Celia Fremlin: A Lovely Day to Die and other stories, 1984

Olen lukenut jo kuusi Celia Fremlinin dekkaria ja hänestä on tullut yksi lempikirjailijoistani, joten minulla oli suuret odotukset myös hänen dekkarinovellikokoelmansa suhteen, varsinkin kun yleensä pidän novelleista. Odotukset eivät sinänsä pettäneet: tarinat olivat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja ja niiden henkilöt elävästi hahmoteltuja.

Tarinat tuntuivat kuitenkin hyvin paljailta ja paljaudessaan usein jopa julmilta, koska niissä oli vain yksi päätapahtuma (joskus murha, muttei läheskään aina). Fremlinin romaaneissa taas tapahtumat pohjustetaan hyvin ja henkilöiden luonteita ja heidän motiivejaan syvennetään paljon, joten murha tai kuolemantapaus tuntuu niissä paljon luontevammalta osalta tapahtumien kulkua kuin näissä lyhyissä tarinoissa, joissa se on yhtäkkinen. Ja kuten Fremlinin romaaneissa, näissä novelleissakin kyse oli perhesuhteista tai muuten läheisistä suhteista eikä vieraiden ihmisten murhista, mikä lisäsi raakuuden tunnetta: avioliitoissa, rakkaussuhteissa ja ystävyyssuhteissa pitäisi voida luottaa toisiinsa, kun taas näissä tarinoissa ihmiset pettivät toisiaan, kohtelivat toisiaan huonosti eivätkä pitäneet toisistaan. Mitenkään verisiä tai väkivaltaisia nämä novellit eivät kuitenkaan olleet.

Kirjoitusajankohta näkyi näissä tarinoissa: monissa novelleissa oli keski-ikäisiä tai vanhempia naisia, jotka pitivät huonoakin parisuhdetta usein parempana kuin yksin elämistä, ja joissakin novelleissa miehiä pidettiin jonkinlaisina palkintoina, jotka parantavat naishaltijansa statusta, vaikka miehet itse olisivat olleet tylsiä ja epämiellyttäviäkin. Muutamissa novelleissa oli kummallinen mutta aikakautensa kontekstissa ehkä melko tavallinen käsitys siitä, että naiset kilpailevat keskenään miehistä. Päinvastaisiakin asenteita kirjassa oli, kuten novelleissa The Bonus Years ja The Holiday.

Henkilöiden käyttäytyminen oli joskus... en tiedä, englantilaista? Eräs vanhempi nainen kävi esimerkiksi säännöllisesti vierailulla (entisen) ystävänsä ja tämän miehen luona - ystävän mies oli naisen entinen kihlattu, jonka ystävä oli varastanut häneltä - pelkästään tavan vuoksi, vaikka naiset eivät edes pitäneet toisistaan. Ja toinen leskeksi jäänyt vanhempi nainen lavasti mieluummin murron kotiinsa kuin myönsi pojalleen ja miniälleen, ettei ollut koskaan pitänyt miehensä kanssa tehdyistä jokakesäisistä matkoista ulkomaille eikä halunnut enää tehdä niitä.

Mutta taitavia nämä tarinat olivat, ja julmuudestaan huolimatta niissä oli myös inhimillisyyttä ja vinoa huumoria, niissä olivat pääosassa yleensä naiset, ja ne olivat tarkkanäköisiä, yllättäviä ja omintakeisia, joten vaikka pidänkin enemmän Fremlinin romaaneista, aion kyllä lukea myös lisää hänen novellejaan, jos niitä sattuu löytymään jostain.

Helmet-haaste 19. Suomi mainittu: She was the one who landed an exciting job on a glossy magazine before she was twenty: who spent the next few years swanning around the world covering fashion shows in places like Biarritz and Helsinki; ... (65), sekä ... and those who went on the shore trips [from the boat] came back with the usual tales of fantastic bargains, of comic natives and of knowing the Norwegian/Icelandic/Finnish for "How much?" (123), ja 31. Kirjassa on vammainen henkilö (erään novellin henkilö ei pysty kävelemään).

Celia Fremlin: A Lovely Day to Die and other stories, 1984 (13 novellia). Doubleday & Company, the Crime Club. Kannen suunnittelu: Cathy Canzani. 191 sivua.

Agatha Christie: The Hound of Death and Other Stories, 1978 (1933)

Löysin kirpparilta Agatha Christien varhaisen novellikokoelman, josta en ollut koskaan kuullutkaan ja joka oli melkoisen yllättävä. Vaikka joissakin harvoissa Christien dekkareissa onkin yliluonnolliselta vaikuttavilta aineksia, ne ovat kuitenkin aina loppujen lopuksi realistisia, ainakin muistaakseni. Tämän kirjan tarinoissa sen sijaan mennään reippaasti ja pidäkkeettä yliluonnollisen puolelle.

Kirjaa lukiessa tuntui siltä, että novellit olivat Christien pohdintoja aikansa eli 1900-luvun alun aatevirtauksista ja käsityksistä, ja hän tuntui joskus ottavan nämä melko vakavasti periaatteella "emme ymmärrä kaikkea emmekä voi tietää kaikkea". Maailma oli täynnä kaikkea jännittävää ja selittämätöntä, johon tieteellä ei ollut vastauksia, joten tällaisten asioiden mahdollisuutta piti ainakin harkita. Tämä ilmenee novellien henkilöiden, joista toinen on usein psykologi, keskusteluista ja väittelyistä, ja kirjan tarinoissa tieteellinen maailmankuva ja yliluonnolliset asiat törmäävät usein piristävällä tavalla.

"My point is that there are often two ways of arriving at the same result. Ours is, admittedly, the synthetic way. There might be another. The extraordinary results arrived at by Indian fakirs for instance, cannot be explained away in any easy fashion. The things we call supernatural are not necessarily supernatural at all. An electric flashlight would be supernatural to a savage. The supernatural is only the natural of which the laws are not yet understood." (4)

Kirjan niminovellin aiheena on muinainen teknologialtaan ylivertainen kulttuuri ja jonkinlainen sielunvaellus, ja siitä pidin kirjassa vähiten. Muissa novelleissa käsitellään esimerkiksi vahvoja ja paikkansapitäviä ennakkoaavistuksia, naista, jolla on sivupersoonia (joiden kerrotaan johtuvan siitä, että kuollut "ystävä" on vallannut tämän ruumiin), enneunia, kummituksia, kissan psyyken siirtymistä ihmisen ruumiiseen sekä meedioita - eli eivät nämä muutkaan mitenkään tavanomaisia asioita käsitelleet. Eräässä sympaattisessa tarinassa parkkiintunut materialisti luopuu aina välillä kuulemansa ihanan soiton takia kaikista miljoonistaan ja hänen ajattelutapansa muuttuu täysin. Parissa kolmessa novellissa on mukana yliluonnollinen elementti, mutta vain henkilöhahmojen huijauksena, ja ne osoittautuvatkin loppujen lopuksi dekkaritarinoiksi. Psykologiset teoriat ja käsitykset ovat mukana monessa kirjan tarinassa.

