Dale Spender: Women of Ideas (And What Men Have Done to Them). From Aphra Behn to Adrienne Rich (1982)

Dale Spenderiin voi aina luottaa. Hänen kirjansa ovat kriittisiä, hauskoja, älykkäitä ja asiantuntevia, ja ne perustuvat laajaan tutkimukseen. Ne ovat myös puolueellisia, mutta hänen puolueellisuutensa perustuu faktoihin (hän ei mielestäni keksi asioita), hän tuo puolueellisuutensa selvästi esille sekä esittää syyt siihen - toisin kuin monet (mies)kirjoittajat. Lähes kaikki kommentoijat, varsinkin miehet, olivat kirjan kirjoitusaikaan asti etsineet aiemmista naisajattelijoista lähinnä vikoja, tulkinneet heidän ajatuksensa, tekonsa, ulkonäkönsä, aviosäätynsä ja perhetilanteensa mahdollisimman negatiivisesti sekä useimmiten kritisoineet tai vaienneet heidät kuoliaiksi. (Jos jälkimmäiset - ulkonäkö, aviosääty ja perhetilanne - eivät tunnu liittyvän ihmisen ajatusten arviointiin, eivät ne liitykään, mutta tämä ei silti ole estänyt mieskriitikkoja pitämästä näitä hyvinkin tärkeinä asioina naisista puhuttaessa.) Spender tekee kirjassaan päinvastoin. Hän jättää tietoisesti mainitsematta käsittelemiinsä naisiin mahdollisesti liittyvät negatiiviset seikat, koska näitä on käsitelty jo ihan tarpeeksi, ja tulkitsee heidän ajatuksensa ja tekonsa lähinnä positiivisesti.

Spender tuo kirjassaan esiin feministisiä naisajattelijoita, pääasiassa brittejä, 1600-luvun Aphra Behnistä 1900-luvun alun suffragetteihin ja johinkin suffragettien jälkeisiin naisiin 1950-1960-luvulle asti. Näin hän kirjoittaa historiaa uudelleen, koska vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta muuttamaan pyrkineitä naisia on kritisoitu omana aikanaan armotta ja pyritty sen jälkeen painamaan heidät unohduksiin. Tämän takia 1700-luvun hienoa Mary Wollstonecraftia pidetään vieläkin usein ensimmäisenä feministinä (jopa nykyfeministi Caroline Criado-Perez sanoo näin kirjassaan Do it like a woman), mutta tämä ei pidä paikkaansa: feministisiä ajattelijoita oli ennen Wollstonecraftia sekä jatkuvasti hänen jälkeensä.

Vaikka feministisiä ajattelijoita oli ollut jatkuvana ketjuna jo noin 300 vuoden ajan ennen Spenderiä, Spender ja muut ihmiset eivät tienneet useimmista heistä mitään. Varhaisten ajattelijoiden unohduksiin painamisen takia naisten oikeuksien puolustajat joutuivat aina aloittamaan alusta ja tekemään samat analyysit uudelleen, vaikka samanlaisia ajatuksia oli saatettu esittää jo sata tai parisataa vuotta ennen heitä, mikä hidasti naisliikettä ja hyödytti naisajattelijat näkymättömäksi tehnyttä patriarkaattia.

Spender esittää kirjassaan syitä unohdukseen, mutta ennen kaikkea hän nostaa esiin unohdettuja naisfilosofeja, naissosiologeja ja naistaloustieteilijöitä sekä näiden analyysejä naisista ja naisten asemasta. Jotkin heidän ajatuksensa tuntuvat nykyäänkin radikaaleilta. Ajatukset ovat kirjan tärkein osa; tämä ei ole varsinainen elämäkertakirja, koska Spender kertoo naisten elämästä useimmiten vain siinä määrin kuin tällä on merkitystä heidän ajatustensa kehittymiselle. Naisia on kymmeniä ja useimmat olivat minulle tuntemattomia, mutta esimerkiksi mainiot Elizabeth Cady Stantonin ja Susan B. Anthonyn toki tunsin jo ennestään.

Kuten nykyinenkin, myös varhaisempi naisliike ulottui kaikille naisten ja yleensä ihmisten elämän aloille: vaikka 1800-luvun ja 1900-luvun alun naisliike muistetaan vahvimmin pyrkimyksistä saada naisille äänioikeus, siinä oli kyse naisten oikeuksista paljon tätä laajemmin ja kokonaisvaltaisemmin.

Spender esittää kiinnostavan tulkinnan siitä, miksi militantit brittisuffragetit toimivat niin kuin toimivat: he pakottivat toiminnallaan miehet reagoimaan ja paljastamaan oikean karvansa. Suffragetit olivat myös väkivallattoman vastarinnan edelläkävijöitä. He vahingoittivat omaisuutta joskus hyvin rajuillakin tavoilla, mutta eivät koskaan ihmisiä.

Kirjan pääteesit ovat mielestäni nämä: 1) You're damn if you do, you're damn if you don't, so you may as well do. Jos naiset hyväksyivät miesten antaman kuvan itsestään koristeellisina, aivottomina ja avuttomina olentoina, tämä tarkoitti että heidän piti olla hiljaa kaikista tärkeistä asioista. Jos he osoittivat olevansa jotain muuta, toivat esiin omia ajatuksiaan ja omia tulkintojaan yhteiskunnasta ja esittivät vaatimuksia, heitä moitittiin ja heidät yritettiin hiljentää. Molemmat vaihtoehdot olivat huonoja, mutta jälkimmäinen oli kuitenkin paljon edellistä parempi. 2) Jos naiset eivät tee yhteistyötä patriarkaatin kanssa, se ei voi toimia tai jatkua. Patriarkaatin edellytys on se, että naiset eivät pistä hanttiin, että naiset hyväksyvät miesten virheelliset tulkinnat naisista. Kun tämä loppuu, patriarkaattikin loppuu. Vielä kirjan teema Dale Spenderin omin sanoin: The major theme of this book is that males have ordered and controlled knowledge in their own interest and that women's ways of classifying and analysing the world have been repeatedly erased (s. 787).

Kirja antoi minulle laajemman näkökulman anglosaksisten maiden historiaan ja länsimaiseen ajatteluun sekä entistäkin vahvemman tunteen siitä, että naisten historia on pitkä, rikas ja omaehtoinen, myös yhteiskunnallisen ja filosofisen ajattelun osalta.

 

Kirjan kannen kuvat kertovat naisliikkeen historiasta. Erään kirjassa esitellyn naisen, Frances Wrightin, kuva on Elizabeth Cady Stantonin, Susan B. Anthonyn, Matilda Joslyn Gagen ja Ida Husted Harperin kuusiosaisen teoksen History of Woman Suffrage (julkaisuvuodet 1881-1922) ensimmäisen osan alkulehdellä. Tämä naisliikkeen historiikki oli tärkeä suurteos, joka nosti esiin naisten oikeuksien puolesta taistelleita ja taistelevia naisia ja esti näin sen, ettei jälkipolville olisi jäänyt heistä mitään tietoa.

Brittiläiset suffragetit menivät vankilassa yleensä nälkälakkoon, minkä takia lääkärit pakkosyöttivät heitä väkivaltaisesti pitkällä letkulla kerta toisensa jälkeen, mutta tämäkään ei saanut suffragetteja lopettamaan nälkälakkoja (englanninkielinen artikkeli asiasta).

"Kissa ja hiiri" -lain oli tarkoitus tehdä nälkälakot tehottomiksi päästämällä nälkälakon heikentämät naiset vapaiksi siksi aikaa, että he vahvistuisivat tarpeeksi joutuakseen uudelleen vankilaan (julisteeseen liittyvissä tiedoissa Spenderin kirjassa oli mielestäni virhe), mutta tämäkään ei saanut englantilaisia suffragetteja luovuttamaan. WSPU on Women's Social and Political Union.

Dale Spender: Women of Ideas (And What Men Have Done to Them). From Aphra Behn to Adrienne Rich, 1983 (1982). Ark Paperbacks. 738 sivua + liite Life in Prison (otteet Sylvia Pankhurstin ja Antonia Raeburnin kirjoista, joissa kuvataan suffragettien vankilakokemuksia, 18 s.) + kronologinen luettelo kirjan naisista (2 s.) + lähdeluettelo (28 s.) + asiahakemisto (8 s.) + nimihakemisto (7 s.).

Jukka Rantala ym.: Näinkö historiaa opitaan? 2020

Kirjastossa osui silmiin historianopetusta käsittelevä kirja, joka tuntui selailtuna mielenkiintoiselta ja oli sitä myös luettuna. Kirjoittajat ovat historianopettajia ja/tai kasvatustieteen tutkijoita, joten he tietävät mistä puhuvat. He ovat myös jalkautuneet historiantunneille alakouluihin ja lukioihin havainnoimaan historianopetusta käytännössä.

Vaikutelma historianopetuksen käytännöistä oli pettymys. Kirjoittajat suhtautuvat historianopettajiin ja heidän työnsä vaikeuksiin ja vaatimuksiin ymmärtävästi, mutta kirjan yleisasenne on silti kriittinen ja siinä toivotaan vahvasti muutosta nykykäytäntöihin. Historianopetuksessa keskitytään Suomessa (ja esimerkiksi Yhdysvalloissa) lähes pääasiassa asiasisältöjen läpikäymiseen. Oppilaita ei kannusteta itsenäiseen lähteiden analysointiin ja niiden kriittiseen arviointiin eikä heiltä vaadita tätä, vaan sisällöt opetetaan lähinnä oppikirjojen mukaan. Suomalaiset oppikirjat ovat toki laadukkaita, mutta lähteet ovat niissä useimmiten mukana vain kuvittamassa sisältöjä, jos ollenkaan (110).

Historianopetuksessa sisällöt ovat tietysti myös tärkeitä, mutta nykyään sisältöopetus kahmaisee leijonanosan historianopetukseen käytetystä ajasta. Tämä ei ole välttämätöntä, koska opettajilla olisi opetussuunnitelman mukaan mahdollisuus käyttää halutessaan aikaa myös "historian tekstitaitojen" opettamiseen. Tätä usein käytettyä termiä ei määritellä kirjassa, mutta se tarkoittaa ilmeisesti sitä, että oppilas saa kyvyn arvioida kriittisesti historiallisia lähteitä, asettaa ne oikeaan kontekstiinsa, ymmärtää niiden suhde muihin aikakauden lähteisiin ja osata arvioida lähteiden todenperäisyyttä kirjoittajan (taiteilijan, puhujan) henkilöllisyyden, aseman ja motiivien perusteella ja ehkä huomioida myös lähteiden vastaanottajan vaikutus. Oppilaan pitäisi siis tiedostaa, että historiallinen tieto on aina tulkinnan tulosta, että samasta asiasta on usein erilaisia aikalaistulkintoja ja -käsityksiä (ja tietysti myös myöhempiä), että toiset lähteet ovat luotettavampia kuin toiset, ja osata arvioida eri lähteiden luotettavuutta.

Miksi taitopainotteisen opetuksen lisääminen olisi tärkeää? Siksi, että vaikka ihmiset saattavat elämässään selvitä hyvin ilman yksityiskohtaisia tietoja vaikkapa Ruotsin kuninkaista tai ensimmäisen maailmansodan kulusta, [o]n kuitenkin huomattavasti hankalampaa perustella, miten tulevaisuudessa pärjäisi ilman kykyä ajatella kriittisesti. Lähteiden antaman tiedon vertailu, niiden luotettavuuden arvioiminen ja taustalla olevien tarkoitusperien pohtiminen ovat taitoja, joita tarvitaan esimerkiksi erilaisten medioiden tuottaman informaation analysoinnissa (129). Olen aivan samaa mieltä: historia oli minusta koulussa tylsää eikä minulla ole järin yksityiskohtaista kuvaa historiallisista tapahtumista (yleiskuva historian kulusta toki on, ja tarvitsen sitä usein), mutta on erittäin tärkeää pystyä arvioimaan eri suunnista tarjotun tiedon oikeellisuutta ja todenpitävyyttä, koski tämä tieto sitten historiaa tai nykyisyyttä.

Historian tekstitaitojen opettaminen myös antaa toivoa ja kannustaa aktiiviseen kansalaisuuteen, koska se auttaa huomaamaan, että nykytilanne on seurausta aiemmin tehdyistä valinnoista. Jos historia ei vain tapahdu vaan ihmiset tekevät sen, myös tulevaisuuteen on mahdollista vaikuttaa (193). Tekstitaidot eivät kuitenkaan kehity itsestään muun opiskelun ohessa, vaan [k]riittinen ajattelu vaatii järjestelmällistä ja pitkäjänteistä harjoittelua aivan kuten mikä tahansa muukin taito (127).

Historian tekstitaitoja ja lähteiden kriittistä arviointia voidaan kirjoittajien mielestä opettaa myös nuorille oppilaille (esim. s. 120, 127) (ja jo sata vuotta sitten kirjoitetussa kirjassa ajateltiin lasten pystyvän mm. ajattelemaan kriittisesti).

