lukenut lapsena, joten nyt oli korkea aika tutustua siihen, varsinkaan kun en ole muistaakseni lukenut mitään muitakaan Hannu Mäkelän kirjoja.

Minulla oli jostain syystä ennakkoluuloja tätä kirjaa kohtaan, mutta kun aloin lukea tätä, ne karisivat pois ja huomasin pitäväni erittäin pienikokoisesta ja tahtomattaan sympaattisesta herra Huusta, joka pitää elämäntehtävänään lasten pelottelemista öisin, vaikkei varsinaisesti tästä työstä nautikaan eikä loppujen lopuksi ole kovin pelottava, ainakaan topakoiden nykylasten kuten kirjan Rimman ja Mikon mielestä. Herra Huu joutuu myös isoisältään perittyjen taikojen takia tai muista syistä poikkeuksellisiin ja joskus vaarallisiinkin tilanteisiin, esimerkiksi lihansyöjäkasvin kynsiin tai lehtiin tai jättikissan ruokalistalle, mutta selviää niistä myös taikojen avulla.

Näin aikuislukijana kirjassa oli parasta sen absurdit tilanteet ja huumori, joka syntyi paljolti siitä, että herra Huu on paljolti tynnyrissä (eli yksin isoisänsä kanssa pienessä mökissä metsän keskellä) kasvanut, ja muille tutut asiat, käsitteet ja toimintatavat, esimerkiksi saunominen, saippua, taksissa toimiminen oikealla tavalla tai kullan arvo, ovat hänelle aivan vieraita. Huumoria syntyy myös herra Huun minäkuvan ja todellisuuden ristiriitaisuudesta. Vaikka herra Huuta ei kirjassa otetakaan aivan vakavasti, kirjan henki on lempeä ja myötätuntoinen, ja aikuisenakin oli helppo samaistua tilanteisiin, joissa tuntee itsensä avuttomaksi eikä aivan ymmärrä tai tiedä mitä pitäisi tehdä, ja siihen ettei käsitys itsestä aina vastaa todellisuutta. Kirjaa koristavat Hannu Mäkelän naivistiset piirrokset. Kiva kirja, ei ihme että herra Huusta on tullut klassikko ja kirja on saanut myös jatko-osia.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1970-luku. Helmet-haaste 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

Hannu Mäkelä: Herra Huu, 1974. Otava. Kuvitus: Hannu Mäkelä. 119 sivua.

K. S. Stanislavski: Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa, 1966 (Mоя жизнь в искусстве, 1926)

Kaikki vähänkin enemmän teatterihistoriaan ja näyttämötaiteeseen tutustuneet tuntevat varmasti Konstantin Stanislavskin (1863-1938) nimen, ja muutkin, koska minusta myös esimerkiksi teatteriopiskelijoista kertovissa tv-sarjoissa ym. populaarikulttuurissa saatetaan puhua "Stanislavskin metodista". Hän perusti myös Moskovan Taiteellisen Teatterin. Olin itse törmännyt hänen nimeensä niin monta kertaa, että se alkoi tuntua jo legendaariselta, ja tämä eräänlainen elämäkerta kiinnosti.

Kirjan alkuperäinen nimi tarkoittaa "Elämäni taiteessa", ja kirja on nimenomaan sitä: Stanislavski kuvaa siinä kosketuksiaan teatteriin, näyttelemiseen, lavastukseen, ohjaamiseen ym. teatteritaiteeseen liittyviin asioihin lapsuudesta kirjoitushetkeen saakka, eli erilaisia esityksiä joihin hän oli tavalla tai toisella osallistunut - ei täysin kronologisesti, vaan saavuttamansa kehityksen mukaan. Stanislavski toimi esityksestä ja ajankohdasta riippuen esimerkiksi näyttelijänä, ohjaajana tai teatterinjohtajana, mutta hän näki teatteriesityksen kokonaistaideteoksena, jonka jokaisen osan pitäisi olla täydellinen ja toimia esityksen viestin välittymiseksi. Hän halusi myös, että sekä näyttelijät että katsojat kunnioittavat ja arvostavat teatteria ja sen tekemistä.

