Kyllikki Häme: Kevättä ilmassa. Tyttöromaani, 1960

Luin pari vuotta sitten Kyllikki Hämeen aikuisten romaanin Päivä, johon ihastuin sen impressionistisen rakenteen, selittelemättömyyden, rakkaussuhteen herkän kuvauksen ja kauniin kielen vuoksi. Minulla oli siksi suuret odotukset myös hänen tyttökirjansa Kevättä ilmassa suhteen, mutta se tuntui aluksi pieneltä pettymykseltä, aivan tavalliselta tyttökirjalta, jonka kielessä, aiheessa tai kuvaustyylissä ei ollut mitään erikoista. Lastenkirjalta (ainakaan näin varhaiselta) ei kuitenkaan voi odottaa samanlaista kokeellisuutta kuin aikuisten kirjalta, ja kun pääsin kirjassa pidemmälle, sen tarina ja päähenkilö Riinan elämä veivät mukanaan ja aloin nauttia kirjasta. Bloggauksessa on juonipaljastuksia.

Riina on 14-vuotias tyttö "maassa, joka silloin eli itsenäisyytensä ensimmäisiä vuosia". Tämä seikka osoittautuu kirjan juonen kannalta vähitellen merkitykselliseksi - sisällissodasta on vain vähän aikaa ja sillä on vaikutuksensa tapahtumiin, vaikkei siitä kirjassa alun jälkeen juuri puhutakaan.

Riinan isä on valkoisten puolella ollut toimittaja, joka puolustaa oikeudenmukaisuutta myös oman etunsa kustannuksella. Monet eivät pidä hänen ajatuksistaan, joiden mukaan "meidän pitäisi jaksaa muistaa, että punaistenkin puolella oli miehiä, jotka taistelivat heille rakkaan aatteen puolesta. Niitä miehiä on kunnioitettava, vaikka ajattelisimme, että he ovat erehtyneet. Emme saa antaa valtaa kostonhimolle. Muistakaa lapset, että tämä maa kuuluu kaikille, sekä voittajille että voitetuille." (19) 

Riina käyttää pojankenkiä, ei halua olla herttainen, tappelee naapuripihan Taiston kanssa, perustaa kahden ystävänsä kanssa seuran, joka kirjoittaa Kolmiapila-lehteä ja löytää teatterin taian. Hän on tunneihminen, kiivas ja suorapuheinen, mutta reilu, oikeudenmukainen ja huumorintajuinen ja haluaa kaikille hyvää. Hän tutustuu Taistoon paremmin - tämä asuu kahdestaan työssäkäyvän äitinsä kanssa vaatimattomassa pienessä asunnossa - sekä paikkakunnalle vasta muuttaneeseen herraskaiseen Göstaan, joka tuntuu aluksi tuskastuttavan ylimieliseltä ja kyllästyneeltä. Molemmista hän löytää sellaisia hyviä puolia, joita ei ensi katsomalta huomannut.

Kirjassa on myös jonkin verran ajankuvaa. Sekä tässä että suunnilleen samaan aikaan sijoittuvassa nuortenkirjassa Vaalea ihanteeni puhuttiin veneiden tervaamisesta keväällä: ... ja rannoilta kantautui kirpaisevan ihana kuumennetun tervan tuoksu, kun veneitä kunnostettiin (82).

Tärkein juonne kirjan vaihtelevien tapahtumien keskellä on Riinan ja Taiston pikkuhiljaa ja aluksi lähes huomaamatta kehittyvä ystävyys. Heistä tulee vähitellen toisilleen tärkeitä ja Taisto auttaa Riinaa tämän siihenastisen elämän vaikeimmassa kriisissä, kun tämä joutuu luopumaan koiranpennustaan Taiasta (painossa tapahtuneen virheen takia kirjasta puuttuvat todella harmillisesti sivut 129-144, joten tämä juonenkäänne jäi minulle epäselväksi). Lopussa heidän välinsä ovat kuitenkin vaarassa rikkoutua kokonaan sen takia, että he ovat lähtöisin erilaisista oloista, mutta Riina voittaa ylpeytensä ja loukkaantumisensa ja ottaa ensimmäisen askeleen asioiden sovittamiseksi.

Taisto vaivautui hänen tuijotuksestaan ja nousi lähteäkseen.
    - Etkä sinäkään lähde, Riina sanoi. - Ensin selvitetään välit.
    - No niin, kuten haluat. Minun on kai pyydettävä anteeksi sopimatonta käytöstäni. Mutta missäpä minä olisin oppinut hienoja tapoja.
    - Ei tässä nyt ole kysymys hienoudesta, Riina sanoi. - Puhutaan asioista. Minäkin haluan pyytää anteeksi.
    - Sinä? Eihän sinussa mitään vikaa ole. Mutta sinä et voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. Et kerta kaikkiaan voi käsittää meikäläisen elämää.
    Nyt Riina tulistui.
    - Ja herkeä heti paikalla puhumasta meikäläisistä. En siedä sitä. Ei ole olemassa mitään meikäläisiä ja teikäläisiä, jos kerran ollaan ystäviä.
    - Eikö? Sinä et tiedä mikä kuilu...
    - Minä viis kuiluista! Ei ole olemassa sellaista kuilua, jonka yli ei voi rakentaa siltaa, jos on tahtoa ja voimaa. Nyt on kysymys vain siitä, onko meillä halua.
    - Halua kyllä on, mutta...
    - Ei mitään muttia. Et kai aio väittää, että meiltä puuttuisi kykyä? Hengenlahjoissa ollaan tasaveroiset, vai mitä? No, nyt minä kysyn sinulta Taisto Mäkinen, tahdotko olla tämän Riina Kilpaisen ystävä vaaroissa ja vaikeuksissa, leikeissä ja tositoimissa?
    Taisto ei voinut olla hymyilemättä. Pieni terhakka olento, joka seisoi siinä posket hehkuvina, kovin tosissaan ja päättäväisenä, oli hullunkurinen mutta vastustamaton. Kuinka olisi voinut olla tarttumatta ojennettuun käteen?
    Riina ei muuta vakuutusta kaivannut. Kädenpuristus oli kyllin puhuva.

Kyllikki Häme: Kevättä ilmassa. Tyttöromaani, 1960. Otava, Tyttöjen kirjasto -sarja. Kansi: Clary von Platen. 173 sivua. 

Frances Hodgson Burnett: Kadonnut prinssi, 1954 (The Lost Prince, 1915)

Lapsena Frances Hodgson Burnettin kirjat Pikku prinsessa ja Salainen puutarha olivat minusta ihania, ja siksi ajattelin lukea myös tämän kirpparilta löytyneen kirjan. (Bloggauksessa on juonipaljastuksia.)

Kadonnut prinssi on varmasti syystä vähemmän tunnettu kuin Burnettin muut kirjat. Sen juonta ei voi sanoa uskottavaksi. Kirjan sankari on 12-vuotias Marko Loristan, joka on koko elämänsä ajan kiertänyt Eurooppaa isänsä ja tämän vanhan soturipalvelijan Lasaruksen kanssa. Eräs esimerkki epäuskottavuudesta on se, että Euroopassa kulkiessaan Marko on oppinut puhumaan saksaa, venäjää, ranskaa ja englantia kuin syntyperäinen huolimatta siitä, että hän ei ole voinut käydä virallisia kouluja eikä ole myöskään saanut perheen salailevan elämäntavan ja yhä uusien muuttojen takia missään maassa pidempiaikaisia ystäviä, vaan on viettänyt aikaa lähinnä isänsä ja Lasaruksen kanssa. Hän on siis oppinut puhumaan eri kieliä erinomaisesti tapaamatta näitä kieliä puhuvia ihmisiä tai saamatta opetusta.

Tapahtumien taustalla kulkee pienen, kauniin ja huonojen hallitsijoiden takia onnettoman Samavian maan kohtalo; maassa riehuu verinen ja tuhoisa valtataistelu. Samavialaiset kertovat tarinaa kulta-ajan satoja vuosia sitten kadonneesta prinssistä, jonka odotetaan tulevan joskus takaisin ja palauttavan Samaviaan rauhan ja onnen. Vaikka Marko ja hänen isänsä ovat erittäin köyhiä, Markon jalot kasvonpiirteet ja kaunis käytös herättävät kaikkien huomiota, ja samoin hänen lempeä, älykäs ja ystävällinen isänsä tuntuu syntyneen hallitsemaan. Keitäköhän nuo kadonneen Samavian prinssin jälkeläiset mahtavat olla? Kun asia vihdoin "paljastui" lopussa, se ei ollut minulle järin suuri yllätys.

Marko ystävystyy Lontoossa kainalosauvoilla kulkevan samanikäisen Rotan, alkoholisti-isän katkeran pojan kanssa, joka on ihan kiinnostava hahmo. Rotta on muodostanut kulmakunnan poikien kanssa sotilastyyppisen kerhon, jossa hän äkseeraa muita poikia. Marko ja Rotta päätyvät kiertämään Eurooppaa kahdestaan ja välittämään salaisia viestejä.

Vaikka kirjan epäuskottavuutta saattaisi katsoa läpi sormien, sen asenteetkin ovat kummallisia, ja kirja on siinä varmaan aikansa lapsi. Siinä ihannoidaan sotilaskuria ja sotilaallisuutta, ja lisäksi kirjassa on myös outo käsitys kunnollisista ja jaloista sukulinjoista - on olemassa "roskasakkia" ja sitten luonnostaan parempia ihmisiä, ja ihmisten välistä hierarkiaa pidetään normaalina. (Tämä siitä huolimatta, että Burnettin on täytynyt juonen takia sijoittaa myös samavialaisten prinssien sukulinjaan yksi mätämuna - mutta vain yksi, muut ovat ihanneihmisiä.)

Kirjan alkupuolella toistellaan juonielementtejä paljon ja sen tempo nopeutuu ja se muuttuu kiinnostavammaksi vasta kun Marko joutuu ensin vaaraan Lontoossa ja kun pojat sitten seikkailevat Euroopassa. Kirjan muuttuessa toiminnallisemmaksi myös henkilöiden luonteet terävöityvät ja tulevat mielenkiintoisemmiksi; Marko esimerkiksi osoittautuu rohkeaksi, viisaaksi ja levolliseksi ja Rotta älykkääksi, kekseliääksi, lojaaliksi ja mielikuvituksekkaaksi. Eli kyllähän tämän luki ja tässä oli hyviäkin kohtia, mutta kokonaisuutena tämä ei ollut kovin hyvä. Myös suomennoksessa oli ongelmia - Rotan ystävien sanotaan esimerkiksi "kirkuvan" innostuksesta, ja tätä verbiä käytetään muutenkin paljon.

Yllättävä piirre näin vanhalle kirjalle oli se, että Markon isä oli matkustanut nuorempana Intiaan tapaamaan vanhaa buddhalaista erakkoa ja Marko käytti buddhalaista filosofiaa apuna päästäkseen vapaaksi vankeudesta. Erikoisesti palasivat Markon mieleen nämä sanat: "Kutsu mieleesi, poikani, vain se mielikuva, jonka toivoisit todeksi muuttuvan. Ajattele yksinomaan sydämesi toivoa, tutkisteltuasi ensin, ettei se vahingoita ketään ihmistä eikä ole halpamainen. Silloin se saa maallisen muodon ja lähestyy sinua. Tämä on Sen laki, joka luo." (126)

Muita kirjoituksia: Kirjaimia ja Jokken kirjanurkka.

Frances Hodgson Burnett: Kadonnut prinssi, 1954 (The Lost Prince, 1915). Kolmas painos. WSOY. Suomennos: Toini Swan. Kannen tekijää ei kerrottu. 266 sivua.