"Good old subconscious," cried Jack Trent. "It's the jack-of-all-trades nowadays." (25)

Vaikka kirjan yliluonnolliset tarinat eivät olleet ainakaan nykynäkökulmasta uskottavia, melkein kaikki kirjan novellit olivat minusta kuitenkin ihan viihdyttäviä, koska Christie kirjoittaa taitavasti. Hän ei paljasta kaikkea kerralla eikä selitä liikaa, vaan luottaa lukijan kykyyn muodostaa tarina vähän kerrallaan annetuista tiedonjyväsistä ja tapahtumista ja onnistuu pitämään lukijan arvailemassa monesti tarinan loppuun asti. Novelleina nämä toimivat hyvin, ja kirja oli minusta myös kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen.

Kirja on käännetty nimellä Kuoleman koira, ja suomennoksesta ovat kirjoittaneet Päiväkävelyllä, Jokke ja Juhani K.

Edit 15.5.22.

Agatha Christie: The Hound of Death, 1978 (1933). Fontana/Collins. Kansi: Tom Adams. 190 (pienellä kirjoitettua) sivua, 12 novellia.

Catherine Louisa Pirkis: The Experiences of Loveday Brooke, Lady Detective, 2012 (1890-luku)

Luin puolitoista vuotta sitten hauskan vanhojen naisdekkaristien tarinoiden kokoelman, jossa oli myös yksi tämän englantilaisen kirjailijan, Catherine Louisa Pirkisin, novelli. Se sai minut hankkimaan kokonaisen kirjan hänen etsiväsankarittarensa Loveday Brooken seikkailuja, enkä pettynyt: nämä olivat nokkelia, viehättäviä ja älykkäitä Sherlock Holmes -tyyppisiä kertomuksia, joissa Brooke ratkoi sekä varkauksia, murhia että katoamistapauksia.

Loveday Brooke, joka on työskennellyt kuutisen vuotta yksityisetsivätoimiston palveluksessa - hän on tehnyt hyvin epäsovinnaisen valinnan ja ryhtynyt etsiväksi köyhdyttyään äkillisesti - tulee hyvin toimeen pomonsa Ebenezer Dyerin kanssa, vaikka he usein ovatkin napit vastakkain. Dyer arvostaa työntekijäänsä:

"Too much of a lady, do you say?" he would say to anyone who chanced to call in question those qualifications [of Miss Brooke for the profession she had chosen]. "I don't care twopence-halfpenny whether she is or is not a lady. I only know she is the most sensible and practical woman I ever met. In the first place, she has the faculty - so rare among women - of carrying out orders to the very letter: in the second place, she has a clear, shrewd brain, unhampered by any hard-and-fast theories; thirdly, and most important item of all, she has so much common sense that it amounts to genius - positively to genius, sir." (8)

Kirjaa lukiessa en voinut välttyä siltä ajatukselta, että 1800-luvun lopun naisena tuntui varmasti hyvältä lukea näitä tarinoita, sillä yhä uudelleen Lovedayn osoitetaan olevan paitsi tarmokas, älykäs, rohkea, hermoilematon ja tietorikas, myös loogisempi ja tarkkanäköisempi kuin mitä Dyer tai miespoliisit ovat. Hän ratkaisee arvoitukset, jotka ovat saattaneet miehet ymmälle, ja miehet myös usein kunnioittavat hänen taitojaan ja pyytävät nimenomaan häntä ratkomaan tapauksia. Loveday asettuu myös tyynen rauhallisesti vastustamaan miehiä, myös pomoaan, kun kokee sen aiheelliseksi.

Tarinoissa tuntuu olevan aina välillä pieniä heittoja naisia koskevia stereotypioita ja rajoittavia yhteiskunnallisia asenteita kohtaan, esimerkiksi tässä kohdassa, jossa Dyer kuvaa Lovedayn tulevaa peiteroolia (sanassa "naturally", naisethan tietenkin pilaavat sekä silmänsä että terveytensä opiskellessaan - muistaakseni yksi miesaikalaisten varmastikin hyvin tieteellinen argumentti naisten opiskelua vastaan oli se, että se tekisi näistä hedelmättömiä):

"... you shall pass in the house for a niece of hers, on a visit to recruit, after severe study in order to pass board-school teachers' exams. Naturally you have injured your eyes as well as your health with overwork; and so you can wear your blue spectacles." (11)

Tarinoita oli hauska lukea pelkästään keveinä dekkarikertomuksina, koska ne olivat hyvin kirjoitettuja ja sujuvasti eteneviä. Aloin kuitenkin lukea niitä myös rivien välistä, vastavetona ajan väitteille naisten heikkoudesta, epäloogisuudesta ja epäitsenäisyydestä, mikä lisäsi lukukokemukseen mukavan feministisen vivahteen.

Lukiessa häiritsi vähän se, että vaikka näitä tarinoita nyt lukee pelkästään viihteenä ja ne on kirjoitettu viihdyttävästi, jalokivivarkaudesta kiinni jäänyttä henkilöä odotti pitkä vankilatuomio ja mahdollisesti sananmukaisesti järjetön pakkotyö - työtä, jota tehtiin vain työn teettämisen vuoksi. Luin kirjan lukemisen ohessa kiinnostavan artikkelin ajan vankilatuomioista Englannissa, mutten enää löydä sitä.

Kirjan tarinat: The Black Bag Left on a Door-Step; The Murder at Troyte's Hill; The Redhill Sisterhood; A Princess's Vengeance; Drawn Daggers; The Ghost of Fountain Lane; Missing!

Edit 15.2.22.

Catherine Louisa Pirkis: The Experiences of Loveday Brooke, Lady Detective. (Ei julkaisuvuotta, netin mukaan 2012; alkuperäiset tarinat ilmestyneet 1890-luvulla.) Wildside Press. Ei kannen tekijää. 142 sivua.

Matti Järvinen (toim.): Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia, 2018 (1908-1913)

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa seikkaillut Sexton Blake on Suomessa hyvin tuntematon, vaikka hänestä kertovia, ainakin 200 kirjoittajan voimin kirjoitettuja tarinoita on aikoinaan julkaistu hämmästyttävästi yli 4000 kappaletta. Siksi onkin hyvä, että Nysalor-kustannuksen Matti Järvinen on tähän kirjaan koonnut yhdeksän hänestä kertovaa tarinaa ja tekee näin tätä englanninkielisessä maailmassa hyvinkin tunnettua salapoliisia tunnetuksi myös Suomessa.

