Allan Paulin ja Veikko Korkolainen: Kameramme luonnon kätköillä, 1957

Tämä on yllättävän kiva kirja, jossa yhdistyvät taitavasti kirjoitetut, kaunokirjallisen ja joskus runollisenkin tuntuiset kertomukset valokuvausretkistä niiden aikana otettuihin kuviin. Kirjassa on 263 mustavalkoista kuvaa - suurin osa linnuista - mikä on näin vanhaksi kirjaksi todella paljon. Tekstien ja kuvien yhdistelmä tekee molemmista paljon kiinnostavammat kuin mitä ne olisivat yksinään, koska ne korostavat ja vahvistavat toisiaan. Vaikka kuvat nykykirjoissa ja netissä ovat tietysti loistokkaampia, tämä ei haittaa, koska kirjan tekstin avulla pääsee sisään kuviin, kuulee lintujen äänet, tuntee aamun kylmyyden ja auringon paisteen. Kun lukee tekstin, kuvia katsoessaan ymmärtää miten paljon niiden ottaminen on vaatinut työtä, asiantuntemusta ja kärsivällisyyttä. Kirja ei siis ole vain luontokirja vaan myös luonnonvalokuvauskirja.

Kirja on myös asenteiltaan hieno: kirjoittajat rakastavat luontoa ja haluavat suojella sitä ja suhtautuvat eläimiin ymmärtäväisesti - myös rannalla olevaan kyyhyn, vaikka he ikävä kyllä tappoivatkin sen lopulta (ja miettivät oliko se todella tarpeen). He viettävät rauhanomaista rinnakkaiseloa kesähuvilallaan viihtyvän, ihmisten leipiä syömässä käyvän myyrän kanssa. He suhtautuvat kunnioittavasti kuvauskohteisiinsa ja niiden tarpeeseen elää omaa elämäänsä, eivätkä halua häiritä eläimiä turhaan: Kokemuksensa turvin luonnonkuvaaja pystyy liikkumaan ja toimimaan tavallisesti häiriötä tuottamatta, kuvattavien aavistamatta hänen läsnäoloaan, ja kiintymys, jota hän luontoa kohtaan tuntee, estää häntä nauttimasta kuvasta, jonka katseleminen tuottaa hänelle omantunnontuskia. Pelästynyt kuvattava ei koskaan käyttäydy kuvaajan toivomusten ja odotusten mukaan, ja siksi kokeneempi luonnonkuvaaja mieluummin näkeekin ylimääräistä vaivaa ollakseen vaikuttamatta tapahtumiin. (14)

Kirjassa on kaksi tekijää, mutta sen kaikkien tekstien kirjoittaja ja kuvien ottaja on erittelemätön "me". [Tuon pienen me-sanan] merkitys on kasvanut lukemattomilla retkillä, sen sisältämä toveruus on lujittunut yön hiljaisina hetkinä nuotioilla, ja eniten olemme iloinneet siitä vastoinkäymisten sattuessa ja yhteisvoimin ponnistellessamme. ... Tämän vuoksi menettää myös merkityksensä se, kumpi kameran missäkin tilanteessa on laukaissut, koska toinen on saattanut tehdä suurimman työn laukaisua edeltäneissä valmisteluissa. Eikä ole väliä silläkään, kumman havaitsema on jokin tunnelma tai ajatus, sillä ilman noita me-sanan sisältämiä tosiasioita ne olisivat ehkä jääneet tyystin havaitsematta. (12)

Kirjassa näkyy luonnon salaperäisyys, taika, mahtavuus, ylväys ja hellyttävyys, mutta myös haavoittuvuus. Teos puolustaa eläinten oikeutta elämäänsä ihmisistä riippumatta. Suo oli mielissämme muuttunut hämyisäksi näyttämöksi, luonnon temppeliksi, jota salaperäisen mustat mänty- ja kuusisiluetit piirittivät. Ne ikään kuin vartioivat tuota temppeliä sivullisilta, jotka olisivat voineet häiritä luonnon alkuperäisen kaunista esitystä. Miten luonto pystyykään yhdistämään tarkoituksenmukaisuuteen jotakin niin lumoavaa, niin hienovaraista ja niin aitoa. Harmaa suo, harmaa pilvikatto, tummat metsäkulissit ja lumilattia hävisivät taemmaksi, vain tanssiva kurki pysyi kaikkea hallitsevana hahmona. (125)