Vaikka Stanislavskin rikkaassa lapsuudenkodissa harrastettiin näyttelemistä, tämä ei kuitenkaan selitä hänen täydellistä antautumistaan teatterille ja näyttelemiselle ja ehdottomuuttaan roolin esittämisen täydellistämisessä koko elämänsä ajan. Yhä uudelleen hän kertoo kirjassa pettyneensä itseensä, näyttelemiseensä ja tuloksiinsa huolimatta siitä, että ajattelee aina välillä löytäneensä hyvän näyttelemisen salaisuuden. Hän ei missään vaiheessa päästä itseään helpolla eikä myöskään anna muiden ylistyksen vakuuttaa itseään, vaan pyrkii aina parempaan, minkä tuloksena Stanislavskin metodi sitten vihdoin kehittyi. Tästä metodista kirjassa ei kuitenkaan kerrota, vain yrityksistä ja erehdyksistä, jonka tuloksena Stanislavski sitten onnistui kehittämään metodinsa.

Kirjassa ei kerrota juuri ollenkaan Stanislavskin henkilökohtaisesta elämästä - esimerkiksi naimisiinmeno toisen näyttelijän kanssa kerrotaan melkein huomaamatta muistaakseni vain yhdessä lyhyessä lauseessa. Hän kertoo elämästään vain niiltä osilta, missä se liittyy teatteriin, esimerkiksi kanssakäymisestä Anton Tsehovin ja muiden näytelmäkirjailijoiden ja teatterin eri ammattilaisten kanssa. Venäjän vallankumous vaikutti teatteriin niin, että kaikki köyhätkin ihmiset pääsivät katsomaan näytelmiä, aluksi muistaakseni täysin ilmaiseksi. Joskus Stanislavski kertoo ohjausratkaisuistaan eri näytelmissä tai analysoi jotakin näytelmää, ja näitä kohtia olisi saanut olla enemmänkin.

Tätä muistelmateosta kutsutaan takakannen mukaan länsimaissa "teatteritaiteen raamatuksi". Näyttelijät löytäisivät siitä varmasti paljon kiinnostavaa, koska he ovat itse joutuneet ratkomaan työssään samanlaisia ongelmia, mutta näin tavallisena pulliaisena kaikki teatterijutut eivät aina jaksaneet kiinnostaa, varsinkin kun tunnistin vain harvoja kirjassa mainittuja nimiä. Toisaalta Stanislavskin kirjoitustapa oli niin sujuva ja kirja niin rehellinen, että kirjan lukeminen loppuun ei kuitenkaan tuottanut vaikeuksia. Eino Westerlundin käännös oli mielestäni oikein hyvä, paitsi että siinä käytettiin jatkuvasti sanoja "koristelu" ja "teatterikoristeet", kun tarkoitettiin ehkä lavasteita (vaikka kirjassa puhuttiin kyllä myös "lavastuksesta").

Lainaan tässä pitkän kappaleen Stanislavskin nuoruusvuosilta, koska sen kuvaama elämä on nykynäkökulmasta niin erikoista.

