Sarah L. Delany and A. Elizabeth Delany with Amy Hill Hearth: Having Our Say. The Delany Sisters' First 100 Years, 1994

Bessie vasemmalla, Sadie oikealla.

Tämä on oikein hauska, virkistävä ja kiinnostava kirja, jossa kaksi kirjan julkaisemisen aikaan yli satavuotiasta afroamerikkalaista yhdessä asuvaa siskosta kertoo elämästään. Sadien (103 v.) ja Bessien (101 v.) kertomukset on kirjannut ylös valkoinen toimittaja Amy Hill Hearth, joka on myös kirjoittanut lyhyet taustoittavat esipuheet kirjan lukuihin; muuten Sadie ja Bessie pääsevät kirjassa itse ääneen, joskus erikseen ja joskus yhdessä. Kirjan kieli on puheenomaista ja ilmeikästä, ja lukija tuntee olevansa paikalla kuuntelemassa tarinointia.

Yleensä varsinkin vanhempaa aikaa kuvaavat afroamerikkalaisista kertovat tarinat ovat kertomuksia sorrosta, väkivallasta ja järkyttävästä epäoikeudenmukaisuudesta, joten oli vaihteeksi oikein mukavaa lukea 1800-luvulta alkavat elämäntarinat, joissa näillä asioilla ei ole suurta merkitystä. Yhteiskunnan läpitunkeva rasistisuus tulee kirjassa toki selvästi esiin - esimerkiksi kun rotusorron laillistavat Jim Crow -lait tulivat etelävaltioissa voimaan ja mustat eivät yhtäkkiä enää voineetkaan mennä paikkoihin, joissa he olivat ennen vapaasti käyneet, lukija kokee itsekin miten älyttömiä ja epäreiluja nämä lait olivat.

I don't remember my mother ever calling my father by his first name, Henry. He was always "Mr. Delany" or "Your Pa." Now, I do recall that my father would call my mother "Miss Nan" in private moments, but he usually called her Mrs. Delany in front of everyone, including us children. Now, you might think this seems a bit formal. But the reason they did this is that colored people were always called by their first names in that era. It was a way of treating them with less dignity. What Mama and Papa were doing was blocking that. Most people never learned their first names. (9)

Delanyn suku on Amy Hill Hearthin mukaan yksi tunnetuista ja arvostetuista afroamerikkalaisista suvuista. Delanyn siskokset olivat viettäneet lapsuutensa kymmenlapsisessa perheessä Pohjois-Carolinassa St. Augustinen mustan collegen kampuksella, jossa heidän isänsä oli hallinnollisena johtajana (administrator) ja äitinsä taloudenhoitajana (matron). Isästä, Henry Beard Delanysta, tuli ensimmäinen afroamerikkalainen episkopaalinen piispa, ja kaikki Delanyiden kymmenen lasta, niin tytöt kuin pojatkin, suorittivat collegetutkinnon. Sadie oli ensimmäinen lukiotason taloustiedon (home economics) musta opettaja New Yorkissa, ja Bessie toinen musta nainen, joka oli saanut oikeuden harjoittaa hammaslääkärin tointa New Yorkissa.

Siskosten äiti, Nanny Logan Delany, oli vapaana syntynyt musta nainen, ja myös hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat olleet vapaita. Isän perhe oli ollut orjuuden aikaan "kotiorjana", ja perheenjäseniä oli kohdeltu melko hyvin; isä oli ollut seitsemänvuotias kun kaikki orjat oli sisällissodan jälkeen vapautettu. Isän äiti oli ollut osaksi intiaani, ja äidin isä ja isoisä olivat olleet valkoisia. Vaikka äidin isä ja äiti eivät olleet voineet mennä virallisesti naimisiin rasististen lakien takia, heidän liittonsa oli ollut puhdas rakkausavioliitto, he elivät kuin aviopari 50 vuotta, liitto oli ilmeisesti melko tasa-arvoinen, ja hurjan näköinen isoisä piti huolen siitä, ettei kukaan loukannut hänen rakastettuaan.

Sisaruksissa oli siis hyvin monenlaisten eri "rotujen" geenejä (tiedän, että "rotu" ei ole tieteellisesti merkityksellinen termi, mutta tässä kirjassa sillä on merkitystä), mutta he identifioituivat täysin mustiksi (Bessie itse piti eniten termeistä "colored" tai "Negro") ja olivat ylpeitä rodustaan. Kun tytöt saivat lapsina valkoiset posliininuket lähetystyöntekijöiltä, Bessie maalasi nuken kasvot oman ihonsa väriseksi.

This is what we were told by our Mama: A fellow named John Logan, who was white, was an army officer called away to fight during the War of 1812. While he was gone, his wife took up with a Negro slave on their plantation. She was already the mother of seven daughters by her husband, and her romance with the slave produced two more daughters. When the husband returned, he forgave his wife - forgave her! - and adopted the two mulatto girls as his own. They even took his last name, Logan. No one remembers what happened to the slave, except he must've left town in a big hurry. This slave and this white woman were our great-great-grandparents.
          The two little mulatto girls, Patricia and Eliza, were just part of the family. (41-42)

 

Oli kiinnostavaa lukea sisarusten sukujuurista, koska orjuuden aika Yhdysvalloissa oli todella kammottavaa aikaa, johon liittyi hirvittäviä ihmisoikeusrikkomuksia. Silloinkin oli kuitenkin joitakin tällaisia tapauksia, jolloin mustat ihmiset pystyivät elämään myös etelässä melko normaalia elämää, ja oli olemassa pariskuntia, joissa toinen osapuoli oli musta ja toinen valkoinen, ja jotka rakastivat toisiaan aidosti. Mieleeni tuli, olisiko Delanyiden suvun jäsenten hyvä koulutus ja tasapainoisuus ollut yhteydessä siihen, että heillä ei ollut ollut kannettavanaan samanlaista ylisukupolvista traumaa (josta nykyään puhutaan usein) kuin monilla muilla afroamerikkalaisilla; orjuus sellaisena kuin mitä se yleensä oli on yksi vaikeimmista traumoista, joita voi kuvitella.

We saw in our own family that people treated the lighter-skinned children better. But it was not something that was even discussed in our household. We were different shades, and it didn't make a bit of difference among us. It didn't matter if you were white, black, grizzly, or gray, you were you. ...
          You see, I think I'm just as good as anyone. That's the way I was brought up. I'll tell you a secret: I think I'm better! Ha! I remember being aware that colored people were supposed to feel inferior. I knew I was a smart little thing, a personality, an individual - a human being! I couldn't understand how people could look at me and not see that, because it sure was obvious to me. (Bessie, 106-107)
          Personally, I never had any desire to be white. I am absolutely comfortable with who I am. (Sadie, 172)
          All I ever wanted in my life was to be treated as an individual. I have succeeded, to some extent. At least I'm sure that in the Lord's eyes, I am an individual. I am not a "colored" person, or a "Negro" person, in God's eyes. I am just me! The Lord won't hold it against me that I'm colored because He made me that way! He thinks I am beautiful! And so do I, even with all my wrinkles! I am beautiful! (Sadie, 186)

Siskosten esivanhempien tarina on kuitenkin vain pieni osa kirjasta, ja lukija saa kulkea Sadien ja Bessien tarinan myötä läpi 1900-luvun. Siskokset muuttivat yli 20-vuotiaina New Yorkiin Harlemiin, jossa Bessie toimi hammaslääkärinä ja Sadie opettajana. He asuivat koko loppuikänsä New Yorkissa tai sen lähistöllä, ja vaikkei kumpikaan mennyt koskaan naimisiin, heillä oli koko elämänsä ajan läheiset suhteet vanhempiinsa, sisaruksiinsa ja sisarusten lapsiin, mikä ilmenee esimerkiksi seuraavasta tarinasta: kun eräs Bessien sosiologiaa opiskeleva ystävä oli harmistunut siitä, että hänen valkoinen opettajansa oli väittänyt mustien olevan valkoisia tyhmempiä, Bessie ehdotti, että tämä lainaisi tunnille kahta hänen veljensä pientä lasta, jotka saivat sitten älykkyystestistä paljon paremman tuloksen kuin valkoiset lapset.

You see, when you are colored, everyone is always looking for your faults. I you are going to make it, you have to be entirely honest, clean, brilliant, and so on. Because if you slip up once, the white folks say to each other, "See, what'd I tell you." So you don't have to be as good as white people, you have to be better or the best. When Negroes are average, they fail, unless they are very, very lucky. Now, if you're average and white, honey, you can go far. Just look at Dan Quayle. If that boy was colored he'd be washing dishes somewhere.
          There are plenty of white folks who say, "Why haven't Negroes gotten further than they have?" They say about Negroes, "What's wrong with them?" To those white people, I have this to say: Are you kidding? (Bessie, 161-162)

Kirjasta ja sen teemoista (lasten ja varsinkin tyttöjen kasvatustavat yli sata vuotta sitten, opiskelu, lama-aika, uskonnon merkitys, työ, rasismi ja miten siitä voi selvitä katkeroitumatta ja menettämättä itsekunnioitustaan...) voisi kirjoittaa vaikka kuinka, ja kirjassa on paljon kiinnostavia tarinoita, mutta yritän pitää bloggaukseni suhteellisen lyhyenä. Kirjan kerrontatapa on hauskaa ja värikästä, ja sekä Sadie että Bessie nousevat kirjan sivuilta elävinä esiin. He ovat mainioita persoonia: sisukkaita, hilpeitä, itsenäisiä, itsepäisiä, energisiä, huumorintajuisia. Kannattaa lukea, jos tämän kirjan löytää jostain.

I'll tell you something else, honey. We were good citizens, good Americans! We loved our country, even though it didn't love us back. (87)

Tähän kirjaan on mukava päättää osallistumiseni LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja.

Lisäys 27.6.21.

Sarah L. Delany and A. Elizabeth Delany with Amy Hill Hearth: Having Our Say. The Delany Sisters' First 100 Years, 1994. Dell Publishing. Kirjassa kuvaliite. 299 sivua.

Bessie Head: Maru, 1988 (1971)

Tämän eteläafrikkalaisen Bessie Headin kirjan pääteema on rasismi. Ja ei, kyse ei ole valkoisten apartheidista, vaan mustan tsuanaheimon rasismista mustan masarwaheimon jäseniä (eli bushmanneja) kohtaan, joita he pitävät orjinaan, halveksivat ja alistavat, eivätkä usko näiden pystyvän mihinkään muuhun kuin yksinkertaiseen palkattomaan fyysiseen työhön. Masarwa on haukkumanimi joka tarkoittaa, epäsuorasti, alhaista, saastaista kansaa (16). Wikipedia: Vaikka Maru tekijänsä sanoin käsittelee rasismia, teoksessa ei ole raivoa, vihaa, syytöksiä eikä valitusta. Rasismi on kuvattu yksinkertaisesti naurettavana typeryytenä, yhtenä inhimillisen ahdasmielisyyden muotona. Tarkoituksellisesti Head ei kirjoita valkoisten mustiin kohdistamasta rotusorrosta. Hän kirjoittaa siitä, miten mustat tšuaanat sortavat bušmanneja, masarwoja. Näin Head osoittaa, että mikään ihmisryhmä ei ole rasismista vapaa, sortoa on kaikkialla.

Kirjan alussa papin vaimo ja koulun rehtori, valkoinen Margaret Cadmore adoptoi masarwaheimon vauvan, jonka äiti on kuollut kylän laitamille. Hän haluaa todistaa suosikkiteoriansa "ympäristö kaikki, perinnöllisyys ei mitään", ja kasvatusäitinsä nimen saanut lapsi menestyy kiusaamisesta huolimatta koulussa luokkansa parhaimpien joukossa, valmistuu opettajaksi ja menee ensimmäiseen työpaikkaansa opettajaksi afrikkalaiskylään, jossa lähes kaikki masarwat ovat orjia. Hän ei salaa sitä, että on masarwa, vaikka saattaisi ulkonäkönsä puolesta käydä värillisestä ja päästä helpommalla. Tämä järkyttää melkein kaikkia tsuanoita ja herättää heissä vihamielisyyttä. Margaret on kuitenkin heti tultuaan saanut ystäväkseen päällikön tyttären, ennakkoluulottoman ja rohkean Dikedelin, joka myös on koulussa opettajana ja puolustaa häntä, joten muut eivät pysty savustamaan häntä pois, ja vähitellen kyläläiset tottuvat koulun masarwaopettajaan. Kylän kaksi mahtimiestä, tuleva päällikkö ja Dikedelin veli Maru sekä Marun ystävä, naistenmies Moleka rakastuvat Margaretiin, ja heistä tulee toistensa kilpailijoita.

