Daniel J. Levitin: Musiikki ja aivot. Ihmisen erään pakkomielteen tiedettä (This is Your Brain on Music - The Science of a Human Obsession, 2006)

Daniel Levitin kertoo kirjassaan, miten musiikki vaikuttaa aivoihimme ja tunteisiimme ja miten aivomme ovat kehittyneet vastaanottamaan ja ymmärtämään musiikkia: rytmiä, melodiaa, sävellajia, äänenväriä, harmoniaa ja sointuja. Ja myös miten musiikki on mahdollisesti saanut aivomme kehittymään. Levitin on erinomainen henkilö kertomaan asiasta, koska hän on itse sekä muusikko että aivotutkija ja osaa kirjoittaa molemmista aiheistaan ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Hän tuntee ja rakastaa sekä klassista että populaarimusiikkia ja antaa tekstissä useita esimerkkejä monille tutuista kappaleista, mikä havainnollistaa kirjan tietosisältöä mukavasti.

Kirja sopii sekä ihmisten aivotoiminnasta kiinnostuneille että musiikista pitäville. Itse painotun enemmän edelliseen, koska kuuntelen musiikkia aika satunnaisesti, mutta kirjaa lukiessani tiedostin sen, että tunnen kuitenkin satoja kappaleita - kappaleet ovat painuneet mieleeni, vaikken olisikaan aktiivisesti kuunnellut niitä - ja että musiikki on myös minulle hyvin tärkeää. Kirja on tavallaan molempien aiheidensa helposti lähestyttävä ja mielestäni viihdyttävä peruskurssi.

Kirjassa puhutaan kiinnostavasti myös tieteen teosta: Tieteellinen menetelmä edellyttää, että kaikkia mahdollisia muuttujia kontrolloidaan, jotta pystytään tekemään vankat päätelmät tutkittavasta ilmiöstä. Kuitenkin tällainen kontrolli luo usein ärsykkeitä tai ehtoja, joita ei koskaan kohdattaisi todellisuudessa. Ne ovat tilanteita, jotka ovat niin kaukana todellisuudesta, etteivät ne ole edes päteviä. Brittiläinen filosofi Alan Watts on kirjoittanut kirjassaan The Wisdom of Insecurity (Epävarmuuden viisaus) tällä tavalla: Jos haluat tutkia jokea, et ota siitä ämpärillistä vettä ja tuijota sitä rannalla. Joki ei ole sen vesi, ja ottamalla veden joesta menetät joen olennaisen ominaisuuden, joka on sen liike, sen toiminta, sen virtaus. ... liian monet [musiikin] tutkijat tutkivat keinotekoisia sävelmiä ja käyttävät keinotekoisia ääniä - asioita, jotka ovat niin kaukana musiikista, ettei ole enää selvää, mitä niiden avulla opimme. (145)

Tarvitaanko muusikon uraan synnynnäistä lahjakkuutta tai jonkinlaiset "musiikilliset" geenit? Jotkin muut asiat saattavat olla paljon tärkeämpiä. Jotkin näistä taidoista vaikuttavat kaikenlaiseen erinomaiseksi tulemiseen, erityisesti päättäväisyys, itseluottamus ja kärsivällisyys. Tiedämme myös, että menestyneet ihmiset ovat keskimäärin epäonnistuneet useammin kuin ne, jotka eivät ole menestyneet. ... Epäonnistuminen on väistämätöntä ja se tapahtuu joskus sattumalta. Se mitä tekee epäonnistumisen jälkeen, on tärkeää. Menestyneet ihmiset ovat sitkeitä. He eivät lopeta. (206-207)

Kuten näkyy, kirjassa käsitellään myös ihmisen psykologiaa yleensä, esimerkiksi asiantuntijuutta. Siinä puhutaan lisäksi vaikkapa musiikin roolista ihmiskielen evoluutiossa tai usein isoaivojen varjoon jäävien pikkuaivojen merkityksestä mm. liikkumiselle ja sen tahdistamiselle ja näin myös musiikille. Mielenkiintoinen kirja, jolle Timo Paukun taitava suomennos tekee täyttä oikeutta.

Minna Huotilainen kertoo kirjassaan Näin aivot oppivat mm. siitä, miten musiikki auttaa lapsia oppimaan (tätä aihetta Levitin ei kirjassaan käsittele), ja Jonathan Lehrer käsittelee kirjassaan Proust Was a Neuroscientist muiden aiheiden ohella Igor Stravinskya, kuuloa ja musiikin havaitsemista.

Daniel J. Levitin: Musiikki ja aivot. Ihmisen erään pakkomielteen tiedettä, 2010 (This is Your Brain on Music - The Science of a Human Obsession, 2006). Terra Cognita. Suomennos: Timo Paukku. Kannen kuva: Caravaggio: Luutun soittaja. 273 tekstisivua + lukukohtaiset kirjallisuusviitteet (23 s.) + kiitokset (2 s.) + hakemisto (19 s.).

Brainology. The Curious Science of Our Minds, 2018

Luin viitisen vuotta sitten Jo Marchantin kirjan Hoida mielelläsi (joka pitäisi lukea joskus uudestaan, se oli niin mielenkiintoinen). Halusin ostaa kirjan, mutten löytänyt sitä nettikaupoista tai -kirppareilta. Sen sijaan löysin tämän artikkelikokoelman, jossa Marchant ja monet muut kirjoittajat käsittelevät tieteen uusia keinoja hoitaa ja parantaa ihmisen aivotoimintaan liittyviä erilaisia ongelmia. Kirjan mukaan kaikki sen artikkelit on alunperin julkaistu Wellcome-hyväntekeväisyyssäätiön sivuilla mosaicscience.com, an online publication that tells stories you can trust about the science you care about. En kuitenkaan enää löytänyt sivustolta esimerkiksi Marchantin artikkeleja eikä muitakaan kirjan artikkeleja näyttänyt siellä ikävä kyllä olevan, vaikka siellä paljon terveyteen liittyviä kirjoituksia onkin.

Artikkeleissa on kaikissa samanlainen rakenne: ensin esitellään jonkun tavallisen ihmisen terveysongelma, jonka uusia parannuskeinoja kirjoittaja lähtee sitten selvittämään haastattelemalla lääkäreitä ja muita terveysalan toimijoita - joskus virkistävästi muuallakin kuin anglosaksisissa maissa. Monissa artikkeleissa ei käsitellä valtavirran lääketieteen ratkaisuja, vaan useat niistä esittelivät uusia ja aika erikoisia ratkaisuja, mikä teki kirjasta mielenkiintoisen. Kirja ei ole kuitenkaan hörhötiedettä, vaan ilmiöitä taustoitetaan monelta kannalta, niistä esitetään erilaisia ja joskus vastakkaisiakin näkemyksiä, ja kerrotaan niitä tukevista tutkimustuloksista. Sekä ihmisistä, joiden elämä on muuttunut aivan toisenlaiseksi hoitojen ansiosta.

Kirjan artikkelit (lähes kaikissa eri kirjoittaja) on kirjoitettu sujuvasti ja ymmärrettävästi. Niissä on aina kyse ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan, ei abstrakteista tutkimustuloksista, ja kirjaan oli aina hauska tarttua. Myös lääkärien kannattaisi lukea tämä kirja, koska kirjassa on tieteellisesti varsin perustellun tuntuisia ja testattuja mahdollisia ratkaisukeinoja sellaisiin ongelmiin, joihin nykylääketieteellä ei useinkaan ole toimivia ratkaisuja. Kirjan artikkelit ovat vuosilta 2014-2017, joten tilanne on tietysti saattanut muuttua sen julkaisun jälkeen. Esittelen tässä lyhyesti artikkelien aiheet.

* John Walsh: Ouch! The science of pain. Miten lääkärit mittaavat kipua ja miten sitä voidaan lievittää? Neuromodulation, spinal cord stimulation, transcranial magnetic stimulation, mindfulness, acupuncture, cognitive behavioural therapy, real-time neural feedback.

* Sam Wong: Why doctors are reclaiming LSD and ecstasy. Psykedeelisten aineiden LSD:n ja ekstaasin (MDMA) käyttö esimerkiksi alkoholismin, kivun, masennuksen ja traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) hoidossa, historiaa ja nykyisyyttä. Huumeiden käyttö ihmisten hoitoon tuntuu hurjalta, mutta siitä on saatu joitakin hyviä tuloksia.

Geoff Watts: Inside the mind of an interpreter. Tämä artikkeli oli poikkeus, koska siinä ei käsitellä terveysongelmaa, vaan sitä, miten simultaanitulkit selviävät todella vaativasta työstään. Miten heidän aivonsa toimivat tulkkauksen aikana?

Linda Geddes: How should we deal with dark winters? Kaamosmasennus ja sen helpotuskeinoja. Etelänorjalaiseen Ryukanin pikkukaupunkiin pystytettiin jättimäisiä peilejä heijastamaan taajamaan auringon valoa. Ruotsin Malmössä käytetään kirkasvalolamppuja koululuokassa. (BBC:n englanninkielisessä artikkelissa on Norjaa käsittelevä osuus artikkelin tekstistä.)

Olivia Solon: Smartphones won't* make your kids dumb (*probably). Mitä tiede sanoo älypuhelinten vaikutuksista pienten lasten aivotoimintaan? Ei mitään kovin yksiselitteistä. Videot tai sovellukset eivät kuitenkaan ainakaan opeta lasta ilman kanssakäymistä vanhempien kanssa.

* Jo Marchant: You can train a body into 'receiving' medicine. Jännittävä artikkeli siitä, miten ihmisen immuunijärjestelmän voi vähitellen opettaa reagoimaan tiettyyn lääkkeeseen niin, että keho saattaa myöhemmin saada aikaan lääkkeen vaikutuksen paljon pienemmällä lääkemäärällä tai ehkä jopa kokonaan ilman sitä. Näin vältyttäisiin lääkkeiden vaarallisilta sivuvaikutuksilta, säästettäisiin miljardeja ja parannettaisiin esimerkiksi autoimmuunisairauksien ja syövän hoitoa.

* Andrea Volpe: Charting the phenomenon of deep grief. Miksi joku saattaa tuntea vuosienkin jälkeen päivittäin musertavaa surua läheisen kuolemasta? Miten tällaisesta surusta voi päästä eteenpäin? Suru on paljon monimutkaisempi asia kuin Elisabeth Kübler-Rossin tunnettu surutyökäsite antaa ymmärtää. Artikkelissa puhutaan complicated grief therapysta (CGT), johon kuuluu esimerkiksi surupäiväkirjan pitäminen ja surun kohtaaminen kertomalla siitä toistuvasti suruterapiaan perehtyneen henkilön läsnäollessa. "If you do let yourself go there, paradoxically your mind finds a way to face that reality and to reflect on it."

* Srinath Perur: The mirror cure for phantom limb pain. 53-vuotias kanadalainen Stephen Sumner reissaa kolmatta kertaa tavarapyörällä Kambodžassa ja vie kyliin, sairaaloihin ja kuntoutuskeskuksiin itse kehittämiään halpoja peilejä, joiden avulla kätensä tai jalkansa miinojen takia menettäneet ihmiset voivat päästä eroon menetetyn raajan aiheuttamasta aavekivusta. Länsimaiset lääkärit eivät ole vakuuttuneita peileistä (sen takia että ne ovat liian halpoja ja yksinkertaisia?), mutta ratkaisu on toiminut monella vammautuneella.

Will Storr: Can you think yourself into a different person? Neurofeedback, neuroplasticity. Ajattelutapaansa voi muuttaa erilaisten keinojen avulla ja selvitä todella vaikeista asioista, mutta neuroplastisuus ei kuitenkaan ole taianomainen keino, jonka avulla voi kehittää ajatteluaan rajattomasti ja selvitä mistä vain.