Emily Rodda: Föräldrafritt! (The Julia Tapes, 1999)

Kirja alkaa siitä, kun minäkertoja Julia lepää sairaalassa toipumassa ilman vanhempia vietetyn viikon jälkiseuraamuksista. Psykologi on pyytänyt Juliaa äänittämään tapahtumista kertomuksen kasetille ja Julia tekee työtä käskettyä.

Ehkä 15-vuotias Julia lähtee matkalle ystäviensä Franin ja Claudinen kanssa Australian takamaille, koska heille on luvattu mahdollisuus asua viikko Franin isovanhempien ison talon alakerrassa ilman aikuisten kontrollia. Kaikki vaikuttaa suunniteltuna loistavalta, mutta suunnilleen kaikki mahdollinen menee lomalla kuitenkin pieleen. Termiitit ovat syöneet heidän asuntonsa lattian, Franin isovanhemmat ovat ikivanhoja eikä heistä ole tytöille mitään apua, yksinäinen ympäristö ei ole ollenkaan sellainen kuin tytöt ovat odottaneet eikä terveyskirjan oppien mukaan kokkaaminen onnistu. Ainoan naapuritalon pihassa asuu häirikkökukko (kaikki kirjan kannen kuvat liittyvät läheisesti juoneen), talossa asuva pariskunta riitelee äänekkäästi, nainen katoaa, mies heiluu yöllä pihalla kirveen kanssa, tytöt alkavat pelätä henkensä puolesta ja Julia lähtee rohkealle pelastusretkelle. Kuulin korvissani Psykon musiikin, kun luin tästä.

Kirja oli oikein hauska (vaikken alussa odottanut siltä hauskuutta) ja nauroin usein sitä lukiessani. Hauskuus syntyy siitä, että Julia on persoonallinen - hänellä on omintakeisia ja osuvia huomioita - mutta myös täysin epäluotettava kertoja. Hänen mielikuvituksensa saa hänet tulkitsemaan asiat helposti väärin ja vaikka hän sanoo ottaneensa opikseen, hän kehittää sairaalan sängyssä maatessaan pienten vihjeiden perusteella myös onnettoman romanssin häntä hoitavan sairaanhoitajan ja lääkärin välille. Romanssi on itsevarman Julian mielestä täysin looginen ja uskottava, mutta lukija näkee asian toisin. Lomaretken tapahtumat menevät jossakin vaiheessa sen verran absurdeiksi, että ne ylittävät uskottavuuden rajan, mutta lukijana ei tiedä tarkkaan, missä tämä raja kulkee, koska kaikki vaikuttaa epätodennäköisyydestään huolimatta kuitenkin jollain tavalla mahdolliselta.

Kirja on myös kirjallisesti mielenkiintoinen: sen kerrontamuoto, äänitetty puhe, on ainakin minun lukemissani kirjoissa uniikki ja mahdollistaa kerronnallisia ratkaisuja, jotka eivät muuten onnistuisi. Koska kirja on Julian puhetta nauhalle, lomatarinan tai muun kerronnan pystyy täysin loogisesti keskeyttämään - <KLICK> - jännittävään kohtaan silloin, kun Julialle tuodaan sairaalassa ruokaa tai lääkkeitä, ja puhe voi siirtyä täysin toiseen asiaan. Rodda pystyy näin kuljettamaan kirjassa loma- ja sairaalatarinaa rinnakkain ja nämä vertautuvat huvittavasti toisiinsa. Kerronta ei varmasti ilman "äänitysgenreä" pystyisi näin perustellusti olemaan näin hyppelehtivää, koska esimerkiksi kirjeromaanilta tai päiväkirjaltakin odottaisi enemmän loogisuutta.

Roddalta löytyi kirjastoista 8-osainen Deltoran taikavyö -fantasiasarja ja jotakin muuta lasten fantasiakirjallisuutta, mutta ikävä kyllä ei toista samantyyppistä kirjaa kuin tämä (eikä tätäkään kirjaa kyllä ollut kirjastoissa, joten ilmeisesti tätä ei ole suomennettu).

Emily Rodda: Föräldrafritt! (The Julia Tapes, 1999). Richters. Ruotsinnos: Katarina Falk. Ei kannen tekijän nimeä. 124 sivua.

Wieland Freund: Törtel, die Schildkröte aus dem McGrün (Törtel, kilpikonna McGrünilta, 2009)

Tässäpä saksalainen oikein sympaattinen lastenkirja, jonka sankari on kilpikonna Törtel: hidas, pohdiskeleva, varovainen ja helposti ahdistuva (mihin auttaa numeroiden luetteleminen), mutta ystävällinen, huomaavainen ja viisas. Törtel päätyy Müggeldorfin lähiöön tai kylään, kun hänet McGrünin kaupasta ostanut mies kyllästyy häneen ja heittää hänet auton ikkunasta kadulle. (Mietin pronominin valintaa - hän vai se? - mutta koska eläimet ovat kirjassa yksilöitä ja selväpiirteisiä persoonallisuuksia, puhuvat sekä tekevät suunnitelmia ja ratkaisuja, käytän heistä hän/he-pronominia.)

Törtel ystävystyy kettu Wendyn kanssa, joka tutustuttaa hänet muihin seudun villieläimiin viemällä hänet eläinten säännölliseen kokoukseen. Muut eläimet - esimerkiksi joutsen Hokuspokus, pesukarhuveljekset Zlatko, Memet ja Miroslaw (joiden esivanhemmat ovat karanneet turkistarhalta) ja "autonäätä" (eli kylänäätä) Kevin - ihmettelevät ensin kovasti "kreikkalaista" Törteliä ja varsinkin iso villisikauros Grrmpf suhtautuu häneen ennakkoluuloisesti ja rasistisesti. Kaikki lähtevät kuitenkin yhdessä roskatynnyreiden tyhjennysretkelle.

Ikävä kyllä roskakaaoksen keskelle saapuu ihmismies Hermann Lüttkewitz, joka on jo käynyt yhden miehen sotaa villisikoja ja muita eläimiä vastaan pystyttelemällä Müggeldorfiin kylttejä "Müggeldorf müggeldorfilaisille! Villisiat pois!" ja varoittelemalla taudeista, joita eläimet hänen mukaansa levittävät. Raivon sokaisema Lüttkewitz ja yhtä lailla härkäpäinen Grrmpf asettuvat vastakkain ja vahingoittuvat molemmat. Tästä alkaa heidän välisensä konflikti, joka eskaloituu koko ajan enemmän ja aiheuttaa ongelmia eläinyhteisössä. Alueella on alkanut olla myös kotivarkauksia, joista villieläimiä ensin syytetään (koska osa heistä on itse asiassa tavattu vieraan jääkaapin ja keittiön ryöstöretkellä). Niinpä he alkavat selvittää asiaa. Varkauksien ratkaisemiseen he tarvitsevat apua myös kotieläimiltä, kissoilta ja koirilta, joiden hyväksymisestä mukaan villieläinten yhteisöön on aiemmin keskusteltu kiivaasti.

Kirja on hauska ja kiinnostava mm. eri eläinten persoonallisuuksien takia - kirjan eläinyksilöt ovat mainioita. Esimerkiksi villisika Grrmpf ja ihminen Lüttkewitz rinnastuvat huvittavasti keskenään, koska he ovat perusluonteiltaan aivan samanlaisia ennakkoluuloisia, kiukkuisia jääräpäitä. Persoonallisuus liittyy usein myös lajiin - kissat ovat tunnistettavasti omanlaisiaan, koirat omanlaisiaan, mutta kaikki kuitenkin yksilöitä. Dialogi on elävää, juoni etenee jouhevasti, eläinyksilöt ovat heikkouksistaan ja virheistään huolimatta sympaattisia, ja Törtel on epätodennäköinen mutta uskottava sankari.

Näin aikuislukijana erottaa taustatekstinä myös keskustelun maahanmuutosta ja yleisemmin teeman erilaisuuden hyväksymisestä, sen että kaikkien pitää saada olla mukana omana itsenään ja että kaikille on tilaa. Ja että raivopäinen vastakkainasettelu (Grrmpf ja Lüttkewitz) on typerää ja hedelmätöntä. Kirjassa on oikein virkistävää myös se, että se on kirjoitettu eläinten näkökulmasta - he näkevät Müggeldorfin aika eri tavalla kuin ihmiset.

Kirjanautintoa lisäävät paljon Kerstin Meyerin ilmeikkäät ja hauskat värikuvat. Kuvat kertovat itsessään tarinan, ja eläinten ilmeet sopivat mainiosti heidän luonteisiinsa. 

Kokous laiturilla. Eläimet tapaavat Törtelin ensimmäisen kerran.

 

Kysymys ihmisten auttamisesta herättää vilkasta keskustelua. Esimerkiksi hiiret ovat menettäneet monia perheenjäseniään tai sukulaisiaan ihmisten takia.

Maahan laskeutuminen aiheuttaa vesilintu Hokuspokukselle usein ongelmia.

Wieland Freund: Törtel, die Schildkröte aus dem McGrün (Törtel, kilpikonna McGrünilta, 2009). Ein Gulliver von Beltz & Gelberg. Kuvitus: Kerstin Meyer. 184 sivua.

Jean-Claude Mourlevat: Jefferson (2018)

Tämä kirja on eräänlainen lasten dekkari, joka yhdistää lastenkirjan ja dekkarin genrepiirteitä joskus hämmentävällä tavalla. Sen päähenkilöitä ovat eläinhahmot - kohtelias, siisti, järjestyksestä pitävä ja huomaavainen siili Jefferson ja hänen ystävänsä, rempseä ja iloinen sika Gilbert - ja ihmiset ovat vain sivuosassa, mikä sijoittaa sen selkeästi lastenkirjallisuuteen. Kirjassa on paljon huumoria, mutta toisaalta se ei ole mitenkään kovin kevyt ja hilpeä, koska se on kertomus murhatutkimuksesta. Kirjassa on muutama yllättävän raakakin kohtaus - sen lopussa ihmisroisto esimerkiksi roikottaa Jeffersonia kylpyammeen yllä ja aikoo viiltää tältä kurkun auki - joita minun on vaikea sovittaa ajatukseen lastenkirjasta.

Eläinten maassa asuva Jefferson joutuu kirjan alussa syyttömänä epäillyksi kampaajansa, mäyrä Edgarin murhasta. Puhdistaakseen maineensa hänen täytyy rohkaista mielensä ja matkustaa Gilbertin kanssa seuramatkaturistin roolissa monien muiden eläinten seurassa bussilla ihmisten maahan. Jefferson ja Gilbert saavat ihmisten kaupungissa vähitellen selville tärkeitä asioita Edgarin menneisyydestä ja selvittävät samalla syyn tämän murhaan. He joutuvat tutkimuksen ohessa myös kohtaamaan sen, miten ihmiset kohtelevat eläimiä: eläinturistien kohtaama hienovarainen halveksunta ei ole mitään verrattuna siihen, että Gilbert joutuu viettämään painajaismaisen yön suuressa teurastamossa ja näkemään, miten ahdistuneet lehmät, siat ja lampaat johdatetaan kuolemaansa.

Kirja puolustaa siis eläinten oikeuksia, mikä on kunnioitettavaa ja hyvä asia, mutta jostain syystä en kuitenkaan oikein innostunut siitä. Ehkä siksi, etten pystynyt sijoittamaan sitä selkeästi lastenkirjaksi tai dekkariksi, ja ehkä ruotsin kieli myös hankaloitti lukemista jonkin verran. Kirjasta jäi kuitenkin elävästi mieleen Gilbertin ihmettely siitä, miksi ihmiset syövät lihaa, kun on olemassa niin paljon ihania hedelmiä, vihanneksia ja kasvisruokia. Gilbertin listaus sai minut tajuamaan, miten monia ja miten herkullisia ruokia kasviksista ja hedelmistä saa tehtyä ja että liharuoat ovat oikeastaan varsin tylsiä ja yksipuolisia niihin verrattuina. Taas yksi syy vähentää lihansyöntiä, kun umami-maunkin voi saada aikaan vaikkapa soijakastikkeella tai kaupan mausteella.