Kautta aikojen Moleka oli ollut ainut ihminen, joka oli Marun kanssa tasavertainen. He rakastivat toisiaan, mutta samalla he olivat kilpailijoita koska olivat molemmat kuninkaita. Kuningas joka näki kaiken pelkäsi kuningasta jonka ovi pysyi yhä suljettuna. Oli vaikea tietää, mitä kätkeytyi Molekan valtakunnan suljetun oven taakse. Marulla ei ollut siihen avainta, mutta hän tiesi sen olemassaolon, sillä jos hän kosketti Molekan sydäntä sanalla tai eleellä, pilvi väistyi ja hän näki häikäisevää valoa säteilevän sateenkaaren. (40)

Eräs mielenkiintoinen asia kirjassa on se, että sen jälkeen kun Margaretin kasvatusäiti (jota ei esitetä mitenkään yksiselitteisen hyvänä ihmisenä) muuttaa kirjan alussa Englantiin, valkoisilla ei ole siinä mitään roolia eikä merkitystä, heitä ei ole olemassa. Afrikkalainen kylä tai pikkukaupunki toimii omien tapojensa, ennakkoluulojensa ja perinteidensä mukaan, jotka elävät vahvoina nykyaikaiselta tuntuvasta koulusta ja autoista huolimatta. Ennakkoluulojen voima näkyy esimerkiksi siinä, että Margaretiin rakastuttuaan Moleka aiheuttaa tarkoituksellisesti voimakasta paheksuntaa syömällä masarwojen kanssa (rotusorron aikaan Yhdysvaltain etelävaltioissa valkoiset ja mustat eivät syöneet yhdessä, kuten Syvän maan juuret -kirjan kirjoittaja Eeva Klingberg kertoi kirjamessuhaastattelussa).

Kirjassa on myös sellaista myyttisyyttä tai maagisuutta, jota ei länsimaisista kirjoista yleensä tapaa: Marulla on kosketus jumaliin, hän pystyy saamaan Margaretin näkemään haluamiaan unia, ja Marulla ja Molekalla on molemmilla valtakunta sisällään. Myöskään Maru ja Moleka eivät ole helposti tulkittavia tai yksiselitteisiä ihmisiä, vaan molemmissa on epämiellyttäviä piirteitä. Ihmisten sisäisen elämän rikkaus ja voima on tullut kirjan henkilöille eräänlaisena lahjana - niin Marulle, Molekalle kuin Margaretillekin, joka on valtavan lahjakas taiteilija ilman harjoitusta. Myös Margaret on sisäisesti hyvin voimakas, vaikka ulkonaisesti hän on hillitty ja vaitonainen.

Vain Maru tiesi vastaukset. Hän pysähtyi hetkeksi ja tähyili matalaa taivaanrantaa, missä myrsky kyti. Piikkipensaat muuttuivat mustiksi päivän pimetessä, ja äkillinen tuulenhenki kohautti kärventynyttä, valkoista ruohoa. Hänen välittömässä ympäristössään oli kovin vähän sellaista, mikä olisi hiertänyt hänen sydäntään. Täällä hän saattoi olla vapaasti yhteydessä itseensä kätkeytyvän taikuuden ja kauneuden kanssa. Koskaan ei hänen elämässään ollut ollut aikaa, ettei hän olisi ajatellut ajatusta ja tuntenut kuinka se oitis sinkoaa syvälle maan keskipisteeseen, singotakseen sieltä takaisin hänen sydämeensä - vastaus mukanaan. Ennen ihmiset olivat aina rikkoneet liikkumattomuuden, jonka avulla hän piti itsensä koossa kuullakseen vastauksen. (11)

Maru ja Moleka puhuvat Margaretin kanssa hyvin vähän kirjan aikana, mutta näiden kolmen välille muodostuu sähköinen jännite, joka väreilee heidän välillään ja muuttaa kaikkien elämän ja myös Dikedelin elämän, vaikka hän onkin jonkin verran tapahtumien ulkopuolella. Rasismista ei kirjassa loppujen lopuksi puhuta kovin paljon, vaikka se onkin koko ajan taustalla (alun Wikipedia-sitaatti kuvaa kirjaa oikein hyvin).

Kirjan kerrontatapa oli niin erilainen kuin niissä kirjoissa, joita tavallisesti luen, että en varmasti tavoittanut sen kaikkia merkityksiä enkä ymmärtänyt sitä kokonaan. Se oli silti hyvin ja kauniisti, jollain tavalla myyttisesti kirjoitettu, ja kirja kannatti lukea.

Bessie Head syntyi valkoisen naisen ja mustan miehen tyttärenä Etelä-Afrikassa vuonna 1937, kasvoi kasvattivanhempien luona ja lastenkodissa ja muutti 26-vuotiaana Botswanaan poliittisena pakolaisena. Wikipediassa kirjoitetaan näin: Bessie Head on itse sanonut tunnetuimmasta teoksestaan Maru: "Koko eteläafrikkalaisen kokemukseni pohjalta halusin kiihkeästi kirjoittaa kestävän romaanin rotuennakkoluulojen mielettömyyksistä. Halusin kuitenkin kirjan olevan niin kauniin, taianomaisen ja vastustamattoman, että minä kirjailijana haluaisin lukea sen yhä uudelleen."

Kääntöpiiri-pienkustantamo oli viiden kehitysmaissa asuneen ja työskennelleen naisen yhteinen pienkustantamo, joka julkaisi naisten kirjoja, sekä fiktiivisiä että tietokirjoja, luullakseni vuosina 1988-2002 (loppuaikoina Liken omistuksessa). Lista kustantamon kirjoista löytyy Finnasta.

Sain tästä kirjasta ensimmäisen afrikkalaisen kirjailijan kirjan LauraKatarooman ei-valkoisten ei-miesten kirjojen lukuhaasteeseen. Bessie Headin elämäntarinasta tuli mieleeni Trevor Noah, jonka kirjassa Laiton lapsi kerrotaan siitä, miten ongelmallista Etelä-Afrikassa oli paljon myöhemmin elää mustan naisen ja valkoisen miehen lapsena, bloggauksia mm. täällä: Omppu, Kirjojen kuisketta, Kirsin Book Club...

Bessie Head: Maru, 1988 (Maru, 1971). Kääntöpiiri Oy. Englanninkielisestä alkuteoksesta kääntänyt Kristiina Drews. Kannen piirros: Hakapandi Ndahangwapo. 143 sivua.

Lorraine Hansberry: A Raisin in the Sun, 1994 (1959) - musta näytelmäkirjailija!

Vaikka Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteen myötä on löytynyt kiinnostavia uusia kirjailijatuttavuuksia ja vaikka kirjallisuuden kaanon on viime vuosikymmeninä onneksi vähitellen laajentunut käsittämään yhä enemmän muitakin kuin valkoisia miehiä, vielä ei ollut tätä ennen tullut vastaan yhtään ei-valkoista näytelmäkirjailijaa, joten oli hienoa, että tämä näytelmä löytyi kirjaston hyllystä. Vaikka kirjan kannessa näytelmää kehutaan "yhdeksi suurista amerikkalaisista näytelmistä", ainakaan minä en ollut koskaan kuullutkaan siitä enkä myöskään sen kirjoittajasta Lorraine Hansberrystä, jonka kuva on kirjan kannessa. Kun A Raisin in the Sun esitettiin vuonna 1959, Hansberry oli vasta 29-vuotias. Hän kuoli traagisesti syöpään vain 34-vuotiaana vuonna 1965.

Tämä näytelmä on kirjailijaesittelyn mukaan julkaistu ja sitä on esitetty ympäri maailmaa yli kolmellakymmenellä kielellä, sitä on esitetty Yhdysvalloissa tuhansia kertoja, ja siitä on tehty musikaali, elokuva ja televisioesitys. Miten en ole koskaan kuullut tästä, vaikka tunnen ainakin nimeltä muut näytelmät, joista kirjan kannessa puhutaan?

Näytelmän nimi tulee Harlemin renessanssi -liikkeen yhden edustajan, runoilijan ja kansalaisaktivistin Langston Hughesin runosta, joka on näytelmän mottona.

What happens to a dream deferred?
Does it dry up
Like a raisin in the sun?
Or fester like a sore -
And then run?
Does it stink like rotten meat
Or crust and sugar over -
Like a syrupy sweet?

Maybe it just sags
Like a heavy load.

Or does it explode?

Näytelmässä onkin kyse unelmista. Se kertoo Chicagon Southsidessa pienessä ja ahtaassa kerrostaloasunnossa asuvasta afroamerikkalaisesta Youngerin perheestä, johon kuuluu perheen matriarkka, sitä koossapitävä ja yleensä lempeällä otteella hallitseva äiti Lena, hänen tyttärensä Beneatha eli Benny (joka tuntui minusta Hansberryn alter egolta), Lenan poika Walter Lee ja tämän vaimo Ruth, ja näiden kymmenvuotias poika Travis. Näytelmässä ovat mukana myös Beneathan poikaystävät, varakkaan mustan perheen poika George Murchison ja nigerialainen yliopisto-opiskelija Joseph Asagai sekä pari muuta henkilöä. Ruth työskentelee kotiapulaisena, Walter autonkuljettajana ja Beneatha opiskelee lääkäriksi.

Kirjan alussa perhe odottaa äidille seuraavana päivänä tulevaa kymmenen tuhannen dollarin shekkiä, joka on isän kuoleman jälkeen tuleva (henki?)vakuutusmaksu. Kaikilla perheenjäsenillä olisi käyttöä rahalle: Lena haluaisi muuttaa omaan taloon, jossa hän saisi hoitaa puutarhaa ja jossa Travis voisi leikkiä pihalla eikä kadulla rottien seurassa, Benny haluaisi opiskella ilman rahahuolia, Ruth päästä muuttamaan nykyisestä torakoiden kiusaamasta pikku huoneistosta omaan taloon ja turhautunut Walter toteuttaa kaveriensa liiketoimintasuunnitelmia, joiden avulla pitäisi rikastua nopeasti. Äiti on kuitenkin se, joka päättää rahojen käytöstä.

Youngerien perheyhteys on vahva, ja riidoista ja joskus katkeristakin väittelyistä huolimatta perheenjäsenet rakastavat toisiaan. Köyhä arki ja työnteko pienellä palkalla ilman toivoa muutoksesta parempaan kuitenkin kuluttaa tätä rakkautta. Äiti Lena on tyytyväinen siitä, että perheen ei tarvitse kestää rotuerottelua (joka tuolloin oli etelävaltioissa vielä voimassa), kuten etelässä, mutta nuoremmalle sukupolvelle tämä ei riitä, vaan he tahtovat jotain enemmän.

Kun perhe miettii muuttamista valkoisten asuinalueelle (koska siellä talot ovat paljon halvempia kuin mustien omakotialueilla), vaikka tässä on vaarana se, että valkoiset pommittaisivat taloa, Ruth sanoo: Well - well - 'course I ain't one never been 'fraid of no crackers, mind you - but - well, wasn't there no other houses nowhere? (93) Tätä lukiessa ajattelin, että en minä ole mikään cracker eli "korppu" tai "keksi", ja on loukkaavaa, vähättelevää ja yleistävää nimittää kaikkia valkoisia tuolla tavalla. Entäpä jos tällaisia tai vielä pahempia nimityksiä omasta ryhmästä kuulisi säännöllisesti? Ei olisi kivaa, ei.

Kaikki henkilöhahmot ovat tässä näytelmässä elävän ja todellisen tuntuisia. Bennyn poikaystävätkin tuntuvat aidoilta, mutta he edustavat näytelmässä myös oman ryhmänsä (musta afrikkalainen ja rikas pinnallinen musta mies) ihmisiä. Kaikki perheen jäsenet ovat mielenkiintoisia, moniulotteisia henkilöitä, ja tapahtumat näki vuorotellen eri henkilöiden kannalta. Itselleni kiinnostavimmaksi nousi tytär Beneatha, joka on älykäs, kapinallinen (hän sanoo äidilleen, ettei usko Jumalaan, mistä tämä suuttuu kovasti), vihainen ja turhautunut. Hän hakee positiivista identiteettiä eri harrastuksista ja Afrikan kulttuureista, erityisesti Nigeriasta. Ehkä näytelmän keskushenkilö on kuitenkin Walter, jonka unelmat ja niiden toteutuminen tai toteutumattomuus on näytelmän keskiössä.

Ensin minusta tuntui, että kiinnostavuudestaan ja taitavuudestaan huolimatta näytelmällä ei ole minulle henkilökohtaista merkittävyyttä, koska se kertoo mustasta amerikkalaisesta perheestä 1950-luvulla; se, että näytelmän ihmiset ovat afroamerikkalaisia, on siinä olennaista. Sitten aloin kuitenkin nähdä siinä yhtymäkohtia omaan ja ylipäätään kaikkien ihmisten elämään: perhesuhteet ja perheen merkitys, identiteetin etsintä, turhautuminen, sukupolvien erot, miesten ja naisten roolit, ympäröivän yhteiskunnan kielteiset asenteet, rahan puutteen merkitys elämälle, ylpeys, itsekunnioitus, valintojen teko, pettymykset, toiveet ja unelmat ovat asioita, jotka saattavat koskettaa kaikkia ihmisiä. Ei siis ole ihme, että näytelmä on saanut lukijoita ja katsojia ympäri maailmaa.