Menetelmäopetus saattaa jopa tehostaa sisältöjen oppimista: lähdetyön lisääminen hyödyttäisi eniten heikkoja opiskelijoita. [Yhdysvaltalaisen tutkijan Abby] Reismanin mukaan tekstitaitoja tukeva historianopetus auttaisi vahvistamaan luku- ja kirjoitustaitoa mutta myös omaksumaan enemmän sisältöjä (120). Pelkkä sisältöjen läpikäynti tunneilla ei välttämättä riitä niiden oppimiseen, vaan syväoppimiseen tarvitaan informaation prosessointia. [T]ekstien kanssa toimineet omaksuivat [Abby Reismanin] tutkimusjakson aikana myös enemmän historian sisältöjä kuin vertailuryhmä, jonka saama opetus perustui opettajien luentoihin ja oppikirjoihin (172). Tässä yhteydessä voi myös muistuttaa, että se että tehtävä - usein samanlainen kuin perinteinen paperitehtävä - tehdään tietokoneella, ei itsessään tehosta oppimista.

Kirja on kirjoitettu kiinnostavasti ja helposti lähestyttävästi, ja se oli nopealukuinen. Kirjassa on viisi laajahkoa tehtäväesimerkkiä erityyppisiä lähteitä sisältävistä tekstitehtävistä (joihin kannen kuvat liittyvät), mutta nämä olivat minusta turhan rajoittuneita. Kaikki tehtävissä esiintyvät ihmiset ovat valkoisia miehiä (tai poikia), mikä vahvistaa käsitystä siitä, että historiaa tekevät valkoiset miehet tai että vain se, mitä valkoiset miehet tekevät, on tärkeää ja ”historiallista”. Tämä on ristiriitaista, koska kirjan tekstistä itsestään ei synny ollenkaan tällaista kuvaa ja kirjoittajien joukossa on myös ihmisiä, joiden nimi ei ole tyypillisen suomalainen.

Analysointitehtäviä olisi hyvin voinut tehdä myös vaikkapa feminismistä 1800-luvulla tai 1900-luvulla, tai 1950-1970-lukujen kansalaisoikeusliikkeestä USA:ssa. Tai esimerkiksi siitä, miten miehet perustelivat 1800-luvulla sitä, että naiset eivät saa opiskella tai äänestää (hedelmättömyys, kohtu surkastuu, aivot räjähtävät? okei, ehkä viimeistä ei väitetty, mutta se olisi hyvin sopinut muiden väitteiden joukkoon) ja naisten vasta-argumenteista tähän, tai siitä, miten 1800-luvulla perusteltiin ”tieteellisesti” sitä väitettä, että valkoiset ihmiset olisivat parempia kuin muunnäköiset ihmiset. Tai siitä, että englantilaiset nimittävät erästä 1800-luvun puolivälin aseellista yhteenottoa sepoykapinaksi, mutta intialaiset itse vapaustaisteluksi (tai joksikin vastaavaksi). Tästä kritiikistäni huolimatta kirja on hyvä, mutta minusta myös tuollaiset analyysitehtävät kuulostaisivat mielenkiintoisilta. Ja tarpeellisilta.

Edit 9.10.24 (korjattu epäselvä kohta ym.), 19.10.24 (lisätty sepoykapinakohta).

Jukka Rantala, Mikko Puustinen, Amna Khawaja, Marko van den Berg & Najat Ouakrim-Soivio: Näinkö historiaa opitaan? 2020. Gaudeamus. Kansi: Jussi Jääskeläinen. 204 tekstisivua + viitteet (7 sivua) + lähteet (15 sivua) + henkilö- ja asiasanahakemistot (5 sivua).

Georg Popp (toim.): Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä, 1960

Tämä kirja on eräänlainen elämäkertakirja, muttei mikään tyypillinen sellainen. Siinä esitellään 82 enemmän tai vähemmän tunnettua länsimaista miestä sekä kaksi naisnobelistia (Marie Curie ja Selma Lagerlöf): löytöretkeilijöitä, keksijöitä, luonnontieteilijöitä, lääkäreitä, ajattelijoita ja kasvattajia, kirjailijoita, säveltäjiä, maalareita, kuvanveistäjiä ja arkkitehtejä.

Jokaisen elämästä esitetään lyhyt dramatisoitu kohtaus, eräänlainen pienoisnovelli, joka kertoo tämän henkilön luonteesta ja ajattelusta. Valitut tapahtumat ovat joskus käänteentekeviä tai merkityksellisiä henkilön elämässä ja uralla, mutteivät läheskään aina - esimerkiksi Marie Curie kuvataan opiskeluaikansa alussa pesemässä pulloja Sorbonnen yliopistossa henkensä pitimiksi - mutta kuitenkin tunnesisällöltään merkittäviä. Kertomuksen jälkeen on lyhyt tiivistelmä henkilön elämänvaiheista.

Lähestymistapa on yleensä ottaen toimiva: on usein mielenkiintoisempaa lukea kohtaus elämästä kuin vain elämäkertatietoja, ja tarina antaa käsityksen henkilön luonteesta, häntä ympäröivistä ihmisistä sekä hänen aikakaudestaan ja elämäntavastaan. Tarinat ovat myös ihan hyvin kirjoitettuja. Mutta koska ne ovat melko lyhyitä (keskimäärin viisi sivua / henkilö), kirja alkaa loppupuolella jo tuntua hyppelehtivältä ja pinnalliselta. Henkilöt saattavat tarinoissa ajoittain ryhtyä myös kertaamaan ystävälleen elämänvaiheitaan ihan vain kirjan lukijan takia. Ja on tylsää lukea käytännöllisesti katsoen ainoastaan miehistä, ja vain länsimaisista sellaisista.

Kuinka vähätellä kaksinkertaista nobelistia

Ainoat kirjaan hyväksytyt naiset ovat siis Marie Curie ja Selma Lagerlöf. Ehkä Popp ajatteli, että häntä saatettaisiin syyttää puolueellisuudesta ja seksismistä, jos hän ei ottaisi mukaan sekä fysiikan että kemian Nobel-palkinnon voittanutta naista ja kirjallisuuden nobelistia. Hän onnistuu kuitenkin sananvalinnoillaan hienovaraisesti vähättelemään Marie Curien työtä tämän elämäkertatiedoissa:

Marie Slodowska [sic] syntyi vuonna 1867 Warsovassa. 24-vuotiaana hän pakeni kotimaastaan, sen jälkeen kun Venäjän poliisi uhkasi hänen henkeään. Pariisissa hän hankki niukan toimeentulonsa pesemällä pulloja Sorbonnen yliopistossa, ennen kuin saattoi aloittaa tieteelliset opintonsa. Hänen harvinainen lahjakkuutensa huomattiin pian. Marie oli vielä ylioppilas mennessään naimisiin fysiikan professori Curien kanssa. Hän suoritti loppututkintonsa, jonka jälkeen auttoi miestään tämän tutkimuksissa. 1903 heille myönnettiin yhteisesti Nobelin fysiikan palkinto.
        Se oli tunnustus radiumin ja poloniumin keksimisestä. Nämä aineet saivat kemiassa, fysiikassa ja lääketieteessä aikaan suorastaan vallankumouksen, jonka seurauksia ei kuten tunnettua vielä nykyisinkään voi arvioida. Marien aviomies kuoli vuonna 1906. Marie Curie jatkoi sen jälkeen yksin miehensä työtä suurella menestyksellä. 1911 myönnettiin Madame Curielle - kuten häntä nykyisin kutsutaan, myös kemian Nobelin-palkinto. On ainutkertainen tapaus, että nainen saa kaksi kertaa Nobelin palkinnon ja kummallakin kerralla eri tieteen alueelta.
        Kun Madame Curie vuonna 1934 sulki silmänsä, olivat myös hänen tyttärensä Irene ja tämän aviomies Joliot saaneet Nobelin palkinnon merkittävistä tieteellisistä ansioistaan. Esimerkillinen suoritus hengen historiassa, joka tuskin voi toistua.

Marie Curie siis auttoi miestään ja jatkoi tämän työtä Pierre Curien kuoltua. Hän oli siis lähinnä miehensä jatke, ei omilla ansioillaan merkittävä tutkija. Ja oli "ainutkertainen tapaus, että nainen sai kaksi kertaa Nobelin palkinnon". Tekstin kirjoitusaikaan se oli ainutkertainen tapaus kenelle tahansa, koska kukaan ei ollut vielä tuolloin tullut palkituksi kahta kertaa. Kirjoittajan oli hyvin vaikea myöntää, että nainen oli parempi kuin mies.

Isaac Asimovin kuvaus Marie Curiesta antaa tästä aivan toisenlaisen käsityksen (vaikkei hänen kirjansa muuten olekaan naisten juhlaa): She had, meanwhile, made an interesting discovery in connection with uranium minerals which she was investigating at Becquerel's suggestion. ... At this point Pierre Curie abandoned his own research and joined his wife as a willing and admiring assistant, remaining so for the final seven years of his life. (In doing this he judged rightly, for though he was an excellent scientist, she was an outstanding one, and undoubtedly the greatest woman scientist who ever lived.) (Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology, 1972?/1978, s. 537)

Poppin kirja on hyvä esimerkki siitä, että kannattaa suhtautua varovaisesti aiempina vuosikymmeninä kirjoitettuihin kuvauksiin merkittävistä naisista. Popp ei muuten mainitse myöskään sitä, että Marie Curien tyttären Irène Joliot-Curien aviomiehen nimi ei ollut Joliot, vaan Frédéric Joliot-Curie. Hän otti avioituessaan vaimonsa sukunimen, koska halusi Curien nimen säilyvän (Asimov, s. 674). Muistelen myös lukeneeni, että Nobel-komitea aikoi ensin jättää Marie Curien palkinnotta, koska tämä oli nainen, mutta Pierre Curie kieltäytyi vastaanottamasta palkintoa, jos sitä ei myönnettäisi myös Marie Curielle.

Edit 20.7.24 (jatkettu viimeistä kappaletta ym.).

Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä. Toimittanut Georg Popp avustajinaan Ellen Schöler, Ernst J. Görlich, Kurt Heinrich Heizmann, Berthold Lutz, Heinrich Pleticha ja Ronald Ross, 1960 (Die Grossen der Welt, ei alkuperäisteoksen julkaisuvuotta enkä löytänyt sitä netistäkään). WSOY. Suomentaja: Aarno Peromies. Ei kannen tekijän nimeä. 432 sivua. (Kirjassa ei sanota, kuka on kirjoittanut minkäkin tekstin tai mikä noiden Poppin avustajien rooli oli, jos Popp oli kirjoittanut kaikki tekstit.)

Ernst Lampén: Jäämeren hengessä, 1921

Tämä ehkä kirjojenvaihtohyllystä löydetty kirja on kirjoitettu aikana, jolloin Petsamo kuului Suomeen ja Suomen maa-alue ulottui siis Jäämerelle asti, ja otin sen luettavakseni, koska nuo seudut ovat minulle vieraita ja myös koska eräs vanhempi sukulaiseni oli syntynyt ja elänyt pikkulapsena Petsamossa (hänen muistojensa tai käsityksensä mukaan siellä syötiin vain lohta).

Kyllähän tämä kirja oli ihan sujuvasti kirjoitettu, se oli historiallisesta näkökulmasta suhteellisen mielenkiintoinen ja siinä oli myös joitakin kiinnostavia kuvauksia alueen luonnosta. Kirjan kirjoittaja alkoi kuitenkin tuntua todella ärsyttävältä setämieheltä, kun hän sanoi alkupuolella autonkuljettajastaan suunnilleen niin, että samoin kuin miehen vaimolleen, tämän pitäisi heti näyttää biilille, kuka johtaa, niin ettei tämä aiheuta myöhemmin ongelmia (30-31). Heh heh. Jäämerellekin päästään vasta kirjan puolivälissä, koska matka aloitetaan Rovaniemeltä ja edetään hitaasti Lapin läpi - siellä ei tuohon aikaan ollut paljonkaan teitä eikä myöskään matkailijoita.

Lampén myös käyttää suhteellisen paljon vanhahtavia sanankäänteitä ja erikoisempia sanoja, ja lisäksi hänen kirjoitustyylinsä on aika lyhytvirkkeistä ja töksähtelevää. Kirja on tästä huolimatta ihan helppolukuinen, mutta sen kieli ei ole kovin nautittavaa. Ja vaikka Lampén väittääkin eräässä kohdassa olevansa ennakkoluuloton ja avoin ihminen, hän suhtautuu selvästi myönteisemmin norjalaisiin kuin venäläisiin, eivätkä "lappalaistenkaan" eli saamelaisten kuvaukset ole kovin positiivisia (mutta eivät välttämättä suomalaistenkaan, Lampén ei vain ole järin positiivisesti kirjoittava ihminen).