* Lucy Maddox: How to survive a troubled childhood. Havaijilla tutkittiin vuonna 1955 alkaneen pitkittäistutkimuksen avulla, mistä syistä jotkut lapset selviävät vaikeistakin lapsuuden traumoista huolimatta tasapainoisiksi, hyvinvoiviksi, toimintakykyisiksi aikuisiksi. Resilience, autobiographical memory.
The idea of resilience as an adaptive process rather than an individual trait opens up the potential for other people to be involved in that process. McCubbin sees the importance of relationships as being wider than only protective relationships with people, and she and her team have created a new measure of 'relational wellbeing' to try to capture this. 'We think of relationship as with a person,' she says. 'But what we really found was that it was relationship with the land, relationship with nature, relationship with God, relationship with ancestors, relationship with culture.'

* Shayla Love: What tail-chasing dogs reveal about humans. Pakko-oireet koirilla ja ihmisillä ovat monella tavalla samanlaisia (pahimmillaan kammottavia), ja niitä voidaan ehkä myös hoitaa samalla tavalla, vaikkei se helppoa olekaan. Artikkelin kirjoittaja kertoo omasta pakko-oireestaan avoimesti.

* Gaia Vince: A central nervous cure for arthritis. Nivelreuma saattaa pahimmillaan olla hyvin rampauttava tauti ja parhaimmillaankin lääkearsenaali auttaa vain noin puolta potilaista. Artikkelissa kerrotaan neurokirurgi Kevin Traceysta, joka havaitsi 1990-luvulla, että aivot ja erityisesti vagushermo kommunikoivat immuunijärjestelmän kanssa, mikä oli silloin (ja nyt?) mullistava ajatus. Vagushermon stimulaatiota oli jo käytetty epilepsian hoitoon, ja se auttoi myös nivelreumaan.

* Jo Marchant: Could virtual reality headsets relieve pain? Onko riippuvuutta aiheuttaville, vaarallisille opioidilääkkeille (Yhdysvalloissa hyvin suuri ongelma) vaihtoehtoa kivun hoidossa? Virtuaalitodellisuus voi viedä potilaan paikkaan, jossa kipu unohtuu, ja opettaa tälle keinoja vähentää kipua myös reaalimaailmassa.

John Osborne: What it means to be homesick in the 21st century. Mitä koti-ikävä on? Miten esimerkiksi pakolaiset selviävät siitä? Miten sitä voidaan helpottaa?

Alex O'Brien: Lighting up brain tumours with Project Violet. Kirurgin saattaa olla hyvin vaikea erottaa tavallisia soluja syöpäsoluista ja näin pystyä poistamaan vain syöpäkasvain ilman tervettä kudosta. Eräs aine (5-ALA) saa aivosyöpäkasvaimen solut hohtamaan ultraviolettivalossa punaisina, mikä helpottaa leikkausta paljon. Vielä parempi menetelmä voi kuitenkin olla 'kasvainmaali' (tumour paint), jota saadaan erään skorpionilajin hermomyrkystä.

Emma Young: The US military plan to supercharge brains. Tasavirtastimulaatiota (transcranial direct-current stimulation, tDCS) käytetään esimerkiksi masennuksen ja kivun hoitoon. Voiko sillä myös esimerkiksi tehostaa oppimista ja parantaa keskittymistä? Ja onko eettistä ja hyväksyttävää, jos armeija on tutkimuksen rahoittaja? Mitä ongelmia tässä voi olla?

Brainology. The Curious Science of Our Minds, 2018. Canbury Press. Kansi: Ruth Blackford. 269 sivua.

Allan Paulin ja Veikko Korkolainen: Kameramme luonnon kätköillä, 1957

Tämä on yllättävän kiva kirja, jossa yhdistyvät taitavasti kirjoitetut, kaunokirjallisen ja joskus runollisenkin tuntuiset kertomukset valokuvausretkistä niiden aikana otettuihin kuviin. Kirjassa on 263 mustavalkoista kuvaa - suurin osa linnuista - mikä on näin vanhaksi kirjaksi todella paljon. Tekstien ja kuvien yhdistelmä tekee molemmista paljon kiinnostavammat kuin mitä ne olisivat yksinään, koska ne korostavat ja vahvistavat toisiaan. Vaikka kuvat nykykirjoissa ja netissä ovat tietysti loistokkaampia, tämä ei haittaa, koska kirjan tekstin avulla pääsee sisään kuviin, kuulee lintujen äänet, tuntee aamun kylmyyden ja auringon paisteen. Kun lukee tekstin, kuvia katsoessaan ymmärtää miten paljon niiden ottaminen on vaatinut työtä, asiantuntemusta ja kärsivällisyyttä. Kirja ei siis ole vain luontokirja vaan myös luonnonvalokuvauskirja.

Kirja on myös asenteiltaan hieno: kirjoittajat rakastavat luontoa ja haluavat suojella sitä ja suhtautuvat eläimiin ymmärtäväisesti - myös rannalla olevaan kyyhyn, vaikka he ikävä kyllä tappoivatkin sen lopulta (ja miettivät oliko se todella tarpeen). He viettävät rauhanomaista rinnakkaiseloa kesähuvilallaan viihtyvän, ihmisten leipiä syömässä käyvän myyrän kanssa. He suhtautuvat kunnioittavasti kuvauskohteisiinsa ja niiden tarpeeseen elää omaa elämäänsä, eivätkä halua häiritä eläimiä turhaan: Kokemuksensa turvin luonnonkuvaaja pystyy liikkumaan ja toimimaan tavallisesti häiriötä tuottamatta, kuvattavien aavistamatta hänen läsnäoloaan, ja kiintymys, jota hän luontoa kohtaan tuntee, estää häntä nauttimasta kuvasta, jonka katseleminen tuottaa hänelle omantunnontuskia. Pelästynyt kuvattava ei koskaan käyttäydy kuvaajan toivomusten ja odotusten mukaan, ja siksi kokeneempi luonnonkuvaaja mieluummin näkeekin ylimääräistä vaivaa ollakseen vaikuttamatta tapahtumiin. (14)

Kirjassa on kaksi tekijää, mutta sen kaikkien tekstien kirjoittaja ja kuvien ottaja on erittelemätön "me". [Tuon pienen me-sanan] merkitys on kasvanut lukemattomilla retkillä, sen sisältämä toveruus on lujittunut yön hiljaisina hetkinä nuotioilla, ja eniten olemme iloinneet siitä vastoinkäymisten sattuessa ja yhteisvoimin ponnistellessamme. ... Tämän vuoksi menettää myös merkityksensä se, kumpi kameran missäkin tilanteessa on laukaissut, koska toinen on saattanut tehdä suurimman työn laukaisua edeltäneissä valmisteluissa. Eikä ole väliä silläkään, kumman havaitsema on jokin tunnelma tai ajatus, sillä ilman noita me-sanan sisältämiä tosiasioita ne olisivat ehkä jääneet tyystin havaitsematta. (12)

Kirjassa näkyy luonnon salaperäisyys, taika, mahtavuus, ylväys ja hellyttävyys, mutta myös haavoittuvuus. Teos puolustaa eläinten oikeutta elämäänsä ihmisistä riippumatta. Suo oli mielissämme muuttunut hämyisäksi näyttämöksi, luonnon temppeliksi, jota salaperäisen mustat mänty- ja kuusisiluetit piirittivät. Ne ikään kuin vartioivat tuota temppeliä sivullisilta, jotka olisivat voineet häiritä luonnon alkuperäisen kaunista esitystä. Miten luonto pystyykään yhdistämään tarkoituksenmukaisuuteen jotakin niin lumoavaa, niin hienovaraista ja niin aitoa. Harmaa suo, harmaa pilvikatto, tummat metsäkulissit ja lumilattia hävisivät taemmaksi, vain tanssiva kurki pysyi kaikkea hallitsevana hahmona. (125)

Muutamasta kirjan kuvasta näkyi, miten tärkeä ravinnonlähde monille linnuille ovat hyönteiset ja muut pikkuötökät. Kuvien avulla ymmärsi havainnollisesti, että jos hyönteiset tapetaan hyönteismyrkyillä, myös hyönteisistä riippuvaiset linnut katoavat. "Tiaisilla on paljon poikasia, sillä niitä tuhoutuu usein talven pakkasilla", isä jutteli. "Saatpa nähdä, miten ahkerasti ne kantavat niille ruokaa. Ne joutuvat häärimään aamusta iltaan ja hävittävät samalla suuret määrät metsiemme tuhohyönteisiä." (241) (Kuvatekstit ovat kirjasta.)

Ruokalista oli arkinen - se sisälsi vain matoja.

 

Töyhtötiaisen pirteä olemus ja rattoisa ääntely tuovat iloista elämää synkimpiinkin metsiimme.

 

Miten ihmeessä västäräkki kykeni pyydystämään aina vain uusia hyönteisiä ilman että entiset putosivat?

 

Jo 1950-luvun Suomessa nähtiin ihmisen vaikutukset luontoon. Esimerkiksi metsojen, koskemattomien ikimetsien lintujen, elinalue oli pienentynyt ja ne olivat harvinaistuneet (60). Mutta meidän tulisi ehkä myös muistaa, ettei kukaan yksinvaltias ole saanut seuraavien sukupolvien hyväksymistä, ellei hänellä valtansa ohella ole ollut vastuuntuntoista todellisuudentajua. Kaikki ne hallitsijat, jotka itsekkäistä syistä tai välinpitämättömyydestä ovat tuhlanneet vaikeasti synnytettävää mutta niin helposti tuhoutuvaa elämää, ovat joutuneet ankarien arvostelujen kohteeksi.
          Me tuomitsemme aikaisempia sukupolvia, jotka edesvastuuttomasti ovat hävittäneet sukupuuttoon eläinlajeja, mutta me voisimme hyvällä syyllä ulottaa huomiomme itseemmekin, sillä moni laji on parhaillaan tuhoutumassa meidän takiamme. Nuo lajit tuntuvat meistä ehkä vähäpätöisiltä tällä hetkellä, mutta tulevaisuudessa ne voivat saada yhä suuremman merkityksen. Olemme laatineet luonnonsuojelulait, valikoineet siihen jossakin määrin vanhentuneen mittapuun mukaan säilytettävät lajit ja "petoeläimet" ja uskomme kaiken olevan hyvin. Mutta katkera totuus on, että moni rauhoitettu olento ei suinkaan elä suojeluksessamme, vaan meistä huolimatta! Ehkä meidän on myös vaikea huomata ironiaa, joka sisältyy siihen seikkaan, että jokin laji tulee äkkiä arvokkaaksi vain siitä syystä että se on häviämäisillään - aivan kuin huono omatuntomme heräisi aina hieman liian myöhään! (194)

Luonto rauhoitti ja antoi perspektiiviä ennen ja nyt. Kun me saavumme metsäpolkumme päähän, saamme jättää kulkuneuvomme maantien varteen ja ripustaa harteillemme kaiken sen, minkä retkellä tarvitsemme. Sinne jäävät mukavuudet, jotka kehitys on luonut ja joihin nykyajan ihminen on piintynyt – sinne jää oikeastaan koko se maailma, jossa me elämme ja työskentelemme ja joka kaikin tavoin koettaa turvata olemassaolomme. Mutta sinne jää myös maailma, jossa kellon hento sekuntiosoitin jyrähtelee raskain moukariniskuin ja jossa kassakoneiden kilahdukset muuttavat omistajiensa ilmeitä – tuo maailma, joka tulvii suuria otsikoita ja sensaatioita, jossa kiire on yksi käytetyimmistä sanoista ja tutuimmista ilmiöistä ja jossa iloja ja riemuja tarjotaan surujen ja huolien hintalappuja piilotellen. (13)

Allan Paulin ja Veikko Korkolainen: Kameramme luonnon kätköillä, 1957. WSOY. 263 kuvaa. 290 sivua [joista tekstiä on ehkä 40-50 sivua, koska useimmat kuvat ovat koko sivun kokoisia].

Olli Järvinen ja Kaarina Miettinen: Sammuuko suuri suku? Luonnon puolustamisen biologiaa, 1987

Löysin antikvariaatista oikein mielenkiintoisen sukupuuttoja käsittelevän kirjan, joka on ikävä kyllä nyt aiheeltaan vielä paljon ajankohtaisempi kuin julkaisuajankohtanaan. Kirjassa ei puhuta ilmastonmuutoksesta sukupuuttojen aiheuttajana vielä mitään (vaikka tuolloin kasvihuoneilmiöstä jo tiedettiinkin - ihmiskunta on hukannut vuosikymmeniä asian kanssa jahkaillessaan), mutta muuten sukupuuttoja käsitellään hyvin monelta kannalta ja kirjassa yhdistellään monia biologian aloja. Kannattaa muistaa, että vaikka ilmastonmuutos on nykyään todella iso ongelma, muutkaan sukupuuttoja aiheuttavat tekijät, joita tässä kirjassa käsitellään, eivät ole kadonneet mihinkään ja myös niihin pitää edelleen kiinnittää huomiota.

