Bastian Schmid: Mitt umgänge med djur (Begegnung mit Tieren, 1938)

Kirpparilöytö. Bastian Schmid (1870-1944) oli saksalainen opettaja ja eläinten käyttäytymisen tutkija, joka kirjoitti monta kirjaa eläimistä. Tässä kirjassa hän kuvaa tutkijan silmin useita Münchenin lähistöllä sijaitsevassa kodissaan asuneita erilajisia eläimiä, niin lemmikkikoiraansa Alia ja kotipihansa kanoja kuin myös poikasina saatuja villieläimiä, esimerkiksi Wolfi-sutta ja eksoottisimmista päästä mölyapina Guapoa.

Schmid kertoo laulavasta Caro-ketusta, joka oppi sattumalta Schmidin kanssa lepäillessään häntä matkimalla hyräilemään, ainoana hänen 12 ketustaan. Jos Caro teki virheitä, se harjoitteli itsekseen, kunnes sävelkulku meni oikein. Vieraiden läsnäollessa Caro teki helposti virheitä, koska tunsi luontaista epäluuloa näitä kohtaan. Hyvä esimerkki siitä, että eläimen pitää saada tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksi, jotta sen käyttäytyminen ja erilaiset kyvyt voivat tulla vapaasti esiin! (s. 98-99)

Schmid ei pelkästään tarkkaillut eläinten käytöstä, vaan teki joskus niiden käyttäytymisestä myös systemaattisia testejä. Hän esimerkiksi kokeili, miten koirat löytävät takaisin kotiin, kun ne on viety tuntemattomalle seudulle. Hän huomasi että ensimmäiselläkin kerralla, vaikka koira ei tiennyt yhtään, missä on tai miten sinne on päädytty, se löysi kotiinsa. Hän teki kokeita eri hoidokkiensa älykkyydellä, ja huomasi, että näätä(!) pärjäsi hyvää hajuaistia vaativassa älykkyystestissä oikein hyvin. Mikään eläin ei ollut hänelle liian vaatimaton tai tavallinen, vaan kanoistakin hän löysi kiinnostavaa havainnoitavaa.

Eläimistä ja niiden käyttäytymisestä kiinnostuneelle kirja oli mukavaa luettavaa. Se oli tempoltaan rauhallista, muttei kuitenkaan tylsää tekstiä. Ainoastaan haukkojen ja koirien näkökykyä käsittelevistä kokeista kertovat luvut olivat mielestäni yksitoikkoisia, muuten kirja oli leppoisaa luettavaa.

Parasta kirjassa oli kuitenkin Schmidin asenne. Kuten itävaltalainen eläintutkija Konrad Lorenzkin hän arvosti eläimiä. Hän näki eläimet yksilöinä ja myös persoonallisuuksina, lähestyi niitä ystävinä ja piti niitä tärkeinä itsessään, ei vain mekaanisina, vaistojen rajoittamina tutkimuskohteina. Hän käyttää itse asiassa usein sanaa "sielu" tai "henki" (själ, alkukielessä kaiketi sana die Seele) puhuessaan eläimistä, ja vaikka sanalla on tässä varmaan eri merkitys kuin sen nykyinen päämerkitys, Schmidin asenne poikkeaa kuitenkin paljon 1900-luvulla pitkän aikaa (ainakin anglosaksisessa maailmassa) yleisestä behavioristisesta käsityksestä eläimistä ärsyke-reaktioautomaatteina (onneksi tämä on nyt muuttunut!). Eläimen todellinen kohtaaminen vaatii Schmidin mukaan sitä, että sitä tarkkailee avoimesti ja kauan aikaa sellaisena kuin se on, ja siltikin se jää jollakin tavalla tuntemattomaksi.

Alla mina djur, även de, som inte berört här, äro själsliga typer, och bli i hög grad, liksom djuren över huvud taget, omöjliga för oss att genomskåda. Djuret är Det Främmande. Ju längre bort ifrån oss det står i fysiskt hänseende, desto obestämdare blir dess själsliv och desto obegripligare måste det tyckas oss.
        De finns myriader av små själar i djurriket, var och en med sitt bestämda vara, var och en en värld för sig och dock stående i samband med andra själar i omgivningen. Ligger det inte något storslaget över denna så främmande värld? Tyvärr har sinne och vördnad för den gått förlorade för många av oss, och vi veta knappast ens mera, vad vishet är i sin ursprungligaste och högsta mening. (160)

Suomennos: Kaikki eläimeni, myös ne, joita ei ole tässä käsitelty, ovat henkisiä tyyppejä, ja meidän on suuressa määrin mahdotonta nähdä niiden läpi, kuten yleensäkin eläinten läpi. Eläin on Tuntematon. Mitä kauempana meistä se fyysisesti on, sitä vaikeammaksi määritellä tulee sen henkinen elämä ja sitä käsittämättömämmältä sen täytyy meistä tuntea.
        Eläinkunnassa on lukemattomia pieniä sieluja, joista jokaisella on oma tietty olemuksensa, jokainen on maailma itsessään ja kuitenkin yhteydessä muihin ympäristön sieluihin. Eikö tässä näin vieraassa maailmassa olekin jotain suurenmoista? Valitettavasti monet meistä ovat menettäneet ymmärryksen siitä ja kunnioituksen sitä kohtaan, ja tuskin enää tiedämme, mitä viisaus alkuperäisimmässä ja korkeimmassa merkityksessään on.

Kirjassa on näin vanhaksi teokseksi paljon kuvia, yhteensä 56, jotka kaikki liittyvät tekstin eläinpersooniin ja niiden käytökseen. Sen lukemista haittasivat jonkin verran ruotsin vanhat verbimuodot ja vanha taivutussysteemi, joihin en tottunut kunnolla koko kirjan aikana, enkä aina ymmärtänyt tekstiä täydellisesti. Täytyy myös kehua erikseen kirjan paperia - se on ihanan tuntuista, paksua ja ylellistä. Schmidin teoksia ei näy käännetyn suomeksi.

Näin rentoutuneessa tilassa voi alkaa vaikka hyräillä. Ihmiselle asento ei ole välttämättä kovin mukava.

Bastian Schmid: Mitt umgänge med djur (Begegnung mit Tieren, 1938). Företal av prof. Bertil Hanström. Ruotsinnos: Erik Dahl och Estrid Svensson. 161 sivua.

Melissa Mayntz & Katy Christianson: Muuttolintujen matkassa, 2020 (Migration: Exploring the Remarkable Journeys of Birds)

Tämä on oikein viehättävä pienikokoinen kirja linnuista ja niiden muuttomatkoista ympäri maailmaa. Siinä on yleisiä periaatteita ja tietoja lintujen muutoista sekä tietoiskuja yksittäisistä lintulajeista ja niiden hämmästyttävistä saavutuksista matkoillaan.

Meille suomalaisille ovat tuttuja lintujen kevät- ja syysmuutot - näin syksyllä ulkoillessa on nähnyt ja kuullut muuttavia lintuparvia. Linnut saattavat kuitenkin muuttaa myös muista syistä kuin vuodenaikojen vaihtelun takia tai muuten kuin pohjoisen ja etelän välillä. Vuorilla elävät linnut saattavat esimerkiksi muuttaa talvella alemmille rinteille, tai linnut saattavat siirtyä sulkasadon ajaksi turvallisempiin ja syrjäisempiin paikkoihin. Kirjassa kerrotaan myös mm. silmukkamuutosta, yliloikkamuutosta, nomadisesta muutosta ja vaellusmuutosta, sekä siitä, miten linnut valmistautuvat muuttoon, muuttavatko ne parvessa vai eivät, ja mitkä ovat tyypillisiä muuttoreittejä.

Kirjassa puhutaan tietysti myös siitä, miten linnut suunnistavat ja löytävät perille määränpäähänsä. Tähän ne käyttävät tilanteen mukaan monenlaisia keinoja ja aisteja: meille ihmisille hyvin eksoottista magneettiaistia, sisäisiä maantieteellisiä karttoja (linnuilla on ihmisiä paljon parempi näkö ja kuulo), tähtikarttoja sekä vanhemmilta linnuilta opittuja reittejä.

Muuttomatka on linnuille rasittava ja usein vaarallinen. Kirjassa käsitellään niitä esteitä, joita linnut saattavat kohdata muuttomatkallaan ja joiden takia linnut eivät välttämättä selviä rankasta matkastaan, koska eivät esimerkiksi löydä tarpeeksi ruokaa tai lepäämispaikkoja: elinympäristöjen häviäminen, uupumus lepopaikkojen puutteen vuoksi, nälkäkuolema, törmäykset niille tuntemattomiin esineisiin (ikkunat, voimajohdot...), petoeläimet (kissat, rotat...), saastuminen, roskaaminen, luonnonmullistukset, metsästys, ylikalastus, salametsästys ja ihmisten välinpitämättömyys ja tietämättömyys. Ei siis olekaan ihme, että kaikki linnut eivät tee kaukomatkoja, vaan ovat enemmän tai vähemmän paikkalintuja, vaikka tähänkin liittyvät omat riskinsä.

Lintujen muuttoon liittyy joitakin myyttejä - vaikkapa Aristoteleen käsitys siitä, että linnut muuttuvat toisiksi lajeiksi eri vuodenaikoina, esimerkiksi leppälintu punarinnaksi, tai se, että pienemmät linnut liftaisivat isompien selässä (eivät liftaa), tai nykyuskomus siitä, että muuttolintujen ruokinta haittaisi niitä. Ei haittaa, vaan terveellisen ja ravitsevan ruoan tarjoaminen vahvistaa niitä.

Kirjassa pohditaan myös muuton tulevaisuutta ilmastonmuutoksen aikakaudella sekä sitä, miten muuttavia lintuja voi auttaa: tarjoamalla raikasta vettä ja ravitsevaa ruokaa, pitämällä ruokintalaitteet ja kylpyaltaat puhtaina, sammuttamalla valot, minimoimalla tai poistamalla tuholaismyrkyt, pitämällä kissat sisällä, pitämällä ympäristön siistinä, tekemällä ikkunat linnuille näkyviksi, tekemällä puutarhan lintuystävälliseksi ja kertomalla linnuista muille ihmisille.

Tässä joitakin hurjia lintujen saavutuksia:
- Emut saattavat vuoden aikana kävellä jopa 500 km matkan etsiessään hyviä ruokailu- ja juomapaikkoja.
- Lemmikkeinä tutut australialaiset villit undulaatit eivät hyvinä sateisina vuosina muuta paljoakaan, mutta voivat huonompina vuosina matkata jopa 400 kilometriä päivässä.
- Tiibetinhanhi nousee yli kymmenen kilometrin korkeuteen, jossa ilma on todella kylmää ja ohutta, muuttaessaan Himalajan poikki.
- Pohjoisamerikkalainen punakuiripopulaatio muuttaa Alaskasta Uuteen-Seelantiin syksyisin kahdeksan päivän ajan ilman välilaskuja eli noin 11 000 kilometriä yhteen menoon, pysähtymättä. Keväällä takaisin muuttaessaan ne muuttavat eri reittiä ja tekevät myös pysähdyksiä.
- Suomessakin harvinaisena tavattu, kömpelön näköinen ja pullea heinäkurppa muuttaa Pohjoismaista ja Siperiasta Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan 48 tunnissa ja voi saavuttaa lentäessään jopa 97 kilometrin tuntinopeuden.