Ei siinä ole järkeä, hän mumisi ja Jefferson kuuli hänen äänensä kuin suodattimen läpi, he voivat syödä mitä vain haluavat: spagettia ja tomaattikastiketta, perunagratiinia, pitsoja, vadelmapiirakoita, perunatortillaa, saksanpähkinäkakkua, punaista linssikeittoa ja kookosmaitoa, pannukakkuja hillon kera, appelsiineja, päärynöitä, aprikooseja, voissa paistettuja herkkusieniä, tomaattisalaattia, voisarvia, tagliatellea peston kanssa, vaniljakiisseliä, mansikoita, meloneja, riisiä, perunasosetta, herneitä, kurpitsasosetta, hasselpähkinäsuklaata... mutta se ei riitä! (166-167)

Kirjan kansikuva ja sisällön mustavalkoiset kuvat ovat kauniita ja taidokkaita. Ranskalainen Jean-Claude Mourlevat on saanut arvostetun Astrid Lindgren Memorial Awardin eli ALMA-palkinnon vuonna 2021, joten saan tällä kirjalla osuman Kirjaimia-blogin Kirjallisuuspalkinto-lukuhaasteeseen.

Jean-Claude Mourlevat: Jefferson, 2021 (Jefferson, 2018). Lilla pirat förlaget. Ranskankielisestä alkuteoksesta ruotsiksi kääntänyt Marianne Tufvesson. Kannen kuva: Lisa d'Andrea. Kuvitus: Antoine Ronzon. 262 sivua.

Rolf Ulrici: Elefantti posliinikaupassa. Ihan hullu tarina (Der Elefant im Porzellanladen, 1966)

Tämän lasten (ja aikuisten?) kirjan sisältö sopii julkaisuvuosikymmenelleen. Kirjan alussa Puudeli pyytää Ristoa kyytiin ohjaamaansa vihreään autoon, minkä jälkeen he välttyvät juuri ja juuri ajamasta kadulla varomattomasti juoksevan pienen kahvikupin Mokan päälle. He ottavat Mokan kyytiinsä auton takapenkille, jossa tämä nukahtaa syvään uneen, ja tapaavat sitten Elefantin posliinikaupassa. Elefantti rakastuu heti takapenkillä uinuvaan kahvikuppiin ja lyöttäytyy joukon jatkoksi. Kumppanukset tapaavat kirjan edetessä myös ilkeän, juonittelevan Etanan sekä tämän palvelijakseen värväämän, hyväsydämisen pikku Marjan, ison muttei kovin taitavan koiran Juliuksen sekä erilaisia ihmisiä, joutuvat toistuvasti eroon toisistaan ja etsivät toisiaan sekä päätyvät lopulta monien vaiheiden jälkeen kaikki saarelle, jossa asiat vihdoin selviävät.

Kirjan maailmassa on oma sadunomainen logiikkansa - kukaan ihminenkään ei kyseenalaista tai ihmettele puhuvia eläimiä - ja sen tapahtumissa ja juonessa on alun tempoilusta huolimatta punainen lanka, joka muuttuu selvemmäksi kirjan edetessä. Ensin kirja tuntui minusta tyhmältä, mutta muutaman kymmenen sivun päästä aloin tottua kirjan maailmaan ja sen tapahtumat veivät mukanaan. Se alkoi tuntua myös aikuisnäkökulmasta kiinnostavalta, koska varsinkin kirjan pahiksen, kieron Etanan toiminnan kuvaukseen on ujutettu myös sosiaalista kritiikkiä ja kommentointia manipuloinnista, hyväksikäytöstä, propagandasta ja valheellisesta informaatiosta. Kirjan ihmiset ovat useimmiten hyväuskoisia ja nielevät Etanan tarinat helposti. Kirja ei kriittisistä kommenteistaan huolimatta muutu missään vaiheessa synkäksi tai ankeaksi, vaan sen tapahtumat ovat loppujen lopuksi aika hauskoja ja yleisilme positiivinen, koska se on kirjoitettu niin kieli poskessa.

Pidin kirjassa myös siitä, että sen päähenkilöt ovat kaikki persoonallisia: Risto on ystävällinen, mutkaton ja neuvokas, Puudeli fiksu ja jokseenkin äreä, Elefantti höpsö, tunteellinen ja hieman rasittava, mutta kiltti, Julius-koira iso, hyväntahtoinen, neuvoton ja epävarma ja pikku Marja hyväsydäminen ja auttavainen, muttei tyhmä. Etana on kaikin puolin limainen, ja pieni suloinen kahvikuppi Mokka taas nukkuu lähes koko kirjan ajan.

Loppujen lopuksi siis outoudestaan huolimatta ihan hyvä lukukokemus, varsinkin kun suomennoskaan ei töksähdellyt.

Rolf Ulrici: Elefantti posliinikaupassa. Ihan hullu tarina, 1968 (Der Elefant im Porzellanladen, 1966). Gummerus. Suomennos: Eero Patrikka. Kuvitus: Franz Josef Tripp. 169 sivua.

Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus (Das doppelte Lottchen, 1949)

Lasten kesäleirillä tapaa sattumalta kaksi aivan samannäköistä mutta eriluonteista yhdeksänvuotista tyttöä, Lise ja Lotte, jotka alkuhankaluuksien jälkeen ystävystyvät. He asuvat eri kaupungeissa kaukana toisistaan, toinen säveltäjäisän ja toinen työssäkäyvän äidin kanssa. Kun he huomaavat myös syntyneensä samana päivänä, he tekevät tästä omat päätelmänsä ja päättävät yrittää saada asiat kuntoon esiintymällä koteihinsa palattuaan toisinaan, mikä aiheuttaa kaikenlaisia kommelluksia ja johtaa lopulta ratkaisuun.

Kirja on viihdyttävästi ja hauskasti kirjoitettu ja lähes kaikki sen henkilöt ovat sympaattisia mutteivät liian enkelimäisiä, vaan persoonallisia. Mukana on myös ulkonäöltään kaunis pahis, joka vaanii tässä asiassa kovin avuttoman tuntuista isää, mikä mutkistaa juonta ja tuo siihen jännitettä. Kirja käsittelee vanhempien avioeroa, muttei kuitenkaan saarnaavasti, tuomitsevasti tai yksioikoisesti. Aikuisten tekemät ratkaisut pohdituttavat varsinkin kirjan alussa, mutta koska tällainen lastenkirja on kuitenkin yleisilmeeltään kepeä, se oli helppoa ja mukavaa luettavaa, kuten edellinenkin lukemani Erich Kästnerin kirja.

Saksankielisissä maissa tämä on klassikko, ja siitä on Wikipedian mukaan tehty yhteensä 15(!) elokuvaa, saksankielisten lisäksi myös amerikkalaisia (nimellä Ansa vanhemmille / The Parent Trap on tehty useampiakin elokuvia) ja japanilaisia sekä puolalainen ja ruotsalainen elokuva. Siitä näkyy tehdyn Saksassa myös musikaaliversio teatteriin.

Muita kirjoituksia: Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto ja Hyönteisdokumentti.

Helmet-haaste 1. Kirjan nimessä on erisnimi, 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna (eli kymmenes kirja, josta bloggaan tänä vuonna), 21. Kirjasta on tehty tv-sarja (der Palast eli Idän ja lännen lapset, jossa jo aikuisia kaksosia erottaa Itä- ja Länsi-Saksan välinen raja - on ollut Yle Areenassa, muttei ole enää) tai 29. Kirjassa valehdellaan.

Edit 22.3.24 (lisätty Helmet-haasteen kymmenes kohta), 21.4.24 (lisätty linkkejä tv-sarjan tietoihin).

Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus, 1965 (Das doppelte Lottchen, 1949). WSOY. Piirrokset: Walter Trier. Suomennos: Kyllikki Nohrström. Kansi: Alf Danning. 143 sivua.

Lisbeth Werner: Puck valloillaan, 1956

Tämä tanskalainen nuortenromaani (jonka juonta paljastan paljon) kertoo ehkä 13-vuotiaasta Bente Wintheristä eli Puckista, joka käy koulua Tammilinnan tytöille ja pojille tarkoitetussa "täysihoitolakoulussa", koska hänen isänsä on pitkällä työmatkalla Chilessä ja hänen äitinsä on kuollut kolme vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa. Reilu, ystävällinen ja reipas Puck viihtyy hyvin koulussa - opettajat ovat osaavia ja huumorintajuisia, ja hänen kaksi huonetoveriaan Skip ja Inger ovat mukavia ja välittömiä. Pilviä taivaalle tuo vain kolmas huonetoveri, Karen, huoneen surunlapsi - eli kuten nykyaikaiset tiedemiehet sanoisivat, probleemalapsi (9), eronneiden vanhempien tytär, joka on ynseä, luoksepääsemätön, nopea loukkaantumaan ja vastaa ystävällisyyden osoituksiin torjunnalla ja epäystävällisyydellä.

Puck tapaa lähistön rikkaalla maatilalla mutkattoman herttaisen Annelisen, joka päättää Puckin olevan hyvä kaveri ratsastuksen opetteluun. Tytöt oppivatkin nopeasti ratsastamaan ja pääsevät sen jälkeen tekemään yksin ratsastusretkiä lähiseudulle, jossa he tapaavat erakkomaisen taiteilijan. Taiteilijaa syytetään myöhemmin rahavarkaudesta, mutta Puck onnistuu ratkaisemaan tapauksen. Hänen välinsä Karenin kanssa tulehtuvat yhä pahemmin, kunnes tapahtumat huipentuvat myrskyyn, jossa molemmat joutuvat hengenvaaraan. Kirjan loppuratkaisu jää kuitenkin täysin avoimeksi - Karen on sairaalassa ja Puck vasta miettii tämän tapaamista - ja sen viimeinen virke on Mutta vähän hän osasi aavistaa, miten "huippujännittävää" kaikesta vielä tulisi! Sarjaan pedataan siis selvästi jatkoa (sarjan aloitusosa oli Puck joutuu pulaan ja tämän kirjan jatko-osa on Puck uskaltaa). Puck-kirjat näyttävätkin olleen suosittuja - niitä on käännetty yli kymmenen, ja suomennoksia on julkaistu vielä 1970-luvulla.

Kirja oli helppoa, nopeaa ja pirteää luettavaa ja siinä oli hyviä dialogeja. Kovin mieleenjäävä se ei näin aikuiselle kuitenkaan ollut, koska asiat luistivat turhankin helposti eteenpäin. Kirja läpäisee Ariel-testin - Puck ratsastaa, urheilee, ratkaisee rikoksen ja käy koulutunneilla - mutta vähän rimaa hipoen, koska nämä asiat eivät ole Puckille kuitenkaan kovin tärkeitä vaan asiat enemmänkin vain tapahtuvat hänelle, ja kirjassa on romantiikan puuttumisesta huolimatta enemmänkin kyse ihmissuhteista (jotka ovat toki kiinnostavia).

Lisbeth Werner on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyy yllättäen kaksi miestä, Knud Meister ja Carlo Andersen. Tanskassa Puck-kirjoja julkaistiin kaikkiaan 46.

Lisbeth Werner: Puck valloillaan. Nuorisonromaani, 1956 (Puk slår sig løs, 1953). Gummeruksen nuorten kirjasto nro 15 (Puck-sarjan toinen osa). Suomentaja: Inkeri Hämäläinen (ei mainittu kirjassa! Nimi saatu kirjaston sivuilta). Kannen tekijää ei mainittu. 127 sivua.

