Näytetään tekstit, joissa on tunniste elävä maailma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elävä maailma. Näytä kaikki tekstit

torstai 21. marraskuuta 2024

Melissa Mayntz & Katy Christianson: Muuttolintujen matkassa, 2020 (Migration: Exploring the Remarkable Journeys of Birds)

Tämä on oikein viehättävä pienikokoinen kirja linnuista ja niiden muuttomatkoista ympäri maailmaa. Siinä on yleisiä periaatteita ja tietoja lintujen muutoista sekä tietoiskuja yksittäisistä lintulajeista ja niiden hämmästyttävistä saavutuksista matkoillaan.

Meille suomalaisille ovat tuttuja lintujen kevät- ja syysmuutot - näin syksyllä ulkoillessa on nähnyt ja kuullut muuttavia lintuparvia. Linnut saattavat kuitenkin muuttaa myös muista syistä kuin vuodenaikojen vaihtelun takia tai muuten kuin pohjoisen ja etelän välillä. Vuorilla elävät linnut saattavat esimerkiksi muuttaa talvella alemmille rinteille, tai linnut saattavat siirtyä sulkasadon ajaksi turvallisempiin ja syrjäisempiin paikkoihin. Kirjassa kerrotaan myös mm. silmukkamuutosta, yliloikkamuutosta, nomadisesta muutosta ja vaellusmuutosta, sekä siitä, miten linnut valmistautuvat muuttoon, muuttavatko ne parvessa vai eivät, ja mitkä ovat tyypillisiä muuttoreittejä.

Kirjassa puhutaan tietysti myös siitä, miten linnut suunnistavat ja löytävät perille määränpäähänsä. Tähän ne käyttävät tilanteen mukaan monenlaisia keinoja ja aisteja: meille ihmisille hyvin eksoottista magneettiaistia, sisäisiä maantieteellisiä karttoja (linnuilla on ihmisiä paljon parempi näkö ja kuulo), tähtikarttoja sekä vanhemmilta linnuilta opittuja reittejä.

Muuttomatka on linnuille rasittava ja usein vaarallinen. Kirjassa käsitellään niitä esteitä, joita linnut saattavat kohdata muuttomatkallaan ja joiden takia linnut eivät välttämättä selviä rankasta matkastaan, koska eivät esimerkiksi löydä tarpeeksi ruokaa tai lepäämispaikkoja: elinympäristöjen häviäminen, uupumus lepopaikkojen puutteen vuoksi, nälkäkuolema, törmäykset niille tuntemattomiin esineisiin (ikkunat, voimajohdot...), petoeläimet (kissat, rotat...), saastuminen, roskaaminen, luonnonmullistukset, metsästys, ylikalastus, salametsästys ja ihmisten välinpitämättömyys ja tietämättömyys. Ei siis olekaan ihme, että kaikki linnut eivät tee kaukomatkoja, vaan ovat enemmän tai vähemmän paikkalintuja, vaikka tähänkin liittyvät omat riskinsä.

Lintujen muuttoon liittyy joitakin myyttejä - vaikkapa Aristoteleen käsitys siitä, että linnut muuttuvat toisiksi lajeiksi eri vuodenaikoina, esimerkiksi leppälintu punarinnaksi, tai se, että pienemmät linnut liftaisivat isompien selässä (eivät liftaa), tai nykyuskomus siitä, että muuttolintujen ruokinta haittaisi niitä. Ei haittaa, vaan terveellisen ja ravitsevan ruoan tarjoaminen vahvistaa niitä.

Kirjassa pohditaan myös muuton tulevaisuutta ilmastonmuutoksen aikakaudella sekä sitä, miten muuttavia lintuja voi auttaa: tarjoamalla raikasta vettä ja ravitsevaa ruokaa, pitämällä ruokintalaitteet ja kylpyaltaat puhtaina, sammuttamalla valot, minimoimalla tai poistamalla tuholaismyrkyt, pitämällä kissat sisällä, pitämällä ympäristön siistinä, tekemällä ikkunat linnuille näkyviksi, tekemällä puutarhan lintuystävälliseksi ja kertomalla linnuista muille ihmisille.

Tässä joitakin hurjia lintujen saavutuksia:
- Emut saattavat vuoden aikana kävellä jopa 500 km matkan etsiessään hyviä ruokailu- ja juomapaikkoja.
- Lemmikkeinä tutut australialaiset villit undulaatit eivät hyvinä sateisina vuosina muuta paljoakaan, mutta voivat huonompina vuosina matkata jopa 400 kilometriä päivässä.
- Tiibetinhanhi nousee yli kymmenen kilometrin korkeuteen, jossa ilma on todella kylmää ja ohutta, muuttaessaan Himalajan poikki.
- Pohjoisamerikkalainen punakuiripopulaatio muuttaa Alaskasta Uuteen-Seelantiin syksyisin kahdeksan päivän ajan ilman välilaskuja eli noin 11 000 kilometriä yhteen menoon, pysähtymättä. Keväällä takaisin muuttaessaan ne muuttavat eri reittiä ja tekevät myös pysähdyksiä.
- Suomessakin harvinaisena tavattu, kömpelön näköinen ja pullea heinäkurppa muuttaa Pohjoismaista ja Siperiasta Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan 48 tunnissa ja voi saavuttaa lentäessään jopa 97 kilometrin tuntinopeuden.

Minulle hyvin tärkeä osa kirjaa oli sen hieno, värikäs, kaunis ja oivaltava kuvitus. Aukeamankin yli ulottuvissa kuvissa esitettiin usein havainnollisesti ja hauskasti linnun muutto elinympäristöstä toiseen vaikkapa pohjoisesta etelään. Jostain kumman syystä kuvittaja Katy Christiansonin nimeä ei kuitenkaan mainita kannessa eikä nimiösivulla, vaikka kuvat ovat todella näkyvä ja houkutteleva osa kirjaa, vaan hänen nimensä on piilotettu teostietosivulle mm. kirjan kustannustoimittajan ja tuotantopäällikön nimien sekaan sekä kirjailijan kiitoksiin teoksen lopussa. Osmo Ryytyn käännös on hyvä ja sujuva, vaikka muutaman kerran mietinkin sananvalintaa.

Helmet-haaste 14. Kirjassa harrastetaan (lintujen tarkkailua).

Melissa Mayntz: Muuttolintujen matkassa, 2020 (Migration: Exploring the Remarkable Journeys of Birds, 2020). Karisto. Kuvitus: Katy Christianson. Suomennos: Osmo Ryytty. 143 sivua.

tiistai 10. syyskuuta 2024

Riikka Saarenpää (toim.): Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista, 2020

Kirjan ensimmäisen luvun nimi on "Ilmastonmuutoksen vapaamatkustajat ja panttivangit". Nimi saa selityksensä siinä esitetyistä tilastotiedoista, jonka mukaan maailmassa vallitsee valtava globaali eriarvoisuus myös ilmastonmuutoksessa: maat, jotka ovat tuottaneet vähiten kasvihuonekaasuja, ovat haavoittuvimpia muiden maiden aiheuttaman ilmastonmuutoksen vaikutuksille ja pystyvät vähiten varautumaan siihen. Niille se on usein akuutti kriisi. Niihin maihin taas, jotka tuottavat eniten kasvihuonekaasuja, ilmastonmuutos vaikuttaa vähemmän - ja kun ottaa huomioon, miten länsimaissakin on kärsitty hirmuhelteistä, kuivuusjaksoista, tavallista kovemmista myrskyistä sekä tulvista, voi kuvitella miten suuria ongelmat ovat ilmastonmuutokselle alttiimmissa maissa. Kasvihuonekaasuja paljon tuottavissa maissa saatetaan siis kuitenkin ajatella, että päästöjen vähentäminen ei ole niin kiireellistä (12-14).

Suomen Lähetysseuran julkaisema kirja vie tapauskuvausten avulla lukijansa näille haavoittuville alueille afrikkalaisiin kyliin sekä mm. Himalayan rinteille Nepaliin. Se antaa synkkää tietoa ilmastonmuutoksen vaikutuksista alueilla, mutta se antaa myös rohkaisevia esimerkkejä siitä, mitä asiassa voi tehdä. Kaiken tämän keskiössä on yhteisöjen resilienssi: ihmisten vahvuus ja kestävyys, se, kuinka he sopeutuvat elämään ilmastonmuutoksen ja sen tuomien katastrofien ja kriisien kanssa (28). Tietysti jos elinmahdollisuudet alueella - niin ihmisille, eläimille kuin kasveillekin - tulevat mahdottomiksi ilmastonmuutoksen takia, sopeutuminen ei enää auta, vaan ihmisten pitää muuttaa pois, ja eläimet ja kasvit joko vaeltavat pois alueelta tai kuolevat.

Ennaltaehkäisevä työ kannattaa: YK:n mukaan jokainen luonnonkatastrofeihin valmistautumiseen käytetty euro säästää yhteisölle kuusi euroa jälleenrakennuksesta (26). Tällaiseen työhön käytetään kuitenkin vain hyvin pieni määrä rahoista.

Keinot eivät välttämättä ole monimutkaisia tai kalliita: rakensimme [Kambodžassa] ryhmissä savesta puuta säästävän lieden, ämpäristä ja muoviletkusta vettä säästävän tippakastelujärjestelmän sekä bambusta ja muovipressusta ruoankuivausteltan. Kaikki nämä kolme esimerkkiä on mahdollista toteuttaa muutaman euron hinnalla ja paikallisista materiaaleista (29). Juomavettä voi puhdistaa SODIS-menetelmällä (Solar water disinfection): Yhden kylän kuorolla [Tansanian Kishapussa] on laulu, jossa opetetaan, miten pulloihin laitetaan vettä, viedään pullot auringonpaisteeseen [talojen katoille], milloin vesi on valmista ja miten lasten vatsataudit siten helpottavat (36).

Ruokaturvaa voi parantaa monipuolistamalla viljeltyjä kasvilajeja ja käyttämällä alueella perinteisiä, kestäviä lajikkeita - esimerkiksi Afrikassa voidaan siirtyä maissista takaisin hirssin viljelyyn (34-35). Lähetysseuran hankkeissa mm. opetetaan ihmisille uusia kädentaitoja sekä yrittäjyystaitoja (36), kunnostetaan vesijärjestelmiä (35-36) ja istutetaan puita vaikkapa vesipullojen avulla toimivan tihkukastelujärjestelmän avulla (39): tansanialainen Petro Kibungu on istuttanut omalle maalleen jo 2800 puuta (39), ja Nepalissa yli 500 vapaaehtoista istutti puita (74).

Kirja kertoo ongelmista, mutta myös niiden ratkaisuista ja siitä, että ongelmille voi tehdä jotain, ja sitä voi hyvin suositella kehitysyhteistyökysymyksistä kiinnostuneille. Se tutustutti minut termiin ilmasto-oikeudenmukaisuus ja muistutti, että ilmasto on myös ihmisoikeuskysymys (4). "Ei ole reilua, että ne maat, joiden omat päästöt ovat alhaiset ja joiden voimavarat ovat pienet, ovat myös ne, joissa ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät ensimmäisenä ja jotka joutuvat näin kohtaamaan ilmastonmuutoksen seuraukset etulinjassa", [Outi Honkatukia ympäristöministeriöstä] lisää (65).

Kirja päivitti tietoni Suomen Lähetysseurasta. Järjestön nimestä saa sellaisen käsityksen, että se kulkee muualla maailmassa jakamassa Raamattuja ihmisille, mutta ainakaan tässä kirjassa ei puhuta uskonnosta mitään. Kirjasta sai sellaisen käsityksen, että Lähetysseura tekee tärkeää ja tuloksellista kehitysyhteistyötä tiiviissä yhteistyössä paikallisten toimijoiden ja järjestöjen kanssa. Nettisivujen mukaan järjestö auttaa 4 735 000 ihmistä vuosittain.

Kasvihuonekaasupäästöjen suurimmat tuottajat ja niistä eniten kärsivät maat.