MAMA There is always something left to love. And if you ain't learned that, you ain't learned nothing. ... Child, when do you think is the time to love somebody the most? When they done good and made things easy for everybody? Well then, you ain't through learning - because that ain't the time at all. It's when he's at his lowest and can't believe in hisself 'cause the world done whipped him so! When you starts measuring somebody, measure him right, child, measure him right. Make sure you done taken into account what hills and valleys he come through before he got to wherever he is.

Näytelmä on hyvin kirjoitettu ja koskettava, ja kuten lainauksista voi huomata, se on kirjoitettu puhekielellä. Tässä painoksessa on näytelmätuottaja Robert Nemiroffin esipuhe. Nemiroff oli naimisissa Hansberryn kanssa, mutta Hansberry erosi hänestä kolme vuotta ennen varhaista kuolemaansa ja eli sitten lesbona Greenwich Villagessa (Wikipedia). Muita Hansberryn teoksia ovat To Be Young, Gifted and Black (samannimiset näytelmä ja elämäkerrallinen teos); The Sign in Sidney Brustein's Window; The Drinking Gourd; Les Blancs; What Use Are Flowers? ja The Movement (valokuvahistoria kansalaisoikeusliikkeestä).

Youtubesta löytyy American Playhousen 1980-luvulla tehty näytelmän esitys kokonaisuudessaan täältä. Siinä Walteria esittää Danny Glover. Näytelmän ensiesityksessä häntä esitti Sidney Poitier, samoin vuoden 1961 elokuvassa. Tästä aiemmasta elokuvasta löysin lyhyellä etsimisellä vain tämän lyhyen videon, joka keskittyy Sidney Poitieriin ja hänen rooliinsa näytelmässä. Vanhempi elokuva näyttäisi minulla vastaavan syystä tai toisesta uutta enemmän sitä mielikuvaa, jonka sain lukiessa (paitsi että eräässä kuvassa perhe on omakotitalon pihalla, vaikka näytelmä sijoittuu kokonaisuudessaan kerrostaloasuntoon).

Tämä näytelmä sopii mukavasti kahteen haasteeseen, Shakespearen sisaruksiin ja ei-valkoisiin ei-miehiin. Tämä on myös kahdeskymmenes näytelmähaasteeseen lukemani näytelmä, ei hassumpaa.

Edit 25.9.20.

Lorraine Hansberry: A Raisin in the Sun, with an introduction by Robert Nemiroff, 1994 (näytelmän ensiesitys vuonna 1959). Vintage Books. Nemiroffin esipuhe 12 sivua, näytelmä 129 sivua.

Carol Hymowitz and Michaele Weissman: A History of Women in America, 1978

Tilasin tämän kirjan itselleni käytettynä nimen ja takakansitekstin perusteella, ja vähältä piti, ettei se jäänyt lukematta. Vaikka nautinkin kauniista kirjoista, olen aika immuuni sille, että kirjat näyttävät tylsiltä - pakko, koska tarpeeksi vanhoissa kirjoissa ei edes ole kansikuvaa (ja vanhat kirjat ovat monesti omalla tavallaan hienoja) - mutta tämä ei näyttänyt ainoastaan tylsältä, vaan kansi oli taitoksilla ja kulunut ja kirja tuntui sen takia rähjäiseltä, kannen kuvat olivat pieniä eikä kaikista saanut edes selvää, mitä ne esittävät, kirjan fontti tuntui surkean pieneltä, kirjan sivut olivat ruskehtavat ja kannessa mainostettu "runsas kuvitus" osoittautui pienikokoisiksi mustavalkoisiksi kuviksi kirjan keskellä olevassa kuvaliitteessä. Aioin laittaa tämän hyllyyn lukematta (mitä en yleensä koskaan tee), mutta ei ole kirjaa kansiin (tai fonttikokoon tai sivujen väriin) katsominen. Onneksi päätin lukea ensin muutaman sivun, jolloin huomasin, että tämä onkin aivan mahtava kirja, eikä pieni fonttikaan enää häirinnyt.

Kirja kertoo amerikkalaisten naisten tarinan ensimmäisten uudisasukkaiden saapumisesta 1970-luvun loppuun. Se avaa uusia ja kiinnostavia näkökulmia historiaan ja kertoo lisää sellaisista naisista, joiden nimet olivat minulle tuttuja mutta joiden elämästä en tiennyt paljonkaan (kuten Elizabeth Cady Stantonista ja Susan B. Anthonysta) ja tietysti suureksi osaksi myös sellaisista, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Ajattelin, että kirjaa voisi käyttää myöhemmin taustalukemisena silloin, kun lukee jotain kirjassa kuvattuun aikakauteen sijoittuvaa (amerikkalaista, mutta ehkä muunkinmaalaista) kirjaa.

Kirjassa on hienoa se, että se ei ole pelkästään varakkaiden valkoisten heteroseksuaalisten naisten historiaa, vaan työläisnaiset ja afroamerikkalaiset naiset ovat siinä myös tärkeässä osassa. Monen muun naisen lisäksi esimerkiksi orjia vapauteen auttaneen Harriet Tubmanin uskomattomasta elämästä sekä työläisten oikeuksien puolustajasta Mother Jonesista kerrotaan varsin paljon. Kirjasta saa rautaisannoksen tietoa uudisraivaajien elämästä, orjuudesta, työläisten asemasta, köyhien maahanmuuttajien elämästä ja ammattiyhdistysliikkeestä, 1800-luvun naisliikkeestä, suffrageteista ja 1900-luvun feminismin toisesta aallosta - kaikki naisnäkökulmasta. Lesboista ei puhuta kovin paljon, mutta 1900-luvulle tultaessa heistäkin kirjoitetaan jonkin verran, ja myös juutalaisten naisten tilanne huomioidaan. Kuten kirjoittajat itse sanovat esipuheessa, suurin puutos kirjassa on se, ettei siinä kerrota alkuperäisten amerikkalaisten naisten historiasta, mutta muuten kirjassa huomioidaan elämäntilanteeltaan ja taustaltaan hyvin erilaiset naiset. Musliminaisista kirjassa ei tosin puhuta, eikä Aasiasta tai Etelä-Amerikasta tulleista siirtolaisista.

Kirja oli mielestäni kiinnostava kuin romaani: siinä oli vaikuttavia naisia, jännittäviä tapahtumia, kiinnostavia ihmiskohtaloita, aikalaisten omia kirjoituksia, draamaa, ristiriitoja ja niiden ratkaisuja. Arvostan sitä valtavaa työmäärää, mikä kirjan taustalla varmasti on: Hymowitz ja Weissman eivät ole ainoastaan tutustuneet aikalaislähteisiin, elämäkertoihin ja historiankirjoihin, vaan muokanneet kaiken tämän tiedon kiinnostavaksi, tasapainoiseksi ja kriittiseksi, muttei saarnaavaksi tekstiksi.

Vertasin tätä mielessäni Kaari Utrion naishistoriikkiin Suomen naisen tie, joka oli minusta kattava ja asiantunteva, mutta varsin raskas luettava, ja johon kaipasin myös positiivista näkökulmaa sorron kuvausten lisäksi. Tämä kirja oli tavallaan juonellinen, toisin kuin Utrion teos, mikä teki siitä helppolukuisemman, samoin se, että kirjassa oli paljon eri naisten omien tekstien lainauksia. Vaikka myös sorto tuli kirjassa esiin, siinä keskityttiin tietoisesti myös naisten selviytymiskeinoihin ja vahvuuteen: The historical limitations placed on women have more often than not been the starting point rather than the final statement about women's lives. Women living under all manner of conditions and in all times have created meaning, purpose, beauty and dignity in their lives despite the limitations placed upon them by the larger society. (xii)

Tässä muutama yllättävä tieto kirjasta:

- Puritaanit (uudisasukkaat) eivät olleet aivan niin tuomitsevia seksuaalisuuden suhteen kuin voisi päätellä siitä, että heidän nimestään on muodostunut yleistermi seksuaaliselle ahdasmielisyydelle. Courtship customs among the Puritans were particularly interesting. Bundling was one of the most famous. Young couples who were serious in their courting spent the night in bed bundled in heavy bedclothes - with a "bundling board" between them. Apparently intercourse was not supposed to occur. What did take place, however, was considered a matter among the young woman and man and their consciences. (10)

- 1800-luvun alkupuolella tyttöjen ja poikien vapaus liikkua oli melko samanlaista: tytöt seikkailivat ulkona ja urheilivat siinä missä pojatkin. Vuosisadan loppua kohti taannuttiin, ja tyttöjen ja poikien kasvatustavat eriytyivät toisistaan koko ajan enemmän.

- Naiset saivat Wyomingissa äänioikeuden jo vuonna 1869, ensimmäisinä maailmassa! Tämä oli kirjan mukaan paljolti Esther Morrisin työn tulosta. Wikipedian mukaan Morrisin rooli tässä asiassa ei ole varma, mutta Esther Morris oli joka tapauksessa Yhdysvaltain ensimmäinen naistuomari. Naiset saivat äänioikeuden 1890-luvulla myös muutamassa muussa paikassa lännessä, Coloradossa (1893), Utahissa (vuonna 1896 hyvin ei-feministisistä syistä, äänioikeus johtui siitä että mormonimiehet halusivat edelleen pitää useita vaimoja - historia on kummallista) ja Idahossa (1896).

Koska kirjassa on jonkin verran myös afroamerikkalaisten naisten tekstejä (vaikkei tosin kovin paljon), tämäkin kirja sopii ehkä LauraKatarooman haasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ei-miesten kirjoja. Tulkitsen haasteen niin, että siihen sopivat myös tällaiset osaosumat.

Haa, sadas postaus.

Carol Hymowitz and Michaele Weissman: A History of Women in America. From founding mothers to feminists - how women shaped the life and culture of America, 1978. Bantam Books. Kirjassa kuvaliite. 373 tekstisivua.

Melba Pattillo Beals: Warriors Don't Cry. The Searing Memoir of the Battle to Integrate Little Rock's Central High, 1995

Aseistautuneita kansalliskaartin sotilaita. Satoja liittovaltion sotilaita. Konekivääreitä ja helikoptereita. Sotilassaattue. Raivokkaita, mellakoivia väkijoukkoja. Haukkumasanoja, lyömistä, veitsellä uhkailua. Dynamiittipötkö, happoa, palavia paperinpaloja. Sylkemistä päälle, potkimista. Oikeudenkäynti kuvernööriä vastaan. Tappouhkauksia. Häirintäsoittoja. Painostusta. Mistä tässä oli kysymys? Siitä, että yhdeksän nuorta halusi käydä koulua.

Pelasin jokin aika sitten lautapeliä, jossa ideana oli liikkua junalla ympäri Yhdysvaltoja. Karttaan oli merkitty kaikki USA:n suurimmat kaupungit (New York, Boston, Dallas, Washington...) ja näiden lisäksi Little Rock, Arkansas. Tämä pieni kaupunki on varmaan useimmille suomalaisille tuntematon, mutta USA:n kansalaisoikeusliikkeestä kertovia kirjoja lukiessa nimi nousee esiin yhä uudelleen ja useimmat amerikkalaiset varmaan tuntevat nimen.

Black folks aren't born expecting segregation, prepared from day one to follow its confining rules. Nobody presents you with a handbook when you're teething and says, "Here's how you must behave as a second-class citizen." Instead, the humiliating expectations and traditions of segregation creep over you, slowly stealing a teaspoonful of your self-esteem each day. (3)

Vuonna 1954 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti historiallisessa päätöksessä Brown v. Board of Education, että rotuerottelu USA:n kouluissa on laitonta. Tämä päätös piti myös saattaa voimaan käytännössä ja Little Rockin aiemmin vain valkoihoisille tarkoitettu lukio Central High valittiin integroitavaksi koekouluksi. Melba Pattillo oli yksi niistä mustista oppilaista, jotka olivat aiemmin vastanneet myöntävästi (ehkä paljonkaan asiaa ajattelematta), kun kysyttiin heidän halukkuuttaan olla koulun ensimmäisiä afroamerikkalaisia oppilaita. Kun tähän vihdoin ryhdyttiin vuonna 1957, jonka lopulla Melba täytti 16 vuotta, hän oli jo unohtanut asian.

Hänen perheensä järkyttyi asiasta, koska hän ei ollut kysynyt asiasta vanhemmiltaan. Äiti Lois ja isä Will olivat eronneet ja isä muuttanut pois kotoa, koska opettajaäiti olisi halunnut isän suorittavan collegeopintonsa loppuun, kun taas isä piti enemmän ulkotöistä. Perheeseen kuului myös pikkuveli Conrad ja Melballe hyvin tärkeä isoäiti India.

Kun ensimmäinen koulupäivä koitti syyskuun alussa, koulua piirittivät raivokkaat valkoiset väkijoukot. Etuovesta sisään oli yrittämässä vain yksi yhdeksästä mustasta oppilaasta, Elizabeth Eckford, koska hän ei ollut puhelittomana saanut tietoa muiden kohtauspaikasta. Kun hän yritti kävellä sisään koulun ovista, Arkansasin kuvernööri Faubuksen paikalle määräämä kansalliskaarti sulki hänen tiensä ja esti tämän (!). Hän olisi saattanut joutua väkijoukon uhriksi, ellei valkoinen pariskunta olisi auttanut häntä pääsemään bussiin. Tapahtumaa kauempaa avuttomina seuranneet Melba ja hänen äitinsä pääsivät hädin tuskin pakoon heidän perässään köysi kädessä juosseilta valkoisilta. Kansalliskaarti esti toiselta puolen sisään yrittäneiden mustien oppilaiden pääsyn kouluun.