Sitten niihin kiinnostaviin asioihin. Söimme lapsuudenkodissani aina joskus ruijanpallasta, ja tästä kirjasta selvisi, että se on 200-kiloiseksi(!) kasvava Jäämeren kampela, jonka kannat ovat nykyään romahtaneet (WWF:n mukaan ruijanpallas voi kasvaa jopa 300-kiloiseksi). Kirjassa on myös tällainen kuvaus kalastuksesta Jäämerellä: Ulkomaalaiset kalastelevat nykyään rantavesien ulkopuolella trawler-höyrylaivoista. Nämä harjoittavat kalastusta vetoverkoilla, ja on sellainen kalastus ylen tuottoisata ja - ylen tuhoisaa, sillä vetämällä verkkoja perässään hävittävät ne pohjakasviston, josta niin moni kala yksinomattain elää. (133) Troolarien tuhoisuus ja se, että pohjatroolarit jättävät merenpohjaan jälkeensä hävitetyn autiomaan, oli siis hyvin selvillä jo sata vuotta sitten, mutta tätä kalastusmuotoa on käytetty ja käytetään yhä edelleen (artikkeli Pohjatroolaus on suuri syy Itämeren ahdinkoon).

Petsamon väestö oli tuolloin suurimmaksi osaksi suomenkielistä (jos muistan kirjan tiedot oikein), samoin norjalaisen Finnmarkenin (205). Lampén puhuu kirjassa useammassakin kohdassa koulujen kielipolitiikasta ja on vahvasti sitä mieltä, että lasten olisi hyvin tärkeää saada opetusta äidinkielellään: Meidän ei siis tarvitse seurata ruotsalaisten ja norjalaisten inhoittavaa tapaa tyrkyttää kansakoulujen ja rippikoulujen avulla väestöön vierasta kieltä, vaan suomenkieli on koko [Petsamon] läänissä se kieli, jota kaikki taitavat ja joka on lähin sukulaiskieli kaikkien asukkaitten eri murteille. (156) Hän puhuu kauniisti oikeudesta omaan kieleen (206-211) ja pitää hyvin huonona sitä, että Ruotsissa ja Norjassa suomalaislapset joutuvat käymään koulua vieraalla kielellä. Hän sanoo, että Suomessa on tilanne aivan toinen: Kun toiskielisten siirtolaisten ryhmä on kasvanut kyllin suureksi, perustetaan heille omakielinen [ruotsin- tai venäjänkielinen] kansakoulu. Se lieneekin ainoa oikea, inhimillinen menettely (211). Eräässä kohdassa (161) hän kuitenkin kertoo kolmen saamelaispojan opettamisesta lukemaan, ilmeisesti suomenkielellä, eikä näe tässä mitään väärää. Nykyään tietää myös, että kokonaan vastoin tätä periaatetta saamen kieltä yritettiin suomalaiskouluissa aktiivisesti tukahduttaa (tosin ehkä tämän kirjan kirjoittamista myöhemmin).

Jäämeressä Kalastajasaarennon edustalla olevilla puuttomilla Heinäsaarilla oli ainakin kirjoittamisaikaan valtavasti lintuja, ja Heinäsaarilla on nykyäänkin luonnonsuojelualue: Nämä saaret ovat merilintujen paradiisi, jommoista toista tuskin on. Norjan lintuvuorille on tosin lintuyksilöitä kerääntynyt yhtä paljon, mutta ne ovat sullotut ahtaalle alalle, jonkun jyrkän kallioseinän rosoisille särmille ja hyllyille. Lintuvuorilla ovat lintulajit köyhemmät kuin täällä Heinäsaarilla. Sieltä puuttuu täydelleen kahlaajat. Lintuvuorilla vallitsevat ylivoimaisesti lokit, ruokit ja riskilät, Heinäsaarilla taas on näitten lisäksi lukemattomat parvet iloisia lunneja, inhoittavia räiskiä, kuikkia, haahkatelkkiä, alleja, sorsia y.m., y.m. (183)

Kirjassa on paljon kuvia, mutta minusta useimmat eivät olleet kovin kiinnostavia.

Ernst Lampén: Jäämeren hengessä, 1921. K. J. Gummerus Osakeyhtiö. 239 sivua.

Errata - historiaan piilotettuja virheitä, 1995 (Errata, A Book of Historical Errors, 1992)

Löysin kirpparilta kirjan, jonka idea on hauska: siinä on kaksitoista isokokoista ja yksityiskohtaista kuvaa, jotka esittelevät erilaisia kulttuureita ympäri maailmaa, ja kuvien yhteydessä kulttuurista kertova lyhyt kuvaus. Jokaisessa kuvassa on kymmenen virhettä, jotka pitää löytää historiantuntemuksen perusteella. Jotkin virheistä ovat helppoja, kuten kannen kuvan lenkkarit tai kirja atsteekkien torinäkymässä, jotkin taas melkoisen vaikeita. (Kannen kuva on laidoilta hieman sisäsivujen kuvaa pienempi, joten siitä ei löydy kymmentä virhettä, koska näkymästä on rajautunut pois vasemmalla olevan miehen viitassa oleva kirahvin kuva.)

Tehtävien ratkaisut on annettu kirjan lopussa, ja vastauksista saa lisää tietoa kyseisen kulttuurin käsityötaidoista, taiteesta, elinympäristöstä, eläimistöstä, rakennuksista ja elintavoista - hyvin pienellä tekstimäärällä on onnistuttu kuviin liitettynä välittämään suhteellisen paljon tietoa. Kirja on varmaan tarkoitettu koululaisille elävöittämään historianopiskelua ja aktivoimaan opittua, ja minusta se onnistuu siinä hyvin.

Kirjan kulttuurit: egyptiläiset, Australian aboriginaalit, zulut, siouxit, normannit, inuitit, atsteekit, viikingit, mogulit, minolaiset, kiinalaiset, inkat.

Edit 20.2.22.

Errata - historiaan piilotettuja virheitä, 1995 (Errata, A Book of Historical Errors, 1992). Kirjalito. Kuvitus: Hemesh Alles. Kirjoittanut A. J. Wood. Historian asiantuntija William Crouch. Suomentaja: Lauri Lehtinen. 31 sivua (ei sivunumeroita).

Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa, 2012

Tämän kirjan lähtökohta ja kirjoitustapakin on melko kyyninen: se, että ihmiset ovat aina huijanneet toisiaan ja valehdelleet toisilleen monilla eri tavoilla ja monista eri syistä. Turunen marssittaa väitteensä tueksi suuren osan esimerkkejä lähihistoriasta ja kaukaisemmasta menneisyydestä ryhmiteltyinä eri valehtelemistapoja käsitteleviin lukuihin, ja ei voi kieltääkään, etteikö valehtelu olisi yleinen, vaikkakin paheksuttu osa inhimillistä kanssakäymistä. Kirjassa ei käsitellä pelkästään sanallisia valheita, vaan myös erilaisia, joskus hyvin monimutkaisiakin huijauksia. Turunen esittää lyhyesti myös kiinnostavan teorian siitä, että valehtelu on tärkeä osa lapsen psyykkistä kehitystä ja että se auttaa pientä lasta eriytymään vanhemmistaan ja itsenäistymään (s. 17).

Kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 2005, ja vuoden 2012 painos on sen uudistettu laitos. Turunen sanoo esipuheessaan, että tällä aikavälillä valheita oli päästelty odotettua enemmän. Jos uudistettu laitos olisi julkaistu viime vuosina, hän olisi saanut kirjaansa tietysti valtavasti lisämateriaalia rapakon takaa.

[Lehtikeisari William Randolph] Hearst kokeili samaa temppua meksikolaisiin. Vuonna 1913 julkaistiin valokuva, jossa meksikolaiset lapset olivat vyötäisiään myöten vedessä kädet ylhäällä. Kuvatekstissä kerrottiin, että kuvan ottamisen jälkeen viranomaiset ampuivat lapset mereen. Myöhemmin paljastui, että kyseessä oli turistin ottama kuva kylpevistä lapsista Brittiläisessä Hondurasissa. (66)

Kirja oli kiinnostavaa luettavaa ja sai muistamaan esimerkiksi valvonnan merkityksen ja sen, että kaikkea ei kannata uskoa. Turunen kirjoittaa viihdyttävästi, sujuvasti ja hyvin helppolukuisesti, mutta toisaalta tämä tyyli tekee kirjasta aika pinnallisen, ja hän tuntuu vetävän melko paljon mutkia suoraksi. Hän esimerkiksi sanoo, että luonnossa yleensä vahvin ja väkivaltaisin voittaa (31), mikä ei pidä paikkaansa - tilanteesta ja lajista riippuen myös esimerkiksi älykkäin, arin tai taiteellisin voittaa. Kirjan loppuluku tasapainottaa muun teoksen kyynistä asennetta, koska siinä muistutetaan siitä, että valehtelu ei tee onnelliseksi ja että luottamus ihmisten välillä on tärkeää.

Tietokirjaan olisi kaivannut ehkä tarkempiakin lähdeviitteitä kuin vain yhdeksän sivun pituisen kirjaluettelon kirjan lopussa, ja kirjassa vilisi sen verran nimiä, että myös hakemisto olisi ollut hyvä olemassa.

Luru antaa kirjan sisällöstä enemmän esimerkkejä.

Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa, 2012 (uudistettu laitos vuonna 2005 julkaistusta kirjasta). Atena, atschi!-pokkari. Kansi: Ville Lähteenmäki, kuva: Corbis. 191 sivua.

Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset, 2016

Tämä tuberkuloosin historiaan liittyvä kirja kertoo vähän tunnetusta osasta Suomen historiaa, ja auttaa myös ymmärtämään, miten vaarallinen tauti ja yhteiskunnallisesti merkitsevä ongelma tuberkuloosi oli ennen rokotuksia ja tehokasta lääkehoitoa. Tämän on toki huomannut jo vanhoja kirjoja ja varsinkin elämäkertoja lukiessa, koska niissä tulee hyvin usein vastaan joku tuberkuloosiin eli keuhkotautiin kuollut ihminen (kirjallisuuden ystäville tuttu on esimerkiksi Saima Harmaja), mutta sairastuminen vaikutti ihmisten elämään monella muullakin tavalla. Tauti saattoi esimerkiksi uusiutua muodossa tai toisessa, jolloin parantolajaksot vaihtelivat normaalin elämän kanssa (aika hurja kuvaus kirjailija Anna Huvisen elämästä taudin kanssa tässä). Vielä 1930-luvulla keuhkotautiin sairastuneita oli maassa 45 000. Tautiin kuoli vuosittain 6 500 ihmistä, 16-50-vuotiaiden kuolemista 40 prosenttia aiheutui tuberkuloosista. (26) Tauti tappoi Suomessa 1800-luvun lopulla yhden ihmisen tunnissa (27). Vaikka tuberkuloosia ei Suomessa enää ole kovin paljon (ainakaan aktiivisena muotona), se on edelleen joissakin muissa osissa maailmaa ongelmallinen tauti.

Tuberkuloosista johtui myös se, että vastasyntyneet lapset saatettiin Suomessa ottaa pois äidiltä heti synnytyksen jälkeen ja viedä Joulumerkkikotiin hoitoon enimmillään jopa kolmeksi vuodeksi ilman että äiti oli saanut edes koskea lapseen; vanhemmat saivat käydä katsomassa lastaan vain lasin takaa. (Yhdestä tällaisesta tapauksesta kertoo kätilö Anna Luoto kirjassaan.) Käytäntö tuntuu rajulta, mutta näin tehtiin sen takia, että kun keuhkotautiin sairastuneiden ennuste oli yleensäkin huono, pikkulapsilla tauti merkitsi lähes varmaa kuolemaa. Vuoren kirja kertoo näistä lapsista, heidän perheistään, Joulumerkkikodeista (nimi tuli siitä, että toiminnan rahoittamiseksi mm. myytiin jouluisin postimerkkejä) ja jonkin verran myös tuberkuloosiparantoloista ja tuberkuloosin hoidosta yleensä. Kirja ei ole synkkä, vaikka aihe onkin vakava - vastasyntyneiden Joulumerkkikotihoidon tarkoituksena oli kuitenkin pelastaa lasten henget, ja joskus kirjassa on myös hauskoja yksityiskohtia.

Kirjan alussa on hyvä tietopaketti tuberkuloosista ennen ja nykyään. Vuori kuljettaa tekstin lomassa haastattelemiensa Joulumerkkikodeissa olleiden ihmisten tarinoita, mikä lisää tekstin kiinnostavuutta. Nyt aikuiset lapset pohtivat tämän kokemuksen vaikutusta elämäänsä, ja ajatukset siitä ovat hyvin erilaisia - jotkut pitävät Joulumerkkikodissa oloa hyvänä asiana, jotkut taas katsovat sen vaikuttaneen elämäänsä negatiivisesti. Lukijana tuli kuitenkin mieleen, että lasten elämään vaikuttivat Joulumerkkikodissa olon lisäksi paljon myös perheiden suhtautuminen asiaan ja perheolot muutenkin; joidenkin lasten perheissä oli esimerkiksi alkoholismia. Hoito Joulumerkkikodeissa vaikuttaa olleen ajan hoitokäsitysten mukaan hyvää ja hoitajat tuntuvat välittäneen lapsista aidosti.