Meillä eurooppalaisilla ei ole varaa tuntea itseämme hyveellisiksi, vaikka Euroopan päästöt ovatkin vähentyneet. Hyvin suuri osa eurooppalaisten käyttämistä tavaroista tuotetaan Kiinassa (tai muualla Aasiassa), jonne eurooppalaiset siis ovat myös ulkoistaneet niiden valmistamisen aiheuttamat päästöt. Kulutuksen vähentäminen on tärkeää.


Helmet-haaste 31. Kirjassa on vammainen henkilö. Kirjan kahdeksannen luvun nimi on Vammaisinkluusio ilmastonmuutokseen sopeutumisessa: tapaustutkimus Nepalista. Tämä luku (toisin kuin kirjan muut luvut, jotka olivat painavasta sisällöstään huolimatta helppolukuisia) oli kirjoitettu akateemisen tutkimuksen tapaan, joten se oli minusta aika hankalaa luettavaa.

Riikka Saarenpää (toim.): Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista, 2020. Kirjoittajat: Katri Leino-Nzau, Olli-Pekka Siira, Miia Barrow, Mikko Pyhtilä, Minna Havunen, Ruusa Gawaza, Sanna Raita-aho, Niko Humalisto ja Roosa Rantala. Suomen Lähetysseura. Kannen valokuva: Hannes Honkanen. Ulkoasu ja taitto: Tanja Varonen Graphics. 99 sivua.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2024

Vandana Shiva: Taistelu vedestä (2002)

Vandana Shiva on intialainen tutkija (alunperin koulutukseltaan hiukkasfyysikko), ympäristöaktivisti ja ekofeministi. Hän on saanut vaihtoehto-Nobeliksi kutsutun Right Livelihood -palkinnon.

Wikipedia-artikkelin asenne on kiinnostava (ja muistuttaa siitä, että aina Wikipedian puolueettomuuteen ei voi luottaa). Neutraalin henkilöesittelyn jälkeen artikkeli vyöryttää esiin jaksossa "Geenimuuntelun vastustaja" asioita, jotka saavat Vandana Shivan kuulostamaan epärationaaliselta hirviöltä. Tämän jälkeen on vielä erikseen lyhyt kappale "Arvostelua" - edellinen jaksohan ei siis ole arvostelua? Artikkelin kirjoittaja ei aina ole kovin tarkka faktoista - hän sanoo avustusjärjestöjen tuoneen ruokaa miljoonille hirmumyrskyn uhreille (ja Shivan kieltäneen antamasta heille tätä ruokaa, koska se on geenimuunneltua), kun taas lähdeartikkelissa sanotaan näitä ihmisiä olleen tuhansia - mutta suurin osa kirjoitukseen huolella valikoiduista tiedoista saattaa pitää paikkansa. Shiva siis on vastustanut geenimuunneltuja kasveja ainakin vielä kymmenisen vuotta sitten (ja todennäköisesti nytkin), eikä aina välttämättä kovin hyvin perustein.

Wikipedia-artikkelin kirjoittaja ei selvästikään ole puolueeton (kuten eivät myöskään artikkelin lähteinä olleet kirjoitukset). Oli kuitenkin hyvä, että luin tämän tekstin, koska se auttoi minua miettimään Shivan kirjan tietoja ja sitä, miten ne on valittu kirjaan ja miten ne on esitetty. Otetaan esimerkiksi kultainen riisi: riisi, johon on geenimanipulaatiolla lisätty A-vitamiinin esiastetta beetakaroteenia, mikä suojaisi tavallisen riisin sijasta syötynä ehkä miljoonaa köyhää lasta sokeudelta tai kuolemalta vuosittain - siis jos näitten lasten yksinomainen ravinto on riisi (mikä on tietysti itsessään väärin ja iso ongelma). Yleensä biotekniikkayhtiöt rahastavat kehittyvien maiden viljelijöitä siemenillään, mutta kultainen riisi olisi saman hintaista ruokaa kuin tavallinenkin. Tiukan GM-sääntelyn ja ympäristöjärjestöjen vastustuksenkin vuoksi (aika tasapuolinen englanninkielinen artikkeli asiasta tässä) kultaisen riisin käyttö ei ole kuitenkaan yleistynyt, vaikka se on kehitetty jo kauan sitten.

Shiva kirjoittaa asiasta näin: Paljon mainostettu, runsaasti A-vitamiinia sisältävä kultainen riisi lisää sekin veden liikakäyttöä maataloudessa. Sata grammaa kultaista riisiä sisältää 30 mikrogrammaa A-vitamiinia. Vihreistä vihanneksista esimerkiksi revonhäntä ja korianteri sisältävät 500 kertaa enemmän A-vitamiinia, mutta käyttävät murto-osan siitä vesimäärästä, joka vaaditaan kultaisen riisin viljelyyn. Veden käytön näkökulmasta muuntogeeninen riisi on 1500 kertaa tehottomampi tapa tuottaa lapsille A-vitamiinia, joka on tärkeä vitamiini sokeuden ehkäisemisen kannalta. (119-120)

Ensilukemalla vakuuttavaa. Mutta ihminen ei elä pelkällä A-vitamiinilla eikä siis myöskään revonhännällä tai korianterilla (joista saisi kyllä paljon muitakin ravinteita). Vaikka riisillä elävät köyhät ihmiset pystyisivätkin syömään näitä vihanneksia, heidän perusravintonsa olisi kuitenkin riisi, ja yleensä riisinviljely vaatii paljon vettä (vaikka melko kuivassakin maaperässä kasvavia lajikkeita on olemassa), eli vettä kuluisi saman verran kuin aiemminkin. Vaikuttavia faktoja ja lukuja, mutta silti harhaanjohtavaa, ikävä kyllä. Haluaisin pystyä luottamaan Vandana Shivaan ja hänen ajatuksiinsa, koska hän tuntuu fiksulta ja oikeudenmukaiselta ihmiseltä. (Oma mielipiteeni kultaisesta riisistä: jos ihmiset joutuvat elämään pelkällä riisillä, minusta kultaisen riisin viljely ja syöminen kuulostaisi ihan järkevältä sen perusteella mitä siitä tiedän. Ja olisi hienoa lukea jostain mahdollisimman puolueeton arvio geeniteknologian ekologisista, sosiaalisista, taloudellisista ym. vaikutuksista.)


Okei, kirjaan kannattaa siis suhtautua kriittisemmin kuin miten siihen aluksi suhtauduin. Shiva ei varmastikaan aina ole oikeassa, ja hän tuntuu usein ihannoivan paljon työtä vaativia vanhoja järjestelmiä. Mutta silti: kirjassa on paljon tietoa ja faktoja veden liikakäytöstä maailmassa, jättimäisistä patoprojekteista ja niiden jättihaitoista, isojen kasteluprojektien haitoista (maan vettyminen ja suolaantuminen) sekä länsimaisten insinöörien ylimielisyydestä. Siinä kerrotaan myös intialaisten alkuperäisistä vettä säästävistä järjestelmistä, vaikkei kovin tarkkaan. Sen on kirjoittanut intialainen nainen ja monet sen esimerkeistä ovat Intiasta, usein köyhien ihmisten näkökulmasta, ja se tarjoaa siis harvinaisen vaihtoehdon länsimaisille, usein hyvin teknologiauskoisille näkemyksille. Itse luotan kehittyvien maiden vesikysymyksistä puhuttaessa mieluummin Shivan kaltaisiin ihmisiin kuin amerikkalaisen yliopiston professoriin, vaikka tällä olisikin intialainen nimi. (Ainakin lääketieteellisessä tutkimuksessa on havaittu, että kenen leipää syöt, sen lauluja laulat: tutkijat, jotka saavat rahoitusta lääkeyhtiöiltä, saavat positiivisempia tutkimustuloksia yhtiöiden lääkkeistä kuin ne, joiden rahoitus tulee muualta - joskus ehkä tarkoittamattaankin, mutta kuitenkin.)

Kirja painottaa sitä, että veden pitää kuulua ihmisille, ei yrityksille, ja että kaikilla pitää olla oikeus veteen. Veden pitää olla yhteinen, ei yksityinen luonnonvara. Vesilaitosten yksityistäminen on usein kallistanut vettä ja huonontanut sen laatua (97-98, 105). Tavallisten ihmisten oikeuden veteen pitää olla tärkeämpi kuin teollisuus- ja maatalousyritysten ja ylikansallisten korporaatioiden oikeuden siihen.

Nykyiset käytännöt ovat johtaneet vesipulaan monessa osassa maailmaa - myös Etelä-Euroopassa kärsitään nykyään vesipulasta, vaikka tähän tietysti vaikuttaa myös ilmastonmuutos - ja siksi tarvitaan tällaisia vastaääniä, jotka mm. muistuttavat, että vesipula johtuu usein ihmisten toiminnasta eikä se ole siis väistämätöntä. Nykyiseen tapaan käyttää vettä liittyy kirjan mukaan paljon epäoikeudenmukaisuutta ja usein juuri köyhimpien ihmisten sortoa. Vettä on saatavilla vain, jos vesivarantojen annetaan täydentyä ja niitä käytetään uusiutuvuuden rajoissa. ... Intiassa sijoitettiin suuria summia vesiprojekteihin, mutta samaan aikaan yhä useammalta kylältä oli vesi loppumassa. (27) Kirja tuntuu usein terveen järjen ääneltä - jos vettä käytetään enemmän kuin sitä on joessa, järvessä tai pohjavesivarannnoissa, se loppuu jossain vaiheessa, joten sitä pitää olla käyttämättä liikaa. Ja tietenkin likaamatta ja saastuttamatta sitä.

YK:n tietoja vuodelta 2020: "Maailmassa on 785 miljoonaa ihmistä ilman puhdasta juomavettä, 700 miljoonaa ihmistä voi joutua muuttamaan vedenpuutteen vuoksi vuoteen 2030 mennessä ja yli 80% jätevedestä päästetään takaisin jokiin ja meriin ilman minkäänlaista ravinteiden ja jätteiden poistoa." (Suomen ympäristökeskuksen SYKEn koulutusmateriaalit, Globaalit vesivarat -esitys)

Suomessa vesitilanne on onneksi monella tavalla hyvä, mutta tilannetta mutkistaa se, että vain 5% suomalaisten vedenkäytöstä on kotona suoraan käytettävää vettä. Loput 95% on piilovettä ja koostuu ostetuista, kotimaassa tai ulkomailla valmistetuista tuotteista ja palveluista (SYKE, sivulla linkki vesijalanjälkilaskuriin). Esimerkiksi naudanlihakilon vesijalanjälki on hurjat 15 400 litraa/kg, puuvillan 10 000 l/kg, juuston 3 178 l/kg, vehnän 1800 l/kg ja perunan 287 l/kg (SYKE -> Globaalit vesivarat). Vaikkapa aterian aikana saattaa siis käyttää helposti tonneittain vettä. Vaikka tämä onkin huono asia, se ei minusta ole vedenkäytön kannalta kuitenkaan välttämättä suuri ongelma, jos tuotteet ja vesi ovat peräisin Suomesta, mutta jos tuotteet ovat peräisin kuivilta alueilta (jollaisilla esimerkiksi puuvillaa usein viljellään), asia on paljon ongelmallisempi.

Kirja kannattaa lukea, jos on kiinnostunut veden käytöstä maailmassa ja vesiprojektien vaikutuksista, ja sen käännös on hyvä. Vandana Shiva on kirjoittanut myös kirjan Violence of the Green Revolution, jossa hän kritisoi 1960-luvulla alkanutta vihreää vallankumousta, jonka väitetään pelastaneen jopa miljardi ihmishenkeä. Myös tähän kritiikkiin on mielestäni hyvät perusteet.

Maapallo pystyy tyydyttämään kaikkien tarpeet, mutta ei muutamien ahneutta. - Gandhi

Helmet-haaste 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli).

Edit 20.7.24, 22.7.24, 23.7.24, 17.9.24 (lisätty kansikuva).

Vandana Shiva: Taistelu vedestä, 2003 (Water Wars: Privatization, Pollution and Profit, 2002). Vastapaino. Suomentaja: Natasha Vilokkinen. 139 sivua + 10 sivua lähdeviitteitä.

tiistai 28. toukokuuta 2024

100 asiaa maapallon pelastamisesta, 2021




What you do makes a difference, and you have to decide what kind of difference you want to make
. - Jane Goodall

Yllä oleva sitaatti on yksi lemppareistani (samoin kuin Jane Goodall itsekin), koska se muistuttaa, että teoillamme on merkitystä. Sillä mitä syömme, miten kuljemme paikasta toiseen, millaisia vaatteita käytämme, miten rakennamme talomme, millaista energiaa käytämme. Sillä miten suhtaudumme maapalloon ja ihmisten lisäksi niihin kasveihin ja eläimiin jotka jakavat sen kanssamme.