Hilja Valtonen: Pippuria, 1965

Tämä on eräänlainen lasten Kuinka äkäpussi kesytetään. Pälvi on 10-vuotias omapäinen helsinkiläinen tyttö, joka terrorisoi niin vanhempiaan, kerrostalon naapureita, koulutovereitaan kuin ketä tahansa väärään aikaan tielleen sattunutta. Tämä johtuu siitä, että hänen äitinsä on antanut hänelle aina kaikessa myöten ja passannut häntä kaikessa, niin ettei hänen ole tarvinnut tehdä kotona mitään; tiedemiesisä taas on liian kiireinen (tai mukavuudenhaluinen) välittääkseen tyttärensä kasvatuksesta. Asiat ovat edenneet niin pitkälle, että Pälvin perhettä uhkaa tytön takia jo häätö.

- "Pälvi kulta, sinäpä vasta hermostunut olet. Onko koulussa jokin asia mennyt hullusti?"
- "Hermostunut! Hullusti! Sano, miksi olet kasvattanut minut niin huonosti, että kaikki sitä jankuttavat. Oletko niin tyhmä, ettet osaa."
- "Olemme kasvattaneet sinut uusien kasvatusmenetelmien mukaan. Vapaasti. Ilman kieltoja, ilman käskyjä, ilman pakkoja ja rangaistuksia."
- "Olisi sopinut kasvattaa minut samoin kuin muidenkin ihmisten lapset, niin ei nyt jokainen minua sormellaan osoittaisi. Ja anna minulle voileipää ja maitoa, sillä minulla on kiljuva nälkä!" (7)

Asiat muuttuvat, kun vanhemmat lähtevät puolen vuoden Amerikan matkalle isän työtehtävien takia ja lähettävät Pälvin siksi aikaa Erkki-enon viisilapsisen perheen luokse maalle. Eno on ainoa sukulainen, joka suostuu Pälvin ottamaan, sillä muut pelkäävät tätä. Vanhemmat eivät tosin uskalla kertoa matkasta pippuriselle tyttärelleen, vaan valehtelevat vierailun enolassa kestävän sen aikaa, kun äiti etsii häädön takia perheelle uutta asuntoa isän ollessa matkoilla; Pälvi kuulee totuuden vasta perillä.

Aluksi nirppanokkainen, hienosti puettu Pälvi halveksii maalaistallukkasukulaisiaan ja yrittää tanssittaa näitä pillinsä mukaan samoin kuin on tehnyt kotonakin. Hän saa kuitenkin nopeasti huomata, että hänen keinonsa eivät toimi enolassa. Eno, tämän vaimo Laura ja serkut ovat ystävällisiä, mutta lujia ja järkähtämättömiä. Kiukuttelu ja laiskottelu eivät auta. Vaikka selkäsaunaa väläytetään pari kolme kertaa mahdollisuutena, eno ja täti eivät tähän yhtä läpsäystä lukuun ottamatta kuitenkaan turvaudu, vaan hoitavat asian peräänantamattomuudellaan, useimmiten rauhallisina.

On helppo arvata, miten kirjassa käy, mutta sitä oli silti ihan viihdyttävää lukea. Kirjan mukaan lapsi tarvitsee sekä rakkautta että rajoja ja lapsi on itsekin onneton, jos hänelle ei aseteta minkäänlaisia rajoja eikä anneta ollenkaan vastuuta. Pälvi huomaa loppujen lopuksi olevansa paljon onnellisempi enolassa kuin kotona, senkin takia että hänellä on aina seuraa serkuistaan sekä mielekästä tekemistä kotona ja koulussa. Kotona hän on ainoana lapsena joutunut olemaan paljon yksin, eikä vanhemmilta ole juurikaan liiennyt aikaa hänelle - hän ei siis vapaasta kasvatuksestaan huolimatta ole saanut paljon myöskään rakkautta - toisin kuin enolta ja Laura-tädiltä, joilla on maalaistalon kiireistään huolimatta aina aikaa kuunnella lapsia ja puhua näiden kanssa.

Kirjassa kaksi voimakasta tahtoa, enon ja Pälvin, joutuvat vastakkain, ja Pälvi saa huomata enonsa olevan paljossa samanlainen kuin hän itse, mutta oppineen tulemaan toimeen omapäisyytensä kanssa. Pälvi oppii myös lopulta olemaan halveksimatta koulutoveriaan Kerttua tämän köyhyyden (ja punatukkaisuuden!) takia, kun huomaa tämän olevan paitsi lahjakas, älykäs, ahkera ja reilu, myös rohkea. Pidin siitä, että Pälvin tahtoa ei kirjassa murreta väkivallalla eikä muutenkaan, vaan kirjan lopussa Pälvi on edelleen oma itsepäinen ja rohkea itsensä, mutta laajemmin ja vapaammin kuin ennen, koska hänellä on nyt parempia keinoja toimia muiden kanssa.

Ehkä julkaisijasta (Raittiuskasvatusliitto) johtuen tämä on siis selkeän opettavainen kirja (ja asenteellinen, asiat eivät ole näin helppoja), muttei kuitenkaan saarnaavalla tavalla. Ja kun opettavaisuus on näin ilmiselvää, sitä on helpompi halutessaan vastustaa kuin kirjoissa, joissa tytöt vain automaattisesti esitetään kiltteinä ja auttavaisina. Kirja on ollut palkintona kansakoulun raittiuskirjoituskilpailussa, eikä sen aikaisempaa omistajaa voi syyttää kannen paranteluyrityksistä.

Myös Kirjanainen on kirjoittanut tästä kirjasta, ja Ylen sivuilla on Valtosen 80-vuotishaastattelu sekä luettelo hänen kirjoistaan.

Hilja Valtonen: Pippuria. Nuorisokertomus, 1965 (2. painos). Raittiuskasvatusliitto. Kansi: E. Antikainen. 75 sivua.

Aline Giono: Mon père. Contes des jours ordinaires, 1987 (Isäni. Kertomuksia tavallisista päivistä)

Tämä kirjailija Jean Gionon tyttären Aline Gionon eräänlainen muistelmakirja lapsuutensa päivistä ja hetkistä oli viehättävä, lämminhenkinen, sympaattinen, älykäs, lempeä, hyvin kirjoitettu ja - mitä en olisi odottanut - myös hauska. Kirjan nimestä huolimatta isä ei ole siinä pääosassa, vaan hän esiintyy siinä vain yhtenä, joskin tietysti tärkeänä, perheenjäsenä. Ranskalaisen kylän lähistöllä pikku talossa asuvaan eksentriseen kirjalijaperheeseen kuuluu isosisko Alinen lisäksi pikkusisko Sylvie, isä, äiti, noin satavuotias isoäiti, siamilaiskissa ja perheen luona ajoittain vieraileva taiteilijasetä Kakoun, lasten suosikki.

Kirja ei etene kronologisesti lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen, vaan melkein kaikki muistot ovat siltä ajalta, kun Aline oli ehkä 9-12-vuotias. Kirja antaa perheen elämästä hyvin harmonisen ja pääpiirteissään onnellisen kuvan (mikä oli hauskaa, koska nykyromaaneissa lapsuus ja nuoruus tunnutaan monesti esitettävän rikkinäisenä, surullisena ja jopa traumaattisena), mutta harmonisuus syntyy siitä, että vaikka isä onkin perheen tähti, jota muut useimmiten hemmottelevat, myös lapset ja muut perheenjäsenet saavat rauhassa olla omia itsejään ja voivat tuoda julki myös negatiivisia tunteita. Aline esimerkiksi karkaa loukkaannuttuaan kotoa, lapset väittelevät energisesti isänsä kanssa, ja eräässä kohdassa molemmat sisarukset kieltäytyvät kategorisesti hakemasta jälleen kerran isän piippua yläkerrasta. Perheen äiti on yleensä enkelimäisen kärsivällinen, mutta hänkin on perheessä tärkeä ja hänelläkin on luonnetta ja omat mielipiteet - hän ei esimerkiksi toivo lahjaksi kauniita vaatteita tai koruja, vaan omaa taloa, "jossa voin tehdä mitä haluan" (149).

Äiti toivoi omaa taloa mm. siksi, että isän kirjat olivat valloittaneet koko talon ja tulvineet keittiöönkin asti. Oli hauska lukea ihmisestä, jonka sisustusperiaatteet olivat aika lailla samanlaiset kuin omani - kunhan kotona on kirjahyllyjä ja kirjoja, muu sisustus ei ole niin olennaista (vaikka itse kaipaan kyllä jotain muutakin, esimerkiksi huonekasveja).

Kirjan kertojanääni ei ole mitenkään korostetun lapsellinen, muttei myöskään aikuismainen, vaan löytää hyvin tasapainon näiden välillä. Kertojanääni on myös persoonallinen, itsepäinen ja hauska. Kirjan huumori syntyy toisaalta kuvattujen henkilöiden toiminnasta, ajoittain taas ristiriidasta kerrotun ja todellisuuden välillä. Kirjassa on esimerkiksi huvittava (mutta tähän liian pitkä) kuvaus siitä, miten Alinen ja tämän ystävän kanssa matkalla Skotlannissa oleva isä tulkitsee pienen vajan eteen sateessa syntyneen pitkän, tyhjäkatseisten ja liikkumattomien unissakävijäihmisten jonon mahdolliseksi jäänteeksi muinaisesta rituaalista, jolla pyritään esimerkiksi lopettamaan alituinen sade. Tarkkailijoiden jännittynyt odotus päättyy siihen, kun koju avataan ja jokainen jonottaja ostaa itselleen oman lehtensä ja lähtee taholleen. (142-143)

Jos haluaa lukea jotain ranskaksi, tätä kirjaa voi hyvin suositella myös aikuisille. Kielikään ei ollut turhan vaikeaa tai monimutkaista, vaikkei mitenkään lapsekastakaan.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1980-luku.

Edit 7.8.23 (lisätty sadan vuoden lukuhaaste -kohta).

Aline Giono: Mon père. Contes des jours ordinaires, 1987 (1986). Collection folio junior. Kansikuva: Rozier-Gaudriault. Piirroskuvat: Willi Glasauer. 171 sivua.

Jim Benton: Rakas nuija päiväkirjani, tästä ei sitten puhuta (Dear Dumb Diary, Let's Pretend This Never Happened, 2004)

Tämä on kai ensimmäinen osa ilmeisen suosittua lasten- tai nuortenkirjasarjaa (kirjastossamme on laskujeni mukaan sarjasta 14 eri osaa). Näin aikuiseen se ei tehnyt kuitenkaan hyvää vaikutusta, vaan vaikutti lähinnä ärsyttävältä. Okei, olihan se hyvin helppo- ja nopealukuinen (suunnilleen joka sivulla oli iso ja hauska piirros) ja siinä oli ilmiselvästi epäluotettava kertoja sekä sen verran tietoisen ja huvittavan kielteinen asenne lähes kaikkeen, että minun oli vaikea pitää mielessäni, että tämä on amerikkalainen eikä englantilainen kirja. Kirjan sankaritar ja päiväkirjan kirjoittaja Jamie Kelly oli myös eräänlainen nolojen tilanteiden tyttö, joka purjehti hupaisasti ongelmasta toiseen.

