Wihtori Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä, 1900

Halusin saada Kirjaimia-blogin sadan vuoden lukuhaasteeseen yhden kirjan myös 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, ja kirjoitusoppaita on yleensä hauska lukea. Alkusanojen mukaan aikana semmoisena, kuin nykyinen, jolloin kansan syvät rivit heräävät omintakeiseen kansalliseen ja yhteiskunnalliseen elämään ... miltei joka miehen tulisi olla jonkunvertainen kynäniekka. Peltonen oli sanomalehtimiehenä toimiessaan kuitenkin huomannut, että kirjoitustaito oli monella puutteellinen. Mutta sen ohessa olen havainnut kuinka harras, ellen sanoisi itsepintainen, kansanmiehen ja varsinkin sen nuorison pyrkimys on päästä kynäilytaidon omistajaksi ja kuinka suuria edellytyksiä kansa tässä suhteessa omaa. Peltonen toivoi kansantajuisen pienen oppaansa olevan ensiaskel kirjoittamisen opiskeluun ja olevan nuorten käytössä kursseilla, nuorisoseuroissa sekä itseopiskelun apuna kotona.

Kirja oli erilainen kuin odotin - siinä ei esimerkiksi ollut ollenkaan esimerkiksi oikeinkirjoitukseen liittyviä sääntöjä, vaan enemmänkin suuria, yleisiä teemoja. Ensiksi käsitellään sisällystä ja muotoa sekä niiden kauneutta ja sopusointuisuutta. Kirjoitukset jaetaan kolmeen pääryhmään: kertomuksiin, kuvauksiin ja tutkistelmiin, minkä jälkeen käsitellään ainesten keräämistä näihin sekä ainesten tarkastamista ja pohtimista.

Kolmannen luvun aiheena on kokoonpano: kirjoittajan tulee hallita aineksia eikä ainesten häntä, ja ainekset pitää järjestää hyvin, jotta niistä syntyisi ehyt ja luonteva kokonaisuus. Kirjassa on esimerkkinä maaseudulta kaupunkiin palvelukseen muuttaneen nuoren Aliinan äidilleen kirjoittama pitkä kirje (joka kuvasi hauskasti vuosisadan alun palvelijaelämää ja antoi siitä melkoisen positiivisen kuvan; nuori nainen teititteli kirjeessä äitiään) - ensin "sotkuisena, ilman suunnitelmaa kyhättynä sepustuksena", jossa koko teksti oli yhtenä kappaleena ja hyppelehti aiheesta toiseen, sitten "hyvin järjestettynä, suunnitelman mukaan laadittuna esityksenä", jossa teksti oli järjestetty loogisesti useisiin eri kappaleisiin. Tämän jälkeen kerrotaan tarkemmin jäsennysperiaatteista, johdannon, käsittelyn ja loppulauseen kirjoittamisesta sekä otsakkeen valinnasta.

Huolellinen jäsennys antaa esitykselle rungon, minkä jälkeen pidetään vaan huolta että ajatuksen lehvät liitetään taitavasti tämän rungon ympärille, mitä neljäs luku käsittelee: esityksen pitää olla asiallista ja arvokasta, selvää, lyhyttä ja reipasta. (Peltosen mukaan asiallisuutta haittaa se, että Suomen kansa, erittäinkin rahvas, on melkoisessa määrässä leikillisyyteen ja kokkapuheisuuteen taipuisa, mikä oli aika yllättävä mutta positiivinen näkemys suomalaisten melankolisuutta painottavien käsitysten rinnalla.)

Hyviltä kirjailijoilta kannattaa ottaa oppia, mutta "kirjallista näpistelyä" eli plagiaattia ei pidä harrastaa: Esityksen tulee aina olla itsenäistä ja omavaraista. Emme lainaa kirjailijoilta sanoja ja lauseita, vaan laajennamme näköalaamme sekä koetamme omistaa heidän ajatuksiaan ja taitoansa sanojen ja lauseiden käyttämisessä. (Rikon kyllä itse aika paljon tätä periaatetta vastaan tässä bloggauksessa, mutta erotan kuitenkin selvästi Peltosen ja oman tekstini.)