Blake on tunnetumpaa kollegaansa Sherlock Holmesia paljon värittömämpi hahmo, ehkä sen takia, että hän olisi parempi esikuva poikalukijoille, joille tarinat oli suunnattu. Hän ei tosiaan henkilönä nouse mitenkään esiin - paitsi että hän on kaikkien tuntema ja arvostama salapoliisi, joka pystyy ratkaisemaan jutun kuin jutun terävillä aivoillaan - ja hänen ulkonäköäänkin kuvaillaan ehkä vain yhdessä kirjan tarinassa. Näissä tarinoissa pääosassa onkin ratkaistava arvoitus (joskus murha, joskus esimerkiksi varkaus tai katoaminen), ja minusta ne olivat mukavaa ja rentouttavaa luettavaa: tarinat ovat nokkelia ja useimmiten hyvin kirjoitettuja, ja ne vievät lukijansa tunnelmallisesti yli sadan vuoden takaiseen Englantiin.

Järvinen on kääntänyt kolme uutta tarinaa ja parannellut kuuden aiemmin suomennetun tarinan käännöksiä, mutta toimitustyöhön olisi kaivannut lisää huolellisuutta - mukaan oli jäänyt muutama häiritsevä kielivirhe. Henna Sakkaran huolella tehdystä kannesta löytyy tarkemmin katsomalla mukavasti erilaisia yksityiskohtia.

Myös Kirsi on kirjoittanut tästä kirjasta.

Matti Järvinen (toim.): Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia, 2018 (tarinat julkaistu alkujaan vuosina 1908-1913). Eri kirjoittajia. Nysalor. Suomentaja: Matti Järvinen ja muita. Kansi: Henna Sakkara / OH! Graphics. 93 sivua.

Dorothy Sayersin parhaat (toim. Tage La Cour), 1965

En ole koskaan lukenut Dorothy Sayersin romaaneja, vaikka jokin hänen novellinsa onkin tullut aiemmin vastaan. Sayers on kuitenkin salapoliisikirjallisuuden klassikko, joten nyt paikkasin aukon sivistyksessäni ja luin hänen dekkarinovelliensa kokoelman. Mielestäni se oli oikein viihdyttävä.

Kirjan ensimmäisessä puoliskossa on enemmänkin psykologisiksi luokiteltavia rikosnovelleja, joista jotkut kerrotaan murhaajan - joka saattaa joskus olla syyllisyytensä kalvama ja joskus tuntua jopa sympaattiselta - näkökulmasta, joskus rikosta epäilevän ihmisen näkökulmasta. Mukana on myös pari hauskaa novellia, joissa kaikki merkit viittaavat veritekoon ja kuolemaan, mutta totuus onkin toinen. Sayers on tehokas tunnelman luoja, ja näitä oli mukava lukea.

Kirjan loppupuolella taas on Sayersin vähemmän tunnetun sankarin (tunnetuin on tietysti lordi Peter Wimsey), ystävällisen ja viisaan kauppamatkustaja Montague Eggin tapauksia, jotka hän kohtaa viininmyyntimatkoillaan - kauppamatkustus on hyvä syy sille, että tavallinen ihminen törmää koko ajan murhiin. Egg ratkaisee tapaukset loogisella ajattelullaan ja Myyntimiehen käsikirjan riimiteltyjen neuvojen avulla. Nämä olivat perinteisempiä arvoitus- ja johtolankanovelleja, mutta hyvin kirjoitettuja nekin. Kahdessa viimeisessä, itsenäisessä novellissa on mukana myös yliluonnollisia tekijöitä, ja niissä on näin jo hienoisia kauhunovellin piirteitä.

Tammi näkyy Omnibus-sarjassaan julkaisseen erilaisia novelleja dekkarikirjailijoista nobelisteihin. Jokke on kirjoittanut Sayersin novellikokoelmasta In the Teeth of the Evidence, jossa on paljon samoja novelleja kuin tässäkin.

Dorothy Sayersin parhaat, toimittanut Tage La Cour, 1965. 17 novellia. Ei alkuteoksen/teosten nimeä tai julkaisuvuotta. Tammi, Omnibus-sarja. Suomentaja: Heikki Karvonen. 307 sivua.

Great Tales of Detection, 1991 (1936)

Löysin divarista tämän yli 600-sivuisen dekkarinovellikokoelman. Huomasin jo ostaessa kannen kirjailijanimistä, että kirjan tarinat ovat melko vanhoja (mikä sopi minulle hyvin), mutta ne olivat vielä vanhempia kuin luulin: kirja on näköispainos vuonna 1936 julkaistusta kirjasta ja siinä on novelleja 1800-luvun alkupuolelta 1930-luvulle. Mikäs siinä, harvemmin saa tällaisen mahdollisuuden tutustua vanhempiin kirjailijoihin, joista useimmat olivat itselleni täysin tuntemattomia, ja pidän novellimuodosta - yhden tiiliskiviromaanin lukemisen sijasta saa mahdollisuuden heittäytyä moniin erilaisiin maailmoihin, tunnelmiin ja tyyleihin.

Tässä kirjassa erilaisuutta tosiaan riitti. Novelleja ja siis kirjailijoita oli laskujeni mukaan 41, ja vaikka kirjan kansikuva tuokin mieleen kovaksikeitetyn dekkarin, sellaisia oli mukana hyvin vähän (eikä yhtään sellaista tarinaa, jonka juoni olisi sopinut kansikuvaan...), mikä oli hyvä, koska se ei ole suosikkigenreni dekkareissa. Tyylejä oli hyvin monenlaisia, ja mukana oli varsinaisten dekkarikirjailijoiden lisäksi myös esimerkiksi Joseph Conrad synkällä ja hitaasti etenevällä Ranskaan sijoittuvalla novellilla ja joitakin muitakin myös kirjallisesti kiinnostavia novelleja. Useimmat tarinat kuitenkin tunnisti heti dekkarigenreen kuuluvaksi - tai kummitus- tai kauhugenreen, koska kirjan loppupuolelle on sijoitettu viitisentoista novellia, joissa on mukana jollakin tavalla yliluonnollinen elementti. Niitä ennen kirjan novellit tuntuivat olevan oudosti aivan satunnaisessa järjestyksessä (ei aakkosellista, kronologista eikä temaattista järjestystä, tai ainakaan en havainnut sellaista).

