Maija Åkerman-Tudeer: Vaalea ihanteeni, 1951 (Det blonda idealet, 1925)

Stiina on Viipurin ruotsinkielisessä yhteiskoulussa opiskeleva, kirjan alussa 17-vuotias, ylioppilaslakkia tavoitteleva, iloinen, omapäinen ja elämässään hyvin viihtyvä neitokainen, joka kertoo päiväkirjassa elämänsä tapahtumista. Isä on asianajaja ja muuttaa myöhemmin perheensä kanssa Helsinkiin oikeusneuvoksen työn takia ja äiti on vain harvoin kotona, koska hän osallistuu niin aktiivisesti kaikenlaisiin toimikuntiin ym.

Stiinan päiväkirjassa vilahtelee jatkuvasti enemmän tai vähemmän Kurre eli Kurt, joka on 10 kuukautta Stiinaa nuorempi ja on ollut hänen ystävänsä ja koulukaverinsa lapsesta asti. Vaikka Stiinalla on myös hyviä tyttökavereita, Kurre on Stiinan paras kaveri: he puhuvat kaikesta, tekevät asioita yhdessä ja nauravat paljon. Kun ylioppilastutkinto on suoritettu Viipurissa, Stiina ja Kurre muuttavat Helsinkiin opiskelemaan yliopistossa (Stiina kieliä, ainakin latinaa, mutta laiskasti, Kurre isänsä tavoin lääketiedettä, ahkerasti) ja huomaavat vihdoin rakastavansa toisiaan (lukija on odottanut tätä kirjan alusta asti, koska Stiina puhuu Kurresta jatkuvasti ja on onneton, jos ei tapaa tätä).

Stiina on ”perinaisellinen” ja vähän tyhjäpäinen, mutta aikoo kyllä hankkia itselleen koulutuksen ja ammatin opettajana, Kurre taas ”miehekkään” omanarvontuntoinen, ahkera, rohkea ja fiksu. Tumma Kurt ei ole Stiinan ”vaalea ihanne”, unelma jota hän ei vielä tunne mutta josta hän haaveilee, mutta kuten sanottu, ei ole yllätys, että Stiina ja Kurt päätyvät kirjan loppupuolella yhteen - lukija on koko ajan odottanut, milloin Stiina tajuaa asian itse.

Kirjan lopussa on yllätys, joka muuttaa sen aivan toisenlaiseksi (maalaa teksti hiirellä näkyviin, jos haluat lukea ison juonipaljastuksen): vain kolmen(?) kuukauden kihlausajan jälkeen Kurt kuolee umpisuolentulehdukseen. Tämä on kirjassa todellinen järkytys, koska se on niin odottamatonta ja tulee myös lukijalle iskuna: Stiina ja Kurt ovat tuntuneet niin onnellisilta ja he sopivat niin hyvin yhteen. Stiina ei pitkään aikaan halua enää elää, ajattelee elämänsä olevan ohi ja pitävän enää sisällään vain tyhjää opetustyötä. Hän alkaa vasta hyvin hitaasti herätä henkiin, ja kirjan loppu on onneksi valoisa. Kirja kuvaa Stiinan murhetta vähäeleisesti, mutta aidosti ja koskettavasti.

Kirja on keveästi, elävästi ja sujuvasti kirjoitettu - myös suomenkielisenä - mutta minusta se oli varsinkin alussa vähän tylsän ja tyhjänpäiväisen tuntuinen, ja minun oli aina välillä vaikea ymmärtää kirjan hauskaksi tarkoitettua dialogia tai tarinointia. Kirjassa puhuttiin muutaman kerran kasveista niiden tieteellisillä nimillä, mikä on aika erikoista nuortenkirjassa (esim. ”Kurre antoi minulle Primula vulgariksen”, ei todellinen esimerkki mutta jotain tuollaista) ja kirjassa oli myös kohtalaisen paljon sitaatteja, mitä Stiina itsekin kommentoi: Olen aina ollut huomaavinani, että on vaarallista ilmaista [äidinkielen aineissa] omia ajatuksiaan (s. 85).

Kirja oli sukupuoliasenteiltaan harmillisen konservatiivinen: siinä ärsyttivät varsin paljon sen lukuisat viittaukset siihen, että naiset ovat tavalla tai toisella tyhmempiä tai huonompia kuin miehet. Esimerkkejä: Yksi kirjallisuushistorian kirjassa mainituista kirjailijoista oli nainen, mutta mitäpä hänestä, koska naisia ei ollut teoksessa mainittu useampia: Dalin sivuutetaan, "Sureva turturikyyhkynen", rouva Nordenflycht samoin, sillä "yks' tyttö poikain pariss' on kuin vanha varis". (46) Nainen on heikko. Päiväkirjani, sen tunnet jo omasta kokemuksestasi! (166) Kirjassa oli kuitenkin hyviäkin puolia: se antoi kuvan lukio-opiskelusta ja vähän yliopisto-opinnoistakin sata vuotta sitten, Stiinan ja Kurren lapsuudesta asti kestänyt ystävyys oli kirjassa mukava piirre, kirja ei ole tekopyhä tai hurskasteleva, ja Viipuri ja perheen kesäpaikka Antrea kirjan alkupuolen ympäristöinä olivat kivoja ja erikoisia. Loppua kohti kirja myös parani.

Polttareita vietettiin sata vuotta sitten aika eri tavalla kuin nykyään:

Eilen me vietimme, toisin sanoen ne luokan tytöt, jotka sattuivat olemaan kaupungissa, Elsan polterabendia meillä. Vihkiäisethän ovat vasta huomenna, mutta kun luutnantin polterabend vietettiin jo eilen, ”ettei hän olisi liian väsynyt häissä”, niinkuin joku on kielinyt Kurrelle, täytyi meidänkin viettää se samaan aikaan. Meidän juhlimisemme oli hyvin siivoa. Ainoa viittaus, joka tehtiin, oli, että siihen ihanaan, punaiseen ruusuun, joka pantiin Elsan lautasen viereen, olimme asettaneet kaksi pientä kapalovauvanukkea. Primavera piti puheen toivottaen nuorelle parille Herran siunausta, ja sitten me lauloimme, ja meillä oli oikein kodikas hetki. Itse asiassa kaikki oli hiukkasen haikeamielistä: menetänhän parhaan ystävättäreni. (s. 123-124)

Pikkujouluissa meno oli villimpää:

Täällä tädin luona vietimme eilen pikkujoulua ja sitten valvoimme koko yön valmistaaksemme joululahjoja, mutta sen laita oli vähän niin ja näin, sillä enimmäkseen me juttelimme ja joimme kahvia – kolme kertaa! Ja sitten minä esitin alushameisillani ja sukkasillani plastillisen tanssin Maggie Gripenbergin malliin muitten hyräillessä Chopinin surumarssia, kunnes he olivat pakahtua. Sohvi suoritti galoppadin, ja sitten me teimme pilaa Posliinimaalauksesta [nuori nainen, joka opetteli posliininmaalausta], jonka eräs teknillisen korkeakoulun ylioppilas oli viikkoa aikaisemmin kutsunut tanssiaisiin, ja ylioppilaan piti tulla hakemaan hänet ja Posliinimaalaus istui kaikessa prameudessaan odottamassa ritaria, joka ei milloinkaan saapunut! Posliinimaalaus ei muistanut hänen nimeään eikä ollut aivan varma, oliko hän maininnut tälle edes osoitettaan. Lohdutimme häntä sillä, että ”miehiä täys, paha kyllä, on maa”. (152-153)

Kirjassa ei mainita suomentajan nimeä (eikä kyllä sitäkään, että alkuteos oli ruotsinkielinen). Ajattelin tämän ensin johtuvan välinpitämättömyydestä, mutta ehkä kääntäjä oli Maija Åkerman-Tudeer itse, koska suomentajat on yleensä merkitty vanhoihinkin kirjoihin (toisin kuin kansikuvien tekijät) ja koska Åkerman-Tudeer kirjoitti Wikipedian mukaan myös suomeksi. Stiinan ylioppilaslakki(?) on kirjan kannessa nykynäkökulmasta jännittävästi musta.

Maija Åkerman-Tudeer: Vaalea ihanteeni, 1951 (toinen painos, ensimmäinen painos 1926, alkuteos Det blonda idealet, 1925 - tiedot netistä). Otava, Tyttöjen kirjasto -sarja. Suomentajan nimeä ei kerrottu (Maija Åkerman-Tudeer?). Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 244 sivua.

Alice B. Emerson: Ruth Fielding in Alaska; or, the girl miners of Snow Mountain, 1926

Tämän vanhan seikkailukirjan sankaritar on nuori Ruth Fielding, joka on esiintynyt tätä ennen jo monessa muussakin Alice Emersonin kirjassa. Ruth on elokuvien käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, ja hän on ohjannut jo useita elokuvia ja perustanut oman yrityksensä. Auttaakseen pulassa olevaa tuottajaystäväänsä hän suostuu Alaskaan sijoittuvan filmin ohjaajaksi ja matkustaa pohjoiseen hyvän ystävänsä Helenin, naisten kihlattujen Tomin ja Chessin sekä filmiryhmän kanssa.

Kaikki Ruthin tuntevat tietävät hänen osaavan työnsä, ja vaikka jotkut hänelle vieraat filmiryhmän miehet suhtautuvat nuoreen naiseen aluksi ennakkoluuloisesti, hekin huomaavat hänet pian taitavaksi ja ammattitaitoiseksi ohjaajaksi. Ainakin lähes kaikki: ongelmia aiheuttaa filmin roistoa esittävä kääpiö sekä tapahtumien taustalla Ruthin vanha vihollinen, juonitteleva Sol Bloomberg, joka perusteetta syyttää Ruthia aikaisemman filminsä epäonnistumisesta.