Mutta ne kirjan muut asenteet. Koulun lihavasta keittäjästä neiti Bruntfordista (lihavat naiset eivät pääse naimisiin?) ja tämän kaulaheltasta ja paksusta kaulasta tehdään pilaa, koulun oppilaat jaetaan suosittuihin ja luusereihin (ja nämä jaotellaan vielä luuseriuden eri asteisiin) ja ulkonäkö on tosi tärkeää, mistä johtuu myös Jamien koko kirjan kestävä pakkomielle ärsyttävän kauniista ja vielä ärsyttävämmin kaikinpuolin täydellisestä Angelinesta. Hän pitää Angelinea pahuuden voimien edustajana, mikä johtuu vain ja ainoastaan tämän kauneudesta ja täydellisyydestä. (Tämä asenne ei välttämättä ole vieras aikuisillekaan, vaan ihmiset ja varsinkin naiset saatetaan tuomita pinnallisiksi, tyhjäpäiksi tai pissiksiksi vain näiden ulkonäön perusteella. Tai sitten heidät saatetaan tuomita lihaviksi ja tämän johdosta laiskoiksi tai muuten kelvottomiksi.)

Kirjan asenteet olivat niin stereotyyppisiä ja huumori tunnuttiin repivän niin helpoista asioista, että kirja alkoi tuntua tosi tyhmältä. Kirjan luettuani aloin kuitenkin ajatella, että yläasteella (Jamie on 13-vuotias) pelkää kuollakseen julkista nolausta ja ajattelee helposti todella ulkonäkö- ja suosiokeskeisesti ja, hm, tyhmästi. Eivät onneksi kaikki eivätkä koko ajan, mutta kuitenkin - kirjassa on vain viety tällainen ajattelu äärimmäisyyteen, koska tämä on huumorikirja. Kirjan puolesta puhuu myös se, että stereotyyppisyys ei ulotu koko kirjaan, vaan sen lopussa on yllätys. Kirjan lukeminen kuitenkin innoitti minut kirjoittamaan seuraavan bloggauksen, jonka aihetta olen miettinyt jo aika kauan aikaa.

Kirjan käännös oli minusta mielikuvituksekas, sujuva ja hauska eikä siinä tyydytty ensimmäiseen mahdollisesti mieleen tulevaan vastineeseen, mistä kirjan nimen käännös on hyvä osoitus. Ihan käsittämättömästi en kuitenkaan löytynyt suomentaja Jani Bohmin nimeä kirjasta (eikä kirjastokappaleestani näytä puuttuvan sivuja), vaan kääntäjän nimi piti etsiä kirjaston sivuilta. Tämä on kummallista senkin takia, että jos suomennos olisi huono, sarja ei varmasti olisi näin suosittu.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2000-luku. Helmet-haaste 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs, 29. Kirjassa on minäkertoja, 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun tai 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

Jim Benton: Rakas nuija päiväkirjani, tästä ei sitten puhuta (Jim Benton's Tales from Mackerel Middle School. Dear Dumb Diary, Let's Pretend This Never Happened, 2004). Sanoma Magazines Finland. Suomennos: Jani Bohm [Suomentajaa ei mainittu kirjassa!! Tieto otettu kirjaston sivuilta.]. Kuvittajaa ei mainittu (Jim Benton?). 107 sivua.

Eric Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944)

Tämä skotlantilaisen Eric Linklaterin kirja kuuluu sarjaan kiva mutta ällistyttävä. Se kertoo ehkä noin kymmenvuotiaista sisaruksista Dinahista ja Dorindasta, joiden isä lähtee kirjan alussa ulkomaankomennukselle vaaralliseen maahan ainakin vuodeksi. Lähtöä edeltävänä iltana kuun ympärillä on sumukaulus, mikä tarkoittaa isän mukaan sitä, että kuussa tuulee, jolloin tuhmasti käyttäytyvistä lapsista tulee tuhmia pitkäksi aikaa.

Tämä on alkusoittoa ja eräänlainen selitys hilpeän surrealistiselle, rönsyilevälle ja polveilevalle tarinalle, jossa Dinah ja Dorinda syövät ensin monen päivän ajan niin paljon, että muuttuvat kokonaan pallonmuotoisiksi ja pystyvät liikkumaan vain pomppimalla, ja sen jälkeen itkevät taas päiväkausia (kun ilkeät lapset ovat saaneet kyläläiset pistelemään heitä neuloilla väittäen heidän olevan ilmapalloja) niin paljon, että laihtuvat sananmukaisesti tulitikunlaihoiksi. Tämän Liisa ihmemaassa -tyyppisen alun jälkeen alkaa varsinainen tarina. Dinah ja Dorinda muuttavat itsensä kenguruiksi, minkä jälkeen heidät vangitaan paikalliseen eläintarhaan, jossa he tutustuvat herra Parker -nimiseen kirahviin, joka on entisessä elämässään ollut salapoliisi, sekä rohkeaan grönlantilaiseen Hopeahaukkaan ja Amazonin metsien jaloon Kultapuumaan, joiden sydämissä asuu sammumaton kaipuu vapauteen ja suru vankeudessa elämisestä. Taas ihmishahmoisina he kuulevat isänsä joutuneen Bombardian tyrannin, pahan kreivi Hulagun vangiksi, ja matkustavat uusien ystäviensä Haukan ja Puuman kanssa vapauttamaan tätä, mikä vie kirjan loppuosan.

Kirja oli hämmentävä ja ihana sekoitus erilaisia kerrontatyylejä ja tapahtumia - koskaan ei tiennyt, mitä siinä tulee tapahtumaan. Kun kerronta alkaa kirjan lopussa vähän aikaa tuntua realistiselta, kirjan sivuille ilmestyykin täysin absurdi englantilainen parivaljakko, joka oli muistaakseni Krimin(!) sodassa saaneensa tehtävän takia omaksunut elämäntehtäväkseen tunnelien kaivamisen ja on noudattanut tätä vuosikymmeniä täysin johdonmukaisesti. Kirjassa oli eläimiksi muuttuvia ihmisiä ja ihmisiä, jotka ovat aikaisemman, kirjassa vaille selitystä jääneen muutoksen jälkeen jääneet eläimiksi (ja viihtyvät sellaisina). Kirja ei kuitenkaan ollut pelkkää hilpeää fantasiaa, vaan siinä oli myös mieleenjääviä henkilöitä - jos Hopeahaukkaa, Kultapuumaa ja muita eläimiä voi sanoa henkilöiksi - ja välillä tunteisiin vetoavaa kerrontaa sekä hyvin koskettava loppu.

Minusta on hienoa, että kirjan omapäiset, teeskentelemättömät, omilla aivoillaan ajattelevat, "tuhmat", hyväsydämiset, aktiiviset ja rohkeat sankarit olivat tyttöjä, näinkin varhaisessa kirjassa. Tyttöjen äiti taas oli hyvin kaunis, mutta eteerinen ja henkisesti täysin poissaoleva ihminen, joka ei tehnyt kirjassa mitään järkevää ja lähinnä paheksui koko ajan tyttöjensä toimia. Toivottavasti Linklaterin tarkoituksena oli sanoa, että tytöistä tulee tuollaisia naisia, jos he yrittävät vain koko ajan olla kilttejä ja hiljaisia ja miellyttää aikuisia, eikä sanoa että kaikkien tyttöjen kohtalona on äidin henkilöimä naiseus. Toinen kirjan suuremmassa roolissa oleva naishahmo oli tyttöjen kotiopettaja neiti Serendip, joka saattoi pienestäkin yllytyksestä ladella puolikin tuntia alkuperäiseen asiaan assosioituvaa asiaankuulumatonta kirjatietoa. Kyläläisten joukossa oli paljon muitakin mainioita hahmoja. Vaikka kirja ei tyttökirja olekaan, sen voi minusta sijoittaa voimauttavaan tyttökirjallisuuteen vaikkapa Lindgrenin Peppi Pitkätossun rinnalle.

Mutta aamulla heti aamiaisen jälkeen he olivat kovin suruissaan, kun isä suuteli heitä jäähyväisiksi, sillä he tiesivät, että hän olisi poissa pitkän aikaa. Koko sen päivän he istuivat aivan hiljaa tekemättä yhtään mitään, hyvää tai pahaa. Ja heidän äitinsä oli sitä mieltä, että he tosiaan käyttäytyivät oikein hyvin. (11)

Kirja oli minusta myös puheenvuoro yleensä eläinten oikeuksien puolesta ja erityisesti niiden vangitsemista vastaan. Lukija joutuu kokemaan eläinten vangitsemisen ja niiden elämän rajoittamisen ihmisten näkökulmasta Dinahin ja Dorindan joutuessa kenguruina kaltereiden taakse, ja myös sen, miltä tuntuu kun ei ole vapautta päättää mistään omassa elämässä, vaikka perustarpeista pidettäisiinkin huolta. Myös Kultapuuman ja Hopeahaukan kaipuu vapauteen olivat hyvin mieleenjääviä, vaikka toiset eläimet viihtyivätkin eläintarhassa. Puuma ja Haukka toimivat ja ajattelivat kirjassa myös eläinten tavoin eivätkä tuntuneet eläinhahmoisilta ihmisiltä kuten saduissa usein.

"On hyvin rehellistä, että tunnustatte niin alhaisen syntyperänne [ihmisolentoina]", sanoi Hopeahaukka.
          "Alhaisen syntyperän?" sanoi Dinah. "En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että se on alhainen. Halveksitteko te ihmisolentoja?"
          "No niin", virkkoi Haukka, "voitte tuskin odottaa minun juuri ihailevankaan niitä. ... He koettivat suorittaa jos jotakin, mutta he eivät pystyneet tekemään mitään oikein kunnollisesti. He saattoivat nähdä vähän, kuulla vähän, juosta vähän, uida vähän, mutta mitään he eivät osanneet oikein hyvin."
         "Minä pidän ihmisolennoista", sanoi Puuma. "Minä pidän heidän äänensä soinnista ja siitä, millä tavalla he osaavat nauraa ja näyttää surullisilta." ... "Olin hyvin typerä. En käsittänyt, että ihmisolennot saattavat olla petollisia." (84, 85)

Takakannen mukaan Linklater oli tunnettu skotlantilainen satiirikko, ja kirjan verraton huumori ja symbolistinen viisaus hankkivat sille piankin ystäviä kaikista ikäluokista ja kaikkialta maailmasta. Suomessa "Kuussa tuulee" julkaistiin ensi kertaa 1947 ja siitä tuli aikansa suursuosikkeja. Ihmetyttää, miksi en ole koskaan ennen edes kuullut tästä klassikkokirjasta. Kirjassa on mielenkiintoista myös se, että se on julkaistu Wsoyn Kolibri-sarjassa, jonka muita kirjoja ovat mm. Kafkan Oikeusjuttu, Hermann Hessen Arosusi, Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys ja Tolstoin Anna Karenina. Kirja on siis hyvässä ja yllättävässä seurassa, ja sen on ajateltu olevan myös aikuisia kiinnostava kirja.

Muita positiivisia kirjoituksia: Jokken kirjanurkka, Mette, Bookcrossing (eräässä kommentissa pitkä hyvä arvio). Olutkoiran blogissa on kirjoitus Linklaterin toisesta kirjasta Poet's Pub.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1940-luku.

Erik Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944). WSOY, Kolibri-sarja nro 33. Suomennos: S.-L. Norko-Turja. 346 sivua.

Hannu Mäkelä: Herra Huu, 1974

Muumi-kirjojen lisäksi Herra Huu on toinen suomalainen lastenkirjaklassikko, jota en ole syystä tai toisesta lukenut lapsena, joten nyt oli korkea aika tutustua siihen, varsinkaan kun en ole muistaakseni lukenut mitään muitakaan Hannu Mäkelän kirjoja.

Minulla oli jostain syystä ennakkoluuloja tätä kirjaa kohtaan, mutta kun aloin lukea tätä, ne karisivat pois ja huomasin pitäväni erittäin pienikokoisesta ja tahtomattaan sympaattisesta herra Huusta, joka pitää elämäntehtävänään lasten pelottelemista öisin, vaikkei varsinaisesti tästä työstä nautikaan eikä loppujen lopuksi ole kovin pelottava, ainakaan topakoiden nykylasten kuten kirjan Rimman ja Mikon mielestä. Herra Huu joutuu myös isoisältään perittyjen taikojen takia tai muista syistä poikkeuksellisiin ja joskus vaarallisiinkin tilanteisiin, esimerkiksi lihansyöjäkasvin kynsiin tai lehtiin tai jättikissan ruokalistalle, mutta selviää niistä myös taikojen avulla.