Tähän lastenosastolle sijoitettuun tietokirjaan on koottu 100 eri asiaa, joita ihmiset voivat yksin tai yhdessä tehdä parantaakseen maapallon tilaa ja parantaakseen samalla omaa ja tulevien sukupolvien elämänlaatua. Se on siis hyvä vastalääke passivoitumista, apatiaa ja toivottomuutta vastaan, ja antaa samalla tietoa ympäristökysymyksistä monipuolisesti ja helposti omaksuttavassa muodossa. Kirja on runsaasti ja värikkäästi kuvitettu, ja 1-2 sivun pituiset yksittäiset tietoiskut ovat ytimekkäitä.

Ytimekkyys tarkoittaa tietenkin myös sitä, että paljon jää sanomatta ja että asiat ovat käytännössä usein kirjassa esitettyä monimutkaisempia ja vaikeampia. Kirja antaa kuitenkin hyvän lähtökohdan ottaa siinä käsitellyistä asioista tarkemmin selvää - yleensä tällaisia asioita saa etsiä monesta eri lähteestä - ja se tarjoaa ratkaisuja monelta eri tieteenalalta ja elämänalueelta.

Kirja sopii minusta hyvin aikuisellekin. Siinä oli paljon minulle uusia asioita, monia hyviltä kuulostavia ideoita sekä innostava lähestymistapa usein vaikeilta ja masentavilta tuntuviin ympäristöongelmiin. Monille ympäristöä vahingoittaville asioille on olemassa ympäristöystävällinen vaihtoehto. Maailmaa voi muuttaa vähän tai paljon kerrallaan, ja kaikki positiiviset teot (tai tekemättä jättämiset, esimerkiksi se, kun ei syö lihaa, lennä tai osta pikamuotia) tekevät maailmaa aina vähän paremmaksi. Itse pyrin muuttamaan tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni ympäristöystävällisempään suuntaan - mikä usein tarkoittaa myös ihmisystävällisempää, eläinystävällisempää ja taloudellisesti järkevämpää suuntaa - ja vaikken siinä aina onnistukaan, kannattaa kuitenkin yrittää.

Tässä muutama kiinnostava kirjan tieto:

- Kenkien valmistamiseen eläimen nahasta käytetään saastuttavia kemikaaleja. Tälle on kuitenkin useita vaihtoehtoja: nahkaa voidaan valmistaa omenankuorista tai ananaksen lehdistä (molemmat elintarviketeollisuuden jätteitä), korkkitammen kuoresta tai laboratoriossa kasvatetusta "kollageeninahasta". Tai myrkyllisten kemikaalien sijaan voidaan käyttää vaikkapa raparperia. (s. 12)

- Valaan kakka viilentää maapalloa. Hämmästyttävää, mutta totta: valaat käyvät pyydystämässä ravintonsa meren syvyyksissä, mutta ulostavat runsasravinteisen kakkansa meren pinnalle, missä se lisää kasviplanktonin määrää. Maailman valtamerien kasviplanktonit varastoivat hiiltä yhtä paljon kuin 1,7 triljoonaa puuta, eli neljän Amazonin sademetsän verran. Valaiden tekemän työn kokonaisarvo onkin lähes triljoona euroa. (s. 40-41) (Tässä kohdassa on iloisesti niputettu kaikki maailman erilaiset ja eri ravintoa syövät valaat yhden lajinimikkeen alle, mutta se ei kuitenkaan vähennä tämän tiedon, prosessin, tai valaiden arvoa.)

- Maailmassa myydään joka minuutti miljoona muovipulloa - ja 90 % niistä heitetään pois (s. 99). Kirjan mukaan ratkaisu tähän olisi uusi PET-muovia syövä bakteerilaji Ideonella sakaiensis, jonka aineenvaihdunnan tuloksena saataisiin raaka-ainetta uusiin muovipulloihin. Minusta tämän rinnalla yhtä hyvä ellei parempikin idea olisi järjestää joka maahan samanlainen pullojenkierrätysjärjestelmä kuin Suomessa sekä pullojen käytön vähentäminen (juomavettä saa myös hanasta, ainakin osassa maailmaa, ja ihmiset näyttävätkin nykyään usein käyttävän ilahduttavasti kestopulloja). Kirjan mukaan muovipullojen kierrättämisestä syntyy tosin paljon hiilidioksidia, mutten tiedä tarkoitetaanko tässä pullojen vai muovin uusiokäyttöä.
          Muovipulloja voi uusiokäyttää myös toisella tavalla: esimerkiksi Afrikassa niitä voidaan käyttää veden puhdistamiseen ultraviolettisäteilyn avulla tai vettä säästävään kasvintaimien tihkukasteluun, jolloin ne meren tai muun luonnon saastuttamisen ja eläinten vahingoittamisen sijaan parantavat ihmisten elämää. (Lähde ainakin tihkukastelutietoon: Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista.)

- Kirjan viimeisenä kohtana on kuulentoprosessista lainattu innostava näkemys siitä, mitä tarvittaisiin ilmastokriisin (ja muidenkin ympäristöongelmien) ratkaisemiseen: valtiot kilpailisivat keskenään hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä lähelle nollaa ja investoisivat fiksuihin ja toimiviin ratkaisuihin huikeita summia, maiden johtajat innostaisivat ihmisiä olemaan ylpeitä ilmastonsuojelusta ja miljardit ihmiset muuttaisivat omaa toimintaansa hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Eli kyse on asenteista, siitä että uskotaan hyvien asioiden olevan mahdollisia ja pyritään tosissaan näiden saavuttamiseen.

Suomentaja Marketta Pyysalolla on varmaan mennyt aikaa termien tarkistamiseen, mutta sujuva käännös ei töksähdellyt missään kohdassa. Kirja on painettu Dubaissa, mikä tuntuu ympäristöteemaan nähden kummalliselta valinnalta. 100 asiaa -kirjasarjassa on julkaistu myös lukemani avaruudesta kertova hyvä kirja, ja muitakin kirjoja, jotka ovat varmaan yhtä hyvin tehtyjä.

100 asiaa maapallon pelastamisesta, 2021 (100 Things to Know About Saving the Planet). Lasten Keskus. Suomentaja: Marketta Pyysalo. 128 sivua. (Kirjan viimeisellä sivulla luetellaan 26 kirjan tekemiseen osallistunutta ihmistä, eikä ketään nosteta erityisesti esiin, joten en kirjoita tähän kirjan tekijöitä.)

lauantai 30. maaliskuuta 2024

Pflanzenwelt. Sternstunden der Schöpfung, 1988 (Kasvien maailma. Luomisen tähtihetkiä)

Tämä suurikokoinen saksankielinen tietoteos on omistettu kokonaan kasveille, ja se lähestyy aihettaan monelta eri puolelta: kirjassa on kuvauksia eri maanosien kasvillisuudesta (vähiten mielenkiintoinen osuus), kasveja eri kannoilta käsitteleviä yleensä ottaen kiinnostavia artikkeleita sekä eri puolilta maailmaa olevia legendoja ja tarinoita kasveista. Vaatimattoman näköisestä kannesta ei heti huomaa, että erittäin tärkeä osa kirjaa ovat upeat värikuvat, jotka ovat sivun tai kokonaisen aukeaman suuruisia ja joita kirjassa on paljon. Kirjassa ei ikävä kyllä kerrota, mitä kuvien kasvit ovat.

Professorien ja dosenttien kirjoittamat kirjan artikkelit ovat useimmiten asiallisia ja asiantuntevia, vaikka asiat ovatkin 1980-luvun lopun tilanteeseen verrattuna tietysti jonkin verran muuttuneet - joskus onneksi myös parempaan suuntaan.

Kirjassa muistutetaan, että "Kasvien hätätilanne on omamme" ja kerrotaan esimerkiksi Intian tilanteesta: sen metsistä on 40 vuoden aikana hävitetty noin 50 prosenttia, prosentti Intian maa-alasta muuttuu vuosittain aavikoksi, ja 226 miljoonasta hektaarista alkujaan hedelmällistä maata on 88 miljoonaa hehtaaria köyhtynyt (ertraglos geworden, ei kerrota miksi, s. 91). Kirjassa ei kuitenkaan vain synkistellä, vaan siinä kerrotaan myös mm. kasvien historiasta, sopeutumista ja elinkierrosta.

Tässä vähän erikoisempia kirjan tietoja. Artikkelissa kasvien aisteista (s. 148-150) kerrotaan intialaisesta tiedemiehestä Jagadis Chandra Bosesta, joka tutki kasvien fysiologiaa ja niiden reaktioita erilaisiin tapahtumiin. Hän esimerkiksi "nukutti" valtavan puun kloroformilla, minä aikana se istutettiin toiseen paikkaan, jonka jälkeen se jatkoi kasvuaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Artikkelissa kerrotaan myös amerikkalaisesta Cleve Baxterista, joka innostui tutkimaan kasvien sähköisiä reaktioita valheenpaljastimella 1960-luvulla ja uskoi löytäneensä todisteita siitä, että kasvit reagoivat kipuun ja pystyvät jopa aistimaan ihmisten niihin kohdistuvia pahantahtoisia ajatuksia (!). Tähän artikkeliin kirjassa olisi kaivannut lisää kriittisyyttä, koska nämä tulokset esitetään siinä todellisina, vaikka niitä on Wikipedian artikkelin mukaan kritisoitu paljon eikä niitä ole yleensä pystytty toistamaan. Myytinmurtajat-tv-sarjan eräässä jaksossa kuitenkin toistettiin Baxterin kokeet samanlaisella valheenpaljastimella kuin mitä tämä oli käyttänyt ja saatiin aika ällistyttävästi samat tulokset; EEG-laite sitävastoin ei rekisteröinyt kasvissa mitään reaktioita. (En tiedä asiasta paljonkaan, mutta luulisin, että EEG-laite ja valheenpaljastin mittaavat sähköistä aktiviteettia kuitenkin aika eri tavoilla.)

Neuvostoliittolaiset Valentina ja Semjon Kirlian taas testasivat myös kasveilla omaa valokuvaustekniikkaansa (s. 150), joka näyttää eräänlaisen energiakentän elollisten olioiden ympärillä. Samansukuisilla kasveilla on yleensä samanlainen energiakenttä, mutta kerran erään tutkijan tuomien kahden ulkonaisesti aivan samannäköisen ja samanlajisen kasvinlehden energiakentät erosivat toisistaan täysin. Myöhemmin selvisi, että toinen lehti oli peräisin hyvin sairaasta kasvista, toinen terveestä, ja tutkiessaan asiaa Kirlianit havaitsivat eron ulkonaisesti samannäköisten sairaiden ja terveiden kasvien lehtien välillä monta kertaa myöhemminkin. Kirliankuvausta ja "auroja" on tietenkin myöhemmin kritisoitu, ja auroja on havaittu olevan myös elottomilla esineillä. (Wikipedia-artikkelissa ei kuitenkaan puhuta sairaiden ja terveiden lehtien kirliankuvien eroista, vaikka tämän luulisi olevan mielenkiintoinen tutkimustulos, jos se on pystytty toistamaan.) Itse tunnen kuitenkin lukkarinrakkautta tätä menetelmää kohtaan, koska kun olin lapsi, äiti teetti jossakin tapahtumassa kädestäni kirliankuvan ja siihen liittyvän tulkinnan, ja kuva oli kaunis ja vaikuttava. On jännittävää ajatella, että meillä on ympärillämme energiakenttä, joka muuttuu tunteiden ja ehkä persoonallisuudenkin mukaan.

