torstai 31. maaliskuuta 2022

Wolfgang Sonntag: Nansen. Löytöretkeilijä - rauhan sankari, 1947 (rauhannobelistit 1922)

Tämän kirjan myötä sain kaikkea ja enemmän mitä toivoin löytäväni aloittaessani rauhannobelisteihin tutustumisen: rohkeutta, jännittäviä tapahtumia, viisautta sekä uhrautuvaa ja päättäväistä toimintaa asioiden parantamiseksi. Norjalainen Fridtjof Nansen (1861-1930) oli minulle rauhannobelistina yllätys, koska tunsin hänet vain pohjoisten alueiden tutkimusmatkailijana enkä ollut koskaan yhdistänyt häntä rauhantyöhön. (Oletin kaikkien tuntevan hänen nimensä, mutta kysyttyäni hänestä viideltä ihmiseltä, joista kukaan ei muistanut koskaan kuulleensakaan hänestä, huomasin että asia ei ole näin.) Hän oli kuuluisa naparetkeilijä, mutta sen lisäksi valtavan paljon muutakin, ja ansaitsisi tulla muistetuksi myös nykyään.

Kirja on alaotsikkonsa mukaan jaettu kahteen osaan: Sonntag kertoo kirjan ensimmäisessä osassa Nansenin tieteellisestä työstä ja naparetkistä, toisessa osassa hänen työstään ihmisten auttamiseksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Nansen kasvoi tuntureilla sijaitsevassa kartanossa tuomarin poikana lähellä Osloa (jonka nimi oli tuolloin Kristiania), seikkaili vuorilla ja oli seikkailunhalunsa takia monesti päästä nuorena hengestään. Hän kunnostautui hiihtokilpailuissa, meni opiskelemaan eläintiedettä, teki arvostettua tutkimustyötä ja väitteli tohtoriksi.

Pohjoisten seutujen tutkiminen alkoi kuitenkin kiinnostaa häntä yhä enemmän, ja hän teki omintakeisen suunnitelman Grönlannin ylittämiseksi suksilla ja onnistui varustamaan retkikunnan sitä varten, vaikka lähes kaikki pitivät hanketta hulluna. Grönlanti näyttää kartalla Etelä-Amerikkaa isommalta, joten matka oli jo itsessään pitkä, saati sitten arktisissa olosuhteissa. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin pystynyt ylittämään Grönlantia, ja retki oli myös Nansenille ja hänen retkikuntansa viidelle jäsenelle tuskien taival: eteneminen oli useimmiten tuskallisen hidasta, vesi oli jäässä joten he kärsivät koko ajan janosta, ja pakkasta oli suuren osan aikaa -40 astetta. Kun ilma lämpeni -20 asteeseen, se tuntui matkalaisista "kesäisen leudolta".

Kun Nansen kumppaneineen vihdoin saapui Grönlannin länsirannikolle, siellä oli loputtoman jään ja lumen sijasta viimein ruohoa ja marjoja. Matkan rankkuudesta saa käsityksen seuraavasta tarinasta: Nansen oli länsirannikolle saavuttuaan lähtenyt yhden toverinsa kanssa tavoittamaan ihmisasutusta. He ampuivat neljä lokkia, jotka he ne kypsennettyään söivät päineen ja jalkoineen sekä riipivät maasta suuhunsa variksenmarjoja ensin seisaallaan, sitten istuen ja maaten. Lopulta he eivät jaksaneet enää käyttää edes käsiään, vaan hamusivat marjoja suuhunsa huulillaan vatsallaan maassa maaten ja nukahtivat siihen. (91-92)

Nansen joutui matkansa jälkeen viettämään Grönlannissa talven, koska laivoja ei enää kulkenut, mutta hän käytti ajan hyvin elämällä eskimoiden kanssa ja opettelemalla heidän kieltään. Hänestä tuli yksi heistä, ja hän oppi rakastamaan heitä ja heidän elämäntapaansa. Hän arvosti heitä aidosti, ja hän puolusti hyvin nykyaikaisella tavalla luonnonkansojen oikeutta elää rauhassa ja harjoittaa omaa uskontoaan ja omaa kulttuuriaan ilman, että länsimaalaiset "sivistävät" ja "auttavat" heitä tai tyrkyttävät heille omaa uskontoaan - hän piti eurooppalaisten toimintaa omahyväisenä ja häpeällisenä petomaisuutena. (101-110)

Grönlannin retken jälkeen Nansen oli juhlittu sankari niin Norjassa kuin muuallakin maailmassa, mutta hän painotti myös retkikunnan muiden jäsenten osuutta hankkeen onnistumisessa. Hänen seuraava projektinsa oli yritys päästä Pohjoisnavalle. Kukaan sinne pyrkinyt ei ollut onnistunut, vaan kaikki olivat joko joutuneet palaamaan takaisin keripukista kärsivinä tai kuolleet - esimerkiksi aikaisemmasta Franklinin retkikunnan 135 miehestä kukaan ei tullut takaisin (113). Nansen lähti taas ratkaisemaan ongelmaa erilaisella, odottamattomalla tavalla. Hän esimerkiksi suunnitteli laivan, Framin, jota jäät eivät pystyisi murtamaan, vaan joka kohoaisi sivuilta puskevien jäiden päälle, sekä ruokavalion, joka suojaisi miehiä keripukilta. Nansen suhtautui miehiinsä hyvin tasa-arvoisesti, eivätkä päälliköt ja merimiehet eronneet laivalla toisistaan.