20 päivän ja kuvernööri Faubuksen oikeudenkäynnin jälkeen mustat oppilaat onnistuivat poliisien avulla pääsemään sisään, mutta mellakoiva väkijoukko murtautui päivän aikana poliisivartion läpi ja tunkeutui kouluun aikeenaan ilmeisesti lynkata nuoret, jotka onnistuivat juuri ja juuri pakenemaan poliisien autoissa. Kahden päivän kuluttua presidentti Eisenhower lähetti paikalle 1200 aseistautunutta liittovaltion sotilasta, jotka vartioivat koulun pihalla ja käytävissä (luokkiin he eivät saaneet tulla), ja joista yhdeksän toimi mustien nuorten henkivartijoina. He kuitenkin saivat huolehtia vain siitä, että nuoret säilyivät hengissä; jatkuvaan haukkumiseen ja ahdisteluun he eivät saaneet puuttua. Sotilaiden määrää vähennettiin asteittain, ja marraskuun lopussa kaikki liittovaltion sotilaat lähetettiin pois. Nuoret saivat tulla yksin toimeen; opettajat olivat sijoittaneet kaikki yhdeksän eri luokille valtavaan kouluun.

Lakkaamattomasta kiusaamisesta, häirinnästä, väkivallasta ja uhkailusta huolimatta kaikki mustat oppilaat pysyttelivät koulussa toukokuun loppuun asti - lukuun ottamatta yhtä, Minnijeania, joka erotettiin koulusta, koska hän oli tahallaan tai vahingossa kaatanut ruokaa kiusantekijöiden päälle - suorittivat opintonsa ja saivat todistuksensa. Heidän oli tarkoitus jatkaa koulussa seuraavana lukuvuonna, mutta kun kuvernööri Faubus ei muuten pystynyt estämään tätä, hän sulki kaikki Little Rockin lukiot (!). Melba pääsi tämän jälkeen suorittamaan lukion loppuun Kaliforniassa hyvien valkoisten kasvattivanhempien perheessä ja oppi rakastamaan heitä. Jotkut muut yhdeksästä nuoresta palasivat myöhemmin Little Rockin Central Highin.

Koulun opettajat suhtautuivat kiusaamiseen uskomattoman passiivisesti. He antoivat valkoisten oppilaiden huudella haukkumasanoja ja häiriköidä mustia nuoria luokassaan ja koulun käytävillä, ja koulun johto vaati aina aikuista todistajaa (eli opettajaa, sotilaat eivät käyneet) ahdistelulle ja hyökkäyksille. Vain yksi Melban opettaja piti valkoiset oppilaat kurissa. Jotkut oppilaat suhtautuivat Melbaan ja muihin mustiin nuoriin varovaisen ystävällisesti, mutta heitä oli melko harvassa ehkä ryhmäpaineenkin takia. Eräs valkoinen poika, Link, joka välitti perheensä vanhasta mustasta taloudenhoitajasta todella paljon, pelasti mahdollisesti Melban hengen, ja Melba alkoi varovasti luottaa häneen ja vähitellen ystävystyi hänen kanssaan.

Valkoiset naiset olivat yhtä rasistisia kuin miehetkin. Koulun äitien yhdistys yritti pitää mustat nuoret poissa koulusta, valkoiset naiset mellakoivat kouluvuoden alussa siinä kuin miehetkin ja huusivat haukkumasanoja kasvot vihasta vääristyneinä, kolme valkoista naista jahtasi Melbaa kouluvuoden alussa...

Kaupungin musta yhteisö ei ollut mitenkään yksiselitteisesti näiden yhdeksän nuoren ja heidän perheidensä takana, vaan mustat kaupunkilaiset saattoivat pitää heitä "asioihin sekaantuvina nuorina", jotka vaikeuttivat elämää ja liiketoimia kaupungin valkoisten kanssa. Joskus he saivat kuitenkin tunnustusta myös omalta yhteisöltään.

Little Rockin valkoisen koulun integrointi oli iso uutinen koko Yhdysvalloissa ja koko maailmassakin. Näistä yhdeksästä mustasta nuoresta (The Little Rock Nine), jotka valittiin kokeiluun mm. sen takia, että he olivat hyviä koulussa, kirjoitettiin paljon, ja Melba sai kirjeitä ympäri maailmaa. Nämä nuoret olivat tavallisia teinejä, jotka olivat viettäneet ennen integrointia turvattua ja suojattua elämää, joten on todella vaikuttavaa, että he selvisivät kouluvuoden läpi, ja heidän sisuaan täytyy kunnioittaa. Vaikka Melba kuvaa koulua "kidutuskammioksi", hän kuitenkin nousi joka päivä ja meni kouluun (hän oli vuoden aikana ilmeisesti vain pari päivää sairaana). Mustien oppilaiden täyspäisyyttä ja vahvuutta kuvaa myös se, että (luullakseni) kaikki olivat vuonna 1987 kirjoitetun epilogin ja alla olevan videon mukaan menneet collegeen ja opiskelleet itselleen ammatin. Varsinkaan tytöille collegetutkinto ei tuohon aikaan ollut itsestään selvä, eivätkä he olleet antaneet tämän karmean lukuvuoden, jonka täytyi olla todella stressaava, traumatisoida itseään.

Please, God, let me learn how to stop being a warrior. Sometimes I just need to be a girl. (147) ... Everything in me was devoted to being a full-time warrior. When I wasn't actually on the battlefield, surviving, I was thinking about how to do it or worried that I wouldn't be able to make it. (162) ... I think only the warrior exists in me now. Melba went away to hide. She was too frightened to stay here. (170)

Miten Melba selvisi tästä vuodesta? Uskonto oli Melballe ja hänen perheelleen hyvin tärkeä, lohdullinen ja voimaannuttava asia: perhe kävi säännöllisesti kirkossa, Melba kirjoitti päiväkirjaa, jossa kertoi Jumalalle asioita, ja hän rukoili Jumalalta apua. Melba sai koulussa voimaa siitä, että ajatteli Jumalan pitävän itsestään huolta ja olevansa tärkeä Jumalalle.

Isoäiti India auttoi häntä selviämään ja oli Melballe valtavan tärkeä, jopa tärkeämpi kuin äiti, joka oli opetustyönsä takia paljon poissa kotoa. Isoäiti India ei kuitenkaan ollut mikään prototyyppinen kiltti mummeli, vaan perheen saatua tappouhkauksia juuri hän valvoi yöllä ikkunan ääressä keinutuolissa kivääri polvillaan, hänellä oli ennen koulun integrointia (sen jälkeen tämä olisi ollut liian vaarallista) ollut tapana käydä Melban kanssa katsomassa vapaapainiotteluita, hän kielsi Melbaa itkemästä, koska "soturit eivät itke" (tämän jälkeen Melba itki salaa omassa huoneessaan) ja välitti hänelle jatkuvasti ajatuksen siitä, että periksi ei anneta. Melba puhutteli häntä kohteliaasti "ma'amiksi". Melba oli varma siitä, että hänen isoäitinsä ja äitinsä rakastavat häntä ja hänen veljeään, ja isoäiti oli hänen uskottunsa ja turvallinen ja viisas ihminen, jolle hän pystyi puhumaan kaikesta. Kirjassa kuvataankin ehkä enemmän Melban kotielämää kuin tapahtumia koulussa, ja hänen perhe-elämänsä kuvaus tuo kirjaan kiinnostavan lisänsä.

"You'll make this your last cry. You're a warrior on the battlefield for your Lord. God's warriors don't cry, 'cause they trust that he's always by their side. The women of this family don't break down in the face of trouble. We act with courage, and with God's help, we ship trouble right on out." (44, isoäiti India)

Melba sai voimaa ja innoitusta myös Gandhin toiminnasta ja väkivallattomuuden filosofiasta. Isoäiti Indian neuvosta hän päätti, että vaikka hän ei pysty estämään kiusaamista ja häirintää, hän pystyy hallitsemaan tilannetta valitsemalla miten reagoi tällaiseen, ja hän alkoi hymyillä ja kiittää aina kun toiset kohtelivat häntä huonosti. Esimerkiksi kun häntä heitettiin golfpallolla hän ihaili sitä innostuneesti ja sanoi, että juuri sellaista hän oli aina kaivannutkin. Kiitettyään häntä haukkunutta kiusaajaa ja hymyiltyään tälle hän kirjoittaa: My heart slowed its rapid beating, and my hands stopped shaking. I felt safer, even comfortable, as something inside me settled to its center. I had a powerful feeling of being in charge. I was no longer allowing hecklers' behavior to frighten me into acting a certain way. For that moment, I was the one making decisions about how I would behave. A little choir of voices in my head was singing, "Hallelujah, hallelujah, hallelujah!" (181)

Vanhempana hän saattoi jo nähdä tämän vaikean lukuvuoden positiivisena kokemuksena, kuten isoäiti India oli ennustanutkin, koska se oli opettanut hänelle rohkeutta ja kärsivällisyyttä. Kirja (ennen epilogia) päättyy näihin sanoihin:

The task that remains is to cope with our interdependence - to see ourselves reflected in every other human being and to respect and honor our differences.

Namasté

(the God in me sees and honors the God in you) 

Ehkä sen takia, että Melba Pattillo Bealsista tuli journalisti, kirja on hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen, vaikuttava ja jännittävä. Beals on käyttänyt sen kirjoittamisessa apuna silloin pitämäänsä päiväkirjaa, ja vaikka kirja on kirjoitettu vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen, tapahtumat tuntuvat juuri eletyiltä.

Melba Pattillo Bealsin lisäksi muut Central High'n ensimmäisinä integroineet mustat oppilaat olivat Elizabeth Eckford, Ernest Green, Gloria Ray Karlmark, Minnijean Brown Trickey, Terrence Roberts, Jefferson Thomas ja Thelma Mothershed Wair.

Youtubessa on paljon videoita Little Rockin koulun integroimisesta. Mainitsemistani videoista ensimmäinen on pisin (reilut 18 minuuttia), muut 3-10 minuutin pituisia.
- Viehättävän vakavamielisessä videossa vuodelta 1964 jotkut nyt opiskelevista nuorista kertovat elämästään ja tulevaisuudensuunnitelmistaan: Nine from Little Rock, 1964. Videossa sanotaan, että mellakoivat valkoiset joukot olivat vain osa kaupungin valkoisesta väestöstä. Nuorten suunnitelmat muuttuivat jonkin verran elämän aikana (kirjan epilogissa kerrotaan näiden yhdeksän elämästä vuonna 1987).
- Ernest Greenin haastattelu 60 vuotta myöhemmin ja vanhaa arkistomateriaalia: 60 years on, A Look Back at the Little Rock Nine.
- Melba Pattillo Bealsin haastattelu 2018.
- Little Rock Nine Documentary.
- Muita esimerkiksi tässä ja tässä.

Tämä kirja sopii mainiosti LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja.

Muutama pieni muutos 22.8.20 & lisäys 2.9.20.

Melba Pattillo Beals: Warriors Don't Cry. The Searing Memoir of the Battle to Integrate Little Rock's Central High. Abridged edition, 1995. 226 sivua.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja, 2016 (2003)

Löysin Hyönteisdokumentista tämän kiinnostavan kuuloisen japanilaisen kirjan. Kirjan minäkertoja on taloudenhoitajia välittävässä toimistossa työskentelevä nainen, joka saa uuden tehtävän: Professorin. Jo yhdeksän edeltävää taloudenhoitajaa on vaihdettu valituksen takia, joten tehtävä ei ole helppo, mutta kertojalla on vahva ammattiylpeys ja kokemusta hankalista asiakkaista.

Asiakas osoittautuu 64-vuotiaaksi matematiikan professoriksi, joka on saanut aivovamman auto-onnettomuuden seurauksena 17 vuotta aiemmin, minkä jälkeen hänen muistinsa pituudeksi on vakiintunut 80 minuuttia. Muuten hänen päänsä toimii aivan hyvin, ja hän osallistuu edelleen matematiikkalehtien kilpailuihin.

Vaikka taloudenhoitaja joutuu esittelemään itsensä Professorille uudelleen joka aamu, heidän välilleen kehittyy vahva ystävyys, varsinkin kun hyvin lapsirakas Professori saa tietää, että taloudenhoitajalla on kymmenvuotias poika, jonka Professori tahtoo tulevan koulun jälkeen luokseen, ettei pojan tarvitse olla yksin kotona ilman äitiä. Professori antaa pojalle nimen Juuri, koska tämän tasainen päälaki tuo hänen mieleensä neliöjuuren merkin. Kummallista kyllä, taloudenhoitajakin nimittää poikaansa koko kirjan ajan Juureksi, eikä hänen tai kenenkään muunkaan kirjan henkilön nimiä kerrota kirjassa, japanilaisia baseballpelaajia lukuun ottamatta. Baseball on nimittäin sekä Juurelle että Professorille tärkeää.