Kaikkien yksimielisestä pyynnöstä isä päätti, että saisimme samalle paikalle uuden rakennuksen ja siihen suuren salin, jossa tarpeen tullen voisimme esittää kotinäytäntöjä. Luulen isän päätökseen vaikuttaneen hänen ainaisen huolenpitonsa siitä, että lapset pysyisivät lähempänä kotia, ja tästä syystä hän oli valmis noudattamaan pyyntöämme ja mukautumaan nuorten elämään ja tarpeisiin. Sanon vielä, että vanhempieni tällaisen menettelyn takia koko talomme usein kuvasti siinä sattuneita tapahtumia. Niinpä isäni, joka oli tunnettu hyväntekijä, rakennutti sairaalan talonpojille. Vanhin sisareni rakastui erääseen tämän sairaalan lääkäriin, ja koko talo rupesi innokkaasti harrastamaan lääketiedettä. Sinne tulvi potilaita joka taholta. Kaupungista saapui lääkäreitä, serkkuni tovereita. Heidän joukossaan oli draamataiteen harrastajia. Me järjestimme kotinäytännön. Kaikki muuttuivat amatöörinäyttelijöiksi. Pian toinen sisaristani mieltyi naapuriimme, nuoreen saksalaiseen liikemieheen. Koko talo alkoi puhua saksaa ja täyttyi ulkomaalaisista. Harrastettiin ratsastusta, kilpa-ajoja ja kaikenlaista muuta urheilua. Me nuoret miehet koetimme pukeutua eurooppalaisesti, ja kuka vain kykeni, kasvatti itselleen poskiparran ja kampasi tukkansa muodin mukaisesti. Mutta äkkiä muuan veljistäni rakastui tavalliseen venäläiseen kauppiaantyttäreen, jonka isä kulki kauhtanassa ja pitkissä venäläisissä saappaissa - ja silloin koko talon elämä yksinkertaistui. Pöydällä oli aina samovaari, kaikki joivat teetä, kävivät kirkossa, järjestivät juhlallisia jumalanpalveluksia, kutsuivat niihin parhaan kirkkokuoron, ja laulajat messusivat. Näihin aikoihin taas kolmas sisareni rakastui polkupyöräilijään, ja me kaikki vedimme villasukat ja polvihousut jalkaamme ja ostimme polkupyörän; ajoimme ensin kolmipyöräisillä ja sitten kaksipyöräisillä. Ja vihdoin neljäs sisareni rakastui oopperalaulajaan - ja koko talo rupesi laulamaan. Useat kuuluisat venäläiset laulajat - Sobinov, Sekar-Rozanski, Olenin - vierailivat tuon tuostakin luonamme, varsinkin maatilallamme. He lauloivat sisällä ja he lauloivat metsässä; päivisin romansseja, öisin serenadeja. Lauloivat veneessä ja lauloivat uimahuoneessa. Joka päivä kello viisi, ennen päivällistä, laulajat kokoontuivat sinne. He järjestyivät riviin uimahuoneen katolle ja muodostivat kvartetin. Ennen loppusäveltä kaikki syöksyivät päistikkaa katolta jokeen, sukelsivat ja taas nousivat pinnalle ja lopettivat laulunsa korkeimpaan säveleen. Se, joka ensimmäisenä ehti lopettaa laulun, oli voittaja. (s. 45-47)

Sadan vuoden lukuhaaste: 1920-luku. Helmet-haaste 29. Kirjassa on minäkertoja, 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole, 40. Kirjassa hylätään jotain (toimimattomia näyttelemistapoja kerta toisensa jälkeen), tai 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

K. S. Stanislavski: Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa, 1966, toinen painos (Mоя жизнь в искусстве, 1926). WSOY Taskutieto. Suomennos: Eino Westerlund. 451 sivua.

Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity, 1953, elokuva)

Ajattelin kirjoittaa vaihteeksi elokuvasta, koska tämä leffa oli niin positiivinen yllätys. En odottanut pitäväni tästä: nimi - melodramaattinen, dvd:n kansikuva - yltiöromanttista höttöä, Pearl Harbor - sotajutut eivät kiinnosta. Vastoin odotuksiani tämä Fred Zinnemannin ohjaama elokuva, joka perustuu James Jonesin samannimiseen vuoden 1951 romaaniin, oli tyylillä tehty ja hillityn jännitteinen, ja sen päähenkilöt olivat kiinnostavia, moniulotteisia ja heistä alkoi pitää. Myös naiset kuvattiin todellisina ihmisinä, joilla on historia, persoonallisuus, tunteet ja tahto. (Ja tuo kannen kuva saattoi 1950-luvulla olla melkoisen uskallettu, erikoinen ja radikaali, vaikka nykyään tällaiset kuvat liittää lähinnä Harlekiini-tyyppisiin kirjoihin.)

Tarina veti, ja filmi on mielestäni hyvinkin ansainnut kahdeksan Oscar-palkintoaan. Ja vaikka elokuva sijoittuukin Havaijille sotilaskasarmille (ja sotilaiden vapaiden aikana lähikaupunkiin) ja sotilasympäristö ja sen säännöt ovat tarinalle hyvin tärkeät, varsinaista sodankäyntiä eli hyökkäystä Pearl Harboriin kuvataan vasta aivan elokuvan loppupuolella, eli tämä ei ole mitenkään tyypillinen sotaelokuva, vaan paljon sitä enemmän ihmissuhdedraama.

Kannessa kuvattu Burt Lancasterin esittämä kersantti Warden on elokuvassa hyvin suuressa roolissa ja Prewittin ystävänä Maggiona tärkeässä sivuroolissa on Frank Sinatra, mutta minulle elokuvan päähenkilö oli sotamies Prewitt (Montgomery Clift), joka tulee elokuvan alussa kasarmille toisesta yksiköstä. Kasarmin kapteeni on töitä vieroksuva nyrkkeilyhullu, joka haluaa pakottaa taitavan torvensoittajan ja mestarinyrkkeilijä Prewittin nyrkkeilemään kasarminsa joukkueessa, mutta tämä ei tähän suostu, koska on päättänyt olla enää koskaan nyrkkeilemättä sen jälkeen kun on kehässä tarkoittamattaan sokaissut ystävänsä.