Minulle hyvin tärkeä osa kirjaa oli sen hieno, värikäs, kaunis ja oivaltava kuvitus. Aukeamankin yli ulottuvissa kuvissa esitettiin usein havainnollisesti ja hauskasti linnun muutto elinympäristöstä toiseen vaikkapa pohjoisesta etelään. Jostain kumman syystä kuvittaja Katy Christiansonin nimeä ei kuitenkaan mainita kannessa eikä nimiösivulla, vaikka kuvat ovat todella näkyvä ja houkutteleva osa kirjaa, vaan hänen nimensä on piilotettu teostietosivulle mm. kirjan kustannustoimittajan ja tuotantopäällikön nimien sekaan sekä kirjailijan kiitoksiin teoksen lopussa. Osmo Ryytyn käännös on hyvä ja sujuva, vaikka muutaman kerran mietinkin sananvalintaa.

Helmet-haaste 14. Kirjassa harrastetaan (lintujen tarkkailua).

Melissa Mayntz: Muuttolintujen matkassa, 2020 (Migration: Exploring the Remarkable Journeys of Birds, 2020). Karisto. Kuvitus: Katy Christianson. Suomennos: Osmo Ryytty. 143 sivua.

Spencer Quinn: Karvat pystyssä. Nuuskijatutkimuksia (Dog On It. A Chet and Bernie Mystery, 2008)

Löysin kirjaston poistomyynnistä tällaisen hauskan koiradekkarin, joka on kirjoitettu poliisikoirakoulun reputtaneen persoonallisen koirasankarin Chetin näkökulmasta. Chet asuu entisen poliisin ja nykyisen yksityisetsivä Bernie Littlen kanssa ja on koirien tapaan tälle vankkumattoman lojaali ystävä ja työpari. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun eronnut Cynthia Chambliss pyytää Bernietä etsimään kadonneen tyttärensä Madisonin, ja vaikka tytär löytyykin pian, hän katoaa pian uudestaan, ja Bernien ja Chetin tutkimukset pöyhivät esiin epäilyttäviä venäläisiä. Myöhemmin myös Chet joutuu roistojen vangitsemaksi ja joutuu karattuaan sellaiseen hengenvaaraan, joka ei ketään ihmistä uhkaisi.

Kirja on kirjoitettu kovaksikeitetyn dekkarin tapaan, vaikkei se onneksi olekaan järin väkivaltainen. Ainutlaatuisen ja mainion siitä tekee se, että se on niin onnistuneesti kirjoitettu koiran näkökulmasta. Chetille ovat tärkeitä hajut, rapsutukset ja loikat, se on loppumattoman optimistinen, innostuu helposti ja yrittää vilpittömästi auttaa isäntäänsä, mutta sen keskittymiskyky on varsin rajallinen ja sen mielenkiinnon vievät helposti toisaalle esimerkiksi kanit tai erilaiset ruoat. Se on viisas, höpsö, suloinen, uskollinen ja hauska, kuten omakin koirani oli.

Ottaen huomioon, että Chet tulkitsee ja kuvaa kaiken omasta näkökulmastaan, Quinn pystyy hienosti kuljettamaan myös kirjan dekkarijuonta ja antamaan varsin elävän kuvan kirjan ihmisistä. Eronnut Bernie on jäyhän sympaattinen, elämän kolhima ihmissankari. Hänen vähittäistä rakastumistaan toimittaja Suzyyn kuvataan vähäeleisesti, mutta se ei silti jää huomaamatta. Kirjassa on myös ympäristönsuojeluaspekti - Bernie motkottaa jatkuvasti siitä, miten yhä enemmän ihmisiä on muuttanut ja muuttaa hänen rakastamalleen aavikolle ja miten nämä ihmiset tuhlaavat sumeilematta vettä, niin että pohjavesivarasto on lähes lopussa ja joet kuivuneet (esim. s. 203-204).

Kiva kirja. Muita eläinten näkökulmasta kirjoitettuja dekkareita ovat Leonie Swannin "lammasdekkarit" Murha laitumella ja Ihmissutta ken pelkäisi, jotka ovat myös hauskoja, vaikkakin päähenkilöeläintensä lajin takia tyyliltään varsin erilaisia kuin tämä kirja.

Muualla: Kirjavinkit ja Katinkan kirjasto.

Helmet-haaste 7. Kirjassa rakastutaan.

Spencer Quinn: Karvat pystyssä. Nuuskijatutkimuksia, 2011 (Dog On It. A Chet and Bernie Mystery, 2008). WSOY. Suomennos: Aila Herronen. 360 sivua.

Konrad Lorenz: Eläimet kertovat. Eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana, 1975 (Er redete mit dem Vieh, den Vögeln und den Fischen, 1949)

Itävaltalainen Konrad Lorenz on yksi lapsuuteni sankareista: pidin kovasti hänen kirjoistaan, joissa hän kuvaa kokemuksiaan eläinten käyttäytymisen tutkijana eli etologina. Hän saikin tunnustukseksi uraauurtavasta työstään mm. eläinten leimautumisen ja muiden vaistotoimintojen tutkijana Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1973 kahden muun eläintieteilijän, Karl von Frischin ja Nikolaas Tinbergenin kanssa.

Luin vasta nyt Wikipediasta hänen natsikytköksistään (nopeasti hankittu puolueen jäsenkirja sekä pienempi tai suurempi mukanaolo "saksalais-puolalaisia hybridejä" tutkivassa projektissa - projekti muuten kertoo siitä, että myöskään kristityt saksalaiset ja muut eurooppalaiset eivät välttämättä olleet turvassa natsien "tieteeltä").

Lorenzin merkitystä eläintieteilijänä ei kuitenkaan voi kiistää, ja hänen kirjoistaan välittyy kuva humaanista, eläimiä rakastavasta ja niitä ymmärtävästä ihmisestä. Hän ei suhtaudu eläimiin vain sieluttomina, mekaanisina tutkimuskohteina, kuten niin moni viime vuosisatojen tutkija, vaan näkee niiden erilaiset luonteet ja arvostaa niitä persoonallisuuksina.

Lorenz oli monessa asiassa edelläkävijä: tämän kirjan alussa hän esimerkiksi sanoo, ettei häkissä (laboratorio-olosuhteissa) elävän eläimen käyttäytymisestä voida päätellä mitään sitä, miten se käyttäytyy vapaudessa. Siksi hän tutkikin maatilallaan eläimiä luonnossa, lemmikkieläimiään tai sitten tilalla vapaasti liikkuvia kotieläimiä. Hän seurasi esimerkiksi villihanhien elämää elämällä kokonaisen kesän "hanhena hanhien joukossa": Jos tahtoo oppia tuntemaan villihanhia, täytyy elää niiden joukossa, ja jos tahtoo elää niiden joukossa, täytyy mukautua niiden elämäntahtiin. Ihminen, jota luonto ei ole siunannut laiskuuden lahjalla, ei siihen kerta kaikkiaan pysty (149). Aina hän ei tosin antanut eläinten elämän kulkea luonnollista kulkuaan esim. leimauttamalla hautomakoneesta juuri kuoriutuneet linnunpoikaset itseensä, mutta jos hän teki tällaista, hän huolehti "poikasistaan" hyvin.

Tässä kirjassaan hän antaa jonkin verran ohjeita myös lemmikkieläinten valinnasta ja niiden hyvästä hoidosta. Nämä luvut tuntuivat osittain ristiriitaisilta - hänestä oli esim. oikeutettua pitää peippoja häkissä, vaikka kirjan alussa hän puhui eläinten vapauden puolesta. Suurimman osan kirjasta vievät kuitenkin kuvaukset erilaisten luonnon- tai kotieläinten, etenkin lintujen mutta myös vaikkapa kalojen ja vesipäästäisten käyttäytymisestä. Varsinkin naakoista ja niiden sosiaalisesta elämästä kerrotaan paljon. Naakat esimerkiksi pariutuvat loppuiäkseen.

Lorenzin kirjoitustyyli on hauska ja vetävä, ja naurahtelin usein kirjaa lukiessani. Hän esimerkiksi herätti ohikulkijoiden huomiota kulkemalla niityllä kyykyssä kahdeksikkoa ja raakkumalla olkansa yli, mikä selittyi häntä seuraavilla sorsanpoikasilla, jotka olivat ruohikossa katsojilta piilossa. Kirjasta saa myös paljon tietoa eläimistä, vaikken ollutkaan läheskään kaikista asioista samaa mieltä. Monista asioista (esim. koiriin liittyvistä tiedoista) on kirjan kirjoittamisen jälkeen tietysti saatu lisätietoa ja käsitykset niistä ovat muuttuneet, mutta kirjassa on varmaan vieläkin paljon paikkansapitävää tietoa esim. naakkojen elämästä. Kirjasta välittyy käsitys siitä, että eläinten pitää saada olla sellaisia kuin ovat ja käyttäytyä itselleen luontaisella tavalla, mikä on nykyisinä tehomaatalouden aikoina hyvin tärkeää muistaa. Käännös on hyvä, ja kirjaa elävöittävät Lorenzin omat pikkupiirrokset.

Helmet-haaste 9. Kirjassa joku (tai jokin, siis eläin) karkaa.

Konrad Lorenz: Eläimet kertovat. Eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana, 1975 (Er redete mit dem Vieh, den Vögeln und den Fischen, 1949). Alkusanat kirjoittanut Pontus Palmgren. Tammi. Suomennos: Jukka Koskimies. Päällys: Niilo Raitio. 225 sivua.

Eric Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944)

Tämä skotlantilaisen Eric Linklaterin kirja kuuluu sarjaan kiva mutta ällistyttävä. Se kertoo ehkä noin kymmenvuotiaista sisaruksista Dinahista ja Dorindasta, joiden isä lähtee kirjan alussa ulkomaankomennukselle vaaralliseen maahan ainakin vuodeksi. Lähtöä edeltävänä iltana kuun ympärillä on sumukaulus, mikä tarkoittaa isän mukaan sitä, että kuussa tuulee, jolloin tuhmasti käyttäytyvistä lapsista tulee tuhmia pitkäksi aikaa.

Tämä on alkusoittoa ja eräänlainen selitys hilpeän surrealistiselle, rönsyilevälle ja polveilevalle tarinalle, jossa Dinah ja Dorinda syövät ensin monen päivän ajan niin paljon, että muuttuvat kokonaan pallonmuotoisiksi ja pystyvät liikkumaan vain pomppimalla, ja sen jälkeen itkevät taas päiväkausia (kun ilkeät lapset ovat saaneet kyläläiset pistelemään heitä neuloilla väittäen heidän olevan ilmapalloja) niin paljon, että laihtuvat sananmukaisesti tulitikunlaihoiksi. Tämän Liisa ihmemaassa -tyyppisen alun jälkeen alkaa varsinainen tarina. Dinah ja Dorinda muuttavat itsensä kenguruiksi, minkä jälkeen heidät vangitaan paikalliseen eläintarhaan, jossa he tutustuvat herra Parker -nimiseen kirahviin, joka on entisessä elämässään ollut salapoliisi, sekä rohkeaan grönlantilaiseen Hopeahaukkaan ja Amazonin metsien jaloon Kultapuumaan, joiden sydämissä asuu sammumaton kaipuu vapauteen ja suru vankeudessa elämisestä. Taas ihmishahmoisina he kuulevat isänsä joutuneen Bombardian tyrannin, pahan kreivi Hulagun vangiksi, ja matkustavat uusien ystäviensä Haukan ja Puuman kanssa vapauttamaan tätä, mikä vie kirjan loppuosan.