Pohjimmiltaan ystävällinen, mutta varmaan jo ennen aivovammaansa erikoinen ja ihmisarka Professori ja taloudenhoitaja ovat kumpikin omalla tavallaan yksinäisiä. 28-vuotias taloudenhoitaja on yksinhuoltaja ja hänen äitinsä on kuollut, isäänsä hän ei ole tuntenutkaan. Hän tuntee Juuren kanssa syvää myötätuntoa Professoria kohtaan, ja heistä muotoutuu kirjan kuluessa eräänlainen perhe. Myös Professorin menneisyydestä paljastuu jonkin verran.

Professori löytää mistä tahansa luvusta jotakin matemaattisesti kiinnostavaa, ja erityisesti hän rakastaa alkulukuja. Hän on innostava ja kannustava matematiikan opettaja, ja hän avaa Juurelle ja taloudenhoitajalle matematiikan maailman ja sen kauneuden ja saa taloudenhoitajan uskomaan itseensä enemmän kuin ennen. Taloudenhoitaja löytää matematiikasta lujan pohjan, jonka totuudet pitävät ikuisesti paikkansa, ja eräästä matemaattisesta kaavasta tulee hänelle keino selvitä vaikeiden aikojen yli.

Vain rajattu joukko käsitti tähän laskuun kätkeytyvän merkityksen. Valtaosa ihmisistä eli elämänsä tuntematta edes häivähdystä tuosta merkityksestä. Ja nyt tuiki tavallisen taloudenhoitajan, jonka olisi luullut olevan kaukana kaikesta sellaisesta, käsi oli kohtalon oikun seurauksena ojentunut koskettamaan salaisuuksien porttia. Jo siitä hetkestä lähtien, kun kotipalveluita välittävä Akebono oli osoittanut naiselle työpaikan Professorin luona, hän oli tietämättään ollut valokeilassa, erityiseen tehtävään valittuna... (83)

Pidin siitä, miten kirja kuvasi muistihäiriön kanssa elämistä sekä kokijan että sivustakatsojan kannalta, ja pidin siitä, miten kolmikon ystävyys kehittyi kirjan kuluessa ja miten kirjan henkilöt arvostivat toisiaan. Kirjassa oli joitakin hyvin japanilaisia piirteitä (mutta syödyt ruokalajit tuntuivat yllättävän tutuilta). Pidän myös matematiikasta, sen logiikasta, selkeydestä ja varmuudesta, siitä miten asiat kytkeytyvät siinä toisiinsa, miten se selittää asioita ja miten se liittyy moneen asiaan maailmassa, mutten itse tavoita siitä sitä kirjan hienosti kuvaamaa kauneutta ja avaruutta, josta olen lukenut muualtakin. Oli kuitenkin hauska lukea kirjaa, jossa puhuttiin matematiikasta tällä tavalla, ja pidin matematiikkaa kuvaavista, joskus aivan lumoavasti kirjoitetuista jaksoista. Kirja ei matematiikasta huolimatta ollut vaikeatajuinen, vaan helppo luettava.

Kirja oli minun makuuni kuitenkin ehkä liian sordiinolla kirjoitettu. Ehkä tämä johtui taloudenhoitajan persoonasta, hän tuntui koko ajan jollakin tavalla suitsivan itseään, mikä saattoi johtua siitä, että hän oli toiminut työssään kymmenen vuoden ajan ja joutunut koko ajan sopeutumaan työnantajiensa toiveisiin. Hän tuntui minusta enemmän keski-ikäiseltä kuin alle kolmikymppiseltä naiselta. Hän tuntui jäävän kirjassa taustalle, mikä oli outoa, koska hän oli minäkertoja ja kirjassa kuvattiin hänen tunteitaan. Ehkäpä tässä taustalle jäämisessä oli jotain japanilaistakin?

Antti Valkama on suomentanut kirjan hienosti alkukielestä ja lisännyt siihen ystävällisesti muutaman baseball-termejä tai matemaattisia asioita selventävän alaviitteen (joita on tosiaan vain muutama, ei häiritsevän paljon). Blogeissa on joskus ihmetelty, miksi japanilaiset kirjat on suomennettu englannista eikä japanista, mikä on tosiaan kummallista, koska Suomessa kuitenkin on ainakin yksi japania taitava hyvä kääntäjä.

Helmet-haasteessa tämä sopisi tietysti Japaniin liittyväksi kirjaksi, mutta vaikkei baseball kirjan pääteema ollutkaan, siitä puhuttiin sen verran ja käytiin baseball-ottelussakin, että tällä voi mielestäni kuitata itselleni hankalan kohdan 14. Urheiluun liittyvä kirja. Tämä sopii myös LauraKatarooman haasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja.

Yoko Ogawa on saanut kaikki suurimmat japanilaiset kirjallisuuspalkinnot, ja tämä on hänen tunnetuin ja laajimmin käännetty kirjansa.

Kirjaa on luettu blogeissa vaikka kuinka, ja siitä on yleensä pidetty kovasti ja pidetty sitä lämpimänä ystävyyden kuvauksena ja muistiongelman kanssa elämistä herkästi kuvaavana kirjana. Hyönteisdokumentin lisäksi se on luettu ainakin näissä: Kaisa Reetta, Kirja vieköön, Annelin lukuvinkit, Kirsin Book Club, Paljon melua kirjoista, Kirjavinkit... Kulttuuri kukoistaa -blogissa pidettiin taloudenhoitajaa toisaalta ärsyttävän kilttinä ja nöyränä, mutta pidettiin tätä asiaa toisaalta virkistävänä poikkeuksena kaiken nykyisen huomionhakuisuuden, oman edun tavoittelun ja mediahälyn keskellä. Postauksesta löytyy paljon linkkejä muihin blogikirjoituksiin.

Lisäys 17.8.20.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja, 2016 (Hakase no Aishita Sūshiki, 2003). Tammi. Suomentaja: Antti Valkama. Kannen tekijä kirjastotarran takana. 286 sivua.

Sujata Massey: Murha Bombayssa, 2019 (The Widows of Malabar Hill, 2018)

Pidin yhdessä vaiheessa paljon Sujata Masseyn Japaniin sijoittuvista Rei Shimura -dekkareista. Kun bongasin Kirjan pauloissa -blogista hänen uuden sarjansa, 1920-luvun Intiaan sijoittuvat Perveen Mistry -kirjat, tartuin ensimmäiseen osaan innolla, koska olen jo kauan ollut kiinnostunut Intiasta ja intialaisesta kulttuurista.

Perveen Mistry on 1920-luvun Bombayssa kummajainen: hän on Oxfordissa tutkintonsa suorittanut naisasianajaja. Vaikka hänellä ei olekaan naisena oikeutta esiintyä oikeudessa, hän työskentelee isänsä lakitoimistossa laatien sopimuksia ja valmistellen oikeudenkäyntejä. Eräs hänen isänsä pitkäaikainen muslimiasiakas on kuollut, ja kun toimistoon saapuu kirje, jossa asiakkaan kolme leskeä (kyllä, kolme; mies on ollut moniavioinen) ilmoittavat luopuvansa perinnöstään perheen hyväntekeväisyysjärjestön hyväksi, Perveenin epäilykset heräävät ja hän menee itse tapaamaan leskiä. Nämä elävät eristyksessä, purdahissa, eli eivät saa (eivätkä välttämättä halua) tavata miehiä muuten kuin väliseinän takaa. Naisjuristina Perveenillä on siis ainutlaatuinen mahdollisuus tutkia tapausta, ja naisten edustajaksi nimetty mies alkaa tuntua koko ajan hämäräperäisemmältä. Kirja sijoittuu kahdelle aikatasolle, edellisten tapahtumien vuoteen 1921 sekä vuosiin 1916-1917, jolloin Perveen tapaa viehättävän kalkuttalaisen parsimiehen Cyrus Sodawallan ja rakastuu tähän, ja tämän tapahtuman seurauksiin.

Murhajuoni vie kirjasta vain osan. Varsinkin kirjan alkupuolella Massey antaa lukijalle kulttuurikylvyn ja tutustuttaa hänet Bombayhin ja monikulttuurisen Intian eri uskontojen, tässä kirjassa zarathustralaisuuden ja islamin, tapoihin. Perveen on itse parsi eli Persiasta Intiaan tulleen zarathustralaisuuden edustaja, ja kirja oli mainio tapa tutustua tähän itselleni nimeltä tuttuun mutta muuten varsin outoon uskontoon. Kirjan taustalla ovat vaimeina Intian vapauspyrkimykset, ja brittivalta näkyy siinä englantilaisina poliisijohtajina sekä Perveenin Oxfordin aikaisessa ystävässä, Alice Hobson-Jonesissa, brittihallinnossa työskentelevän Sir Davidin kapinallisessa matematiikkaa opiskelleessa lesbotyttäressä, joka tulee kirjan alussa Bombayhin. Pidän varsinkin nykyään dekkareista, joissa päähuomio on tunnelmassa, ajankuvassa tai ympäristössä ja ihmissuhteissa eikä niinkään murhan selvittelyssä. Massey tuntuu tehneen kirjaa varten valtavasti taustatyötä, mutta tämä tulee esille mukavasti juonen ohessa, kirjan henkilöiden käytöksessä ja kirjan tapahtumissa, ei erillisinä selityksinä.

Pidin myös Perveenistä (nimi tarkoittaa tähteä). Hänen hahmonsa perustuu Intian ensimmäiseen naisasianajajaan, Cornelia Sorabjihin (1866-1954, eli hän syntyi aika paljon ennen Perveeniä). Kuten Rei Shimura, Perveen on ystävällinen, huomaavainen ja kohtelias, mutta myös jämpti ja neuvokas ja osaa pitää puolensa, mikä on naisjuristille usein tarpeen. Naisena olon hankaluus tuona aikana tulee usein esiin: Intiassa erikoisluvalla lakia opiskellessaan Perveen on usein joutunut miespuolisten opiskelutovereiden kiusanteon ja häirinnän kohteeksi, ja opettajatkin ovat tehneet hänen opiskelunsa vaikeaksi. Kirjassa kerrotaan kammottavasta uskonnollisesti puhdasoppisten ja vanhanaikaisten parsien tavasta eristää naiset pieneen vankikopperoa muistuttavaan huoneeseen kuukautisten ajaksi. (Tällaista tehdään tietääkseni järkyttävästi vieläkin jossain päin maailmaa (vaikkeivät kyseessä olekaan parsit).) Purdahissa elävien naisten täydellinen riippuvuus talouden miespuolisista, kodin ulkopuolisia asioita hoitavista jäsenistä ilmenee hyvin. Tuonaikaiset naisille asetetut rajoitukset näkyvät myös ihan arkielämässä ja liikkumisessa kodin ulkopuolella.

Toisaalta Perveenin perheessä ei harrasteta tuollaista kuukautisten aikaista eristämistä, ja omien vanhempiensa vanhoillisuudesta huolimatta juuri Perveenin isä on halunnut tyttärestään itselleen työtoverin lakitoimistoonsa, on kannustanut häntä opiskelemaan ja on käyttänyt paljon rahaa hänen opiskelujensa rahoittamiseksi. Kun Perveenin äiti löysi hänet keittiöstä tekemästä ruokaa palvelijan kanssa 13-vuotiaana, tämä käski hänen palata lukemaan latinaa, koska aina löytyisi joku, joka voisi tehdä hänelle ruokaa, mutta kukaan ei koskaan voisi opiskella hänen puolestaan. Ehkä tämä tapahtuma on peräisin Cornelia Sorabjin lapsuudesta? Kirja oli viihdyttävä ja sitä oli mukava lukea, ja kiinnostus säilyi näin paksussakin kirjassa loppuun asti. Kirjan lopussa on sanasto kirjassa käytetyistä vierasperäisistä sanoista, jonka huomasin vasta kirjan luettuani, mutta ilman sitäkin sanojen merkitys selvisi yleensä hyvin tekstiyhteydestä.

Minua häiritsi käännöksessä jonkin verran se, että lähes kaikki kirjan henkilöt sinuttelivat toisiaan (siinä teititeltiin ehkä yhtä ihmistä). Ehkä kääntäjä on tahtonut tällä tavalla tehdä kirjan kielenkäytön suomalaiselle lukijalle tutummaksi, mutta minusta tuntuu mahdottomalta ajatella, että kohtelias Perveen olisi 1920-luvulla sinutellut heti tavatessaan esimerkiksi itselleen tuntemattomia leskiä, Sir Davidiä tai ylemmyydentuntoista Lady Hobson-Jonesia. Muuten Maija Heikinheimon käännös oli oikein sujuva ja hyvä.

Yhdysvalloissa asuvan, Englannissa syntyneen ja Japanissa asuneen Sujata Masseyn isä on intialainen ja äiti saksalainen, joten ehkäpä tämäkin kirja sopii LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja, varsinkin kun kirja sijoittuu Intiaan.