Kirjan teksti on sujuvaa, ja alussa kirja tuntui oikein mielenkiintoiselta, mutta sitä olisi näin vain yleisesti asiasta kiinnostuneen lukijan kannalta voinut mielestäni lyhentää puolella. Koska asiasta ei kuitenkaan ole paljon tietoa tai tutkimuksia, on hyvä, että Vuori on käsitellyt aihettaan monipuolisesti, perinpohjaisesti ja laajasti ja näin avannut uuden näkökulman Suomen historiaan. Kirjassa on runsaasti kuvia.

Muita kirjoituksia täällä: Kirjavinkit, Evarian kirjahylly ja Tuhat elämää. Ilta-Sanomissa on laaja artikkeli kirjasta ja yleensä tuberkuloosista. Aiemmin lukemani Tracy Kidderin kirja Mountains Beyond Mountains kertoo tuberkuloosista ja lääkäri Paul Farmerin työstä pääasiassa Haitissa, ja äskettäin lukemassani Malala Yousafzain kirjassa Meidän oli paettava (bloggaus seuraavana) yksi kirjan tytöistä käy läpi rankan tuberkuloosin lääkehoidon.

Carl Michael Bellman (1740-1795): Sarkastas juo (ote)

Sarkastas juo, kas, kalma hioo kalpaa,
kynnyksen luo hän jäi ja odottaa.
Pois pelko, hän vain nostaa haudan salpaa,
sulkee sen taas, ehkä vuodenkin taa.
Movitz, sinä kuolet, keuhkotauti voittaa!
                        Koetappa soittaa;
elämäsi kevättä kiitä ihanaa.

Keltaiset kasvot, ruusut poskipäissä,
lyttyynlyöty rinta, lavat latteat.
Anna käsi tänne! Kaikki suonet näissä
paisuksissa aivan, kylvynkosteat!
Suoni on jäykkä, käsi märkä hiestä!
                      Oleppas nyt miestä,
soita ja laula, kun sarkan kallistat.

Kuolethan! Taivas! - pelkään tuota yskää;
kolkosti soi, koko sisus kumajaa.
Valkea on kieli, säikky sydän jyskää!
Ytimet ja jänteet kuin sientä huokoisaa!
Hengitäppäs! Hiivatti tuota tomumajaa.
                        Sarkkani on vajaa.
Kippis! Hei! Ylistäppä viinin jumalaa.

Suomennos Aale Tynnin (kirjassa Tuhat laulujen vuotta, 1957, s. 239. Näin korona-aikana tartuntariski tuossa tilanteessa tuntuu hurjalta.)

Sarkka-sanan selitys täältä:

a) Suomen sanojen alkuperä, Etymologinen Sanakirja sarkka 'pikari, ryyppylasi', rinnakkaismuoto sarkku 'pikari, pieni mitta-astia' ven. Čárka `pikari, ryyppylasi; pieni mitta´, inkerin karjalassa tšarkka 'ryyppylasi, pikari', virossa sarka 'viinapikari, (viina)mitta'.

b) Nykysuomen sanakirja, sarkka, vars. ylät. tuoppi, kannu, haarikka. Hopeainen, lasinen, puinen s. S. viiniä, olutta. Yhdyssanoissa juomas.; hopea-, puus.; olut-, viinis.

Edit 2.8.21, 22.8.21, 12.9.21 (lisätty Bellmanin runo), 14.9.21.

Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset, 2016. Like. 248 sivua.

Helmi Krohn (toim.): Merkkimiestemme äitejä, 1937

Löysin kirjaston poistomyynnistä hyvin vähän houkuttelevan näköisen, tummakantisen ja ohuen kirjan. Sisältökään ei tuntunut hirveän kiinnostavalta, mutta ajattelin kuitenkin ostaa kirjan luettavakseni, koska vaikka "merkkimiehistä" yleensä löytyy tietoa, heidän äideistään ei niinkään.

Kirjan idea on ehkä ollut juuri tämä, vaikkei sitä suoraan sanotakaan: kerätä tietoa naisista, jotka ovat poikiensa kautta vaikuttaneet suomalaiseen kulttuuriin ja elämään, niin kauan kuin on vielä elossa ihmisiä, jotka muistavat heidät henkilökohtaisesti. Ei yhtään hassumpi ajatus. Toisena lausumattomana ajatuksena kirjassa on mielestäni se, että kotiympäristö ja äidit ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että heidän pojistaan on tullut "merkkimiehiä", ja ehkä pyrkimyksenä on näin ollut lisätä naisten arvostusta myös tällä tavalla.

Kuvanveistäjä Walter Runeberg esimerkiksi vastasi Helmi Krohnin pyydettyä häntä kertomaan jotain suuresta isästään Johan Ludvig Runebergistä, että "Minun äitini [Fredrika Runeberg] oli yhtä suuri ihminen, jollei suurempikin kuin minun isäni" (44). Toistuva teema kirjan luvuissa on myös se, miten äiti pitää perheen ruoassa ja vaatteissa, hoitaa kaiken ja rakastaa lapsiaan silloinkin, kun isä esimerkiksi kuolee tai sairastuu tai perhe köyhtyy muusta syystä. Kirjassa ihaillaan äitejä niin estottomasti, että sellaista ei nykykirjoista enää yleensä tapaa, mutta kyllä nämä naiset tuntuivatkin ihailtavilta.

Kirja oli yllättävän kiva ja kiinnostava, koska se avasi ikkunan suomalaiseen "tavalliseen" perhe-elämään 1700-luvun lopusta 1900-luvun alkuvuosiin luonnollisena ja normaalina asiana ja ainakin osaksi kokijoiden kertomana - yleensä tällaisesta voi lukea vain historioitsijoiden suodattamana, ja harvoin niinkään. Kirjoitin sanan "tavallinen" lainausmerkeissä, koska viisi kirjan kahdeksasta perheestä on enemmän tai vähemmän varakkaita säätyläisperheitä, eli kirjan perheet eivät edusta suurinta osaa kansasta, vaikka suomalaisia hekin tietysti olivat. Juhani Ahon äiti oli papin emäntä ja Aleksis Kiven ja Johannes Linnankosken äidit suomenkielisiä kansannaisia.

Kirjassa miellytti sen lämminhenkisyys, henkilökohtaisuus ja välittömyys: osa kirjan kirjoittajista on itse tuntenut naisen, josta kirjoittaa, ja rakastanut tätä ja ollut tälle läheinen. Ada Brandt esimerkiksi kirjoittaa Albert Edelfeltin äidistä, tädistään Alexandrasta, Juhani Ahon veli Pekka Aho äidistään Hanna Brofeldtistä, Johannes Linnankosken veli Erkki Peltonen äidistään Maria Peltosesta, ja Helmi Krohn isoäidistään Julie Krohnista, Julius Krohnin äidistä.

Kirja ei ole kuivaa elämäntapahtumien luettelointia, vaan enemmänkin vaikutelmia ihmisestä ja hänen luonteestaan. Mukana oli paljon pieniä kiinnostavia yksityiskohtia perhe-elämästä, naisten koulunkäynnistä ja esimerkiksi kirjojen lukemisesta ja siitä, miten ennen pidettiin hauskaa perhepiirissä. Kirjat olivat monelle kirjan naiselle tärkeitä, ja sivumennen kerrotaan myös Edelfeltien perheen vanhasta palvelijasta, Fredrika Snyggistä, joka oli lukenut tavattoman paljon, vaikk'ei hän ollut käynytkään koulua (85). Kunhan pääsee ensimmäisen kuuden todella ylevätyylisen sivun ohi, kirja on helppoa ja mukavaa luettavaa.

Kirjoitan tähän kohtia, joissa puhutaan naisten koulutuksesta, koska ne antavat käsityksen kirjan sisällöstä ja ovat minusta myös itsessään mielenkiintoisia. Tyttöjä koulutettiin ennenkin ainakin varakkaammissa perheissä, vaikkei toki kovin hyvin tai laajasti. Kahdessa luvussa kerrotaan siitä, että porvarisperheillä oli tapana lähettää tyttärensä Ruotsiin opiskelemaan, mikä oli minulle aivan uutta tietoa.

Porvariperheiden tyttärien koulusivistys oli siihen aikaan [1700-luvun lopulla] Pietarsaaressa hyvinkin huonolla kannalla. Opittuaan aakkoset jonkun "tädin" johdolla he saattoivat päästä kaupungin alkeiskouluun, jossa pojat ja tytöt kävivät yhdessä. Ne vanhemmat, joilla oli halua ja kykyä, opettivat itse lapsiaan kirjoittamaan ja laskemaan, mutta varakkaammat tavallisesti lähettivät tyttärensä joksikin vuodeksi Tukholmaan "pensioniin", ja tietenkin oleskelu Ruotsin pääkaupungissa oli nuorille sekä hyödyllinen että hauska. Heidän tietomääränsä karttui siellä suuresti, he oppivat ranskaa ja saksaa sekä hienoja käytöstapoja, vieläpä taiteellisia käsitöitäkin. Anna Marian täytyi [perheen vähävaraisuuden takia] kieltäytyä kaikesta tästä, mikä oli hänelle kovin ikävää senkin vuoksi, että hän olisi voinut Tukholmassa kehittää kaunista lauluääntään. (28-29, kyse on J. L. Runebergin äidistä Anna Maria Malmista).

Anna Maria Runebergin vanhin tytär Karolina pantiin kouluun vuonna 1817, jolloin isä oli koulumatrikkelin mukaan "hyvissä varoissa"; kolme vuotta myöhemmin, kun toinen tytär aloitti koulun, isä arvioitiin "köyhäksi" (33). Tytär kuitenkin laitettiin tällöinkin kouluun.

Ensimmäisellä opintiellä [Fredrika Runebergiä] ohjasi hänen vanhin veljensä, Karl, vaikka hänen opetustapansa olikin varsin omituinen ja ankara. Koko ensimmäisen vuoden Fredrika sai lukea paitsi raamatunhistoriaa ainoastaan saksan kielioppia. Vasta kun hän osasi kaikki säännöt ulkoa, hän sai ruveta lukemaan lukukirjaa. Ja ranskan kieltä hänelle opetettiin aivan samalla tavalla. ... Palattuaan kotiin [13-vuotiaana] Fredrika pantiin Salmbergin pensioniin, jossa hän sai oppia vieraita kieliä ja koruompelua. Kokonainen vuosi kului häneltä koruliinan ompelemiseen, mutta se etu hänellä oli tästä kouluajasta, että hän oppi hyvin vieraita kieliä ja saattoi myöhemmin, kun Runeberg toimitti sanomalehteä, auttaa häntä kääntämällä vieraista kielistä. (46-47)

[Naiset eivät Lauantai-seurassa] ottaneet osaa keskusteluihin, mutta hartaita kuuntelijoita he silti olivat, ja seurauksena oli sekin, että rouva Runeberg rupesi opiskelemaan suomea, lukien sanakirjan avulla Kalevalaa ja Kanteletarta. Mutta toiselta puolen hän monta kertaa kipeästi tunsi, miten takapajulla nainen oli tietojensa puolesta, vaikka hän itse olikin saanut oppia enemmän kuin naiset siihen aikaan yleensä. Naisten sivistyksen puutteellisuuden puolesta hän sitten läpi elämänsä taistelikin, tuoden esiin kirjoissaan silloisia kieroja oloja, jotka estivät naista vapaasti kehittymästä. (51-52)

Seitsemän vuoden vanhana [Sakari Topeliuksen äiti Sophie Calamnius] lähetettiin kouluun yhdessä vanhemman sisarensa Christinan kanssa, mutta siinä sivussa hänen piti auttaa mukana kaikissa taloushommissa. ... nuoret tytöt lähetettiin usein vuodeksi tai pariksi Tukholmaan. ... Oppiakseen hienompia tapoja hän läksi siis Tukholmaan ja oleskeli siellä kaksi vuotta.
    Tosin nuori tyttö kaipasi joskus vieraassa kaupungissa kotiaan ja totuttua ympäristöään, mutta toisaalta oleskelu pääkaupungissa oli hyvin kehittävä. Hänen näköpiirinsä laajeni, hän sai oppia ranskaa ja piirustusta, hän pääsi joskus oopperaan ja seurusteli tuttavien perheissä. (62-63) ... Syksyllä 1836 [Sophie Topelius] saattoi nuoren tyttärensä Tukholmaan, jotta tämä, samoin kuin äitikin aikoinaan, saisi siellä täydentää opintojaan. (72)

Tytär Alexandra oli harvinaisen lahjakas ja musikaalinen ja sai silloisen ajan oloihin nähden erittäin hyvän kasvatuksen. (80, Alexandra Edelfeltistä)