Muutamasta kirjan kuvasta näkyi, miten tärkeä ravinnonlähde monille linnuille ovat hyönteiset ja muut pikkuötökät. Kuvien avulla ymmärsi havainnollisesti, että jos hyönteiset tapetaan hyönteismyrkyillä, myös hyönteisistä riippuvaiset linnut katoavat. "Tiaisilla on paljon poikasia, sillä niitä tuhoutuu usein talven pakkasilla", isä jutteli. "Saatpa nähdä, miten ahkerasti ne kantavat niille ruokaa. Ne joutuvat häärimään aamusta iltaan ja hävittävät samalla suuret määrät metsiemme tuhohyönteisiä." (241) (Kuvatekstit ovat kirjasta.)

Ruokalista oli arkinen - se sisälsi vain matoja.

 

Töyhtötiaisen pirteä olemus ja rattoisa ääntely tuovat iloista elämää synkimpiinkin metsiimme.

 

Miten ihmeessä västäräkki kykeni pyydystämään aina vain uusia hyönteisiä ilman että entiset putosivat?

 

Jo 1950-luvun Suomessa nähtiin ihmisen vaikutukset luontoon. Esimerkiksi metsojen, koskemattomien ikimetsien lintujen, elinalue oli pienentynyt ja ne olivat harvinaistuneet (60). Mutta meidän tulisi ehkä myös muistaa, ettei kukaan yksinvaltias ole saanut seuraavien sukupolvien hyväksymistä, ellei hänellä valtansa ohella ole ollut vastuuntuntoista todellisuudentajua. Kaikki ne hallitsijat, jotka itsekkäistä syistä tai välinpitämättömyydestä ovat tuhlanneet vaikeasti synnytettävää mutta niin helposti tuhoutuvaa elämää, ovat joutuneet ankarien arvostelujen kohteeksi.
          Me tuomitsemme aikaisempia sukupolvia, jotka edesvastuuttomasti ovat hävittäneet sukupuuttoon eläinlajeja, mutta me voisimme hyvällä syyllä ulottaa huomiomme itseemmekin, sillä moni laji on parhaillaan tuhoutumassa meidän takiamme. Nuo lajit tuntuvat meistä ehkä vähäpätöisiltä tällä hetkellä, mutta tulevaisuudessa ne voivat saada yhä suuremman merkityksen. Olemme laatineet luonnonsuojelulait, valikoineet siihen jossakin määrin vanhentuneen mittapuun mukaan säilytettävät lajit ja "petoeläimet" ja uskomme kaiken olevan hyvin. Mutta katkera totuus on, että moni rauhoitettu olento ei suinkaan elä suojeluksessamme, vaan meistä huolimatta! Ehkä meidän on myös vaikea huomata ironiaa, joka sisältyy siihen seikkaan, että jokin laji tulee äkkiä arvokkaaksi vain siitä syystä että se on häviämäisillään - aivan kuin huono omatuntomme heräisi aina hieman liian myöhään! (194)

Luonto rauhoitti ja antoi perspektiiviä ennen ja nyt. Kun me saavumme metsäpolkumme päähän, saamme jättää kulkuneuvomme maantien varteen ja ripustaa harteillemme kaiken sen, minkä retkellä tarvitsemme. Sinne jäävät mukavuudet, jotka kehitys on luonut ja joihin nykyajan ihminen on piintynyt – sinne jää oikeastaan koko se maailma, jossa me elämme ja työskentelemme ja joka kaikin tavoin koettaa turvata olemassaolomme. Mutta sinne jää myös maailma, jossa kellon hento sekuntiosoitin jyrähtelee raskain moukariniskuin ja jossa kassakoneiden kilahdukset muuttavat omistajiensa ilmeitä – tuo maailma, joka tulvii suuria otsikoita ja sensaatioita, jossa kiire on yksi käytetyimmistä sanoista ja tutuimmista ilmiöistä ja jossa iloja ja riemuja tarjotaan surujen ja huolien hintalappuja piilotellen. (13)

Allan Paulin ja Veikko Korkolainen: Kameramme luonnon kätköillä, 1957. WSOY. 263 kuvaa. 290 sivua [joista tekstiä on ehkä 40-50 sivua, koska useimmat kuvat ovat koko sivun kokoisia].