Ruth tapaa hengenvaarallisesta tilanteesta selvittyään sattumalta syrjäisessä mökissä kaksi nuorta naista, Maryn ja Ellenin, joiden isä on kuollut ja jättänyt heille mahdollisesti rikkaan kultakaivoksen. Mary ja Ellen yrittävät löytää kultaa vanhojen mainareiden avulla ja taistelevat kaivoksen havittelijoita vastaan säilyttääkseen kaivoksen omistusoikeuden itsellään. Heidän tilanteensa on kuitenkin huono, ja Ruth ystävineen auttaa heitä.

Tämä kirja ei vastannut käsitystäni sadan vuoden takaisesta tyttökirjallisuudesta, vaan muistutti enemmänkin myöhempää Neiti Etsivä -sarjaa (josta olen kyllä lukenut vain yhden kirjan). Naiset ovat kirjassa aktiivisia (he esimerkiksi ratsastavat hyvin), itsenäisiä, toimeliaita, sisukkaita ja päättäväisiä, ja he myös tukevat ja auttavat koko ajan toisiaan. Vaikka tilanteet saattavat olla vaikeita, he eivät luovuta ja selviävät ongelmista ja myös fyysisistä hyökkäyksistä neuvokkuudellaan ja rohkeudellaan. Kirjassa on yksi loppunsa takia aika huvittava kohtaus, jossa Ruth, Mary ja Ellen ovat jo peitonneet heitä uhkaavan roiston, minkä jälkeen eräs miessankareista vasta saapuu paikalle, ja naiset kiittävät tästä huolimatta "naisellisesti" häntä avusta. Miehet ovat toiminnassa mukana, auttavat naisia ja naiset arvostavat heitä, mutta he ovat tapahtumien laitamilla - pääosassa ovat reippaat naiset, jotka myös löytävät ja pelastavat lopussa filmiryhmän avulla roistojen sieppaamat Tomin ja Chessin.

Tom on ihanteellinen poikaystävä: hän haluaisi mennä Ruthin kanssa naimisiin, mutta Ruth ei vielä halua luopua kiinnostavasta työstään ja urastaan, ja mukava Tom suostuu mutkattomasti odottamaan ja on Ruthille luotettava ystävä.

Kirjassa oli yksi harmillinen asia: Ruth on tietysti kaunis ja sankarit komeita, mutta kääpiö (käytän samaa termiä kuin kirjassa) esitetään kirjassa rumana, rujona ja (ilmeisesti tämän takia!) myös moraalisesti kelvottomana, mikä tuntuu nykynäkökulmasta stereotyyppiseltä ja tyhmältä. Muuten kirja oli kuitenkin ihan mukavaa ja sujuvaa luettavaa, vaikka siinä olikin ajoittain vähän tyhjäkäyntiä.

Ruth Fielding -kirjat ovat olleet ilmeisen suosittuja: sarjassa on ilmestynyt 30 osaa, joissa Ruth seikkailee mm. saarella, collegessa, Punaisessa ristissä, sotarintamalla, farmilla, eri puolilla Yhdysvaltoja, tapaa mustalaisia, etsii aarretta ja tietenkin tekee elokuvia. Alice B. Emerson (joka oli usean kirjoittajan taakseen kätkevä pseudonyymi) on kirjoittanut lisäksi Betty Gordon -kirjoja. Kirjan lopussa on myös mainos Frances K. Juddin neljästä Kay Tracey -kirjasta: Meet clever Kay Tracey, who, though only sixteen, solves mysteries in a surprising manner. Working on clues which she assembles, this surprising heroine supplies the solution to cases that have baffled professional sleuths. Kirja laajensi mukavasti käsitystäni vanhasta tyttökirjallisuudesta, tai nuortenkirjallisuudesta.

Tällä kirjalla on mukava osallistua Tuijatan naistenviikkohaasteeseen.

Alice B. Emerson: Ruth Fielding in Alaska, or The Girl Miners of Snow Mountain, 1926. Cupples & Leon Company. Kirjassa on yksi kuva, kuvittajaa ei mainittu. 210 sivua.

Luettavissa Gutenbergissä.

John Amid: With the Movie Makers, 1923

Lisää Gutenberg-löytöjä. John Amid, oikealta nimeltään Myron M. Stearns, oli ilmeisesti elokuvakäsikirjoittaja ja muutenkin tekemisissä elokuvien kanssa, joten hän oli oikea henkilö kirjoittamaan kirjan elokuvien teosta. Mykkäelokuvia tehtiin Yhdysvalloissa 1920-luvulla yllättävän paljon. Studiot tahkosivat niitä loputtomana virtana, jolloin niiden laatu saattoi olla sitä ja tätä, joten ei ole ihme, että Amid halusi tässä nuorille suunnatussa kirjassaan painottaa sitä, että kannattaa etsiä katsottavakseen hyviä elokuvia, ei vain mennä katsomaan mitä tahansa mitä elokuvateattereissa sattuu olemaan tarjolla.

Kirjan kirjoitukset on ilmeisesti alkujaan julkaistu pojille suunnatussa lehdessä, joten teksti on mukaansatempaavaa. Amid kertoo elokuvatekniikasta ja elokuvien tuotantoprosessista eri puolilta ja pyrkii näin antamaan lukijoilleen paremmat valmiudet arvioida elokuvien hyvyyttä tai huonoutta. Varsinaista elokuvakritiikin opetusta (jota alun perusteella odotin) tässä kirjassa ei kuitenkaan ole, joten siinä mielessä se oli pieni pettymys. Enemmänkin kirja on muistutus siitä, että elokuvia on erilaisia ja että hyvässä elokuvassa pitää mm. olla hyvä juoni ja sen pitää olla huolella tehty.

Kirjassa on viitisenkymmentä valokuvaa elokuvien tekemisestä, ja se on kirjoitettu sujuvasti ja viihdyttävästi.

We don’t use our brains enough, where the movies are concerned, either in the selection of pictures to go to see, or in analyzing—and appreciating or criticizing—what we see.

How often do you watch motion pictures?

Do you know anything about how they’re made? And who makes the best ones? And how they do it? And why they are better? And how you can tell them? And what it means in your life to see good ones—or bad ones?

Helmet-haaste 4. Kirjassa on presidentti (aivan kirjan alussa on anekdootti 1800-luvun presidentistä Grover Clevelandista) ja 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle (ainakin osaksi, osa elokuvista on varmasti tehty jo aiemmin).

John Amid: With the Movie Makers, 1923. Lothrop, Lee, & Shepard Co. Ei kannen tekijän nimeä. 192 sivua.
Luettavissa Gutenbergissä.

Runar Schildt: Suuri haave (Den stora rollen, 1923)

Luin eräästä novellikokoelmasta suomenruotsalaisen Runar Schildtin kevyen novellin, josta pidin, joten otin luettavakseni myös hänen näytelmänsä. Näytelmä sijoittuu kuitenkin sisällissodan syttymisen aikaan, joten vaikka se olikin sujuva ja hyvin kirjoitettu, kevyt se ei ollut, koska sisällissota vaikuttaa siinä kohtalokkaasti lähes kaikkien sen ihmisten elämään ja pakottaa heidät kohtaamaan itsensä ja moraalinsa sekä tekemään vaikeita valintoja.

Näytelmän päähenkilö on viisikymppinen Armas Fager, entinen teatterin statisti, joka on jonkin aikaa sitten saanut potkut teatterista, vaikka se on ollut hänelle henki ja elämä. Hän on suostunut näyttelemään teatterissa vähäpätöisiäkin rooleja ainoastaan näyttelemisen ilosta, vaikka onkin koko ajan unelmoinut pääroolin esittämisestä. Potkujen jälkeen hän on katkeroitunut koko elämälle ja alkanut käyttää alkoholia paljon entistä reippaammin. Juoma- ja muutakin seuraa hänelle antaa entinen teatterinparturi Ferdinand Hagert, joka on vaimonsa ja kahden lapsensa keuhkotautikuoleman jälkeen masentunut niin paljon, ettei ole voinut hoitaa tointaan. Armaksen vaimo Vendla, joka näkee miehensä heikkoudet mutta rakastaa tätä silti pyörittää perheen pientä kauppaa ja huolehtii kaikesta.

Armaksen ja Vendlan tyttäret, parikymppiset kotona asuvat Hjördis ja Elli, ovat myös teatterin statisteja. Luonteeltaan he ovat aivan erilaiset: Ellille tärkeintä on selviäminen elämässä keinolla millä hyvänsä ja hän suhtautuu miessuhteisiin hyvin vapaasti. Hjördis taas on paljon vakavamielisempi ja on rakastunut erääseen nuoreen mieheen, joka sodan sytyttyä menee valkoisten puolelle, ja Hjördis auttaa häntä kätkemällä aseita, mikä on punaisten hallitsemassa Helsingissä todella vaarallista. (Nuorukaisen olemassaolo on näytelmän juonelle olennainen asia, mutta häntä itseään ei siinä nähdä, vain hänen äitinsä.)

Isä Armas taas liittyy punaisiin - ei syvästä vakaumuksesta, vaan toiveesta saada vihdoinkin itselleen se suuri rooli joka hänelle mielestään kuuluu, ja myös halusta kostaa teatterin johdolle. Ystävänsä Ferdinkin hän houkuttelee mukaan tämän vastahakoisuudesta huolimatta. Hän saa kuitenkin huomata, että sodassa ei ole kyse näytelmästä, ja henkilöiden toiminta ja heidän luonteensa johtavat petokseen ja tragediaan.

Näytelmä oli surullinen, mutta hyvä. Sen henkilöt, niin naiset kuin miehetkin, olivat eläviä ja todellisen tuntuisia, dialogi luontevaa ja tapahtumat kiinnostavia, vaikka lopussa ja sitä ennenkin tekikin mieli ravistella Armasta ja sanoa, että ei noin tehdä, ajattele nyt. Hanki selkäranka ja ajattele muitakin kuin itseäsi. Kirjailija on valkoisten puolella (punakaartilaisia kuvataan vain lyhyessä kohtauksessa, mutta siinä kurittomina juomareina), muttei kuitenkaan mitenkään osoittelevasti tai ilmiselvästi - näytelmän varsin vähävaraisia ja elämän kolhimia päähenkilöitä Schildt kuvaa myötätuntoisesti. Myös näytelmän käännös on sujuva.