Luvussa käsitellään hauskasti myös eri esitystapoja eli tyylejä - vakava ja arvokas, leikkisä, ponteva, lämmin ja myötätuntoinen, vieno ja runollinen, lyhyt ja terävä, pureva ja ivallinen sekä kuvaannollinen - ja annetaan niistä lyhyet mutta havainnolliset esimerkit. Sitten annetaan joitakin esimerkkejä vältettävistä sanatyypeistä tai kirjoitustavoista. Tämän jälkeen kerrotaan 12 "somistuskeinosta" eli kielikuvasta, joilla voi lisätä esitystavan viehättäväisyyttä, elävyyttä ja sattuvaisuutta sekä kielen sointuisuutta.

Kuten näkyy, monet kirjan aiheet ja usein myös ohjeet ovat tuttuja myös nykyisistä (asiatekstin) kirjoitusoppaista. Pieneen kirjaan mahtuu paljon asiaa, ja monesti tuntuu että aiheita olisi voitu käsitellä paljon pidempäänkin. Kirjanen on kirjoitettu lämmöllä, elävästi ja helposti ymmärrettävästi. Teksti ei ole missään kohdassa kuivaa, vaan se etenee soljuvasti. Peltonen havainnollistaa tekstiä monin eri tavoin ja vertaa kirjoittamista kansanihmisille tuttuihin asioihin, kuten musiikkiin, rakennusten suunnitteluun tai jäsennysperiaatteista puhuessaan ison maatalon asuin- ja talousrakennusten luokitteluun. Kirjan asenne on kannustava ja rohkaiseva: Jokainen huolella suoritettu yritys, vaikkapa se ei sillä kertaa täydelleen onnistuisikaan, on edistysaskel. Edistyminen taas varmistaa pyrkimystämme ja selventää päämaaliamme, kunnes meistä vähitellen varttuu pystyvä kynäilijä.

Kirjan luettuani huomasin, että Vihtori Peltonen oli Laulu tulipunaisesta kukasta -romaanin kirjoittajan Johannes Linnankosken oikea nimi (täytyy sanoa, että Johannes Linnankoski kuulostaa paljon romanttisemmalta kuin Vihtori Peltonen). Ei siis ihme, että kirjaa oli mukava lukea, koska sen on kirjoittanut niin taitava kirjailija - olen lukenut tuon Linnankosken tunnetuimman romaanin vain lyhennettynä versiona, mutta ainakin siitä pidin.

Älä tee itseäsi syypääksi huolimattomuuteen, vaan kohtele kirjoja hyvin. Näissä ohjeissa ei ollut kehotusta ilmoittaa kirjastonhoitajalle mahdollisista tarttuvista taudeista kotona, kuten monissa myöhemmissä. Lainaussäännöt ovat monessa kohdassa samanlaisia kuin nykyäänkin, mutta onneksi nykyään saa lainata enemmän kuin kaksi kirjaa kerralla. Ja onneksi kirjaa itseään ei ollut kirjoitettu fraktuuralla, vaan tavallisilla nykykirjaimilla.

Edit 21.4.24 (lisätty linkki Aliinan kirjeeseen).

Wihtori [Vihtori] Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä. Nuorisoseuroja, kansakoulun jatkokursseja ja itsekseen opiskelevia varten, 1900. Werner Söderström. 54 sivua.

Alex Johnson: Improbable Libraries, 2015

Tämä kirja on omiaan saamaan kirjojen ja kirjastojen ystävän hyvälle tuulelle. Siinä esitellään kuvilla ja lyhyillä teksteillä erilaisia tavalla tai toisella poikkeuksellisia kirjastoja ympäri maailmaa; kirjassa on esimerkiksi uusi hieno ekologinen kuurojen lasten kirjasto Burundissa. Kirjojen saatavuus on tietenkin tärkeää mm. lukutaidon hankkimiselle, eikä saatavuus kaikissa paikoissa ole itsestään selvää, mutta onneksi kirjojen tuomiseen lukijoiden ulottuville on kehitetty paljon eri keinoja. Useimmat kirjan kirjastoista ovat julkisilla varoilla toteutettuja, mutta mukana on myös yksityiskirjastoja tai lähinnä hoitajiensa innostuksen varassa toimivia kirjastoja.