Kapteeni yrittää taivuttaa Prewittin nyrkkeilemään laittamalla käskyläisensä simputtamaan tätä ja tekemään tämän elämän mahdollisimman vaikeaksi: Prewitt laitetaan juoksemaan pitkiä matkoja keksityistä virheistä ja kampataan harjoituksissa sekä passitetaan siivoamaan vessaa, tiskaamaan, jynssäämään lattiaa, nyppimään rikkaruohoja ym. niin ettei hän pääse lepäämään juuri ollenkaan. Jos hän suostuisi nyrkkeilemään, hänen elämästään tulisi helppoa ja hän pääsisi soittamaan rakastamaansa torvea, mutta hän pitää päätöksensä ja on aivan uskomattoman kärsivällinen, koska kaikesta huolimatta hän rakastaa armeijaa, joka on hänelle kuin perhe. Silloinkin kun häntä provosoidaan, hän ei anna takaisin vaan antaa tämän mennä ohi ja siirtyy yleensä syrjään, jos se vain on mahdollista (aina ei ole).

Juuri tämän takia leffa oli mielestäni niin kiinnostava: hyvin harvassa elokuvassa, saati sitten sotilaista kertovassa, näkee tällaista mieshahmoa, jolla olisi mahdollisuus tulla suosituksi urheilusankariksi ja elää helppoa elämää, mutta joka ei halua tehdä tätä, koska ei halua vahingoittaa viattomia ihmisiä, ja on valmis pullistelematta kestämään paljon vaikeuksia päätöksensä takia. Prewitt on myös lojaali ystävälleen ja puolustaa tätä.

Elokuvassa armeija esitetään pohjimmiltaan oikeudenmukaisena (jonkin harhautuneen kunniakoodin takia Prewitt ja Maggio eivät valita ylemmilleen huonosta kohtelusta, vaikka tämä olisi mahdollista, joten nämä eivät voi vaikuttaa asiaan), mikä ei ehkä myöhemmin, Vietnamin sodan jälkeen, ollut enää mahdollista.

A. A. Milne: Punaisen talon arvoitus, 1995 (The Red House Mystery, 1922)

En ole varmastikaan ainoa, jolla on hyviä muistoja Nalle Puhista, ja kyllä, tämä on Nalle Puhin kirjoittajana tunnetun ja rakastetun englantilaisen kirjailijan dekkari. Kuten Milne sanoo mainiossa esipuheessaan dekkarien kirjoittamisesta, salapoliisiromaanit ovat hänen intohimonsa. Hänellä on myös vakaat käsitykset siitä, miten ne pitäisi kirjoittaa. Näitä hän avaa kirjoituksessaan hauskasti, ja kirjansa hän on kirjoittanut aika lailla näiden käsitysten mukaan. Suomentaja Risto Hannula sanoo, että Milnen salapoliisiromaania pidetään alan perusteoksissa yleensä itsestään selvänä klassikkona, mutta minä en kyllä ollut kuullut siitä ennen.

Mietin ensin, haluanko lukea tätä kirjaa, koska aikuisten dekkarit ja lastenkirjat eivät tuntuisi ensi katsomalta sopivan yhteen, mutta tämä salapoliisiromaani on leppeä, humoristinen ja hyväntuulinen. Sen sankari on vaeltajatyyppi Antony Gillingham, joka sattuu paikalle Mark Ablettin omistamaan punaiseen taloon juuri kun sieltä on löydetty 15 vuotta Australiassa viettänyt, samana päivänä paikalle saapunut huonomaineinen veli Robert ammuttuna. Juoneen liittyy myös Mark Ablettin sihteeri ja serkku Matthew Cayley. Koska talon isäntäkin on kadonnut ja talossa sattuu olemaan vieraana Antonyn ystävä Bill Beverley, Antony jää todistajana taloon kuolinsyyntutkimukseen asti ja alkaa selvittää murhaa ystävänsä Bill auliina Watsoninaan.

- Näetkö, Antony kysyi lopulta.