Nansenin suunnitelma onnistui laivan jäänkestävyyden ja miesten hyvinvoinnin osalta erittäin hyvin, mutta jäät ja merivirrat käyttäytyivät eri tavalla kuin hän oli odottanut, joten hän lähti laivalta erään miehistön jäsenen, Hjalmar Johansenin kanssa, koiravaljakoilla kohti Pohjoisnapaa. Vaikka he eivät päässeet navalle ja viettivät talven 1895-1896 rakentamassaan kivimajassa Frans Joosefin maalla, he pääsivät kuukausien (vuoden?) jälkeen vihdoin takaisin Norjaan, samoin heidän laivansa ja sen miehistö, jolloin Nansenista viimeistään tuli maailmankuulu - vaikka Pohjoisnapaa ei saavutettukaan, retkeä pidettiin kaikkialla suurena voittona.

Olen aina miettinyt, mikä ajoi ihmiset yrittämään pääsyä Pohjoisnavalle tai Etelänavalle, mutta ainakaan Nansenin tapauksessa kyse ei ollut vain kunniasta tai yrityksestä yrityksen vuoksi. Hän oli tiedemies, ja Nansenin sekä Grönlannin että varsinkin Pohjoisnavan retkikunnat keräsivät matkoiltaan suuren määrän luotettavaa tieteellistä tietoa, jonka avulla voitiin esimerkiksi parantaa meteorologisia malleja sekä selvittää merivirtojen kulkua ja alueiden eläimistön luonnetta.

Napa-alueiden tutkimusmatkoista lukeminen ei ole koskaan kiinnostanut minua, mutta kirjan kuvaukset retkistä olivat usein jännittävää ja hurjaa luettavaa, ja tajusin niitä lukiessani konkreettisesti, että Pohjoisnavan alue ei ole maata, vaan jäätä: Nansen joutui Johansenin kanssa usein ylittämään railoja pyrkiessään eteenpäin, ja heidän ponnistellessaan kohti pohjoista heidän allaan olevat jäälautat ajautuivat hiljalleen etelää kohti, joten he eivät käytännössä edenneet.

Nykyään Nansenin suhtautuminen eläimiin ei tunnu useinkaan hyväksyttävältä. Nansen saattoi esimerkiksi tappaa jääkarhuja vain tappamisen vuoksi, vaikka hän saattoi samalla miettiä niiden tappamisen oikeutusta ja turhuutta. Toisaalta eläinten tappaminen saattoi myös merkitä hengissä selviämistä loppumattomilla jääaavoilla (matkalaiset myös söivät jääkarhuja, ja kerran jääkarhu uhkasi Johansenin henkeä).

Kotiinpaluun jälkeen Nansen omistautui merentutkimukselle, paransi tutkimusmenetelmiä ja suunnitteli uusia kojeita, joiden avulla voitiin esimerkiksi mitata meren lämpötiloja asteen sadasosan tarkkuudella (222, 235). Hän teki tarkkoja tutkimuksia ja hankki paljon uutta tietoa. Sitten Norjan ja Ruotsin välit kuitenkin huononivat 1905 Norjan halutessa erota liitosta (Norja ja Ruotsi muodostivat eräänlaisen valtioliiton, jossa Norja oli kuitenkin selvästi huonommassa asemassa; myös toisen rauhannobelistin Hjalmar Brantingin yhteydessä puhuttiin tästä asiasta). Nansen puolusti Norjan itsenäisyyttä Ruotsin uhittelusta huolimatta, ja asia ratkaistiin rauhanomaisesti. Vuonna 1913 Nansen teki pitkän retken Venäjälle ja tutustui mm. Siperian luonnonkansoihin (286-289).

Nansenin nimellä oli tässä vaiheessa erittäin paljon painoarvoa ja uskottavuutta hänen naparetkiensä, mutta myös hänen rehellisyytensä ja tinkimättömyytensä vuoksi. Sen vuoksi hän pystyikin työskentelemään ensimmäisen maailmansodan jälkeen vastaperustetussa Kansainliitossa ja auttamaan miljoonia(!) ihmisiä, ja hän teki tämän ainakin aluksi, ehkä koko ajankin, ilman palkkaa. Mieluiten hän olisi luultavasti omistautunut tutkimustyölleen ja uusille naparetkille, mutta hän ei voinut ummistaa silmiään ihmisten hädältä.