1980-luvulla uuden geenitekniikan mahdollisuuksiin suhtauduttiin hyvin optimistisesti ja usein epärealistisesti, ja kirjassa mainitaan (s. 185) yritykset muuntaa pääasiassa hernekasvien juurien kanssa symbioosissa eläviä typpibakteereja niin, että ne yhdistyisivät myös muiden hyötykasvien, esimerkiksi rukiin ja ohran, juuriin ja tuottaisivat ilmasta typpeä myös näille, mikä poistaisi typpilannoituksen tarpeen. Kuulostaa suunnitelmana hyvältä - typpilannoitteiden tuottaminen vaatii paljon energiaa, ne huuhtoutuvat pelloilta rehevöittämään vesistöjä ja niiden käyttö köyhdyttää viljelymaita - muttei ole toteutunut, koska prosessi on todennäköisesti todella monimutkainen. Kirjassa on myös aika tieteiskirjallisuudelta kuulostava tieto: ihmisten geenejä siirrettiin petunioihin(!), minkä jälkeen nämä tuottivat erästä ihmisistukassa valmistettavaa hormonia (s. 197).

Jo tuolloin kuudes sukupuuttoaalto oli todellisuutta. Kirjassa sanotaan, että lajeja kuolee sukupuuttoon 1980-luvulla 800 kertaa nopeammin kuin jääkauden aikana, ja arvioidaan ilmeisesti tämän luvun perusteella, että tulevina vuosina 20-30 prosenttia kaikista elämänmuodoista tulee kuolemaan sukupuuttoon (s. 198). Tämä on yksi syy siihen että geeniteknologian kanssa tulee olla varovainen.

Muistan, että 1990-luvulla väiteltiin paljon mm. geeniteknologian turvallisuudesta luonnonkasveille (eli siitä, leviävätkö geenit muuntogeenisistä viljelyskasveista samanlajisiin luonnonkasveihin tai alkuperäisiin viljelyskantoihin) ja siitä, onko geeniteknologiasta pysyvää hyötyä esimerkiksi hyönteisten torjunnassa vai muuntuvatko hyönteiset niin nopeasti, ettei siitä ole pitkäaikaista apua. Luulisi, että näistä asioista olisi saatu jo paljon tietoa - 1990-luvulla kyse oli vain spekuloinnista, koska geenimuunneltuja kasveja ei ollut vielä viljelty paljon - mutten ole muistaakseni lukenut tästä asiasta mitään. Olisi kiinnostavaa lukea geeniteknologian vaikutuksista ympäristöön jokin kooste.

Viime aikoina olemme hyväksyneet, että ihminen ei voi elää vastoin luontoa, sillä hän on peräisin siitä, elää sen kanssa ja siitä. ... Tämä on kirjan toive: miellyttää sydäntä tiedon avulla. Saada ymmärtämään, että planeettamme kasvit ovat "liittolaisiamme", jotka meidän tulee tuntea, joita meidän pitää arvostaa ja joista meidän pitää huolehtia. (s. 206, 207)


Pflanzenwelt. Sternstunden der Schöpfung. Unsere faszinierende Natur, 1988. Eri kirjoittajia ja eri valokuvaajia. Julkaisija: IFK-Institut für Kulturförderung AG Verlag (?). 208 sivua.

lauantai 17. helmikuuta 2024

Rachel L. Carson: Meren ihmeet (The Sea Around Us, 1951)

Kannet ovat tylsät,
mutta selkämys kaunis.
Kirjassa ei kyllä sanota
mitään merihevosista.

Biologi Rachel Carsonin nimi oli minulle tuttu ympäristöliikkeen klassikosta ja jopa sen aloittajasta Äänetön kevät, joka sai ihmiset tiedostamaan DDT:n ja muiden hyönteismyrkkyjen vaarat eläimille ja ihmisille, mutta jota ei ole tullut luettua siitä huolimatta että se on omassa hyllyssä äidiltä perittynä. Carson on kuitenkin kirjoittanut monia muitakin kirjoja, kuten tämän maapallon meriä systeeminä käsittelevän hienon teoksen.

Yleensä meristä puhuttaessa ajattelee niiden eläimistöä, mutta tässä kirjassa merten eläimiä ei mainita juuri ollenkaan. Sen sijaan kirjassa kerrotaan mm. merten synnystä, syvämerestä, merten pohjan pinnanmuodostuksesta, ravinteiden kierrosta merissä, merivirroista, meristä lämmönsäätäjinä, merten mineraaleista, saarten synnystä, vuorovedestä, merten aalloista pinnalla ja pinnan alla sekä myrskyistä. Carson on todella hyvä kirjoittaja, ja hän esittää nämä asiat kiehtovasti ja jännittävästi, myös tällaisen lukijan mielestä joka ei ole yleensä kiinnostunut maantieteestä. Parhaiden tietokirjojen tapaan se avasi minulle suureksi osaksi aivan tuntemattoman maailman ymmärrettävällä tavalla. Tuntui myös hyvältä lukea tällaista kirjaa, joka antaa kokonaiskuvan aiheestaan ja josta saa käsityksen siitä, miten asiat liittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Tällaista lähestymistapaa kaipaisi myös nykyisiin (lasten) tietokirjoihin, joissa tieto on minusta usein sirpaleista ja pinnallista.

Näin suurta tietomäärää ei yksi ihminen pysty tietenkään täysin hallitsemaan, ja Carson kertookin saaneensa monelta tutkijalta apua kirjan kirjoittamiseen. Hän myös sanoo suoraan, milloin asiasta ei vielä tiedetä kovin paljon. Vaikka kirja varmasti edustaa aikansa parasta tieteellistä tietoa Yhdysvalloissa, siinä on silti joitakin selvästi vanhentuneita kohtia - Carson esimerkiksi ällistyttävästi kirjoittaa, että mantereet ovat varmasti koko maapallon historian ajan olleet samassa paikassa, ja maapallon likimääräiseksi iäksi hän sanoo "yli kaksi miljardia vuotta" (s. 11), kun nykyään ikänä pidetään noin 4,5 miljardia vuotta. Ainakaan maapallon muinaisuudesta kertoviin lukuihin ei siis kannata luottaa, mutta monet kirjan tiedoista tuntuivat nykyäänkin paikkansapitäviltä (en ole kyllä mikään asiantuntija), koska ne perustuvat tietoihin ja lukuihin, jotka oli silloisilla laitteilla pystytty varmastikin melkoisen luotettavasti mittaamaan. Tulkinnat näistä tiedoista ovat tietysti saattaneet muuttua, ja mitään kirjan tietoa ei tietenkään kannata automaattisesti pitää nykytiedon mukaisena.

Tässä maistiaisia kirjasta. Pitkämatkaiset muuttolinnut saattavat höyhenissään levittää valtamerten saarille kasveja, mahdollisesti jopa joitakin hyönteisiä ja pieniä maakotiloita. Erään linnun höyhenistä irroittamastaan savikokkareesta Darwin kasvatti 82 erilaista kasvia, jotka kuuluivat viiteen eri heimoon (s. 112-113). Aaltoja ei ole vain meren pinnalla, vaan niitä on myös näkymättömissä valtameren pinnan alla. Ne etenevät salaperäisiä teitään kaukana meren salatuissa syvyyksissä mahtavasti vyöryen ja pysähtymättä koskaan. ... Liikkuvat vesimassat ovat käsittämättömän suuria, eräät "aallot" ovat jopa sadan metrin korkuisia (160).

Tässä 70 vuotta vanhassa kirjassa puhutaan yllättäen nykyilmiöstä: Nyt omana aikakautenamme meillä on tilaisuus todeta hämmästyttävä ilmaston muutos. ... Maapallon jäätynyt napakalotti on selvästi ilmastoltaan lämpenemässä. ... Itämeren talvisen jääpeitteen laajuus on viimeisen sadan vuoden aikana selvästi supistunut. ... Eläinmaailmassakin näkee merkkejä Pohjoisen jäämeren lämpenemisestä. Carson antaa monia esimerkkejä tästä ilmaston lämpenemisestä (220-225), muttei kuitenkaan tässä vaiheessa vielä pidä ihmisen toimintaa lämpenemisen syynä.

Kuu etääntyy hiljalleen maapallosta koko ajan kauemmas. Tämä johtuu sen aiheuttamien vuorovesien kitkasta, joka myös jarruttaa maapallon kiertoliikettä akselinsa ympäri - vuorokausi on joskus ollut vain neljän tunnin pituinen. Kun kuu oli kaksi kertaa lähempänä maata kuin nykyään, vuoroveden korkeusero saattoi eräillä rannikoilla olla satoja metrejä (190-191), mikä tietysti teki mahdottomaksi elämän noilla valtavien vesimassojen huuhtomilla alueilla. Vuoroveden korkeus muuten vaihtelee nykyään hyvin paljon eri paikoissa eri puolilla maapalloa, ja ainakaan kirjan kirjoitusaikaan ei tiedetty tarkkaan miksi.

Walesin rannikoilta Etelä-Portugaliin elää pieni vihreä mato, Symsagittifera roscoffensis, joka elää ällistyttävästi symbioosissa erään sisällään olevan viherlevän kanssa ja saa kaiken ravintonsa levän yhteyttämistuotteista niin että sen oma ruoansulatuselimistö on surkastunut. Sen elämää rytmittää vuorovesi: luoteen aikana mato nousee esiin kosteasta hiekasta ja paistattelee päivää auringossa, niin että levät voivat valmistaa ravintoa. Vuoksen noustessa madot kaivautuvat uudestaan hiekkaan, jotteivät ne huuhtoutuisi mereen. Ja vaikkei niillä ole aivoja eikä varsinaista muistia, akvaariossakin ne noudattavat tätä vuorokausirytmiä ja tulevat 24 tunnin aikana kaksi kertaa esiin hiekasta ja kaksi kertaa vetäytyvät sinne uudestaan. (199-200)

Eli vaikka kirjan tiedot ovat osaksi tietysti vanhentuneet, se oli oikein mielenkiintoista luettavaa ja kertoi jännittävästi asioista, joista en tiennyt (paljon) mitään tai joita en ollut aiemmin pitänyt kiinnostavina. Lukunautintoa lisäsi myös hyvä ja sujuva käännös (jossa tosin oli joitakin vanhahtavia piirteitä, kuten termi vuorilaji, jonka asemasta nykyään puhutaan kivilajista). Kirjasta on otettu vuonna 2021 englanninkielinen uusintapainos (one of the most influential books ever written about the natural world), samoin toisista Carsonin "meritrilogian" kirjoista Under the Sea-Wind ja The Edge of the Sea. Kirja saa arvostamaan merien mahtavuutta ja voimaa ja ymmärtämään paremmin niiden merkityksen ihmisille, ja sitä voi minusta hyvin suositella nykylukijallekin. Taisin jo mainita, että Carson kirjoittaa hyvin?

Myös blogissa Manta pallon ympäri kirjoitetaan tästä kirjasta: Miten joku voikin kirjoittaa tieteellistä tekstiä noin kauniisti! Kino Regina kertoo Carsonin kirjan pohjalta tehdystä melko kummallisen kuuloisesta dokumenttielokuvasta (1953). Carsonin klassikko Äänetön kevät taas teki vaikutuksen Lauraan.

Helmet-haastekohtia löytyy vaikka kuinka: 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirjailija: Carson sai Pulitzer-palkinnon vuonna 1952 nimenomaan tästä kirjasta The Sea Around Us. 19. Suomi mainittu (yhdessä tai kahdessa kirjan kohdassa tosiaan mainitaan myös Suomi). 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa. 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä. 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Edit 18.2.24.

Rachel L. Carson: Meren ihmeet, 1954, 2. painos (The Sea Around Us, 1951). Tammi. Suomentajat: Hilkka ja Jussi Koskiluoma. 261 sivua.

tiistai 6. helmikuuta 2024

Konrad Lorenz: Eläimet kertovat. Eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana, 1975 (Er redete mit dem Vieh, den Vögeln und den Fischen, 1949)

Itävaltalainen Konrad Lorenz on yksi lapsuuteni sankareista: pidin kovasti hänen kirjoistaan, joissa hän kuvaa kokemuksiaan eläinten käyttäytymisen tutkijana eli etologina. Hän saikin tunnustukseksi uraauurtavasta työstään mm. eläinten leimautumisen ja muiden vaistotoimintojen tutkijana Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1973 kahden muun eläintieteilijän, Karl von Frischin ja Nikolaas Tinbergenin kanssa.