- Mitä?
- Aitaa tuolla toisella puolella.
- Mitä siitä?
- Se vain on aika hyödyllinen.
- Sanoi Sherlock Holmes arvoituksellisesti, Bill lisäsi. - Hetkeä myöhemmin hänen ystävänsä Watson paiskasi hänet lammikkoon.
Antony nauroi.
- Minä toimin hyvin mielelläni sherlockmaisesti, hän sanoi. - Olet aika epäreilu kun et lähde leikkiin mukaan.
- Miksi tuo aita on hyödyllinen, parahin Holmes, Bill kysyi tottelevaisesti. (149)

Juoni ei ollut uskottavin mahdollinen eikä kirja minusta loppujen lopuksi kovin mieleenjäävä. Oli tämä silti hauskaa luettavaa, koska siinä oli vähän samanlaista seikkailuhenkeä ja juonenkäänteitä kuin Viisikoissa sekä huumoria (A. A. Milne oli tunnettu myös pilalehti Punchin humoristina), ja päähenkilöt olivat sympaattisia.

Kannen postilaatikkokuva selittyy sillä, että kirjan tapahtumat saavat alkunsa Robertin kirjeestä Markille. Laatikossa on kuningatar Elisabetin nimikirjaimet, ja aloin miettiä, pitääkö Brittein saarilla nyt uusia kaikki valtion postilaatikot, kun hallitsija on kuningatar Elisabetin kuoleman jälkeen vaihtunut. Sain selville, että ei, mikä on ekologista, järkevää ja historiaa kunnioittavaa. Toimivia ja käyttökelpoisia postilaatikoita ei vaihdeta, vaan Brittein saarilta saattaa löytyä Elisabetin mukaan nimettyjen laatikkojen lisäksi vielä kahden kuningas Yrjön (George) aikaisia postilaatikkoja (vuodet 1910-1952), ja mahdollisesti jopa kuningatar Viktorian aikaisia laatikkoja (tieto täältä).

Edit 26.11.22.

A. A. Milne: Punaisen talon arvoitus, 1995 (1. painos 1973) (The Red House Mystery, 1922; toinen painos esipuheen kanssa 1949). WSOY, Sapo-sarja 154. Suomentaja: Risto Hannula. Kannen tekijä kirjastotarran alla. 209 sivua.

John Steinbeck: The Red Pony, 1994 (1938)

Olen joskus nuorena lukenut John Steinbeckin klassikkoromaanin Hiiriä ja ihmisiä, ja se on jäänyt mieleen vaikuttavana ja hyvin surullisena lukukokemuksena, ja muistaakseni pidin siitä. Tästä kirjasta en ollut ennen kuullut, vaikka tiedänkin monet Steinbeckin kirjat nimeltä, ja luulin sitä ohuutensa ja ulkoasunsa takia helppolukuiseksi, lyhennetyksi romaaniksi, mutta se olikin neljän alkuperäisessä muodossaan olevan novellin kokoelma. Niitä yhdistävät tapahtumapaikka ja henkilöt. Päähenkilö on 10-vuotias Jody, joka asuu Kalifornian Salinasissa (Steinbeckin syntymäkaupunki) syrjäisellä pienellä karjatilalla isänsä Carl Tiflinin, äitinsä ja tilan apumiehen Billy Buckin kanssa. Kirjan niminovellissa (tai ei, novellin nimi on The Gift, "Lahja", mutta juuri tässä novellissa kerrotaan punaisesta ponista) hän saa isältään omakseen ja ratsastukseen opetettavaksi halvalla ostetun sirkushevosen, jonka hän nimeää Gabilaniksi alueen vuorten mukaan, ja rakastaa tätä paljon.

Kirja oli minusta monella tavalla järkyttävä, vaikkei varmaan sillä tavalla kuin Steinbeck oli tarkoittanut. Useat kirjan ihmissuhteet (novelleissa oli yhteensä kuusi tärkeää henkilöä, joten ihmissuhteita ei ollut kovin paljon), varsinkin isän suhde Jodyyn, olivat tylyjä ja ankaria. Steinbeck mainitsee useammassakin kohdassa Carl Tiflinin olevan ankara kurinpitäjä, ja isä odottaa Jodyn tottelevan kyselemättä. Ensimmäisessä novellissa Jody on isänsä kotiin tullessa iloinen, kun tämän henki haisee brandyltä, koska isä saattoi juotuaan puhua hänelle ja jopa kertoa hänelle tarinoita nuoruudestaan (s. 6). Isä haluaa, että Jody kysyy häneltä luvan kaikkeen, mitä aikoo tehdä. Keittiössä työskentelevä ja ruokaa pöytään kantava äiti on Jodylle vähäpuheinen ja eleetön, ja hänen puheensa Jodylle on melkein pelkästään komentoja, kehotuksia ja moitteita, vaikka hän suhtautuukin Jodyyn lempeästi ja ymmärtäväisesti, kun tällä on todella vaikeaa. Inhimillisin henkilö kirjassa on kiltti, myötätuntoinen ja viisas Billy Buck, joka on myös loistava hevosmies ja puhuu ja selittää Jodylle asioita.