Kirja oli hämmentävä ja ihana sekoitus erilaisia kerrontatyylejä ja tapahtumia - koskaan ei tiennyt, mitä siinä tulee tapahtumaan. Kun kerronta alkaa kirjan lopussa vähän aikaa tuntua realistiselta, kirjan sivuille ilmestyykin täysin absurdi englantilainen parivaljakko, joka oli muistaakseni Krimin(!) sodassa saaneensa tehtävän takia omaksunut elämäntehtäväkseen tunnelien kaivamisen ja on noudattanut tätä vuosikymmeniä täysin johdonmukaisesti. Kirjassa oli eläimiksi muuttuvia ihmisiä ja ihmisiä, jotka ovat aikaisemman, kirjassa vaille selitystä jääneen muutoksen jälkeen jääneet eläimiksi (ja viihtyvät sellaisina). Kirja ei kuitenkaan ollut pelkkää hilpeää fantasiaa, vaan siinä oli myös mieleenjääviä henkilöitä - jos Hopeahaukkaa, Kultapuumaa ja muita eläimiä voi sanoa henkilöiksi - ja välillä tunteisiin vetoavaa kerrontaa sekä hyvin koskettava loppu.

Minusta on hienoa, että kirjan omapäiset, teeskentelemättömät, omilla aivoillaan ajattelevat, "tuhmat", hyväsydämiset, aktiiviset ja rohkeat sankarit olivat tyttöjä, näinkin varhaisessa kirjassa. Tyttöjen äiti taas oli hyvin kaunis, mutta eteerinen ja henkisesti täysin poissaoleva ihminen, joka ei tehnyt kirjassa mitään järkevää ja lähinnä paheksui koko ajan tyttöjensä toimia. Toivottavasti Linklaterin tarkoituksena oli sanoa, että tytöistä tulee tuollaisia naisia, jos he yrittävät vain koko ajan olla kilttejä ja hiljaisia ja miellyttää aikuisia, eikä sanoa että kaikkien tyttöjen kohtalona on äidin henkilöimä naiseus. Toinen kirjan suuremmassa roolissa oleva naishahmo oli tyttöjen kotiopettaja neiti Serendip, joka saattoi pienestäkin yllytyksestä ladella puolikin tuntia alkuperäiseen asiaan assosioituvaa asiaankuulumatonta kirjatietoa. Kyläläisten joukossa oli paljon muitakin mainioita hahmoja. Vaikka kirja ei tyttökirja olekaan, sen voi minusta sijoittaa voimauttavaan tyttökirjallisuuteen vaikkapa Lindgrenin Peppi Pitkätossun rinnalle.

Mutta aamulla heti aamiaisen jälkeen he olivat kovin suruissaan, kun isä suuteli heitä jäähyväisiksi, sillä he tiesivät, että hän olisi poissa pitkän aikaa. Koko sen päivän he istuivat aivan hiljaa tekemättä yhtään mitään, hyvää tai pahaa. Ja heidän äitinsä oli sitä mieltä, että he tosiaan käyttäytyivät oikein hyvin. (11)

Kirja oli minusta myös puheenvuoro yleensä eläinten oikeuksien puolesta ja erityisesti niiden vangitsemista vastaan. Lukija joutuu kokemaan eläinten vangitsemisen ja niiden elämän rajoittamisen ihmisten näkökulmasta Dinahin ja Dorindan joutuessa kenguruina kaltereiden taakse, ja myös sen, miltä tuntuu kun ei ole vapautta päättää mistään omassa elämässä, vaikka perustarpeista pidettäisiinkin huolta. Myös Kultapuuman ja Hopeahaukan kaipuu vapauteen olivat hyvin mieleenjääviä, vaikka toiset eläimet viihtyivätkin eläintarhassa. Puuma ja Haukka toimivat ja ajattelivat kirjassa myös eläinten tavoin eivätkä tuntuneet eläinhahmoisilta ihmisiltä kuten saduissa usein.

"On hyvin rehellistä, että tunnustatte niin alhaisen syntyperänne [ihmisolentoina]", sanoi Hopeahaukka.
          "Alhaisen syntyperän?" sanoi Dinah. "En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että se on alhainen. Halveksitteko te ihmisolentoja?"
          "No niin", virkkoi Haukka, "voitte tuskin odottaa minun juuri ihailevankaan niitä. ... He koettivat suorittaa jos jotakin, mutta he eivät pystyneet tekemään mitään oikein kunnollisesti. He saattoivat nähdä vähän, kuulla vähän, juosta vähän, uida vähän, mutta mitään he eivät osanneet oikein hyvin."
         "Minä pidän ihmisolennoista", sanoi Puuma. "Minä pidän heidän äänensä soinnista ja siitä, millä tavalla he osaavat nauraa ja näyttää surullisilta." ... "Olin hyvin typerä. En käsittänyt, että ihmisolennot saattavat olla petollisia." (84, 85)

Takakannen mukaan Linklater oli tunnettu skotlantilainen satiirikko, ja kirjan verraton huumori ja symbolistinen viisaus hankkivat sille piankin ystäviä kaikista ikäluokista ja kaikkialta maailmasta. Suomessa "Kuussa tuulee" julkaistiin ensi kertaa 1947 ja siitä tuli aikansa suursuosikkeja. Ihmetyttää, miksi en ole koskaan ennen edes kuullut tästä klassikkokirjasta. Kirjassa on mielenkiintoista myös se, että se on julkaistu Wsoyn Kolibri-sarjassa, jonka muita kirjoja ovat mm. Kafkan Oikeusjuttu, Hermann Hessen Arosusi, Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys ja Tolstoin Anna Karenina. Kirja on siis hyvässä ja yllättävässä seurassa, ja sen on ajateltu olevan myös aikuisia kiinnostava kirja.

Muita positiivisia kirjoituksia: Jokken kirjanurkka, Mette, Bookcrossing (eräässä kommentissa pitkä hyvä arvio). Olutkoiran blogissa on kirjoitus Linklaterin toisesta kirjasta Poet's Pub.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1940-luku.

Erik Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944). WSOY, Kolibri-sarja nro 33. Suomennos: S.-L. Norko-Turja. 346 sivua.

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985)

Talvella varsinkin paukkupakkasten aikaan alkaa helposti mietityttää, miten esimerkiksi hyönteiset ja nisäkkäät selviävät talven yli, mistä hirvet isoina eläiminä löytävät tarpeeksi ruokaa selvitäkseen talvesta, ja miten kaikki muutkin Suomen luonnon eläimet sinnittelevät talvella ja hankkivat ravintoa. Yhtä helposti ei tule ajatelleeksi, että myös kasveille talvi on hankalaa aikaa (ei vain kylmyyden, vaan myös kuivuuden takia) ja niidenkin on pitänyt kehittää erilaisia sopeutumia selvitäkseen siitä.

Tämä ruotsalainen kirja on oikein hyvä ja tiivis tietopaketti näistä asioista. Lyhyehkön talvea fysikaalisena ilmiönä käsittelevän pääluvun jälkeen kirjassa kerrotaan kasvien (n. 30 sivua) ja eläinten (n. 55 sivua) selviytymiskeinoista talvella. Kirjan tekee ulkoasultaan hyvin kauniiksi ja tietysti myös informatiiviseksi Åke Aronsonin runsas kuvitus, ja sen lopussa on parinkymmenen sivun pituinen oikein hyödyllisen tuntuinen määritysopas, jonka avulla voi tunnistaa myös talviasuisten puiden ja pensaiden lajit. Koska alkuteos on ruotsalainen, siinä puhutaan jonkin verran myös Suomea eteläisemmistä ilmiöistä (joita saattaa tosin nykyään olla ilmastonmuutoksen takia myös Suomessa), mutta suomentajat ovat mukauttaneet tekstin Suomen oloihin sopivaksi. 

Kasveja koskeva osuus tuntui perusteelliselta ja kattavalta (ehkä sen takia, että siinä ei juurikaan menty yksittäisiin kasveihin, vaan käsiteltiin kasveja useimmiten ryhminä), mutta eläimet käsiteltiin kirjassa suurimmaksi osaksi lajeittain, minkä takia monet kuvaukset jäivät melko lyhyiksi ja tuntui, että eri eläimistä ja niiden elämästä ja talveen liittyvistä sopeutumista olisi voinut lukea enemmänkin. Kirjassa oli kuitenkin paljon kiehtovia yksityiskohtia niin kasveista kuin eläimistäkin, tässä niistä muutama.

Yksivuotiset kasvit talvehtivat yleensä siemeninä. Monet yksivuotisten pohjoisten kasvien siemenet kaipaavat kylmäkäsittelyä itääkseen, mikä estää niiden itämisen liian aikaisin syksyllä, mutta ns. metsäpalokasvit, joiden siemenet voivat säilyä maassa vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja, itävät vasta metsäpalon jälkeen. Ns. ylitalviset yksivuotiset kasvit itävät syksyllä ja talvehtivat pieninä ruusukkeina maanpinnassa, ja kylänurmikka saattaa jopa kukkia lumen alla (jolloin se hedelmöittää itse itsensä). (34-35)

Kalojen suomuissa on vuosirenkaita, koska suurin osa kaloista ei syö koko talvena. Samana vuonna suomuun voi syntyä kaksikin rengasta, koska kalat lakkaavat kesällä syömästä, jos sää lämpenee liiaksi (100). Mehiläisyhdyskunnassa voi talvellakin olla jopa +30 astetta lämmintä, koska mehiläiset ovat hunajan tai sen korvikkeen sokerin avulla aktiivisia koko talven ajan (82). Koivukehrääjä talvehtii maassa tiiviin kotelokopan ympäröimänä kotelona, joka voi olla maassa jopa yhdeksän vuotta ennen kuoriutumista (83). Vaikka monet hyönteiset kuolevat jo ennen kuin lämpötila laskee nollaan, halkeamissa ja kaarnanraoissa talvehtivat aikuiset Anopheles-sääsket voivat kestää ällistyttävästi jopa -40 C pakkasta (80).

Poro saa syksyllä tärkeän vitamiinilisän sienistä ja saattaa talvella löytää ruohoa jopa 40 cm lumikerroksen alta hajuaistinsa avulla (67). Pieneläimille hyvä talvenviettopaikka on hangen alle lumen ja maanpinnan väliin jäävä ns. subnivaalinen tila, jossa lämpötila pysyy useimmiten nollan yläpuolella, ainakin jos lumikerros on paksu ja kasvillisuus tarpeeksi korkeata. Myyrät, sopulit ja metsähiiret keräävät itselleen erilaisia talvivarastoja (metsähiiri myös korkealle, esimerkiksi linnunpönttöihin), mutta pikkueläimiä syövät päästäiset joutuvat etsimään ruokansa joka päivä lumen alla olevista harvoista aktiivisista hyönteisistä. (76) Pikkunisäkkäiden uhkana on lumikko, jonka ruumis on yhtä kapea kuin niidenkin, joten se mahtuu hyvin niiden käytäviin (72). Lepakot parittelevat syksyllä, mutta siittiösolut pysyvät elävinä naaraan elimistössä kevääseen saakka, jolloin hedelmöitys vasta tapahtuu. Tällainen hidastettu hedelmöittyminen on nisäkkäillä ainutlaatuista (s. 55, joillakin muilla nisäkkäillä saattaa olla hidastettua sikiönkehitystä ) - lepakoilla on siis muitakin erityiskykyjä kuin lentotaito ja kaikuluotaus.

Kirjan runsas kuvitus on kaunista, taidokasta ja havainnollista.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1980-luku. Helmet-haaste 1. Kirjassa on kartta (useita, vaikka hyvin suurpiirteisiä), 3. Kirjan nimessä on kasvi tai 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä (luin tämän talvella, ja nytkin on vielä ihan talvinen sää).

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985). Piirrokset: Åke Aronsson. Gummerus. Suomennos: Ismo Nuuja, Risto Palokangas, Kaisa Saari ja Veli Saari. 128 sivua.

Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä, 2003

Kaupunki ei ole pelkkää ihmisten asuttamaa kivierämaata, vaan myös jotkin eläimet selviävät siellä ja toiset eläimet jopa viihtyvät ihmisen (ja ihmisten ruokien) läheisyydessä. Iiris Kalliolan eläinkirja kertoo nimensä mukaisesti tällaisista eläimistä, joita voi nähdä kaupungissa ja taajamassa. (Taajama on tässä laajasti ymmärretty, koska kirjassa kerrotaan myös esim. hirvestä ja mäyrästä.) Kaupunkiluonto onkin hyvä ottaa huomioon kaupunkisuunnittelussa ja jättää sinne elinmahdollisuuksia myös eläimille. Entisaikaan oli monin paikoin tapana jättää puutarhaan yhden marjapensaan sato haltijoille ja linnuille. (12)

Kirja on jaettu eri elinympäristöihin - puisto, piha ja puutarha, rakennuksissa, metsänreuna ja tie, veden äärellä ja tori - ja se antaa melko lyhyitä, mutta silti aika monipuolisia kuvauksia kymmenistä eri eläinlajeista, niiden ravinnosta, lisääntymisestä ja joskus myös niiden kohtaamista vaaroista ja muista elämän uhkatekijöistä. Monipuolisessa kirjassa ovat mukana nisäkkäät, linnut, hyönteiset, kalat ja pienemmät eläinryhmät.

Kirjassa on runsaasti valokuvia sekä jonkin verran myös Tarja Lapintien humoristisia piirroksia. Siinä on myös muutama mainio eläinruno, jotka hauskuudestaan huolimatta kuvaavat aiheenaan olevia eläimiä ja niiden elintapoja hyvin. Kirja löytyi lastenosastolta ja takakannen mukaan se on suunnattukin lapsille ja nuorille, mutta se sopii hyvin myös aikuisille, ja sen kirjoitustyyli on sujuvasti etenevä ja mukava. Kirjan lopussa on seitsemän sivun sanasto, jossa on myös kirjassa aiemmin käsittelemättömiä, esim. ekologiaan liittyviä termejä. Kirjan tiedot pitivät varmasti kirjoitushetkellä paikkansa, mutta jotkut asiat, esimerkiksi joidenkin eläinten runsaussuhteet, ovat parissakymmenessä vuodessa tietysti muuttuneet.

Runsaussuhteiden muutoksista on hirvi - joka on ällistyttävän suuri eläin, säkä eli selän korkein kohta on yli kaksi metriä ja uros saattaa painaa 600 kiloa - hyvä esimerkki, sata vuotta sitten Suomessa oli luultavasti vain muutama sata hirveä (141). Pienetkin eläimet ovat tärkeitä: järvisimpukka suodattaa ja puhdistaa vuorokaudessa kymmeniä litroja vettä (159). Pikkulinnut syövät kokoonsa nähden valtavia ruokamääriä, minkä takia niihin vaikuttavat vähäisetkin ravinnon myrkkypitoisuudet sekä ilmansaasteet (52). Myrkyt aiheuttavat ongelmia myös nykyään paljon vähentyneille siileille, jotka saavat niitä sisäänsä suuria määriä hyönteisten ja kotiloiden mukana. Siilin talvihorrokseen liittyvät sopeutumat ovat hurjia: ruumiinlämpö laskee noin viiteen asteeseen, sydän sykkii vain muutaman kerran minuutissa ja hengityksessä saattaa olla jopa parituntisia(!) taukoja. Siilin paino on tästä rajusta energiansäästöstä huolimatta keväällä vain kolmasosa talvihorroksen alussa olleesta painosta (80). Sammakoidenkaan elämä ei ole helppoa mm. liikenteen ja ihmisten kemikaalien takia: sammakoilla on ohut kostea iho, jonka läpi pääsee vieraita yhdisteitä torjunta-aineista, happamoittavista yhdisteistä ja lannoitteista (164).

Kärpäset saattavat olla suunnattoman raivostuttavia ötököitä, mutta laboratoriossa steriilisti kasvatettuja raatokärpästen toukkia käytetään myös huonosti paranevien haavojen hoidossa: toukat syövät sairasta kudosta mutta jättävät terveen rauhaan, ja samalla ne erittävät bakteereja tappavia entsyymejä, jotka hoitavat haavaa (95). Amerikasta Eurooppaan levinneistä riesakuoriaisista on hyvin vaikea päästä eroon mm. sen takia, että sen toukat pystyvät olemaan syömättä jopa vuoden(!). Kuoriaisen munat kehittyvät ilman hedelmöitystä, eikä siltä ole tavattu yhtään koirasta (112). Lepakoiden kaikuluotaus on tuttua, mutta myös päästäiset saattavat suunnistaa kaikuluotauksen avulla (131). Tervapääsky (joka ei ole pääsky, vaan kuuluu kiitäjiin) saattaa saavuttaa 150 kilometrin tuntinopeuden. Se viettää lähes koko elämänsä ilmassa, jossa se syö, nukkuu(!) ja parittelee. Vain muutaman pesintäviikon se viettää kiinteällä alustalla (123).

Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä, 2003. WSOY. Piirrokset: Tarja Lapintie. 206 sivua + sanasto.

Eläinten aika, 2007

Löysin omasta hyllystä Ateneumin Eläinten aika -näyttelyn yhteydessä julkistetun taidekirjan. Eläimet ovat taiteessa yleensä sivuosassa, joten tällaiseen kirjaan, joka keskittyi pelkästään eläimiin, oli mukava tutustua.

Kirjassa on Anto Leikolan pidempi esipuhe Ihminen ja eläimet sekä eri kirjoittajien melko lyhyitä artikkeleja erilaisista eläimiin liittyvistä teemoista taiteessa (esim. hevonen, paratiisi, kissa, Kalevalan myyttisistä eläimistä, outoudet ja kummajaiset, Hugo Simbergin taiteen eläimet...) - aiheet tuntuvat aika satunnaisilta - ja lisäksi tietysti paljon kuvia näyttelyn teoksista ja niihin liittyvät esittelytekstit. Kirjoitukset ja teosten esittelyt olivat mielenkiintoisia.

En tiedä, millä perusteella teokset on näyttelyyn ja kirjaan valittu, mutta kokoelma on ainakin monipuolinen ja vaihteleva. Kirjassa on suhteellisen paljon grafiikkateoksia, ja koska värit ovat minulle tärkeitä, ne eivät kiinnostaneet minua niin paljon kuin öljy- tai vesivärimaalaukset. Öljymaalauksiakin kirjassa toki on paljon. Taiteilijoista mukana ovat tietysti Suomen ehkä tunnetuimmat eläinmaalarit von Wrightin veljekset, mutta myös monia vähemmän tunnettuja taiteilijoita, esimerkiksi elimäkeläinen Anna af Forselles-Schybergson (1863-1942), joka maalasi paljon eläintauluja. Kirja onkin hyvä tapa tutustua eri taiteilijoihin, esimerkiksi haitilainen upean värikkäitä tauluja maalannut Gabriel Alix oli mielenkiintoinen tuttavuus.

Mukana on sekä suomalaisia että ulkomaalaisia taiteilijoita, vaikka suomalaiset ovatkin enemmistönä, ja maalausten ja grafiikkateosten lisäksi kirjassa on myös veistoksia ja valokuvia. Teosten aikajana ulottuu 1500-luvulta nykypäivään, mutta 1800-2000-luvun teoksia on eniten. Useimmiten eläimiä on kuvattu suhteessa ihmiseen (ja monesti teoksessa on lisäksi mukana ihminen), mutta joskus myös ihan omana itsenään, eläiminä.

Valokuvataiteilija Harri Kallion kuva Mauritius-saaren sukupuuttoon kuolleesta tai paremminkin sukupuuttoon tapetusta dodosta, jonka olen aina toivonut olevan vielä elossa. Kuvassa on minusta salaperäisyyttä, surua ja myyttisyyttä.

Osa kirjan teoksista kiinnosti tai miellytti minua, ehkä suurempi osa ei. Joka tapauksessa kirja on huolella ja kauniisti tehty kooste eläimiä kuvaavista taideteoksista.

Edit 7.1.22.

Eläinten aika, 2007. Ateneumin taidemuseo. 144 sivua.

Kim Dennis-Bryan ja John Woodward: Kysy eläimistä, 2012

Löysin kirjaston poistomyynnistä hauskan eläintietovisakirjan. Kirja ei ole niin lapsellinen kuin miltä se kansikuvan perusteella vaikuttaa, vaan osassa sen kysymyksistä olisi varmaan haastetta asianharrastajallekin. Kirjan tietovisat - yksi 15-20 kysymyksen visa joka aukeamalla, yhteensä 60 visaa - on luokiteltu helppoihin, vaikeahkoihin ja vaikeisiin.

Vaikka helpoista visoista selvisi yleensä vähemmällä miettimisellä ja niiden kysymyksissä osuin yleensä oikeaan, niidenkin kysymykset vaativat kohtalaisesti tietoa luonnosta ja villieläimistä. (Esimerkki: Miten ravulle käy, jos se menettää yhden jaloistaan? a) se kävelee ontuen, b) se kuolee, c) sille kasvaa uusi jalka, d) ei mitään näistä.) Vaikeatkaan visat eivät kuitenkaan olleet täysin mahdottomia, ja niistä oppi samalla uusia asioita. (Esimerkki vaikeahkon visan kysymyksestä: Painavin koskaan punnittu nilviäinen painoi 495 kiloa. Mikä laji oli kyseessä? a) kolossikalmari, b) Tridacna gigas -jättiläissimpukka, c) tiikerikotilo, d) merietana.)

Kirjan aukeamat ja tietovisat on otsikoitu kiinnostavasti jännittävillä eläimiin liittyvillä tiedoilla, kuten tällaisilla: Kaskaalla on "korva" kunkin etujalan polven alapuolella; afrikannorsun kantoaika kestää keskimäärin 640 päivää, ja maailmassa on 200 miljoonaa hyönteistä jokaista ihmistä kohden. Jokaisella aukeamalla on ainakin kaksi värivalokuvaa, mikä tekee kirjasta kauniin ja houkuttelevan näköisen. Kirjan lopussa on vielä lyhyesti tietoa eri eläinryhmistä.

Kirjan tiedot tuntuvat luotettavilta, ja kääntäjä Anna Oja on tehnyt pääpiirteissään hyvää työtä - tällaisen kirjan kääntäminen vaatii varmasti suurta tarkkuutta - vaikka joitakin pieniä lapsuksia löytyikin. Kirjassa häiritsi kuitenkin se, että koska kirjan alkukieli on englanti, lähes jokaisessa tai ainakin joka toisessa visassa oli kysymys siitä, mitä nimitystä käytetään ryhmästä tietynlajisia eläimiä (esimerkiksi kiuruista, torakoista, meduusoista tai taimenista). Vaikka kääntäjä oli varmasti usein nähnyt vaivaa vaihtoehtojen miettimisessä, tällaiset kysymykset eivät ole suomeksi kovin mielenkiintoisia, koska vastaus on suunnilleen aina vain lauma tai parvi. Tämän takia olisi ollut hyvä, jos nämä kysymykset olisi korvattu joillakin muilla kysymyksillä.

Englanniksi tällaiset kysymykset saattavat sitä vastoin olla aika hauskoja ja vaikeita, koska englannin kielessä on hämmästyttävä määrä nimityksiä eri eläinryhmille. Jotkin näistä olivat minulle ennestään tuttuja, kuten a pride of lions ja a school of fish, mutta kun muutama vuosi sitten luin muista nimityksistä, luulin niitä ensin vitsiksi (a parliament of owls? a yap of Chihuahuas? a leap of leopards?), mutta ilmeisesti näitä todella käytetään, ainakin periaatteessa, koska montaa niistä kysyttiin tässä kirjassa. Tässä muutama, näitä on siis enemmänkin (lista Gyles Brandrethin kirjasta Word Play, s. 40-41):

an obstinacy of buffalo    an intrusion of cockroaches           a quiver of cobra   
a band of coyote              a float of crocodiles                      a yap of Chihuahuas   
a smack of jellyfish          a descent of woodpeckers            an unkindness of ravens   
a shrewdness of apes       a pride of lions                            a watch of nightingales
a plague of locusts           a murmuration of starlings          a hover of trout   
a flight of swallows          a pitying of turtledoves                a school of fish  
a parliament of owls        an army of caterpillars                 a peep of chickens   
a murder of crows            a nest of rabbits                          a crash of rhinoceros   
a leap of leopards            a gaggle of geese                        an exaltation of larks    
an ambush of tigers        an ostentation of peacocks   

Edit 8.10.21.