Kirja on luettu myös ainakin Kirsin kirjanurkassa, Ruusun nimessä ja Donna Mobilen kirjoissa. Kirjan pauloissa -blogissa on ehditty lukea myös jatko-osa, Satapurin jalokivi.

Edit 5.8.20.

Sujata Massey: Murha Bombayssa. Perveen Mistry tutkii, 2019 (The Widows of Malabar Hill, 2018). Gummerus. Kääntäjä Maija Heikinheimo. Kannen kuvitus Anja Reponen. 460 sivua.

Juoksu Yönmaahan. Tulkintoja intiaanirunoista. Valikoinut ja suomentanut Jorma Eronen, 1977

Tässä kirjassa on intiaanirunoja Etelä-Amerikan jibaroista pohjoisen eskimoihin sekä Pohjois-Amerikan pyynti-keräilijäkulttuureista Väli- ja Etelä-Amerikan korkeakulttuureihin (atsteekit ja mayat). Runot on ryhmitelty löyhästi temaattisiin lukuihin. Kirjassa on jonkin verran kuvia, jotka vaikuttavat intiaanien oman taiteen piirrosjäljennöksiltä. Käytän postauksessa samoja termejä kuin kirjassa (esim. eskimot vs. inuitit, atsteekit vs. asteekit, intiaanit vs. Amerikan alkuperäiskansat).

Olen oppinut lukemaan runoja ilman että tunnen tarvetta ymmärtää kaiken niissä sanotun. Tätä kokoelmaa lukiessani luovuin yleensäkin yrityksestä ymmärtää ja vain heittäydyin sanojen vietäväksi, koska minulta puuttuvat pohjatiedot eri heimojen kulttuureista, tavoista, taruista ja vähän historiastakin, joihin monet runot tuntuvat oleellisesti liittyvän. Asenteeni oli joissain kohdissa kuin yhden navajorunon: Sanat eivät merkitse mitään, mutta laulu tarkoittaa // Ota, annan sen sinulle. Kokoelma on hämmentävä: siinä on runoja, jotka kävisivät proosarunosta, kokeellisesta runosta, surrealistisesta runosta ja tajunnanvirtarunosta (jos tällaisia on), ja sitten siinä on myös muodoltaan ja sisällöltään tutun tuntuisia runoja. Jotkin runoista ovat ennemminkin kertomuksia, riittejä tai loitsuja, ja mukana on myös ainakin yksi todella rivo pitkä runo (ehkä se liittyy johonkin riittiin?). Loppusoinnullisia runoja ei ole ollenkaan, ja on vaikea sanoa oliko alkuperäisissä runoissa loppusointuja, koska suomen ja alkuperäisten runojen välissä on vielä englanti. Vai ovatko loppusoinnut vain länsimaisen runouden piirre?

Runojen valikoijan ja suomentajan Jorma Erosen rooli lopputuloksessa on epäselvä, koska Alkusana-luku on vain reilun sivun pituinen eikä Eronen kerro käännös- ja valintaperiaatteistaan juuri ollenkaan. Koska kirjan nimessä puhutaan ”tulkinnoista”, mietin, minkä verran Eronen on muuntanut englanninkielisiä lähteitään. Seuraava tieto viittaisi siihen, että käännös on tehty melko vapaasti: Minäkin olen kuunnellut intiaanien lauluja, koettanut kuunnella myös sanattomuutta. Olen opetellut itse sanomaan, joskus kääntäen, joskus myös karsien ja järjestäen. Jorma Eronen (1950-2020) oli itsekin runoilija (hänen Uiguristaan kirjoitus tässä).

Erikoinen piirre tässä kokoelmassa on se, että aloin odottaa tietyn tyylisiä runoja tietyiltä heimoilta – esimerkiksi quechuoilla oli kauniita, helposti ymmärrettäviä runoja. Runoissa ei mainita tekijöitä, vain kyseessä oleva heimo, eli ehkä nämä olivat enemmän koko heimon kuin yksittäisten ihmisten runoutta, samoin kuin kalevalarunot Suomessa. Tai ehkä runojen kerääjät olivat keränneet ne vain yhdeltä heimon ihmiseltä, ja ne ovat siksi saman tyylisiä. (Kirjan loppupuolella on luku Runoilijat, mutten ymmärtänyt siitä mitään. Tässä luvun alkua: HiiliMies. Pimeyden Neito. Vuorten Pää. Kaikki Vedet. Hän Joka Muuttuu. Näitä nimiä on peräkkäin lueteltuina kolme tiheään painettua sivua, eikä niitä ole mitenkään yhdistetty yksittäisiin runoihin.)

En välttämättä pitänyt monista kirjan runoista kovinkaan paljon, mutta mukana oli myös useita hienoja runoja. Oli myös hauska saada vahvistus joskus Tiede-lehdestä lukemalleni artikkelille, jossa sanottiin, että runous oli atsteekeille tärkeää; heillä on kirjassa joitakin karmean väkivaltaisia rituaaleja kuvaavia runoja, mutta myös monia hienostuneita, kauniita runoja. On kulttuuriteko, että Suomessa on julkaistu tällainen kirja intiaanien runoista, koska käsitykseni mukaan intiaaneja käsittelevät kirjat ovat yleensä tietokirjoja tai länsimaalaisten näkökulmasta kirjoitettua fiktiota. Myös näkemäni elokuvat, joissa on intiaaneja, ovat olleet länsimaalaisten tekemiä.

Olen islantilaisrunokirjan tapaan lainannut tähän useita runoja näytteeksi. Jos tässä tuntuu olevan tekijänoikeuskysymyksiä, kommentoikaa.

Yön toistuvasta ylistyksestä (ote)

Asukoon kotipolulla rauha!

Palatkoon kaikki kotiin!

Kaunis on kävellä minun

Kaunis kulkea eteenpäin

Kaunis käydä taaksepäin

Kauneus kaartuu ylleni

Kauneus kaartuu ympärilleni

Se loppuu kauneuteen

Se päättyy kauneuteen

Navajo

Kielitapahtuma

Kaikki keskustelu viittaa veteen

Kun joku astuu sisään, sanotaan:

”Jotain kelluu tänne päin”

Kun joku istuutuu, sanotaan:

”Näyttää siltä, kuin kelluminen loppuisi”

Navajo

Vauhko koira

Räikkää riheltäen laulan Koira-lauluja muiden nukkuessa

Tappelen mielipuolisesti jos joku tulee sanomaan jotain

Sotken ihoni valkealla maalilla

Nousen valkean hevosen selkään

Peitän siltä silmät

Pakotan sen syöksymään äkkijyrkänteeltä

Ruhjoudumme

Crow

Aurinko kiiluu kastepisarassa, kuivuu

Silmissäni loistavat kasvosi, minä elän

Atsteekki

Pitkät hiukset tyynynään tyttö nukkuu

Eivät kyyneleet valu hänen silmistään

verta hän itkee

Mistä hän uneksii? Kuka on häntä loukannut?

Viserrä pikkulintu, vihellä hänelle

Herätä pian hänet, pikkulintu

Quechua

Prinsessan ja prinssin laulu

Koska olet tähti niin                  Jos olen tähti niin

tuikit yössä                              Puhkaise sydämeni

aurinkotulilla                            aurinkotulilla

en sinua enää näe                    sammuta silmäni

Kutsut niin                               Jos kuulet niin

kuunvalossa                            pidä kiirettä

kun lähestyn                            jos minusta on tullut lunta

muutut lumeksi                        sytytä minut

Tulessani                                 Vaikka olisin kastetta

olet kaste                                tulee suuhuni ei ei

olet tuuli                                  vaikka olisin unta

olet uni                                    ethän hävitä minua

Quechua

Istutus

Jalkani jäljistä työntyvät lehdenterät

Jalkani jäljistä sädehtivät lehdet

Taimien kärjet huojuvat jalkani jäljillä

Tähkät nojaavat toisiinsa jalkani jäljillä

Jalkani jäljellä taitan varren

Jalkani jäljellä poimin tähkän

Jäljessäni sirot nuput

Savu tupruaa talostani

Ilo asuu talossani

Jalkani jäljet

Jalkani jäljet

Elän valossa päivän

Osaga

Kaava jolla saa vihollisesta ystävän

Upota jalkasi siitepölyyn

Upota kätesi siitepölyyn

Upota kasvosi siitepölyyn

Jaloistasi tulee siitepölyä

Käsistäsi tulee siitepölyä

Siitepölyä tulee ajatuksistasi

Äänestäsi tulee siitepölyä

Polku on kaunis

Ole hiljaa

Navajo

Hämähäkki kutoi tien ja sitä on kauris kulkenut

Yuma

kun kuljemme, näyt kulkevat, niitä on kaikkialla

näyt täyttävät koko majan, ne koskettavat lapsia

näyt koskettavat lapsia, ne antavat lapsille unelmia

näyt antavat lapsille terveyden ja voiman

ja onnen ja hyvyyden unelmia

näyt koskettavat kaikkia, siksi on hyvä olla

näkyjen hipaistessa

yksitellen lapset lähtevät omiin koteihinsa

ja näkyjen antamat unelmat menevät heidän mukanaan

ja ilahduttavat

Pawnee

         Heimoni nuorukaiset eivät koskaan tee teille työtä

Teidän työtänne tehdessä ei voi nähdä unia

ja viisaus tulee unesta

         Käskette minua kyntämään maata. Revinkö äitini rinnat?

Silloin hän ei ottaisi minua syliinsä

Käskette minua kaivamaan kiviä. Raastanko hänen luunsa?

Hän ei ottaisi minua sisäänsä synnyttääkseen minut uudelleen

Käskette minua leikkaamaan heinää ja myymään sitä

ja rikastumaan. Kuinka uskaltaisin katkoa äitini tukan?

        Teidän lakinne on huono laki, eikä heimoni tottele sitä

Kaikki kuolleet syntyvät varmasti uudestaan

Odotamme täällä isiemme asunnossa ja olemme valmiit

käymään heidän kanssaan äitimme luo

Nez Percé

Heimot tai intiaanikansat, joiden runoja kirjassa on: acoma, apassi, arapaho, atsteekki, ayacucho, buffalo, carrier, cherokee, cheyenne, chippewa, cora, cree, crow, cuna, dakota, eskimo, fox, gitksan, haida, hopi, huichol, irokeesi, jibaro, jukuts, kalapuya, kato, keresan, kiowa, komanssi, kvakiutl, loucheux, makah, mandan, maya, modok, mustajalka, navajo, netchili, nez percé, oglala, omaha, osaga, oto, paiute, pampa, papago, pawnee, pima, quechua, seneca, shoshone, takelma, tewa, tlingit, tsimshian, tupi, uitoto, wabanaki, winnebago, wintu, yaqui, yuma, zuñi.

Vaikka runojen tekijät ovat tuntemattomia, heidän joukossaan on varmasti myös naisia, joten tämä kirja sopii LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisia ja ei-miehiä.

Korjaus 25.6.2020.

Juoksu Yönmaahan. Tulkintoja intiaanirunoista, 1977. Valikoinut ja suomentanut Jorma Eronen. Otava. Piirrosten tekijää ei kerrottu. 267 tekstisivua.

Rosa Parks with Jim Haskins: My Story, 1999 (1992)

Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike 1950-1970-luvuilla on lempiajanjaksojani historiassa (ja Rosa Parks yksi sankareitani), koska ihmiset pystyivät silloin muuttamaan yhteiskuntaa oikeudenmukaisempaan suuntaan pääasiassa väkivallattoman ideologian ja väkivallattoman toiminnan avulla. Sorretut väestöryhmät lakkasivat alistumasta ja pelkäämästä ja niiden jäsenet toimivat yhdessä saavuttaakseen samat oikeudet kuin valtaapitävillä ryhmillä oli. 1960-luvulle sijoittuu myös feminismin toisen aallon alku.

Ajattelin ensin, että onpa kirjan kanteen valittu tylsä kuva, mutta sitten tajusin, että tuossa tilanteessa olisi aiemmin kutsuttu poliisit paikalle ja vedetty ehkä asekin esiin. Kuvan tapahtuma oli vaatinut toteutuakseen vuoden bussiboikotin, eikä 1950-luvun Alabamassa ollut koskaan ennen, ainakaan laillisesti, tapahtunut tällaista: musta ihminen istuu bussin etupenkillä, ja sen lisäksi hän istuu valkoisen ihmisen edessä. Rosa Parks on vaikuttanut 1900-luvun historiaan paljon ja on Martin Luther Kingin ja Malcolm X:n lisäksi varmaan tunnetuimpia kansalaisoikeusliikkeen hahmoja, mutta hänen yksittäinen tekonsa (kieltäytyminen luovuttamasta bussissa paikkaansa valkoiselle) tunnetaan paremmin kuin hänen elämänsä.