Vaikka ensimmäinen maailmansota oli loppunut, kauheudet jatkuivat monien ihmisten kohdalla. Sotavankien kohtelu oli monissa paikoissa sanoinkuvaamattoman kammottavaa, ja Venäjällä tai Neuvostoliitossa oli hirvittävä nälänhätä, joka uhkasi vain laajeta. Nuori Kansainliitto oli heikko ja hampaaton ja useimmat antoivat periksi ongelmien edessä, mutta Nansen pystyi vaikutusvaltansa ja persoonallisuutensa avulla järjestämään lukemattomia sotavankeja takaisin koteihinsa sekä auttamaan pakolaisia ja järjestämään heille uusia asuinpaikkoja ja työtä.

Hän työskenteli myös Venäjän nälkäänäkevien auttamiseksi. Tässä hänellä nousi kuitenkin usein seinä pystyyn, koska vaikka ruokaa olisi lännessä ollut tarpeeksi nälkäänäkevien ruokkimiseksi, länsivaltiot eivät halunneet auttaa kommunistista Neuvostoliittoa, ja Nansenin vetoomukset inhimillisyyden puolesta kaikuivat poliitikkojen kohdalla yleensä kuuroille korville, vaikka tavalliset ihmiset usein halusivatkin auttaa. Nansen oli nähnyt ihmisten kuolevan nälkään Venäjällä (kirjan kuvaukset tästä, samoin sotavankien kohtelusta, ovat erittäin havainnollisia ja järkyttäviä), mutta länsivaltiot pitivät tätä kommunistien propagandana, eikä Nansen pystynyt tekemään venäläisten hyväksi läheskään kaikkea mitä olisi halunnut.

Nansen halusi auttaa myös Armeniaa ja armenialaisia, jotka olivat ympäröivien valtioiden puristuksessa ja näiden saaliinhimon kohteena joutuneet kärsimään hirvittävästi. Länsivallat olivat kerta toisensa jälkeen luvanneet armenialaisille apua ja kerta toisensa jälkeen pettäneet lupauksensa, ja vaikka Nansen teki suunnitelman armenialaisten auttamiseksi ja vaati Kansainliittoa yhä uudelleen toteuttamaan sen, tämä ei onnistunut (442, 477).

Vaikka Nansen ei pystynytkään toteuttamaan kaikkia suunnitelmiaan ihmisten auttamiseksi, hän sai kuitenkin hämmästyttävän paljon aikaan. Tämä johtui varmasti siitä, että häntä pidettiin Euroopan omanatuntona, lahjomattomana totuudenpuhujana, joka oli hätää kärsivien ihmisten ja oikeuden puolella ja sanoi mielipiteensä riippumatta politikoinnista, kansallisista eduista ja vastakkainasetteluista. Häntä pyydettiin usein mukaan politiikkaan, mutta hän kieltäytyi aina. Hänessä ei ollut mitään salakähmäistä, vaan hän muistutti inhimillisyydestä ja vaati aina itseään ja muita tekemään oikein, olipa tämä mielipide suosittu tai ei. Tällaista ihmistä tarvittaisiin nykyäänkin.

Nansenilla oli voimakkaat tunteet ja hän oli luultavasti rakastava aviomies ja isä, vaikka hän tuntuukin kaivanneen paljon yksinäisyyttä. Lisäksi hän oli lahjakas taiteilija: kirjan kannen kuva ja alla olevat kuvat ovat hänen piirtämiään. Hän kirjoitti myös paljon teoksia, joista on suomennettu ainakin Hiihtäen poikki Grönlannin, Yön ja jään matka, Elämäni ja tutkimusretkeni, Pimeässä ja pakkasessa ja Pohjan pimeillä perillä. Eskimoiden elämästä kertovaa kirjaa ei ilmeisesti ole suomennettu.

Sonntag lainaa monessa kohdassa Nansenin kirjoituksia (usein on itse asiassa vaikeaa tietää, mikä on Nansenin tekstiä, mikä Sonntagin). Sonntagin kirja on aika paatoksellista, mutta kuitenkin sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa, ja kirjan alkuosaa voi suositella pohjoisten napa-alueiden tutkimuksesta ja loppuosaa Kansainliitosta, 1900-luvun alusta, armenialaisista ja ensimmäisen maailmansodan seurauksista kiinnostuneille. Sonntagin koko kirja on kirjoitettu preesensissä, minkä huomasin kuitenkin vasta sivulla 70, joten se ei häiritse, vaikka onkin hyvin erikoinen ratkaisu elämäkerrassa.


Kirjassa puhuttiin myös muista naparetkeilijöistä, esimerkiksi kuuluisasta suomalaissyntyisestä Adolf Erik Nordenskiöldistä, jota kirjassa tosin sanottiin harmillisesti ruotsalaiseksi. Kirja tutustutti minut sivumaininnalla myös grönlantilaiseen naparetkeilijään ja antropologiin Knud Rasmusseniin.

Fridtjof Nansenin jälkeläiset jatkoivat hänen työtään ihmisoikeuksien hyväksi: Nansenin poika Odd Nansen (1901-1973) auttoi juutalaisia toisen maailmansodan alussa, kunnes joutui itse keskitysleirille, josta hän kuitenkin selvisi ja julkaisi elämäänsä siellä kuvaavan päiväkirjan. Myöhemmin hän oli mukana perustamassa Unicefia. Myös Odd Nansenin poika Eigil Nansen (1931-2017) työskenteli Wikipedian mukaan pakolaisten ja ihmisoikeuksien hyväksi, vaikkei asiasta kerrota tarkemmin.