Kirja on ihanan asiantunteva, kriittinen ja luotettavan tuntuinen. Pääperiaatteenamme on ollut, että ristiriitaisista tiedoista luotamme eniten niihin, jotka ovat tuoreimpia ja mahdollisimman tiukat tieteelliset kriteerit täyttävissä julkaisuissa painettuja (10). Kirjan tiedot eivät tietenkään enää ole tuoreita, mutta tuntuvat suurimmaksi osaksi kuitenkin näin ei-asiantuntijan mielestä edelleen vakuuttavilta ja järkeviltä, vaikka nykybiologilla olisikin asiaan varmasti paljon lisättävää. Tasapainoisena suomalaisena kokonaisesityksenä aiheestaan kirja puolustaa mielestäni edelleen paikkaansa. Se on hyvin ja kiinnostavasti kirjoitettu, siinä punnitaan eri teorioita, siinä on paljon käytännön esimerkkejä ja runsas kuvitus ja se oli myös asiasta kiinnostuneelle maallikolle täysin ymmärrettävää tekstiä.

Kirja pyrkii järkevien ja toimivien luonnonsuojelukeinojen löytämiseen tieteellisen tiedon avulla. Monien vaikkapa metsähakkuista päättävien ihmisten olisi hyvä lukea tämä kirja nykyään, kun esimerkiksi ennen yleiset hömötiaisetkin ovat uhkaavasti vähenemässä metsien pirstoutumisen ja vanhojen metsien hakkaamisen takia (varsinkin luku 7, Elämää luonnonsirpaleiden saaristossa, liittyy tähän). Ylen artikkeli 28.4.25: Hausjärvi sai vanhaa metsää miljoonaperintönä, nyt suunnitellaan avohakkuuta.

Suurin osa kirjasta käsittelee sukupuuttojen syitä nykyaikana, mutta kirjan alussa pohditaan myös aikaisempien sukupuuttoaaltojen sekä jääkauden aikaisten isojen eläinten katoamisen syitä. Sen jälkeen kirjassa käsitellään mm. sukupuuttojen syitä yleensä, pienten populaatioiden (eli eläin- tai kasviryhmien) alttiutta sattumalle, eläinten koon vaikutusta sukupuuton uhkaan, saarien populaatioiden haavoittuvuutta, suojelualueiden mahdollisimman järkevää perustamista, uhanalaisten lajien ja elinympäristöjen arvoa sekä tarhausta viimeisenä "teho-osastokeinona" suojella uhanalaisia eläimiä. Kirjan tieto on hyvin perusteltua.

Kirjan sisällysluetteloon on merkitty lukujen kuvaavat alaotsikot, joten siitä saa teoksen sisällöstä hyvän käsityksen.

Mutta luonnon kasvot ovat tyynet
                                               maailman loppuun asti.
Kevätpäivät tuoksuvat epätarkoilta muistoilta,
käden, kiihtyneen hengityksen.
Metsä on akatemia jonka barbaarit hävittivät.
Tuulessa kuuluu
sukupuuttoon kuolleiden lintujen laulu.

Pentti Saarikoski

 

 

 
Edit 9.5.25 (muutama pieni muutos).

Olli Järvinen ja Kaarina Miettinen: Sammuuko suuri suku? Luonnon puolustamisen biologiaa, 1987. Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy. Kannen kuva sekä taitto: Tapio Vapaasalo. 256 sivua.          Saarikosken runo kirjasta Päivistä parhaimmat. Runo vuoden jokaiselle päivälle.

Ella Airaksinen ja Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä, 2024

Kirjastossa sattui silmään selkokielisen fiktion kirjoittamisesta kertova kirja. Ihan ensin pitää sanoa, että kirjoittajat käyttävät termiä "selkokirja" viittaamaan nimenomaan selkokielisiin romaaneihin, novelleihin, runoihin ja näytelmiin, ei tietokirjoihin (käytäntö tulee selvästi ilmi esimerkiksi sivuilla 51, 112 ja 236). He eivät perustele asiaa eivätkä selitä sitä mitenkään, vaikka minusta tämä ei ole mitenkään itsestään selvää. Minusta "selkokirja" tarkoittaa kaikkia selkokielisiä kirjoja - romaaneja, novellikokoelmia, runokirjoja ja myös tietokirjoja - joten asiasta olisi kannattanut ainakin mainita alussa. "Selkokirja" on toki näppärämpi termi kuin "selkokielinen kaunokirjallinen teos", mutta esimerkiksi "selkofiktio" (tai "selkokauno" tai "selkokaunokirja") olisi ollut kuvaavampi termi.

Muuten kirja on asiantunteva ja monipuolinen ja - kuten voi odottaakin - helppolukuinen ja selkeästi kirjoitettu. Kirja ei ole kirjoitusopas siinä mielessä, että siinä annettaisiin ohjeita vaikkapa juonenkehittelyyn tai kiinnostavien henkilöiden luomiseen, vaan se käsittelee sitä, mitä pitää ottaa huomioon kirjoitettaessa selkokielistä kaunokirjallisuutta joko suoraan selkokielelle tai muunnettaessa yleiskielistä fiktiota selkokieliseksi. Monet kirjan neuvoista olivat minulle tuttuja selkokielen kirjoitusohjeista yleensä (esim. kirjasta Selkoviestintä asiakastyössä), mutta niiden lisäksi kirjassa käsitellään hauskasti nimenomaan kaunokirjallisuuteen kuuluvia seikkoja.

Miten vaikkapa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Shakespearen näytelmä tai Kalevala muunnetaan selkokielelle? Kuinka paljon selkofiktiossa pitää tai saa selittää (opettavaisuuteen ei fiktiossa pidä mennä) ja minkä verran tekstiin voi jättää aukkoja? Entä fantasian, kauhun tai scifin kirjoittaminen - näissähän on jo määritelmän mukaan arkikokemukselle vieraita asioita? Miten juonesta voi tehdä helposti ymmärrettävän? Myös selkokielisissä kirjoissa voi leikitellä kielellä ja käyttää huumoria ja selkokielellä voi kirjoittaa runojakin.

Kirjassa on paljon käsiteltävään teemaan liittyviä esimerkkejä selkofiktiosta sekä siitä, miten yleiskielistä kaunokirjallista tekstiä on muutettu selkokielelle. Nämä esimerkit elävöittivät ja havainnollistivat kirjaa mainiosti. Muun tekstin lomassa olevat lyhyet Näkökulma-artikkelit tuovat kirjaan myös muiden selkofiktion kanssa tekemisissä olevien ihmisten käsityksiä ja kirjassa on lisäksi sitaatteja selkofiktion lukijoilta. Lukujen lopussa on hyödylliset tiivistelmät.

Selkofiktion kirjo on monipuolistunut paljon viime vuosina niin että nykyään varmasti löytyy jo jokaiselle jotakin. Selkokirjat mahdollistavat kirjoista nauttimisen myös niille, joille se ei eri syistä johtuen muuten onnistuisi, mikä on hienoa - selkokieltä tarvitaan. Selkokielisten kirjojen lukeminen voi esimerkiksi suomen kielen opiskelijoilla toimia myös siltana yleiskielisiin teksteihin (kirjoittajat vertaavat selkokirjoja uimarenkaaseen uimaan oppijoilla). Vai voiko? Tämä asia mietitytti minua kirjaa lukiessa paljon.

Selkokielen säännöt ovat selvät. Sanaston pitää olla helppoa ja sanojen tavallisia, lyhyitä ja konkreettisia eikä samaan sanaan pidä kasata monia eri taivutuspäätteitä, tunnuksia ja liitteitä (korv-i-ssa-mme-kin) (s. 84). Virkkeiden ja lauseiden pitää olla lyhyitä, passiivia (kirjoitetaan) ja nollapersoonaa (runoja voi kirjoittaa) saa käyttää vain vähän, lauseenvastikkeita (mennessään, tulevan, sanottuani, ajattelematta) ei pidä käyttää, konditionaalin (sanoisin) käyttöä pitää mahdollisuuksien mukaan välttää ja vaikeita partisiippeja (soittava, kirjoittama, lähtenyt, kuultu) ei pidä käyttää. Harvinaisia sijamuotoja kuten instruktiivia (puhtain käsin), abessiivia (äänettä) ja komitatiivia (punaisine pyörineen) ei saa käyttää. (s. 63)

Ongelma on kuitenkin siinä, että yleiskielessä käytetään paljon epätavallisia ja abstrakteja sanoja, hankalampia kielioppirakenteita ja pitkiä virkkeitä, ja esimerkiksi passiivi on suomen kielessä hyvin yleinen muoto. Jos lukijan on tarkoitus oppia lukemaan yleiskieltä (kaikilla selkokielen lukijoillahan ei näin ole, mutta esimerkiksi suomen opiskelijoilla tai nuorilla yleensä ottaen kyllä) ja selkokielessä johdonmukaisesti vältetään tällaisia sanoja ja rakenteita, miten lukijan kielitaito voi kehittyä niiden avulla pidemmälle?

Vaikkapa englannin, saksan, venäjän tai ranskan opiskelijoille on tarjolla helppolukuisia kirjoja, jotka on jaettu muistaakseni neljään ryhmään helpommista vaikeampiin. Helpoimmissa käytetään vaikkapa 500 yleisintä sanaa, vaikeimmissa jo 2000 tai 3000 sanaa, ja kielioppi- ja lauserakenteiden vaikeus lisääntyy samassa tahdissa. Kun olen itse opiskellut kieliä, tämä helppolukuisten kirjojen asteittainen vaikeutuminen on ollut minusta oikein hyödyllistä, ja toivoisin, että myös selkokirjojen vaikeustaso vaihtelisi ja tämä taso merkittäisiin kirjoihin. Jotain tällaista on jo kolmitasoisena kokeiltu (s. 12), mutta helppo taso on erittäin helppo ja vaikeimman tason käytöstä on ilmeisesti luovuttu, koska se on niin lähellä selkeää kieltä. Kirjassa väläytetään (s. 282) myös mahdollisuutta tulevaisuudessa vaihdella digitaalisten kirjojen vaikeustasoa lukijan toiveiden mukaan, mutta tässäkin pitäisi eri tasoja olla tarjolla.

Asiaa kommentoidaan kirjassa lyhyesti. Suomessa tasojen kehitystyö ei ole vielä niin pitkällä, että tasoja voisi helposti soveltaa kaunokirjallisuuteen tai merkitä kirjoihin, vaikka sitä on toivottu toisinaan ja vaikka Ruotsissa tällaisia tasoja on käytössä, vaikkeivät ne olekaan keskenään verrannollisia (s. 19). Asiasta sanotaan myös näin: Toisinaan kirjoittajat ja esimerkiksi opettajat pohtivat, eikö selkokirjoissa voisi käyttää rikasta ja monipuolista sanastoa, jotta esimerkiksi heikosti lukevat nuoret tai suomen kielen opiskelijat saisivat tilaisuuden oppia uutta. Kirjan tekijöiden mielestä tärkeämpää on kuitenkin se, että lukijat pääsevät lukemaan nyt, ei vasta myöhemmin (s. 83).

Heti lukemaan pääseminen onnistuisi kuitenkin myös sillä tavalla, että selkokielisille kirjoille määriteltäisiin vaikeustasot, jolloin lukija voisi valita haluamansa tasoisen kirjan. Ja selkokielisten kirjojen vaikeustasot vaihtelevat kuitenkin joka tapauksessa jonkin verran, joten lukijan olisi hyvä saada tietää kirjan taso. Olisiko tässä selkokielen seuraava kehittämiskohde? Näin selkokirjat todella toimisivat siltana yleiskieleen.