Parksin elämäkerta, samoin kuin muidenkin kansalaisoikeusliikkeen toimijoiden, taustoittaa hyvin rotusortoa etelävaltioissa ja auttaa ymmärtämään myös nykyisiä ristiriitoja, koska siitä nousee esiin se, miten systemaattisesti, tarkoituksellisesti ja monipuolisesti mustia ihmisiä kohdeltiin etelävaltioissa huonommin kuin valkoisia, ja miten sekä mustia että valkoisia ihmisiä peloteltiin esim. uhkaussoitoilla, pommeja räjäyttämällä ja kouluja polttamalla, jos ja kun he yrittivät nousta rotusortojärjestelmää vastaan. Elämäkerta auttaa myös ymmärtämään, miksi afroamerikkalaiset naiset eivät välttämättä identifioineet itseään feministeiksi yhtä helposti kuin valkoiset naiset; rasismi oli heidän elämässään usein paljon suurempi ongelma kuin sovinismi. Monet rotusorron ilmentymistä Alabamassa tuntuivat aika kafkamaisilta. Kirjoitan kirjasta melko yksityiskohtaisesti, koska Rosa Parksin elämäkertaa ei ole saatavilla suomeksi, ja hänen tarinansa on mielestäni tärkeä ja kiinnostava. Olen kääntänyt lainaukset lukemisen helpottamiseksi.

Oli varsin nautinnollista olla ihmisten kanssa Highlanderissa [kansalaisopisto Tennesseessä]. Unohdimme, minkä värinen kukin oli. Olin 42 vuoden ikäinen, ja se oli yksi niistä harvoista kerroista siihenastisen elämäni aikana, jolloin en kokenut mitään vihamielisyyttä valkoisten ihmisten taholta. Sain kokemuksia erirotuisista ja eritaustaisista ihmisistä, jotka tapasivat työpajoissa ja elivät yhdessä rauhassa ja harmoniassa. Tunsin, että pystyin ilmaisemaan itseäni rehellisesti ilman ikäviä seurauksia tai muiden ihmisten vihamielisiä asenteita. (105-107)

Rosa Parks syntyi 4.2.1913 Tuskegeessa, Alabamassa, ja hänellä oli kaksi vuotta nuorempi veli Sylvester. Hänen äitinsä Leona Edwards oli opettaja ja isänsä James McCauley kirvesmies. Isä, jonka piti kulkea työn perässä ja joka halusi matkustella, toisin kuin äiti, lähti kotoa Rosan ollessa viiden vanha.

Olin nuori enkä ollut lukenut paljon rasismista, mutta kuuntelin paljon. Kuulin paljon mustista ihmisistä, jotka oli löydetty kuolleina, eikä kukaan tiennyt mitä oli tapahtunut. Muut vain ottivat ruumiit mukaansa ja hautasivat ne. Joskus minulta kysytään, miten pystyin elämään sellaisen pelon kanssa, mutta se oli ainoa tapa elää jonka tiesin ja Pine Level oli ainoa paikka jonka tiesin. (32)

 

Rosa näki isänsä seuraavan kerran vasta aikuisena, ja hän vietti suuren osan lapsuuttaan isovanhempien hoidossa, koska äidin työpaikka oli etäällä ja tämä oli kotona vain viikonloppuisin. Isoisäni oli se, joka juurrutti äitiini ja hänen siskoihinsa, ja heidän lapsiinsa, ajatuksen siitä että huonoa kohtelua ei hyväksytä keneltäkään. Se kulki melkein meidän geeneissämme. (15)

Kunnioituksen puute näkyi monella tavalla valkoisten suhtautumisessa mustiin.

Tuohon aikaan kukaan valkoinen mies ei kätellyt mustaa miestä. Ja mustien miesten ei odotettu esittelevän itseään sukunimillään, vaan vain etunimillään.

         Muistan, että joskus [isoisä] puhutteli valkoisia miehiä heidän etunimellään, tai koko nimellään, eikä sanonut ”herra”. Valkoiset eivät aina pitäneet tästä kovinkaan paljon; hän otti itse asiassa suuren riskin. Tuohon aikaan mustien ihmisten ei koskaan odotettu puhuttelevan valkoista tämän nimellä sanomatta ”herra” tai ”neiti”. Isoisälläni oli jonkin verran sotaisa asenne valkoisia kohtaan yleensä. Ja hänestä oli mukava nauraa valkoisille näiden selän takana. (16) … Hän halusi kaikkien lapsiensa opiskelevan, jottei näiden tarvitsisi tehdä [kotityötä valkoisille]. (18)

Omien oikeuksien puolustaminen saattoi olla vaarallista: Rosa uhkasi kymmenvuotiaana tiilellä valkoista poikaa, joka aikoi lyödä häntä, ja olisi saattanut joutua lynkatuksi tämän takia. Hänen veljensä Sylvester oli ystäviensä kanssa heittänyt kivillä valkoisia poikia, jotka olivat ensin heitelleet heitä kivillä, minkä jälkeen paikalle ilmaantui yhden valkoisen pojan isä aseen kanssa ja kysyi, olivatko nämä mustat pojat olleet kivien heittelijöitä, jolloin valkoiset pojat onneksi valehtelivat. Kun ehkä 13-vuotias Rosa oli työntänyt rullaluistelevaa valkoista poikaa, joka oli ensin tönäissyt häntä, pojan äiti uhkasi häntä pitkällä vankilatuomiolla. Ku Klux Klanin jäsenet ampuivat vuosikymmeniä myöhemmin detroitilaisen valkoisen Viola Liuzzon sen takia, että tämä kyyditsi mustaa aktivistia illalla. Joitakin hyviäkin valkoisia oli.

Äitini kertoi minulle tarinoita, joita vanhat ihmiset olivat kertoneet hänelle orjuuden ajoilta. Muistan, että hän kertoi minulle, että orjien täytyi huijata valkoiset ihmiset uskomaan, että he olivat onnellisia. Valkoiset suuttuivat, jos orjat vaikuttivat onnettomilta. He myös kohtelivat orjia paremmin, jos he uskoivat, että orjat pitivät valkoisista. (28)

Rosa oppi lukemaan kolmen tai neljän vuoden ikäisenä, ja piti kirjoista paljon. Mustien ja valkoisten lasten koulut olivat erillisiä, ja mustien koulut järjestään huonompikuntoisia ja huonommin varustettuja. Valkoiset lapset kävivät koulua yhdeksän kuukautta vuodessa, mustat vain viisi kuukautta, koska monien perhe tarvitsi lasten apua maatöissä. Mustat opettajat saivat huonompaa palkkaa kuin valkoiset. Pienillä paikkakunnilla mustille ei ollut koulua ensimmäisten kuuden luokan jälkeen, eikä isommissakaan paikoissa välttämättä ollut mustille tarkoitettua high schoolia. Kuudennen luokan jälkeen Rosa kävi koulua suuremmassa kaupungissa Montgomeryssa koulussa, jonka perustaja Miss White ja opettajakunta olivat pohjoisesta tulleita valkoisia. Paikalliset valkoiset sulkivat nämä opettajat valkoisen yhteisön ulkopuolelle, ja aiempina vuosikymmeninä Miss Whiten koulu oli poltettu ainakin kaksi kertaa. Julkiset vesihanat ja istumapaikat raitiovaunuissa oli Montgomeryssa eroteltu.

Neiti Whiten koulussa opin parhaiten sen, että olin arvokas ja itseään kunnioittava ihminen, eikä minun pitäisi asettaa tavoitteitani alemmas kuin kukaan muukaan vain sen takia että olin musta. Meidät opetettiin olemaan kunnianhimoisia ja uskomaan, että voimme tehdä elämässä mitä haluamme. … Olin oppinut sen myös isovanhemmiltani ja äidiltäni. (49)

Rosa Parks meni vuonna 1932 naimisiin Raymond Parksin kanssa, joka oli aktiivinen mustien oikeuksia puolustavassa NAACP:ssä (National Association for the Advancement of Colored People, järjestössä toimivat sekä mustat että valkoiset), mutta toimi maan alla, koska julkinen toiminta olisi tarkoittanut kuolemaa. Vuonna 1931 NAACP ajoi Scottsboron poikien asiaa, yhdeksän 14-19-vuotiaan pojan tai nuoren miehen, joita syytettiin kahden valkoisen naisen raiskauksesta. Ennen raiskaussyytettä laman työnhakuun ajamat nuorukaiset olivat heittäneet junassa matkustaessaan ulos valkoisia miehiä, jotka olivat ensin käskeneet heidän häipyä junasta. Todisteiden heikkoudesta huolimatta kaikki, nuorinta lukuun ottamatta, tuomittiin kolmen päivän oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan sähkötuolissa. Järjestöt toimivat heidän puolestaan ja onnistuivat estämään kuolemantuomiot, mutta vasta vuonna 1950 viimeinen syytetty pääsi ehdonalaiseen. Tätä voi verrata vuoden 1944 tapaukseen, jolloin kuusi valkoista miestä sieppasi etelässä mustan naisen aseella ja veitsellä uhaten autoon ja raiskasi hänet. Valamiehistö kieltäytyi tuomitsemasta miehiä, vaikka auton kuljettaja oli tunnustanut ja nimennyt muut miehet.

Valkoiset väittivät kaikkia niitä, jotka työskentelivät mustien hyväksi, kommunisteiksi. (63)

NAACP toimi myös saadakseen useampia mustia rekisteröitymään äänestäjiksi, mikä oli etelässä tehty mustille hyvin vaikeaksi ja mitä ilman ei voinut äänestää. Tuohon aikaan useimmat mustat ihmiset etelässä eivät voineet äänestää. (71)

Rosa Parks suoritti high schoolin loppuun naimisissa ollessaan (kouluaikoina hänen oli pitänyt keskeyttää koulunkäynti hoitaakseen ensin sairasta isoäitiään ja sitten äitiään). Toimiessaan Montgomeryssa ompelijana hän joutui joka päivä kohtaamaan rotuerottelun ongelmat busseissa, niin kuin hyvin monet muutkin: ensimmäiset kymmenen istuinta oli lain mukaan varattu valkoisille, oli heitä bussissa tai ei. Mustien piti istua bussin takaosassa, ja ikävämmät bussinkuljettajat saattoivat vaatia, että maksettuaan edessä mustien piti mennä ulos ja takaovesta uudelleen sisään, ja kuski saattoi tällä aikaa lähteä pysäkiltä. Mustien piti kuskin päätöksen mukaan luovuttaa paikkansa bussin keskiosassa, jos valkoiset jäivät ilman paikkaa. Bussikuskeilla oli aseet.

Vuonna 1949 New Jerseysta tulivat Montgomeryyn käymään mustat 15-16-vuotiaat sisar ja veli, joille kukaan ei ollut huomannut kertoa rotuerottelusta busseissa. He nousivat bussiin ja kävivät istumaan valkoisten paikoille. Bussikuski veti aseensa esiin, heitti heidät pois bussista ja kutsui poliisin, joka pidätti nuoret ja piti heitä sellissä kaksi päivää. Oikeudenkäynnissä tuomari uhkasi lähettää nuoret kasvatuslaitokseen (reform school) siihen asti, kunnes nämä täyttävät 21 vuotta, mutta NAACP onnistui saamaan heille lakimiehen, ja heitä vain sakotettiin.

Jotkut bussikuskit olivat ilkeämpiä kuin toiset. Eivät kaikki olleet inhottavia, mutta rotuerottelu itsessään on hirvittävää, eikä rotuerottelua voinut mielestäni millään keinolla tehdä ihmisarvoiseksi tai mukavaksi tai hyväksyttäväksi. (77)

Myös Rosa Parks oli liittynyt NAACP:n jäseneksi, ja hänet valittiin eräässä kokouksessa puolivahingossa Montgomeryn osaston sihteeriksi, koska paikalla ei ollut ketään muutakaan naista. Ompelijan työnsä ohessa hän piti vapaaehtoistyönä huolta jäsenmaksuista ja maksuista kattojärjestöön, vastasi puhelimeen, kirjoitti kirjeitä ja lähetti lehdistötiedotteita sanomalehdille. Eräs hänen tärkeimmistä tehtävistään oli kirjata ylös tapauksia, joissa esiintyi syrjintää, epäoikeudenmukaista kohtelua tai väkivaltaa mustia ihmisiä kohtaan. Myöhemmin Parks toimi myös NAACP:n nuorisovaltuuston (Youth Council) neuvonantajana sekä auttoi mustaa ammattiyhdistysmiestä ja NAACP-aktiivia E.D. Nixonia.