Renne Sairasen blogissa on sitaatti kirjasta. Kirjastonhoitajan vastauksessa kysymykseen Nansenin ja Johansenin Pohjoisnavan tutkimusretkestä arvellaan, ettei kirjassa kerrota siitä kovin paljon, mutta Pohjoisnavan retkelle omistetaan kirjassa kymmeniä sivuja, ja myös Grönlannin retkestä kerrotaan paljon. Prosperon kirjahyllyssä on kirjoitus Robert Scottin Etelänavan retkestä kertovasta kirjasta.

Edit 31.3.22 (korjattu esim. "hiihtäen" "koiravaljakoiksi"), 1.4.22, 2.4.22.

Wolfgang Sonntag: Nansen. Löytöretkeilijä - rauhan sankari, 1947 (Held des Friedens, Fridtjof Nansens Leben, 1943). Suomentaja: Kristiina Kivivuori. Kannen piirros: Fridtjof Nansen. 502 sivua.

maanantai 28. maaliskuuta 2022

The Family of Man. The 30th Anniversary Edition, 1990 (1955)

Tähän alkujaan 1950-luvun valokuvakirjaan on koottu kuvia ihmisistä ympäri maailmaa. Aluksi kuvat olivat näytteillä New Yorkin Modernin taiteen museossa. Näyttelyn ja kirjan ideana oli osoittaa, että pinnallisista eroista huolimatta kaikki ihmiset ympäri maailmaa ovat pohjimmiltaan samanlaisia. It was conceived as a mirror of the universal elements and emotions in the everydayness of life - as a mirror of the essential oneness of mankind throughout the world. Kaikki ihmiset maailmassa leikkivät, rakastavat, tekevät työtä ja tuntevat surua ja iloa.

Kuvien kokoamisessa on tehty valtava työ - eri puolilta maailmaa lähetettiin arvioitavaksi yli kaksi miljoonaa(!) kuvaa, joita käytiin läpi kolme vuotta, kunnes ne onnistuttiin karsimaan 503 valokuvaan 68 maasta. Lähetettyjen kuvien määrästä huolimatta kirja ei ole kuitenkaan ihan niin monipuolinen kuin voisi olettaa - valtaosa kuvista on Yhdysvalloista, Englannista tai ainakin Euroopasta, ja suurin osa valokuvaajistakin tuntuu olevan englanninkielisiä miehiä, mutta kirjassa on toki paljon muitakin maita. Suomesta ei ole yhtään kuvaa, mutta yksi suomalaisniminen valokuvaaja oli mukana. Kaikki kirjan kuvat ovat mustavalkoisia.

Tässä kirjassa ei kuvata ajankohtaisia tapahtumia, vaan ihmisten jokapäiväistä elämää ja juhlia - häitä, hautajaisia, lasten leikkejä, työtä - ja tunteiden kirjo on monipuolinen. Kuvat on järjestetty kirjaan aihekokonaisuuksien mukaan. Joskus kirjan kuvat olivat niin pieniä, että niiden aiheesta ja varsinkin ihmisten ilmeistä oli vaikea saada selvää (näyttelyssä niitä oli varmaan helpompi tutkia), mutta usein kuvat olivat reilun kokoisia. Kirjaa oli mukava selailla, ja mukana oli monia hienoja kuvia.

Japani, Carl Mydans.
 
Ruotsi, Pal-Nils Nilsson.

 

Intia, Satyajit Ray.

Edit 29.3.22, 31.3.22.

The Family of Man. The 30th Anniversary Edition of the classic book of photography created by Edward Stichen for The Museum of Modern Art, New York. Prologue by Carl Sandburg. 1955; 30th Anniversary Edition 1986, 3rd printing 1990. Julkaisija: The Museum of Modern Art. 192 sivua.

lauantai 26. maaliskuuta 2022

Jaime Peralta & Ulla Peterson (toim.): Diez cuentos de Hispanoamérica, 1966 (Kymmenen tarinaa espanjankielisestä Amerikasta)

Löysin antikvariaatista kymmenen eteläamerikkalaisen novellin kokoelman ja kiinnostuin siitä, koska vaikka tiedän eteläamerikkalaisista kirjailijoista esimerkiksi argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin ja kolumbialaisen Gabriel García Márquezin ja olen jopa lukenut chileläisen Isabel Allenden ja meksikolaisen Sabina Bermanin kirjoja, se on minulle kirjallisuuden kannalta (ja aika paljon muutenkin) tuntematon maanosa. Kaikki kirjan novellit ovat eri kirjailijoiden kirjoittamia ja eri espanjaa puhuvista maista, joten se antoi laajan kuvan alueesta - lukuun ottamatta tietysti sitä että kaikki kirjoittajat ovat miehiä ja näkökulma melkein kaikissa oli miehen.