Suurella huolella [isä Friedrich Dannenberg] kasvatti myös tyttärestään taitavan pianonsoittajan.
    Musikaalisten taipumusten ohella oli luonto lahjoittanut nuorelle Julielle paljon muitakin lahjoja. Hän maalasi, hän sepitti runoja ja hänen oli helppo oppia vieraita kieliä. Paitsi äidinkieltään saksaa hän puhui ranskaa, englantia, italiankieltä ja venättä, osasipa vielä suomeakin ja jossakin määrin ruotsia. Luonteeltaan hän oli voimakas ja tarmokas, mitä hän kerran päätti, sen hän myös toteutti. Mutta kaikkia hänen ajatuksiaan ja tekojaan johti hänen kultainen sydämensä, jonka lämpöä ja rakkautta riitti jokaiselle, joka joutui hänen läheisyyteensä. (107-108, Julie Krohnista)

Pojan [Julius Krohnin] vaikutuksesta äiti itsekin alkoi toimia Viipurissa, jollei suorastaan suomalaisuuden, niin ainakin suomalaisen kansan hyväksi. Hän perusti näet kaupungin varattomille tytöille koulun, jossa he saivat maksuttomasti opetusta omalla äidinkielellään. Koulu, joka oli ensimmäinen suomalainen koulu Viipurissa, sijaitsi talossa, jonka Krohnit olivat ostaneet, ja opettajina oli seitsemän kaupungin nuorta naista, muun muassa perheen omat tyttäret. (111-112, Julie Krohnista)

Kirjan luvut:

O. T. Mäkikossa: Aleksis Kiven äiti Annastiina Hamberg
Zachris Schalin: J. L. Runebergin äiti Anna Maria Runeberg
Helmi Krohn: Walter Runebergin äiti Fredrika Runeberg
Fanny Hult: Sakari Topeliuksen äiti Sophie Topelius
Ada Brandt: Albert Edelfeltin äiti Alexandra Edelfelt
Pekka Aho: Juhani Ahon äiti Hanna Brofeldt
Erkki Peltonen: Johannes Linnankosken äiti Maria Peltonen
Helmi Krohn: Julius Krohnin äiti Julie Krohn

Helmi Krohn (toim.): Merkkimiestemme äitejä, 1937. Otava. 8 kuvaa. 114 sivua.

Theodore Roosevelt: Ett verksamt lif. Tankar i sociala frågor, 1906 (rauhannobelistit 1906)

Rauhannobelisteihin tutustumiseni on ollut pitkään tauolla. Tämäkin kirja oli kesken muutaman kuukauden, kunnes taas pääsin vauhtiin.

Sen jälkeen kun kirjoitin Theodore Rooseveltistä osaksi negatiivisesti toisen käden lähteiden perusteella, halusin antaa hänelle myös mahdollisuuden puhua omasta puolestaan, koska minulla oli hänestä kuitenkin jostain syystä positiivinen käsitys. Melkein toivon, etten olisi tehnyt niin, koska huh huh, millaista tekstiä tämä oli. Roosevelt vaikuttaa ensimmäisessä luvussa nimenomaan militaristiselta ja imperialistiselta, sellaiselta millaisena osa amerikkalaisista kritisoi häntä viime vuosisadan alussa. Eivätkö rauhan Nobel-palkinnosta päättäneet olleet lukeneet hänen kirjojaan, ennen kuin he antoivat hänelle rauhanpalkinnon Venäjän ja Japanin välisen sodan rauhanneuvotteluista?

Hän väittää Yhdysvaltain sotatoimia Kuubassa, Havaijilla, Puerto Ricossa ja Filippiineillä välttämättömiksi ja vastuullisiksi mm. käyttäen niitä vanhoja, tympeitä, eurosentrisiä ja tekopyhiä valloittajamaiden väitteitä, että "eivät nämä kansat osaisi kuitenkaan hallita itseään, ennen kuin me olemme sivistäneet heidät", ja suorapuheisemmin "jos me emme valtaisi näitä maita, jotkin muut maat kuitenkin tekisivät sen". Hän puolustaa myös Amerikan alkuperäisasukkaiden jyräämistä ja heidän maidensa valtausta: Heidän [intiaanien puolustajien] opetuksensa, käytäntöön sovellettuina, oikeuttaisivat meidät jättämään Arizonan apassit tuuliajolle tai tekisivät meille mahdottomaksi intiaanialueiden sivistämisen. Heidän mukaansa oli rikos, kun esi-isämme ottivat Yhdysvallat valtaansa ja tekivät itsestään täällä herroja. (14)

Mielenkiintoisinta näitä asioita käsittelevässä ensimmäisessä luvussa oli kuitenkin se, miten Roosevelt koko ajan haukkuu siinä rauhanpuolustajia pelkureiksi, arkajaloiksi ja humanitäärisyyden kaapuun piiloutuviksi raukoiksi, jotka haluavat vain helppoa ja mukavaa elämää. Tästä saa sellaisen positiivisen käsityksen, että näitä rauhanpuolustajia oli vuosisadan vaihteen Yhdysvalloissa melko paljon ja että he olivat myös varsin äänekkäitä, ja että kaikki amerikkalaiset eivät tosiaankaan olleet samaa mieltä intiaanien järjestelmällisestä alistamisesta ja heidän maidensa riistosta, vaan maassa oli myös intiaanien puolustajia.

Roosevelt käsittelee kirjassa valloituskysymysten lisäksi kotimaan sosiaalisia kysymyksiä ja myös poikien kasvatusta. Heikkoutta ja arastelua ei pidä suvaita, kaikkien (poikien) pitää urheilla innokkaasti (Roosevelt oli itse lapsena sairaalloinen, mutta tervehtyi aloitettuaan liikuntaharrastuksen, ja aikuisena hän oli todella tarmokas ja urheilullinen), sosialismi on huono asia, ihmisten pitää hallita itsensä, olla rohkeita ja elää puhtaasti ja terveesti. Hän on kuin sellaiset joistakin paljon myöhemmistäkin romaaneista tutut ankarat isät, jotka eivät hyväksy mitään muuta kuin oman käsityksensä elämästä, koska uskovat sen olevan ainoa oikea ja toimiva tapa elää.

Roosevelt puhuu kauniisti kansakoulunopettajien, eli lähinnä naisten, työstä: he ovat omistautuneet vähän arvostetulle ja rasittavalle muiden hyväksi tehtävälle työlleen, ja heidän olemustaan leimaa jalous, kuten myös naislääkäreiden ja -sairaanhoitajien olemusta (27). Rooseveltin mukaan isänmaan tulevaisuuden rakentamiselle mikään muu työ ei ole yhtä tärkeää kuin näiden kansakoulunopettajien työ, varsinkin kun varsinaisen työnsä lisäksi he tekevät myös vapaaehtoistyötä koulun ulkopuolella. Näillä opettajanaisilla on suuri vaikutus lasten luonteen hyvälle kehittymiselle ja lisäksi maahanmuuttajaperheiden lasten auttamiselle ja amerikkalaistamiselle.

Kummallisen miehisen logiikan mukaan Roosevelt ei missään kuitenkaan sano, että näiden ihanteellisten opettajanaisten, jotka vaikuttavat maan tulevaisuuteen paljon, pitäisi saada äänioikeus (ja samalla tietysti kaikkien muidenkin naisten); hän ei tässä sosiaalisia kysymyksiä käsittelevässä kirjassa edes mainitse naisten äänioikeuspyrkimyksiä. Hän ei myöskään sano, että naisopettajien varmaan edelleen paljon miehiä huonompaa palkkaa (1800-luvulla se saattoi muistaakseni olla vain puolet miesopettajien palkasta) pitäisi nostaa. Toisaalta hän kuitenkin mainitsee kirjassa myös naiset kohtalaisen usein, eli hänellä ei ole sellaista vuosikymmeniä myöhemmissäkin kirjoissa ärsyttävää kirjoitustapaa, jossa maailmasta puhutaan niin kuin siinä olisi vain miehiä.

Roosevelt ei siis enimmäkseen tehnyt kirjassa hyvää vaikutusta. Mutta. Huolimatta siitä, että oli itse rikkaasta perheestä, hän oli viettänyt paljon aikaa karjapaimenten ja monien muiden työläisten kanssa ja tuntui pitävän näistä aidosti ja arvostavan näitä. Hän tuntuu melko ennakkoluulottomalta eri kansanryhmien suhteen - hän kertoo esimerkiksi kirjassa nuoresta, reippaasta ja rohkeasta newyorkilaisesta juutalaismiehestä, jonka palkkasi poliisivoimiin ja josta tuli erinomainen poliisi - vaikka hänen suhtautumisensa afroamerikkalaisiin olikin kaksijakoista (Wikipedia). Vaikka ihmisten piti oppia auttamaan itseään, hänen mielestään varakkuus vaati myös vastuuta: rikkailla piti olla sosiaalista omaatuntoa ja halua käyttää rikkauksiaan muiden hyväksi; samoin koulutettujen piti käyttää taitojaan ja oppejaan auttaakseen muita. [Kyky auttaa itseään] voi kuitenkin, kuten mikä tahansa hyve, muuttua virheeksi, jos se viedään huippuunsa kylmäksi ylimielisyydeksi, kyvyttömyydeksi ymmärtää sitä että jopa vahvinkin voi joskus olla avun tarpeessa. Sen takia, jos ei muun takia, pitää vahvan iloisin mielin tarttua jokaiseen tilaisuuteen auttaa heikkoa. (24)

Yhdessä kirjan luvussa hän käsittelee työväen oloja, ja ilmeisesti ollessaan New Yorkin kuvernöörinä vuosisadan vaihteessa hän oli ajanut kaikille osavaltion (siis julkisen sektorin) työntekijöille läpi kahdeksan tunnin työpäivän ja suurimman kyseisestä työstä yleensä annettavan palkan, mikä tuntuu tuohon aikaan hyvin edistykselliseltä. ...huono työ on aina kallista. Parasta politiikkaa on siis maksaa kunnolla hyvästä, rehellisestä työstä, ja missä se on mahdollista, pysyttäytyä kahdeksan tunnin työpäivässä. (62) Roosevelt rakasti myös luontoa (ja taas ristiriitaisesti myös metsästystä), ja hänen aloitteestaan suojeltiin valtavia maa-alueita (tieto aiemmista kirjoista). Hän piti lukemisesta, hän luki kuulemma kirjan päivässä, ja julkaisi ilmeisesti itse 40 kirjaa. (Tutustuttuani kymmenkuntaan aikakauden kirjaan on alkanut kyllä vaikuttaa siltä, että 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa monet kirjat olivat paljon ohuempia kuin nykykirjat, tässäkin oli vain 86 sivua.) Eräässä kommentissa häntä sanottiin hyväksi isäksi.

Eli Rooseveltissa oli huonojen asioiden lisäksi myös monia asioita, joista voi pitää, mutta rauhannobelistiksi hän oli kuitenkin aivan väärä valinta. Ajankuvan kannalta tämä kirja oli ihan mielenkiintoista ja sujuvasti kirjoitettua luettavaa. Rooseveltin elämäkerran kommenteista saa käsityksen siitä, miten hänen elämäkertansa nykylukijat suhtautuvat Rooseveltiin.

Omistuskirjoitus: Till min son Jarl på hans 20de födelsedag. Felix H______

Kirjan luvut: Ett verksamt lif, Medborgerlig hjälpsamhet, Karaktär och framgång, Den amerikanske pojken, Löften och ordhållighet, Arbetarfrågan, Reformer genom socialt arbete, Studenten och samhället.

Lisäys 11.3.21.

Theodore Roosevelt: Ett verksamt lif. Tankar i sociala frågor, 1906 (ei alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta). Hugo Gebers förlag. Käännös ruotsiksi: Cecilia Milow. 86 sivua.

Maiju Gebhard: Iloa illanviettoihin, 1940 (kolme näytelmää)

Maiju Gebhard (1896-1986) tunnetaan parhaiten varmaan meidän kaikkien (ainakin Suomessa asuvien) elämää sulostuttavan astiankuivauskaapin keksijänä. Ammatiltaan hän oli kotitalousopettaja, johti myöhemmin Työtehoseuran tutkimus-, koulutus- ja valistustoimintaa ja oli mukana kirjoittamassa useita taloudenpitoon ja kotitöihin liittyviä tietokirjoja, esimerkiksi Pienviljelijäemännän kotitalousoppaan ja Pienviljelijäemännän keittokirjan.

Vähemmän tunnettu puoli hänessä on, että hän on kirjoittanut myös näytelmiä. Tämä selvisi minulle viime vuonna, ja uteliaisuuteni heräsi. Tässä kolmen lyhyehkön teoksen kokoelmassa on näytelmät Ennen kuulutusten ottoa (31 s), Emännän radio (13 s) ja Pienviljelijänaisten voimisteluesitys (10 s) - liikutaan siis samassa aihepiirissä kuin tietokirjoissakin. Gebhardin näytelmät eivät ole kirjallisuuden merkkiteoksia, mutta niiden tavoite onkin aivan toinen, ja kulttuurihistoriallisesti ja Suomen historian kannalta ne ovat mielenkiintoisia. Ja lisäksi ne ovat hauskaa luettavaa.