Muistiin pantavia tapauksia oli hyvin, hyvin paljon. (84) Joskus oli hyvin vaikea jatkaa, kun kaikki työmme näytti olevan turhaa. (86) Emme onnistuneet oikeuden saamisessa kovinkaan monta kertaa. Kyse oli enemmänkin siitä, että haastoimme valtaapitävät ja osoitimme ettemme halunneet kohtelumme toisen luokan kansalaisina jatkuvan. (89) Joskus tunsin musertuvani kaiken väkivallan ja vihan alle, mutta emme voineet tehdä muutakaan kuin jatkaa. (94)

En usko, että mikään rotuerottelulaki suututti Montgomeryn mustia ihmisiä enemmän kuin rotuerottelu busseissa. (108) Mustat montgomerylaiset olivat monta kertaa yrittäneet muuttaa kohteluaan busseissa paremmaksi, mutta turhaan – siitä huolimatta, että mustia oli ainakin 67% bussimatkustajista. Bussiyhtiö ja kaupungin virkamiehet eivät suostuneet myöntämään, että mikään olisi vialla, ja nämä kieltäytyivät myös palkkaamasta mustia bussikuskeja. Montgomeryn NAACP oli alkanut miettiä asian viemistä oikeuteen, mutta he tarvitsivat sopivan asianomistajan (plaintiff) – mielellään naisen, joka saisi enemmän myötätuntoa kuin mies, mutta naisen piti olla hyvämaineinen, sellainen, joka ei ollut tehnyt mitään muuta väärää kuin kieltäytynyt luopumasta paikastaan, ja naisen piti myös olla halukas nousemaan vaatimaan oikeuksiaan. Eri ehdokkaita harkittiin, mutta sopivaa ei löytynyt.

1.12.1955 Rosa Parks oli palaamassa kotiin töistä, kun yhdelle valkoiselle miehelle ei ollut paikkaa, ja bussikuski käski neljää seuraavalla penkkirivillä istuvaa mustaa matkustajaa, Parks mukaan luettuna, nousemaan. Kolme heistä noudatti käskyä, Parks ei, vaikka hän ei ollut suunnitellut tätä ennalta. Mitä enemmän annoimme periksi ja mukauduimme, sitä huonommin he kohtelivat meitä. … Ihmiset sanovat aina, etten luovuttanut paikkaani koska olin väsynyt, mutta se ei ole totta. En ollut fyysisesti väsynyt, tai sen väsyneempi kuin yleensäkään olin työpäivän jälkeen. En ollut vanha, vaikka joillakin ihmisillä on mielikuva minusta vanhana tuohon aikaan. Olin 42-vuotias. Ei, ainoa asia johon olin väsynyt, olin väsynyt antamaan periksi. Kaksi poliisia tuli jonkin ajan päästä pidättämään hänet ja he laittoivat hänet selliin. Kun hän sai soittaa miehelleen, hänen miehensä ja ystävänsä tulivat maksamaan hänen takuunsa. Vasta kun Parks keskusteli asiasta kotonaan heidän kanssaan, hän päätti ryhtyä asianomistajaksi. Minulla ei ollut rikosrekisteriä, olin tehnyt työtä koko ikäni, en odottanut aviotonta lasta. Valkoiset eivät voineet osoittaa minua sormella ja sanoa että oli mitään muuta, mitä olin tehnyt ansaitakseni sellaista kohtelua, kuin että olin syntynyt mustaksi. (125)

Aktivistit levittivät koulujen ja kirkkojen välityksellä lentolehtisiä, joissa pyydettiin kaikkia mustia koululaisia ja työssäkäyviä boikotoimaan busseja seuraavasta maanantaista 5.12.1955 (jolloin oli Parksin oikeudenkäynti) alkaen. Mustien omistamat 18 taksiyhtiötä olivat luvanneet pysähtyä bussipysäkeillä ja veloittaa matkasta vain bussimaksun, kymmenen senttiä. Vaikka päivä oli pilvinen, melkein kaikki mustat jäivät pois busseista maanantaina. Koskaan ennen mustat ihmiset eivät olleet osoittaneet yhtä selvästi, kuinka riippuvaisia nuo kaupungin bussit olivat heidän asioinnistaan. Mikä vielä tärkeämpää, koskaan ennen Montgomeryn musta yhteisö ei ollut yhdistynyt protestoidakseen bussien rotuerottelua vastaan. (132) Parksin lakimiesten strategia oikeudenkäynnissä oli Parksin syylliseksi tuomitsemisen jälkeen tehdä valitus korkeampaan oikeusasteeseen, koska paikallisten tuomareiden ei voinut odottaa tekevän mitään asioiden muuttamiseksi.

Paikalliset protestanttiset papit päättivät perustaa MIA:n (Montgomery Improvement Association), koska NAACP oli Alabamassa melko pieni järjestö, ja koska he eivät halunneet valkoisten väittävän, että protesti oli ulkoapäin johdettu. Niin valkoisilla oli tapana tehdä, sanoa että kaikki ongelmat olivat ulkopuolisten agitaattorien aiheuttamia. He kieltäytyivät uskomasta, että Montgomeryn mustilla ihmisillä oli rohkeutta puolustaa oikeuksiaan. (135) MIA:n johtajaksi he päättivät valita nuoren papin, Martin Luther King, Jr.:n, koska tämä oli ollut Montgomeryssa niin vähän aikaa, ettei hän ollut ehtinyt saada sen enempää hyviä ystäviä kuin suuria vihollisiakaan, eivätkä kaupungin virkamiehet olleet yrittäneet saada häntä puolelleen.

Järjestö antoi bussiyhtiölle ja kaupungin johtajille kolme vaatimusta: 1) Ystävällinen kohtelu busseissa, 2) paikkojen täyttäminen tulojärjestyksessä, valkoiset edestä ja mustat takaa, ja 3) mustien kuskien palkkaaminen mustien bussilinjoille. Näihin vaatimuksiin ei suostuttu, joten boikotti jatkui. Montgomeryn mustat olivat saaneet tarpeekseen bussien rotuerottelusta ja vaikeuksista huolimatta kävivät vuoden töissä ja kouluissa kävellen ja kimppakyydeillä henkilöautoilla, takseilla ja kirkkojen autoilla. Noin 30 000 ihmistä kuljetettiin päivittäin töihin tällä tavalla. Parks jakoi kaikkialta maasta lähetettyjä vaatteita ja kenkiä niille, jotka niitä tarvitsivat. Joitakin mustia kotiapulaisia kuljettivat heidän valkoiset työnantajansa, jotka eivät pärjänneet ilman heitä. Valkoiset pidättivät taksikuskeja, koska he eivät veloittaneet täyttä hintaa, jolloin vapaaehtoiskuskit ryhtyivät töihin. Poliisit pidättivät mustia kimppakyytikuljettajia pikkurikkeistä. Martin Luther Kingin ja E.D. Nixonin taloja pommitettiin. Rosa Parksille soitettiin paljon uhkaussoittoja. Bussiyhtiön bussit kulkivat melkein tyhjinä.

Boikotti sai tiedotusvälineissä yhä enemmän huomiota, ja Rosa Parks kutsuttiin puhumaan asiasta eri puolelle maata. 13.11.1956 saatiin korkeimmalta oikeudelta päätös, että rotuerottelu busseissa oli perustuslain vastaista. Boikottia jatkettiin kuitenkin vielä noin kuukausi, siihen asti että korkeimmasta oikeudesta tuli asiasta kirjallinen määräys. Määräys tuli 20.12.1956, ja seuraavana päivänä mustat alkoivat taas käyttää busseja (kannen kuva Rosa Parksista on tältä päivältä; takana istuva mies on toimittaja joka oli pyytänyt Parksia kuvattavaksi). Valkoiset vastasivat väkivallalla myös tähän (esimerkiksi tarkka-ampujat ampuivat busseja), mutta mustat eivät antaneet pelotella itseään, ja vähitellen väkivalta laantui. Myös muissa kaupungeissa afroamerikkalaiset aloittivat omat bussiboikottinsa: suoran toiminnan kansalaisoikeusliike oli alkanut.

Monet ihmiset eivät halua muuttua, minkä takia meille oli niin tärkeää saada ainakin lakeja muutetuiksi, niin että meillä olisi jotain turvaa. (159)

Pian bussiboikotin päättymisen jälkeen Rosa Parks muutti äitinsä ja miehensä kanssa Detroitiin, koska hänen siellä asuva veljensä oli huolissaan heidän turvallisuudestaan Alabamassa. Parks ei ehkä olisi myöskään enää saanut valkoisilta ompelijan töitä Montgomeryssa. Parks kulki edelleen ympäri maata puhumassa ja otti vastaan työpaikan mustan collegen asuntolan emäntänä Virginiassa. Vaikka hän viihtyi työssään, hän ei löytänyt äidilleen ja miehelleen asuntoa ja työtä sieltä, joten he jäivät Detroitiin, ja Parkskin muutti sinne takaisin. Hän osallistui myös vuoden 1963 kansalaisoikeusmarssiin Washingtonissa, jossa kansalaisoikeustaistelijoiden vaimot oli laitettu marssimaan erossa miehistään eikä ohjelmassa ollut yhtään naispuhujaa, sekä vuoden 1965 marssiin Selmasta Montgomeryyn.

Tänä päivänäkään en ole väkivallattomuuden ehdoton kannattaja kaikissa tilanteissa. Mutta uskon vahvasti, että 1950- ja 1960-lukujen kansalaisoikeusliike ei olisi koskaan voinut olla niin menestyksekäs ilman Dr. Kingiä ja hänen vakaata uskoaan väkivallattomuuteen. (175)

Vuosina 1965-1988 Rosa Parks työskenteli John Conyersin, afroamerikkalaisen kongressin jäsenen, vastaanottoapulaisena ja toimistotyöntekijänä ja auttoi työssään mm. järjestämään kodittomille asuntoja. 1970-luvun lopulla sekä hänen miehensä, veljensä että äitinsä kuolivat. Vuonna 1987 Parks perusti Elaine Steelen kanssa nuorille suunnatun järjestön The Rosa and Raymond Parks Institute for Self-Development. Haluaisin, että [nuorilla] olisi sama toivon, arvokkuuden ja ylpeyden tunne, jonka perheeni ja opettajani juurruttivat minuun. (182) Hän myös jatkoi puheiden pitämistä ympäri maata. Hän on saanut valtavasti kunnianosoituksia, ja hänen mukaansa on nimetty ainakin kaksi katua. Haastattelijat haluavat vieläkin vain puhua tuosta yhdestä illasta vuonna 1955 jolloin kieltäydyin luovuttamasta paikkaani bussissa. … Ymmärrän, että olen symboli. Mutta en ole koskaan tottunut olemaan ”julkisuuden henkilö”. (185)

Joskus tunnen itseni aika surulliseksi joidenkin viime aikoina tapahtuneiden asioiden vuoksi. Yritän pitää kuitenkin toivoa yllä, mutta se ei ole aina kauhean helppoa. Olen käyttänyt yli puolet elämästäni opettaakseni rakkautta ja veljeyttä, ja olen sitä mieltä, että on parempi jatkaa tasa-arvon ja rakkauden opettamista ja niiden elämistä kuin vihan tai ennakkoluulojen. Kaikki eläen yhdessä rauhassa ja harmoniassa ja rakkaudessa... siihen tavoitteeseen me pyrimme, ja olen sitä mieltä, että mitä enemmän on ihmisiä, jotka saavuttavat tuon mielentilan, sitä parempi se on meille kaikille. (187-188)

Kirjan kerrontatapa on eleetön ja toteava, mikä lisää uskottavuuden vaikutelmaa. (Tämä on kieleltään jopa vähän lastenkirjan oloinen, mutta sopii hyvin myös aikuisten luettavaksi.) Olen lukenut etelävaltioiden rotusorrosta ja muista kirjan käsittelemistä asioista myös muista elämäkerroista, joten pidän kirjaa luotettavana. Rosa Parks kuoli Detroitissa 24.10.2005.

Joitakin tärkeitä vuosilukuja afroamerikkalaisten historiassa:

• 1954: Korkeimman oikeuden päätös Brown v. Board of Education, jonka mukaan rotuerottelu kouluissa oli perustuslain vastaista.
• 1956: Korkeimman oikeuden päätös siitä, että rotuerottelu Montgomeryn busseissa oli perustuslain vastaista.
• 1964: Civil Rights Act, kansalaisoikeuslaki (presidenttinä Lyndon Baines Johnson)
• 1965: Voting Rights Act (presidenttinä Johnson), joka mahdollisti äänestäjäksi rekisteröitymisen paikallisten tenttijöiden lisäksi liittovaltion tenttijöille.
• 1965: Malcolm X murhattiin.
• 1968: Martin Luther King, Jr. murhattiin.
• 2000: Laki seka-avioliittojen kieltämisestä kumottiin Alabamassa, Rosa Parksin syntymäosavaltiossa (Kirjojen kuisketta -blogi)

Tämä kirja olisi mielestäni hyvä kääntää, koska Rosa Parksin elämä on tärkeä osa 1900-luvun ja kansalaisoikeustaistelun historiaa, ja kirja on kiinnostava. Kirjassa on useita kuvia.

Rotusortoa etelässä, Floridassa, 1960-1970-luvuilla käsittelee myös Colson Whiteheadin koulukotiin sijoittuva romaani Nickelin pojat (2020), jota on blogeissa pidetty vahvana ja vaikuttavana kirjana. Joitakin blogikirjoituksia: Kirjojen kuisketta, Mummo matkalla, Donna Mobilen kirjat, Annelin lukuvinkit.

Tämä on ensimmäinen kirjani LauraKatarooman ei-valkoisten ja ei-miesten lukuhaasteeseen.

Edit 14.3.23 (korjattu kirjoitusvirhe).

Rosa Parks with Jim Haskins: My Story, 1999 (1992). Puffin Books. 192 sivua.