Kirja on Ruotsissa julkaistu opiskeluteksti, ja siinä on paljon sanojen ja käsitteiden selityksiä. Novelleja ei ole lyhennetty eikä muutettu, eikä niitä ole siinä järjestetty kronologisesti, aakkosjärjestykseen eikä edes maantieteellisesti, vaan tekstien vaikeustason mukaan. Viimeisessä tekstissä (ja joissakin muissakin) olikin jo aika paljon vieraita sanoja, mutta kun hallitsee perussanaston, kaikkia sanoja ei tarvitse lukiessa välttämättä ymmärtää, eikä kieli estänyt missään kirjan novelleista tarinaa tempaamasta minua mukaansa - monet näistä olivat kiinnostavampia kuin odotin. Latinalaisen Amerikan maiden levoton historia näkyy usean tarinan taustalla, varsinkin koska kirja on julkaistu 1960-luvulla.

* Hernando Téllez: Espuma y nada más (Vaahtoa eikä mitään muuta). Hyvin tehokas ja intensiivinen novelli siitä, kun kapinallisten puolella olevan parturin luokse tulee partaansa ajattamaan sotilaskomentaja, joka on julmasti tappanut hänen tovereitaan. Ammatistaan ja taidoistaan ylpeä parturi leikkaa tappavan terävällä veitsellä miehen partaa tämän nuokkuessa rauhassa tuolissaan, ja miettii kuinka toimia jännitteen kasvaessa koko ajan. (Kolumbia, 1908-1966, 7 s.)

* Lisandro Otero: El bastón (Keppi). Epävarma teinipoika hankkii tyylikkään kuolleen isoisänsä valokuvan innoittamana itselleenkin kävelykepin, joka tuo hänelle ensin itsevarmuutta, mutta ympäristön paheksuvat reaktiot kasvavat absurdeihin mittoihin. Hidas ja hajanainen alku, mutta loppu oli hyvä. Kylässämme on tiettyjä asioita, joita ei sallita, ja rutiinista poikkeaminen on yksi niistä. (16) (Kuuba, 1932-2008, 11 s.)

* Manuel Rojas: El vaso de leche (Lasi maitoa). Nuori meripoika, joka ei ole syönyt moneen päivään, kulkee satamassa ja etsii työtä ja keinoa ansaita rahaa. Lopulta perusluonteeltaan hyvin rehellinen poika päättää mennä kahvilaan ja syödä ilman rahaa, mutta ystävällinen kahvilan emäntä tarjoaa hänelle lasin maitoa ja keksejä. (Chile, 1896-1973, 11 s.)

Ventura Garcia Calderón: Historias de caníbales (Tarinoita kannibaaleista). Aika sekava tarina ranskalaisesta seikkailijasta Victor Landasta, joka ryöstää Perun viidakoista itselleen vaimon kannibaalien heimosta. Näille kannibaaleille kuolleen ihmisen tiettyjen osien syöminen oli eräänlainen kunnianosoitus ja keino saada hänen taitonsa. Tarinan sankari Landa on suhteessaan intiaaneihin epämiellyttävä ja moraaliton, ja koko tarina on kerrottu ärsyttävän kevyesti. (Peru, 1886-1959, 9 s.)

Jorge Luis Borges: El Sur (Etelä). Juan Dahlmann päättää kuolemanvaarallisen taudin jälkeen muuttaa perintötilalleen Etelä-Argentiinaan. Ennen kuin hän pääsee perille, alkoholi ja kohtalokkaat kunniakäsitykset keskeyttävät hänen matkansa. (Argentiina, 1899-1986, 11 s.)

* Horacio Quiroga: El Hijo (Poika). 13-vuotias poika lähtee metsästämään lintuja kiväärin kanssa. Isä, joka on opettanut häntä pienestä pitäen käsittelemään aseita ja selviämään luonnossa, jää kotiin. Poika ei kuitenkaan tule silloin kun on luvannut, ja huolesta sekaisin oleva isä lähtee etsimään häntä. Surullinen, intensiivinen ja tunnelmallinen novelli, jossa isän ja pojan välinen rakkaus esitetään kauniisti. Quirogaa verrataan kirjailijaesittelyssä Edgar Allan Poehen. (Uruguay, 1878-1937, 7 s.)

* Jorge Ferretis: Un viejo de plata (Hopeavanhus). Vanha hopeaseppä don Flavio jatkaa rakastamaansa työtä myöhään iltaan saakka. Samaan aikaan hänen oppipoikansa menee tapaamaan rakastettuaan, Flavion tytärtä Graciaa, tämän kotiin, eivätkä nuoret pysty vastustamaan yötä ja suudelmia. Kun Flavio tulee kotiin, hän näkee mitä on tapahtunut, ja hänen mielessään kummittelevat kaikki klassisen espanjalaisen kirjallisuuden hahmot, joissa isä tappaa tyttärensä rakastajan ja ehkä tyttärensäkin. Isä kuitenkin kieltäytyy ryhtymästä kulttuuristen odotusten marionetiksi ja valitsee toisin. (Meksiko, 1902-1962, 14 s.)