Kim Dennis-Bryan ja John Woodward: Kysy eläimistä, 2012 (ei alkuteoksen nimeä, 2012). Readme.fi. Kääntäjä: Anna Oja. Kansi: Marko Tapani. 144 sivua.

Reetta Niemelä & Sanna Pelliccioni: Älä vihaa minua. Kirjeitä ihmisille, 2020

Tässä viehättävässä ohuessa lasten tietokirjassa jotkin ihmisten syystä tai toisesta inhoamat Suomen luonnon otukset kertovat ystävilleen ihmisille osoitetuissa kirjeissä itsestään ja elämästään. Kirjeet on kirjoitettu hauskasti eri tyyleillä ja eläimen omasta näkökulmasta, esimerkkeinä tervehdykset Hei jalallinen ja kädellinen ihmisystäväni! (kyy) ja Kraaaaah ja moih siivetön frendi! (varis). Tekijät ovat löytäneet kirjaan hyvin monenlaisia eliöitä, jopa voikukalla ja viruksella on omat kirjeensä. Näkökulmanvaihdokset lajin myötä ovat hupaisia, ja ne auttavat huomaamaan, että kaksijalkaisuus, kaksisilmäisyys ja siivettömyys on jonkun toisen näkökulmasta hyvinkin erikoinen asia. Esimerkiksi kirjan esittelijänä ja tietoiskujen antajana toimiva professori Hypykki, hämähäkki, tervehtii kaksisilmäistä ystävääni ihmistä.

Kirjan kirjeistä välittyy rivien välissä jokaisen eläimen tai eliön rooli laajemmin ekologiassa, ja myös jokaisen eläimen oikeus elää omalla tavallaan omanlaistaan elämää. Eläimet eivät tahallaan kiusaa ihmisiä, vaan ne vain toimivat sillä tavalla, mikä on auttanut niitä selviämään luonnossa vuosituhansien ja vuosimiljoonien kuluessa (monethan niistä, elleivät kaikki, ovat lajeina ihmistä vanhempia). Vieraslajitkin ovat ihmisten tuomia.

Kirjeissä eläimet kertovat myös taidoistaan, ja mukana on kiinnostavia pikku faktoja. Varislinnut ovat tunnetusti älykkäitä, mistä esimerkkinä on Belgiassa kehitelty pähkinäautomaatti, johon varikset pudottavat tupakantumpin ja saavat palkinnoksi pähkinän. Kirja auttaa näin myös arvostamaan eläinten vaikuttavia kykyjä.

Kirjan jokaisen kirjeen allekirjoituksessa on mukana toive Älä vihaa minua, ja uskoisin, että tämä kirja auttaa lapsia ja kirjan lukevia aikuisiakin suhtautumaan myös "inhottaviin" tai "pelottaviin" eläimiin neutraalimmin tai ystävällisemmin (lapsethan tosin yleensä pitävät melkein kaikista eläimistä). [T]ieto auttaa. Mitä enemmän tiedät toisesta, sitä enemmän häntä arvostat.

Kirjan lopussa on lisäksi professori Hypykin esimerkki ristiriidan ratkaisusta, tapaamisesta, jossa pohdittiin, saavatko voikukat kukkia koulun pihalla. Sekä ihmiset, eläimet että voikukka itse saivat lausua asiasta mielipiteensä, ja samalla kun muistutetaan, että myös muut lajit kuin ihminen pitää ottaa suunnittelussa huomioon, annetaan esimerkki yleisemmästäkin riitojen ratkaisumallista (ja ohje etsiä lisää vinkkejä yhteisymmärryksen rakentamiseen osoitteesta eratauko.fi).

Oksan hyllyltä -blogissa on innostunut bloggaus kirjasta, ja myös Kirjalassa ja Sinisissä helmissä on kirjoitettu tästä. Kirjan teksti on Reetta Niemelän ja upeat kuvat Sanna Pelliccionin käsialaa.

Helmet-haaste 2020: 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

Reetta Niemelä (teksti) ja Sanna Pelliccioni (kuvitus ja taitto): Älä vihaa minua. Kirjeitä ihmisille, 2020. Karisto. Ei sivunumeroita.

Kailash Sankhala: Tiikeri! Intiantiikerin tarina, 1979 (1977)

Länsimaissa asuvana ihmisenä saa helposti sellaisen käsityksen, että jos hyviä asioita (luonnonsuojelu, ihmisten toimeentulo, ihmisten jokapäiväinen elämä, ihmisoikeudet, naisten oikeudet...) halutaan edistää ei-länsimaisissa maissa, tarvitaan länsimaisia ihmisiä, jotka menevät paikan päälle auttamaan ja neuvomaan, miten asiat kannattaa ja pitää hoitaa. Monet länsimaiset järjestöt tekevät tietysti hyvää ja tärkeää työtä niin lännessä kuin muuallakin (olen itsekin muutaman jäsen), mutta koska meillä kerrotaan melkein vain länsimaisista toimijoista, unohtuu helposti, että myös muissa kuin länsimaissa on paljon fiksuja ja aktiivisia ihmisiä, jotka välittävät maastaan ja joista osa toimii tarmokkaasti asioiden parantamiseksi. Siksi oli hauskaa löytää kirpparilta tällainen kirja, jossa intialainen tiikerien tutkija ja koko elämänsä tiikerien kanssa toiminut luonnonsuojelija kertoo tiikereistä, niiden elämästä Intiassa ja niiden suojelusta.

Kailash Sankhala oli kirjan kirjoittamisen aikaan toiminut lähes koko ikänsä metsänvartijana ja tutkijana ja tutustunut tänä aikana tiikereihin biologiselta, ekologiselta ja etologiselta eli käyttäytymisen kannalta, ei vain aseen tähtäimessä olevana metsästyksen kohteena, kuten lähes kaikki ennen häntä. Tiikerinmetsästys oli ollut sekä maharadzojen, englantilaisten siirtomaaherrojen ja kuninkaallisten huvia niin kauan, että tiikerien määrä oli 1970-luvulla vähentynyt todella hälyttävästi. Jopa Sankhala itse oli käskettynä tappanut tiikerin opiskeluaikoinaan, koska tätä odotettiin metsänvartijaopiskelijoilta (!). Suurimpana syynä tiikerien määrän "katastrofaaliseen laskuun" oli kuitenkin se niin monesta yhteydestä tuttu tarina, että ihminen oli tuhonnut niiden elinalueita laidunmaiden ja viljelyalueiden lisäämiseksi.

Sankhalaa harmittaa selvästi, että Intian upea luonto on jäänyt Afrikan hienon luonnon varjoon sekä luontodokumenteissa että ihmisten mielissä, minkä ymmärtää kirjan luettuaan: Intia kuuluu kolmeen maapallon kuudesta eliömaantieteellisestä vyöhykkeestä: etiopialaiseen, palearktiseen ja orientaaliseen. Mikään muu maa tai edes maanosa ei kuulu useampaan kuin kahteen (89). Minulle oli yllätys esimerkiksi se, että tiikerien elinalueilla Pohjois-Intiassa on yöpakkasia. Luonnon monimuotoisuus joillakin Intian alueilla tuntuu ällistyttävältä, tässä eräs kuvateksti: Kazirangan korkeaa heinikkoa, intiansarvikuonon asuinaluetta, jossa 500 km²:n alalla elää 800 sarvikuonoa, 600 luonnonvaraista puhvelia, 500 norsua, 250 barasingaa, 800 villisikaa, 5000 sikahirveä ja 30 tiikeriä (81, barasinga on kaunis hirvieläin). Minulle oli uusi tieto myös se, että Intiassakin on flamingoja; Sankhala kertoo retkestään Rann of Kutchin "flamingokaupunkiin", jossa oli tuolloin puoli miljoonaa flamingoa.

Sankhalan mukaan tiikeriä - ja mitään villieläintä sen puoleen - ei voi tutkia irrallisena ilmiönä kuvan vääristymättä (9). Kirja kuvaakin tiikeriä hyvin monelta eri kannalta: sen käyttäytymistä, lisääntymistä, perhe-elämää (tiikeriäiti on oikein hyvä emo ja kärsivällinen opettaja), saalistustapoja, saaliseläimiä, elinympäristöjä, perusteltuja ja perustelemattomia väitteitä ihmissyönnistä ja syitä siihen, suhdetta muihin eläimiin, tiikerin roolia alueensa ekologiassa... Kirjasta saa hyvän kuvan Intian rikkaasta luonnosta yleensä tiikerialueilla, ei pelkästään tiikereistä, mutta tiikerien elämästä se antaa niin perusteellisen ja asiantuntevan kuvauksen, että jokaisen tiikereistä kiinnostuneen kannattaisi lukea tämä kirja. Tiikeri on luonnon pyramidin huippu ja hallitsee koko ekosysteemiä. Verottamalla riistaa se estää kasvillisuuden liikakäytön ja pelastaa maan tuholta. Se toimii vahtina suojellakseen metsiä, joista jotkut ovat pelastuneet vain siksi että puuvarkailta on puuttunut rohkeutta tunkeutua niihin yöllä metsänvartijan nukkuessa. (104)

Kävin 1990-luvulla erään itäeurooppalaisen maan eläintarhassa, joka oli valtavan masentava: eläinraukat oli suljettu pieniin, paljaisiin metallihäkkeihin. Sankhala toimi metsänvartijatyönsä lisäksi viisi vuotta Delhin eläintarhan johtajana, ja tänä aikana hän teki siitä hyvin eläinystävällisen: eläimet elivät mahdollisimman luonnonmukaisissa oloissa ja saivat itse päättää, haluavatko tulla nähdyiksi vai eivät - periaatteet tuntuvat hyvin nykyaikaisilta. Vaikka Sankhala pitikin Delhin eläintarhaa eläintarhojen mittapuulla hyvänä, hän suhtautuu kirjassa eläintarhoihin yleensä hyvin kriittisesti.

Kirjasta välittyy hyvin Sankhalan rakkaus koko Intian luontoon ja varsinkin tiikereihin. Sankhala oli olennaisena osana Intian "tiikeriprojektissa", jossa suojeltiin tiikerien elinalueita, estettiin salametsästystä ja muutettiin ihmisten asenteita positiivisemmiksi tiikereitä kohtaan. Kirjan lopusta oli mukava lukea siitä, että tiikeri on elintavoiltaan, lisääntymiseltään ja luonteeltaan sellainen eläin, että kunhan sille annetaan mahdollisuus ja suojellaan sen elinympäristöjä, tiikerien lukumäärä lisääntyy kyllä (ja samalla koko muukin luonto voi tietysti paremmin); tiikeriprojektista oli jo melko lyhyenä aikana saatu hyviä tuloksia. Toivottavasti Intiassa arvostetaan ja suojellaan nykyäänkin maan luontoa, vaikka ihmisiä on siellä nyt paljon enemmän kuin 1970-luvulla.