Jodystakaan ei voinut kirjassa todella pitää, koska vaikka hän oli tavallaan sympaattinen henkilö, hän suhtautui hevosia lukuun ottamatta eläimiin usein inhottavasti. Eläimiä pidettiin kirjassa monesti leikkikaluina ja kohteina, joihin voi purkaa pahaa oloa, niitä kohtaan ei tunnettu myötätuntoa. Hevosenkin totuttaminen ratsastajaan tuntui osaksi väkivaltaiselta. Kirjan esittelyssä sanotaan, että Jodyn viisaus ja ymmärrys lisääntyvät menetyksen myötä, mutta minusta Jody ei kirjassa muuttunut tai kehittynyt. Tai ensimmäisessä ja kolmannessa novellissa hän kyllä hoiti hevosenhoidon hyvin vastuullisesti ja suhtautui loppunovellissa isoisäänsä ymmärtäväisesti, mutta en nähnyt hänessä kuitenkaan muutosta kirjan kuluessa.

Kirjan asenteista kertoo myös se, että nuoruudessaan lännen valloittamisen sankariksi esitetty Jodyn isoisä kertoi neutraalin toteavasti tai jopa hyväksyvästi joukoista, jotka metsästivät intiaaneja, polttivat tiipiitä ja ampuivat lapsia (75). Kirjan maailmankuva oli Billy Buckin ja ehkä muistoissaan elävän isoisän hahmoja lukuun ottamatta hyvin hierarkkinen, karu ja masentava, eikä Steinbeck mielestäni ottanut tähän juurikaan etäisyyttä, hän oli kirjailijana hyvin neutraali. Tuntui myös, että Steinbeck teki juonenkehittelyssään hevostarinoista tarkoituksellisesti liian negatiivisia (näiden tarinoiden tragediat eivät olleet kovin todennäköisiä), niin että Jody joutuisi käymään läpi tosi vaikeita asioita.

Ensimmäisen novellin tärkeään juonenkäänteeseen liittyi se, että Gabilan-poni jäi ulos sateeseen Jodyn ollessa koulussa ja isän ja Billy Buckin poissa kotoa, ja ihmettelin miksei Jody pyytänyt kouluun lähtiessään kotona olevaa äitiään hakemaan Gabilania sateen sattuessa talliin tai miksei äiti tehnyt tätä oma-aloitteisesti. Oliko hevosten käsittely kategorisesti vain miesten tai poikien asia? Lisäksi kolmannessa tarinassa tapahtuu Jodyn elämään olennaisesti vaikuttava asia, mutta tästä ei puhuta neljännessä novellissa enää mitään.

Vaikken pitänyt kirjasta, sen kirjoitustyyli, kieli, tapahtumien vähäeleinen mutta havainnollinen esittämistapa ja luonnonkuvaukset olivat hienoja ja henkilöt mieleenjääviä ja uskottavan tuntuisia - Steinbeck oli taitava kirjoittaja.

Sheferijm kirjoittaa kirjasta filosofisesti ja ymmärtäväisesti, toisin kuin minä. Kuten hän sanoo, tämä ei ole nuoresta päähenkilöstään huolimatta lastenkirja. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Kirjapöllö (bloggauksen lopussa on hyviä kysymyksiä), Lukijatar ja Elina. Heidän lukemansa kirja ei kuitenkaan ollut sama kuin minun lukemani, koska he puhuvat vain kolmesta Jody-tarinasta (ehkä näitä Jody-novelleja on enemmänkin, mikä selittäisi oman painokseni neljännen tarinan irrallisuuden) ja lisäksi suomalaiseen painokseen sisältyvistä muista novelleista.

Edit 15.10.22.

John Steinbeck: The Red Pony, 1994 (1938). Neljä novellia (The Gift, The Great Mountains, The Promise, The Leader of the People). Mammoth. Kannen tekijä kirjastotarran alla. 85 sivua.