Näytelmää on esitetty useamman kerran 1990-luvulla. Se on luettu myös Prosperon kirjahyllyssä, ja sen voi ladata Doriasta. Helsingin Sanomissa on juttu Runar Schildtistä, ja hänen mukaansa on nimetty Helsingissä Runar Schildtin puisto sekä Schildtinpolku.

Runar Schildt: Suuri haave. Nelinäytöksinen näytelmä, 1924 (Den stora rollen, 1923). Otava. Suomentaja: Ilmari Ahma. 158 sivua.

Hilja Valtonen: Autotyttö. Kommelluksia kolmessa näytöksessä, 1928

Pitkästä aikaa taas näytelmien pariin. Aiemmin lukemassani Hilja Valtosen näytelmässä Valitusaika on ohi oli vakavampaakin sisältöä, kun taas tämä Savon maaseudulle sijoittuva komedia oli puhdas väärinymmärryksiin ja vääriin henkilöllisyyksiin perustuva kevyt hupailu. Sen päähenkilö on rempseä, suorapuheinen ja muiden mielipiteistä välittämätön 22-vuotias Ulla, joka toimii rikkaan ystävättärensä Ineksen autokuskina (näytelmä on siis julkaistu 1920-luvun lopulla!). Autotyttönä hänellä usein napit vastakkain nimismies Riston kanssa, koska hänellä on tapana ajaa varsin holtittomasti, ja tällaisesta tilanteesta näytelmä alkaakin.

Lukijalle paljastuu melko pian, että rikas perijätär onkin Ulla eikä Ines, ja he ovat vaihtaneet henkilöllisyyksiä, koska Ulla ei halua ihmisten (ja kosijoiden) arvioivan itseään varakkuutensa takia. Näytelmän pahiksena toimii talon epämiellyttävä, pahantahtoinen ja helposti uhriutuva taloudenhoitajatar neiti Frisk, jolla on epäilyttäviä liiketoimia "pirtuherra" Uljaksen kanssa ja joka ei epäröi vierittää syytä tarvittaessa muiden niskoille. Mukana ovat myös piika Maija, renki Sulo, Riston leskiäiti Selma, jolla on vakaat käsitykset siitä, että hänen poikansa pitäisi naida rikas tyttö, Inestä sinnikkäästi ja toistuvasti kosiva hempeä keikari Hermes sekä muille tuntematon insinööri Jorma, joka omista syistään alkaa esittää taloon palkattavaa puutarhuria - vaikka onnistuukin tässä melko huonosti, mistä saadaan näytelmään lisää huumoria. Ja kun mukana on naimattomia, hyvännäköisiä ja miellyttäviä nuoria ihmisiä, näytelmässä on tietysti myös rakkautta, eikä ollut vaikea arvata, kuka päätyy erilaisista vaikeuksista huolimatta yhteen kenenkin kanssa.

Näytelmä oli helppoa, hauskaa ja sujuvaa luettavaa, vaikka nyt olisin kaivannut luettavampaani vähän painavampaakin sisältöä, eivätkä näytelmän kiemurat ja väärinkäsitykset sen takia kiinnostaneet tällä kertaa kovin paljon. Kesäteatteriin tällainen näytelmä sopisi varmasti hyvin, ja se onkin esitetty Nivalan kesäteatterissa vuonna 2016. Näytelmälle oli saatu Yhdysvalloissa tekijänoikeudet vuonna 1928, mikä kertoo ehkä suomalaisten siirtolaisten suuresta määrästä Amerikassa tuohon aikaan sekä näiden kulttuuriharrastuksista (mistä kertoo myös näyttelijä Elli Tompurin elämäkerran jatko-osa).

Netistä löytyy Tarja Kytösen Suomen historian pro gradu Miss Moderni. Naiskuva Hilja Valtosen romaaneissa 1920- ja 1930-luvulla (1998). Villa Emiliassa on yksittäisen romaanin lisäksi käsitelty Hilja Valtosen teoksia vähän yleisemminkin.

Hilja Valtonen: Autotyttö. Kommelluksia kolmessa näytöksessä, 1928. 212 sivua.

Susan Glaspell: Her America. "A Jury of Her Peers" and Other Stories, 2010

Olen lukenut aiemmmin kolme 1900-luvun alun näytelmä-, romaani- ja novellikirjailijan Susan Glaspellin näytelmää (neljäs on vielä odottamassa) ja olen pitänyt niistä paljon: ne ovat mielenkiintoisia, odottamattomia ja mielestäni myös syvällisiä, koska ne käsittelevät tärkeitä yleensä ihmisenä olemisen kysymyksiä, esimerkiksi luovuutta ja luomistyötä, yksinäisyyttä, myötätuntoa sekä rohkeutta yrittää ja aloittaa uudestaan, tai sen puutetta. Ja niissä ovat pääosassa naiset.

Minulla on onneksi myös hänen novellikokoelmansa, jonka nyt luin, ja pidin myös näistä kahdestatoista tarinasta, joista monet olivat hämmästyttävän ajattomia. Vaikka ne on alkujaan julkaistu eri lehdissä vuosina 1914-1927, jolloin tavat ja ihmisten elinympäristö olivat melkoisen erilaisia kuin nykyään, tuntui että ne olisi melkein voitu kirjoittaa myös nyt, koska näissä novelleissa oli kyse ajatuksista ja tunteista sekä suhtautumisesta itseen, maailmaan ja kanssaihmisiin, ei juurikaan ulkoisista seikoista.

Toiset kertomuksista olivat keveitä, toiset vakavia, mutta kaikissa oli ajatuksen aihetta ja luonteikas kertojanääni, ja ne olivat minusta myös viihdyttäviä - lukuun ottamatta ehkä alkupuolen tarinaa Looking After Clara, jossa mies kadottaa ihastuksensa kissan, joka oli mielestäni vähän tylsä, mahdollisesti sen takia ettei mies arvosta kissoja. Eivät tyypillisellä tavalla viihdyttäviä, mutta kiinnostavia, persoonallisia ja omintakeisia. Ja pohjimmiltaan ystävällisiä. Ja niissä oli usein satiirinen ristiriita näkökulmahenkilön käsitysten ja todellisuuden välillä.

Hyvä esimerkki tästä ristiriidasta on novelli Poor Ed, jossa kaupunkilaisveli Edward, "arvostettu kriitikko", palaa kotikonnuilleen maaseudulle veljensä Henryn kuoleman jälkeen. Itsetyytyväinen Ed, joka suunnittelee kirjoittavansa kunnianosoituksen maanviljelijäksi jääneelle Henry-rassulle - Success interpreting failure - and with gentle understanding - joutuu näkemään elämänsä kokonaan uudessa valossa, kun huomaa Henryn muistiinpanoista tämän säälineen häntä.

Glaspell oli sosialisti, ja novellissa A Matter of Gesture hän kertoo tarinan ulkokohtaisesta sosialistista, joka pettää toverinsa ja siitä huolimatta joutuu vankilaan. Tarinan naiskertoja tuntee kuitenkin kaikista ystävistään poiketen myötätuntoa häntä kohtaan ja kutsuu hänet vankilasta vapautumisen jälkeen vierailulle kotiinsa, jossa pyrkimys jalouteen tai suuruuteen saa traagisen päätöksen.

Mukana oli pari kolme kevyempää rakkaustarinaa, joista suosikkini oli Unveiling Brenda. Siinä komea nuori yliopiston kirjallisuudenopettaja kiinnostuu piireihin kuulumattomasta vähävaraisesta naisopiskelijastaan tämän älykkäiden ja epäkunnioittavien aineiden takia. Tässä tarinassa ei ollut kyse siitä, että rikas prinssi pelastaisi köyhän häntä avuttomana kaipaavan Tuhkimon, vaan sosiaalisen aseman eroista huolimatta kahden tasa-arvoisen ja fiksun ihmisen suhteen kehittymisestä. Se oli lisäksi hauska, ja monessa muussakin Glaspellin novellissa oli huumoria.

Glaspell saattoi kirjoittaa saman tarinan sekä novellina että näytelmämuodossa, ja tässä kirjassa novelli A Jury of Her Peers vastaakin lukemaani näytelmää Trifles ja A Rose in the Sand näytelmää The Outside. Varsinkin jälkimmäisessä pidin enemmän näytelmästä, koska novellissa oli enemmän selityksiä; näytelmässä kaikki piti päätellä pelkästään dialogista (ja niukasta ympäristön kuvauksesta), joten se oli kiinnostavampi.

Kirjassa on toimittajien Patricia L. Bryanin ja Martha C. Carpentierin 16 sivun pituinen johdantoluku, josta päätellen Susan Glaspell on nykyään Yhdysvalloissa melko arvostettu kirjailija. Hän ansaitsisi tulla tunnetuksi Suomessakin.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1910-luku.

Susan Glaspell: Her America. "A Jury of Her Peers" and Other Stories, 2010 (12 novellia vuosilta 1914-1920 ja 1927). University of Iowa Press. 220 sivua.

K. S. Stanislavski: Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa, 1966 (Mоя жизнь в искусстве, 1926)

Kaikki vähänkin enemmän teatterihistoriaan ja näyttämötaiteeseen tutustuneet tuntevat varmasti Konstantin Stanislavskin (1863-1938) nimen, ja muutkin, koska minusta myös esimerkiksi teatteriopiskelijoista kertovissa tv-sarjoissa ym. populaarikulttuurissa saatetaan puhua "Stanislavskin metodista". Hän perusti myös Moskovan Taiteellisen Teatterin. Olin itse törmännyt hänen nimeensä niin monta kertaa, että se alkoi tuntua jo legendaariselta, ja tämä eräänlainen elämäkerta kiinnosti.