Melissa Mayntz & Katy Christianson: Muuttolintujen matkassa, 2020 (Migration: Exploring the Remarkable Journeys of Birds)

Tämä on oikein viehättävä pienikokoinen kirja linnuista ja niiden muuttomatkoista ympäri maailmaa. Siinä on yleisiä periaatteita ja tietoja lintujen muutoista sekä tietoiskuja yksittäisistä lintulajeista ja niiden hämmästyttävistä saavutuksista matkoillaan.

Meille suomalaisille ovat tuttuja lintujen kevät- ja syysmuutot - näin syksyllä ulkoillessa on nähnyt ja kuullut muuttavia lintuparvia. Linnut saattavat kuitenkin muuttaa myös muista syistä kuin vuodenaikojen vaihtelun takia tai muuten kuin pohjoisen ja etelän välillä. Vuorilla elävät linnut saattavat esimerkiksi muuttaa talvella alemmille rinteille, tai linnut saattavat siirtyä sulkasadon ajaksi turvallisempiin ja syrjäisempiin paikkoihin. Kirjassa kerrotaan myös mm. silmukkamuutosta, yliloikkamuutosta, nomadisesta muutosta ja vaellusmuutosta, sekä siitä, miten linnut valmistautuvat muuttoon, muuttavatko ne parvessa vai eivät, ja mitkä ovat tyypillisiä muuttoreittejä.

Kirjassa puhutaan tietysti myös siitä, miten linnut suunnistavat ja löytävät perille määränpäähänsä. Tähän ne käyttävät tilanteen mukaan monenlaisia keinoja ja aisteja: meille ihmisille hyvin eksoottista magneettiaistia, sisäisiä maantieteellisiä karttoja (linnuilla on ihmisiä paljon parempi näkö ja kuulo), tähtikarttoja sekä vanhemmilta linnuilta opittuja reittejä.

Muuttomatka on linnuille rasittava ja usein vaarallinen. Kirjassa käsitellään niitä esteitä, joita linnut saattavat kohdata muuttomatkallaan ja joiden takia linnut eivät välttämättä selviä rankasta matkastaan, koska eivät esimerkiksi löydä tarpeeksi ruokaa tai lepäämispaikkoja: elinympäristöjen häviäminen, uupumus lepopaikkojen puutteen vuoksi, nälkäkuolema, törmäykset niille tuntemattomiin esineisiin (ikkunat, voimajohdot...), petoeläimet (kissat, rotat...), saastuminen, roskaaminen, luonnonmullistukset, metsästys, ylikalastus, salametsästys ja ihmisten välinpitämättömyys ja tietämättömyys. Ei siis olekaan ihme, että kaikki linnut eivät tee kaukomatkoja, vaan ovat enemmän tai vähemmän paikkalintuja, vaikka tähänkin liittyvät omat riskinsä.

Lintujen muuttoon liittyy joitakin myyttejä - vaikkapa Aristoteleen käsitys siitä, että linnut muuttuvat toisiksi lajeiksi eri vuodenaikoina, esimerkiksi leppälintu punarinnaksi, tai se, että pienemmät linnut liftaisivat isompien selässä (eivät liftaa), tai nykyuskomus siitä, että muuttolintujen ruokinta haittaisi niitä. Ei haittaa, vaan terveellisen ja ravitsevan ruoan tarjoaminen vahvistaa niitä.

Kirjassa pohditaan myös muuton tulevaisuutta ilmastonmuutoksen aikakaudella sekä sitä, miten muuttavia lintuja voi auttaa: tarjoamalla raikasta vettä ja ravitsevaa ruokaa, pitämällä ruokintalaitteet ja kylpyaltaat puhtaina, sammuttamalla valot, minimoimalla tai poistamalla tuholaismyrkyt, pitämällä kissat sisällä, pitämällä ympäristön siistinä, tekemällä ikkunat linnuille näkyviksi, tekemällä puutarhan lintuystävälliseksi ja kertomalla linnuista muille ihmisille.