Näin aikuislukijana kirjassa oli parasta sen absurdit tilanteet ja huumori, joka syntyi paljolti siitä, että herra Huu on paljolti tynnyrissä (eli yksin isoisänsä kanssa pienessä mökissä metsän keskellä) kasvanut, ja muille tutut asiat, käsitteet ja toimintatavat, esimerkiksi saunominen, saippua, taksissa toimiminen oikealla tavalla tai kullan arvo, ovat hänelle aivan vieraita. Huumoria syntyy myös herra Huun minäkuvan ja todellisuuden ristiriitaisuudesta. Vaikka herra Huuta ei kirjassa otetakaan aivan vakavasti, kirjan henki on lempeä ja myötätuntoinen, ja aikuisenakin oli helppo samaistua tilanteisiin, joissa tuntee itsensä avuttomaksi eikä aivan ymmärrä tai tiedä mitä pitäisi tehdä, ja siihen ettei käsitys itsestä aina vastaa todellisuutta. Kirjaa koristavat Hannu Mäkelän naivistiset piirrokset. Kiva kirja, ei ihme että herra Huusta on tullut klassikko ja kirja on saanut myös jatko-osia.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1970-luku. Helmet-haaste 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

Hannu Mäkelä: Herra Huu, 1974. Otava. Kuvitus: Hannu Mäkelä. 119 sivua.

Kjell Ekström: Siri från Signilskär, 2017

Jokin aika sitten (olen aika paljon jäljessä bloggauksissa) luin paljon lastenkirjoja, koska kaipasin helppoa ja nopeaa luettavaa, jotain sellaista minkä voin lukea tunnissa sen sijaan että jumitan kuukausikaupalla yhden kirjan parissa. Valitsin kirjat puolittain sattumanvaraisesti, ja kirjaston hyllystä osui käteen tällainen erikoisempi kirja.

En tiedä, onko kyse vain minusta, mutta minusta kannen tyttö näyttää ahdistuneelta, siltä kuin olisi juuri itkenyt tai aikoisi ryhtyä itkemään (ehkä siksi että hänen kotitalonsa on sortunut? vai mikä taustalla oleva kasa on?), joten odotin kirjan olevan surullinen ja kertovan vaikeista asioista. Tämä ei kuitenkaan pidä ollenkaan paikkaansa, vaan kirjan minäkertoja, kymmenvuotias Siri on onnellinen ja aktiivinen tyttö, joka rakastaa kotisaartaan ja jonka elämässä Ahvenanmaan Signilskärin pikkusaaressa 1800-luvun lopulla ei ole muita ongelmia kuin se, että hän ei saa tehdä kaikkea mitä veljet voivat tehdä, vain sen takia että hän on tyttö.

Kirjan teksti on kohtauksia Sirin elämästä. Kirjan alussa hän kertoo siitä, kun hänen kotisaarelleen tuli taiteilijoita, jotka maalasivat kuvia saaresta ja sen ihmisistä. Löyhästi juonellinen ja Sirin elämää lukuunottamatta faktapohjainen tarina perustuukin vanhoihin 1800-luvun maalauksiin: jokaisella aukeamalla on tekstin lisäksi maalaus, jonka Kjell Ekström on liittänyt osaksi Sirin elämää ja joka siis kuvittaa Sirin tarinaa. Eräässä tarinassa Siri esimerkiksi kertoo laivamatkasta Valvojalla Bogskärin majakalle taiteilija J.A.G. Acken kanssa. Kun päästiin majakan luo, merenkäynti oli niin kovaa, ettei paljaalle luodolle voinut rantautua, mutta Acke tahtoi kuitenkin maalata majakan, joten hänet ja maalausteline köytettiin mastoon, ja Acke onnistui maalaamaan taulunsa.

J.A.G. Acke: Bogskärs fyr, 1887

Tarinan yhdistäminen maalauksiin on mielestäni mainio tapa tehdä vanhoja maalauksia tunnetuksi ja eläviksi, ja minusta oli myös hauskaa lukea Ahvenanmaasta, jossa en ole koskaan käynyt (pitäisi kyllä). En ollut myöskään kuullut Önningebyn taiteilijasiirtokunnasta tai upeasta Carl Ludvig Engelin ja Charles Bassin suunnittelemasta Eckerön posti- ja tullitalosta. Kjell Ekström on ahvenanmaalaisen Önningeby-museon (josta monet kirjan maalaukset ovat peräisin) toimihenkilö ja on kirjoittanut mm. useita taiteilijaelämäkertoja. Kirjan taiteilijat ovat v. 1886 perustetun Önningebyn taiteilijasiirtokunnan jäseniä: J.A.G. Acke, Elin Danielson-Gambogi, Hanna Rönnberg, Helmi Sjöstrand ja Victor Westerholm.

Helmet-haaste 12. Kirjan nimi liittyy veteen (luoto on vedessä), 29. Kirjassa on minäkertoja, 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun, tai 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole. 

Edit 16.4.23 (muutama korjaus).

Kjell Ekström: Siri från Signilskär, 2017. Finos förlag. Kannen kuva: Hanna Rönnberg: Fiskarflickan. 48 sivua.

Erik Orsenna: Dernières nouvelles des oiseaux, 2005

Ranskan harrastukseni vei minut erikoisemman lastenkirjan pariin (jonka juonen kerron tässä melkein kokonaan). Kirja kertoo seitsemästä pakkomielteisesti harrastukseensa (kaikilla eri asia) suhtautuvasta muutamasta eri Euroopan maasta kotoisin olevasta lapsesta tai nuoresta. He päätyvät kilpailun ja palkituksi tulemisen seurauksena pienelle saarelle meren keskelle pontevan pienen naisen, johtajatar Mme McLennanin kanssa, jonka pukeutumistyylistä ja olemuksesta minulle tuli mieleen islantilainen laulaja Björk, sekä tulkin ja entisen jalkapallovalmentajan Sir Alexin kanssa. Näillä kahdella aikuisella on kirjassa hyvin pieni rooli, silloinkin kun myrskyn seurauksena yhteydet muualle maailmaan katkeavat ja saarella olijoiden pitää keksiä keino päästä jotenkin pois saarelta.

Kirjassa on varmaan minimaalisin koskaan kohtaamani luonnekuvaus, tai sitä ei itse asiassa ole. Lapset (s. 25) eroavat vain harrastuksiltaan - esimerkiksi Javieria kiinnostavat portaat, Morwennaa siivet ja Victoriaa mekaniikka - ja koko ajan piti tarkistaa, mikä tietyn nimisen lapsen erikoisala nyt olikaan. Yhtä tai kahta sopuisampaa lasta lukuun ottamatta nuoret ovat aluksi ärhäköitä ja riitaisia, keskittyneitä vain omaan pakkomielteiseen kiinnostuksenkohteeseensa ja turhautuneita siihen, etteivät voi kunnolla kehittää sitä saaren oloissa. He eivät aluksi kommunikoi keskenään muuten kuin satunnaisesti riitelemällä.

Yhteyksien katketessa muuhun maailmaan tilanne kuitenkin muuttuu, ja vaikkei yhteiselo ole harmonista tämänkään jälkeen, lapset hyödyntävät jokainen omaa erityisosaamistaan ja kehittävät saarella olevista materiaaleista löyhänä yhteistyönä oman erikoisen lentokoneensa, jonka runkona ovat valaan luut. (Prosessin ollessa kesken saarelle tulee jonkinlainen sairaalalaiva, joka antaisi lapsille ja aikuisille mahdollisuuden päästä helposti pois saarelta, mutta lapset valitsevat saarelle jäämisen ja ongelman ratkaisemisen itse.) Vaikka jokainen pysyy omana hankalana itsenään, lapset oppivat kommunikoimaan, tekemään yhteistyötä ja lopulta myös viihtymään keskenään, heistä tulee kokonaisuus. Tähän liittyy myös se, että eri kielet lakkaavat vähitellen olemasta ongelma.

Kirja oli outo enkä nyt varsinaisesti ihastunut siihen (mihin vaikutti varmasti myös se, että ranskantaitoni ei ole erityisen hyvä), mutta oli se silti kiinnostava: Miten nuoret kehittävät keinon päästä pois saarelta? Miten he hyödyntävät erityistaitojaan? Miten he oppivat toimimaan yhdessä? Kirjassa oli aina välillä aforistisia lausahduksia, esimerkiksi yöllä näkee enemmän asioita, ja ajoittain tietynlaista runollisuutta, mikä johtui myös normaalin kerrontalogiikan ja kerrontatavan puutteesta. Myös kertojaääni muuttui vähitellen ja huomaamatta kaikkitietävästä kertojasta minämuotoon. Koska lapset olivat Euroopan eri maista, minulle tuli mieleen että teoksen voi nähdä myös vertauskuvana Euroopan unionista ja eurooppalaisten kansojen yhteistyöstä, joka on mahdollista, vaikka siinä voikin olla ongelmia. Tai ehkä kertomuksen tarkoituksena oli puolustaa lasten tai nuorten oikeutta olla sellaisia kuin ovat ja keskittyä asioihin, jotka heitä kiinnostavat, mutta siihen se oli kyllä turhan epärealistinen.

Kirjassa oli ihanan surrealistisia väläyksiä: Mme McLennanin panos saarelta pois pääsemiseen koostui ainoastaan siitä, että hän soitti pianoa ulkona ja antoi lapsille näin rohkeutta ja energiaa jatkaa (ja hän päätti myös jäädä saarelle sen jälkeen, kun ilmalaiva oli saatu valmiiksi ja lapset ja Sir Alex lähtivät). Ehkä hänen musiikkinsa, tai jokin muu asia, myös houkutteli paikalle kaikenlaisia lintuja eri puolilta maailmaa, mihin liittyy kirjan nimi (josta en ole ihan varma, mitä se tarkoittaa, ehkä Lintujen viimeisimpiä uutisia). Myös Santiago Morillan kuvitus oli jokseenkin psykedeelistä tai surrealistista. Kirjailija Erik Orsenna on kunnianarvoisan Ranskan akatemian jäsen, joten on hienoa, että hän on kirjoittanut myös lapsille.

Et Mme McLennan, notre directrice?
     Pendant ces jours fiévreux, quel fut son rôle?
     Je ne peux répondre qu'avec deux mots, qui semblent contradictoires : un rôle déterminant, un rôle indémontrable.
     Personne ne dira : elle a construit ce morceau-ci de l'avion ou ce morceau-là. Mais, sans elle, sans sa présence, sans son énergie qui, aux moments difficiles (ils furent nombreux), réveillait la nôtre, aurions-nous pu réussir? Rien n'est moins certain. (113)

Saaren asukit (Sir Alex jäi viereiselle sivulle). Mme McLennan on numero 9, mutta pystytkö päättelemään, kuka lapsista on hulluna portaisiin, siipiin, muuttamiseen, mekaniikkaan (etenkin renkaisiin), yhdistäviin asioihin (nauloihin, ruuveihin, liimaan...), laatikkoihin (varsinkin sylinterinmuotoisiin) sekä meteorologiaan ja pilvien piirtämiseen? Nuorten kiinnostus asiaansa on niin voimakas, että se on lyönyt vahvan leiman heidän ulkonäköönsäkin.

 

Helmet-haaste: esim. 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostain syystä (ranskan kieli), 29. Kirjassa on minä-kertoja (kirjan loppupuolella), 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas,  42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa, 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika (useampikin).

Edit 18.2.23.