* Augusto Roa Bastos: La excavación (Kaivaus). 72 vankileirillä olevaa vankia kaivaa sisällissodan jälkeen yksi toisensa jälkeen metrien pituista tunnelia 25 senttiä päivässä päästäkseen pakenemaan. Novellissa seurataan nuorta tunnelia kaivavaa miestä, joka jää sortuman alle, ja tämän ajatuksia ja muistoja. Armoton, rankka ja surullinen, mutta sellaisena myös pasifistinen novelli. (Paraguay, 1917-2005, 10 s.)

Arturo Uslar Pietri: La lluvia (Sade). Vanha pariskunta, Usebia ja Jesuso, odottaa sadetta kuivan maan ympäröimänä. Sitten heidän tilalleen tulee nuori salaperäinen poika, joka tuo heidän elämäänsä valoa, rakkautta ja iloa. Tätä novellia en ymmärtänyt. (Venezuela, 1906-2001, 20 s.)

* Miguel Ángel Asturias: El Bueyón (Härkä). La Caidunan ja el Bueyónin, toisiaan rakastavan pariskunnan, aikuiset pojat ovat lähteneet vuorille pakoon lähestyviä sotilaita. Bueyón eli Naiqué kuolee sotilaiden pommitettua myllyä. Caiduna kertoo vuosia myöhemmin lapsenlapsilleen siitä, kuinka heille ja muille köyhille ensin annettiin oikeus tilaan ja maahan sen sijaan että heidän olisi pitänyt jatkaa orjantyön tekemistä rikkaille, ja kuinka nämä sen jälkeen taas riistettiin heiltä. (Maiden takaisinoton alkuunpanija United Fruit Company ja USA:n antama tuki tälle esiintyvät myös eräässä tunnetussa Pablo Nerudan runossa.) (Guatemala, 1899-1974, 12 s.)


Kuubalaisessa novellissa vanhan valokuvan isoisällä kerrottiin olevan päällään dril cien -puku, ja selityksessä sen sanottiin olevan "erittäin vilpoisa ja kallis kangas, jota kuubalaiset merkkihenkilöt käyttivät vaatteissaan ennen vuotta 1959". Mietin, miten jonkin kankaan käytön voitiin sanoa loppuvan tiettyyn vuoteen, mutta se olikin kokonaisen elämäntavan ja yhteiskuntajärjestelmän symboli; vuonna 1959 oli Kuuban vallankumous.
    Dril cien -kangas on kudottu sillä tavalla, että se hengittää hyvin, muovautuu kantajansa mukaan ja on sekä pehmeää että vahvaa. Näin se sopii hyvin tropiikkiin. Kun tällaisia pukuja haluttiin tehdä uudestaan nykyaikana Yhdysvalloissa, ainoastaan Irlannista löytyi yksi valmistaja, joka osasi tehdä tällaista kangasta, sekä ainoastaan yksi seitsemänkymppinen kuubalainen räätäli, joka osasi valmistaa pukuja alkuperäisellä tavalla. Tällaisia pukuja ei kuitenkaan voitu kuivapestä, vaan ne voitiin puhdistaa vain käsin tietyllä menetelmällä, joka sekin oli jo lähes kokonaan kadonnut (tiedot täältä). Valmistustavan ja käytön mutkikkuus selittää sen, miksi tämä kangas ja tällaiset puvut katosivat Kuubasta rikkaiden mukana.

Jaime Peralta & Ulla Peterson (toim.): Diez cuentos de Hispanoamérica, 1966. Akademiförlaget-Gumperts. Kansi: Kjell Ivan Anderson. 115 sivua.

maanantai 21. maaliskuuta 2022

Keskikoulun peruslukemisto 1, 1969

Löysin kirpparilta tällaisen lukemiston, jonka avulla oppikoulun ekaluokkalaisia (eli 13-vuotiaita? korjaus: 11-vuotiaita, ks. kommentti) on haluttu innostaa hyvän kirjallisuuden pariin ja nauttimaan lukemisesta. Siinä on 2-10 sivun pituisia otteita suomalaisesta ja ulkomaisesta kirjallisuudesta - romaaneista, runoista, novelleista ja tietoteoksista. Etusija on kielen elävyyden takia annettu suomalaisille kirjailijoille. Minulle tämä kirja sopi mainiosti, koska suomalaisen kirjallisuuden tuntemukseni on Mika Waltaria ja muutamaa muuta kirjailijaa lukuun ottamatta aika huono, ja pidän tällaisista kokoelmateoksista, joissa pääsee maistelemaan hyvin erilaisia kirjoittajia, myös vähemmän tunnettuja. Tässä kirjassa oli kyse nimenomaan maistelusta, koska tekstit olivat niin lyhyitä. Kirjan tekstit olivat kuitenkin lyhyinäkin järkeviä ja tarinallisia kokonaisuuksia.