Luin vasta nyt Wikipediasta hänen natsikytköksistään (nopeasti hankittu puolueen jäsenkirja sekä pienempi tai suurempi mukanaolo "saksalais-puolalaisia hybridejä" tutkivassa projektissa - projekti muuten kertoo siitä, että myöskään kristityt saksalaiset ja muut eurooppalaiset eivät välttämättä olleet turvassa natsien "tieteeltä").

Lorenzin merkitystä eläintieteilijänä ei kuitenkaan voi kiistää, ja hänen kirjoistaan välittyy kuva humaanista, eläimiä rakastavasta ja niitä ymmärtävästä ihmisestä. Hän ei suhtaudu eläimiin vain sieluttomina, mekaanisina tutkimuskohteina, kuten niin moni viime vuosisatojen tutkija, vaan näkee niiden erilaiset luonteet ja arvostaa niitä persoonallisuuksina.

Lorenz oli monessa asiassa edelläkävijä: tämän kirjan alussa hän esimerkiksi sanoo, ettei häkissä (laboratorio-olosuhteissa) elävän eläimen käyttäytymisestä voida päätellä mitään sitä, miten se käyttäytyy vapaudessa. Siksi hän tutkikin maatilallaan eläimiä luonnossa, lemmikkieläimiään tai sitten tilalla vapaasti liikkuvia kotieläimiä. Hän seurasi esimerkiksi villihanhien elämää elämällä kokonaisen kesän "hanhena hanhien joukossa": Jos tahtoo oppia tuntemaan villihanhia, täytyy elää niiden joukossa, ja jos tahtoo elää niiden joukossa, täytyy mukautua niiden elämäntahtiin. Ihminen, jota luonto ei ole siunannut laiskuuden lahjalla, ei siihen kerta kaikkiaan pysty (149). Aina hän ei tosin antanut eläinten elämän kulkea luonnollista kulkuaan esim. leimauttamalla hautomakoneesta juuri kuoriutuneet linnunpoikaset itseensä, mutta jos hän teki tällaista, hän huolehti "poikasistaan" hyvin.

Tässä kirjassaan hän antaa jonkin verran ohjeita myös lemmikkieläinten valinnasta ja niiden hyvästä hoidosta. Nämä luvut tuntuivat osittain ristiriitaisilta - hänestä oli esim. oikeutettua pitää peippoja häkissä, vaikka kirjan alussa hän puhui eläinten vapauden puolesta. Suurimman osan kirjasta vievät kuitenkin kuvaukset erilaisten luonnon- tai kotieläinten, etenkin lintujen mutta myös vaikkapa kalojen ja vesipäästäisten käyttäytymisestä. Varsinkin naakoista ja niiden sosiaalisesta elämästä kerrotaan paljon. Naakat esimerkiksi pariutuvat loppuiäkseen.

Lorenzin kirjoitustyyli on hauska ja vetävä, ja naurahtelin usein kirjaa lukiessani. Hän esimerkiksi herätti ohikulkijoiden huomiota kulkemalla niityllä kyykyssä kahdeksikkoa ja raakkumalla olkansa yli, mikä selittyi häntä seuraavilla sorsanpoikasilla, jotka olivat ruohikossa katsojilta piilossa. Kirjasta saa myös paljon tietoa eläimistä, vaikken ollutkaan läheskään kaikista asioista samaa mieltä. Monista asioista (esim. koiriin liittyvistä tiedoista) on kirjan kirjoittamisen jälkeen tietysti saatu lisätietoa ja käsitykset niistä ovat muuttuneet, mutta kirjassa on varmaan vieläkin paljon paikkansapitävää tietoa esim. naakkojen elämästä. Kirjasta välittyy käsitys siitä, että eläinten pitää saada olla sellaisia kuin ovat ja käyttäytyä itselleen luontaisella tavalla, mikä on nykyisinä tehomaatalouden aikoina hyvin tärkeää muistaa. Käännös on hyvä, ja kirjaa elävöittävät Lorenzin omat pikkupiirrokset.

Helmet-haaste 9. Kirjassa joku (tai jokin, siis eläin) karkaa.

Konrad Lorenz: Eläimet kertovat. Eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana, 1975 (Er redete mit dem Vieh, den Vögeln und den Fischen, 1949). Alkusanat kirjoittanut Pontus Palmgren. Tammi. Suomennos: Jukka Koskimies. Päällys: Niilo Raitio. 225 sivua.

lauantai 13. tammikuuta 2024

Gunnel Ginsburg: Rikkakasvit. Tunnista ja hävitä, 2010

Tästä kirjasta tuli sellainen olo, että siinä kerrottiin vain murto-osa siitä, mitä olisi voitu kertoa. Kirjoittaja ja taiteilija Gunnel Ginsburg oli kertomansa mukaan suunnitellut kirjan tekemistä 20 vuotta, minä aikana hän luki kaiken aiheesta löytämänsä ja leikkasi talteen artikkeleita rikkaruohoista, niiden hävittämisestä ja hyötykäytöstä, keskusteli puutarhureiden ja viljelijöiden kanssa, keräsi ja prässäsi rikkaruohoja ja kasvatti itse niiden taimia (s. 6).

Koska tila kirjassa on kuitenkin rajallinen, siihen on siivilöitynyt vain pieni osa tästä tiedosta, varsinkin rikkaruohojen hyötykäytöstä. Tästä olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista tietää lisää - ovathan esimerkiksi vuohenputki ja maitohorsma nykyään monien arvostamia villiyrttejä, eli niiden luokittelu on muuttunut tuhottavasta syötäväksi kasviksi. "Rikkaruohoushan" ei ole mikään absoluuttinen määre, vaan rikkaruoho tarkoittaa kasvia, joka kasvaa paikassa jossa puutarhuri tai viljelijä ei halua sen kasvavan, koska se haittaa jollakin tavalla hänen suunnitelmiaan.

Puutarhurina olisin kyllä itsekin tyytyväinen, jos pääsisin eroon kannen kuvassa olevista vuohenputkista (syömällä tämä ei onnistu, koska en ole ainakaan vielä päässyt niiden makuun, vaikka kerran tekemäni vuohenputkipesto olikin hyvää). Kirja ei kuitenkaan tarjoa mitään supertehokkaita vinkkejä rikkaruohojen hävittämiseen, vaan kaikille puutarhureille jo tuttuja ja kohtalaisen työläitä keinoja: kitkemisen, haraamisen ja kukintojen leikkaamisen pois ennen siementämistä.

Ongelma yksivuotisten siemenrikkaruohojen kanssa on se, että ne tuottavat paljon siemeniä, jotka säilyvät maaperän siemenpankissa kauan aikaa. Esimerkiksi peltohatikan siemenkodassa on jopa 10 000 siementä (s. 14). Puhtaaksikin kitketyssä maassa riittää siis siemeniä vuosikausiksi, ja monet rikkaruohojen siemenet aktivoituvat valon vaikutuksesta eli ne alkavat kasvaa, kun maata myllätään tai se käännetään. Yksivuotiset rikkakasvit on kuitenkin yleensä suhteellisen helppo nyppäistä pois, toisin kuin juuririkkakasvit - esimerkiksi tuo vuohenputki, joka jatkaa kasvuaan maahan jääneestä pienestäkin juurenpalasta. Sekä siemen- että juuririkkakasvien poistoon sopii maan kattaminen (s. 122), jota käytetään myös permakulttuuriviljelyssä.

Vaikka kirjassa ei olekaan kaikkea mahdollista tietoa rikkaruohoista, Ginsburg on kuitenkin saanut jokaiselle kasville omistetulle yhdelle tekstisivulle mahtumaan paljon: tietoa tieteellisen ja suomalaisen (alkuteoksessa tietysti ruotsalaisen, kiitokset suomentajalle) nimen antosyistä, kasvin ulkonäöstä, kukkimisajasta, levinneisyydestä ja kasvupaikoista sekä lisääntymistavasta ja hävittämisestä ja joskus myös muita kiinnostavia pikkutietoja esimerkiksi kasvin käytöstä. Kirjan lopussa on vielä pari sivua rikkakasvien hyötykäyttötavoista yleisesti.

Minulle kirjan parasta antia olivat sen upeat piirroskuvat, joissa kuvataan kasvi juurineen (kasvia ei tunne kunnolla, ennen kuin tietää, millainen sen juuristo on, ja juuristo kertoo myös kasvin elämänkierrosta ja kasvustrategioista) sekä kasvin nuori sirkkataimi ja vähän vanhempi pikkutaimi, kukka ja/tai kukinto, siemenkota ja siemen luonnollisessa koossa ja suurennettuna. Näin kirja auttaa tunnistamaan kasvin sen eri kasvuvaiheissa ja antaa siitä tietoa paljon tavallisia kasvikirjoja enemmän.

Rikkaruohojen yhteydessä voisi varoittaa isosinivalvatista eli tarhasinivalvatista (jos lajinmääritykseni on oikea, jokin sinivalvatti se joka tapauksessa on), jonka annoin jäädä aluksi puutarhaan sen sinne jostain - ehkä jonkun vihannesmaalta - saavuttua, koska sen siniset kukat olivat ihan kauniit. Muutaman vuoden kuluttua se oli kuitenkin valloittanut kasvupaikkansa suurelta alalta niin, ettei siinä paikassa kasvanut enää mitään muuta, koska se leviää juuristonsa avulla todella tehokkaasti, ja levinnyt oletettavasti siementen avulla myös muutamaan muuhun paikkaan. Se on yksi niitä harvoja rikkakasveja, joita todella inhoan - vielä paljon vuohenputkea hankalampi - enkä päässyt siitä eroon muuten kuin kaivamalla kaikki sen juuret pois maasta. Vielä nytkin, ehkä kymmenen vuoden päästä, sen taimia nousee vielä keväisin ylös, ja jos niitä ei katkaise tai mieluiten kaiva juurineen ylös, taimia on kohta kymmenkertaisesti. Sitä ei luokitella haitalliseksi vieraslajiksi, mutta mielestäni siihen olisi syytä ainakin maan eteläosissa.

Vain raparperit ja pensaat pärjäsivät sinivalvatille,
kaikki muut kasvit ne tukahduttivat tiheällä kasvustollaan.

Kirjan lähestymistapa aiheeseensa on melko ekologinen, ja kirjan loppuun (s. 108-113) on koottu mahdollisimman luonnonmukaisia ja helposti kotipihoilla toteutettavia, tehokkaiksi havaittuja menetelmiä, tosin aika lyhyesti: kitke ajoissa, estä siementäminen, tukahduta, leikkaa nurmi oikein, osta puhdasta multaa, peitä ja kata maa, rajaa penkit ja istuta maanpeittokasveja; saumahiekka laatansaumoihin, mekaaninen poistaminen, terminen käsittely sekä etikka maltillisesti käytettynä. Näitä käyttäen kemiallisia torjunta-aineita ei tarvita. Kirjassa esitellään lyhyesti myös kitkemisen, kuokkimisen ja haraamisen apuvälineitä sekä puutarhurin varusteita (s. 114-119). Aika eksoottisen ja rajun kuuloisia tapoja hävittää rikkaruohoja ovat termiset keinot eli liekittäminen ja höyryttäminen (s. 120-121), joita ainakaan minä en muista nähneeni tai kuulleeni käytettävän. Niissä ei kuitenkaan käytetä myrkkyjä, joten miksi ei? Liekittämistä ei kuitenkaan kuivina kausina voi maastopalovaaran vuoksi tehdä.