Kirjan alkuperäinen nimi tarkoittaa "Elämäni taiteessa", ja kirja on nimenomaan sitä: Stanislavski kuvaa siinä kosketuksiaan teatteriin, näyttelemiseen, lavastukseen, ohjaamiseen ym. teatteritaiteeseen liittyviin asioihin lapsuudesta kirjoitushetkeen saakka, eli erilaisia esityksiä joihin hän oli tavalla tai toisella osallistunut - ei täysin kronologisesti, vaan saavuttamansa kehityksen mukaan. Stanislavski toimi esityksestä ja ajankohdasta riippuen esimerkiksi näyttelijänä, ohjaajana tai teatterinjohtajana, mutta hän näki teatteriesityksen kokonaistaideteoksena, jonka jokaisen osan pitäisi olla täydellinen ja toimia esityksen viestin välittymiseksi. Hän halusi myös, että sekä näyttelijät että katsojat kunnioittavat ja arvostavat teatteria ja sen tekemistä.

Vaikka Stanislavskin rikkaassa lapsuudenkodissa harrastettiin näyttelemistä, tämä ei kuitenkaan selitä hänen täydellistä antautumistaan teatterille ja näyttelemiselle ja ehdottomuuttaan roolin esittämisen täydellistämisessä koko elämänsä ajan. Yhä uudelleen hän kertoo kirjassa pettyneensä itseensä, näyttelemiseensä ja tuloksiinsa huolimatta siitä, että ajattelee aina välillä löytäneensä hyvän näyttelemisen salaisuuden. Hän ei missään vaiheessa päästä itseään helpolla eikä myöskään anna muiden ylistyksen vakuuttaa itseään, vaan pyrkii aina parempaan, minkä tuloksena Stanislavskin metodi sitten vihdoin kehittyi. Tästä metodista kirjassa ei kuitenkaan kerrota, vain yrityksistä ja erehdyksistä, jonka tuloksena Stanislavski sitten onnistui kehittämään metodinsa.

Kirjassa ei kerrota juuri ollenkaan Stanislavskin henkilökohtaisesta elämästä - esimerkiksi naimisiinmeno toisen näyttelijän kanssa kerrotaan melkein huomaamatta muistaakseni vain yhdessä lyhyessä lauseessa. Hän kertoo elämästään vain niiltä osilta, missä se liittyy teatteriin, esimerkiksi kanssakäymisestä Anton Tsehovin ja muiden näytelmäkirjailijoiden ja teatterin eri ammattilaisten kanssa. Venäjän vallankumous vaikutti teatteriin niin, että kaikki köyhätkin ihmiset pääsivät katsomaan näytelmiä, aluksi muistaakseni täysin ilmaiseksi. Joskus Stanislavski kertoo ohjausratkaisuistaan eri näytelmissä tai analysoi jotakin näytelmää, ja näitä kohtia olisi saanut olla enemmänkin.

Tätä muistelmateosta kutsutaan takakannen mukaan länsimaissa "teatteritaiteen raamatuksi". Näyttelijät löytäisivät siitä varmasti paljon kiinnostavaa, koska he ovat itse joutuneet ratkomaan työssään samanlaisia ongelmia, mutta näin tavallisena pulliaisena kaikki teatterijutut eivät aina jaksaneet kiinnostaa, varsinkin kun tunnistin vain harvoja kirjassa mainittuja nimiä. Toisaalta Stanislavskin kirjoitustapa oli niin sujuva ja kirja niin rehellinen, että kirjan lukeminen loppuun ei kuitenkaan tuottanut vaikeuksia. Eino Westerlundin käännös oli mielestäni oikein hyvä, paitsi että siinä käytettiin jatkuvasti sanoja "koristelu" ja "teatterikoristeet", kun tarkoitettiin ehkä lavasteita (vaikka kirjassa puhuttiin kyllä myös "lavastuksesta").

Lainaan tässä pitkän kappaleen Stanislavskin nuoruusvuosilta, koska sen kuvaama elämä on nykynäkökulmasta niin erikoista.

Kaikkien yksimielisestä pyynnöstä isä päätti, että saisimme samalle paikalle uuden rakennuksen ja siihen suuren salin, jossa tarpeen tullen voisimme esittää kotinäytäntöjä. Luulen isän päätökseen vaikuttaneen hänen ainaisen huolenpitonsa siitä, että lapset pysyisivät lähempänä kotia, ja tästä syystä hän oli valmis noudattamaan pyyntöämme ja mukautumaan nuorten elämään ja tarpeisiin. Sanon vielä, että vanhempieni tällaisen menettelyn takia koko talomme usein kuvasti siinä sattuneita tapahtumia. Niinpä isäni, joka oli tunnettu hyväntekijä, rakennutti sairaalan talonpojille. Vanhin sisareni rakastui erääseen tämän sairaalan lääkäriin, ja koko talo rupesi innokkaasti harrastamaan lääketiedettä. Sinne tulvi potilaita joka taholta. Kaupungista saapui lääkäreitä, serkkuni tovereita. Heidän joukossaan oli draamataiteen harrastajia. Me järjestimme kotinäytännön. Kaikki muuttuivat amatöörinäyttelijöiksi. Pian toinen sisaristani mieltyi naapuriimme, nuoreen saksalaiseen liikemieheen. Koko talo alkoi puhua saksaa ja täyttyi ulkomaalaisista. Harrastettiin ratsastusta, kilpa-ajoja ja kaikenlaista muuta urheilua. Me nuoret miehet koetimme pukeutua eurooppalaisesti, ja kuka vain kykeni, kasvatti itselleen poskiparran ja kampasi tukkansa muodin mukaisesti. Mutta äkkiä muuan veljistäni rakastui tavalliseen venäläiseen kauppiaantyttäreen, jonka isä kulki kauhtanassa ja pitkissä venäläisissä saappaissa - ja silloin koko talon elämä yksinkertaistui. Pöydällä oli aina samovaari, kaikki joivat teetä, kävivät kirkossa, järjestivät juhlallisia jumalanpalveluksia, kutsuivat niihin parhaan kirkkokuoron, ja laulajat messusivat. Näihin aikoihin taas kolmas sisareni rakastui polkupyöräilijään, ja me kaikki vedimme villasukat ja polvihousut jalkaamme ja ostimme polkupyörän; ajoimme ensin kolmipyöräisillä ja sitten kaksipyöräisillä. Ja vihdoin neljäs sisareni rakastui oopperalaulajaan - ja koko talo rupesi laulamaan. Useat kuuluisat venäläiset laulajat - Sobinov, Sekar-Rozanski, Olenin - vierailivat tuon tuostakin luonamme, varsinkin maatilallamme. He lauloivat sisällä ja he lauloivat metsässä; päivisin romansseja, öisin serenadeja. Lauloivat veneessä ja lauloivat uimahuoneessa. Joka päivä kello viisi, ennen päivällistä, laulajat kokoontuivat sinne. He järjestyivät riviin uimahuoneen katolle ja muodostivat kvartetin. Ennen loppusäveltä kaikki syöksyivät päistikkaa katolta jokeen, sukelsivat ja taas nousivat pinnalle ja lopettivat laulunsa korkeimpaan säveleen. Se, joka ensimmäisenä ehti lopettaa laulun, oli voittaja. (s. 45-47)

Sadan vuoden lukuhaaste: 1920-luku. Helmet-haaste 29. Kirjassa on minäkertoja, 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole, 40. Kirjassa hylätään jotain (toimimattomia näyttelemistapoja kerta toisensa jälkeen), tai 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

K. S. Stanislavski: Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa, 1966, toinen painos (Mоя жизнь в искусстве, 1926). WSOY Taskutieto. Suomennos: Eino Westerlund. 451 sivua.

Rabindranath Tagore: Sannjasi eli askeetti

Jatkoin toisella näytelmällä Rabindranath Tagoren vanhasta näytelmäkokoelmasta, ja paljastan tässä sen juonen suureksi osaksi. Edellinenkin näytelmä Uhri oli pohjimmiltaan filosofinen, mutta siinä oli voimakkaasti tuntevia ihmisiä, jotka tekivät siitä myös hyvin dramaattisen. Sannjasissa näytelmän olennaisin asia oli kuitenkin sen filosofinen näkemys, ja tuntui, että näytelmän henkilöt olivat mukana vain havainnollistamassa sitä ja lausumassa sen ääneen - päähenkilöä ei edes ole nimetty, vaan häntä nimitetään vain "Askeetiksi".

Toisaalta tässäkin näytelmässä on dramaattisuutta, koska Sannjasi (askeetti) muuttuu näytelmän kuluessa rajusti. Alussa hän tuntee pitkän luola-askeesin jälkeen vihdoin vapautuneensa himoista, peloista ja kaikista muistakin tunteista - rakkaus ja kiintymyskin on vain harhaa - ja päättää lähteä maailmaan ihmisten pariin.

Sannjasi (luolansa edustalla). Silloin, kun maailmani oli kyynelten ja tuskan rumentama, minä vannoin kostavani sinulle, sinä loppumaton lume, alinomaisten valhemuotojen valtiatar. Minä etsin suojaa pimeydestä - äärettömyyden linnasta - ja taistelin petollista valkeutta vastaan päivän toisensa jälkeen, kunnes se vihdoin menetti kaikki aseensa ja lepäsi voimatonna jalkojeni edessä. Nyt, kun olen vapautunut pelon ja himon vallasta, kun usvat ovat hälvenneet ja järkeni hohtaa puhtaana ja kirkkaana, minä tahdon lähteä valheiden kuningaskuntaan ja istua sen sydämellä järkähtämättömän jäykkänä.