Ensimmäisessä Ennen kuulutusten ottoa -näytelmässä kaksi leppoisaa vanhahkoa isäntää, Mäki ja Keto, odottavat maalaispaikkakunnan kansanhuoltolautakunnan vastaanottohuoneessa kihlapareja, joiden täytyy saada lautakunnasta lupalippu kuulutuksen ottoa eli naimisiin menemistä varten. Lupalipun saa vain jos sekä sulhanen että morsian vastaavat oikein omaan taloudenpitoa koskevaan kysymykseensä. Jos ensimmäiseen valtion eli kansanhuoltoministeriön lähettämään kysymykseen vastaaminen ei onnistu, saa kokeilla toista, ja jos siihenkään ei osaa vastata, saa kirjalistan ja opiskeltuaan voi tulla yrittämään uudelleen. Testi on määrätty sen takia, että on saatu huonoja kokemuksia siitä, miten huithapelit, taitamattomat puolisot ovat saattaneet talot vasaran alle tai muuten turmioon.

Kansanhuoltolautakunnista olen kuullut ennenkin, mutten tällaisista testeistä. Ei kai sellaisia voinut todella olla olemassa? Näytelmän kysymykset eivät ole mitenkään helppoja, vai osaisitteko vastata tällaiseen morsiamelle annettuun kysymykseen: Minkälaista kivennäissekoitusta silloin on paras käyttää karjalle, kun ei saada rehufosfaatteja? Näytelmän koppava kaupunkilaismorsian ei osannut, ja hän lähti niskojaan nakellen takaisin kaupunkiin toisen sulhasensa luo. Toiselle pariskunnalle, koko ikänsä maalla asuneille morsiamelle ja sulhaselle kysymykset taas olivat aivan helppoja, ja vanhempi käsityöläispariskunta, räätäli ja hieroja, onnistui myös saamaan luvan, vaikka morsian erehtyikin ensimmäisessä kysymyksessä.

Nyt minäkin sitten tiedän, että emakon maito on rasvaisempaa kuin lehmän (ja miten pikkupossua tulisi siis hoitaa), ja myös sen, että vaikka ennen sanottiin, että lasta ei sovi viedä ulos, ennen kuin sillä on hampaita, eli esimerkiksi syyslapset vasta kevään lopulla, niin nykytiedon mukaan lapset on vietävä raittiiseen ilmaan jo vallan pienenä korissaan nukkumaan. Ja myös sen, miten ne rehufosfaatit tulisi korvata. Näytelmän idea on siis se, että hauskassa muodossa jaetaan maaseudun ihmisille uutta tietoa hyvistä käytännöistä ja oiotaan vanhoja väärinkäsityksiä. Hauskan ja elävän tästä näytelmästä tekee pariskuntien keskustelu keskenään sekä kansanhuoltolautakunnan sympaattisten tenttaajien kanssa, ja ihmisten erilaiset luonteet: Gebhard on onnistunut saamaan varsinkin naisista persoonallisia, kun taas sulhaset ovat ennemminkin vähäpuheisia, leppeitä jullikoita, vaikka hekin kyllä erottuvat luonteiltaan toisistaan.

Toisessa näytelmässä Emännän radio emäntä tuskailee kotonaan, että kaikkein vaikeinta tässä emännän ammatissa on keksiä, mitä milloinkin laittaisi ruoaksi, vaikka aina sanotaankin, että ruoan tulisi olla vaihtelevaa. Hän alkaa siksi kuunnella Ylen uutta radiosarjaa, jossa lähetetään emännille ehdotus päivän ruokalistaksi. Muidenkin Euroopan maiden radioasemat ovat innostuneet asiasta niin, että ovat päättäneet lähettää samanlaisen ohjelman, joten näytelmässä kuullaan ruokaohje Unkarista, Italiasta, Tanskasta ja Islannista (suomeksi!) sekä Suomesta kanaruokaohje (koska kaikki emännät eivät osaa valmistaa kanasta ruokaa). Tämäkin näytelmä onnistuu olemaan viihdyttävä emännän puhellessa itsekseen ja kommentoidessa ruokaohjeita ja ohjelmia. Päämäärämme on tällöin: ruoka terveelliseksi, ruoka taloudelliseksi, ruoka oman kodin tuotteista, ruoka vaihtelevaa ja maukkaasti valmistettua. Emännät, onko hellassanne tulta?

Kolmannessa näytelmässä 6-10 arkiseen työpukuun ja esiliinoihin pukeutunutta pienviljelijänaista esittää yleisölle voimisteluesityksen. Repliikkeinä ovat naisten laulamat sanoiltaan muunnellut kansanlaulut ja voimistelun johtajan antamat liikekomennot. Ensin hyssytetään lasta, sitten lauletaan tuutulaulua, kehrätään, keitetään velliä ja puuroa, haetaan halkoja, sahataan ja pilkotaan ne kirveellä (koska miehet eivät ole taaskaan pienentäneet halkoja!), kannetaan halot kotiin ylös jyrkkää mäkeä, pestään pyykkiä, laitetaan pyykit kuivumaan, lypsetään, haetaan vettä kaivosta, kaadetaan vesi ämpäriin ja kannetaan se kotiin. Eräs voimistelija ei kanna vettä, ja johtajan kysyessä syytä tähän hän vastaa, että heillä on vesijohto, mitä johtaja pitää hyvänä asiana. Lopuksi voimistelijat juovat tyytyväisinä kahvia. Viimeinen liike, jossa naiset ovat käsikynkässä ja tukevat toisiaan, on paras ja välttämätön jokaiselle eteenpäinpyrkivälle pienviljelijänaiselle: Liittykää pienviljelijäyhdistykseen! Hyötyliikunnan määrä oli ennen ihan toista kuin nykyään.

Olen lukenut Afrikassa (ja muuallakin?) nykyään esitettävästä katuteatterista, jossa ihmisille välitetään tietoa hygieniasta ja muista tärkeistä asioista draaman muodossa, mutta se ei selvästikään ole mikään uusi keksintö: samanlaista "opetusteatteria" tehtiin Suomessa jo 1940-luvulla! Sota-aika näkyy näytelmissä vain ohimennen, esimerkiksi siinä, että pientilalliset eivät mahdollisesti saisi ostetuksi väkilantoja tai rehufosfaatteja tai että rasvaa on vain vähän saatavilla. Nämä näytelmät ovat hieno osoitus siitä, miten suomalaiset jatkoivat elämäänsä sodasta huolimatta niin hyvin kuin pystyivät.

Tällaisessa opetusteatterissa on varmaan tärkeää, ettei se ole kuivaa luennointia, vaan että se on niin mukavaa ja kiinnostavaa, että ihmiset haluavat katsoa sitä; näiden näytelmien hyväntuulisuudenkin takana on luultavasti sama tavoite. Näytelmät eivät olekaan mitenkään ryppyotsaisia, vaan mielestäni Gebhard on onnistunut saamaan ne viihdyttäviksi. Näytelmistä välittyy myös sellainen kuva, että Gebhard tunsi aiheensa ja pienviljelijänaisen elämän läpikotaisin ja tunsi sympatiaa pienviljelijänaisia kohtaan. Itse hän oli tosin erilaisista lähtökohdista, talousneuvoksen ja kansanedustajan sekä professorin tytär; olisi mielenkiintoista tietää enemmän hänen elämästään.

Lopuksi vielä Marja-morsiamen vastaus siihen, miten taloudellinen pienviljelijäemäntä jatkaa viljaa, jos pientilalla on vähänpuoleisesti leipäviljaa (tällaisten repliikkien täytyy olla näytelmissä maailmanlaajuisestikin hyvin harvinaisia!). Olen itsekin tehnyt joskus perunaleipää, ja se on hyvää ja mehevää.

Jos viljaa on vähän, voi erinomaisesti jatkaa viljaa perunalla. Se tekee leivän vain hyväksi ja ravitsevaksi. Ei pikkutilalla ole mitään hätää, kunhan vain perunoita on runsaasti. Perunoita voi käyttää taikinaan, miten kulloinkin haluaa, vaikkapa kolmannen osan, tai puolet, tai enemmänkin jauhojen määrästä. Ne keitetään, survotaan rikki ja pannaan haaleana taikinaan, silloin nousee taikina paremmin. Perunan avulla tulevat leivät tuoreita ja mureita, niin että tavallaan voi sanoa, että perunalla säästää sekä jauhoja että rasvaa.

Ja Wikipediasta vielä muutama sitaatti Maiju Gebhardilta:

• ”Älä ole niin toivottoman vanhanaikainen!”
• ”On parempi, jos on vähän pölyä huonekaluilla, kunhan ei ole pölyä sielussa!”
• ”Hanki työtuoli, poista jalkahuoli!”
• ”Opi hutiloimaan — joskus kun niin on tarvis! Tärkeintä kodissa ovat sen ihmiset.”

Maiju Gebhard: Iloa illanviettoihin. Sisältää näytelmät Ennen kuulutusten ottoa, Emännän radio ja Pienviljelijänaisten voimisteluesitys. W. S. O. Y:n näytelmäsarja 160. Yhteensä 58 sivua.

Г. Кублицкий: Енисей, река сибирская, 1949 (G. Kublitskij: Jenisei, siperialainen joki)

Reilut kymmenen vuotta sitten tutkin Venäjän matkakirjoja ja ihmettelin sitä, että yleensä niissä puhuttiin vain Pietarista ja Moskovasta ympäristöineen ja mahdollisesti myös esim. Vladivostokista. Suurin osa valtavasta maasta oli kuitenkin jäänyt näissä kirjoissa kokonaan unohduksiin, joten kun löysin kirpputorilta tällaisen matkakirjan, jossa kirjoittaja matkustaa vesiteitse toisen maailmansodan jälkeen Jenisei-joen latvoilta sen suulle Pohjoiselle jäämerelle (tarkemmin Karanmerelle) asti, tartuin siihen mielelläni - pidän yleensäkin tällaisista tosielämän seikkailuista, ja tämä kirja houkutteli myös kuvaamallaan seudulla. Siperia oli minulle tuttu lähinnä sanontatavan ankarana opettajana ja pelottavana karkotuspaikkana, vaikka yllättävän mielenkiintoinen Dersu Uzala -filmi olikin pehmentänyt kuvaa jonkin verran, samoin tapaamani Siperiasta kotoisin oleva venäläinen, joka antoi kotikaupungistaan (jonka nimen olen unohtanut) miellyttävän kuvan, siellä järjestettiin muistaakseni esimerkiksi kesäisin kukkafestivaalit.

Kirja täyttikin toiveeni: luin sitä kuukauden parin ajan aina muutaman sivun kerrallaan, ja melkein aina tuntui mukavalta hypätä aivan toiseen aikaan ja maisemiin, välillä vaarallisen rajun ja välillä mahtavuudessaan tyynen Jenisein aalloille. Itsekin Siperiasta, Krasnojarskista, kotoisin oleva Kublitskij kertoo Siperian esihistoriasta, lähihistoriasta, ihmisistä ja luonnosta (tosin aina vain suhteessa ihmisiin). Sain käsityksen siitä, miten suunnaton siperialainen taigametsä on: siellä saattoi hevoskyydillä kulkea parikin viikkoa ilman että maisema ympärillä muuttui millään tavalla, kuten muistaakseni Tšehov teki, ja sain käsityksen myös siitä, miten valtava sekä pituudeltaan että vesimäärältään Jenisei on (joen suulla se on uskomattomasti 60 kilometrin levyinen!), ja miten paljon tietoa, taitoa ja kokemusta jokilaivojen kapteeneilta vaaditaan. Kirjassa on paljon kiinnostavia yksityiskohtia siperialaisesta elämästä, kuten se, että tuvalaisessa shakissa kuninkaan ja kuningattaren sijasta nappulat esittävät koiria, koska vasta vuonna 1944 Neuvostoliittoon liitetyssä Tuvassa pidetään koirista niin paljon.

Kirjan lukuihin liittyi hauskoja karttoja. Jenisein toisen alkuhaaran varrella Mongolian rajan lähellä elää kameleita, toisen alkuhaaran varrella poroja, jotka on muistaakseni tuotu sinne pohjoisesta.