Kun tarinoita oli näin paljon, toiset tietysti viehättivät enemmän kuin toiset, mutta yleensä ottaen kirjan novellit (yhtä todella tylsää ja muutamaa tylsähköä tai jostain syystä ärsyttävää novellia lukuun ottamatta) olivat mielestäni kaikki omalla tavallaan kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja, eli kirja oli oikein hyvä löytö. Useimpien tarinoiden kanssa hieroskelin käsiäni (symbolisesti) yhteen ja hyrisin mielessäni, että a jolly good yarn, onpa hyvä tarina.

Naiskirjailijat olivat selkeästi vähemmistössä, mukana oli ehkä vain seitsemän naiskirjailijaa (kaikista pelkästään etunimien alkukirjaimia käyttävistä en ollut varma), vaikka naiset olivat jo 1800-luvulla tuotteliaita dekkarien kirjoittajia, kuten tästä kirjasta voi nähdä. Kirjassa ei annettu mitään tietoa kirjailijoista tai novellien julkaisuvuosista eikä edes kokoelman toimittajasta. Sitä vastoin sisällysluettelossa oli hauska tyyli, jollaista en ole nähnyt missään muussa kirjassa: siinä luonnehdittiin jokaisen novellin juonta lyhyesti, mikä on tällaisessa monta novellia sisältävässä kirjassa oikein hyvä idea.

Kirjan kirjailijat: Austin Freeman, H. C. Bailey, Anthony Berkeley, The Baroness Orczy, Margery Allingham, J. J. Connington, Stacy Aumonier, G. K. Chesterton, O. Henry, F. Britten Austin, Augustus Muir, Milward Kennedy, Freeman Wills Crofts, Edgar Wallace, Gerard Fairlie, Bertram Atkey, "Seamark", Ralph Straus, A. E. W. Mason, Lord Dunsany, A. J. Alan, John Metcalfe, W. W. Jacobs, C. D. Heriot, Mrs. Belloc Lowndes, F. Marion Crawford, Joseph Conrad, Sydney Horler, Saki (H. H. Munro), L. P. Hartley, E. A. Poe, H. Spicer, W. Fryer Harvey, Vernon Lee, Eleanor Scott, Marjorie Bowen, Ernest Bramah, Norman Matson, Naomi Royde-Smith, Oliver Onions, Sir Arthur Quiller-Couch.

Great Tales of Detection, 1991 (1936). Chancellor Press. Kannen kuva: Mark Oldroyd. 620 sivua.

Mike Ashley (ed.): Sisters in Crime. Early Detective and Mystery Stories by Women, 2013

Myös minä ajattelin dekkariviikolla kirjoittaa dekkareista. Tämä kirja sisältää englanniksi kirjoittaneiden naisten (Iso-Britannia, Australia, Irlanti, Yhdysvallat) dekkarinovelleja vuosilta 1865-1915. Vaikka heidän nimensä ovat nykyään varmaan melkein kaikille tuntemattomia (itse olin kuullut aiemmin vain Anna Katharine Greenistä), naisilla oli tärkeä osa myös dekkarigenren alkuvaiheissa, ja jotkut näistä naisista olivat hämmästyttävän tuotteliaita kirjailijoita. Esimerkiksi Mary E. Braddon kirjoitti yli 80 romaania, Mary Fortune noin 500 tarinaa, ”salapoliisiromaanin äidiksi” kutsuttu Anna Katharine Green 36 romaania ja novelleja, ja Carolyn Wells 170 kirjaa, joista 82 dekkareita. Ashleyn mukaan hyviä vanhoja naisdekkarikirjailijoita, joista valita, olisi ollut kymmenkertaisesti. Antaakseni käsityksen kirjan sisällöstä SPOILAAN JUONET tunnontuskitta, joten tätä postausta ei kannata lukea, jos aikoo itse lukea kirjan. Kirja oli mielestäni viihdyttävä ja mielenkiintoinen, ja tarinat olivat tyyliltään ja aiheiltaan vaihtelevia. Useimmat näistä novelleista olivat oikein mukavaa luettavaa.

Monien näiden kirjailijoiden elämä kuulostaa poikkeukselliselta. Suosittu Mary E. Braddon asui kauan ilman avioliittoa yhdessä kustantajansa John Maxwellin kanssa ja heillä oli yhteisiä lapsia, koska Maxwellin vaimo oli irlantilaisessa mielisairaalassa; vasta tämän kuoltua Braddon ja Maxwell saattoivat mennä naimisiin Braddonin ollessa 39-vuotias. Muutamasta naisesta mainitaan, että he toimittivat lehteä (Mary E. Braddon Belgraviaa, Ellen Wood The Argosya, L. T. Meade Atalantaa). Pohjoisirlantilainen Mary Fortune muutti isänsä kanssa Kanadaan, jossa hän meni naimisiin, mutta muutti ilman miestään kolmivuotiaan poikansa Georgen kanssa isänsä jäljessä vaikeisiin elinolosuhteisiin kultakentille Australiaan, jossa George kuoli kolme vuotta myöhemmin. Fortune oli ensimmäisiä säännöllisesti poliisin työstä kirjoittavia dekkaristeja. Mary Wilkins eli 16 vuotta lapsuusystävänsä Mary Walesin kanssa, vaikka menikin myöhemmin naimisiin (ja erosi sitten miehen alkoholismin takia). C.L. Pirkis oli aktiivinen eläintensuojelija, samoin lääkäriksi kouluttautunut Arabella Kenealy.

Mary E. Braddon: Levison's Victim (19 sivua). Horace Wynward kertoo jahdistaan ympäri Eurooppaa Michael Levisonin tavoittamiseksi. Tämä on pakottanut Wynwardin rakastetun Lauran naimisiin kanssaan uhkailemalla tämän isää, ja sitten tappanut Lauran huomattuaan ettei voi saada tämän rakkautta. Wynward löytää Levisonin vihdoin yksityisetsivän avulla väärällä nimellä Englannista ja aiemman ampumisajatuksen sijaan toimittaa hänet aiempien rikoksien takia poliisien käsiin. Vuoden päästä Wynward menee naimisiin Lauran siskon Emilyn kanssa, joka auttoi häntä selvittämään Lauran murhan ja on aivan Lauran näköinen. (Minusta tämä ei ollut onnelliseksi lopuksi kovin tyydyttävä. Onko kirjallisuudessa ollut koskaan sellaista juoniratkaisua, että nainen menee naimisiin jonkun miehen kanssa, koska tämä on aivan saman näköinen kuin hänen aiemmin rakastamansa, kuollut mies?) Melko hidastempoinen, mutta loppupuolella mukaansa tempaava novelli.

Ellen Wood: Going Through the Tunnel (19 sivua). Kertomus junamatkasta, jonka aikana taitava huijarikopla varastaa rauhantuomarin paksun lompakon pimeässä tunnelissa. Varkaat paljastuvat vasta muutamaa kuukautta myöhemmin, kun kertoja näkee junassa toisilleen vieraina esiintyneiden ihmisten esittäytyvän muille avioparina, mutta heitä ei silloinkaan saada kiinni. Sympaattiset päähenkilöt, hyvä junamatkan ja henkilöiden kuvaus (huijarinainen sylikoiransa kanssa oli mainio), kevyt tunnelma.