Minusta nykyään turvaudutaan myrkkykemikaaleihin liian helposti ja mahdollisesti täysin turhaan. Työpaikkani piha-alueella esimerkiksi haluttiin toissakesänä tuhota nykyään lainsuojattomat kurttulehtiruusuistutukset kemikaaleilla. Penkissä oli tämän jälkeen ehkä pari kuukautta ainoastaan pieni kyltti, joka kielsi koskemasta kasveihin myrkkyvaaran takia, sekä ruskeita, kuolleita kasveja. Myrkyttäminen piti tehdä ehkä vielä toistamiseen. Penkissä ei nyt viime kesänäkään ollut mitään muuta kuin ruusujen alasleikattuja ruskeita rankoja, joista vieläkin nousi pari sinnikästä, lähes tunnistamattomaksi kihartunutta minikokoista ruusunversoa. Omassa puutarhassani sitävastoin leikkasin edellisen asukkaan istuttamat kurttulehtiruusut toissakesänä pois Fiskarsin parimetrisellä oksaleikkurilla, mihin meni ehkä noin puoli tuntia (rankojen silppuamiseen meni kyllä lisäaikaa, koska oksasilppu on puutarhassa hyväksi enkä siksi halua viedä oksia jäteasemalle). Viime kesänä tein saman jutun, mihin meni vielä vähemmän aikaa. Ruusujen alasleikkaaminen on minusta siis käytännöllisempi, helpompi, halvempi, nopeampi, turvallisempi ja myös esteettisempi vaihtoehto kuin niiden myrkyttäminen, joka saattaa olla (tästä ei tule mieleen täsmällisiä tietoja, mutta aine on myrkkyä) vaaraksi maaperän eliöstölle, linnuille sekä pölyttäjähyönteisille, joita pitäisi nykyään kaikin tavoin suojella.

Helmet-haaste 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

Gunnel Ginsburg: Rikkakasvit. Tunnista ja hävitä, 2010 (Ogräs. Känn igen och ta bort, 2009). Minerva. Piirroskuvitus: Gunnel Ginsburg. Kääntäjä: Laura Voipio. 128 sivua.

sunnuntai 24. syyskuuta 2023

Chiara Lombardini-Riipinen ja Olli Riipinen: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin, 1998

Luin viime vuonna Toby Hemenwayn permakulttuuriviljelyä käsittelevän kirjan Gaia's Garden, joka sai minut kiinnostumaan asiasta ja etsimään siitä lisäluettavaa. Suomeksikin permakulttuurista on julkaistu muutama teos, mutta verrattuna siihen miten paljon puutarhakirjoja yleensä julkaistaan, niitä on todella vähän, ja olisi hyvä, jos permakulttuuri tulisi meillä paremmin tunnetuksi. (Sitä voisi verrata aurinkovoimaan - vaikka se on hyvä idea, se on viime vuosiin asti ollut energiantuotantomuotona marginaalinen, mutta on nyt lisääntynyt todella paljon.)

Tässä reilut satasivuisessa kirjassa annetaan hyvä yleiskatsaus permakulttuurin periaatteisiin ja käytäntöihin, ja monet niistä olivat tuttuja jo Hemenwayn kirjasta. Kirjassa oli kuitenkin myös asioita, joita siinä ei ollut, esimerkiksi luku "Permakulttuuri ja asuminen", jossa käsiteltiin permakulttuurin periaatteiden soveltamista rakentamiseen - kirjan toinen kirjoittaja Olli Riipinen onkin arkkitehti.

Mietin Hemenwayn kirjan luettuani, olisiko permakulttuuri mahdollista maanviljelyksessä, ja tähän kysymykseen vastataankin lyhyesti (ja siksi ei kovin tyydyttävästi) tämän kirjan luvussa "Maatalous ja permakulttuuri" (s. 109-116). Japanilainen mikrobiologi ja maaperän tutkija Masanobu Fukuoka aloitti luonnonmukaisen riisinviljelyn jo 1950-luvulla: hän kehitti menetelmän, jossa riisiä, ohraa ja ruista viljellään rinnakkain "talvi-kesä rotaationa" sekä kasvatetaan valkoapilaa maanpinnan katteeksi ja viherlannoitteeksi. Eri aikoina kylvettävät kasvit eivät kilpaile elintilasta, vaan tukevat toistensa kasvua. Hehtaarisadot (5,5-6,5 tonnia / ha) vastasivat japanilaisen tehoviljelyn satoja, mutta Fukuokan ei tarvinnut perinteisen riisinviljelyn tapaan kitkeä rikkaruohoja, säädellä vedenpintaa tai levittää torjunta-aineita, vaan hän säästi paljon töitä.

Yhdysvaltalainen kasvien perinnöllisyystutkija Wes Jackson taas kehitteli maatalouden muotoa, joka matkisi preeriaa: viljelyssä käytettäisiin lähes pelkästään perennoja, maata ei muokattaisi, monimuotoisuus olisi yhtä suurta kuin preerialla ja maaperän eroosiota ei esiintyisi. Tämän saavuttamiseksi Jackson ja Kansasin yliopisto pyrkivät kehittämään preerian perennoista ihmisravinnoksi soveltuvia monivuotisia kasveja, ja tutkimustulokset olivat parikymmentä vuotta sitten lupaavia. Suomeen soveltuvaksi esimerkiksi tehomaatalouden vaihtoehdoksi soveltuvasta maataloudesta kirja nostaa luonnonmukaisen viljelyn - vaikka luomuviljely ei olekaan sama asia kuin permakulttuuri, sillä on paljon yhteistä sen kanssa.

Kirjassa on mainio esimerkki lontoolaisten Michael ja Julia Guerran puutarhasta Englannissa (s. 72): heidän ostamansa rivitalon piha oli päällystetty kokonaan sementtilaatoilla, mutta perustamalla kasvipenkit laattojen päälle sanomalehtikompostin avulla he saivat 75 neliömetriä monipuolista viljelyalaa, joka tuotti ensimmäisen vuoden jälkeen noin 250 kiloa ruokaa vuodessa (eli 30 tonnia / ha). Puutarhan ylläpito vaati vain neljä tuntia töitä viikossa - permakulttuurin idea, toimiminen yhteistyössä luonnon kanssa eikä sitä vastaan, säästää paljon työtunteja. Tämä on toki innostava esimerkki, mutta kirjaan olisi kaivannut myös vastaavia rohkaisevia esimerkkejä Suomesta. Toisaalta kun ottaa huomioon, miten vähäistä permaviljely tuolloin parikymmentä vuotta sitten Suomessa oli (ja on nytkin), esimerkkien puutteen ymmärtää.

Kirja on huolellisesti tehty ja ohuudestaan huolimatta hyvin monipuolinen katsaus permakulttuurin periaatteisiin ja käytäntöihin Suomeen sovellettuina, ja jos aihe kiinnostaa, kirjaan kannattaa tutustua. Kirjassa on myös paljon kommentoituja lähdeviitteitä (suurin osa englanninkielisistä kirjoista); vaikka nämä kirjat ovat jo vanhoja, niiden tiedot ja ideat saattavat myös nykyään olla ihan toimivia, koska kasvit kasvavat ympäristön muutoksesta huolimatta samoilla ehdoilla kuin aikaisemminkin. Chiara Lombardini toimii nykyään tutkijana ja luennoijana Helsingin yliopistossa. Vuonna 1997 Hesarissa julkaistiin juttu hänestä.

Helmet-haaste 35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua. Olen tehnyt aika paljon puutarhatöitä, vaikken kyllä nimenomaan permakulttuuriasenteella. Olen kuitenkin saattanut toteuttaa joitakin permakulttuurin periaatteita tietämättäni.

Edit 5.12.23 (pari korjausta), 7.1.24 (Helmet-kohta ja pieni korjaus).

Chiara Lombardini-Riipinen ja Olli Riipinen: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin, 1998. Vihreä Sivistys- ja Opintokeskus (Visio), Pinko-sarja 1. Ulkoasu, kuvitus ja taitto: Olli Riipinen. 118 sivua.

lauantai 11. maaliskuuta 2023

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985)

Talvella varsinkin paukkupakkasten aikaan alkaa helposti mietityttää, miten esimerkiksi hyönteiset ja nisäkkäät selviävät talven yli, mistä hirvet isoina eläiminä löytävät tarpeeksi ruokaa selvitäkseen talvesta, ja miten kaikki muutkin Suomen luonnon eläimet sinnittelevät talvella ja hankkivat ravintoa. Yhtä helposti ei tule ajatelleeksi, että myös kasveille talvi on hankalaa aikaa (ei vain kylmyyden, vaan myös kuivuuden takia) ja niidenkin on pitänyt kehittää erilaisia sopeutumia selvitäkseen siitä.

Tämä ruotsalainen kirja on oikein hyvä ja tiivis tietopaketti näistä asioista. Lyhyehkön talvea fysikaalisena ilmiönä käsittelevän pääluvun jälkeen kirjassa kerrotaan kasvien (n. 30 sivua) ja eläinten (n. 55 sivua) selviytymiskeinoista talvella. Kirjan tekee ulkoasultaan hyvin kauniiksi ja tietysti myös informatiiviseksi Åke Aronsonin runsas kuvitus, ja sen lopussa on parinkymmenen sivun pituinen oikein hyödyllisen tuntuinen määritysopas, jonka avulla voi tunnistaa myös talviasuisten puiden ja pensaiden lajit. Koska alkuteos on ruotsalainen, siinä puhutaan jonkin verran myös Suomea eteläisemmistä ilmiöistä (joita saattaa tosin nykyään olla ilmastonmuutoksen takia myös Suomessa), mutta suomentajat ovat mukauttaneet tekstin Suomen oloihin sopivaksi. 

Kasveja koskeva osuus tuntui perusteelliselta ja kattavalta (ehkä sen takia, että siinä ei juurikaan menty yksittäisiin kasveihin, vaan käsiteltiin kasveja useimmiten ryhminä), mutta eläimet käsiteltiin kirjassa suurimmaksi osaksi lajeittain, minkä takia monet kuvaukset jäivät melko lyhyiksi ja tuntui, että eri eläimistä ja niiden elämästä ja talveen liittyvistä sopeutumista olisi voinut lukea enemmänkin. Kirjassa oli kuitenkin paljon kiehtovia yksityiskohtia niin kasveista kuin eläimistäkin, tässä niistä muutama.

Yksivuotiset kasvit talvehtivat yleensä siemeninä. Monet yksivuotisten pohjoisten kasvien siemenet kaipaavat kylmäkäsittelyä itääkseen, mikä estää niiden itämisen liian aikaisin syksyllä, mutta ns. metsäpalokasvit, joiden siemenet voivat säilyä maassa vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja, itävät vasta metsäpalon jälkeen. Ns. ylitalviset yksivuotiset kasvit itävät syksyllä ja talvehtivat pieninä ruusukkeina maanpinnassa, ja kylänurmikka saattaa jopa kukkia lumen alla (jolloin se hedelmöittää itse itsensä). (34-35)

Kalojen suomuissa on vuosirenkaita, koska suurin osa kaloista ei syö koko talvena. Samana vuonna suomuun voi syntyä kaksikin rengasta, koska kalat lakkaavat kesällä syömästä, jos sää lämpenee liiaksi (100). Mehiläisyhdyskunnassa voi talvellakin olla jopa +30 astetta lämmintä, koska mehiläiset ovat hunajan tai sen korvikkeen sokerin avulla aktiivisia koko talven ajan (82). Koivukehrääjä talvehtii maassa tiiviin kotelokopan ympäröimänä kotelona, joka voi olla maassa jopa yhdeksän vuotta ennen kuoriutumista (83). Vaikka monet hyönteiset kuolevat jo ennen kuin lämpötila laskee nollaan, halkeamissa ja kaarnanraoissa talvehtivat aikuiset Anopheles-sääsket voivat kestää ällistyttävästi jopa -40 C pakkasta (80).

Poro saa syksyllä tärkeän vitamiinilisän sienistä ja saattaa talvella löytää ruohoa jopa 40 cm lumikerroksen alta hajuaistinsa avulla (67). Pieneläimille hyvä talvenviettopaikka on hangen alle lumen ja maanpinnan väliin jäävä ns. subnivaalinen tila, jossa lämpötila pysyy useimmiten nollan yläpuolella, ainakin jos lumikerros on paksu ja kasvillisuus tarpeeksi korkeata. Myyrät, sopulit ja metsähiiret keräävät itselleen erilaisia talvivarastoja (metsähiiri myös korkealle, esimerkiksi linnunpönttöihin), mutta pikkueläimiä syövät päästäiset joutuvat etsimään ruokansa joka päivä lumen alla olevista harvoista aktiivisista hyönteisistä. (76) Pikkunisäkkäiden uhkana on lumikko, jonka ruumis on yhtä kapea kuin niidenkin, joten se mahtuu hyvin niiden käytäviin (72). Lepakot parittelevat syksyllä, mutta siittiösolut pysyvät elävinä naaraan elimistössä kevääseen saakka, jolloin hedelmöitys vasta tapahtuu. Tällainen hidastettu hedelmöittyminen on nisäkkäillä ainutlaatuista (s. 55, joillakin muilla nisäkkäillä saattaa olla hidastettua sikiönkehitystä ) - lepakoilla on siis muitakin erityiskykyjä kuin lentotaito ja kaikuluotaus.