Kirja on oikein mielenkiintoisesti ja sujuvasti kirjoitettu (ainoa tylsä jakso oli valkoisista tiikereistä kertova luku, jossa käsiteltiin lähinnä niiden sukupuita) ja sitä voi suositella kaikille luonnosta kiinnostuneille. Raija Mattilan käännös oli muuten hyvä, mutta hän käytti häiritsevästi liikaa minä-sanaa Sankhalan puhuessa itsestään; persoonapronominit kuuluvat mielestäni puhekieleen, ei kirjoitettuun tekstiin. Kirjassa on 1970-luvun kirjaksi paljon upeita kuvia, useimmat värillisiä, ja lisäksi valokuvien pohjalta tehtyjä taidokkaita piirroksia.

Languriapinaisän lapsenhoidosta: Näin kerran languriperheessä mitä liikuttavimman isällisen hellyydenosoituksen. Emo kuoli, kun poikanen oli tuskin kymmenen päivän ikäinen, eikä eläintarhassa ollut ainoaakaan langurinaarasta, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Isä otti velvollisuudet kantaakseen. Koska sillä ei ollut maitoa, se hienonsi banaaneja, sekoitti niihin sylkeään ja syötti ne poikaselle väkisin. (79)

Intialaisista naisista: Eräänä aamuna sain vieraakseni neiti Padmaja Naidun. Olin tuntenut hänen äitinsä Sarojini Naidun, joka oli Intian satakieli (koulukirjoissani oli hänen runojaan) ja maan kongressin ensimmäinen naispuheenjohtaja sinä vuonna jolloin minä synnyin. Hänen tyttärensä Padmaja oli juuri luopunut virastaan Länsi-Bengalin kuvernöörinä palveltuaan siinä yli kahden viisivuotisen virkakauden ajan, ja oli tullut kiihkeän poliittisen elämänsä jälkeen etsimään rauhaa Delhistä. Hän oli ollut yksi melskeisen Länsi-Bengalin menestyneimmistä kuvernööreistä ja nyt hän halusi minun apuani istuttaessaan puita talonsa edustalle. Hämmästyin hänen kasvituntemustaan; ... Vierailua seuraava päivä oli 1. heinäkuuta 1966, ensimmäinen seremoniallinen puunistutuspäivä Intiassa. ... Indira Gandhin lisäksi vieraiden joukossa oli neiti Naidun täti Vijay Lakshmi Pandit, joka oli aikoinaan toiminut YK:n puheenjohtajana, ... Indira Gandhista oli juuri silloin tullut pääministeri, mutta mitään muodollisuutta ei ilmennyt ja usein häntä puhuteltiin "Induksi". (159) ...
        Me olimme menneet naimisiin juuri ennen kuin minä astuin metsähallinnon palvelukseen, oltuamme kihloissa siitä pitäen kun vaimoni oli kaksitoistavuotias. Me uskomme molemmat että avioliitot päätetään taivaassa emmekä tunteneet toisiamme lainkaan ennen kuin kihlauksemme vahvistettiin. Vaimoni mukaan se ei merkinnyt hänelle kuin että hän sai hieman uusia vaatteita ja ihmetteli, mistä se johtui! (16) Kirjassa on kuva siitä, kun vaimo ja aikuinen tytär leikkivät pihalla tiikerinpentujen kanssa.

Edit 6.1.2021.

Kailash Sankhala: Tiikeri! Intiantiikerin tarina, 1979 (Tiger! The Story of the Indian Tiger, 1977). Otava. Suomennos: Raija Mattila. Piirrokset: Champalal ja Brahm Deo. 245 sivua.

Станислав Старикович: Зачем барану рога, а воробью розовые очки? 1991 (Miksi pässillä on sarvet ja varpusella ruusunpunaiset silmälasit?)

Löysin tällaisen kirjan kirpputorilta ja ostin sen, koska pidän eläinkirjoista ja kiinnostavan kirjan parissa on hauskaa parantaa kielitaitoa. Kirjoittaja Stanislav Starikovitsh, ilmeisesti biologi, kertoo esipuheessaan, että alkusysäyksen kirjan kirjoittamiseen hän sai siitä, kun hänen pieni tyttärensä kyseli häneltä kaikenlaisia asioita eläimistä. Härnääkö käärme, kun se näyttää kieltään? Miksi valkoisella puudelilla on musta kuono? Vastausten löytäminen yksinkertaisen tuntuisiin kysymyksiin ei aina ollut kovin helppoa, ja puudelikysymykseen ei yllättävästi löytynyt hyvää vastausta ollenkaan.

Useimmat kirjan lukujen otsikoista ovatkin kysymysmuodossa: Kummalla kyljellä kampela makaa? Mikä lintujen rasvassa on erikoista? Miksi eläimet nielevät kiviä? Häiritseekö kaula kirahvia? Starikovitsh ei kuitenkaan vastaa vain otsikossa esitettyyn kysymykseen, vaan luvut ovat noin 3-10 sivun pituisia esseitä ja kirjoittaja käsittelee niissä monipuolisesti ja syvälle menevästi luvun otsikkoon liittyviä kysymyksiä ja eri eläimiä. Yksittäisten eläinlajien lisäksi omat lukunsa saavat mm. eläinten uni, suunnistustaidot, parantavat vaistot, eläinten kyky ennustaa erilaisia tapahtumia ja lauman vaikutukset eläinten fysiologiaan ja käytökseen. Kirjan eläimet ovat suomalaiselle mukavan tuttuja - karhuja, kettuja, jäniksiä, hyttysiä, kampeloita, pääskysiä, varpusia... Vaikka kirjassa on eksoottisempiakin eläimiä, esimerkiksi norsuista puhutaan usein, suurin osa kirjan eläimistä kuuluu pohjolan eläimistöön. Mukana on bakteereja, hyönteisiä, matelijoita, sammakkoeläimiä, kaloja, lintuja ja nisäkkäitä, ja kasveistakin puhutaan jonkin verran.

Kirjassa on valtavasti tietoa - monilla sivuilla siteerattiin paria kolmea tutkimusta - ja suuri osa tiedoista tuntui minulle uudelta, vaikka harrastankin eläinkirjoja (no jaa, en kyllä varmasti muista kaikkea mitä olen aiemmin lukenut, mutta silti). Muutaman kerran mietin, pitääkö annettu tieto paikkansa (Starikovitsh esimerkiksi pitää nisäkkäiden suolistossa eläviä bakteereja haitallisina, vaikka nykyään tiedetään, että ne ovat pääasiassa hyödyllisiä ja tärkeitä terveydelle), mutta yleensä ottaen kirjan tiedot tuntuivat uskottavilta.

Kirjan alussa on hämmästyttävä pikkutieto: Aristoteles väitti kärpäsellä olevan kahdeksan jalkaa, ja tämä virheellinen tieto säilyi Starikovitshin mukaan 1700-luvulle asti. Jos tämä pitää paikkansa (mikä kyllä epäilyttää, koska se tuntuu niin uskomattomalta), se on hyvin kuvaava esimerkki aiempien vuosisatojen dogmaattisuudesta ja auktoriteettien kyseenalaistamattomuudesta, koska kyse on asiasta, jonka jokainen pystyi pienellä vaivannäöllä halutessaan tarkistamaan omilla silmillään.

Outo puute tällaiselle faktakirjalle on se, että kirjassa ei ole lähdeluetteloa, vaikka Starikovitsh mainitseekin aina välillä siteeraamiensa tutkijoiden, lähinnä venäläisten, mutta myös länsimaalaisten, nimiä (mukana on hauskasti myös tervapääskyjä tutkineita suomalaisia ornitologeja, joiden nimiä ei kyllä kerrota). Ehkä lähdeluettelon puute liittyy siihen, että kirjan kustantaja on "Lastenkirjallisuus". Kirjan sisältö ei kyllä ole mitenkään erityisen lastenkirjamainen, ellei sellaisena pidä Olga Kelejnikovan eloisia ja tarkkoja piirroksia (piirrokset kevensivät kivasti myös vieraskielisen lukijan lukuprosessia).

Suurimmaksi osaksi kirjassa annetaan faktatietoa eläimistä, niiden elintavoista ja fysiologiasta, mutta siinä on ilahduttavasti myös luonnonsuojelullinen näkökulma: Starikovitsh puhuu aina välillä ympäristönsuojelusta ja muistuttaa, että ihmiset ovat osa luontoa ja että meidän tulee kohdella eläimiä ja luontoa hyvin, itsemmekin takia. Esimerkiksi näin (tämä kannattaisi muistaa myös EU:n kemikaalilainsäädännössä):

Rauhoittavat sopimukset PDK:n suurimmista sallituista pitoisuuksista ovat petosta. On mahdollista selvittää vaaraton määrä yhdelle aineelle. Mutta entä tuhannelle, sitä paitsi toisiinsa sekoittuneelle aineelle? Entä miljoonalle? Luonto on jättimäinen kemiallinen reaktori, jota kukaan ei ole tutkinut ja jossa aineet reagoivat yhdistelminä, joita ei ole huomioitu. Myrkyllisestä saattaa tulla vaaraton, vaarattomasta myrkyllinen. (203)

Yleensä kirjan tyyli on kuitenkin kuin asiantuntevan biologin leppoisaa tarinointia tiedonhaluiselle ja fiksulle (nuorelle) ihmiselle, ei varoittelua.

Vaikka tämä kirja on jo melko vanha, mielestäni suomalaisten kustantajien kannattaisi katsoa joskus myös itänaapurin suuntaan miettiessään eläinkirjojen julkaisemista. Ainakin minä vakuutuin tämän kirjan tietorikkaudesta, sujuvasta tyylistä ja mielenkiintoisista tiedonjyväsistä, joten myös uudemmat venäläiset eläinkirjat saattaisivat olla hyviä. Starikovitsh siteeraa kirjassa monia venäläisten tutkijoiden tutkimuksia, jotka eivät nykyäänkään ehkä kovin helposti pääse lännessä julkisuuteen, mutta jotka vaikuttavat asiallisesti tehdyiltä, antaisivat uuden näkökulman angloamerikkalaispainotteiseen tiedeuutisointiin ja kertoisivat ehkä lännessä aivan uusia tietoja eläimistä.

Ajattelin kirjoittaa bloggaukseeni myös vastaukset kirjan nimen kysymyksiin, mutta se olisi vienyt liikaa tilaa, koska vastaukset ovat aika monimutkaiset ja yksityiskohtaiset. Argaalilampaan pässin jättimäiset sarvet saattavat kuitenkin olla 30 kilon painoiset ja yli 1,5 metrin levyiset, joten ei ole itsestään selvää, että sarvista on sille enemmän hyötyä kuin haittaa, varsinkin kun laji elää vuorilla ja eläinten pitää tasapainoilla jyrkillä rinteillä.

Askarrellessani Google-kääntäjällä kirjan nimeä kyrillisillä kirjaimilla sain nimelle ensin (korjattuani muutaman kirjaimen käännöskin meni oikein) tällaisen suloisen, 1960-luvun folklaulun mieleen tuovan käännöksen: Onko oinaan sarvet kadonneet, ja vaaleanpunaiset varpuset?

Станислав Старикович: Зачем барану рога, а воробью розовые очки? Рассказы, 1991. ("Stanislav Starikovitsh: Miksi pässillä on sarvet ja varpusella ruusunpunaiset silmälasit? Kertomuksia".) Детская литература. Kuvitus: Olga Kelejnikova. 224 sivua.

James Bowen: El mundo según Bob, 2014 (Bobin maailma) - ei pelkästään kissanystäville!

Okei, tiedän että olen outo kun luen englantilaisia kirjoja espanjaksi, mutta löysin tämän kirjan kirpparilta, ja aina kannattaa hyödyntää tilaisuus lukea kirja jollakin vaikeammalla kielellä. Olen lukenut aiemman Bobista ja sen omistajasta James Bowenista kertovan kirjan Katukatti Bob: kissa joka muutti elämäni (2014) heti tuoreeltaan, joten olin aika varma, että pitäisin tästä kirjasta, koska Katukatti Bob oli jäänyt mieleen todella positiivisena lukukokemuksena, ja näin kävikin. Tämäkin kirja on käännetty suomeksi nimellä Bobin maailma: viisaan kissan ja katusoittajan myöhemmät seikkailut (2016). Bobista kerrotaan myös parissa muussa kirjassa, ja siitä on näköjään tehty myös elokuva Katukatti Bob (2017).