Harriet E. Prescott: Mr Furbush (9 sivua). Amerikkalainen rikkaiden seurassa itsensä kotoisaksi tunteva etsivä Furbush ratkaisee varakkaan avioparin holhotin, nuoren naisen kuristusmurhan valokuvan avulla. Hän suurentaa juuri murhan aikaan talosta sattumalta otettua kuvaa niin paljon, että erottaa kuvasta kuristajan kädessä olevan erikoisen sormuksen. Pitkän etsinnän jälkeen hän sattuu vihdoin näkemään sormuksen murhatun naisen holhoojapariskunnan vaimon kädessä. Tehokas ja mukava tarina ja vuonna 1865(!) julkaistuksi novelliksi hämmästyttävän moderni ratkaisutapa, vaikken kyllä ollenkaan usko, että 1800-luvun valokuvan suurennoksen terävyys olisi riittänyt noin pitkälle.

Mary Fortune: Traces of Crime (11 sivua). Australialaisten kullankaivajien pariin sijoittuva tarina, jossa poliisi tekeytyy kullanetsijäksi saadakseen todisteita erään naisen raiskaajaa vastaan. Samalla selviää, että epäilty on tehnyt lähistöllä myös murhan. Tämä kokoelman ehkä kaikkein realistisin tarina vakuutti uskottavuudellaan ja todentuntuisuudellaan, ja minua miellytti se, että poliisi suhtautui niin vakavasti raiskaukseen (joka on ilmaistu kiertoilmaisuin), mutta piti raiskaajaa ja murhaajaa kuitenkin inhimillisenä, tunsi myös myötätuntoa tätä kohtaan eikä suhtautunut kevyesti siihen, että oli välikappaleena hänen tuomitsemisessaan hirtettäväksi murhan takia.

Anna Katharine Green: The House of Clocks (35 sivua). Amerikkalainen lakimies kutsutaan maalle rapistuneeseen, outoon, kartanomaiseen taloon tekemään voimakasluonteisen, halvaantuneen naisen Arabella Postlethwaiten testamentin. Hän näkee talossa hyvin heikkokuntoisen, kauniin nuoren naisen Helenan, jonka odotetaan myös kuolevan pian, sekä kummallisen, ikivanhan perheystävän, jolle talon kellot ovat hyvin tärkeitä ja joiden sanoja tämä sanoo kuuntelevansa. Lakimies soluttaa taloon halvaantuneen naisen hoitajaksi perijätär ja amatöörisalapoliisi Violet Strangen, joka saa selville, että monimutkaisen perintöjuonen ja mustasukkaisuuden takia Postlethwaite on myrkyttänyt tytärpuoltaan jo kauan. Piiloutumalla kaappikelloon ja puhumalla oikeaan aikaan niin että kello tuntuu sanovan ”kyllä” Strange saa talon emäntään rakastuneen ja tälle lojaalin perheystävän kertomaan koko tarinan ja onnistuu viime hetkellä pelastamaan Helenan, jonka kanssa lakimies aikoo mennä naimisiin. Tämä oli melodramaattinen ja epäuskottava tarina, senkin takia että Helena tunsi olevansa niin paljon velkaa ”hyväntekijälleen” eli äitipuolelleen, joka oli koko hänen ikänsä ajan kohdellut häntä hyvin tylysti, että joi yhä uudelleen tämän lähettämän myrkyn, vaikka tiesi juoman myrkytetyksi. Kyllähän 1800-luvun neidot kuvataan usein passiivisina, mutta tämä oli jo liioittelua.

Elizabeth Corbett: The Polish Refugee (12 sivua). Mukava ja hyvin yllättävä tarina, jossa miessalapoliisi paljastaa nuoren, ihastuttavan komean ja hurmaavan Puolasta paenneen ”kreivi” Feodor Plotnitzkyn ja hänen yhtä hurmaavan äitinsä salaisuuden. Erään baronetin tytär on palavasti rakastunut Plotnitzkyyn, joka opettaa nuorille naisille saksaa ja ranskaa sekä viulunsoittoa; baronetti haluaa salapoliisin selvittävän onko ”kreivillä” puhtaita jauhoja pussissaan. Plotnitzky paljastuukin naiseksi! Hän ja hänen äitinsä olivat menettäneet kaiken omaisuutensa baronetti-isän kuoltua metsästysonnettomuudessa, ja tytär oli aivan oikein ajatellut, että ansaitsee paremmin ulkomaalaista miespakolaista esittämällä. Tietoon tyynesti suhtautuva rakastunut baronetin tytär ystävystyy entisen ”kreivin” kanssa, joka myöhemmin menee naimisiin hänen isänsä kanssa.

Mary E. Wilkins: The Long Arm (32 sivua). Tätä tarinaa pidetään yhtenä 1800-luvun merkittävistä lesboteksteistä. Novelli on saanut innoituksensa kuuluisasta vuoden 1892 kaksoismurhasta, josta syytettiin Lizzie Bordenia, joka todettiin kuitenkin oikeudenkäynnissä syyttömäksi. Minäkertojana on Sarah Fairbanks, pikkukaupungin opettaja, jonka isä on murhattu vuoteeseensa. Murhasta epäillään ensin isän serkkua, jonka kanssa tämä oli riidellyt ennen murhaa, mutta tällä on alibi. Sitten epäilykset siirtyvät Sarahin viiden vuoden aikaiseen kihlattuun Henry Ellisiin, koska isä on estänyt heidän avioliittonsa, ja kun tälläkin on alibi, Sarahiin itseensä. Hänet vapautetaan oikeudenkäynnissä, mutta kaikki pikkukaupungin asukkaat sulkevat hänet sen jälkeen kokonaan ulkopuolelle, joten hän päättää selvittää asian itse ja saa avukseen taitavan salapoliisin Francis Dixin. Lopulta murhaajaksi paljastuu naapurin ompelijatar, joka on tahtonut estää pitkäaikaisen naisasuinkumppaninsa avioliiton Sarahin isän kanssa, ja joka on pitkällä käsivarrellaan onnistunut avaamaan oven kissaluukun kautta. Tässä pitkässä hienossa novellissa vakuutti eniten tarinan realistisuus ja minäkertojan toteava tyyli, epäsentimentaalisuus, asiallisuus ja vahvuus sekä hänen systemaattisuutensa johtolankojen etsinnässä ja arvoituksen ratkaisemisessa.