Vaikka kaikki kirjan tekstit eivät olleetkaan otteita lastenkirjoista (mukana oli esimerkiksi pari Pentti Haanpään tekstiä), niiden aiheina olivat kohderyhmän takia lähes aina lapset ja eläimet, ja aikuislukijana olisi kaivannut mukaan vähän enemmän vaihtelua. Mukana oli kuitenkin myös esimerkiksi yllättävä suomalainen scifikirja, Antero Harjun Tavoitteena Mars, ja Sakari Pälsin kuvaus taifuunista Japanin rannikolla. Sain kirjasta joitakin hyviä kirjavinkkejä, kuten Grönlantiin sijoittuvan lastenkirjan ja Tove Janssonin Näkymättömän lapsen. Kokonaisuutena kirja oli mielenkiintoinen ja virkistävä. Se oli myös sanastoltaan vaihteleva, rikas ja joskus hankalakin, ja se sai lukemaan sellaisia tekstejä, joita ei muuten olisi varmasti tullut luettua.

Siinä oli nykyään erikoisen tuntuisia asioita ja kielenkäyttötapoja: Juhani Ahon kymmenen penikulman eli sadan kilometrin hevosella tehtävään koulukaupunkimatkaan oli varattu aikaa kokonaista kaksi päivää. Aho käyttää hevosesta "hän"-muotoa: Ruuna näki tämän ihmeen ensi kerran elämässään niinkuin minäkin. Hän teki tenän, pisti jalkansa seipäiksi, oikaisi päänsä ja kaulansa ja antoi vetää. (9) Yleisiä kirjastoja oli Suomessa tuohon aikaan yli 4000 (s. 20), nykyään (vuonna 2011) 863.

Kauniissa kannessa on kuva Albert Edelfeltin teoksesta Hyvät ystävät (1883).

Kirjan kirjailijat: Juhani Aho, Aisopos, H C. Andersen, Kersti Bergroth, Bo Carpelan, Maurice Druon, Pipaluk Freuchen, Sven Gillsäter, Pentti Haanpää, Jaakko Haavio, Martti Haavio, Antero Harju, Aaro Hellaakoski, Toivo Hovi, Antti Hyry, Tove Jansson, Juan Ramon Jiménez, Maria Jotuni, Helvi Juvonen, Yrjö Jylhä, Viljo Kajava, Reino Kalliola, Niilo Karhumäki, Ilmari Kianto, Aleksis Kivi, Heikki Klemetti, James Krüss, Kirsi Kunnas, Iris Kähäri, La Fontaine, Larin-Kyösti, Maiju Lassila, Joel Lehtonen, Eino Leino, Hans Lidman, Konrad Lorenz, Eeva-Liisa Manner, Aila Meriluoto, A. A. Milne, P. Mustapää, Olli, Teuvo Pakkala, Oiva Paloheimo, Oscar Parland, Maria Partanen, Maila Pylkkönen, Sakari Pälsi, Martti Rapola, Antoine de Saint-Exupéry, William Saroyan, Jalmari Sauli, Katri Savolainen, Unto Seppänen, Anni Swan, Niilo Tarvajärvi, Z. Topelius, Aale Tynni, Timo Töyrylä, Valentin, Laura Virkki ja Helmi Virtaranta. Lisäksi kansansatu Afrikasta ja Saksasta sekä Kantelettaren runoja.

Keskikoulun peruslukemisto 1, 1969. Otava. Toimituskunta: Eino Kauppinen, Eero Lemola ja Terttu Tupala. Kuvittanut Tupuna Vaissi. Kansikuva: Albert Edelfelt: Hyvät ystävät, 1883. 303 sivua.

lauantai 19. maaliskuuta 2022

G. J. Ramstedt: Lähettiläänä Nipponissa. Muistelmia vuosilta 1919-1929, 1950

Tutkimusmatkailija ja tiedemies G. J. Ramstedt määrättiin vuonna 1919 pyytämättä ja yllättäen nuoren Suomen valtion lähettilääksi Japaniin, ja tässä omasta hyllystä löytämässäni kirjassa hän kertoo kokemuksistaan Japanissa. Mukaan Japaniin tuli Ramstedtin tytär, juuri lukion suorittanut 17-vuotias Elma (järjestely varmasti harmitti Ramstedtin muita, äidin kanssa Suomeen jääviä kouluikäisiä lapsia). Ramstedt oli poikkeuksellinen minkä tahansa maan Japanin lähettiläs siinä mielessä, että hän oppi nopeasti maan kieltä - hän pystyi keskustelemaan paikallisten kanssa ja pitämään esitelmiä japaniksi.

Vaikka Suomi oli ollut itsenäinen vasta pari vuotta eivätkä monet olleet ulkomailla koskaan vielä kuulleetkaan suomalaisista, suomalaisilla oli kuitenkin jo jonkin verran mainetta maailmalla. Esimerkiksi Thaimaassa liikennöivän aluksen kapteeni Gardener kaipasi suomalaisia merimiehiä laivaansa: "Kaikki ammattitoverini ovat yleensä maksaneet paremman palkan suomalaisille kuin minkään muun kansallisuuden edustajille, sillä te suomalaiset olette niin monitaitoisia ja ennen kaikkea niin rehellisiä ja kaikin puolin luotettavia ihmisiä, että näillä vesillä on ilman teikäläisiä vaikea tulla toimeen." (15) Ramstedt tapasi Japanissa myös amerikkalaisen sotalaivan komentajan, "mr. Andrew Andersonin", joka puhui puhdasta savoa, oli alkuperäisnimeltään Antti Purhonen ja oli vuosien kuluessa päässyt Yhdysvalloissa lähes amiraalin asemaan (90-92).