Tässä joitakin hurjia lintujen saavutuksia:
- Emut saattavat vuoden aikana kävellä jopa 500 km matkan etsiessään hyviä ruokailu- ja juomapaikkoja.
- Lemmikkeinä tutut australialaiset villit undulaatit eivät hyvinä sateisina vuosina muuta paljoakaan, mutta voivat huonompina vuosina matkata jopa 400 kilometriä päivässä.
- Tiibetinhanhi nousee yli kymmenen kilometrin korkeuteen, jossa ilma on todella kylmää ja ohutta, muuttaessaan Himalajan poikki.
- Pohjoisamerikkalainen punakuiripopulaatio muuttaa Alaskasta Uuteen-Seelantiin syksyisin kahdeksan päivän ajan ilman välilaskuja eli noin 11 000 kilometriä yhteen menoon, pysähtymättä. Keväällä takaisin muuttaessaan ne muuttavat eri reittiä ja tekevät myös pysähdyksiä.
- Suomessakin harvinaisena tavattu, kömpelön näköinen ja pullea heinäkurppa muuttaa Pohjoismaista ja Siperiasta Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan 48 tunnissa ja voi saavuttaa lentäessään jopa 97 kilometrin tuntinopeuden.

Minulle hyvin tärkeä osa kirjaa oli sen hieno, värikäs, kaunis ja oivaltava kuvitus. Aukeamankin yli ulottuvissa kuvissa esitettiin usein havainnollisesti ja hauskasti linnun muutto elinympäristöstä toiseen vaikkapa pohjoisesta etelään. Jostain kumman syystä kuvittaja Katy Christiansonin nimeä ei kuitenkaan mainita kannessa eikä nimiösivulla, vaikka kuvat ovat todella näkyvä ja houkutteleva osa kirjaa, vaan hänen nimensä on piilotettu teostietosivulle mm. kirjan kustannustoimittajan ja tuotantopäällikön nimien sekaan sekä kirjailijan kiitoksiin teoksen lopussa. Osmo Ryytyn käännös on hyvä ja sujuva, vaikka muutaman kerran mietinkin sananvalintaa.

Helmet-haaste 14. Kirjassa harrastetaan (lintujen tarkkailua).

Melissa Mayntz: Muuttolintujen matkassa, 2020 (Migration: Exploring the Remarkable Journeys of Birds, 2020). Karisto. Kuvitus: Katy Christianson. Suomennos: Osmo Ryytty. 143 sivua.

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985)

Talvella varsinkin paukkupakkasten aikaan alkaa helposti mietityttää, miten esimerkiksi hyönteiset ja nisäkkäät selviävät talven yli, mistä hirvet isoina eläiminä löytävät tarpeeksi ruokaa selvitäkseen talvesta, ja miten kaikki muutkin Suomen luonnon eläimet sinnittelevät talvella ja hankkivat ravintoa. Yhtä helposti ei tule ajatelleeksi, että myös kasveille talvi on hankalaa aikaa (ei vain kylmyyden, vaan myös kuivuuden takia) ja niidenkin on pitänyt kehittää erilaisia sopeutumia selvitäkseen siitä.

Tämä ruotsalainen kirja on oikein hyvä ja tiivis tietopaketti näistä asioista. Lyhyehkön talvea fysikaalisena ilmiönä käsittelevän pääluvun jälkeen kirjassa kerrotaan kasvien (n. 30 sivua) ja eläinten (n. 55 sivua) selviytymiskeinoista talvella. Kirjan tekee ulkoasultaan hyvin kauniiksi ja tietysti myös informatiiviseksi Åke Aronsonin runsas kuvitus, ja sen lopussa on parinkymmenen sivun pituinen oikein hyödyllisen tuntuinen määritysopas, jonka avulla voi tunnistaa myös talviasuisten puiden ja pensaiden lajit. Koska alkuteos on ruotsalainen, siinä puhutaan jonkin verran myös Suomea eteläisemmistä ilmiöistä (joita saattaa tosin nykyään olla ilmastonmuutoksen takia myös Suomessa), mutta suomentajat ovat mukauttaneet tekstin Suomen oloihin sopivaksi. 