C. L. [Catherine Louisa] Pirkis: The Redhill Sisterhood (24 sivua). Naisetsivä Loveday Brooke menee Redhillin kylään selvittääkseen, onko paikkakunnalta talon vuokrannut, rampoja lapsia auttava salaperäinen nunnakunta itse asiassa murtovarasliiga, koska niihin taloihin, joissa he ovat käyneet pyytämässä avustuksia, on tehty epäonnistuneita murtoyrityksiä. Kaksi nunnaa on erittäin epämiellyttävän näköisiä, mutta heidän joukossaan on myös nuori, kaunis, surullinen nainen. Brooke huomaa Redhillissä, että häntä seurataan koko ajan, ja värvää apulaisekseen sattumalta seuraansa osuneen komean ja ystävällisen nuoren miehen, joka etsii kadonnutta sisartaan (tuo nuori nainen). Brooke selvittää johdonmukaisen, älykkään päättelyn avulla, että nuori mies onkin murtovarasliigan yksi jäsen ja inhottavan näköiset nunnat ovat viattomia – tässä päättelyssä häntä on tosin auttanut myös se, miten lempeästi nunnat ovat kohdelleet huostassaan olevia lapsia – ja estää näin murron varakkaaseen kartanoon. Hauska yksityiskohta on se, että tässä vuonna 1894 julkaistussa tarinassa kartanon sähkövalot ovat tärkeässä roolissa. Mukava tarina, sympaattinen ja älykäs päähenkilö, ja virkistävä poikkeus siihen ajattelutapaan että rumat ihmiset ovat pahoja ja kauniit ihmiset hyviä.

Arabella Kenealy: The Villa of Simpkins (16 sivua). Lordi Syfret näkee alaisilleen kiroilevan epämiellyttävän näköisen punatukkaisen miehen johtavan erään talon rakennustöitä. Myöhemmin tästä miehestä, Simpkinsistä, tulee Syfretin tilanhoitaja (tai vastaava), ja vaikka Syfret inhoaakin miehen ulkonäköä, tämä on pätevä työssään. Syfret osuu uudelleen Simpkinsin rakennuttamaan taloon, jossa asuu Simpkinsin sukulaispariskunta. Pariskunta on saanut perinnön, jota Simpkins piti ensin omanaan, mutta alun kiukun jälkeen Simpkinsistä on tullut ystävällinen avioparille ja hän on lahjoittanut sukulaisilleen rakennuttamansa talon. Hän on kuitenkin näiden tietämättä rakennuttanut taloon mekanismin, joka sulkee erään makuuhuoneen oven ja päästää huoneeseen syanidia. Huoneessa on jo aiemmin kuollut eräs siellä nukkunut vieras, mutta kuolemaa pidetään (mielestäni täysin käsittämättömästi) itsemurhana. Talon nykyiset asukkaat menevät huoneeseen nukkumaan ja löytyvät aamulla kuolleina yön aikana syntynyt pikkuvauva vierellään. Kun Simpkins menee peittämään jälkiään, mekanismi alkaa toimia ja tappaa hänet. Epäuskottava ja melodramaattinen, vaikkakin sujuvasti kirjoitettu tarina. Toisin kuin edellisessä novellissa, tässä epämiellyttävän näköinen ihminen on kaikin puolin epämiellyttävä.

L. T. [Elizabeth 'Lillie' Thomasina] Meade: The Warder of the Door (17 sivua). Näennäisesti yliluonnollisia elementtejä sisältävä tarina, jossa minäkertoja auttaa ystäväänsä selvittämään tämän isän kuoleman jälkeen suvun kirouksen salaisuutta. Maanalaisen kammion (jonne nämä miehet jäävät joksikin aikaa loukkuun) ovi näyttää sulkeutuvan itsestään, kuin aaveen vastustamattomasti työntämänä, ilman mitään näkyvää mekanismia, mutta päähenkilö selvittää asian johtuneen rautaovea puoleensa vetävästä magneettimalmia sisältävästä arkusta. Hyvin kirjoitettu kummitustarina, joka ei olekaan kummitustarina.

Lucy G. Moberly: The Tragedy of a Doll (10 sivua). Englantilaiseen sairaalaan tuodaan puolittain koomassa oleva tyttö, joka tajuttomuudestaan huolimatta puristaa kainalossaan tiukasti vahanukkea ja hermostuu suunnattomasti, jos se yritetään ottaa häneltä pois. Minäkertojana toimiva naisten ja lasten osaston naislääkäri (kirjailija oli itse sairaanhoitaja, joten hän tunsi aihepiirin) ilostuu, kun tyttö monen päivän päästä herää, mutta tämä puhuu kieltä, jota kukaan ei ymmärrä. Juuri silloin osaston toimintaan tulee tutustumaan venäläinen ruhtinatar, joka ymmärtää tytön sanat ja järkyttyy, koska ne viittaavat nihilistien toimintaan: nihilistit ovat piilottaneet nuken pään sisään tärkeitä papereita ja laittaneet ruhtinattaren oman seuraneidin pikku tyttären kuljettamaan sen tullin läpi. Hyvä tarina paljolti sympaattisen päähenkilönsä takia, vaikka (toisin kuin tarinassa) sympatiani olivatkin osaksi itsevaltaista tsaaria vastustavien nihilistien puolella.

Carolyn Wells: A Point of Testimony (17 sivua). Tässä tarinassa kehutaan kovasti salapoliisi Bert Baylissiä. Bayliss on kehittänyt itselleen näkymättömän apurin Harrisin, jonka kanssa hän keskustelee tapauksistaan ja joka on vähemmän yllättäen aina samaa mieltä kuin Bayliss. Bayliss lähtee rikkaan Hemmingwayn kotiin auttamaan siellä vieraana ollutta ystäväänsä herra Hopkinsia, koska Hemmingway on murhattu. Murhaajaksi paljastuu Hemmingwayn sihteeri Fiske osittain Baylissin tarkan havainnoinnin avulla. Tämä on kokoelman novelleista eniten perinteinen johtolankojen selvittely -tarina – muut ovat olleet enemmänkin tapahtumiin keskittyviä – ja tästä pidin ehkä vähiten, koska Bayliss oli hyvin ärsyttävän tuntuinen, ja keksin ratkaisunkin etukäteen.

Kannen hurja kuva ei ikävä kyllä saa kirjassa selitystä.

Mike Ashley (ed.): Sisters in Crime. Early Detective and Mystery Stories by Women, 2013. Peter Owen. 251 sivua.