Sitten asiaan. Kirjan minäkertojana on James Bowen, joka on syntynyt Englannissa, mutta muuttanut pienenä äitinsä kanssa Australiaan vanhempien erottua. Hän oli tullut nuorena takaisin Englantiin luodakseen uraa muusikkona, mutta oli päätynyt asumaan kadulle, alkanut käyttää huumeita ja ollut heroiinikoukussa ja kodittomana Lontoon kaduilla kymmenen vuotta. Luulisi, että kirja olisi synkkä, mutta sitä se ei ole.

Ensimmäisessä Bob-kirjassa kerrotaan siitä, kun vieroituksessa oleva Bowen tapaa asuntonsa porraskäytävässä loukkaantuneen kissan ja ottaa sen hoitaakseen, vaikka hänestä tuntuukin, että hän pystyy vain juuri ja juuri huolehtimaan itsestään. Tällä teolla on kuitenkin suuri positiivinen vaikutus hänen elämäänsä, ja Bobista tulee hänelle valtavan tärkeä. Kuulin joskus eräästä televisiohaastattelusta kauan köyhyydessä eläneen ja myöhemmin elämänsä järjestykseen saaneen naisen mielestäni todella hyvän määritelmän köyhyydestä - "kenelläkään ei ole sinulle mitään annettavaa eikä sinulla ole mitään annettavaa kenellekään" - ja Bob muuttaa tämän Bowenin elämässä. James saa Bobilta luottamusta, toveruutta, rakkautta, hellyyttä ja hauskuutta, ja Bob tarvitsee Jamesin huolenpitoa joka päivä. Bowen onkin todella vastuullinen ja tunnollinen kissanomistaja.

Tässä myöhemmässä kirjassa kerrotaan lisää Bobin ja Jamesin elämästä. Vaikka Bob esiintyykin joka luvussa, kirja ei ole varsinaisesti kissakirja, vaan enemmänkin kuvaus Bowenin elämästä Bobin kanssa, millaisena se on mielestäni oikein kiinnostava. Bowen työskentelee The Big Issue -lehden myyjänä Lontoon kaduilla - todellakin työskentelee, mitä sivullinen ei ehkä ymmärrä. Myyjät joutuvat ostamaan lehdet omilla rahoillaan ja arvioimaan niiden menekin. Bowenilla on pitkä työmatka, ja hän myy lehtiä päivittäin tuntikausia kadulla sateessa, lumituiskussa ja helteessä, myös huonokuntoisena, koska rahaa on aina vain sen verran että hän tulee Bobin kanssa toimeen, eikä vapaapäiviin juuri ole varaa. Helsingin Iso Nro -lehden myyjiin suhtautuu ihan toisin tämän kirjan luettuaan, ja oma elämäni on paljon helpompaa kuin Bowenin elämä. Bowenilla on melkein aina Bob mukanaan (koska se itse haluaa tulla mukaan, Bowen ei pakota sitä mihinkään), mikä saa ihmiset suhtautumaan häneen positiivisemmin ja kiinnostuneemmin ja tekee työstä varmasti hauskempaa. Välillä hän tekee pieniä temppuja Bobin kanssa.

Ehkä arvokkainta kirjassa on se, että se saa ymmärtämään, että myös huumeidenkäyttäjät, sellaiset ihmiset joita ei yleensä näe eikä edes tahdo nähdä, ovat tärkeitä ja monipuolisia ihmisiä kuten kaikki muutkin, eikä huumekoukkuun jääminen tarkoita välttämättä lopullista kurjuutta. Vaikka olisi käyttänyt heroiinia kymmenen vuotta, on mahdollista lopettaa ja elää parempaa elämää. Yhteiskunnan silmissä Bowen ei ole arvokas - entinen asunnoton narkkari, jolla ei ole koulutusta eikä vakituista työpaikkaa - mutta silti hän jaksaa tehdä töitä, yrittää päästä kokonaan kuiville myös heroiinin korvikkeista ja selvitä elämästä huolimatta jatkuvasta epävarmuudesta ja turvattomuudesta. Bob varmasti auttaa tässä paljon: kissat ja koirat eivät välitä ihmisen menneisyydestä, ulkonäöstä tai varakkuudesta, vaan pitävät ihmisestä puhtaasti hänen itsensä vuoksi. Bowen sanookin kirjassa, että Bob valitsi hänet.

James Bowen tuntuu oikein sympaattiselta ja mukavalta ihmiseltä, ja hänelle toivoo hyvää. Hän on rehellinen ja avoin, ei kaunistele menneisyyttään tai huumeiden käytön todellisuutta, ei puolustele itseään tai syyttele muita, hän on kiltin ja ystävällisen tuntuinen ja hän pitää lukemisesta (pelien pelaamisen lisäksi). Kirja on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu ja omasta mielestäni tosi liikuttava ja tunteisiin vetoava olematta imelä tai lälly. Kissanystävät varmasti tarttuvat tähän, mutta muidenkin kannattaa kokeilla tätä (tai tuota ensimmäistä kirjaa). Kirja kertoo rohkeudesta elää ja selvitä vaikeista kokemuksista sekä molemminpuolisesta ystävyydestä, luottamuksesta ja huolenpidosta, eikä näiden asioiden arvoa vähennä se, että ne ovat lajienvälisiä eivätkä ihmistenvälisiä. Kirja ja Bob ovatkin saaneet ystäviä ympäri maailmaa.

Monien vuosien ajan minulla oli ollut elämässäni vain vähän näitä kolmea arvokasta asiaa - uskoa, toivoa ja rakkautta. Mutta sitten kohtalon käänne antoi minulle kaikki kolme yhdellä kertaa. Kaikki ne ruumillistuivat vallattomassa, leikkisässä, viisaassa ja joskus ärtyisässä mutta aina uskollisessa kissassa, joka oli auttanut minua muuttamaan elämäni.
          Bob oli auttanut minua saamaan takaisin uskon itseeni ja maailmaan, joka minua ympäröi. Se oli näyttänyt minulle toivon, kun olin itse kykenemätön näkemään sitä. Mutta ennen kaikkea se oli antanut minulle ehdotonta rakkautta, jonka jokainen meistä ansaitsee. (260, käännös minun)

Kuva: takakansi

Bowen puhuu kirjassa Blue Cross -nimisestä eläintensuojelujärjestöstä, jonka autoklinikat kulkevat ympäri Lontoota ja muuallakin Iso-Britanniassa. Vähävaraiset voivat viedä eläimensä hoidettaviksi näille klinikoille, ilmeisesti ilmaiseksi, ja saada myös tietoa eläinten oikeasta hoidosta. Tämä kuulostaa mainiolta ajatukselta, koska Bowenilla ei olisi varmasti muuten ollut rahaa eläinlääkärimaksuihin, ja ilman Bobia hän ei olisi ehkä selvinnyt elämänsä vaikeuksista - hän sanoo kirjassa, että Bob on pelastanut hänet. Kirjassa puhutaan parista muustakin asunnottomasta, jolla on lemmikkieläin ja olen joskus nähnyt kuvia englantilaisista tai amerikkalaisista kodittomista koirineen, ja voi uskoa, että kodittomalle lemmikin ystävyys on kullanarvoista ja sille on myös tärkeää saada hoitoa tarvittaessa.

Melkein jokaiseen lukuun liittyy piirroskuva. Muita kirjoituksia kirjasta ainakin täällä: Kirjavinkit, Kirjakaapin avain, Tuntematon lukija, Anna minun lukea enemmän, Elämä on ihanaa.

Lisäys 3.10, 5.10. ja 25.10.20.

James Bowen: El mundo según Bob. Las nuevas aventuras del astuto gato callejero y su amigo, 2014 (The World According to Bob, 2013). La esfera de los libros. Käännös espanjaksi: Paz Pruneda. Piirrokset: Dan Williams. 264 sivua.

Samuli Heimonen: Me olemme susi, 2017

Olin katsellut tätä kirjaa jo ainakin vuoden ajan eri museokaupoissa (kyllä, minullakin on mainio Museokortti), kunnes vihdoin päätin ostaa sen. Ostopäätökseen vaikuttivat kirjan upeat kuvat ja aihe. Kirjassa on kuvien lisäksi 2-4 sivun esseitä, Samuli Heimosen viiden kirjoituksen lisäksi Pessi Raution teksti sekä Tiina Raevaaran vähän pidempi seitsemän sivun pituinen essee. Varsinkin Heimosen tekstit, joissa puhutaan susista, taiteesta ja susitaiteesta, olivat mielestäni kiinnostavia, samoin Raevaaran intohimoinen susien puolustuspuhe.

Kirja on tehty suden puolustukseksi, sen näkemiseksi jonain muuna kuin verenhimoisena petona, joka pitää tappaa. Suomessa on hyvin vähän susia ottaen huomioon miten laaja ja harvaanasuttu maa Suomi on (määrä on jonkin verran kasvanut kirjan julkaisuvuodesta 2017; vuoden 2020 maaliskuussa niitä oli Suomessa noin 230 yksilöä). Monissa muissa Euroopan maissa susitiheys on paljon suurempi, mutta suteen suhtaudutaan muualla meitä suvaitsevammin ja kotieläimiä suojataan aidoilla, laumanvartijakoirilla tai muualta lukemani tiedon mukaan myös kovaäänisillä aaseilla esimerkiksi Espanjassa. Italiassa tämä suvaitsevaisuus liittyy maan historiaankin, imettihän tarun mukaan Rooman perustajia Romulusta ja Remusta susi.

Kirja laajenee moneen suuntaan. Jossain tekstissä sanottiin, että ihmiset eivät pidä sudesta sen takia, ettei se ole koira eikä se välitä ihmisestä. Minusta se taas on yksi suden hyvä puoli, on hyvä, että on olemassa jotain villiä, jotain meistä riippumatonta, jotain mitä emme voi kontrolloida. Susi edustaa minulle erämaita, villeyttä, vapautta, luontoa, ei pahuutta. En tosin luultavasti haluaisi tavata sitä yksin metsässä, vaikka tiedänkin, etteivät sudet ole Suomessa tappaneet tai edes vahingoittaneet ihmistä 1800-luvun jälkeen (ihmisvahingoista hyvä artikkeli tässä), mutta tämä varovaisuus ei liity vain suteen, vaan myös karhu herättää minussa tervettä kunnioitusta. Kirjassa puhutaan lähinnä ihmisen suhteesta suteen, ei susista luonnossa omilla ehdoillaan elävinä eläiminä, ja painotetaan sitä, että susi on nähty pahana. Susi on kuitenkin paljon muutakin kuin tappaja; kirjassa olisi mielestäni voitu kertoa myös susien taidosta kommunikoida keskenään, niiden yhteisöistä, yhteistyöstä ja lempeydestä pentuja kohtaan.

Tarkastelen historiaa, taidetta, politiikkaa ja koko maailmaa suden kuvan kautta. (36) Susi edustaa ihmisille myös toiseutta (maahanmuuttajat ym.). Sutta katsoessamme näemme jotain pelottavaa, jotain josta emme tiedä varmasti mitä se on, jotain jonka olemus muodostuu omien pelkojemme ja toiveidemme pohjalta. Tein ensimmäisen susimaalauksen siksi, että minusta tuntui ettemme varsinaisesti näe sutta. Puhumme siitä ja luulemme tuntevamme sen, mutta todellisuudessa se jää tuntemattomaksi. ... Kaikki odotuksemme, pelkomme ja unelmamme heijastuvat aina kuviteltuun pintaan. (35)

Heimosen kirja nimenomaan pakottaa lukijan katsomaan sutta: useimmat kirjan sudet katsovat lukijaa suoraan silmiin. Tämä myös saa lukijan näkemään ne yksilöinä eikä massana, yksilöinä, joilla on tietynlainen historia ja luonne ja asema laumassaan. Kuvat ovat vahvoja, ilmeikkäitä muotokuvia, ja sudet tuntuvat puhuvan kirjan kuvissa katseensa kautta.