Hän istuutuu tien viereen ja ohikulkevat ihmiset ja heidän puheensa ja touhunsa vain vahvistavat hänen käsitystään kaiken turhuudesta. Hän pitää itseään täysin irrallisena kaikesta. Sitten ohi kulkee Vasanti, nuori tyttö, jota ihmiset pitävät saastaisena eivätkä tahdo koskettaa sen takia, ettei hänen isävainajansa ollut tahtonut palvoa heidän jumaliaan. Sannjasi puhuu hänelle ystävällisesti, antaa hänen koskea itseään eikä torju häntä luotaan, mutta on toisaalta täysin välinpitämätön häntä kohtaan.

Vasanti. Tahdotko koskettaa minuun?
Sannjasi. Tahdon, sillä minuun ei voi todellisuudessa mikään koskettaa. Minä olen aina äärettömyydessä. Sinä voit istuutua tähän, jos haluat.
Vasanti (alkaen nyyhkyttää). Älä käske minun milloinkaan lähteä pois, kun olet kerran ottanut minut luoksesi.
Sannjasi. Kuivaa kyynelet, lapsukaiseni! Minä olen sannjasi. Minun sydämessäni ei ole vihaa eikä kiintymystä. - Minä en pyydä sinua milloinkaan omakseni ja senvuoksi en voi sinua milloinkaan työntää pois luotani. Sinä olet minulle kuin taivaan sini: sinä olet etkä ole.
Vasanti. Taatto, minut ovat hylänneet jumalat ja ihmiset.
Sannjasi. Samoin minut. Minä olen hylännyt jumalat ja ihmiset. ...
Vasanti. Niinpä jään minä luoksesi. - Ethän minua jätä?
Sannjasi. Minä en tiedä enää mitään jättämisestä. Sinä voit jäädä lähelleni, mutta et kumminkaan pääse koskaan minua lähelle.

Vasanti herättää Sannjasissa kuitenkin vähitellen tunteita ja ajatuksia, joita tämä ei ymmärrä.

Sannjasi. Älä itke, lapseni, tule luokseni! Sinä olet minulle kuin kadotetun maailman huuto, kuin kulkevan tähden laulu. Sinä tuot mieleeni jotakin, mikä on äärettömän paljon enemmän kuin tämä Luonto - enemmän kuin aurinko ja tähdet. Se on suuri kuin pimeys. Minä en sitä ymmärrä. Minä en ole sitä milloinkaan tuntenut, ja senvuoksi minä sitä pelkään. Minun täytyy lähteä luotasi. - Mene sinne, mistä tulit - sinä tuntemattoman sanansaattaja!

Kohdattuaan tiellä lisäksi erilaisia ihmisiä hän ymmärtää uuden totuuden, jonka valossa hänen aikaisempi varmuutensa alkaa tuntua tyhmyydeltä. Hän on vapaa, mutta hän on vapaa maailmassa, ei sen ulkopuolella. Äärellinen on oikea ääretön, ja rakkaus tuntee sen totuuden.

Tämä on hyvin intialainen näytelmä ja kommentoi selvästi hindulaisuuden opinkappaleita. Sen teema on kuitenkin yleismaailmallinen: Mikä on hyvä tapa elää maailmassa? Onko parempi elää irrallaan toisten ja omasta tuskasta vai ei? Onko tämä edes mahdollista? Miten voi elää, jos elämä tuntuu olevan vain tuskaa ja harhaa? Miten voi löytää tasapainon sen välillä, että osallistuu maailmaan muttei sotkeudu sen valheellisuuksiin, pikkumaisuuksiin ja turhuuksiin? Miten voi olla hyvä ihminen? Vaikka pidinkin Uhrista enemmän, tämäkin näytelmä oli siis ihan mielenkiintoinen. Ja Tagoren kieli on tässäkin hyvin kaunista ja runollista.

Jo 300. bloggaus. :)

Edit 5.12.22.

Rabindranath Tagore: Sannjasi eli askeetti (Sanyasi). 34 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo. 432 sivua.

A. A. Milne: Punaisen talon arvoitus, 1995 (The Red House Mystery, 1922)

En ole varmastikaan ainoa, jolla on hyviä muistoja Nalle Puhista, ja kyllä, tämä on Nalle Puhin kirjoittajana tunnetun ja rakastetun englantilaisen kirjailijan dekkari. Kuten Milne sanoo mainiossa esipuheessaan dekkarien kirjoittamisesta, salapoliisiromaanit ovat hänen intohimonsa. Hänellä on myös vakaat käsitykset siitä, miten ne pitäisi kirjoittaa. Näitä hän avaa kirjoituksessaan hauskasti, ja kirjansa hän on kirjoittanut aika lailla näiden käsitysten mukaan. Suomentaja Risto Hannula sanoo, että Milnen salapoliisiromaania pidetään alan perusteoksissa yleensä itsestään selvänä klassikkona, mutta minä en kyllä ollut kuullut siitä ennen.

Mietin ensin, haluanko lukea tätä kirjaa, koska aikuisten dekkarit ja lastenkirjat eivät tuntuisi ensi katsomalta sopivan yhteen, mutta tämä salapoliisiromaani on leppeä, humoristinen ja hyväntuulinen. Sen sankari on vaeltajatyyppi Antony Gillingham, joka sattuu paikalle Mark Ablettin omistamaan punaiseen taloon juuri kun sieltä on löydetty 15 vuotta Australiassa viettänyt, samana päivänä paikalle saapunut huonomaineinen veli Robert ammuttuna. Juoneen liittyy myös Mark Ablettin sihteeri ja serkku Matthew Cayley. Koska talon isäntäkin on kadonnut ja talossa sattuu olemaan vieraana Antonyn ystävä Bill Beverley, Antony jää todistajana taloon kuolinsyyntutkimukseen asti ja alkaa selvittää murhaa ystävänsä Bill auliina Watsoninaan.

- Näetkö, Antony kysyi lopulta.

- Mitä?
- Aitaa tuolla toisella puolella.
- Mitä siitä?
- Se vain on aika hyödyllinen.
- Sanoi Sherlock Holmes arvoituksellisesti, Bill lisäsi. - Hetkeä myöhemmin hänen ystävänsä Watson paiskasi hänet lammikkoon.
Antony nauroi.
- Minä toimin hyvin mielelläni sherlockmaisesti, hän sanoi. - Olet aika epäreilu kun et lähde leikkiin mukaan.
- Miksi tuo aita on hyödyllinen, parahin Holmes, Bill kysyi tottelevaisesti. (149)

Juoni ei ollut uskottavin mahdollinen eikä kirja minusta loppujen lopuksi kovin mieleenjäävä. Oli tämä silti hauskaa luettavaa, koska siinä oli vähän samanlaista seikkailuhenkeä ja juonenkäänteitä kuin Viisikoissa sekä huumoria (A. A. Milne oli tunnettu myös pilalehti Punchin humoristina), ja päähenkilöt olivat sympaattisia.

Kannen postilaatikkokuva selittyy sillä, että kirjan tapahtumat saavat alkunsa Robertin kirjeestä Markille. Laatikossa on kuningatar Elisabetin nimikirjaimet, ja aloin miettiä, pitääkö Brittein saarilla nyt uusia kaikki valtion postilaatikot, kun hallitsija on kuningatar Elisabetin kuoleman jälkeen vaihtunut. Sain selville, että ei, mikä on ekologista, järkevää ja historiaa kunnioittavaa. Toimivia ja käyttökelpoisia postilaatikoita ei vaihdeta, vaan Brittein saarilta saattaa löytyä Elisabetin mukaan nimettyjen laatikkojen lisäksi vielä kahden kuningas Yrjön (George) aikaisia postilaatikkoja (vuodet 1910-1952), ja mahdollisesti jopa kuningatar Viktorian aikaisia laatikkoja (tieto täältä).

Edit 26.11.22.

A. A. Milne: Punaisen talon arvoitus, 1995 (1. painos 1973) (The Red House Mystery, 1922; toinen painos esipuheen kanssa 1949). WSOY, Sapo-sarja 154. Suomentaja: Risto Hannula. Kannen tekijä kirjastotarran alla. 209 sivua.

Olli A. Wuorinen: Kasvibiologisia kokeita, 1922

Tämän kirjan nimi ja selostus siitä herättivät kiinnostukseni ensin vanhassa kirjaluettelossa, ja kun lisäksi luin sen kirjoittajan Olli A. Wuorisen mielenkiintoisen artikkelin vanhasta Maailma-lehdestä, tilasin kirjan luettavakseni.

Wuorinen on käyttänyt lähteinään saksalaisia biologian ja kemian kirjoja. Kirjasen nimestä huolimatta sen kokeet ovat useammin kemiallisia kuin biologisia, mutta tietysti kaikissa niissä tutkitaan biologisia prosesseja. Niiden avulla voi selvittää esimerkiksi kasvien tarvitsemia ravinteita, yhteyttämistä, kasvien sisältämiä ainesosia, haihtumista ja ravinteiden kulkeutumista sekä mitata kasvua ja tutkia kasvien aisteja (valoaistia ja suunta-aistia).

Kirjassa myös hiivasienet ja bakteerit(!) luetaan kasveiksi, mikä tuntuu nykyään hyvin hassulta, mutta muistaakseni vielä 1960-luvulla bakteerit luettiin kasvikuntaan kuuluviksi, vaikka niissä ei yleensä ole edes lehtivihreää (on tosin olemassa myös lehtivihreättömiä kasveja, ja sinilevissä eli syanobakteereissa  on lehtivihreää, eli ero ei varsinkaan ennen elektronimikroskooppien aikaa ollut niin ilmiselvä kuin luulisi). Kirjassa ei itse asiassa puhuta 'bakteereista', vaan bakteereita sanottiin tuolloin suomeksi hauskasti ja biologisesti täysin virheellisesti 'jakosieniksi', logiikkana se että ne lisääntyvät jakautumalla. Kirjassa onkin kokonainen luku Kokeita jakosienillä. (Samanikäisessä kirjaluettelossa puhuttiin tosin modernisti 'bakteereista', joten ehkä tuo sana 'jakosieni' on esimerkki kunniakkaasta ja joskus yli-innokkaasta pyrkimyksestä olla käyttämättä lainasanoja ja kehittää jokaiselle sanalle suomenkielinen vastine. Toisaalta kirjassa käytettiin vierasperäistä sanaa 'assimilaatio' sanan 'yhteyttäminen' sijasta.)