Erään kirjaston julkisivu Yhdysvalloissa.

Suurin osa kirjan kirjastoista on uusia, mutta aikaisemminkin pidettiin tärkeänä kirjojen ja lukijoiden kohtaamista. Esimerkiksi vuonna 1876 Yhdysvalloissa aloitettu kirjastopalvelu kierrätti numeroituja 50 kirjan kannettavia kirjahyllyjä majakanvartijoille ja heidän perheilleen; hyllyt/kuljetuslaatikot ja samalla kirjat vaihdettiin neljän kuukauden välein. Vuonna 1935 USA:ssa erityisesti naisille tarkoitetussa työllistämisprojektissa liikkuvan kirjaston työntekijä saattoi ratsastaa hevosilla tai muuleilla 130 kilometriä viikossa vaikeakulkuisilla Appalakkien alueilla.

Ihmisten houkuttelemiseen kirjojen pariin voidaan käyttää nykyteknologiaa: Kataloniassa junamatkustajat saivat ladata QR-koodien avulla puhelimilleen kirjoja, ja Yhdysvalloissa metromatkustajat saivat lukea puhelimillaan kirjojen alkusivuja ja sitten tiedon siitä, mistä kirjastosta lähin fyysinen kirja löytyy. Kirjat voidaan tuoda sinne, missä ihmiset liikkuvat: Madridissa metroasemille sijoitettiin 800 kirjan ja yhden työntekijän sivukirjastoja, ja Englannissa on joihinkin kahviloihin ja pubeihin sijoitettu pikkukirjastoja.

The Garden Library Israelissa tarjoaa kirjoja 16 kielellä pakolaisille ja siirtotyöläisille, ja tämän lisäksi ohjelmaa lapsille sekä kursseja. Kirjoja ei ole tässä kirjastossa luokiteltu kirjallisuuden lajien tai kirjailijan nimen mukaan, vaan lukijoiden tunnereaktioiden - huvittava, tylsä, outo, masentava, innostava, inspiroiva tai sentimentaalinen - mukaan. (Vähän ihmetyttää, kuka noita tylsiä tai masentavia kirjoja lainaa, mutta toisen tylsä on toisen kiinnostava.)

Kirjan luvussa Animal Libraries kerrotaan esimerkiksi aasien kuljettamista kirjastoista Kolumbiassa ja Zimbabwessa. It is estimated that the literacy rate [in Nkayi District, north-western Zimbabwe,] is now as high as 86%, largely as a result of the donkey libraries. Etiopiassa aaseilla, hevosilla tai moottoripyörillä liikkuvat kirjastonhoitajat ovat myös opettajia ja opettavat lapsille amharaa, englantia, matematiikkaa ja luonnontieteitä useamman kerran viikossa. Kirjassa kerrotaan myös kamelikirjastosta Mongolian aroilla ja elefanttikirjastosta Laosin viidakoissa.

 

 

Kirjan kannessa oleva kuva on korkeanpaikankammoisen lukutoukan painajaisesta, 12(!) metrin korkuisesta kirjastosta yksityiskodissa Teksasissa, jossa ylempänä oleviin kirjoihin pääsee käsiksi vain kauko-ohjattavalla nostoistuimella. (Tilaa ei siinä ole käytetty kyllä millään tavalla tehokkaasti; kirjoja olisi voitu saada mahtumaan myös käden tai pikemminkin jalkojen ulottuville paljon enemmän.) Suosittu projekti eri puolilla maailmaa on 2000-luvulla ollut Little Free Library, jossa pieniä kirjojenkierrätyskaappeja sijoitetaan eri puolille kaupunkia.