(Voi myös kyseenalaistaa sen selkokielen päämäärän, että lukijan pitäisi pystyä ymmärtämään kaikki. Vieraita kieliä opiskelleet tietävät, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää saadakseen selvää tekstistä ja pystyäkseen myös nauttimaan siitä. Minulla tulee esimerkiksi vielä englannissakin joskus vastaan vieraita sanoja, vaikka se on vahvin vieras kieleni, saati sitten muissa kielissä - ja joskus jopa suomessa! - mutta läheskään kaikkia tekstin sanoja ei tarvitse ymmärtää. Ymmärtämisen määrän tarve vaihtelee lukemisen tarkoituksen mukaan. Sama pätee kielioppirakenteisiin - tekstiä voi ymmärtää, vaikkei tunnistaisikaan kaikkia sen kielioppirakenteita. Ja kun tällaisia vieraampia sanoja tai rakenteita kohtaa tekstissä, niitä alkaa usein vähitellen ymmärtää.)

Kirjoittajat ovat selvästi hyvin innostuneita selkokirjoista ja luottavat niiden voimaan, ja kirjaa oli mukava lukea. Myös kirjan taitto on selkeä ja silmälle miellyttävä ja kansikuva herättää kiinnostusta ja houkuttelee lukemaan.

Muualla: Tuijata, Ketju-lehti (pitkä artikkeli) ja Kehitysvammaliitto (kirjoittajien oma teksti).

Ella Airaksinen ja Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä, 2024. Opike. Ulkoasu, taitto ja kansi: Sole Lätti. 300 sivua.

Ben Fletcher, Karen Pine ja Danny Penman: Laihdu, älä laihduta (The No Diet Diet. Do Something Different, 2005)

Ostin tämän kirjan parikymmentä vuotta sitten. Se on edelleen yksi lempikirjoistani, koska sen lähestymistapa aiheeseensa on niin erikoinen, hauska ja vapauttava: se on laihdutuskirja, jossa ei puhuta oikeastaan mitään kaloreista tai oikeista ruokavalinnoista - kirjoittajat olettavat syystä, että ihmiset jo tietävät nämä asiat - vaan esimerkiksi kuorolaulusta, tunneälystä, oman päänsä pitämisestä tai vaihtoehtoisesti toisten kuuntelusta, siitä että ottaa vastuun itsestään, siitä että kuuntelee lämmityslaitteen käynnistymistä tai linnunlaulua, siitä että kerää roskia, auttaa kaveria tai kohtelee kaikkia tasa-arvoisesti.

Kirjan lähtökohta on se, että terveellinen tai epäterveellinen syöminen on vain yksi tapa muiden joukossa. Kaikki tavat - ei vain syöminen - muodostavat tapaverkon, joka on muotoutunut koko elämän aikana ja on hyvin luja. Ihmisestä tulee tapaverkon takia helposti joustamaton tapakone. Jos pyrkii laihdutuskuurilla muuttamaan vain yhtä tapaa eli pelkästään syömään eri tavalla kuin ennen, tämä vaatii suuria ponnistuksia, koska tapaverkon muut osat pyrkivät palauttamaan tavan entiselleen, ja laihdutuskuurin jälkeen alkaa helposti syödä samoin kuin ennenkin. Laihduttamisesta tulee tapa muiden joukossa, useimmiten hyödytön ja monesti myös vahingollinen, ja lisäksi se aiheuttaa monesti kurjaa oloa.

Siksi ihmisen, joka haluaa laihtua, kannattaa muuttaa tottumuksiaan ja alkaa tehdä asioita - mitä tahansa - eri tavalla kuin ennen, koska tämä heikentää tapaverkkoa, minkä jälkeen syömisenkin muuttaminen on paljon helpompaa. Kannattaa vaikkapa kokeilla uutta harrastusta, esimerkiksi tuota kuorolaulua jos se kiinnostaa, lukea lehteä jota ei ole ennen lukenut, mennä töihin eri reittiä kuin yleensä, pyrkiä olemaan sovinnaisempi tai epäsovinnaisempi, spontaanimpi tai järjestelmällisempi (kunhan on erilainen kuin normaalisti on), tanssia itsekseen kaksi minuuttia, käyttäytyä pelottomasti (pienemmissä tai isommissa asioissa), suhtautua tietoisesti johonkin asiaan, jonka on aiemmin jättänyt huomiotta... Asioiden pitäisi olla sellaisia, jotka tuntuvat jonkin verran hankalilta tai joskus jopa epämiellyttäviltä, mutta jotka ovat kuitenkin suhteellisen helppoja ja pieniä eli mahdollisuuksien rajoissa.

Kirjassa edetään pienistä muutoksista suurempiin, koko luonnetta koskeviin asioihin. Siinä on neljä vaihetta ja 28 askelta, jotka on tarkoitus käydä läpi päivä kerrallaan neljän viikon aikana. Projektissa ei kuitenkaan voi epäonnistua eli sen voi tehdä myös pidemmän ajan kuluessa. Kirjan mukaan tehtävät tehtyään ei tarvitse enää koskaan ryhtyä laihdutuskuurille, vaan paino laskee itsestään niin kauan, kunnes ihanteellinen terve paino on saavutettu (209). 

Kirjoittajat kehuvat kirjan alussa Tee jotakin erilaista -menettelytapaansa maasta taivaaseen ja viittaavat siitä tehtyihin tutkimuksiin ja hyviin tuloksiin, mikä tuntuu aika epäilyttävältä koska kirjassa ei ole minkäänlaista lähdeluetteloa, tutkimusten nimiä ja julkaisutietoja ei mainita eikä kirjassa anneta myöskään kirjoittajien henkilötietoja. Tekstistä päätellen he ovat varmaankin englantilaisia yliopistoihmisiä ja ilmeisesti nuo tutkimuksetkin ovat olemassa, mutta ehkä lähdeluettelo on jätetty pois suomenkielisestä painoksesta. Kirjaa voi kritisoida myös siitä, että kirjoittajat olettavat kaikkien lihavien ihmisten haluavan laihtua, tai siitä, että he pitävät lihavia ihmisiä kaavoihinsa kangistuneina ja urautuneina. Kumpikaan ei ole mitenkään itsestään selvää, mutta tämän voi antaa anteeksi, koska kirja on muuten hieno.

Olen alkanut tehdä kirjan tehtäviä vuosien varrella ehkä kolmeen otteeseen, mutten ole koskaan pystynyt tekemään niitä loppuun asti, koska teemat alkavat lopussa olla jo varsin maailmojasyleileviä, ja minulla on tuohon osittaiseenkin (3/4?) tekemiseen mennyt aina kuukautta melkoisesti pidempi aika. En kuitenkaan tunne epäonnistuneeni tai tehtävien tekemisen menneen hukkaan. Kaksi vuotta kirjan oston ja käytäntöön soveltamisen jälkeen painoin merkintöjeni mukaan 13 kiloa vähemmän kuin ennen, johtui se sitten tästä kirjasta tai jostain muusta.

Tätä paljon tärkeämpää on kuitenkin se, että elämäni oli ja on nyt hauskempaa, vapaampaa ja kiinnostavampaa kuin ennen, mikä saattaa hyvinkin johtua osaksi siitä, että olen kirjan takia mennyt epämukavuusalueelleni monta kertaa ja kokeillut uusia asioita, helpompia ja vaikeampia. En pitänyt itseäni parikymmentä vuotta sitten kovinkaan urautuneena, koska olen aina pitänyt vaihtelusta ja inhonnut rutiineja, mutta tehtäviä tehdessäni huomasin kuitenkin, että minulla oli joitakin, aika moniakin, asioita tai toimintatapoja, joita ehdottomasti välttelin enkä halunnut tehdä. Ja sellaisia asioita, jotka halusin tehdä aina samalla tavalla. (Samoin nyt, mutta paljon vähemmän.)

Olin esimerkiksi nuorena ja vielä pitkälle aikuisuuteenkin monesti ujo ja sisäänpäin kääntynyt. Yhdessä kirjan tehtävässä piti toimia ulospäin suuntautuneesti (jos on itse sisäänpäin kääntynyt), ottaa tilaa ja puhua sellaisissa tilanteissa joissa yleensä olisi hiljaa. Tein niin eräässä kokouksessa, vaikka minua pelotti ja jännitti. Tutut ihmiset katsoivat minua mielestäni aika ihmetellen, minulla oli melkein fyysisesti paha olo, ja minua hävetti tapaamisen aikana ja sen jälkeen. En ollut tajunnut, miten voimakas ja yleensä ottaen kyseenalaistamaton tuo reagointitapa minulle on, ennen kuin toimin toisella tavalla. Sen jälkeen aloin toimia rohkeammin myös muissa tilanteissa, enkä nykyään tunne itseäni enää lähes koskaan ujoksi eikä mielipiteideni ilmaiseminen ole minulle vaikeaa, vaikka olenkin edelleen enemmän introvertti kuin ekstrovertti. Huomasin myös, että kannattaa kokeilla myös sellaisia asioita, joista ei usko pitävänsä: lainasin kirjastosta lehtiä, joiden aihe ei kiinnostanut minua lähtökohtaisesti ollenkaan (esim. Bodaus tai Betoni  :D ), ja huomasin niistäkin löytyvän kiinnostavia asioita, vaikkei niistä vakiolukemistani tullutkaan.

Nykyään pidän ihanasta kehostani, koska se mahdollistaa minulle niin paljon hyviä asioita ja pystyy niin moneen asiaan, painosta riippumatta. Laihtuminen on minulle nykyään kaksipiippuinen juttu - voisin haluta pudottaa painoa ihan vain vasta-argumenttina painoon fiksoituneille lääkäreille ja sen takia, että jotkin terveysjutut saattavat olla parempia laihempina. (Verenpaineeni ei kyllä laskenut yhtään muutama vuosi sitten tapahtuneen 14 kilon laihtumisen jälkeen, vaikka painonpudotuksen aina sanotaan auttavan korkeaan verenpaineeseen. Laihtuminen ei myöskään auttanut väsymykseen, vaikka eräs lääkäri oli väittänyt myös näin.) Saisin siis olla terveyssyistä laihempikin (rasvan luontainen gravitaatiokeskus vartalossani on vatsa, joka on sille tunnetusti se kaikkein haitallisin paikka), mutta minulla ei ole tarvetta laihtua vain laihtumisen tai ulkoapäin asetettujen normien vuoksi, vaan tunnen oloni hyväksi sellaisena kuin olen. Aion kuitenkin tarttua tähän kirjaan myös myöhemmin - tämä on ainoa tapaamani laihdutusopas, jonka ohjeita noudattaa ilokseen, sen takia että elämä olisi hauskempaa. Lopeta laihduttaminen, aloita eläminen (62).

Eija Tervosen käännös on hyvä.

Edit 3.3.25.

Ben Fletcher, Karen Pine ja Danny Penman: Laihdu, älä laihduta, 2006 (The No Diet Diet. Do Something Different, 2005). Otava. Suomennos: Eija Tervonen. Kannen tekijää ei kerrottu. 254 sivua.

Scott McCloud: Sarjakuva - näkymätön taide (Understanding Comics - The Invisible Art, 1993)

Scott McCloud sanoo esipuheessaan kirjansa olevan toinen englanninkielinen sarjakuvaa taidemuotona käsittelevä teos (ensimmäinen oli Will Eisnerin Comics and Sequential Art), tehneensä kirjaa 15 vuotta ja haudutelleensa sen ajatuksia yhdeksän vuoden ajan (haudutteluun tosin luulisi kuluneen pidemmän ajan kuin tekemiseen). Paneutumisen huomaa kirjasta joka sivulta. McCloud on pohtinut sitä, mikä tekee sarjakuvasta omanlaisensa, aivan erilaisen kuin kaikki muut taidemuodot, kehittää teorioita sarjakuvan lukemisesta ja vastaanottamisesta, luokittelee sarjakuvia eri tyyppeihin... Tarkastellessaan erityylisiä sarjakuvia McCloud huomaa aika syvällekäyviä eroja japanilaisen ja länsimaisen sarjakuvan välillä.