Wuorinen sanoo esipuheessaan toivovansa kirjan päätyvän "varttuneen koulunuorison" käyttöön. Täytyy kyllä ihmetellä 1920-luvun varttuneen koulunuorison taitoja ja varsinkin varusteita, jos se pystyi tekemään näitä kokeita, koska niihin tarvitaan aika mittavaa kemiallista laitteistoa ja monenlaisia aineita, esimerkiksi kirjan alusta poimittuna tällaisia: suodatinlasi, koeputki, pitkäkaulainen keittopullo, puolen metrin korkuinen lasisylinteri tai lasiputki, ohuita taivutettuja lasiputkia, kaliumkarbonaattiliuosta, kalsiumnitraattia, kaliumfosfaattia, kaliumkloridia, magnesiumsulfaattia, rautasulfaattia, kuparisulfaattia, litiumkloridia, jodiliuosta, kaliumhydroksidia... Ehkä koululaisilla oli kemian kerhoja, joissa oli tarvittavat varusteet.

Kokeet on kuitenkin esitetty selkeästi sekä sanoin että kuvin - kirjassa on 75 havainnollista kuvaa - joten jos on kemiallisiin kokeisiin tarvittavat välineet ja aineet (ja myös keino päästä ympäristöystävällisesti eroon käytetyistä haitallisemmista aineista), tällaisten kokeiden tekeminen voisi olla mielenkiintoista ja niitä voitaisiin tehdä esimerkiksi koulussa kemian tai biologian tunneilla (ehkä tehdäänkin, en tiedä).

Kirja oli minusta myös pelkästään luettuna - tai itse asiassa silmäiltynä, niin että sain käsityksen kunkin kokeen ideasta - mielenkiintoinen ja opettavainen, ja se auttoi ymmärtämään kasveissa tapahtuvia prosesseja ja kasvien kasvuvaatimuksia paremmin kuin ennen. Oli myös hauska saada kirjasen kuvaamien prosessien osalta tietää, miten kasvitieteessä on päästy selville kasvien elintoiminnoista, eikä vain lukea kokeiden lopputuloksista - nykyään on itsestään selvää esimerkiksi se, että valossa kasvit käyttävät hiilidioksidia yhteyttämiseen, tuottavat happea ja tarvitsevat mm. typpeä ravinnokseen, mutta 150-200 vuotta sitten tätä ei tiedetty vaan nämä asiat piti ottaa selville erilaisilla kokeilla. Tämän sata vuotta vanhan kirjan kokeet tuntuivat mielestäni edelleenkin päteviltä ja niiden päätelmät uskottavilta eli sellaisilta, jotka voi johtaa kokeiden kulusta ja joista olen lukenut myös muista yhteyksistä.

Edit 4.9.22, 6.9.22.

Olli A. Wuorinen: Kasvibiologisia kokeita, 1922. Otava. Kuvat: K. Järvinen. 120 sivua.

Ernst Lampén: Jäämeren hengessä, 1921

Tämä ehkä kirjojenvaihtohyllystä löydetty kirja on kirjoitettu aikana, jolloin Petsamo kuului Suomeen ja Suomen maa-alue ulottui siis Jäämerelle asti, ja otin sen luettavakseni, koska nuo seudut ovat minulle vieraita ja myös koska eräs vanhempi sukulaiseni oli syntynyt ja elänyt pikkulapsena Petsamossa (hänen muistojensa tai käsityksensä mukaan siellä syötiin vain lohta).

Kyllähän tämä kirja oli ihan sujuvasti kirjoitettu, se oli historiallisesta näkökulmasta suhteellisen mielenkiintoinen ja siinä oli myös joitakin kiinnostavia kuvauksia alueen luonnosta. Kirjan kirjoittaja alkoi kuitenkin tuntua todella ärsyttävältä setämieheltä, kun hän sanoi alkupuolella autonkuljettajastaan suunnilleen niin, että samoin kuin miehen vaimolleen, tämän pitäisi heti näyttää biilille, kuka johtaa, niin ettei tämä aiheuta myöhemmin ongelmia (30-31). Heh heh. Jäämerellekin päästään vasta kirjan puolivälissä, koska matka aloitetaan Rovaniemeltä ja edetään hitaasti Lapin läpi - siellä ei tuohon aikaan ollut paljonkaan teitä eikä myöskään matkailijoita.

Lampén myös käyttää suhteellisen paljon vanhahtavia sanankäänteitä ja erikoisempia sanoja, ja lisäksi hänen kirjoitustyylinsä on aika lyhytvirkkeistä ja töksähtelevää. Kirja on tästä huolimatta ihan helppolukuinen, mutta sen kieli ei ole kovin nautittavaa. Ja vaikka Lampén väittääkin eräässä kohdassa olevansa ennakkoluuloton ja avoin ihminen, hän suhtautuu selvästi myönteisemmin norjalaisiin kuin venäläisiin, eivätkä "lappalaistenkaan" eli saamelaisten kuvaukset ole kovin positiivisia (mutta eivät välttämättä suomalaistenkaan, Lampén ei vain ole järin positiivisesti kirjoittava ihminen).

Sitten niihin kiinnostaviin asioihin. Söimme lapsuudenkodissani aina joskus ruijanpallasta, ja tästä kirjasta selvisi, että se on 200-kiloiseksi(!) kasvava Jäämeren kampela, jonka kannat ovat nykyään romahtaneet (WWF:n mukaan ruijanpallas voi kasvaa jopa 300-kiloiseksi). Kirjassa on myös tällainen kuvaus kalastuksesta Jäämerellä: Ulkomaalaiset kalastelevat nykyään rantavesien ulkopuolella trawler-höyrylaivoista. Nämä harjoittavat kalastusta vetoverkoilla, ja on sellainen kalastus ylen tuottoisata ja - ylen tuhoisaa, sillä vetämällä verkkoja perässään hävittävät ne pohjakasviston, josta niin moni kala yksinomattain elää. (133) Troolarien tuhoisuus ja se, että pohjatroolarit jättävät merenpohjaan jälkeensä hävitetyn autiomaan, oli siis hyvin selvillä jo sata vuotta sitten, mutta tätä kalastusmuotoa on käytetty ja käytetään yhä edelleen (artikkeli Pohjatroolaus on suuri syy Itämeren ahdinkoon).

Petsamon väestö oli tuolloin suurimmaksi osaksi suomenkielistä (jos muistan kirjan tiedot oikein), samoin norjalaisen Finnmarkenin (205). Lampén puhuu kirjassa useammassakin kohdassa koulujen kielipolitiikasta ja on vahvasti sitä mieltä, että lasten olisi hyvin tärkeää saada opetusta äidinkielellään: Meidän ei siis tarvitse seurata ruotsalaisten ja norjalaisten inhoittavaa tapaa tyrkyttää kansakoulujen ja rippikoulujen avulla väestöön vierasta kieltä, vaan suomenkieli on koko [Petsamon] läänissä se kieli, jota kaikki taitavat ja joka on lähin sukulaiskieli kaikkien asukkaitten eri murteille. (156) Hän puhuu kauniisti oikeudesta omaan kieleen (206-211) ja pitää hyvin huonona sitä, että Ruotsissa ja Norjassa suomalaislapset joutuvat käymään koulua vieraalla kielellä. Hän sanoo, että Suomessa on tilanne aivan toinen: Kun toiskielisten siirtolaisten ryhmä on kasvanut kyllin suureksi, perustetaan heille omakielinen [ruotsin- tai venäjänkielinen] kansakoulu. Se lieneekin ainoa oikea, inhimillinen menettely (211). Eräässä kohdassa (161) hän kuitenkin kertoo kolmen saamelaispojan opettamisesta lukemaan, ilmeisesti suomenkielellä, eikä näe tässä mitään väärää. Nykyään tietää myös, että kokonaan vastoin tätä periaatetta saamen kieltä yritettiin suomalaiskouluissa aktiivisesti tukahduttaa (tosin ehkä tämän kirjan kirjoittamista myöhemmin).

Jäämeressä Kalastajasaarennon edustalla olevilla puuttomilla Heinäsaarilla oli ainakin kirjoittamisaikaan valtavasti lintuja, ja Heinäsaarilla on nykyäänkin luonnonsuojelualue: Nämä saaret ovat merilintujen paradiisi, jommoista toista tuskin on. Norjan lintuvuorille on tosin lintuyksilöitä kerääntynyt yhtä paljon, mutta ne ovat sullotut ahtaalle alalle, jonkun jyrkän kallioseinän rosoisille särmille ja hyllyille. Lintuvuorilla ovat lintulajit köyhemmät kuin täällä Heinäsaarilla. Sieltä puuttuu täydelleen kahlaajat. Lintuvuorilla vallitsevat ylivoimaisesti lokit, ruokit ja riskilät, Heinäsaarilla taas on näitten lisäksi lukemattomat parvet iloisia lunneja, inhoittavia räiskiä, kuikkia, haahkatelkkiä, alleja, sorsia y.m., y.m. (183)

Kirjassa on paljon kuvia, mutta minusta useimmat eivät olleet kovin kiinnostavia.

Ernst Lampén: Jäämeren hengessä, 1921. K. J. Gummerus Osakeyhtiö. 239 sivua.

Kuvittaja Gunnar Forsström

Luin aiemmin kesällä yhteisniteenä vuonna 1923 julkaistuja Maailma-lehtiä. Lehteen oli tehnyt kansikuvat ja sen novelleista monia oli kuvittanut Gunnar Forsström (1894-1958), joka on nettiselailun perusteella nykyään parhaiten tunnettu julisteiden tekijänä ja varsinkin lasitaiteilijana: hän on toteuttanut lasi-ikkunat ainakin 22 kirkkoon tai kappeliin Suomessa. Nuorempana hän teki kuitenkin tällaisia kuvitustöitä.