Myös yksi suomalainen kirjasto, Paraisten saaristossa liikennöivä kirjastovene, on päässyt kirjaan mukaan. Kirjoja kuljetetaan vesitse muuallakin, esimerkiksi jokiveneillä Laosissa ja Bangladeshissa. Brasiliassa erityisesti kodittomille tarkoitetun kirjaston kirjoja kuljetetaan kolmipyöräisellä polkupyörällä, ja Kolumbiassa pientä kirjastoa työnnetään eräänlaisilla kottikärryillä.

Kirjan luvut: Libraries on the Move, Animal Libraries, Tiny Libraries, Big Libraries, Home Libraries, Mobile Libraries, Not Libraries.

Edit 9.3.22, 16.3.22.

Alex Johnson: Improbable Libraries, 2015. Thames & Hudson. 212 kuvaa. 240 sivua.

K. P. Arnoldson: Oikeutta kohden, 1909 (rauhannobelistit 1908)

Hyppäsin rauhannobelistisarjassani vuoden 1907 yli, koska tämän vuoden kahdesta palkitusta, italialaisesta Ernesto Teodoro Monetasta ja ranskalaisesta Louis Renaultista, ei löytynyt mitään kirjoja. Vuonna 1908 oli myös kaksi palkittua, joista toinen oli ruotsalainen Klas Pontus Arnoldson (1844-1916), Svenska freds- och skiljedomsföreningenin perustaja. Tämä järjestö vaikuttaa nykyäänkin ilahduttavan aktiiviselta - tässäkin voi huomata, kuten joidenkin aiempien rauhannobelistien kohdalla, että vaikka heidän nimiään ei enää juuri muisteta, heidän perustamansa järjestöt ovat edelleen toiminnassa ja vaikuttavat rauhan hyväksi. (Oletin ensin, että skiljedom liittyy avioeroihin (erota = skilja sig) ja ihmettelin tätä, mutta se tarkoittaa välitystuomiota tai sovittelua, englanniksi arbitration. Olisi toki mielenkiintoinen ajatus, että avioerojen edistämisestä olisi 1900-luvun alussa saanut Nobelin rauhanpalkinnon. Minkä verran valinnanmahdollisuutemme ja oikeutemme vaikuttavat hyvinvointiimme?)

Arnoldsonin kirjoittamissa kirjoissa olisi ollut jopa valinnanvaraa, yli 800-sivuinen Seklernas hopp: en bok om världsfreden (1901) sekä tämä 83-sivuinen kirja. Valitsin tämän :-), vaikka olisikin ollut mielenkiintoista nähdä, mitä tuo ruotsinkielinen järkäle olisi pitänyt sisällään (se olisi pitänyt tilata kaukolainana kuten tämäkin, joten en päässyt selailemaan sitä). Jo sen olemassaolosta kuitenkin huomaa, että Arnoldson oli pohtinut rauhanasiaa jo vuonna 1901 paljon ja syvällisesti ja toiminut sen hyväksi. Hän oli myös hyvin tuottelias kirjailija, ruotsinkielisessä Wikipediassa on lista hänen kirjoistaan.

Tämä lyhyt kirja käsittelee monipuolisesti niitä rauhanasiaa edistäneitä ihmisiä ja tapahtumia, joiden ansiosta Haagin konferenssit (1899 ja 1907) toteutuivat. Mitkä Haagin konferenssit? Tämä oli kirjan ongelma, sillä vaikka se on ihan helppolukuinen, asioita ei juuri selitellä, vaan lukijalla oletetaan olevan tarvittavat taustatiedot. Sen takia osa kirjan sisällöstä meni minulta ohi. Kirja käsitteli myös suurelta osin kansainvälisen oikeuden asioita (johon nämä Haagin konferenssitkin liittyivät), joista monet näin yli sata vuotta myöhemmin eivät tuntuneet kovin tärkeiltä.