Kirjan runsas kuvitus on kaunista, taidokasta ja havainnollista.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1980-luku. Helmet-haaste 1. Kirjassa on kartta (useita, vaikka hyvin suurpiirteisiä), 3. Kirjan nimessä on kasvi tai 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä (luin tämän talvella, ja nytkin on vielä ihan talvinen sää).

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985). Piirrokset: Åke Aronsson. Gummerus. Suomennos: Ismo Nuuja, Risto Palokangas, Kaisa Saari ja Veli Saari. 128 sivua.

tiistai 28. helmikuuta 2023

Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä, 2003

Kaupunki ei ole pelkkää ihmisten asuttamaa kivierämaata, vaan myös jotkin eläimet selviävät siellä ja toiset eläimet jopa viihtyvät ihmisen (ja ihmisten ruokien) läheisyydessä. Iiris Kalliolan eläinkirja kertoo nimensä mukaisesti tällaisista eläimistä, joita voi nähdä kaupungissa ja taajamassa. (Taajama on tässä laajasti ymmärretty, koska kirjassa kerrotaan myös esim. hirvestä ja mäyrästä.) Kaupunkiluonto onkin hyvä ottaa huomioon kaupunkisuunnittelussa ja jättää sinne elinmahdollisuuksia myös eläimille. Entisaikaan oli monin paikoin tapana jättää puutarhaan yhden marjapensaan sato haltijoille ja linnuille. (12)

Kirja on jaettu eri elinympäristöihin - puisto, piha ja puutarha, rakennuksissa, metsänreuna ja tie, veden äärellä ja tori - ja se antaa melko lyhyitä, mutta silti aika monipuolisia kuvauksia kymmenistä eri eläinlajeista, niiden ravinnosta, lisääntymisestä ja joskus myös niiden kohtaamista vaaroista ja muista elämän uhkatekijöistä. Monipuolisessa kirjassa ovat mukana nisäkkäät, linnut, hyönteiset, kalat ja pienemmät eläinryhmät.

Kirjassa on runsaasti valokuvia sekä jonkin verran myös Tarja Lapintien humoristisia piirroksia. Siinä on myös muutama mainio eläinruno, jotka hauskuudestaan huolimatta kuvaavat aiheenaan olevia eläimiä ja niiden elintapoja hyvin. Kirja löytyi lastenosastolta ja takakannen mukaan se on suunnattukin lapsille ja nuorille, mutta se sopii hyvin myös aikuisille, ja sen kirjoitustyyli on sujuvasti etenevä ja mukava. Kirjan lopussa on seitsemän sivun sanasto, jossa on myös kirjassa aiemmin käsittelemättömiä, esim. ekologiaan liittyviä termejä. Kirjan tiedot pitivät varmasti kirjoitushetkellä paikkansa, mutta jotkut asiat, esimerkiksi joidenkin eläinten runsaussuhteet, ovat parissakymmenessä vuodessa tietysti muuttuneet.

Runsaussuhteiden muutoksista on hirvi - joka on ällistyttävän suuri eläin, säkä eli selän korkein kohta on yli kaksi metriä ja uros saattaa painaa 600 kiloa - hyvä esimerkki, sata vuotta sitten Suomessa oli luultavasti vain muutama sata hirveä (141). Pienetkin eläimet ovat tärkeitä: järvisimpukka suodattaa ja puhdistaa vuorokaudessa kymmeniä litroja vettä (159). Pikkulinnut syövät kokoonsa nähden valtavia ruokamääriä, minkä takia niihin vaikuttavat vähäisetkin ravinnon myrkkypitoisuudet sekä ilmansaasteet (52). Myrkyt aiheuttavat ongelmia myös nykyään paljon vähentyneille siileille, jotka saavat niitä sisäänsä suuria määriä hyönteisten ja kotiloiden mukana. Siilin talvihorrokseen liittyvät sopeutumat ovat hurjia: ruumiinlämpö laskee noin viiteen asteeseen, sydän sykkii vain muutaman kerran minuutissa ja hengityksessä saattaa olla jopa parituntisia(!) taukoja. Siilin paino on tästä rajusta energiansäästöstä huolimatta keväällä vain kolmasosa talvihorroksen alussa olleesta painosta (80). Sammakoidenkaan elämä ei ole helppoa mm. liikenteen ja ihmisten kemikaalien takia: sammakoilla on ohut kostea iho, jonka läpi pääsee vieraita yhdisteitä torjunta-aineista, happamoittavista yhdisteistä ja lannoitteista (164).

Kärpäset saattavat olla suunnattoman raivostuttavia ötököitä, mutta laboratoriossa steriilisti kasvatettuja raatokärpästen toukkia käytetään myös huonosti paranevien haavojen hoidossa: toukat syövät sairasta kudosta mutta jättävät terveen rauhaan, ja samalla ne erittävät bakteereja tappavia entsyymejä, jotka hoitavat haavaa (95). Amerikasta Eurooppaan levinneistä riesakuoriaisista on hyvin vaikea päästä eroon mm. sen takia, että sen toukat pystyvät olemaan syömättä jopa vuoden(!). Kuoriaisen munat kehittyvät ilman hedelmöitystä, eikä siltä ole tavattu yhtään koirasta (112). Lepakoiden kaikuluotaus on tuttua, mutta myös päästäiset saattavat suunnistaa kaikuluotauksen avulla (131). Tervapääsky (joka ei ole pääsky, vaan kuuluu kiitäjiin) saattaa saavuttaa 150 kilometrin tuntinopeuden. Se viettää lähes koko elämänsä ilmassa, jossa se syö, nukkuu(!) ja parittelee. Vain muutaman pesintäviikon se viettää kiinteällä alustalla (123).

Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä, 2003. WSOY. Piirrokset: Tarja Lapintie. 206 sivua + sanasto.

lauantai 28. tammikuuta 2023

Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä, 2008

Katja Bargum ja Hanna Kokko ovat biologeja ja tutkijoita, jotka ovat kirjoittaneet evoluutiota monelta eri puolelta esittelevän, yleistajuisen kirjan. Evoluution käsitteet ja ajattelutapa tulevat tutuiksi erilaisten kiinnostavien tapausesimerkkien kautta. Bargumin ja Kokon kirjoitustyyli on sujuva ja kepeä, mistä kertovat jo kirjan lukujen nimet: Hei Charles, täällä Charles; Sattumalla sormet pelissä; Ei kenen vaan kanssa kelpaa!; Toiveikkaat hirviöt; Hyvä isä ei syö poikasiaan... Pääluvuissa käsitellään mm. evoluutioteorian syntyä, evolutiivista kilpavarustelua, ihmisen aikaansaamaa evoluutiota, evoluution nopeutta ja toisaalta hitautta, lajiutumista, ihmisen tulevaa evoluutiota, evoluution epätäydellisyyttä, seksiä, sukupuolen joustavuutta ja lopuksi sitä, mitä me ihmiset voimme oppia kaikesta tästä.

Kirja ei ole kuivan teoreettinen, vaikea tai akateeminen, vaan viihdyttävä ja myös varsin kattava johdatus aiheeseensa. Olen lukenut evoluutiosta jonkin verran ennenkin, ja kirjan teoreettinen puoli tuntui aika tutulta, mutta eläinmaailman eri edustajista otetut, käsitteitä havainnollistavat tuoreet esimerkit tekivät kirjasta mielenkiintoista luettavaa.

Se, että kasvi- ja eläinlajit ovat usein hämmästyttävän hyvin sopeutuneita ympäristöönsä, peittää helposti näkyvistä vähemmän toimivat, epätäydelliset tai todella huonot ratkaisut, joita niitäkin on, vaikka etenkään kaikkein huonoimmat ratkaisut eivät ole päässeet kehittymään, koska ne ovat karsiutuneet nopeasti pois. Evoluutio osuu yleensä oikeaan, mutta se on silti sokea.

Hyvä esimerkki tästä ovat Meksikon ja Teksasin makeissa vesissä asustelevat amatsonimollikalat (s. 220-228), joiden mielestä koiraat ovat turhia: naaraat synnyttävät partenogeneettisesti eli neitseellisesti vain tyttäriä. Amatsonien ongelma on siinä, että vaikkei koiraan siittiöitä enää tarvita jälkeläisten tuottamiseen, kalojen geeneihin on jäänyt kuitenkin ohje siitä, että yksilönkehitys alkaa vasta sitten kun siittiö törmää munasoluun. Amatsonimollinaaraat siis houkuttelevat lähisukuiset leveäevämollikoiraat parittelemaan kanssaan, mikä johtaisi ajan myötä leveäevämollien ja niiden myötä myös amatsonimollien sukupuuttoon (kirjasta selviää tarkemmin miksi), elleivät leveäeväkoiraat pystyisi siirtymään isommissa vesistöissä paikasta toiseen. Kirjassa on muitakin esimerkkejä evoluution huonosti toimivista tuloksista.

Amatsonimollit ovat yksi esimerkki siitä, että evoluutio toimii yksilötasolla, ei lajitasolla. Se mikä yksilölle saattaa olla edullista, voi lajille kokonaisuutena olla haitallista tai jopa tuhoisaa. Mistä päästään ihmisiin ja yhteislaidunten tragediaan (tragedy of the commons, s. 282-283): jos vaikkapa matkustaa pummilla joukkoliikenteessä, pääsee itse halvemmalla, mutta jos kaikki tekisivät niin, kukaan ei voisi lopulta matkustaa joukkoliikenteessä, koska sen ylläpitämiseen ei olisi varoja. Ihmisillä on kuitenkin se etu puolellaan, että he voivat keskustella keskenään, havaita huolestuttavia kehityssuuntia ja pyrkiä toivottavasti korjaamaan näitä (esim. sukupuutot ja ilmastonmuutos, joista kirjassa myös puhutaan, tosin erisuuruisilla luvuilla kuin nykyään).

Vaikka kirjassa mennään aina välillä ihmisiin, suurin osa siitä käsittelee eläimiä. Muurahaisille on omistettu kokonainen hauska pääluku (s. 194-219), jossa oiotaan niihin liittyvää viittä väärinkäsitystä: sitä, että muurahaiset olisivat alkeellisia eläimiä, muurahaisten yhteistyö olisi epäitsekästä, kuningatar hallitsisi muurahaispesää, muurahaisten yhteistyö olisi saumatonta ja että muurahaisyhteistyö olisi omamme peilikuva. Muurahaisilla (ja muilla hyönteisillä) on takanaan aivan yhtä pitkä kehityskaari kuin ihmisilläkin, ja eri muurahaislajit ovat jo miljoonia vuosia sitten keksineet monia sellaisia asioita, joita ihmiset pitävät vain itselleen ominaisina: maatalouden, kotieläimet, ompelutaidon, orjuuttamisen, sodankäynnin ja lääketieteen. Niitä on myös yllättävän paljon: Suomessa havumetsien eläinbiomassasta kymmenesosan muodostavat muurahaiset (s. 195), ja muistelen lukeneeni jostain*, että muurahaisia olisi maapallolla biomassaltaan yhtä paljon kuin ihmisiä. Olisi kiinnostava tietää, onko joku tutkinut muurahaisten lannoitusvaikutusta metsissä ja puutarhoissa, koska esimerkiksi kastematojenhan tiedetään (muiden hyötyjensä lisäksi) lannoittavan maata paljon jätöksillään.

Jos haluaa ymmärtää eläin- ja kasvimaailmaa ja niiden kehittymistä ja lajien kanssakäymistä syvemmin, kirja kannattaa lukea. Kirja sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2009, ja sen hyödyllisyyttä lisäävät lukujen lopussa olevat kommentoidut kirjavinkit.