Marie Smith (toim.): Murhaavat naiset (Ms Murder), 1993

Tämä kirja on monella tavalla herkkua: dekkarinovelleja, naiskirjoittajia ja myös varhaisia naissalapoliiseja. Kirja tarjoaa 17 novellia 1900-luvun alusta 1900-luvun loppuun myös vähemmän tunnetuilta kirjailijoilta, eli tämä on hyvä keino tutustua tuntemattomampiin dekkaristeihin. Pikaisen nettiselailun perusteella vain Christietä, Sayersia, Rinehartia, Rendelliä, Crossia ja Paretskyä on käännetty suomeksi.

Kuten antologiat yleensä, tämäkin on epätasainen, ja toiset tarinat toimivat minulla paremmin kuin toiset. Viola Brothers Shaw'n Mackenzien tapaus tuntui alusta asti jotenkin sekavalta ja sitä oli vaikea seurata (ja keksin ratkaisunkin ennen loppua), Mignon Eberhartin Pääsiäispaholainen oli epämääräistä kauhuviritelmää (tosin siitä opin, että Pääsiäissaarilla tehtiin muinaisten jättimäisten kiviveistosten lisäksi myös pienempiä moai miro -puupatsaita ilmeisesti 1800-luvulle asti), ja Gladys Mitchellin Valaistusta murhaan oli kovin lyhyt ja eleetön, joten ne eivät niin innostaneet. Muista sen sijaan pidin, enemmän tai vähemmän. Christie oli mestarillinen juonenkehittelijä, kuten yleensäkin, Rendellin 84-vuotias Avice Julian oli persoonallinen salapoliisi, Paretskyn reipasotteinen tarina, jossa kultainen noutaja oli tärkeässä roolissa, oli myös hyvä, samoin Sayersin goottilaista kauhua kehittelevä hupaisa Scrawns. Itselleni tuntemattomammista kirjoittajista voisin lukea enemmänkin F. Tennyson Jesseä (ranskalaista tunnelmaa, järkevän tuntuinen salapoliisi, vaikka perustaakin päättelynsä naisen vaistolle), Ethel Lina Whitea (sympaattinen ja tarmokas salapoliisi, ja Ethel Lina Whiten kirjojen on sanottu muistuttavan Celia Fremliniä, josta pidän kovasti), Mary Roberts Rinehartia (hyvä juoni, rohkea ja omilla aivoillaan ajatteleva sankaritar, jonka ongelmat äitinsä kanssa herättivät sympatiaa), D. B. Olsenia (mainio vanhapiikasankaritar, joka ratkaisee arvoituksen vain tarkkailemalla kanssaihmisiään), Betty Ren Wrightia (kustannusmaailmaan sijoittuva miljöö, nokkela juoni, jossa hyödynnetään lastenkirjallisuutta), Patricia McGerriä (tehokas lyhyt novelli koodikirjoituksesta, jonka ratkaisu tuntui täysin luonnolliselta sen paljastamisen jälkeen, mutta jota en ainakaan itse arvannut millään ennalta). Siis voisin lukea näitä kirjailijoita, jos onnistuisin löytämään heidän kirjojaan; se saattaa olla aika hankalaa.

Ruth Rendellin Avice Julian pohtii korkean iän ja naissukupuolen etuja salapoliisina toimimiselle: Näyttäisi siltä kuin vanhan naisen elämän rauhallinen rutiini, mieltymys juoruiluun ja neulomiseen ja kyllästymisen synnyttämä uteliaisuus muodostaisivat sopivan ilmapiirin motiivin miettimiselle ja johtolankojen yhdistämiselle. Siis romaaneissa. … [H]än käsitti, millä perusteella iäkäs nainen voitiin nähdä etsivänä. Kenellä muulla on riittävästi aikaa tarkkailla ympäristöään? Kenellä muulla on elinikäinen ihmistuntemus takanaan? Kuka muu on kokenut kyllin useita pettymyksiä pystyäkseen kohtaamaan niin vastenmielisiä asioita niin avoimesti? Tämä innosti minut tekemään listan kirjan salapoliisien iästä, siviilisäädystä ja ammatista selvittääkseni, ovatko iäkkäät naiset, varsinkin vanhatpiiat, todella yliedustettuja salapoliisiromaaneissa. Iät ovat arvioita. (Viivan jälkeen ensimmäisenä on kirjailija, sitten salapoliisin nimi ja novellin nimi.)

• Nuorehko naimaton nainen, joka avustaa isäänsä kriminologisissa tutkimuksissa – F. Tennyson Jesse, Solange Fontain, St Lysin rakastavaiset
• Iäkäs vanhapiika, ammatti=? – Agatha Christie, neiti Marple, Mittanauhamurha
• Naimisissa oleva ehkä 30-40-vuotias nainen, ei lapsia, ratkaisee rikoksia ja mies kirjoittaa seikkailut muistiin, ammatti=? – Viola Brothers Shaw, Gwynn Leith, Mackenzien tapaus
• Nuorehko naimaton, luultavasti seurusteleva nainen, ammatti=? – Mignon Eberhart, Susan Dare, Pääsiäispaholainen
• Nuorehko naimaton nainen, filosofian maisteri, kotiopettaja – Ethel Lina White, Ann Shelley, Kultainen oppilas
• Nuorehko naimaton sisäkkö – Dorothy L. Sayers, Susan Tabbitt, Scrawns
• Nuorehko naimaton nainen, ammatti=? – Mary Roberts Rinehart, Louise Baring, Huulipuna
• Iäkäs naimaton psykologi – Gladys Mitchell, Beatrice Lestrange Bradley, Valaistusta murhaan
• Iäkäs vanhapiika, ammatti=? – D.B. Olsen, Rachel Murdock, Puuttuva hattuneula
• Ehkä keski-ikäinen vanhapiika, rikoskirjailija – Phylis Bentley, neiti Phipps, Näkymätön murhaaja
• Eronnut nainen, kustannusyhtiön nuortenkirjojen toimittaja, ei lapsia – Betty Ren Wright, Julia Martell, Mielipuoli hanhiemo
• Iäkäs leski(?), aikuinen lapsi, ammatti=? – Charlotte Armstrong, Sarah Brady, Pirstoutunut maanantai
• Iäkäs leski, ei lapsia(?) mutta sisaren lapsia ja lapsenlapsia, ammatti=? – Ruth Rendell, Avice Julian, Vesiväritalo
• Naimisissa oleva ehkä 30-40-vuotias nainen, työssä Q-yksikössä (eli selvittää koodattuja viestejä?) miehensä kanssa, lapseton(?) – Patricia McGerr, Selena Mead, Kirjoitus seinällä
• Naimaton ehkä 30-vuotias televisiotoimittaja, seurustelee, ei lapsia – Antonia Fraser, Jemima Shore, Parrin lasten tapaus
• Keski-ikäinen naimisissa oleva kirjallisuuden professori, lapseton - Amanda Cross, Kate Fansler, Olipa kerran
• Ehkä 30-vuotias eronnut yksityisetsivä, koulutukseltaan asianajaja, lapseton – Sara Paretsky, V.I. Warshawski, Three-dot Po