Kirjan alussa kerrottiin amerikkalaisesta sepästä Elihu Burrittista, josta en ollut koskaan kuullut, mutta jota Arnoldson piti yhtenä tärkeimmistä 1800-luvulla rauhan hyväksi työskennelleistä ihmisistä. Hän matkusteli Amerikassa ja Euroopassa edistämässä rauhaa ja osasi noin kolmeakymmentä kieltä. Arnoldsonin mukaan hänelle ja hänen ajatuksilleen naurettiin usein, mutta sinnikkyydellään hän sai monet ihmiset lopulta rauhanasian puolelle. Kirjallisuuden näkökulmasta on kiinnostavaa, että Victor Hugo oli vuonna 1849 puhunut Pariisin rauhankonferenssissa rauhan puolesta, ja vuonna 1867 hän perusti Giuseppe Garibaldin ja Charles Lemonnierin kanssa kansainvälisen rauhan- ja vapaudenliiton.

"Kaikkia sivistyneitä hallituksia kehoitetaan sovinto-oikeustoihin lykkäämään kaikki kansainväliset riitaisuudet." (54)

Kirjassa oli monia kiinnostavia kohtia. Kirjan nimi Oikeutta kohden tarkoittaa ilmeisesti ihan konkreettista oikeutta, sovinto-oikeutta, josta kirjassa puhutaan todella paljon. Sovinto-oikeus (tai nykyaikaisemmin sovittelu- tai välitysoikeus) tarkoittaa sitä, että kiistaa käyvien valtioiden riita ratkaistaisiin puolueettomassa, eri valtioiden edustajista koostuvassa välityselimessä, jolloin sotaa ei syttyisi. Minusta tämä olisi loistava idea, ja tällaisesta oli tuolloin saatu jo jonkin verran hyviä tuloksia (yhtenä esimerkkinä tärkeä sovittelutapaus USA:n ja Iso-Britannian välillä, jossa Iso-Britannia maksoi sovittelun tuloksena USA:lle 15,5 miljoonaa dollaria korvauksena brittilaivojen käytöstä Yhdysvaltojen sisällissodan aikana). Pysyvä välitystuomioistuin näyttää olevan eräänlainen tällainen oikeus, mutta se taitaa nykyisessä muodossaan olla melko hampaaton.

Kirja oli myös hätkähdyttävä, koska siitä huomasi, että esimerkiksi EU:n kaltaisen järjestön perustamista suunniteltiin jo 1800-luvulla, ja YK:n itujakin kirjassa saattoi huomata. Kirjan maailma koostui melkein kokonaan Euroopasta ja Amerikasta (Theodore Roosevelt mainittiin siinä ehkä kolme kertaa), mikä oli tietysti hyvin 1800-lukulaista ja kapeakatseista. Monet kirjan ideoista tuntuivat kuitenkin edelleen hyviltä, siinä puhuttiin esimerkiksi aseellisen rauhan haitallisuudesta. Aseellinen rauha tarkoitti ilmeisesti suunnilleen samaa kuin kylmä sota myöhemmin, tarkemmin sanoen sotaan varautumista ja siihen varustautumista myös rauhan aikana, ja kirjassa vaadittiin aseistariisuntaa. Aseiden tuhovoima oli jo 1800-luvulla suuri, mitä ei välttämättä nykyään tule ajatelleeksi, mutta tämä tuli hyvin esiin Henri Dunantin elämäkerrassa ja Bertha von Suttnerin romaanissa.

Hallitukset eivät enää olleet suurten liikkeiden etunenässä, vaan ainoastaan häntäpäässä, selitti Girardin. Hän kehoitti uutteraan työhön yleisen aseidenriisumisen hyväksi. Ei intohimoihin, vaan aatteisiin ja todellisiin etuihin, etenkin veronmaksajain kukkaroihin vetoamalla arveli hän voitavan edistää sellaista työtä suurella menestyksellä. (15)