Tällaisista varhaisista kuvittajista on vaikea löytää tietoa ja materiaalia (nopealla silmäilyllä netistä ei löytynyt mitään tietoa Forsströmin lehdenkuvitustöistä), joten laitan tähän bloggaukseen lehden kansikuvat sekä muutamia muita hänen kuviaan. (Nyt kun aloin kirjoittaa tätä bloggausta, huomasin että Forsströmin kuolemasta on kulunut vasta 64 vuotta, ja tekijänoikeus päättyy vasta 70 vuotta suomalaisen tekijän kuoleman jälkeen. Itse kuvien julkaisemisesta on kuitenkin kulunut jo melkein sata vuotta, ja näitä kuvia on vaikea löytää, joten ajattelin kuitenkin julkaista ne blogissani. Sanokaa, jos tekijänoikeuskysymys tuntuu ongelmalliselta.)

Ensin muutama novellinkuvituskuva, joista näkee, että Forsström kykenee luomaan niin kepeitä kuin vakavampia kuvia sekä ilmeikkäitä hahmoja, joiden ilmeet ja asennot kertovat heidän tunteistaan ja heidän välisistään suhteista.

 

Mielestäni Forsström pääsee erityisesti näyttämään taitonsa värillisissä kansikuvissa, joista varsinkin tammikuun, huhtikuun ja kesäkuun kuvat tuovat vähän mieleen lasimaalauksen (ja tammikuun kuva tuo kyllä enemmän mieleen keskiaikaisen linnanneidon kuin 1920-luvun suomalaisen naisen).

Aamupäivä

Aitiossa

Talviurheilua

Kevääntulo

Kevät Esplanaadilla

Juhannusaattona

Forsströmin Helsinki-julisteista löytyy kuvia täältä. Olen kirjoittanut toisesta kuvittajasta, kirjankansitaiteilija Heikki Ahtialasta, täällä.

Lisäys 16.9.23: kaksi kuvaa Helmiriitta Honkasen kirjasta Placatista julisteeksi.

Honkasen mukaan tämä Forsströmin juliste (1922) oli 1920-luvun tunnetuin, mutta nykyään siitä on tallella vain postimerkki. Koteja kodittomille lapsille oli presidentinrouva Ester Ståhlbergin perustama yhdistys.

Tämän taideteollisuusnäyttelyjulisteen (1928) Forsström teki yhdessä Göran Hongellin kanssa.

Edit 16.9.23 (lisätty kuvat Helmiriitta Honkasen kirjasta), 6.2.24 (lisätty heinä-lokakuun 1923 kansikuvat; marras-joulukuun lehtien kansikuvissa oli eri taiteilija).

Maailma. Sivistys-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 9. sidos (tammikuu-kesäkuu 1923). Toimitus: V. Hämeen-Anttila, Werner Anttila. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.

Maailma. Sivistyksellis-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 10. sidos (heinäkuu-joulukuu 1923). Toimittaja: Aukusti Simelius. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.

Helmiriitta Honkanen: Placatista julisteeksi. Suomalaisen julistetaiteen historiaa kirjapainotaidon alusta vuoteen 1960. Otava.

Maailma. Sivistys-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 9. sidos, 1923 (lehti)

Lukemiseni on nyt kesällä ollut aika paljon laiduntamista - olen lukenut pätkän sieltä, toisen täältä ja kolmannen kolmannesta tai kymmenennestä kirjasta. Luen yleensäkin montaa kirjaa yhtä aikaa, mutta tänä kesänä tämä taipumus on korostunut, ja olen siksi hakenut käsiini sellaisia kirjoja, joita voi hyvin lukea vähän kerrallaan.

Kesälukemista etsiessäni löysin antikvariaatista minulle ennestään tuntemattoman Maailma-lehden vuoden 1923 vuosikerran sidottuna kahdeksi hienoksi kangaskantiseksi kirjaksi. Antikvariaatin pitäjän mukaan vuosisadan alussa julkaistiin paljon erilaisia lehtiä, joista monet jäivät kuitenkin aika lyhytikäisiksi.

Kuukausittain ilmestyvä lähes satasivuinen Maailma oli Kariston julkaisema, ja sen sisältö koostui ehkä 80-prosenttisesti lyhyistä novelleista. Useimmat olivat suomalaisten kirjoittajien vakavahenkisiä realistisia novelleja, mutta mukana oli myös jännityspainotteisia yhdysvaltalaisia tarinoita sekä humoristisia kertomuksia. Jokaisessa lehdessä oli esimerkiksi Kersti Bergrothin Laila ja Jukka -pakina, jotka eivät sukupuolirooleille nauraessaan tuntuneet mitenkään kovin vanhentuneilta (pitäisikö tästä masentua?). Yllättävän modernilta - luulin, että eroa pidettiin tuohon aikaan hyvin paheksuttavana asiana - tuntui myös ensimmäisessä lehdessä ollut Anni Kasteen novelli Nousu, joka kertoo naisesta, joka on päättänyt erota epäluuloisesta, ivallisesta ja ilkeästä aviomiehestään. Mutta siihen [jatkuvaan taisteluun] eivät voimat riittäisi. Eikä tarvinnutkaan riittää. Jo ihmisyys, oman arvon tunto, vapautuksen ja puhdistumisen valtava kaipuu pani tämän alennustilan epämääräiselle jatkumiselle jyrkän sulun.

Lehdissä oli juuri sopivasti myös muunlaisia tekstejä. "Sivistyskirjoitelmissa" käsiteltiin esimerkiksi 'merihepoja', leskenlehtiä, pääkaupungin musiikkielämää, "pohattojen tyyssijaa"(!) Kuuban Havannaa sekä elokuvien tekemistä Suomessa ja Ranskassa. Eräässä viisisivuisessa luonnontiedettä yleistajuistavassa artikkelissa Olli A. Wuorinen selitti todella hyvin absoluuttisen nollapisteen käsitteen ja kertoi siihen liittyvästä tutkimuksesta (vaikka tiesinkin, että absoluuttinen nollapiste on noin -273 celsiusta, en tiennyt miten tähän lukuun on päädytty); jo näin varhaisessa kirjoituksessa puhuttiin suprajohtavuudesta (ei terminä, mutta ilmiönä). Kussakin lehdessä oli jonkin kirjailijan lyhyt arvio jostakin kanssakirjailijansa teoksesta, ja jokaisen lehden lopussa oli myös hauskoja ja aika vaikeita älypähkinöitä ratkaistavaksi. Lehdessä saatettiin myös opettaa uusi tanssi nuottien, sanojen ja kuvien avulla, antaa muotivinkkejä (itse asiassa useammin miehille kuin naisille!) tai julkaista kuvia taideteoksista, esimerkiksi myöhemmin tekstiilitaiteilijana tunnetuksi tulleen Eva Anttilan tauluista.

Vasemmalla olevat hatut ovat mennyttä muotia, oikealla olevat uutta.

Orvokinvärinen frakki silkkisten väriin sointuvien rintapielten kanssa ym. tyylikästä.

Lehden maaliskuun numerosta alkoi "Maailman" omantunnonkoetin -niminen sarja, jossa tutkailtiin lukijoiden omantunnon tilaa eri aiheisiin liittyvillä kysymyksillä, esimerkiksi tällaisilla: Onko oikeata naisen ehdottaa avioliittoa? Onko totta että ihminen on luonnostaan enemmän yhteiskunta-olento kuin yksilö? Onko väärin esiintyä jonkin ihanteen tai teorian uskojana muille esimerkiksi, jos ei omasta kohdastaan ole sen totuudesta vakuutettu? Onko nainen mentyään naimisiin oikeutettu säilyttämään entiset miesystävänsä? Onko rakkaus enemmän henkistä kuin ruumiillista? Lehden seuraavassa numerossa annettiin vastaukset edellisen numeron testiin, eikä vastauksissa ollut jälkeäkään relativismista, vaan kirjoittaja (jonka nimeä ei mainita!) sanoi antamiensa vastauksien olevan ehdottomasti oikeita, surkutteli monien vastaajien moraalin huonoa tilaa ja käski heidän alkaa elää "puolueettomien eetillisten normien mukaan" tehtyjen vastausten mukaan. Vastaukset olivat muuten usein nykyaikaisempia kuin odottaisi, esimerkiksi kysymykseen naisen kosinnan oikeutuksesta vastattiin Kyllä. Meidän on myönnettävä naiselle samat yhteiskunnalliset oikeudet kuin miehelle, siis myöskin elämänkumppanin valintavapaus. Toiset vastaukset taas olivat vähemmän moderneja.

Amerikkalainen näyttelijätär ja tanssijatar Loïe Fuller oli modernin tanssin ja teatterivalaistustekniikan uranuurtaja ja ilmeisesti lehden lukijoiden hyvin tuntema, koska hänen ei katsottu kaipaavan esittelyä. Hän teki myös tällaista vaikuttavan näköistä varjoteatteria.

Kiinnostustani lehteen ja lukunautintoa lisäsi se, että siinä oli todella runsas kuvitus. Jokaiseen novelliin liittyi yksi tai yleensä useampi piirroskuva (mukana oli esimerkiksi joitakin Signe Hammarsten-Janssonin eli Tove Janssonin äidin kuvia); varhaisempien kuvittajien töistä kiinnostuneille nämä lehdet olisivat varmaan aarreaitta, koska kaikki kuvittajat on niissä nimetty. Useimmin kuvittajana oli Gunnar Forsström, joka oli tehnyt lehteen myös upeat värilliset kansikuvat (kirjoitan hänestä myöhemmässä postauksessa). Tietoteksteissä oli valokuva- tai piirroskuvitus. Koska lehti oli oikein hyvin tehty (lehden toisella toimittajalla oli tuttu sukunimi Hämeen-Anttila) ja se tarjosi kiinnostavan pilkistyksen sadan vuoden takaiseen elämään ja koska kaikki novellit ja muut kirjoitukset vaihtelivat ihan luettavista hyviin, mielenkiintoisiin tai hauskoihin, nämä lehdet olivat yllättävänkin mukavaa luettavaa.