Kaikki on esitetty sarjakuvana, ja nautin siitä, miten McCloud havainnollistaa ideoitaan ja teorioitaan piirtämissään kuvissa. Se, miten piirrokset kuvittavat ajatuksia, on mielikuvituksekasta ja harkittua: McCloud ei vain kerro, vaan myös näyttää. Alussa teos tuntui tosin vain tylsältä puhuvalta päältä, mutta käsitykseni muuttui pian.

McCloudin laajan tietomäärän, ei vain sarjakuvan alalla vaan muissakin asioissa, näkee teoksesta. Kirjassa on yhdeksän lukua, joista jokainen käsittelee selkeästi omaa teemaansa. Asiat selviksi -luvussa McCloud antaa sarjakuvalle määritelmän, tarkastelee sarjakuvan historiaa ja löytää esimerkkejä kauempaa menneisyydestä kuin yleensä on tapana. Seuraavassa luvussa hän käsittelee Sarjakuvan sanastoa: kuvalliset ikonit eli piirrokset voivat olla enemmän tai vähemmän abstrakteja (toisin kuin sanat, jotka ovat täysin abstrakteja). Miksi sarjakuvan lukijaa miellyttää usein enemmän abstrakti karikatyyri (en käytä käännöksen sanaa 'pilakuva', koska se vie ajatukset yksipuolisesti hauskuttamiseen) kuin realistinen piirros? McCloud sijoittaa erityyppiset sarjakuvat kolmioon, jonka kärkinä ovat kuvan taso, todellisuus ja kieli.

Luvussa Valkoinen, tyhjä tila McCloud pohtii sitä, miten lukija rakentaa mielessään siirtymiä sarjakuvaruutujen välille eli täydentää niitä mielessään. Hän jakaa siirtymät kuuteen eri tyyppiin Hetkestä hetkeen -kategoriasta (joka vaatii hyvin vähän täydentämistä) Ei seuraussuhdetta -siirtymään (jossa ruutujen välillä ei ole mitään loogista suhdetta). Kuinka paljon sarjakuvan tekijä kertoo tai jättää kertomatta? Ajan kuvassa McCloud miettii, miten sarjakuvassa esitetään aikaa. Yksi ruutu ei esimerkiksi useinkaan esitä vain yhtä hetkeä, vaan toisiaan seuraavia lyhyitä tapahtumia ajassa. Sarjakuvan lukija hahmottaa aikaa spatiaalisesti, koska sarjakuvassa aika ja tila ovat sama asia. Ruutujako vaikuttaa ajan hahmottamiseen, samoin sarjakuvan muut kuvalliset keinot, esim. vauhtiviivat.

Viiva elää -luvussa McCloud näyttää, miten vaihtelevat viivat (esim. terävät tai kaarevat), siis tekijöiden piirrostyylit, vaikuttavat sarjakuvan luonteeseen ja tyyliin ja sen herättämiin tunteisiin. Myös sanojen tekstaustyyleillä voidaan ilmaista erilaisia puhetapoja ja tunteita. Luvussa Näytä ja kerro pohditaan sanan ja kuvan suhdetta sarjakuvassa sekä niiden välistä tasapainoa. Kuusi askelta -luvussa McCloud miettii aluksi taiteen merkitystä ihmisen evoluutiossa ja elämässä yleensä. Kaikkien taiteenlajien teosten luomisessa on hänen mukaansa kuusi askelta: idea/tarkoitus, muoto, idiomi, rakenne, tekniikka ja pinta. Kunnianhimostaan ja tarpeistaan riippuen (sarjakuva)taiteilija tai sellaiseksi haluava saattaa jäädä pinnan tai tekniikan tasolle, mutta voi edetä myös paljon syvemmälle muotoon (tutkimusmatkailija) tai ideaan (tarinankertoja) asti.

Luku Sananen väristä ei ollut yhtä pitkälle kehitelty kuin muut luvut, koska kiinnostavia esimerkkejä eri sarjakuvissa ei vielä ollut kovin paljon, mutta siinäkin oli hyviä ajatuksia. Yhteenvedossa McCloud pohtii sitä, miksi sarjakuva ja sen ymmärtäminen on tärkeää, sekä miettii ihmisten välistä kommunikaatiota ja viestinnän tehokkuutta. Hän esittää uudelleen ensimmäisen lukunsa laajan määritelmän sarjakuvasta - "rinnakkaisia kuvallisia ja muita ilmaisuja harkitussa järjestyksessä" - ja kertaa kirjan teemoja.

Jos sarjakuva ja sen tekeminen kiinnostaa, kirjaa voi hyvin suositella: se on hyvin tehty, huolella suunniteltu, älykäs ja asiantunteva. Ja jopa vaikkeivät ne paljon kiinnostaisikaan - minusta kirja oli mielenkiintoinen, vaikka luen sarjakuvia aika vähän. Myös suomennos ja kirjan tekstaus olivat oikein hyviä (vaikka sana 'pilakuva' ei minusta tässä yhteydessä ollutkaan täysin onnistunut).

Edit 15.2.25 (pari pientä korjausta).

Scott McCloud: Sarjakuva - näkymätön taide, 1994 (Understanding Comics - The Invisible Art, 1993). The Good Fellows Ky. Suomennos: Jukka Heiskanen. Tekstaus: Jussi Karjalainen. 215 sivua.

Kenan Malik: Monikulttuurisuus (Multiculturalism and its Discontents: Rethinking Diversity After 9/11, 2013)

Luin kirjan jo pari kuukautta sitten, joten saatan muistaa joitakin asioita väärin. Lisäksi tässä kirjoituksessa on vain osa kirjan aiheista. Kirja kannattaa siis lukea itse, jos aihe kiinnostaa - se on lyhyt sekä helppo- ja nopealukuinen ja siinä on paljon mielenkiintoisia ajatuksia.

Intiassa syntynyt brittikirjailija Kenan Malik kertoo vuonna 2013 kehitelleensä kirjan ajatuksia jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Lisäkimmoketta niille antoivat syyskuun 2001 terroriteot Yhdysvalloissa sekä reaktio niihin. Kirja suhtautuu aiheeseensa kriittisesti, mutta yllättävällä tavalla. En suhtaudu multikulturalismiin vihamielisesti siksi, että pelkään maahanmuuttoa, halveksin muslimeja tai tahdon vähentää monimuotoisuutta, vaan päinvastoin siksi, että kannatan maahanmuuttoa, vastustan lisääntyvää muslimivihaa ja toivotan monimuotoisuuden tervetulleeksi (13). Malikin mielestä sekä maahanmuuton vastustajat että - kirjan pääteesinä - sellaiset multikulturalismin kannattajat, esimerkiksi poliitikot, jotka haluavat lokeroida ihmiset erilaisiin etnisiin ja kulttuurisiin lokeroihin ja määritellä yksilön tarpeet ja oikeudet noiden lokeroiden perusteella, ovat väärässä (14).

Ihmisiä ei voi luokitella esimerkiksi "eurooppalaisiksi", "turkkilaisiksi", "muslimeiksi" tai "hinduiksi" ja olettaa sen perusteella heidän olevan tietynlaisia ja haluavan tiettyjä asioita, koska tämä jättää huomiotta suurenkin variaation ryhmien sisällä. Kuka puhuu tietyn ryhmän puolesta? Keillä on oikeus puhua sen puolesta, ja kuka on antanut heille tämän oikeuden? Keitä journalistit haastattelevat ja miksi? Esimerkiksi Tanskan Mohammed-pilakuvakohun aikaan vuonna 2005 tanskalaiset journalistit pyrkivät Malikin mukaan synnyttämään tämän kohun, vaikka ensin kuviin ei juurikaan reagoitu, ja saamaan lausuntoja ääriuskonnollisilta islamin edustajilta. Kun eräs tanskalainen muslimikansanedustaja sanoi, että pilakuvat eivät loukanneet häntä, Politiken-lehden päätoimittaja sanoi vastaukseksi, ettei hän ole todellinen muslimi. (55-56)

Yksi moniarvoisessa yhteiskunnassa elämisen ironioista tuntuu olevan se, että moninaisuuden säilyttäminen vaatii meitä jättämään vähemmän tilaa näkemysten moninaisuudelle. Tällaisen argumentaation ongelma on, että se, mitä usein pidetään loukkauksena jotakin yhteisöä kohtaan, on todellisuudessa väittelyä tuon yhteisön sisällä. (58)

Kulttuurit, uskonnot ja etnisyydet eivät ole monoliittisiä tai homogeenisiä eikä niitä pidä ajatella sellaisina. Minä ja Jussi Halla-aho olemme molemmat valkoisia syntyperäisiä suomalaisia, jotka puhumme äidinkielenämme suomea ja joiden perinnäinen uskonto on kristinusko, mutta mielipiteemme eroavat monessa kohdin, ja pitäisin täysin vääränä sitä, jos Halla-ahon katsottaisiin voivan puhua minun puolestani (ja varmastikin myös päinvastoin). Valitsin tähän esimerkkiin tietoisesti miehen, koska varsinkin uskonnollisissa yhteyksissä, mutta usein myös muutenkin, ryhmien edustajat ja puolestapuhujat ovat miehiä, mikä vähentää automaattisesti näkemysten moninaisuutta.

Yhteiskunta koostuu siis yksilöistä, ei sisäisesti yhdenmukaisista ja muuttumattomista ryhmistä. Kulttuuri, uskonto ja etnisyys vaikuttavat yksilöön, mutta niin vaikuttavat monet muutkin asiat. Edellisten perusteella ei pysty tekemään oletuksia siitä, miten joku ajattelee, tai että hän ajattelisi ikuisesti samalla tavalla.

Kirjan lopussa on tutkija Pasi Saukkosen hyvä kirjoitus Monta multikulturalismia, jossa hän tekee yhteenvedon kirjan ajatuksista, liittää sen suomalaiseen kontekstiin ja myös aiheellisesti kritisoi, taustoittaa ja tarkentaa joitakin Malikin ajatuksia. Silloin, kun yhteiskunnassa puhutaan eri kieliä, tunnustetaan eri uskontoja, ylläpidetään erilaisia tapoja, arvoja ja traditioita sekä erilaisia käsityksiä hyvästä elämästä, se on monikulttuurinen yhteiskunta ja sillä selvä. Malikin tulkinnassa se tarkoittaa myös positiivisia asioita, avautumista maailmalle, vitaalisuutta ja kosmopoliittisuutta. (Saukkonen, 76) Kirjan käännös on sujuva ja selkeä.

Kirjoituksia: ePressi, Turun Sanomat, Ihmisluontoa etsimässä (paljon lainauksia Malikin kirjasta), Jyväskylän ylioppilaslehti.

Kenan Malik: Monikulttuurisuus, 2016 (Multiculturalism and its Discontents: Rethinking Diversity After 9/11,  2013). Jälkisanat: Pasi Saukkonen. Kustantaja: niin & näin. Suomennos: Tapani Kilpeläinen. Kansi: Pasi Romppanen. Kenan Malikin teos (73 sivua) + Pasi Saukkosen jälkisanat (14 sivua) + viitteet (6 sivua).

Bastian Schmid: Mitt umgänge med djur (Begegnung mit Tieren, 1938)

Kirpparilöytö. Bastian Schmid (1870-1944) oli saksalainen opettaja ja eläinten käyttäytymisen tutkija, joka kirjoitti monta kirjaa eläimistä. Tässä kirjassa hän kuvaa tutkijan silmin useita Münchenin lähistöllä sijaitsevassa kodissaan asuneita erilajisia eläimiä, niin lemmikkikoiraansa Alia ja kotipihansa kanoja kuin myös poikasina saatuja villieläimiä, esimerkiksi Wolfi-sutta ja eksoottisimmista päästä mölyapina Guapoa.