Olen joskus aiemmin yrittänyt lukea paria uudempaa, ehkä 1970-luvulla Neuvostoliitossa kirjoitettua kirjaa (toinen oli taidehistoriasta kertova kirja ja toinen nuorten avaruusseikkailu-romaani), jotka olivat lukukelvottomia sen takia, että niissä muistutettiin heti alkusivuilta lähtien säännöllisin väliajoin kapitalismin mädännäisyydestä. Tässä kirjassa puhuttiin kapitalistisesta eksploitaatiosta kuitenkin vain kerran, suunnilleen kirjan puolessavälissä, ja täysin syystä: myös Siperiasta on löydetty kultaa, ja talonpojat, jotka houkuteltiin 1800-luvulla Siperiassa kullankaivuuseen, olivat kirjan mukaan velkavankeudessa ja orjan asemassa. Leninistä ja Stalinista puhutaan (onneksi vain silloin tällöin) ihannoiden ja sankareina, ja heidän kerrotaan karkotusaikoinaan Siperiassa ystävystyneen tavallisten ihmisten kanssa, jotka pitivät heistä suuresti, ja auttaneen näitä aina mahdollisuuksien mukaan. Leninin karkotus vaikuttaa muuten olleen enemmän kotiarestin tyylistä: hän sai asua omassa talossa, hän sai vaimonsa luokseen karkotusajakseen, hän kävi mm. luistelemassa ja seurusteli paikallisten kanssa ja pystyi myös lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan omia tekstejä (tosin varoen tsaarin virkamiehiä).

Mutta kun ottaa huomioon kirjoitusajankohdan, luin tietysti yhdessä tämän kirjan kanssa kirjaa, jota ei ollut kirjoitettu: kirjaa Stalinin vainoista ja pakkosiirroista, ihmisistä, jotka oli julistettu kansanvihollisiksi ilman mitään syytä, suomalaisista, jotka olivat muuttaneet suurin toivein Neuvostoliittoon rakentaakseen uutta yhteiskuntaa ja jotka oli tapettu tai karkotettu Siperiaan, lahjakkaasta ja älykkäästä kasvitieteilijästä Nikolai Vavilovista, joka oli kolmen vuoden vankeuden jälkeen kuollut vankilassa aliravitsemukseen isänmaanpetturuudesta tuomittuna vuonna 1943... Niistä ei tässä kirjassa puhuttu mitään, ja tuntui irvokkaalta lukea siitä, miten julma tsaarin hallitus oli ollut karkottaessaan Stalinin ankeaan, yksinäiseen ja kylmään Turuhanskiin, kun tiesi, että suuri määrä syyttömiä ihmisiä oli samaan aikaan karkotettuna Siperiaan Stalinin vainoharhaisuuden takia.

Kirja kertoo suurta tarinaa onnellisesta, kehittyvästä, kouluttautuvasta ja harmonisesta neuvostokansojen yhteisöstä, jossa kaikki työskentelevät iloisina yhteisen päämäärän hyväksi. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa sosialistista realismia tietokirjaan sovitettuna? Kirjassa puhutaan siitä, miten alkuperäiskansoja ja talonpoikia sorrettiin ennen neuvostoaikaa, mutta kuinka he ovat nyt päässeet osallisiksi sivistyksestä ja hyvinvoinnista. Kublitskij muistaa aina matkansa varrella olevia paikkoja kuvatessaan kertoa paikkakunnan isoista, kauniista ja hyvin rakennetuista uusista kouluista ja sairaaloista, ja matkansa loppuosassa pohjoisessa hän kertoo siitä, miten poropaimentolaisten lapset opiskelevat sisäoppilaitoksessa, ja miten neuvostoaika on avannut tasavertaisia mahdollisuuksia kaikille. Hän sanoo usein, miten eloton joki ennen oli (mikä on aika outoa, kun ottaa huomioon, miten paljon rikasta, koskematonta luontoa ympärillä on), mutta miten se nyt on vilkastunut ja on täynnä ihmiselämää. Myös kolhooseista puhutaan aina välillä, tietysti positiivisesti.

Kirjassa ihaillaan estoitta teknologiaa ja luonnon hyödyntämistä: Kublitskij kuvaa vaikuttuneena valtavaa kullankaivuukonetta, jota käyttää eri vuoroissa aina neljä ihmistä yhdessä vuorossa (Kublitskij'n näkemästä neljästä työntekijästä yksi oli nuori nainen), kertoo Siperian malmirikkauksista ja luonnonvaroista, ja kuvaa, miten vuoresta räjäytetään kerrallaan pois tonneittain maata arvomalmin esiin saamiseksi. Kublitskij'n tapaamat ihmiset ovat tarmokkaita ja hyväntuulisia - "yksinkertaisia (siis hyvällä tavalla, mutkattomia kansanihmisiä), miehekkäitä, iloisia" ja työteliäitä. Kirjasta saa sellaisen käsityksen, että lähes kaikki varsinkin puhuvat siperialaiset olivat miehiä, mutta varmaan siellä on ollut ja oli yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. Eräs positiivinen asia kirjassa on se, että Kublitskij'n matkallaan kohtaamat alkuperäiskansojen asukkaat kuvataan tasa-arvoisena ja tärkeänä osana neuvostokansojen perhettä. (Tietysti kannattaa muistaa, että todellisuudessa alkuperäiskansoja ja esimerkiksi inkeriläisiä yritettiin venäläistää ja vainottiin Stalinin aikana varmaan vieläkin enemmän kuin muita ihmisiä, mutta tässä kirjassa heihin suhtauduttiin kuitenkin myönteisesti.)

Kirja on ilmeisesti kirjoitettu nuorille osana "Kotimaamme"-sarjaa. Propagandaahan tämä on, mutta toisin kuin noissa aiemmin osaksi lukemissani neuvostokirjoissa, propaganda ei hyppää silmille, vaan se on hienovaraista ja melkein kaikki kirjassa kuvattu saattoi hyvinkin pitää paikkansa: ihmisten elämä oli varmaan aineellisesti helpompaa, teknologia oli kehittynyt, hyvinvointi oli lisääntynyt, kouluja ja sairaaloita oli rakennettu paljon ja kaikki lapset saivat kaiketi ilmaista opetusta... Ongelmana oli vain se kirja, jota luin yhdessä tämän kanssa ja jota ei ollut kirjoitettu. Olen ennenkin miettinyt, olisiko Neuvostoliitto ollut parempi maa, jos Stalinin asemesta johtajana olisi ollut joku muu. Varmastikin yleensä maan valtarakenne, joka keskitti vallan harvoille eikä sallinut arvostelua ja vaati yhdenmukaisuutta, oli pahasti pielessä, mutta silti.

Tämä kirjoitus saattaa vaikuttaa negatiiviselta, mutta yleensä ottaen pidin kirjasta. Se oli kiinnostavaa, mukavaa ja jännittävääkin (ne Jenisein hurjat kosket!) luettavaa. Postaus on painottunut siihen, miltä kirjan sisältö vaikuttaa nykyajan näkökulmasta, mutta kirjasta sai paljon tietoa siperialaisten elämästä ja historiasta, mikä ei tässä kirjoituksessa tullut kovin selvästi esiin. Kublitskij kertoi myös avoimesti siitä, jos hän ei alkuun pitänyt jostakin paikasta. Kublitskij tuntuu sympaattiselta kirjoittajalta, ja haluaisin ajatella, että hän kirjoitti totuudenmukaisimman kirjan, jonka hän silloisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa pystyi kirjoittamaan, koska Leniniä ja Stalinia kuvaavat kohdat tuntuvat vähän pakollisilta osioilta, ja Kublitskij tuntuu kiinnostuneemmalta alueen historiasta ja tavallisten ihmisten elämästä Jenisein varrella. Tietysti ihmisten itsensä tarinat olisivat saattaneet olla erilaisia, jos he olisivat päässeet itse ääneen, ja kirjan todenmukaisuutta tai paremminkin sen puutetta kuvaa myös se, että kirjassa ei muistaakseni juotu ollenkaan alkoholia. (Anneli on kirjoittanut Paula Havasteen 1950-luvun Neuvosto-Viroa kuvaavista kirjoista, joissa kerrotaan mm. siitä, miten neuvostovalta painosti kirjailijoita kirjoittamaan "oikeanlaista" tekstiä.)

Jenisein alajuoksulla pohjoisessa porot ovat rotevampia kuin meillä: niillä voi jopa ratsastaa.

Kirjassa on kuvituksena tunnelmallisia maalauksia. Johtuu varmaan taas siitä, että kirja on suunnattu nuorille, vaikka se sopii kirjoitustyyliltään oikein hyvin myös aikuisille.

Lisäys 27.6.21: Stalinin puhdistukset Venäjällä huipentuivat vuosina 1937-1938 toimeenpantuihin massiivisiin vangitsemisiin ja teloituksiin. Tuona aikana vangittiin yli puolitoistamiljoonaa ihmistä, joista yli 680 000 teloitettiin. Keskimääräisesti tämä merkitsee noin tuhatta teloitusta joka ainoa päivä. (Jari Koponen: Pirun tusina. 13 kirjoitusta kirjallisuuden katvealueilta, 2016, s. 205)

Lisäys 22.8.21: Vasta neuvostoimperiumin kaatumisen jälkeen yleisö sai Venäjällä lopulta tietää radioaktiiviseen jätteeseen liittyneistä toimista, jotka olivat usein huolimattomia, toisinaan täysin järjenvastaisia ja yleensä vieläpä tahallisia. Vuonna 1994 venäläisviranomaiset paljastivat, että noin puolet kaikesta Neuvostoliiton ydinohjelman alusta lukien tuotetusta radioktiivisesta jätteestä oli laskettu suoraan maaperään lähelle Volga-, Ob- ja Jeniseijokia. Radioaktiivisia aineita on jo kulkeutunut "pitkien matkojen päähän". (Jacques Cousteau ja Susan Schiefelbein: Ihminen, orkidea ja mustekala. Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana, 2007, s. 242)

Lisäys 12.2.21: Kulttuurivihkojen numerossa 3-4/2020 kerrotaan lyhyesti "siperialaiskirjailijoista" (s. 74-75) eli kirjailijoista, jotka ovat syntyneet ja vaikuttaneet Siperiassa tai joiden tuotanto kuvaa aluetta. Artikkelissa mainittuja vanhempia keskeisiä kirjailijoita olivat Valentin Rasputin (Jäähyväiset Matjoralle, 1976, kirja Bratskin voimalaitoksen yhteyteen rakennettavasta valtavasta tekojärvestä), Vasili Shukshin, Viktor Astafjev ja Vasili Belov. Uuden polven kirjailijoista mainitaan Roman Sentshin (Jeltyshevit - erään perheen rappio, ja Pato, jonka tapahtumien taustalla on todellinen Putinin ja Medvedevin hanke, Angara-joen valtava patotyömaa). 

Edit 12.2.21, 14.2.21, 1.3.21, 27.6.21, 22.8.21.

Г. Кублицкий: Енисей, река сибирская ("G. Kublitskij: Jenisei, siperialainen joki"), 1949. Kuuluu ilmeisesti Наша родина ("Kotimaamme") -sarjaan. Kustantaja: Детгиз (lyhennys sanoista "Lastenkirjallisuuden valtiollinen kustantamo"). Kartat: B. Bulgakov. Kuvat: K. Artseulov. 288 sivua.

Anna Luoto: Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee, 1991

Löysin kirjaston poistomyynnistä tämän Pohjanmaalla neljännesvuosisadan ajan kunnankätilönä työskennelleen iisalmelaisen Anna Luodon (1922-2014) muistelmateoksen. Luoto toimi sodassa rintamalottana. Sodan jälkeen hän meni Helsingin Kätilöopistoon ja sieltä maaseudulle kunnankätilöksi ensin Muhokselle ja sitten Pyhäjoelle.

Tässä kirjassa hän kertoo noin 2-5 sivun pituisissa luvuissa työuransa aikana sattuneista erikoisemmista tapauksista. Nykylukijalle kirja on hätkähdyttävää luettavaa: perhekoot olivat suuria, ja monet Luodon asiakkaista olivat nykynäkökulmasta todella köyhiä ja elivät joskus tiettömien taipaleiden takana ilman sähköä ja juoksevaa vettä pikku tölleissä (Luodolla itselläänkin oli kotona nuorena työtätekevänä äitinä vesi vain kaivossa ja puusee pihalla). Synnytykset hoidettiin yleensä kotona ja vain riskiryhmään kuuluvat äidit lähetettiin sairaalaan. Nämä saattoivat kuitenkin kieltäytyä tästä siksi, että taksikyyti olisi tehnyt niin suuren loven perheen rahavaroihin.

Kätilöllä oli suuri vastuu synnyttävistä äideistä, koska hän oli useimmiten ainoa terveydenhoitoalan edustaja, joka oli mukana synnytyksessä. Köyhissä taloissa olot eivät useinkaan olleet mitenkään hygieeniset, vaikka Luoto olikin todella tarkka välineittensä desinfioinnista. Myös neuvolatyö, jota Luoto sanoo suomalaisen äitiys- ja pikkulastenhuollon kivijalaksi, oli kätilön vastuulla. Kaikki äidit eivät olleet kiinnostuneita neuvolakäynnistä, ja odottavia äitejä houkuteltiin äitiysavustuksella, joka annettiin (sääntöjen mukaan) vain niille äideille, jotka olivat käyneet neuvolassa neljän ensimmäisen raskauskuukauden aikana. Ehkä sodanjälkeiset suuret ikäluokat eivät olleet suuria vain suuren syntyvyyden vaan myös pienemmän lapsikuolleisuuden takia.