Aseistariisunnalle annettiin humanitaaristen syiden lisäksi taloudellisia perusteita: jos aseisiin ei käytettäisi rahaa, ihmisten hyvinvoinnin edistämiseen riittäisi paljon varoja, ja ottaen huomioon miten järjettömän suuria varsinkin suurvaltojen, mutta myös pienempien valtioiden "puolustus"menot nykyään ovat, tämä näkemys on helppo allekirjoittaa (varsinkin kun kukaan ei ehkä voisi käyttää nykyisiä ydinaseita ilman ydintalvea, Ylen asiaan liittyvä artikkeli tässä). Kenelle verovarojen käyttämisestä sotilaallisiin tarkoituksiin on hyötyä? Jos kaikkien valtioiden välillä olisi tuollainen sovinto-oikeussopimus, aseita ei tarvittaisi - paitsi että nykyään monet konfliktit ja sodat ovat valtioiden sisäisiä, mistä tässä kirjassa ei puhuta mitään, mutta sovinto-oikeutta voisi varmaan soveltaa tällaisiinkin konflikteihin.

Kirjaa lukiessa tuli sellainen tunne, että kun aseistariisunnasta, valtioidenvälisestä sovittelusta ja muista vastaavista asioista on puhuttu ja niiden hyväksi on työskennelty jo 1800-luvulta alkaen, miksei niitä ole jo saatu aikaan? On myös tosi surullista, että tällaisen aktiivisen, innostuneen ja hyviä tuloksia saaneen rauhantyön jälkeen tuli kaksi maailmansotaa ja kaikki niihin liittyneet hirveydet. Toisaalta näihin rauhannobelisteihin tutustuminen antaa 1900-luvun alkupuolen sotaiselle historialle myös vastapainon, joka jää yleensä historiankirjoituksessa pimentoon: sodalle on ollut aina aktiivisia vastavoimia, ja niitä pitäisi tuoda enemmän esille ja antaa niiden työlle enemmän resursseja. Jos esimerkiksi nykyään ydinaseisiin ja muihin sotilaallisiin menoihin vuosittain käytettävät sadat miljardit dollarit tai edes puolet niistä käytettäisiin ilmastonmuutoksen hidastamiseen ja sen seurausten lieventämiseen, ympäristön tilan parantamiseen, koulutukseen, köyhyyden vähentämiseen ja ystävällisten suhteiden aikaansaamiseen eri maiden ja ryhmien välille, tämä edistäisi rauhaa, turvallisuutta ja hyvinvointia paljon enemmän kuin aseet. (Wikipedian mukaan sotilaallisiin menoihin käytettiin maailmanlaajuisesti noin 1750 miljardia dollaria vuonna 2013.)

En suosittele tätä kirjaa lukunautinnoksi, mutta siinä on pasifismista ja sen historiasta kiinnostuneille myös nykyajan näkökulmasta kiinnostavia kohtia.

Kirjan kääntäjä on mystisesti "Aatto M.". Kyllähän anonyymit tai taiteilijanimeä käyttävät kirjailijat ovat tuttu ilmiö, mutta anonyymi kääntäjä...? Itsestään Klas Pontus Arnoldson ei tässä kirjassa puhunut mitään, kääntäjä esittelee kirjailijan näin (s. 1):

Klas Pontus Arnoldson syntyi 27 päivänä lokakuuta 1844 Göteborgissa. 1882-1887 oli hän Ruotsin valtiopäiväin toisen kamarin jäsen, jona hän 1883 nosti kysymykset Ruotsin ja Norjan puolueettomuudesta ja pienten valtioiden riippumattomuudesta, saaden siten aikaan pysyvän kansanliikkeen näiden vaatimusten hyväksi. Vuonna 1883 hän perusti Ruotsin rauhan- ja sovinto-oikeusyhdistyksen, joka nykyäänkin on ripeässä toiminnassa. Vuodesta 1888 saattoi hän Ruotsissa ja Norjassa käyntiin anomusliikkeen sovinto-oikeus-sopimusten hyväksi ja piti sitä kauvan vireillä. Useissa toimittamissaan sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa samoin kuin muissakin sanomissa ja aikakauslehdissä on hän edustanut rauhanaatetta. Kirjoissaan on hän käsitellyt monia eri aloja, ja yksin rauhanasiasta on hän kirjoittanut toistakymmentä kirjaa. Tunnetuin niistä on "Pax mundi", joka 1892 ilmestyi englanninkielellä ja 1895 saksaksi. Suurin niistä on "Seklernas hopp, en bok om världsfreden", joka valmistui vuonna 1901 ja sisältää yhdeksättäsataa sivua.