Jos käsityksiä sudesta halutaan muuttaa, pitää ensin käydä käsiksi mielikuvaan. Todellisissa muutoksissa ensin muuttuu mielikuva ja vasta sitten muuttuu maailma. Juuri tästä syystä muotokuvieni aihe on mielikuva eikä itse eläin. (81) Kaikissa Heimosen maalauksissa on jotain myyttistä, susi on melkein aina suden näköinen mutta maalaukset eivät ole puhtaan realistisia. Susimainen katse on silti aina nähtävissä ja tunnistettavissa.

Lopuksi täytyy sanoa, että kirja on valtavan kaunis: susi itsessään on upea eläin, ja Heimosen maalaukset vain ovat hienoja pienessäkin koossa. Tauluina ne ovat suurikokoisia, mikä varmaan vaikuttaa niiden vastaanottoon livenä nähtyinä. Heimosen tekniikassa huomiotani kiinnitti se, että maalauksissa on käytetty sekä akryyli- että öljyvärejä. Kirjan sivuilla on hyvin erilaisia susia nuorista vanhoihin, pelottavista suloisiin. Joitakin susia tuskin erottaa mustasta taustasta, joillakin on silmälappu tai pellen nenä, jotkut kohoavat usvasta tai näyttävät muodostuneen pilvistä, ja maalauksissa on käytetty värejä hyvin vapaasti. Hieno kirja.

Samuli Heimosen kotisivuilla puhutaan kirjan teemoista, ja sieltä löytyy myös joitakin tämän kirjan susikuvia sekä kuvia muista Heimosen teoksista. Heimonen vaikuttaa taitavalta ja kiinnostavalta taiteilijalta.

Samuli Heimonen: Me olemme susi, 2017. Mukana Pessi Raution ja Tiina Raevaaran kirjoitukset. Kustannus Oy Taide. 125 sivua.

Eugene H. Kaplan: What's Eating You? People and Parasites, 2010

Olen aiemmin lukenut amerikkalaisen ekologian ja luonnonsuojelun professorin Eugene Kaplanin kirjan Sensuous Seas, jossa hän kertoo hyvinkin oudoista merieliöistä, useimmiten selkärangattomista. Siitä tuli Avara luonto -fiilis (uskomatonta, mitä otuksia ja sopeutumia); tästä tuli usein ällöfiilis. Se ei ole ihmekään, kun ottaa huomioon kirjan aiheen, loiset: kirjan kuvaamat eliöt aiheuttavat ihmisille usein hyvin ikäviä oireita (kuten lamauttavan väsymyksen tai viiden vuoden ripulin), elleivät jopa kuolemaa, ja ne vain ovat inhottavia. Yleensä ottaen kannatan luonnon kaikinpuolista monimuotoisuutta, mutta tuntuu, että kaikki eläimet pärjäisivät paremmin ilman loisia. Loisia on kuitenkin joka paikassa, ja loisilla saattaa olla omat loisensa.

Ajattelin pari kertaa jättää kirjan sikseen, mutta Kaplan on kuitenkin hyvä tarinankertoja, vaikka hänen tyylinsä ärsyttikin joskus (kirjan nimi kuvaa tätä tyyliä aika hyvin) – jokaiseen eri loista käsittelevään noin 25 lukuun liittyy eloisa tarina – ja olen kiinnostunut eläimistä ja luonnosta, ja nämäkin ovat osa sitä. Kirjan aiheella on myös valtavasti merkitystä ihmisille (ja eläimille), varsinkin köyhissä ja lämpimissä maissa, ja koska ihmiset matkustelevat nykyään joka puolella maailmaa, tartuntoja saattaa ilmaantua myös Suomeen. Ripuli tappaa 1,6 miljoonaa lasta joka vuosi (2007), enemmän kuin malaria, ja tähän on juomaveden likaantuminen tärkeimpänä syynä (ripulia aiheuttavat tietenkin muutkin eliöt kuin loiset). Boliviassa lampaankasvatusalueella 38 prosentilla lapsista oli maksamatotartunta. Köyhissä kylissä ympäri maailmaa kaikilla ihmisillä saattaa olla sukkulamatoja (Ascaris): jos kaikki ihmisten sukkulamadot laitettaisiin peräkkäin, ne ulottuisivat maailman ympäri 50 kertaa. Vielä noin 60-70 vuotta sitten matotartunnat olivat Suomessakin hyvin yleisiä (oma käsitys). Loiset ovat vaikuttaneet myös historian kulkuun: vuonna 1799 Napoleonin Egyptin sotaretkellä 92% (!) hänen sotilaistaan kuoli mustaan surmaan, ja Krimin sodassa ja Yhdysvaltain sisällissodassa (ja varmaan muissakin vanhemmissa sodissa) taudit tappoivat useampia sotilaita kuin luodit.

Yleensä ei tule ajatelleeksi, että pitkälle kehittynyt, isäntäeliössään asuva ja isäntäeliöönsä parhaiten sopeutunut loinen (monella loislajilla on tietty eläinlaji, jossa se loisii) on yleensä melko harmiton, koska jos loisen isäntä voi hyvin, sillä itsellään on turvattu tulevaisuus. Haitallisempia loisia ovat sellaiset, jotka valitsevat uhrinsa sattumanvaraisesti, koska niille isäntäeliön hyvinvointi ei ole tärkeää.

Kaplan pitää Assuanin patoa Egyptissä monella tavalla haitallisena. Tässä padon aiheuttamat uudet ”Egyptin vitsaukset” hänen mukaansa (seitsemännen jätin pois, koska se on vähän eri sarjaa):

1. Koska pato ja valtava Nasser-tekojärvi estävät Niilin usein tuhoisat vuosittaiset tulvat, joki ei enää levitä ympäristöönsä 15 kilometrin laajuudelle ravinteita, jolloin kasvit kasvavat huonommin ja ihmisten pitää ostaa lannoitteita länsimaista. Niille talonpojille, joilla ei ollut varaa lannoitteisiin, kävi huonosti.
2. Peltojen kastelu Nasser-järven vedellä on lisännyt viljavarastojen määrää, mikä laajentaa rottien asuma-aluetta, ja rottien kirput levittävät paiseruttoa eli mustaa surmaa.
3. Ennen patoa Niilin vuosittaiset tulvat veivät Välimereen paljon ravinteita, jotka lisäsivät kasviplanktonia, jota sardiinit söivät. Padon jälkeen sardiinien puute aiheutti köyhille aliravitsemusta.
4. Monet kylät jäivät tekojärven alle, ja kyläläisten piti etsiä uusi asuinpaikka.
5. Kastelukanaviin levisi skistosomiaasia eli bilhartsiaa levittäviä kotiloita, ja tartuntojen määrä niiden ympäristössä kasvoi moninkertaiseksi.
6. Skistosomiaasi on liitetty myös syöpiin, varsinkin virtsarakon syöpään.

Eräs mielenkiintoinen, joskin karmea tieto kirjassa oli se, että torakat – joilla on omat loisensa – saattavat oikeasti liikkua ilman päätä (olen kuullut tämän jostain, mutta olen ajatellut, että se on urbaanilegenda), ja jos tällainen päätön naarastorakka päätyy johonkin koloon, se oksentaa sinne parikymmentä munaa sisältävän munasäiliön, josta sitten kehittyy uusia torakoita.

Loiset saattavat vaikuttaa eläimen käyttäytymiseen: esimerkiksi muurahaiset ja torakat saattavat loistartunnan saatuaan hakeutua sellaiseen paikkaan, jossa ne tulevat todennäköisesti loisen seuraavan isäntäeliön syömäksi.

Teksasissa ja Meksikossa torjuttiin (vuosina 1958-59?) menestyksekkäästi inhottavia ”ruuvimatokärpäsen” (screwworm fly) toukkia, jotka kiusaavat lehmiä, pudottamalla kärpästen asuttamalle alueelle lentokoneesta pusseja, joissa oli kärpäskoiraita. Nämä koiraat oli steriloitu säteilyttämällä niitä gammasäteillä, ja kun ne hedelmöittivät naaraskärpäset, nämä eivät pystyneet enää tuottamaan elinkelpoisia munia ja kärpäspopulaatio väheni dramaattisesti. Tällaista torjuntakeinoa kokeiltiin kirjan julkaisemisen aikaan (2010) myös Kalifornian viljelijöiden satoja vähentävää välimerenhedelmäkärpästä (medfly) sekä tsetsekärpästä vastaan.

Krimin sodassa (1854-56) huomattin, että eräästä (vain yhdestä) raatokärpäslajista (Calliphora vomitoria) oli hyötyä haavoittuneille: naaras munii märkivän haavan ympärille 20-30 munaa. Kuoriutuneet toukat syövät vain märkivää kudosta ja jättävät jäljelle terveen kudoksen. Toukkien syljessä on bakteereja, joiden tuottamat aineet tappavat haitallisia bakteereja ja edistävät haavan parantumista. Toukkahoitoa käytetään nykyäänkin länsimaissa ja myös Suomessa, tosin eri kärpäslajilla (Lucilia sericata).

Romanian katukissoja käsittelevästä artikkelista (Kissafani 5/2014)

Päällimmäiseksi kirjasta jäi ehkä helpotus siitä, että asuu Suomessa, jossa loisia on luonnostaan paljon vähemmän kuin lämpimissä maissa (vaikka ilmaston lämpeneminen saattaakin tuoda tänne uusia loisia), terveydenhoito toimivaa, ja kaikkien on mahdollista saada loislääkkeitä varallisuudesta riippumatta toisin kuin köyhissä maissa. Heräsi ihailu elimistön puolustusmekanismeja kohtaan, taas kerran. Aloin myös arvostaa niitä ihmisiä, jotka tutkivat loisia, kuten Kaplan – työ ei vaikuta järin miellyttävältä (vaikka Kaplan tuntuukin innostuneelta näistä olioista), mutta se on tärkeää.

Olisin kaivannut kirjaan yksittäisten eliöiden kuvausten lisäksi kokoavaa katsausta loisten laajemmasta ekologisesta merkityksestä. Onko niillä hyvääkin merkitystä ekosysteemeille? Ovatko ne tärkeitä luonnon monimuotoisuudelle ja ekosysteemien toimivuudelle? Jos loisia ei olisi, miten se vaikuttaisi muihin eliöihin ja ekosysteemeihin kokonaisuutena?

 

Lisäys 17.1.2021, uutinen Kehitys-lehdestä (3/2020, s. 8): Vuonna 1998 kenialaisissa kouluissa alettiin jakaa loislääkkeitä oppilaille. Lääkityksen avulla pyrittiin eroon loiseliöistä, kuten koukku- ja sukkulamadoista. Elokuussa 2020 julkaistun tutkimuksen mukaan lääkityksen hyödyt ovat yhä nähtävissä parin vuosikymmenenkin jälkeen. Lääkityillä on nyt 13 prosenttia korkeampi palkka kuin muilla. He myös asuvat yhdeksää prosenttia todennäköisemmin kaupungissa muihin verrattuna.

Eugene H. Kaplan: What's Eating You? People and Parasites, 2010. Princeton University Press. Kuvitus: Susan L. Kaplan ja Sandy Chichester Rivkin. 280 tekstisivua.