Erik Orsenna: Dernières nouvelles des oiseaux, 2005. Éditions de Noyelles. Kuvitus: Santiago Morilla. 134 sivua.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, 1982 (Det osynliga barnet, 1962)

Jostain kumman syystä en lukenut lapsena Tove Janssonin Muumi-kirjoja, vaikka luin paljon kaikenlaista muuta. Parikymmentä vuotta sitten luin Muumipapan ja meren, ja vaikka pidin sen tunnelmasta, ajatuksista ja filosofisuudesta, en jatkanut muumien lukemista. Muumipappa ja meri tuntui riittävän, koska se oli niin hieno.

Nyt luin sitten Janssonin novellikokoelman Näkymätön lapsi, ja se oli ihana. Kirjan tarinat ovat pieniä helmiä tunteista, tarpeesta olla yksin, olla oma itsensä ja tehdä omia juttujaan ja toisaalta lähestyä toisia, kertomuksia seikkailun kaipuusta ja nähdyksi ja oikein kohdelluksi tulemisen tarpeesta, toiveesta olla ainutlaatuinen ja merkityksellinen jonkun silmissä, ystävyydestä ja vapaudesta ja vapautumisesta. Tapahtumat ovat useimmiten pieniä, mutta silti tärkeitä, kuten usein elämässä. Pidin kirjassa siitä, että jokaisen annettiin olla sellainen kuin on, vaikka tämä olisi ollut muiden mielestä kummallista.

Hän sukelsi suureen, vihreään laineeseen, hän istuutui matolleen ja purjehti sähisevään, valkoiseen kuohuun. Hän sukelsi jälleen, hän sukelsi ihan pohjaan saakka.
          Maininki toisensa jälkeen vyöryi hänen ylitseen läpinäkyvän vihreänä. Sitten Vilijonkka nousi taas pinnalle aurinkoon ja sylki ja nauroi ja huusi ja tanssi mattoineen tyrskyissä.
          Näin hauskaa hänellä ei ollut elämässään ollut.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, 1982 (Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962). WSOY. Kuvitus: Tove Jansson. 168 sivua.

Noel Streatfeild: Talo rannikolla, 1974 (The House in Cornwall, 1940)

Tämä omasta hyllystä löytynyt lasten tai nuorten seikkailukirja kertoo englantilaisen Chandlerin perheen neljästä sisaruksesta, 14-vuotiaista kaksosista Sorrelista ja Johnista, 12-vuotiaasta Wishistä ja muistaakseni 10-vuotiaasta Edwardista (Sorrel ja Wish ovat tyttöjä, ihanat nimet). Lapset eivät ole kesälomallaan voineet mennä tavalliseen tapaan Sydney-sedän ja Ann-tädin luokse, koska näiden tyttärellä on todettu tulirokko. Sen sijaan heidät on lähetetty isän velipuolen Murdock-sedän luokse, jota he eivät ole koskaan tavanneet. Murdock on asunut kauan Liviassa ja auttanut Livian diktaattoria Manoffia tekemään vallankumouksen, mutta sitten kuninkaallinen perhe on taas palannut valtaan ja nyt Murdock ja Manoffi asuvat Englannissa Murdockin linnamaisessa talossa, jonne lapset saapuvat lukittujen porttien kautta. (Lasten vanhemmat ovat kirjassa hämmentävän olemattomia, mutta he ovat ilmeisesti silti elossa.)

Jo kirjan alkusivuilla siis viritellään jännitystä ja salaperäistä tunnelmaa, joka vain tihenee talossa. Kaikki palvelijat ovat livialaisia, eniten lasten kanssa oleva miespalvelija on täysin mykkä, lasten harvoin tapaama Murdock on ankara ja pelottava ja heidän vain yhden kerran tapaamansa Manoffi erittäin epämiellyttävän tuntuinen ihminen. Talon puutarhan ulkorakennuksessa sanotaan hoidettavan lavantautia sairastavaa puutarhuria, ja lapsia kielletään ankaran rangaistuksen uhalla menemästä sinne.

Lomassa on hyviäkin puolia - heistä huolehtiva livialainen naispalvelija Katja on ystävällinen ja kiltti, ja lapset tekevät uimaretkiä läheiselle lahdelle Katjan ja mykän miespalvelijan seurassa. Pian he kuitenkin huomaavat olevansa täysin ulkomaailmasta eristettyjä ja käytännössä vankeja: heitä estetään tapaamasta ketään ulkopuolista, taloon ei tule lehtiä eikä siellä ole radiota. Kummallisinta on, että ulkorakennuksesta kuuluu lapsen itkua. Toimeliaat nuoret ottavat pelkonsa voittaen asioista rohkeasti selvää, ja vaarallisten tilanteiden ja jännittävien tapahtumien jälkeen asiat selviävät.

Lapset olivat luonteiltaan mukavan erilaisia. Kirja oli nopeatempoista ja hauskaa luettavaa, ja sen nuoret sankarit olivat sympaattisia ja neuvokkaita ja auttoivat toisiaan - kaikkia tarvittiin tilanteesta selviämiseen. Kirjassa ihmetytti kuitenkin se, että aika usein lapset vaativat itseltään rohkeutta ja pelon kätkemistä; Ann esimerkiksi yritti kovasti olla itkemättä, vaikka olisi ollut peloissaan tai huolissaan, ja Sorrel, joka osoittautui loppujen lopuksi hyvinkin rohkeaksi, moitiskeli itseään alussa ja myöhemminkin liiasta pelkuruudesta. Ehkä tämä teema liittyy kirjan julkaisuajankohtaan.

Kirja on Aila Meriluodon kääntämä, ja käännös olikin oikein sujuva. Kansikuva on Maija Karman.

Noel Streatfeild: Talo rannikolla, 1974 (The House in Cornwall, 1940). WSOY. TaskuSet-sarja. Suomentaja: Aila Meriluoto. Kansi: Maija Karma. 140 sivua.

Reetta Niemelä & Sanna Pelliccioni: Älä vihaa minua. Kirjeitä ihmisille, 2020

Tässä viehättävässä ohuessa lasten tietokirjassa jotkin ihmisten syystä tai toisesta inhoamat Suomen luonnon otukset kertovat ystävilleen ihmisille osoitetuissa kirjeissä itsestään ja elämästään. Kirjeet on kirjoitettu hauskasti eri tyyleillä ja eläimen omasta näkökulmasta, esimerkkeinä tervehdykset Hei jalallinen ja kädellinen ihmisystäväni! (kyy) ja Kraaaaah ja moih siivetön frendi! (varis). Tekijät ovat löytäneet kirjaan hyvin monenlaisia eliöitä, jopa voikukalla ja viruksella on omat kirjeensä. Näkökulmanvaihdokset lajin myötä ovat hupaisia, ja ne auttavat huomaamaan, että kaksijalkaisuus, kaksisilmäisyys ja siivettömyys on jonkun toisen näkökulmasta hyvinkin erikoinen asia. Esimerkiksi kirjan esittelijänä ja tietoiskujen antajana toimiva professori Hypykki, hämähäkki, tervehtii kaksisilmäistä ystävääni ihmistä.

Kirjan kirjeistä välittyy rivien välissä jokaisen eläimen tai eliön rooli laajemmin ekologiassa, ja myös jokaisen eläimen oikeus elää omalla tavallaan omanlaistaan elämää. Eläimet eivät tahallaan kiusaa ihmisiä, vaan ne vain toimivat sillä tavalla, mikä on auttanut niitä selviämään luonnossa vuosituhansien ja vuosimiljoonien kuluessa (monethan niistä, elleivät kaikki, ovat lajeina ihmistä vanhempia). Vieraslajitkin ovat ihmisten tuomia.

Kirjeissä eläimet kertovat myös taidoistaan, ja mukana on kiinnostavia pikku faktoja. Varislinnut ovat tunnetusti älykkäitä, mistä esimerkkinä on Belgiassa kehitelty pähkinäautomaatti, johon varikset pudottavat tupakantumpin ja saavat palkinnoksi pähkinän. Kirja auttaa näin myös arvostamaan eläinten vaikuttavia kykyjä.

Kirjan jokaisen kirjeen allekirjoituksessa on mukana toive Älä vihaa minua, ja uskoisin, että tämä kirja auttaa lapsia ja kirjan lukevia aikuisiakin suhtautumaan myös "inhottaviin" tai "pelottaviin" eläimiin neutraalimmin tai ystävällisemmin (lapsethan tosin yleensä pitävät melkein kaikista eläimistä). [T]ieto auttaa. Mitä enemmän tiedät toisesta, sitä enemmän häntä arvostat.

Kirjan lopussa on lisäksi professori Hypykin esimerkki ristiriidan ratkaisusta, tapaamisesta, jossa pohdittiin, saavatko voikukat kukkia koulun pihalla. Sekä ihmiset, eläimet että voikukka itse saivat lausua asiasta mielipiteensä, ja samalla kun muistutetaan, että myös muut lajit kuin ihminen pitää ottaa suunnittelussa huomioon, annetaan esimerkki yleisemmästäkin riitojen ratkaisumallista (ja ohje etsiä lisää vinkkejä yhteisymmärryksen rakentamiseen osoitteesta eratauko.fi).

Oksan hyllyltä -blogissa on innostunut bloggaus kirjasta, ja myös Kirjalassa ja Sinisissä helmissä on kirjoitettu tästä. Kirjan teksti on Reetta Niemelän ja upeat kuvat Sanna Pelliccionin käsialaa.

Helmet-haaste 2020: 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

Reetta Niemelä (teksti) ja Sanna Pelliccioni (kuvitus ja taitto): Älä vihaa minua. Kirjeitä ihmisille, 2020. Karisto. Ei sivunumeroita.

Isabel Thomas & Anke Weckmann: Marie Curie. Pieni opas suureen elämään, 2019

Tämä pienikokoinen lapsille suunnattu kuvakirja kertoo kaksinkertaisen nobelistin, puolalaisen Ranskaan muuttaneen Marie Curien (1867-1934) elämästä. Anke Weckmannin kuvat ovat siinä vähintään yhtä suuressa roolissa kuin tekstikin, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän. Vaikka tekstiä ei tunnu olevan kovin paljon, koska kuvilla on niin suuri merkitys, kirjassa on kuitenkin paljon tietoa ja siitä saa mielestäni hyvän käsityksen Marie Curien elämästä ja myös hänen tieteellisestä työstään.

Yhtenä kirjan tarkoituksena on varmaan herättää lapsissa kiinnostusta tieteentekoa kohtaan, ja minusta se onnistuu siinä hyvin. Marie ja Pierre Curien päätyöstä, radiumin tutkimuksesta, kerrotaan paljon, mutta tiedot siitä on lomitettu heidän elämäntarinansa joukkoon ja ymmärtämistä on helpotettu prosesseja kuvaavilla kaaviokuvilla. Marie Curien into ja rakkaus tutkimukseen hyppää esiin kirjan sivuilta. Kirjan lopussa on lapsille todennäköisesti outoja termejä selittävä sanasto, mikä on hyvä asia ja selitykset ovat yleensä ottaen selkeitä, mutta 'elektronin' selitys jäi minusta melko hämäräksi.

Kirjassa on välillä otteita Marie Curien muistikirjojen sivuista (tekstit niissä ovat ehkä todellisia lainauksia hänen muistikirjoistaan), välillä kirjeitä, välillä Marien pohdintaa ajatuskuplina yms. Vaikka yleensä pidän enemmän yhtenäisestä tekstistä enkä sellaisesta nykyään nuorten tietokirjoissa melko tavallisen tuntuisesta taittoratkaisusta, jossa tieto on jaettu laatikkoihin ympäri aukeamaa, tässä tarinan juoni eteni tarpeeksi yhtenäisenä ja eri elementit sopivat kirjan sivuilla hyvin yhteen, niin ettei kirja tuntunut levottomalta. Kirjan värit ovat vaaleita ja heleitä ajoittaista mustaa lukuun ottamatta.