Muita kirjoituksia: Donna mobile (joka piti huvittavasti juuri niitä juttuja tylsinä, jotka omasta mielestäni olivat oikein kiinnostavia), Kolmas linja (keskustelua kirjan eräästä sivujuonteesta) ja Luetut. Yhteislaidunten tragedia osoittautui paljon monipuolisemmaksi ja monitahoisemmaksi asiaksi kuin millaisena se yleensä (ja tässäkin kirjassa) esitetään: suomenkielisessä artikkelissa on mukavan kriittinen ja laajempi näkökulma siihen (sen mukaan yhteislaitumet itse asiassa toimivat vuosisatojen ajan hyvin, ja ongelmat johtuivat ulkoisten olosuhteiden muutoksesta), ja pitkässä englanninkielisessä Wikipedia-artikkelissa asiaa käsitellään hyvin monipuolisesti.

Muurahaisten läsnäoloa puutarhassa ei juuri huomaa paitsi silloin kun jättää maahan jotain sellaista, jonka ne tulkitsevat mahdolliseksi asunnoksi tai pesän suojaksi (esimerkiksi laudanpalan). Erikoisimpia ratkaisuja viime kesänä oli se, kun ne tekivät pesän maahan jättämäni jatkojohdon sisäosiin. Johtoa pudistelemalla (tein sen, vaikka tuntuikin tylyltä tuhota niiden pesä) sen sisältä, siis noista pienistä rei'istä, putosi yllättävän paljon muurahaisia ja niiden koteloita.


* Lisäys 11.2.23: Tämä tieto löytyy esimerkiksi Iiris Kalliolan kirjasta Citykettu ja muita taajaman eläimiä: Tutkijoiden mukaan maapallolla elää suunnilleen sama biomassa ihmisiä kuin muurahaisia! (s. 125)

Helmet-haaste 12. Kirjan nimi liittyy veteen. Tai: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi (ja myös saanut sen).

Edit 29.1.23, 3.2.23, 11.2.23.

Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä, 2008. WSOY. Päällys: Elina Warsta. Päällyksen (ja kirjan?) kuvat: The Universal Dictionary of Natural History, 1849. 300 tekstisivua.

lauantai 21. tammikuuta 2023

Seija Samela & Juha Samela: Mennään metsään. Tunnelmakuvia suomalaisesta metsästä, 2012


Luin Tuijata-blogin viimevuotiseen selkokirjalukuhaasteeseen hyvistä suunnitelmista huolimatta vain yhden kirjan, mutta mikään ei tietenkään estä lukemasta selkokirjoja muulloinkin.

Tämä isokokoinen Mennään metsään -kirja on ulkoasultaan todella kaunis kirja, ja kuvat olivatkin minulle sen parasta antia. Joka sivulla on yksi tai useampi suuri värikuva, voisi melkein sanoa muotokuva, sivun tekstin aiheesta (blogissani olevat kuvat eivät tee niille kunnolla oikeutta). Kuvat on otettu Nuuksion ja Riisitunturin kansallispuistoissa, Rantasalmella ja Espoossa. Tekijät sanovat alkusanoissaan toivovansa, että metsän tunnelma välittyy myös niille lukijoille, jotka eivät itse pääse nauttimaan luonnosta, ja metsän värit, tuoksut, valo ja kauneus tuntuvatkin henkivän kirjan sivuilta.

Teksti on asiallista ja tietopuolista ja koska käsiteltävät asiat olivat minulle ennestään tuttuja, teksti ei kiinnostanut minua yhtä paljon kuin kuvat, mutta se antaa kuitenkin hyvän kokonaiskuvan metsästä ja sen eri puolista. Suurin osa kirjasta on metsän kasvilajien (pienistä isoihin, sammalista ja jäkälistä kukkien kautta puulajeihin) esittelyä, mutta myös pienikokoisista eläimistä - oravasta, linnuista, matelijoista ja hyönteisistä - kerrotaan. Siis juuri sellaisista kasveista ja otuksista, joita saattaa itsekin nähdä metsässä kävellessään; esimerkiksi karhuista tai susista kirjassa ei puhuta. Teoksessa esitellään lisäksi metsämaiseman eri piirteitä, esimerkiksi siirtolohkareita ja pienoismaisemia. Kirja on kaiken kaikkiaan hyvin tehty kuvaus helposti lähestyttävästä osasta suomalaista metsäluontoa.

Helmet-haaste 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt. Kun koirani oli vielä elossa, vietin sen kanssa monia hyviä hetkiä lähimetsässä, ja vaikka nykyään metsässä tulee käytyä paljon harvemmin, se ottaa aina syliinsä ja toivottaa tervetulleeksi.

Seija Samela (teksti) & Juha Samela (kuvat): Mennään metsään. Tunnelmakuvia suomalaisesta metsästä, 2012 [kirjassa ei julkaisuvuotta, katsottu kirjaston tietokannasta]. 104 sivua.

lauantai 14. tammikuuta 2023

Saranda Dedolli-Yasa: Tee maailmasta parempi paikka. Opas vastuullisempiin valintoihin, 2019

Saranda Dedolli-Yasa on bloggari ja sosionomi, joka haluaa kirjassaan innostaa ihmisiä tekemään ympäristön kannalta parempia valintoja. Keneltäkään ei ole varmaan jäänyt huomaamatta, miten huono ympäristön tila maailmanlaajuisesti ja Suomessakin on ja miten kestämätön nykyinen elämäntapa on, joten tällaiset kirjat ovat tarpeen. Kuitenkin jos ympäristöongelmat näkee vain vuorenkorkuisena monoliittina, niille on vaikea tehdä mitään (ahdistus on harvoin paras aktivointikeino), mutta Dedolli-Yasa pilkkoo ongelmat osiin ja tekee niistä helpommin käsiteltäviä.

Kirjan lähestymistapa on lempeä ja syyllistämätön. Antamalla tietoa ja kannustavia esimerkkejä siitä, että asiat voi ja kannattaa tehdä toisin Dedolli-Yasa osoittaa, että ympäristön mahdollisimman monessa asiassa huomioon ottava elämäntapa on mahdollinen ja myös palkitseva.

Vastuullisuutta yleensä käsittelevän alkuluvun jälkeen kirjassa kerrotaan vastuullisemmasta ruoasta, vaatteista, kosmetiikasta, matkailusta sekä lopuksi yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Luvuissa on tieto-osuuden lisäksi sitaatteja yksittäisiltä ihmisiltä, jotka kertovat, miten he tekevät maailmasta paremman paikan. Sitaateista näkee, että maailmanparantamistapoja on monia erilaisia, ja että voi lähteä liikkeelle pienistäkin asioista ja että myös niillä on merkitystä. Luvussa on myös teemaan liittyvä asiantuntijahaastattelu tai pari, konkreettisia neuvoja siihen, mitä itse voi tehdä, sekä dokumenttielokuva- ja nettisivuvinkkejä. Hauska idea kirjassa on se, että luvun lopussa annetaan lyhyet ohjeet asteittaisiin muutoksiin tasoille 1, 2 ja 3 sen mukaan, miten pitkälle on itse tietyllä hetkellä valmis menemään. Kirjassa ei siis anneta vain teoreettista tietoa, vaan se myös osallistaa lukijansa hyvin.

Pidän itseäni suhteellisen ekologisena ihmisenä: kierrätän kaiken mahdollisen, pyrin syömään kasvispainotteisesti (nykyinen kasvisruoka on hyvää), tunnen huonoa omaatuntoa autolla ajamisesta (mikä ei saa minua lopettamaan sen käyttöä, koska julkinen liikenne ei toimi omalla alueellani tarpeeksi hyvin ja auton käyttöön liittyy myös vapautta, mutta kuitenkin vähentämään sitä), olen matkustanut lentokoneella vain noin kerran kymmenessä vuodessa (Italiaan ja takaisin pääsi hyvin maata myöten, kun oli tarpeeksi aikaa), ostan mielelläni käytettyjä vaatteita (siksikin että valikoima kirppareilla on monipuolisempi kuin kauden muotitrendejä noudattavissa kaupoissa ja että vanhemmat vaatteet ovat usein parempilaatuisia ja huolellisemmin tehtyjä kuin uudemmat)... Monet kirjassa esitetyistä asioista olivat minulle siis tuttuja, mutta sain siitä kuitenkin myös uutta tietoa. Kirjan innostamana tein Tampereen reissun junalla enkä autolla ja valitsin ravintolassa vegaanivaihtoehdon liharuoan sijasta. (Jostain syystä varsinkin ravintolassa ajattelee, että vegaaniruoka on tylsempää ja mauttomampaa kuin liharuoka. Ei ollut.)

Tässä muutama kirjan fakta: Jo sillä ruoalla, jolla syötetään karjaeläimiä, voitaisiin ruokkia teoriassa koko maapallon väestöä (22); maailmanlaajuisesti vain 10% muovista kierrätetään vuosittain (36); vaateteollisuuden [ja pikamuodin] hiilijalanjäljen on laskettu olevan suurempi kuin lento- ja laivaliikenteen yhteensä ja kokonaisia kuorma-autollisia vaatetekstiiliä päätyy polttoon tai kaatopaikalle lähes joka sekunti (50)...

Tällaiset tiedot saavat olon synkäksi, mutta toisaalta, tästä tilanteesta on valtavasti mahdollisuuksia mennä parempaan suuntaan. Sillä mitä tekee ja miten elää on merkitystä. Dedolli-Yasan kirjasta saa helposti lähestyttävän tietopaketin ihmistoiminnan maailmanlaajuisista ympäristövaikutuksista sekä runsaasti neuvoja siihen, miten pallomme pysyisi jatkossakin elinkelpoisena ihmisille ja muille olennoille.

Dedolli-Yasa sanoo kirjan lopussa, että haluan, että lapseni syntyy parempaan maailmaan kuin mihin minä synnyin (139). Tämä ei ole kuitenkaan mahdollista. Minä synnyin maailmaan, jossa elossa oli enemmän eläin- ja kasvilajeja kuin nyt, jossa talvella Etelä-Suomessakin oli melkein aina lunta ja sään ääri-ilmiöitä ja kuivuutta oli maailmanlaajuisesti vähemmän, jossa oli terveet koralliriutat sekä melko elinvoimaiset kalakannat, jossa oli vähemmän ydinjätettä, jossa Tyynessämeressä ei ollut jättimäistä muoviroskakeräytymää, jossa sademetsiä oli enemmän, jossa luonnon monimuotoisuus oli suurempi... Syntymäni jälkeen nämä asiat ovat jatkuvasti huonontuneet, ja meidän jälkeemme tulevat ihmiset saavat meitä köyhemmän ja huonomman maailman. Onneksi ympäristöjärjestöt ja luonnon puolesta toimineet ihmiset ovat kuitenkin hidastaneet ympäristön köyhtymistä. Nyt olisi aika ja tilaisuus pysäyttää asioiden huononeminen ja alkaa muuttaa niitä paremmiksi.

Dedolli-Yasa sanoo kirjan alussa hyvin, miksi juuri me suomalaiset voimme ja meidän pitää toimia: Meillä suomalaisilla on hyvät edellytykset toimia paremmin. Se, että olemme syntyneet Suomessa emmekä sotaisessa Syyriassa tai ilmastonmuutoksen hukuttamalla Kiribatilla, on vain hyvää tuuria. Olen itse juuriltani kosovolainen ja mietin jatkuvasti, kuinka etuoikeutettu olen, että olen saanut alkuperästäni huolimatta ilmaisen koulutuksen maassa, jossa sanavapauttani ei rajoiteta lailla. Koska olen hyvässä asemassa verrattuna moneen muuhun ihmiseen, ajattelen usein, miten voisin antaa oikeuksistani maailmalle takaisin. (13)

Kirjan julkaisemisen aikaan Dedolli-Yasa oli kirjoittanut jo monta vuotta blogia Tyhjä ajatus (joka mainitaan kirjan takakannessa), mutta nykyään hänen bloginsa on täällä: Saranda Dedolli.

Helmet-haasteen kohta 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja.

Saranda Dedolli-Yasa: Tee maailmasta parempi paikka. Opas vastuullisempiin valintoihin, 2019. Viisas elämä. Kansi: Jonna Nisu. 160 sivua.