Listan perusteella vanhoja naisia toki on aika paljon, mutta nuoriakin löytyy mukavasti. Yhtäläisyyksiä kuitenkin löytyy: määräävin tekijä salapoliisin uraa harkitsevalle naiselle näyttää olevan se, että lapsia ei kannata hankkia. Aikuiset lapset ehkä vielä menettelevät, mutta kenelläkään kirjan salapoliiseista ei ole pieniä lapsia (kaikki listan naimattomat naiset ovat lapsettomia, vaikkei sitä ole erikseen mainittu). Melkein kaikki ovat myös naimattomia, eronneita tai leskiä, mikä on itse asiassa aika kummallista: niissä parissa novellissa, jossa aviomies on mukana, aviopari tekee yhteistyötä rikoksen ratkaisussa, ja myös Christien Tommy ja Tuppence -kirjoissa vaimon ja miehen yhteistyö toimii hienosti. Voisi luulla, että puolisosta olisi apua ja tukea muillekin naisille. (Toisaalta Leena Lehtolaisen Maria Kallio menee kirjoissa naimisiin, on raskaana ja tulee äidiksi, joten hän on poikkeus tähän.)

Feministisellä luennalla voisi ajatella, että naisen on helpompi ajatella ja toimia vapaasti ja itsenäisesti, kun hänen ei tarvitse huolehtia puolison tunteista, ongelmista ja tarpeista eikä paljonkaan kodinhoidosta, ja pienten lasten hoito varmasti veisi salapoliisilta energiaa, aikaa ja käytännön mahdollisuuksia selvittää rikoksia – hän ei esimerkiksi oikein voisi olla viikkokausia matkoilla, ja asiaan keskittyminen olisi vaikeaa, kun joku tarvitsisi huomiota vähintään puolen tunnin välein (muistaakseni Viisikoissa Paulin isä tai setä karjui aina, että lasten pitäisi olla hiljaa ja jättää hänet rauhaan, koska hänen piti tehdä töitä). Hengenvaaraankin asettuminen olisi varmaan vaikeampaa kuin ennen. Toisaalta tämän voi tulkita aivan päinvastoinkin: ”...voidaan nähdä heijastuneena patriarkaalinen näkemys siitä, ettei nainen voi olla yhtä aikaa itsenäinen, älykäs ja seksuaalisesti aktiivinen” (seuraavan postauksen Murha pukee naista, s. 112).

Varoitus tietyn ikäisille naisille: Hänen ikäluokkaansa [yli 50-vuotiaat?] kuuluvat naiset menettävät joskus tasapainonsa niin vakavasti, että tulevat hulluiksi. Mary Roberts Rinehartin aikaan tällaiset ajatukset tuntuivat ilmeisesti vielä järkeviltä. Toisaalta rikosromaaneissa tuntuu joskus, että ihmisiä arvioidaan yhtä heppoisin perustein, ja esimerkiksi aikaisempi mielenterveyshäiriö tuntuu usein tarkoittavan, että ihmisen voi olettaa vuosia tai vuosikymmeniäkin myöhemmin sekoavan ilman kummempaa syytä.

Tämä oli siis viihdyttävä ja monipuolinen kirja, joka tutustutti moniin uusiin kirjailijoihin. Sirpa Vuennon käännös oli ihan hyvä, vaikka siinä olikin jonkin verran ongelmia. Esimerkiksi puolitoistavuotiasta, kävelemään oppinutta lasta sanottiin vauvaksi; minun mielestäni yli vuoden vanha lapsi ei ole enää vauva eivätkä vauvat kävele, ja lapsen käveleminen oli lisäksi tärkeä asia juonen kannalta, joten vauva-sana johti harhaan.

Pari asiaa käännöksestä, jotka liittyvät siihen, minkä verran suomalaisten voi olettaa tietävän englantilaisesta kulttuurista: Johdannossa toimittaja Marie Smith sanoo tarinoiden kartoittavan naissalapoliisien kehitystä Edvardin ajoista nykyhetkeen. Kun en juurikaan tiedä Englannin kuninkaista, sijoitin tämän ajan epämääräisesti jonnekin 1900-luvun alkuun, ja pohdin, olisiko kääntäjä voinut muuttaa tämän aikamääreen suoraan tekstiin joksikin kymmenluvuksi, tai lisätä oikean ajan esimerkiksi alaviitteeseen tai sulkuihin. Samoin Mielipuoli hanhiemo -tarinassa Hanhiemon tarinoiden värssyt olivat juonen kannalta tärkeässä roolissa, ja mietin, olisiko kääntäjä tässä voinut lisätä alaviitteeseen käännetyn runon. Selittäviä alaviitteitä harrastettiin ehkä vanhemmissa käännöksissä enemmän, mutta ne eivät nykyään liene kovin suosittuja, koska niiden ajatellaan ehkä vievän huomiota itse tarinasta. Kaikkia pikkujuttuja ei tietenkään tarvitse selittää ja tietty arvoituksellisuus ja tuntemattomat asiat voivat tuntua lukiessa hauskaltakin, mutta joissain tapauksissa, kuten Mielipuolessa hanhiemossa, selitys voisi lisätä lukunautintoa ja selittää henkilöiden käytöstä. Englantilaiset ja ehkä amerikkalaisetkin ovat varmaan imeneet Hanhiemon tarinat jo äidinmaidosta, ainakin tunnetuimmat runot, joten englanniksi kirjoittava kirjailija voi luottaa siihen, että lukija tunnistaa ja muistaa nämä (ehkä myös Christien monissa kirjoissa käyttämät lastenlorut ovat peräisin tästä kirjasta), mutta ainakin itselleni Hanhiemo on jäänyt aika tuntemattomaksi, vaikka se onkin käännetty suomeksi.

Pirkko Valtosen kansikuva, joka ei keskity kirjan sisältöön vaan kuvaa naiskirjailijoita itseään, on hieno ja oivaltava. Kummallinen ja häiritsevä puute kirjassa on sisällysluettelon puuttuminen, ja lyhyet kirjailijaesittelyt ja novellien julkaisuvuodet olisivat olleet hyvä lisä kirjaan.

Helmet-haaste nro 25: Kirjassa ollaan saarella (Valaistusta murhaan -novellin juonen kannalta on olennaista, että se sijoittuu majakkasaarelle).

Marie Smith (toim.): Murhaavat naiset, 1993 (Ms Murder, julkaisuvuosi=?). Book Studio, Jännityksen mestarit. Suomentaja Sirpa Vuento. Kannen kuva: Pirkko Valtonen. 358 sivua.