Kirja herätti minussa halun saada lisätietoja Curiesta. Lapsuutensa Puolassa Maria Skłodowska (joka muutti etunimensä myöhemmin Marieksi) ja hänen isosiskonsa Bronia kirjautuivat Varsovassa tytöille tarkoitettuun salaiseen "kiertävään yliopistoon", koska heillä ei ollut muuten mahdollisuutta opiskella. Kuka tämän "yliopiston" järjesti? Kuinka kauan se toimi? Bronia muuten opiskeli lääkäriksi, ja hänestä tuli 1930-luvulla(?) syövän tutkimukseen ja hoitoon keskittyneen Varsovan Radium-instituutin johtaja. Ensimmäisen maailmansodan aikana Marie Curie sai idean kiertävistä röntgenautoista, joita saatiinkin Ranskaan 20 kappaletta. 150 naista koulutettiin röntgenteknikoiksi, ja Marie Curie työskenteli itsekin röntgenauton kuljettajana. Curie piti naisten puolta: (Ranskan?) Radium-instituutin johtajana hän palkkasi instituuttiin useita naispuolisia tieteentekijöitä, myös tyttärensä Irènen.

Marie Curie kuoli vuonna 1934 säteilyn aiheuttamaan sairauteen 66 vuoden ikäisenä. Vaikka kirjassa sanotaan hänen kuolleen varhain, mielestäni hän eli yllättävän vanhaksi ottaen huomioon, että hän oli koko työikänsä työskennellyt vaarallisen säteilyn kanssa, ainakin alkuaikoina varmaan ilman mitään varotoimia. Hänen saamansa säteilyn määrästä kertoo esimerkiksi se, että hänen muistikirjansa ovat vieläkin niin radioaktiivisia, että niitä säilytetään lyijyllä vuoratuissa laatikoissa!

Kirjan lopussa on aikajana Marie Curien elämästä. Curie oli Euroopan ensimmäinen nainen, joka valmistui fysiikan tohtoriksi, Sorbonnen yliopiston fysiikan professorina yliopiston ensimmäinen professoriksi nimitetty nainen, ensimmäinen Nobel-palkinnon saanut nainen (1903) ja nykyäänkin ainoa nainen, joka on saanut kaksi Nobel-palkintoa (luulin että hän on yleensä ainoa tällainen ihminen, kuka mies on saanut kaksi Nobelia?).

Tähän sympaattiseen tunnettuja historian henkilöitä lapsille esittelevään sarjaan kuuluvat myös ainakin Leonardo da Vincistä ja Charles Darwinista kertovat kirjat.

Lisäys 12.9.20: Lastenkirjahyllyssä on bloggaus kolmesta muusta sarjan kirjasta, joissa kerrotaan Frida Kahlosta, Stephen Hawkingista ja Maya Angelousta.

Isabel Thomas (teksti) ja Anke Weckmann (kuvat): Marie Curie. Pieni opas suureen elämään, 2019 (Little Guides to Great Lives - Marie Curie, 2018). Etana Editions. Kääntäjä: Emmi Maaranen. 64 sivua.

Barbara Kerley & Edwin Fotheringham: What To Do About Alice? How Alice Roosevelt broke the rules, charmed the world, and drove her father Teddy crazy! 2008

Tutustuessani vuoden 1906 rauhannobelistiin ja Yhdysvaltain presidenttiin Theodore Rooseveltiin löysin menneisyydestä kiinnostavan naishahmon, hänen tyttärensä Alicen. Alice Roosevelt Longworth oli Rooseveltin vanhin lapsi, jonka äiti, Rooseveltin ensimmäinen vaimo ja syvästi rakastama Alice Hathaway Lee kuoli munuaistautiin 22-vuotiaana vuonna 1884 vain kaksi päivää tyttärensä syntymän jälkeen. Elämänsä ensimmäiset vuodet Alice vietti Rooseveltin isosiskon Bamie Rooseveltin hoidossa ja myöhemmin isänsä, tämän toisen vaimon Edith Kermit Carowin ja viiden sisaruspuolensa kanssa.

Elämänsä traagisesta alusta huolimatta Alice Roosevelt oli (tämän kirjan perusteella) lapsuudestaan asti iloinen, ilkikurinen, energinen, epäsovinnainen, riehakas ja aikansa naiskäsityksiä ravisteleva tyttö ja nainen, joka ei kaivannut sääliä ja jota muut eivät yrityksistä huolimatta pystyneet hallitsemaan.

I can be president of the United States, or I can control Alice. I cannot possibly do both.
- Theodore Roosevelt

Tässä kuvakirjassa kerrotaan Alicen lapsuudesta ja nuoruudesta. Alice halusi elää täysillä ja "syödä koko maailman" (eat up the world), kuten hän itse sanoi: käydä paikoissa, tavata ihmisiä ja tehdä asioita. Hänestä tulee mieleen Peppi Pitkätossu: hän ei halunnut käydä tylsää tyttöjen sisäoppilaitosta, vaan hän halusi saada lemmikikseen apinan ja pitää housuja.

Hän joutui pitämään lapsena sääritukia monen vuoden ajan. Kun hän pääsi niistä, hänen isänsä kannusti häntä ajamaan polkupyörällä, ja Alice kuljeskeli Washingtonin kaduilla hallintorakennuksista mustalaisleireihin. Joidenkin seikkailujen jälkeen Roosevelt ajatteli, että villin Alicen pitää mennä sisäoppilaitokseen, mutta Alice oli koko kesän ajan niin onneton tästä, että isä muutti mielensä. Koulun asemesta Alice pääsi käyttämään vapaasti isänsä kirjastoa ja opetti itselleen tähtitiedettä, maantiedettä ja kreikan kielioppia ja luki Twainia, Dickensiä, Darwinia ja Raamatun kannesta kanteen. (En tiedä, kävikö hän koskaan varsinaista koulua.)

Alice kiinnostui isänsä työn myötä myös politiikasta. Kun hän oli 17-vuotias, Rooseveltista tuli Yhdysvaltain presidentti ja perhe muutti Valkoiseen taloon. Alice otti isänsä vieraat vastaan yhdessä vihreän lemmikkikäärmeensä(!) Emily Spinachin kanssa. Hän edusti erilaisissa tilaisuuksissa sekä vieraili Kuuban plantaaseilla ja Puerto Ricon kouluissa.

Roosevelt sanoi Alicelle, että "mukavat" ihmiset eivät halua nähdä nimiään lehdissä (hmm, olikohan hän samaa mieltä itsestään) ja kielsi häntä puhumasta lehdille. Lehdet kuitenkin rakastivat Alicea kuten kaikki muutkin (paitsi konservatiivit, jotka kauhistelivat hänen moraalittomuuttaan ja pitivät häntä järkyttävänä), ja lehdissä häntä kutsuttiin "Princess Aliceksi". Alice tarjosikin lehdille kirjoitettavaa: hän ajoi vauhdilla pikku avoautoaan, tanssi läpi yön ja nousi vasta puolen päivän aikaan, löi vetoa hevoskilpailuissa ja poltti tupakkaa. Eräs lehti jopa väitti, että hänen olisi nähty tanssivan katolla alusvaatteisillaan, minkä Alice itse kielsi.

Alice lähti amerikkalaisen lähetystön mukana neljän kuukauden pituiselle Aasian-matkalle laivalla Tyynenmeren yli ja piti hauskaa: hän tanssi Havaijilla hulaa, hyppäsi täysissä pukeissa laivan uima-altaaseen (!), katseli sumopainia Japanissa, tarkasti joukot Filippiineillä ja kiersi Kiinan keisarinnan puutarhoja. Matkalta tarttui mukaan myös sulhanen, kongressin jäsen Nicholas Longworth. Vaimona Alice kuunteli kongressin väittelyjä, ja hänestä tuli yksi isänsä luotetuimpia neuvonantajia ja innokkaimpia kannattajia. Hän ehti myös pelaamaan pokeria ja tanssimaan Vatikaanin tuomitsemaa turkey trot -tanssia. (Tanssi ei tässä opetusvideossa näytä järisyttävän paheelliselta, mutta Wikipedian mukaan tanssijoita saatettiin sakottaa häiritsevän käytöksen takia ja 15 naista erotettiin työstään, kun he tanssivat sitä lounastunnillaan.)

If you haven't got anything nice to say about anybody, come sit next to me. - Alice Roosevelt

Toisaalta Alice Roosevelt Longworth (1884-1980) oli hauska ja mielenkiintoinen tuttavuus, pitelemätön luonnonvoima, toisaalta tämän kirjan perusteella hänen käytöksensä tuntuu aika epäkypsältä ja kevyeltä - hän järkytti aikansa sovinnaisuuskäsityksiä, muttei käytöksellään tai toiminnallaan kuitenkaan parantanut naisten asemaa tai muutenkaan yrittänyt vaikuttaa tärkeisiin asioihin. Kirjasta ja sen kuvituksesta saa sellaisen käsityksen, että hän vain tanssahteli elämän läpi. Mutta on silti virkistävää, että hän teki sen, näytti, miten epäsovinnaisesti naiset voivat käyttäytyä ja antoi palttua monille rajoittaville säännöille.

Hän oli myös älykäs ja energinen, tiedonhaluisena ja aktiivisena poliitikon ja presidentin tyttärenä ja poliitikon vaimona hän tiesi politiikasta varmaan suunnilleen yhtä paljon kuin poliitikotkin, ei ollut syrjäänvetäytyvä tai turhan vaatimaton eikä antanut miehille automaattisesti etusijaa, ja hän oli ilmeisesti tärkeä taustavaikuttaja Washingtonissa. Yli 90-vuotiaaksi elänyttä Alice Roosevelt Longworthia nimitettiin "toiseksi Washingtonin monumentiksi". Tämä kirja loppuu Alicen aikuisuuden kynnykselle eli se antaa vain pienen kuvan hänen elämästään. Alice Roosevelt Longworth on kirjoittanut itse kirjoja, esimerkiksi muistelmateoksen Crowded Hours, hänestä on kirjoitettu elämäkertoja (esim. Stacy Corderyn Alice: Alice Roosevelt Longworth, from White House Princess to Washington Power Broker ja James Broughin Princess Alice), ja viime vuonna Stephanie Marie Thornton julkaisi hänen elämästään romaanin nimeltä American Princess. (Näistä kirjoista oli nyt vain tämä lastenkirja saatavilla.)

Olen keskittynyt pelkästään kirjan asiasisältöön, mutta tämä hyvin isokokoinen kirja on viehättävä kuvakirjana. Kuvat ovat värikkäitä ja sivun tai aukeaman kokoisia (sivulla saattaa olla myös pienempiä kuvia, mutta kaikki liittyvät temaattisesti yhteen), tekstiä ei ole sivuilla kovin paljon ja se on sijoitettu sivuille kuvien ääriviivojen mukaan. Sanan ja kuvan yhteistyö toimii hyvin: vaikka kuvat myötäilevätkin tekstin ajatusta, niissä riittää myös itsessään tutkimista ja löytämistä ja joskus ne tuovat kirjaan aivan oman ajatuksensa, ja ne ovat hauskoja. Lähes joka sivulla on vaaleansinistä väriä, mikä johtuu ilmeisesti siitä, että Alicen mukaan nimettiin väri, Alice Blue, joka vastasi hänen silmiensä siniharmaata väriä.

Edit 27.8.20.

Barbara Kerley: What To Do About Alice? How Alice Roosevelt broke the rules, charmed the world, and drove her father Teddy crazy! 2008. Scholastic Press. Kuvitus: Edwin Fotheringham. Ei sivunumeroita (44 sivua).