Oli vaikea saada äidit ymmärtämään neuvoloiden tärkeys. Olihan täällä ennenkin pärjätty. Matkat olivat pitkiä eikä kulkuneuvoja pitäjänperukoilta kirkolle ollut. Lapsi tulee rokotuksesta kipeäksi, arveltiin.
          Perustimme joka kylälle sivuneuvoloita. Aluksi kuljimme polkupyörillä, mittalaudat ja vaa'at tavaratelineellä. Myöhemmin kunta kustansi taksikyydin neuvolavastaanotolle, kotikäynnit saatiin edelleen kitkutella polkupyörillä. ...
          Työmme tulokset näkyivät selvästi. Vanha haudankaivaja ihmetteli, miten lastenarkkuja ei näy hautausmaan portilla hetikään joka vuosi. Ennen niitä oli viisikin joka pyhä haudattavana. ...
          Myöhemmin asiat muuttuivat: Kansanterveyslaki toi tullessaan äitiys- ja sairauspäivärahat ja sairaalamatkojen korvaukset. Se oli saavutus, jollaisesta emme osanneet edes uneksia. Neuvolatyö oli jo siihen mennessä kehittynyt suuresti, mutta nyt se rupesi kehittymään niin pitkin harppauksin, ettemme tahtoneet perässä pysyä. Kätilöt pikakoulutettiin terveydenhoitajiksi. Kunnankätilöiden aika oli loppunut. (220-221)

Kätilön työssä työajoilla ei ollut merkitystä - jos synnytyksiä oli monta peräkkäin, Luoto saattoi valvoa yöt viikonkin ajan. Kätilö piti äideistä todella hyvää huolta - Luoto saattoi jäädä synnyttäneen äidin kotiin nukkumaan seuraavaksi yöksi, jos tämä oli huonossa kunnossa, ja antoi lapselle hätäkasteen, jos tämän pelättiin kuolevan. Hän myös hautasi kuolleena syntyneet keskoset (196). Esimerkkinä huolenpidosta on heikko tuberkuloottinen äiti, jota ei oltu huolittu sairaalaan: hän jäi synnytyksen jälkeen terveystalolle viikoksi toipumaan, Luoto vei vastasyntyneen lapsen sadan kilometrin päähän Joulumerkkikotiin hoitoon ja otti vuoden päästä lapsen itselleen viikoksi hoidettavaksi kierreltyään sitä ennen terveyssisaren kanssa kylällä pakkasella kyselemässä talosta taloon, voisiko joku hoitaa sitä äidin sairauden takia, ja etsi kuolevan äidin tytölle myöhemmin kodin.

Lapsen syntymää juhlittiin varpajaiskahveilla, ja Luoto puhuu kauniisti siitä, miten paljon köyhissäkin perheissä yleensä iloittiin lapsen syntymästä ja rakastettiin lapsia. Lapsen isä oli tuohon aikaan ilmeisesti täysin rutiininomaisesti mukana synnytyksessä, vaikka myöhemmin 1980-luvulla isän ottamista mukaan synnytykseen pidettiin uutena ja radikaalina asiana.

Luoto oli hyvin topakka, luotti ammattitaitoonsa ja sanoi tarvittaessa vastaan tylyille isille. Joskus hän tuntuu raskaassa työssään venyneen ihan uskomattomiin suorituksiin, mutta hän ihailee vanhoja kunnankätilöitä, joiden elämä oli vielä paljon rankempaa ja köyhempää kuin hänellä (214-215).

Jonkin ajan kuluttua rupesin odottamaan toista lasta. Jouduin tekemään kotikäynnit polkupyörällä, mieheni ajoi pitäjän ainoaa taksia. Rakensimme omaa taloa, leipä oli meilläkin lujassa, eikä auto joutanut minun käyttööni. Vielä lokakuussa ajoin kolmenkymmenen kilometrin päähän kotikäynnille. Pyörämatkaa kertyi sinä räntäsateisena päivänä seitsemänkymmenen kilometrin paikkeille. Marraskuun neljäntenä päivänä syntyi toinen poikani. (172) Kolmannen lapsensa syntyessä hän hoiti synnytystä vielä samana päivänä kun hänen omakin lapsensa syntyi.

Kirja on sujuvasti, asiallisesti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Jos on kiinnostunut 1950-luvun ja jonkin verran myöhemmästä elämästä suomalaisella maaseudulla, kirja kannattaa lukea - usein tuntui siltä, että lukisi kertomusta jostain eri maasta, koska ihmiset sinnittelivät suuremmin valittamatta niin köyhissä ja vaikeissa oloissa; hyvinvointi ja varakkuus on noista ajoista lisääntynyt valtavasti. Kirjassa näkyy myös asenteiden ja synnytysten hoitokäytäntöjen muutos.

Silloin ei vielä byrokratia pelannut niin kuin nykyaikana. Moneen virkaan minäkin jouduin ja kelpasin: olin pappina ja lukkarina, kastoin lapsia ja valvoin kuolevan vieressä, laitoin ruumiita arkkuun, annoin ensiapua sairaille. Työni kattoi miltei elämän koko kaaren.
          Se oli täyteläistä elämää. (213)

Helmet-haaste 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen. Luoto estää kirjassa ainakin yhden äidin kuolemisen verenvuotoon.

Lisäys 16.2.21, 7.3.21.

Anna Luoto: Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee, 1991. Tammi. Kannen tekijää ei kerrottu. 231 sivua.

Carol Hymowitz and Michaele Weissman: A History of Women in America, 1978

Tilasin tämän kirjan itselleni käytettynä nimen ja takakansitekstin perusteella, ja vähältä piti, ettei se jäänyt lukematta. Vaikka nautinkin kauniista kirjoista, olen aika immuuni sille, että kirjat näyttävät tylsiltä - pakko, koska tarpeeksi vanhoissa kirjoissa ei edes ole kansikuvaa (ja vanhat kirjat ovat monesti omalla tavallaan hienoja) - mutta tämä ei näyttänyt ainoastaan tylsältä, vaan kansi oli taitoksilla ja kulunut ja kirja tuntui sen takia rähjäiseltä, kannen kuvat olivat pieniä eikä kaikista saanut edes selvää, mitä ne esittävät, kirjan fontti tuntui surkean pieneltä, kirjan sivut olivat ruskehtavat ja kannessa mainostettu "runsas kuvitus" osoittautui pienikokoisiksi mustavalkoisiksi kuviksi kirjan keskellä olevassa kuvaliitteessä. Aioin laittaa tämän hyllyyn lukematta (mitä en yleensä koskaan tee), mutta ei ole kirjaa kansiin (tai fonttikokoon tai sivujen väriin) katsominen. Onneksi päätin lukea ensin muutaman sivun, jolloin huomasin, että tämä onkin aivan mahtava kirja, eikä pieni fonttikaan enää häirinnyt.

Kirja kertoo amerikkalaisten naisten tarinan ensimmäisten uudisasukkaiden saapumisesta 1970-luvun loppuun. Se avaa uusia ja kiinnostavia näkökulmia historiaan ja kertoo lisää sellaisista naisista, joiden nimet olivat minulle tuttuja mutta joiden elämästä en tiennyt paljonkaan (kuten Elizabeth Cady Stantonista ja Susan B. Anthonysta) ja tietysti suureksi osaksi myös sellaisista, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Ajattelin, että kirjaa voisi käyttää myöhemmin taustalukemisena silloin, kun lukee jotain kirjassa kuvattuun aikakauteen sijoittuvaa (amerikkalaista, mutta ehkä muunkinmaalaista) kirjaa.

Kirjassa on hienoa se, että se ei ole pelkästään varakkaiden valkoisten heteroseksuaalisten naisten historiaa, vaan työläisnaiset ja afroamerikkalaiset naiset ovat siinä myös tärkeässä osassa. Monen muun naisen lisäksi esimerkiksi orjia vapauteen auttaneen Harriet Tubmanin uskomattomasta elämästä sekä työläisten oikeuksien puolustajasta Mother Jonesista kerrotaan varsin paljon. Kirjasta saa rautaisannoksen tietoa uudisraivaajien elämästä, orjuudesta, työläisten asemasta, köyhien maahanmuuttajien elämästä ja ammattiyhdistysliikkeestä, 1800-luvun naisliikkeestä, suffrageteista ja 1900-luvun feminismin toisesta aallosta - kaikki naisnäkökulmasta. Lesboista ei puhuta kovin paljon, mutta 1900-luvulle tultaessa heistäkin kirjoitetaan jonkin verran, ja myös juutalaisten naisten tilanne huomioidaan. Kuten kirjoittajat itse sanovat esipuheessa, suurin puutos kirjassa on se, ettei siinä kerrota alkuperäisten amerikkalaisten naisten historiasta, mutta muuten kirjassa huomioidaan elämäntilanteeltaan ja taustaltaan hyvin erilaiset naiset. Musliminaisista kirjassa ei tosin puhuta, eikä Aasiasta tai Etelä-Amerikasta tulleista siirtolaisista.

Kirja oli mielestäni kiinnostava kuin romaani: siinä oli vaikuttavia naisia, jännittäviä tapahtumia, kiinnostavia ihmiskohtaloita, aikalaisten omia kirjoituksia, draamaa, ristiriitoja ja niiden ratkaisuja. Arvostan sitä valtavaa työmäärää, mikä kirjan taustalla varmasti on: Hymowitz ja Weissman eivät ole ainoastaan tutustuneet aikalaislähteisiin, elämäkertoihin ja historiankirjoihin, vaan muokanneet kaiken tämän tiedon kiinnostavaksi, tasapainoiseksi ja kriittiseksi, muttei saarnaavaksi tekstiksi.

Vertasin tätä mielessäni Kaari Utrion naishistoriikkiin Suomen naisen tie, joka oli minusta kattava ja asiantunteva, mutta varsin raskas luettava, ja johon kaipasin myös positiivista näkökulmaa sorron kuvausten lisäksi. Tämä kirja oli tavallaan juonellinen, toisin kuin Utrion teos, mikä teki siitä helppolukuisemman, samoin se, että kirjassa oli paljon eri naisten omien tekstien lainauksia. Vaikka myös sorto tuli kirjassa esiin, siinä keskityttiin tietoisesti myös naisten selviytymiskeinoihin ja vahvuuteen: The historical limitations placed on women have more often than not been the starting point rather than the final statement about women's lives. Women living under all manner of conditions and in all times have created meaning, purpose, beauty and dignity in their lives despite the limitations placed upon them by the larger society. (xii)

Tässä muutama yllättävä tieto kirjasta:

- Puritaanit (uudisasukkaat) eivät olleet aivan niin tuomitsevia seksuaalisuuden suhteen kuin voisi päätellä siitä, että heidän nimestään on muodostunut yleistermi seksuaaliselle ahdasmielisyydelle. Courtship customs among the Puritans were particularly interesting. Bundling was one of the most famous. Young couples who were serious in their courting spent the night in bed bundled in heavy bedclothes - with a "bundling board" between them. Apparently intercourse was not supposed to occur. What did take place, however, was considered a matter among the young woman and man and their consciences. (10)

- 1800-luvun alkupuolella tyttöjen ja poikien vapaus liikkua oli melko samanlaista: tytöt seikkailivat ulkona ja urheilivat siinä missä pojatkin. Vuosisadan loppua kohti taannuttiin, ja tyttöjen ja poikien kasvatustavat eriytyivät toisistaan koko ajan enemmän.

- Naiset saivat Wyomingissa äänioikeuden jo vuonna 1869, ensimmäisinä maailmassa! Tämä oli kirjan mukaan paljolti Esther Morrisin työn tulosta. Wikipedian mukaan Morrisin rooli tässä asiassa ei ole varma, mutta Esther Morris oli joka tapauksessa Yhdysvaltain ensimmäinen naistuomari. Naiset saivat äänioikeuden 1890-luvulla myös muutamassa muussa paikassa lännessä, Coloradossa (1893), Utahissa (vuonna 1896 hyvin ei-feministisistä syistä, äänioikeus johtui siitä että mormonimiehet halusivat edelleen pitää useita vaimoja - historia on kummallista) ja Idahossa (1896).

Koska kirjassa on jonkin verran myös afroamerikkalaisten naisten tekstejä (vaikkei tosin kovin paljon), tämäkin kirja sopii ehkä LauraKatarooman haasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ei-miesten kirjoja. Tulkitsen haasteen niin, että siihen sopivat myös tällaiset osaosumat.

Haa, sadas postaus.

Carol Hymowitz and Michaele Weissman: A History of Women in America. From founding mothers to feminists - how women shaped the life and culture of America, 1978. Bantam Books. Kirjassa kuvaliite. 373 tekstisivua.