Kasveja koskeva osuus tuntui perusteelliselta ja kattavalta (ehkä sen takia, että siinä ei juurikaan menty yksittäisiin kasveihin, vaan käsiteltiin kasveja useimmiten ryhminä), mutta eläimet käsiteltiin kirjassa suurimmaksi osaksi lajeittain, minkä takia monet kuvaukset jäivät melko lyhyiksi ja tuntui, että eri eläimistä ja niiden elämästä ja talveen liittyvistä sopeutumista olisi voinut lukea enemmänkin. Kirjassa oli kuitenkin paljon kiehtovia yksityiskohtia niin kasveista kuin eläimistäkin, tässä niistä muutama.

Yksivuotiset kasvit talvehtivat yleensä siemeninä. Monet yksivuotisten pohjoisten kasvien siemenet kaipaavat kylmäkäsittelyä itääkseen, mikä estää niiden itämisen liian aikaisin syksyllä, mutta ns. metsäpalokasvit, joiden siemenet voivat säilyä maassa vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja, itävät vasta metsäpalon jälkeen. Ns. ylitalviset yksivuotiset kasvit itävät syksyllä ja talvehtivat pieninä ruusukkeina maanpinnassa, ja kylänurmikka saattaa jopa kukkia lumen alla (jolloin se hedelmöittää itse itsensä). (34-35)

Kalojen suomuissa on vuosirenkaita, koska suurin osa kaloista ei syö koko talvena. Samana vuonna suomuun voi syntyä kaksikin rengasta, koska kalat lakkaavat kesällä syömästä, jos sää lämpenee liiaksi (100). Mehiläisyhdyskunnassa voi talvellakin olla jopa +30 astetta lämmintä, koska mehiläiset ovat hunajan tai sen korvikkeen sokerin avulla aktiivisia koko talven ajan (82). Koivukehrääjä talvehtii maassa tiiviin kotelokopan ympäröimänä kotelona, joka voi olla maassa jopa yhdeksän vuotta ennen kuoriutumista (83). Vaikka monet hyönteiset kuolevat jo ennen kuin lämpötila laskee nollaan, halkeamissa ja kaarnanraoissa talvehtivat aikuiset Anopheles-sääsket voivat kestää ällistyttävästi jopa -40 C pakkasta (80).

Poro saa syksyllä tärkeän vitamiinilisän sienistä ja saattaa talvella löytää ruohoa jopa 40 cm lumikerroksen alta hajuaistinsa avulla (67). Pieneläimille hyvä talvenviettopaikka on hangen alle lumen ja maanpinnan väliin jäävä ns. subnivaalinen tila, jossa lämpötila pysyy useimmiten nollan yläpuolella, ainakin jos lumikerros on paksu ja kasvillisuus tarpeeksi korkeata. Myyrät, sopulit ja metsähiiret keräävät itselleen erilaisia talvivarastoja (metsähiiri myös korkealle, esimerkiksi linnunpönttöihin), mutta pikkueläimiä syövät päästäiset joutuvat etsimään ruokansa joka päivä lumen alla olevista harvoista aktiivisista hyönteisistä. (76) Pikkunisäkkäiden uhkana on lumikko, jonka ruumis on yhtä kapea kuin niidenkin, joten se mahtuu hyvin niiden käytäviin (72). Lepakot parittelevat syksyllä, mutta siittiösolut pysyvät elävinä naaraan elimistössä kevääseen saakka, jolloin hedelmöitys vasta tapahtuu. Tällainen hidastettu hedelmöittyminen on nisäkkäillä ainutlaatuista (s. 55, joillakin muilla nisäkkäillä saattaa olla hidastettua sikiönkehitystä ) - lepakoilla on siis muitakin erityiskykyjä kuin lentotaito ja kaikuluotaus.

Kirjan runsas kuvitus on kaunista, taidokasta ja havainnollista.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1980-luku. Helmet-haaste 1. Kirjassa on kartta (useita, vaikka hyvin suurpiirteisiä), 3. Kirjan nimessä on kasvi tai 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä (luin tämän talvella, ja nytkin on vielä ihan talvinen sää).