Lisäys 3.12.23: Luin myös vuoden 1923 jälkipuoliskon Maailma-lehdet eli toisen kirpparilta löytämäni yhteisnidoksen, mutta siitä en pitänyt läheskään yhtä paljon kuin edellisestä. Tässä jälkimmäisessä nidoksessa oli sentimentaalisia runoja ja minua vähemmän kiinnostavia aiheita eivätkä tarinat tuntuneet yhtä houkuttelevilta. Yleensä ottaen monissa näiden myöhempien lehtien novelleissa ja joskus myös asiateksteissä oli ärsyttävän opettavainen tai jopa saarnaava asenne ja ajoittain myös selvä uskonnollinen vivahde, toisin kuin edellisessä Maailmassa. Tämä johtui varmasti siitä, että lehden toimittaja oli vaihtunut V. Hämeen-Anttilasta ja Werner Anttilasta Aukusti Simeliukseksi.

Edit 4.8.22, 6.8.22, 3.12.23.

Maailma. Sivistys-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 9. sidos (tammikuu-kesäkuu 1923). Toimitus: V. Hämeen-Anttila, Werner Anttila. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.

Maailma. Sivistyksellis-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 10. sidos (heinäkuu-joulukuu 1923). Toimittaja: Aukusti Simelius. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.

Kooste 1920-luvun rauhannobelisteista

1920-luvulla myönnetyt Nobelin rauhanpalkinnot liittyivät lähes kaikki tavalla tai toisella ensimmäiseen maailmansotaan ja sen jälkiseurauksiin, eli Kansainliittoon, Ranskan ja Saksan välisen sovinnon edistämiseen tai sotavankien ja pakolaisten aseman helpottamiseen. Kolmena vuonna ei jaettu ollenkaan rauhanpalkintoa ja toisin kuin edellisinä vuosikymmeninä, palkittujen joukossa ei ollut yhtään järjestöä. Koska useista tämän vuosikymmenen rauhannobelisteista ei löytynyt (ainakaan minua kiinnostavaa) kirjaa, en saanut Nansenia ja ehkä Buissonia lukuun ottamatta heistä kovin selvää käsitystä. Tieto tulevista 1930-1940-luvun tapahtumista antaa oman surullisen leimansa joillekin annetuista palkinnoista, mutta 1920-luvulla Euroopassa pyrittiin kuitenkin aktiivisesti sopuun.

Ranskalainen Léon Bourgeois, ruotsalainen sosialisti Hjalmar Branting ja norjalainen Fridtjof Nansen toimivat Kansainliitossa. Nansen johti Kansainliiton Pakolaisasiain pääkomissiota ja auttoi miljoonia sotavankeja, pakolaisia ja nälkäänäkeviä. Hänen mukaansa on nimetty Nansen-passi, pakolaisen henkilöllisyystodistus, joka helpotti matkustamista ja on nykyäänkin uudessa muodossa käytössä pakolaisen matkustusasiakirjana.

Britti Austen Chamberlain, ranskalainen Aristide Briand ja saksalainen Gustav Stresemann neuvottelivat Locarnon sopimuksen, joka edisti paljon Saksan, Ranskan ja niiden lähivaltioiden välistä sopua. Ranskalainen Ferdinand Buisson ja saksalainen Ludwig Quidde palkittiin myös avustaan Saksan ja Ranskan väliseen sovintoon. Amerikkalaisen Charles Gates Dawesin johtaman komitean avulla tehtiin Saksalle suunnitelma sen valtavien sotakorvausten maksamisesta ja myönnettiin tälle myös iso laina; tämä suunnitelma auttoi osaltaan parantamaan Euroopan maiden välejä.

Norjalainen Christian Louis Lange palkittiin työstään Norjan Nobel-komitean eli rauhanpalkinnon saajasta päättävän instituution ensimmäisenä sihteerinä ja Parlamenttienvälisen liiton pääsihteerinä. Parlamenttienvälinen liitto on tuttu aiempien vuosikymmenien Nobel-palkinnoista, ja sekin liittyy kansainväliseen yhteistyöhön.

Vuoden 1929 palkinto on mielenkiintoinen. Silloin palkittiin yhdysvaltalainen Frank B. Kellogg Kellogg-Briand-sopimuksesta (vuoden 1926 palkinnonsaaja Aristide Briand oli siis mukana myös tämän sopimuksen aikaansaamisessa). Sopimuksessa kiellettiin hämmästyttävästi sodankäynti politiikan välineenä, ja sen allekirjoitti 65 valtiota vuonna 1928. Siinä ei kuitenkaan määrätty rangaistusta sopimuksen rikkomisesta, eikä se selvästikään pystynyt lopettamaan sotia. Wikipedian mukaan sopimuksella on kuitenkin ollut tärkeä merkitys ja sen voidaan katsoa onnistuneen ainakin jollakin tavalla.

On kummallista, että kolmena vuonna (1923, 1924 ja 1928) rauhanpalkintoa ei jaettu ollenkaan, vaikka rauhan hyväksi tai ihmisten auttamiseksi työskenteleviä ihmisiä oli varmasti paljon muitakin. Tällainen ihminen oli esimerkiksi Nansenin elämäkerrassa ohimennen mainittu ruotsalainen Punaisen Ristin sairaanhoitaja Elsa Brändström, joka oli oikein kiinnostava henkilö. Hän työskenteli todella vaikeissa olosuhteissa Venäjällä sotavankien parissa ja levitti tietoa näiden kammottavasta kohtelusta muualle maailmaan. Häntä sanottiin "Siperian enkeliksi" ja hänen uskotaan pelastaneen vankileireillä kymmeniätuhansia ihmisiä hyvin vähillä resursseilla organisoimalla ja tehostamalla hoitoa. Hän auttoi muistelmiensa myyntituotoilla ja luentopalkkioillaan sotavankeja sekä kuolleiden sotilaiden lapsia. Saksassa hän perusti kodin entisille sotavangeille ja toisen sotaorvoille. Hän muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin, jossa hän auttoi eurooppalaisia pakolaisia saamaan oleskelulupia. Hän oli naimisissa saksalaisen tieteilijän kanssa, ja hänen mukaansa on nimetty Saksassa kouluja sekä Saksassa ja Itävallassa yli 130 katua (ja kotimaassa Ruotsissa kaksi katua). Häntä ehdotettiin rauhanpalkinnon saajaksi useasti ja hän olisi mielestäni hyvinkin ansainnut tulla palkituksi - ehkä hänen sukupuolensa oli ongelma (mistä vähän lisää vuoden 1931 nobelistin kohdalla)?

Palkittuja oli tällä vuosikymmenellä yhteensä yksitoista, kaikki miehiä, ja kaikki pohjois- ja keskieurooppalaisia tai yhdysvaltalaisia (yksi ruotsalainen, kaksi norjalaista, yksi englantilainen, kolme ranskalaista, kaksi saksalaista ja kaksi yhdysvaltalaista). Palkittujen keski-ikä palkinnonsaamisvuonna oli 64 vuotta, ja ammatiltaan monet palkitut olivat poliitikkoja (Bourgeois, Branting, Chamberlain, Dawes, Briand, Stresemann, Buisson, Kellogg), lakimiehiä (Briand, Kellogg, Bourgeois(?)) ja toimittajia (Branting, Briand). Lange oli taideasiantuntija, Nansen biologi, tutkija ja tutkimusmatkailija (myös Branting oli opiskellut luonnontieteitä eli tähtitiedettä ja matematiikkaa), Dawes pankkiiri, Buisson opettaja ja Quidde historioitsija. Erikseen pasifisteiksi on nimetty Lange, Buisson ja Quidde.

Tässä lista 1920-luvun palkituista ja palkintoperusteista (tähdellä merkityistä olen kirjoittanut itse, mutta vuosien 1925-1926 neljästä palkitusta samassa kirjoituksessa).

* Léon Bourgeois, 1920, Ranska - Kansainliiton puheenjohtaja
* Hjalmar Branting, 1921, Ruotsi - työstään Kansainliitossa
Christian Louis Lange, 1921, Norja - työstään Norjan Nobel-komitean ensimmäisenä sihteerinä ja Parlamenttienvälisen liiton pääsihteerinä
* Fridtjof Nansen, 1922, Norja - Kansainliiton pakolaisasiain päävaltuutettu eli pakolaiskomissaari, Nansen-passi
1923-1924 - ei jaettu
* Austen Chamberlain, 1925, Britannia - työstään Locarnon sopimusten eteen
* Charles Gates Dawes, 1925, Yhdysvallat - Dawesin rahasto
* Aristide Briand, 1926, Ranska - työstään Locarnon sopimusten eteen
* Gustav Stresemann, 1926, Saksa - työstään Locarnon sopimusten eteen
* Ferdinand Buisson, 1927, Ranska - avusta Saksan ja Ranskan väliseen sovintoon
Ludwig Quidde, 1927, Saksa - avusta Saksan ja Ranskan väliseen sovintoon
1928 - ei jaettu
Frank B. Kellogg, 1929, Yhdysvallat - Kellogg–Briand-sopimus

Léon Bourgeois

Hjalmar Branting

Christian Louis Lange

Fridtjof Nansen

Austen Chamberlain

Charles Gates Dawes

Aristide Briand

Gustav Stresemann

Ferdinand Buisson

Ludwig Quidde

Frank B. Kellogg

Ja vielä Elsa Brändström, vaikkei hän rauhanpalkintoa saanutkaan.

Edit 24.6.22, 26.6.22.