Schmid kertoo laulavasta Caro-ketusta, joka oppi sattumalta Schmidin kanssa lepäillessään häntä matkimalla hyräilemään, ainoana hänen 12 ketustaan. Jos Caro teki virheitä, se harjoitteli itsekseen, kunnes sävelkulku meni oikein. Vieraiden läsnäollessa Caro teki helposti virheitä, koska tunsi luontaista epäluuloa näitä kohtaan. Hyvä esimerkki siitä, että eläimen pitää saada tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksi, jotta sen käyttäytyminen ja erilaiset kyvyt voivat tulla vapaasti esiin! (s. 98-99)

Schmid ei pelkästään tarkkaillut eläinten käytöstä, vaan teki joskus niiden käyttäytymisestä myös systemaattisia testejä. Hän esimerkiksi kokeili, miten koirat löytävät takaisin kotiin, kun ne on viety tuntemattomalle seudulle. Hän huomasi että ensimmäiselläkin kerralla, vaikka koira ei tiennyt yhtään, missä on tai miten sinne on päädytty, se löysi kotiinsa. Hän teki kokeita eri hoidokkiensa älykkyydellä, ja huomasi, että näätä(!) pärjäsi hyvää hajuaistia vaativassa älykkyystestissä oikein hyvin. Mikään eläin ei ollut hänelle liian vaatimaton tai tavallinen, vaan kanoistakin hän löysi kiinnostavaa havainnoitavaa.

Eläimistä ja niiden käyttäytymisestä kiinnostuneelle kirja oli mukavaa luettavaa. Se oli tempoltaan rauhallista, muttei kuitenkaan tylsää tekstiä. Ainoastaan haukkojen ja koirien näkökykyä käsittelevistä kokeista kertovat luvut olivat mielestäni yksitoikkoisia, muuten kirja oli leppoisaa luettavaa.

Parasta kirjassa oli kuitenkin Schmidin asenne. Kuten itävaltalainen eläintutkija Konrad Lorenzkin hän arvosti eläimiä. Hän näki eläimet yksilöinä ja myös persoonallisuuksina, lähestyi niitä ystävinä ja piti niitä tärkeinä itsessään, ei vain mekaanisina, vaistojen rajoittamina tutkimuskohteina. Hän käyttää itse asiassa usein sanaa "sielu" tai "henki" (själ, alkukielessä kaiketi sana die Seele) puhuessaan eläimistä, ja vaikka sanalla on tässä varmaan eri merkitys kuin sen nykyinen päämerkitys, Schmidin asenne poikkeaa kuitenkin paljon 1900-luvulla pitkän aikaa (ainakin anglosaksisessa maailmassa) yleisestä behavioristisesta käsityksestä eläimistä ärsyke-reaktioautomaatteina (onneksi tämä on nyt muuttunut!). Eläimen todellinen kohtaaminen vaatii Schmidin mukaan sitä, että sitä tarkkailee avoimesti ja kauan aikaa sellaisena kuin se on, ja siltikin se jää jollakin tavalla tuntemattomaksi.

Alla mina djur, även de, som inte berört här, äro själsliga typer, och bli i hög grad, liksom djuren över huvud taget, omöjliga för oss att genomskåda. Djuret är Det Främmande. Ju längre bort ifrån oss det står i fysiskt hänseende, desto obestämdare blir dess själsliv och desto obegripligare måste det tyckas oss.
        De finns myriader av små själar i djurriket, var och en med sitt bestämda vara, var och en en värld för sig och dock stående i samband med andra själar i omgivningen. Ligger det inte något storslaget över denna så främmande värld? Tyvärr har sinne och vördnad för den gått förlorade för många av oss, och vi veta knappast ens mera, vad vishet är i sin ursprungligaste och högsta mening. (160)

Suomennos: Kaikki eläimeni, myös ne, joita ei ole tässä käsitelty, ovat henkisiä tyyppejä, ja meidän on suuressa määrin mahdotonta nähdä niiden läpi, kuten yleensäkin eläinten läpi. Eläin on Tuntematon. Mitä kauempana meistä se fyysisesti on, sitä vaikeammaksi määritellä tulee sen henkinen elämä ja sitä käsittämättömämmältä sen täytyy meistä tuntea.
        Eläinkunnassa on lukemattomia pieniä sieluja, joista jokaisella on oma tietty olemuksensa, jokainen on maailma itsessään ja kuitenkin yhteydessä muihin ympäristön sieluihin. Eikö tässä näin vieraassa maailmassa olekin jotain suurenmoista? Valitettavasti monet meistä ovat menettäneet ymmärryksen siitä ja kunnioituksen sitä kohtaan, ja tuskin enää tiedämme, mitä viisaus alkuperäisimmässä ja korkeimmassa merkityksessään on.

Kirjassa on näin vanhaksi teokseksi paljon kuvia, yhteensä 56, jotka kaikki liittyvät tekstin eläinpersooniin ja niiden käytökseen. Sen lukemista haittasivat jonkin verran ruotsin vanhat verbimuodot ja vanha taivutussysteemi, joihin en tottunut kunnolla koko kirjan aikana, enkä aina ymmärtänyt tekstiä täydellisesti. Täytyy myös kehua erikseen kirjan paperia - se on ihanan tuntuista, paksua ja ylellistä. Schmidin teoksia ei näy käännetyn suomeksi.

Näin rentoutuneessa tilassa voi alkaa vaikka hyräillä. Ihmiselle asento ei ole välttämättä kovin mukava.

Bastian Schmid: Mitt umgänge med djur (Begegnung mit Tieren, 1938). Företal av prof. Bertil Hanström. Ruotsinnos: Erik Dahl och Estrid Svensson. 161 sivua.

Robert Cecil: An Emergency Policy. An urgent proposal for the United Nations, 1948 (rauhannobelistit 1937)

Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin tänä vuonna japanilaiselle Nihon Hidankyō -järjestölle eli Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeista selviytyneiden järjestölle. Järjestö tekee tärkeää työtä ydinaseettoman maailman puolesta, niin ettei kenenkään enää koskaan tarvitsisi kärsiä ydinaseiden takia tai edes pelätä niitä. Onnea voittajalle!

Itse olen rauhannobelistisarjassani vuodessa 1937, jolloin palkinto annettiin brittiläiselle Robert Cecilille (1864-1958), aikaisemman pääministerin Robert Salisburyn pojalle. Robert Cecil oli aktiivinen Kansainliittoa suunniteltaessa ja oli mukana sen toiminnassa vuoteen 1945 eli Yhdistyneiden Kansakuntien perustamiseen asti, jolloin Kansainliitto sulautettiin siihen. Tästä työstään Kansainliitossa hän sai rauhanpalkintonsakin.

Hän kirjoitti aiheesta myös kirjan Geoffrey Butlerin kanssa (A Handbook to the League of Nations, 1919) sekä julkaisi muitakin kirjoja. Halusin kuitenkin päästä asiasta vähällä (miespoliitikot ovat mielestäni vähiten kiinnostavia rauhannobelisteja), joten luin häneltä vain alle 30-sivuisen pamfletin, joka on julkaistu paljon rauhanpalkinnon saamista myöhemmin, vuonna 1948. Kirjan kanteen (jäänyt harmillisesti kirjastotarran alle) on painettu teksti An urgent proposal to United Nations, kiireellinen ehdotus Yhdistyneille Kansakunnille.

Cecil kirjoittaa kirjasessaan, ettei hän usko minkään kansan tai hallituksen enää kahden hirvittävän tuhoisan, julman ja verisen, Euroopan raunioittaneen maailmansodan jälkeen haluavan sotaa. Hän pitää kuitenkin kommunismia, sen uskonnon (ja hänen mukaansa samalla myös sivilisaation perustan) vastaisuutta ja sitä, että kommunistit puhuvat avoimesti vallankumouksesta tavoitteidensa saavuttamiseksi, vaarallisena asiana. Hän ei tahdo väkivalloin pakottaa venäläisiä tai muitakaan kansoja omaksumaan omia näkemyksiään, vaan pitää rauhan säilymistä maailmassa erittäin tärkeänä. Hän vilauttaa kirjassa (s. 11) ehdotusta maailmanhallituksesta (World Government) ja sitä melkoisesti todennäköisempää Euroopan liittoa (European Federation), muttei pidä kumpaakaan vielä tarpeeksi ajankohtaisena. Pysyvän rauhan saavuttamiseksi hän siksi ehdottaa Yhdistyneille Kansakunnille uutta kansainvälistä sopimusta, joka toimisi ehkäisevänä tekijänä mahdollista väkivaltaisuuksien aloittamista vastaan, koska vihamielisyyksien aloittaja tietäisi saavansa vastaansa voimakkaan ja varsin yksimielisen kansainvälisen vastarinnan.

Uutta sopimusta tarvitaan Cecilin mielestä siksi, että YK:n peruskirjassa on eräs suuri ongelma. YK:n tärkeään rauhan ja turvallisuuden kysymyksiä käsittelevään turvallisuusneuvostoon (Security Council) kuuluu viisi vakituista jäsentä - Kiina, Ranska, Venäjä eli silloinen Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Yhdysvallat - sekä pamfletin kirjoitusaikaan kuusi (nykyään kymmenen) vaihtuvaa jäsenmaata. Merkittävän päätöksen tekemistä varten jokaisen turvallisuusneuvoston viiden pysyvän jäsenmaan täytyy olla samaa mieltä ja jokaisella näistä viidestä on siis veto-oikeus päätöksiin. Cecilin mielestä on kuitenkin todennäköistä, että jokin näistä viidestä maasta olisi mukana mahdollisissa tulevissa sodissa tai väkivaltaisuuksissa. Yksimielisyys näiden välillä on siis liikaa vaadittu ja heikentää turvallisuusneuvoston toimintamahdollisuuksia. Veto-oikeutta pitäisi siis muuttaa, mutta tähän tarvittaisiin taas näiden viiden turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenmaan yksimielinen päätös (s. 14). Näin jälkikäteen ajateltuna on omituista, että noiden viiden turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenmaan asema lujitettiin YK:n säännöissä noin vahvaksi.

Puhuessaan turvallisuusneuvoston ongelmista Cecil oli täysin oikeassa. Toiseen maahan hyökännyt ja siellä lähes kolme vuotta sotaa käynyt Putinin Venäjä on edelleen YK:n turvallisuusneuvoston jäsen, mikä on järjetöntä. Luulisi että asian voisi muuttaa jotenkin, vaikka lisäämällä säännön, jonka mukaan valtio menettää paikkansa turvallisuusneuvostossa, jos kansainvälinen rikostuomioistuin on antanut sen johtajasta (tai muusta tärkeästä poliitikosta) pidätysmääräyksen sotarikosten takia. Tällaiseen lisäykseen riittäisi ehkä YK:n yleiskokouksen enemmistöpäätös eikä siihen tarvittaisi turvallisuusneuvoston hyväksyntää.

Cecil ehdottaa edellä olevista syistä YK:lle mainittua lisäsopimusta, joka määrittelisi aggression kansainväliseksi rikokseksi. Jos jokin maa hyökkäisi toiseen maahan, tämä toinen maa voisi pyytää apua sopimuksen muilta jäsenmailta sekä asettaa kiistakysymyksen YK:n ratkaistavaksi, jos hyökkääjämaa tekee samoin (s. 16-17).

I do not say that this or any other document can make aggression impossible. If a powerful State is determined on war, nothing can prevent it doing fearful injuries to its own citizens and those of other countries. The only complete remedy is for men to agree to banish the idea of war from international relations, for it is on ideas that action depends. (17)

Tämän pamfletin perusteella Cecil piti rauhaa tärkeänä asiana, joten ainakin siltä kannalta hän vaikuttaa hyvältä rauhanpalkinnon saajalta - muusta hänen toiminnastaan en tiedä kuitenkaan mitään. Kun tämä kirjanen julkaistiin, Cecil oli jo 84-vuotias, eli hän oli aktiivinen vielä hyvin iäkkäänä. Kirjasen teksti on kirjoitettu ymmärrettävästi ja helposti lähestyttävästi; tällainen kirjoitustyyli varmasti auttoi häntä hänen toiminnassaan.

Cecilillä näyttää olleen kuitenkin ainakin yksi sokea piste, kuten lähes kaikilla muillakin tähänastisilla rauhannobelisteilla. Kirjasen alussa Cecil puhuu siitä, että väkivaltaisuudet ovat Intiassa ja eräissä muissa maissa mahdollisia. Myöhemmin, enemmän Eurooppaan liittyen, hän sanoo: By all means let us consider impartially any demand that is made upon us. If it is a just demand we should meet it. Not because that is the way to buy peace but because it is a just demand. (9) Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hän ei sisällyttänyt Intian jo vuosikymmeniä jatkuneita itsenäistymispyrkimyksiä Iso-Britanniasta noihin oikeutettuihin vaatimuksiin. Tämä on tosin vain tekstistä saamani vaikutelma, sitä ei voi tämän kirjasen perusteella varmasti sanoa.