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985). Piirrokset: Åke Aronsson. Gummerus. Suomennos: Ismo Nuuja, Risto Palokangas, Kaisa Saari ja Veli Saari. 128 sivua.

Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä, 2003

Kaupunki ei ole pelkkää ihmisten asuttamaa kivierämaata, vaan myös jotkin eläimet selviävät siellä ja toiset eläimet jopa viihtyvät ihmisen (ja ihmisten ruokien) läheisyydessä. Iiris Kalliolan eläinkirja kertoo nimensä mukaisesti tällaisista eläimistä, joita voi nähdä kaupungissa ja taajamassa. (Taajama on tässä laajasti ymmärretty, koska kirjassa kerrotaan myös esim. hirvestä ja mäyrästä.) Kaupunkiluonto onkin hyvä ottaa huomioon kaupunkisuunnittelussa ja jättää sinne elinmahdollisuuksia myös eläimille. Entisaikaan oli monin paikoin tapana jättää puutarhaan yhden marjapensaan sato haltijoille ja linnuille. (12)

Kirja on jaettu eri elinympäristöihin - puisto, piha ja puutarha, rakennuksissa, metsänreuna ja tie, veden äärellä ja tori - ja se antaa melko lyhyitä, mutta silti aika monipuolisia kuvauksia kymmenistä eri eläinlajeista, niiden ravinnosta, lisääntymisestä ja joskus myös niiden kohtaamista vaaroista ja muista elämän uhkatekijöistä. Monipuolisessa kirjassa ovat mukana nisäkkäät, linnut, hyönteiset, kalat ja pienemmät eläinryhmät.

Kirjassa on runsaasti valokuvia sekä jonkin verran myös Tarja Lapintien humoristisia piirroksia. Siinä on myös muutama mainio eläinruno, jotka hauskuudestaan huolimatta kuvaavat aiheenaan olevia eläimiä ja niiden elintapoja hyvin. Kirja löytyi lastenosastolta ja takakannen mukaan se on suunnattukin lapsille ja nuorille, mutta se sopii hyvin myös aikuisille, ja sen kirjoitustyyli on sujuvasti etenevä ja mukava. Kirjan lopussa on seitsemän sivun sanasto, jossa on myös kirjassa aiemmin käsittelemättömiä, esim. ekologiaan liittyviä termejä. Kirjan tiedot pitivät varmasti kirjoitushetkellä paikkansa, mutta jotkut asiat, esimerkiksi joidenkin eläinten runsaussuhteet, ovat parissakymmenessä vuodessa tietysti muuttuneet.

Runsaussuhteiden muutoksista on hirvi - joka on ällistyttävän suuri eläin, säkä eli selän korkein kohta on yli kaksi metriä ja uros saattaa painaa 600 kiloa - hyvä esimerkki, sata vuotta sitten Suomessa oli luultavasti vain muutama sata hirveä (141). Pienetkin eläimet ovat tärkeitä: järvisimpukka suodattaa ja puhdistaa vuorokaudessa kymmeniä litroja vettä (159). Pikkulinnut syövät kokoonsa nähden valtavia ruokamääriä, minkä takia niihin vaikuttavat vähäisetkin ravinnon myrkkypitoisuudet sekä ilmansaasteet (52). Myrkyt aiheuttavat ongelmia myös nykyään paljon vähentyneille siileille, jotka saavat niitä sisäänsä suuria määriä hyönteisten ja kotiloiden mukana. Siilin talvihorrokseen liittyvät sopeutumat ovat hurjia: ruumiinlämpö laskee noin viiteen asteeseen, sydän sykkii vain muutaman kerran minuutissa ja hengityksessä saattaa olla jopa parituntisia(!) taukoja. Siilin paino on tästä rajusta energiansäästöstä huolimatta keväällä vain kolmasosa talvihorroksen alussa olleesta painosta (80). Sammakoidenkaan elämä ei ole helppoa mm. liikenteen ja ihmisten kemikaalien takia: sammakoilla on ohut kostea iho, jonka läpi pääsee vieraita yhdisteitä torjunta-aineista, happamoittavista yhdisteistä ja lannoitteista (164).