Kiinnostuneille "suunnitelma eurooppalaiseen valtioliittoon" (s. 36-37) - EU:lla on pitkät juuret! Lukijan oletetaan tietävän, mitä nuo "kuusi suurvaltaa" ovat, koska niitä ei selitetä missään. Ranska, Englanti ja Saksa kuuluivat varmasti näihin, mutta muut? Itävalta-Unkari? Venäjä? Italia?

Viimeisenä elinvuotenaan (1881) esitti [sveitsiläinen Johann Kaspar] Bluntschli suunnitelman eurooppalaiseen valtioliittoon, jolla olisi tarkoituksena suojella eri valtioiden itsenäisyyttä, vapautta ja alue-eheyttä.
        Eurooppa jaetaan tässä kolmeen valtaryhmään: 1) kuusi suurvaltaa; 2) länsivallat, käsittäen Espanjan, Portugalin, Belgian, Hollannin, Tanskan, Ruotsin, Norjan ja Sveitsin; 3) itäiset vallat Turkki, Kreikka, Rumania [sic], Serbia ja Montenegro.
        Kaikkien näiden valtioiden pitäisi lähettää asiamiehiä liittoneuvostoon, jossa suurvalloilla olisi kaksi ääntä kullakin ja muilla valloilla yksi kullakin.
         Samoin olisi senaatti, minkä muodostaisi 8-10 jäsentä kustakin suurvallasta ja 4-5 jokaisesta muusta.
         Neuvottelut tapahtuvat englannin, ranskan ja saksan kielillä.
         Puheenjohtajanvirka vaihtuisi suurvaltain välillä.
         Kokouspaikan tulisi vaihtua eri valtioiden kesken, kuitenkin välttäen suuria pääkaupunkeja, joiden väestö voisi vaikuttaa painostavasti neuvoston päätöksiin.
         Tämä eurooppalainen areopagi olisi ensi sijassa sovinto-oikeustona valtioliiton jäsenten keskinäisten riitojen tuomitsemiseksi.
         Edelleen tulisi sen tehtäväksi kehittää kansainvälistä oikeutta ja antaa tavaksi tulleille menettelyille lain voima.
         Se antaisi yleistä kansainvälistä oikeutta koskevia lakeja; pitäisi huolta kansain rauhan säilymisestä ja suuren kansainvälisen oikeuden-politiikan harjoittamisesta sekä huolehtisi kansainvälisestä hallinnosta ja oikeushoidosta kaiken suhteen, mikä koskee keskusliikettä, rikoksellisten luovuttamista, rajanjärjestelyä, terveydenhoitokysymyksiä, vahingonkorvausta, rahalaitosta  j. n. e.
        Toimeenpanovalta jätettäisiin suurvalloille. Mutta sitä voitaisiin käyttää ainoastaan sellaisten päätösten toimeenpanemiseen, jotka senaatti ja kaksi kolmannesta liittoneuvostosta tekevät.

 

Muista ottaa miehesi verotustodistus mukaan, kun menet hakemaan kirjastokorttia. Ja enempää ei lainata kuin kaksi kirjaa yhdellä kertaa, ja toisen niistä pitää olla tietokirja.

 

Vuoden 1907 välistä jääneet rauhannobelistit (jaettu palkinto):

Ernesto Teodoro Moneta, Italia, avainhahmo italialaisessa rauhanliikkeessä
Louis Renault, Ranska, johtava kansainvälisen oikeuden lakimies ja Pysyvän välitystuomioistuimen jäsen


Lisäys 20.9, 25.9. ja 26.9.20.

K. P. Arnoldson: Oikeutta kohden, 1909 (Fram till rätten: små epistlar under Haagkonferensen, 1907). Wäinämöisen kirjakauppa. Kääntäjä: Aatto M. 83 sivua.