Lisäys: Cecil näyttää puolustaneen naisten oikeuksia. Kun suffragetteja vangittiin kansalaistottelemattomuuden takia, Robert Cecil, Keir Hardie ja jotkut muut parlamentin jäsenet yrittivät saada heidät tunnustetuksi poliittisiksi vangeiksi. (Sylvia Pankhurst: The Suffragette Movement, 1931, lainattu kirjassa Dale Spender: Women of Ideas, s. 746)

Edit 13.12.24 (lisätty viimeinen kappale), 14.12.24 (lisäys teosviitteeseen)

Robert Cecil (Edgar Algernon Robert Gascoyne Cecil; Lord Cecil of Chelwood): An Emergency Policy. An urgent proposal for the United Nations, 1948 [vuosilukua ei ole julkaisutiedoissa, vaan vain Cecilin kirjoituksen lopussa olevassa päiväyksessä]. Hutchinson & Co. 18 tekstisivua sekä liitteet: luonnos YK:n lisäsopimukseksi (4 sivua) sekä aiheen kannalta tärkeitä YK:n peruskirjan artikloita (7 sivua).

Isaac Asimov: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology (1978/1972/1964)

Tähän on siis tultu. Luen tietosanakirjan läpi. (Itse asiassa olen tehnyt näin jo aiemmin, Otavan ison kasvitietosanakirjan ja eläintietosanakirjan ensimmäiset osat - jos en sanasta sanaan, niin kuitenkin kannesta kanteen.) Ajattelin tutustua kirjaan ensin hakuteoksena, mutta pidin sen kirjoitustyylistä niin paljon, että luin sen sitten kokonaan, senkin takia että kirja on tietyssä mielessä juonellinen, vaikka juonenkehittely onkin hyvin hidasta ja asteittaista: kirja kertoo länsimaisen luonnontieteen kehityksen merkittävistä edistysaskelista hamasta muinaisuudesta (kirjan ensimmäinen tieteilijä, egyptiläinen Imhotep, eli 2900-luvulla eKr.) nykyaikaan (1970-luvulle). Koska kirja on yksinomaan Asimovin kirjoittama, hän on myös itse päättänyt, mitkä edistysaskelista ja ketkä tutkijoista ovat tärkeitä (tästä lisää myöhemmin). Kirjan lukeminen on ollut melkoinen ikuisuusprojekti, olen lukenut sitä vähän kerrallaan vuoden parin ajan.

Isaac Asimov (1920-1992) on kirjojen ystäville tuttu ehkä enemmän merkittävänä tieteiskirjailijana (esimerkiksi hänen Säätiö-sarjansa on scifiklassikko), mutta hän oli koulutukseltaan biokemisti ja kirjoitti paljon tiedekirjojakin. Hän oli käsittämättömän tuottelias ja julkaisi yhteensä noin 500 teosta. Jo tämä elämäkerrallinen hakuteos riittäisi elämäntyöksi useimmille ihmisille, koska se on vaatinut - ennen nettiä tai edes tietokoneita! - tutustumisen lähes 1200 tieteentekijään, näiden henkilökohtaiseen elämään ja tieteellisiin saavutuksiin sekä olennaisten tietojen tiivistämisen lyhyiksi artikkeleiksi. Näiden lisäksi Asimov on tietysti tutustunut myös moniin sellaisiin tutkijoihin, joita hän ei ole ottanut mukaan kirjaan.

Miksi sitten luin kirjan kokonaan? Ensinnäkin Asimov kirjoittaa hyvin, kiinnostavasti ja ytimekkäästi ja onnistuu antamaan lyhyessä kirjoituksessa käsityksen henkilön tieteellisestä työstä ja monesti kuvan myös hänestä itsestään. Asimov ei esittele vain tutkimusten tuloksia, vaan kirja antaa ikkunan tieteentekoon käytännössä - hän kertoo, miten tutkijat päätyivät tuloksiinsa. Asimovin kirjoitustyyli on selkeä, asiantunteva ja tervejärkinen ja hänen asenteensa tieteentekijöihin tuntuu yleensä ottaen reilulta. Bloggarina hänen saavutustaan voi vain ihailla.

Toiseksi tieteen historia kiinnostaa minua, ja Asimov osaa selittää vaikeatkin asiat ymmärrettävästi. Kirjassa on valtavasti mielenkiintoisia tiedonjyviä, joita tekisi mieli lainata tähän paljon, mutta kirjoitus on muutenkin pitkä, joten jätän sen tekemättä. Tiedonalat painottuvat kirjassa kyllä kemiaan, tähtitieteeseen ja fysiikkaan, kun taas lääketieteen edustajat ja varsinkin biologit, eläintieteilijät ja kasvitieteilijät ovat selkeästi vähemmistönä, ja minua olisivat kiinnostaneet enemmän jälkimmäiset. Näitäkin on, ja tulipa tutustuttua myös fysiikan ja kemian ja yleensä kaikkien luonnontieteiden kehitykseen. Ja mikään ei tietenkään estäisi lukemasta kirjasta vain tietyn alan tutkijoiden tietoja ja hankkimasta näin käsitystä yksittäisen tieteenalan kehityksestä eri aikoina.

Kolmanneksi kirjasta saa hyvän käsityksen tieteellisestä prosessista, siitä miten tieteellinen tieto kertyy vähittäin, palapelimäisesti, monien yksittäisten tutkijoiden toiminnan ja tutkimusten tuloksina. Yksittäiset tutkimukset paljastavat aina yhden pienemmän tai suuremman osan asiasta, kunnes vähitellen löydetään havaintojen kanssa yhtäpitävä ja looginen selitys asioille, joita ei ole ennen ymmärretty, tai vaikkapa jonkin taudin parannuskeino. Kirjasta huomaa, miten samanlaiset ideat saattavat kehittyä itsenäisesti rinnakkain eri paikoissa ja eri tutkijoilla, kun aika on niille kypsä. Esimerkiksi evoluutioteoriaan viittaavia havaintoja oltiin saatu eri paikoissa jo ennen Darwiniakin (ja hänen aikanaan ja hänen jälkeensä).

Näkee, että älykkäät ihmiset voivat joskus olla myös täysin väärässä ja uskoa kummallisiin asioihin: esimerkiksi noin Newtoniin asti monet tiedemiehet harrastivat alkemiaa (kieltämättömän nerokas Newtonkin pyrki valmistamaan kultaa, s. 140). 1800-1900-luvun vaihteessa taas monia tutkijoitakin kiinnosti spiritismi. Tieteentekijät auttoivat toisiaan usein ja tekivät yhteistyötä, mutta saattoivat myös olla napit vastakkain ja kilpailla keskenään, ja jotkut tieteilijät vastustivat lujasti uusia (oikeita) ideoita.

Tieteellisen tiedon kertymisnopeudesta eri aikoina saa havainnollisen kuvan tarkkailemalla, kuinka monta sivua tietyllä vuosisadalla syntyneet tutkijat vievät: esimerkiksi 1700-luvulla syntyneet 144 sivua, 1800-luvulla syntyneet jo 370 sivua. Kirjan fontti on muuten melkoisen pientä, joten sivulle mahtuu paljon asiaa.

Neljänneksi kirja antaa käsityksen historiasta yleensä: siitä, mitä eri aikoina tiedettiin (1800-luvulla tiede oli monessa asiassa jo yllättävän pitkällä) ja esimerkiksi mitkä maat olivat tieteessä vahvoilla ja mitkä eivät. Antiikin ajan jälkeen lähes kaikki maineikkaat tutkijat olivat kauan aikaa ranskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia. 1900-luvun alussa Yhdysvalloista saatettiin matkustaa Saksaan opiskelemaan luonnontieteitä, jos haluttiin saada niissä kunnollinen koulutus. 1930-1940-luvuilla taas toistuu yhä uudestaan se, että lahjakkaat saksalaiset (ja joskus muutkin eurooppalaiset) tutkijat muuttivat Yhdysvaltoihin pakoon Hitleriä ja natseja - Eurooppa menetti tuolloin todella paljon tieteentekijöitä. Kirjan loppupuolella alkaa olla mukana myös muutama neuvostoliittolainen (joista osa oli syntynyt esimerkiksi nykyisen Ukrainan tai Viron alueella) tai venäläinen tutkija sekä yksittäisiä japanilaisia, kiinalaisia ja intialaisia tutkijoita. Suomalaisista on mukana Johan Gadolin sekä nobelistit Artturi Ilmari Virtanen ja Ragnar Granit. Suomalaista koillisväylän löytäjää Adolf Nordenskiöldiä ei sen sijaan mainita eikä edes norjalaista kuuluisaa tutkimusmatkailijaa ja rauhannobelistia Fridtjof Nansenia (bloggaus), vaikka kirjassa muita löytöretkeilijöitä onkin. Skotlantilaiset muuten mainitaan kirjassa omana kansallisuutenaan.

Kirja toimii tietysti hakuteoksena ja siitä voi tarkistaa, mitä joku tutkija on saanut aikaan (eli mitä hänen aikaansaannoksiaan Asimov on pitänyt tärkeimpinä). Kirja voisi myös olla hyödyllinen esimerkiksi historiallisten romaanien tai tietoteosten kirjoittajille, jos nämä haluavat saada käsityksen siitä, mitä tiettynä aikana tiedettiin ja mitkä asiat tuona aikana olivat luonnontieteessä pinnalla ja uusinta uutta. Kirja etenee suunnilleen kronologisesti, koska se on järjestetty tutkijoiden syntymävuosien mukaan. Tutkijat ovat kuitenkin saattaneet tehdä löytönsä 20-80-vuoden iässä, joten tapahtumien aikajärjestys ei ole aivan suoraviivainen.

Kirjan alkuosaa lukiessa noin Galileo Galileihin eli suunnilleen 1600-luvun vaihteeseen asti oli herättävää ja aika huvittavaa miettiä, että minun pitäisi periaatteessa varmaan pystyä nykyvälineillä ja lukiomatematiikalla tekemään melkein kaikki se, mitä siihenastiset tutkijat olivat tehneet. Vaikkapa rakentamaan kaukoputken ja etsimään sen avulla Jupiterin suurimmat kuut. Tai laskemaan maapallon ympärysmitan lähes oikein kahden tarpeeksi kaukana toisistaan olevan syvän kaivon, auringonvalon, kesäpäivänseisauksen, trigonometrian ja järkeilyni avulla, kuten Eratosthenes teki Kreikassa jo vuonna 240 eKr. Toinen kreikkalainen, Aristarkhos, esitti samoihin aikoihin että planeetat kiertävät aurinkoa ja että tähdet ovat äärettömän kaukana Maasta. Jo antiikin Kreikassa siis jo tiedettiin eli pääteltiin se, että maapallo on pallonmuotoinen ja että aurinko on aurinkokunnan keskus. Tämä tieto kuitenkin unohdettiin tai kiellettiin sadoiksi vuosiksi.

Asimov oli älykäs, valtavan tietorikas sekä taitava kirjoittaja ja tieteen popularisoija (olen lukenut vuosia sitten myös hänen erään avaruutta käsittelevän kirjansa, joka oli myös hyvä). Hänkään ei kuitenkaan ollut immuuni aikansa ennakkoluuloille ja virhekäsityksille. Esimerkiksi Marie Curiesta kirjoittaessaan hän antoi tälle täysin sen kunnian, joka tälle kuuluu, mutta muuten kirjassa on todella paljon puutteita naistutkijoiden osalta ja Asimov tuntuu jättävän naiset huomiotta aina kun voi; naisen on pitänyt olla lähestulkoon nobelisti päästäkseen mukaan kirjaan omalla nimellään. Kirjan 1195 "suuren tutkijan" joukossa on omina hakusanoinaan kokonaista yhdeksän naista: antiikin Kreikan Hypatia (jonka panosta tieteelle Asimov ei paljon arvostanut) ja sitten vuosituhansia myöhemmin Marie Curie, tähtitieteilijä Henrietta Swan Leavitt, fyysikko Lise Meitner, kemisti Ida Tacke-Noddack, biokemisti Gerty Radnitz Cori, fyysikko ja kemisti Irène Joliot-Curie, fyysikko Maria Goeppert-Mayer ja biokemisti Dorothy Crowfoot Hodgkin.