Kärpäset saattavat olla suunnattoman raivostuttavia ötököitä, mutta laboratoriossa steriilisti kasvatettuja raatokärpästen toukkia käytetään myös huonosti paranevien haavojen hoidossa: toukat syövät sairasta kudosta mutta jättävät terveen rauhaan, ja samalla ne erittävät bakteereja tappavia entsyymejä, jotka hoitavat haavaa (95). Amerikasta Eurooppaan levinneistä riesakuoriaisista on hyvin vaikea päästä eroon mm. sen takia, että sen toukat pystyvät olemaan syömättä jopa vuoden(!). Kuoriaisen munat kehittyvät ilman hedelmöitystä, eikä siltä ole tavattu yhtään koirasta (112). Lepakoiden kaikuluotaus on tuttua, mutta myös päästäiset saattavat suunnistaa kaikuluotauksen avulla (131). Tervapääsky (joka ei ole pääsky, vaan kuuluu kiitäjiin) saattaa saavuttaa 150 kilometrin tuntinopeuden. Se viettää lähes koko elämänsä ilmassa, jossa se syö, nukkuu(!) ja parittelee. Vain muutaman pesintäviikon se viettää kiinteällä alustalla (123).

Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä, 2003. WSOY. Piirrokset: Tarja Lapintie. 206 sivua + sanasto.

Seija Samela & Juha Samela: Mennään metsään. Tunnelmakuvia suomalaisesta metsästä, 2012

Luin Tuijata-blogin viimevuotiseen selkokirjalukuhaasteeseen hyvistä suunnitelmista huolimatta vain yhden kirjan, mutta mikään ei tietenkään estä lukemasta selkokirjoja muulloinkin.

Tämä isokokoinen Mennään metsään -kirja on ulkoasultaan todella kaunis kirja, ja kuvat olivatkin minulle sen parasta antia. Joka sivulla on yksi tai useampi suuri värikuva, voisi melkein sanoa muotokuva, sivun tekstin aiheesta (blogissani olevat kuvat eivät tee niille kunnolla oikeutta). Kuvat on otettu Nuuksion ja Riisitunturin kansallispuistoissa, Rantasalmella ja Espoossa. Tekijät sanovat alkusanoissaan toivovansa, että metsän tunnelma välittyy myös niille lukijoille, jotka eivät itse pääse nauttimaan luonnosta, ja metsän värit, tuoksut, valo ja kauneus tuntuvatkin henkivän kirjan sivuilta.

Teksti on asiallista ja tietopuolista ja koska käsiteltävät asiat olivat minulle ennestään tuttuja, teksti ei kiinnostanut minua yhtä paljon kuin kuvat, mutta se antaa kuitenkin hyvän kokonaiskuvan metsästä ja sen eri puolista. Suurin osa kirjasta on metsän kasvilajien (pienistä isoihin, sammalista ja jäkälistä kukkien kautta puulajeihin) esittelyä, mutta myös pienikokoisista eläimistä - oravasta, linnuista, matelijoista ja hyönteisistä - kerrotaan. Siis juuri sellaisista kasveista ja otuksista, joita saattaa itsekin nähdä metsässä kävellessään; esimerkiksi karhuista tai susista kirjassa ei puhuta. Teoksessa esitellään lisäksi metsämaiseman eri piirteitä, esimerkiksi siirtolohkareita ja pienoismaisemia. Kirja on kaiken kaikkiaan hyvin tehty kuvaus helposti lähestyttävästä osasta suomalaista metsäluontoa.

Helmet-haaste 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt. Kun koirani oli vielä elossa, vietin sen kanssa monia hyviä hetkiä lähimetsässä, ja vaikka nykyään metsässä tulee käytyä paljon harvemmin, se ottaa aina syliinsä ja toivottaa tervetulleeksi.

Seija Samela (teksti) & Juha Samela (kuvat): Mennään metsään. Tunnelmakuvia suomalaisesta metsästä, 2012 [kirjassa ei julkaisuvuotta, katsottu kirjaston tietokannasta]. 104 sivua.