Kirjassa vilahtelee aina välillä tiedemiesten vaimoja, siskoja, äitejä ja tyttäriä, mutta nimettöminä - tähtitieteilijä Caroline Herschel ja matemaatikko Ada Lovelace mainitaan miesten yhteydessä harvinaisesti omilla nimillään. Esimerkiksi Voltairesta sanotaan (s. 156), että hän käännätti yhdellä rakastajattarellaan ranskaksi Newtonin teoksen Principia Mathematica, minkä jälkeen hän kirjoitti siitä itse kommentaarin. Tämän rakastajattaren nimeä ei mainita (Émilie du Châtelet, ks. kommentti), vaikka vain harvat olisivat varmaan pystyneet tuollaiseen käännöstyöhön. Naisten nimien poisjättäminen saattoi tietysti johtua siitäkin, että Asimovin piti tilasyistä tiivistää kirjoituksiaan paljon ja hänen oli myös helpompi kirjoittaa vain vaikkapa 'vaimosta' kuin tarkistaa tämän nimi jostain lähdeteoksesta (itsekin teen näin bloggatessani, nimien etsiminen vie aikaa).

Asimovilla oli tietysti myös oikeus omassa kirjassaan valita, mitä tieteen edistysaskeleita pitää tärkeinä ja mitä ei. Naisten lähes täydellinen poisjättäminen pistää kuitenkin silmään. Tässä joitakin naisia, joita kirjassa ei ole siitä huolimatta, että he tekivät merkittäviä löytöjä ja havaintoja:

- Eunice Newton Foote havaitsi jo 1800-luvulla vesihöyryn ja hiilidioksidin lämmittävän vaikutuksen ja esitti oletuksen näiden yhteydestä ilmakehän lämpötilaan. Asimov ei kyllä mainitse myöskään japanilaista (mies)tutkijaa Syukuro Manabea, joka mallinsi tietokoneella hiilidioksidin yhteyden kohoaviin lämpötiloihin vuonna 1967 - hän ei tuolloin varmaan vielä pitänyt asiaa tärkeänä.
- Perinnöllisyystieteilijä Nettie Stevens löysi sukupuolikromosomit ja selvitti näiden merkityksen 1900-luvun alussa.
- Ihan käsittämätöntä on, että Asimov on jättänyt kokonaan pois Rosalind Franklinin, kun hän käsittelee DNA-molekyylin rakenteen selvittäjiä Francis Crickiä ja James D. Watsonia, vaikka hän mainitsee näiden yhteydessä muiden miesten nimiä. Nykyään ajatellaan Crickin ja Watsonin löydön pohjautuvan Rosalind Franklinin röntgendiffraktiokuviin, minkä Crick myös myönsi myöhemmin. Ehkä kuitenkin vasta tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen? Ehkä Asimov ei tuolloin tiennyt Franklinin panoksesta DNA:n rakenteen selvityksessä?
- Biologi Mary F. Lyon havaitsi 1960-luvulla naisten X-kromosomin inaktivaation eli lyonisaation.
- Nuori tähtitieteilijä Jocelyn Bell Burnell löysi 1960-luvulla pulsarit.

Muitakin naistutkijoita, jotka ovat tehneet merkittäviä löytöjä, olisi vaikka kuinka: tässä Wikipedian englanninkielinen aikajana naistutkijoista. Onneksi on feminismi.

Tässä vielä joitakin syitä siihen, miksi naistutkijoita on ollut tieteessä vähemmän kuin miehiä. Esimerkki on lääketieteen alalta, mutta on varmasti yleistettävissä laajemmallekin:

Do you know

- That in 1869 Miss Jex-Blake and four other women entered for a medical degree at the University of Edinburgh?
- That the president of the College of Physicians refused to give the women the prizes they had won?
- That the undergraduates insulted any professor who allowed women to compete for prizes?
- That the women were stoned in the streets, and finally excluded from the medical school?
- That in 1877 the British Medical Association declared women ineligible for membership?
- That in 1881 the International Medical Congress excluded women from all but its “social and ceremonial meetings”?
- That the Obstetrical Society refused to allow a woman’s name to appear on the title page of a pamphlet which she had written with her husband?

Lähde: Alice Duer Miller: Are Women People? (1915; Wikipedian mukaan Sophia Jex-Blaken kanssa lääketieteen opintonsa aloittaneita naisia oli tosin kuusi eikä neljä.)

Helmet-haaste 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja. Asimovin perhe muutti Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin vuonna 1923, kun Asimov oli kolmivuotias. En tiedä, voiko kolmivuotiaana maahan tullutta sanoa maahanmuuttajaksi, mutta menköön.

Edit 29.11.24, 2.12.24 (pari kolme pientä tarkennusta).

Isaac Asimov: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology. The lives and achievements of 1195 great scientists from ancient times to the present chronologically arranged (1978, New Revised edition/1972/1964). Kustantaja: David & Charles, Newton Abbot London. Kannen tekijää ei mainittu. 774 sivua + alun aakkosellinen tutkijaluettelo (16 s.) ja lopun asiahakemisto (31 s.).

Julkaisuvuodesta: Kirjan ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1964. Tekijänoikeustiedoissa mainitaan myös vuosi 1972, ja minulla oleva painos on vuodelta 1978. Kirjassa tieteentekijöiden myöhäisin mainittu kuolinvuosi on kuitenkin 1971, joten kirjaa ei varmaan ole muutettu vuoden 1972 jälkeen, vaikka tätä vuoden 1978 painosta sanotaankin uudistetuksi.

Melissa Mayntz & Katy Christianson: Muuttolintujen matkassa, 2020 (Migration: Exploring the Remarkable Journeys of Birds)

Tämä on oikein viehättävä pienikokoinen kirja linnuista ja niiden muuttomatkoista ympäri maailmaa. Siinä on yleisiä periaatteita ja tietoja lintujen muutoista sekä tietoiskuja yksittäisistä lintulajeista ja niiden hämmästyttävistä saavutuksista matkoillaan.

Meille suomalaisille ovat tuttuja lintujen kevät- ja syysmuutot - näin syksyllä ulkoillessa on nähnyt ja kuullut muuttavia lintuparvia. Linnut saattavat kuitenkin muuttaa myös muista syistä kuin vuodenaikojen vaihtelun takia tai muuten kuin pohjoisen ja etelän välillä. Vuorilla elävät linnut saattavat esimerkiksi muuttaa talvella alemmille rinteille, tai linnut saattavat siirtyä sulkasadon ajaksi turvallisempiin ja syrjäisempiin paikkoihin. Kirjassa kerrotaan myös mm. silmukkamuutosta, yliloikkamuutosta, nomadisesta muutosta ja vaellusmuutosta, sekä siitä, miten linnut valmistautuvat muuttoon, muuttavatko ne parvessa vai eivät, ja mitkä ovat tyypillisiä muuttoreittejä.

Kirjassa puhutaan tietysti myös siitä, miten linnut suunnistavat ja löytävät perille määränpäähänsä. Tähän ne käyttävät tilanteen mukaan monenlaisia keinoja ja aisteja: meille ihmisille hyvin eksoottista magneettiaistia, sisäisiä maantieteellisiä karttoja (linnuilla on ihmisiä paljon parempi näkö ja kuulo), tähtikarttoja sekä vanhemmilta linnuilta opittuja reittejä.

Muuttomatka on linnuille rasittava ja usein vaarallinen. Kirjassa käsitellään niitä esteitä, joita linnut saattavat kohdata muuttomatkallaan ja joiden takia linnut eivät välttämättä selviä rankasta matkastaan, koska eivät esimerkiksi löydä tarpeeksi ruokaa tai lepäämispaikkoja: elinympäristöjen häviäminen, uupumus lepopaikkojen puutteen vuoksi, nälkäkuolema, törmäykset niille tuntemattomiin esineisiin (ikkunat, voimajohdot...), petoeläimet (kissat, rotat...), saastuminen, roskaaminen, luonnonmullistukset, metsästys, ylikalastus, salametsästys ja ihmisten välinpitämättömyys ja tietämättömyys. Ei siis olekaan ihme, että kaikki linnut eivät tee kaukomatkoja, vaan ovat enemmän tai vähemmän paikkalintuja, vaikka tähänkin liittyvät omat riskinsä.

Lintujen muuttoon liittyy joitakin myyttejä - vaikkapa Aristoteleen käsitys siitä, että linnut muuttuvat toisiksi lajeiksi eri vuodenaikoina, esimerkiksi leppälintu punarinnaksi, tai se, että pienemmät linnut liftaisivat isompien selässä (eivät liftaa), tai nykyuskomus siitä, että muuttolintujen ruokinta haittaisi niitä. Ei haittaa, vaan terveellisen ja ravitsevan ruoan tarjoaminen vahvistaa niitä.

Kirjassa pohditaan myös muuton tulevaisuutta ilmastonmuutoksen aikakaudella sekä sitä, miten muuttavia lintuja voi auttaa: tarjoamalla raikasta vettä ja ravitsevaa ruokaa, pitämällä ruokintalaitteet ja kylpyaltaat puhtaina, sammuttamalla valot, minimoimalla tai poistamalla tuholaismyrkyt, pitämällä kissat sisällä, pitämällä ympäristön siistinä, tekemällä ikkunat linnuille näkyviksi, tekemällä puutarhan lintuystävälliseksi ja kertomalla linnuista muille ihmisille.

Tässä joitakin hurjia lintujen saavutuksia:
- Emut saattavat vuoden aikana kävellä jopa 500 km matkan etsiessään hyviä ruokailu- ja juomapaikkoja.
- Lemmikkeinä tutut australialaiset villit undulaatit eivät hyvinä sateisina vuosina muuta paljoakaan, mutta voivat huonompina vuosina matkata jopa 400 kilometriä päivässä.
- Tiibetinhanhi nousee yli kymmenen kilometrin korkeuteen, jossa ilma on todella kylmää ja ohutta, muuttaessaan Himalajan poikki.
- Pohjoisamerikkalainen punakuiripopulaatio muuttaa Alaskasta Uuteen-Seelantiin syksyisin kahdeksan päivän ajan ilman välilaskuja eli noin 11 000 kilometriä yhteen menoon, pysähtymättä. Keväällä takaisin muuttaessaan ne muuttavat eri reittiä ja tekevät myös pysähdyksiä.
- Suomessakin harvinaisena tavattu, kömpelön näköinen ja pullea heinäkurppa muuttaa Pohjoismaista ja Siperiasta Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan 48 tunnissa ja voi saavuttaa lentäessään jopa 97 kilometrin tuntinopeuden.

Minulle hyvin tärkeä osa kirjaa oli sen hieno, värikäs, kaunis ja oivaltava kuvitus. Aukeamankin yli ulottuvissa kuvissa esitettiin usein havainnollisesti ja hauskasti linnun muutto elinympäristöstä toiseen vaikkapa pohjoisesta etelään. Jostain kumman syystä kuvittaja Katy Christiansonin nimeä ei kuitenkaan mainita kannessa eikä nimiösivulla, vaikka kuvat ovat todella näkyvä ja houkutteleva osa kirjaa, vaan hänen nimensä on piilotettu teostietosivulle mm. kirjan kustannustoimittajan ja tuotantopäällikön nimien sekaan sekä kirjailijan kiitoksiin teoksen lopussa. Osmo Ryytyn käännös on hyvä ja sujuva, vaikka muutaman kerran mietinkin sananvalintaa.

Helmet-haaste 14. Kirjassa harrastetaan (lintujen tarkkailua).

Melissa Mayntz: Muuttolintujen matkassa, 2020 (Migration: Exploring the Remarkable Journeys of Birds, 2020). Karisto. Kuvitus: Katy Christianson. Suomennos: Osmo Ryytty. 143 sivua.