Kirja oli helppo- ja nopealukuinen, koska Ramstedt ei kerro kovin paljon diplomaatin toiminnastaan, jossa hän tuntuu saavuttaneen hyviä tuloksia, vaan hän kuvaa kirjan alkuosassa enemmänkin tapaamiaan ihmisiä sekä elämäänsä ja kokemuksiaan maassa. Kirjan jälkipuoliskossa Ramstedt kuvaa Japania ja sen yhteiskuntaa yleensä, ja tämän osion tiedoista en ollut varma, koskivatko ne Ramstedtin oloaikaa Japanissa vai vuosikymmeniä myöhempää kirjoitusajankohtaa.

Hän kertoo esimerkiksi japanilaisesta kirjoitusjärjestelmästä (175-179), jonka hän sanoo olevan "maailman vaikeimmin opittavia taitoja". Voin allekirjoittaa tämän, koska olen itsekin nuorempana joskus yrittänyt opetella japania - itse kieli on ainakin alussa helpon tuntuista ja mielenkiintoista (esimerkiksi myös adjektiiveilla on kieltomuodot) ja kahta kotoperäistä japanilaista tavukirjoitussysteemiä voi vielä opetella ymmärtämään, mutta sadat ja tuhannet monimutkaiset kiinalaiset kirjoitusmerkit eri ääntämistapoineen lannistivat minut yhä uudelleen, vaikka ne ovatkin kauniita ja kiinnostavia. Ne eivät kuitenkaan ole lannistaneet japanilaisia: Japanissa säädettiin oppivelvollisuuslaki jo vuonna 1873, ja Ramstedtin tietojen mukaan 99% kansasta oli luku- ja kirjoitustaitoista (179).

Ilmeisesti kirjoitussysteemi on kuitenkin uudistunut jonkin verran aikojen kuluessa. Ramstedt esimerkiksi sanoo, että tuolloin naiset ja miehet kirjoittivat eri tavukirjoitusjärjestelmillä: Katakanalla eli miesten merkeillä kirjoitetaan tavallisesti kaikki vakavammat asiat, liikekirjeet, laskut, kaikki käytännöllisiä asioita koskevat asiat, yms., naisten hirakanalla taas pääasiallisesti runot, novellit ja yleensä naistenkeskeiset kirjeet, minkä lisäksi tietysti tavalliset rakkauskirjeetkin on kirjoitettava tällä aapistolla. (175) Minun oppimani mukaan taas kiinalaisia merkkejä eli kanjeja käytetään nykyään kaikissa teksteissä sanasymboleina, hiraganaa japanilaisiin kieliopillisiin päätteisiin ja katakanaa lainasanoihin (kirjoittajan sukupuolesta tai aiheesta riippumatta).

Koulutukseen liittyy myös kekseliäs japanilainen oppikirjasysteemi, jonka avulla ehkä osaltaan mahdollistettiin yleinen oppivelvollisuus: Koulukirjat hyväksyy ja kustantaa valtio yksinoikeutenaan. Painokset kohoavat täten miljooniin ja tulevat kustannuksiltaan äärettömän halvoiksi. Oppilaita varten on oppikirjoista painettu suppeammat laitokset, opettajia varten laajemmat, ja näitä opettajien lähdekirjoja uudistetaan vähän päästä tutkimuksen edistyessä ja uusien näkökohtien sitä opetuksessa vaatiessa. ... Oppilaiden kirjat pysyvät siis sellaisina hyvin pitkät ajat, kun taaas opettajien lähdekirjoja uusitaan tämän tästä. Tämän menettelyn etu on siinä, että uusintapainosten lukumäärä voidaan supistaa huomattavasti pienemmäksi, joten niiden uusiminenkaan ei niele tavattomia kustannuksia. (181-182)

Kirjassa oli muutakin mielenkiintoista, esimerkiksi kuvaus tehtaissa työskentelevien tyttöjen elinolosuhteista, jotka eivät palkan pienuudesta huolimatta olleet mitenkään kovin huonot, koska tehdas huolehti tytön ruoasta, asunnosta, vaatetuksesta, terveydenhoidosta ja myös viihteestä, esim. elokuvista (s. 155-156). Kirjan kuvaukset japanilaisten luonteenpiirteistä tuntuivat tutuilta myös nykyään. Vaikka Ramstedt tekee kirjan alussa harmillisesti pari melkoisen ennakkoluuloisen tuntuista kommenttia (ei japanilaisista), kirjan kirjoitustyyli oli muuten neutraali ja sujuvasti etenevä. Yleensä ottaen tämä oli ihan mukava, vaikkei ehkä kovin mieleenjäävä luettava. Kirjassa on melko paljon kuvia.


Kirjan luvut: Matkantekoa valtamerillä; Käynti Siamissa, jossa suoritan ensimmäisen diplomaatintehtäväni; Liityn Tokion diplomaattikuntaan; Venäjän suurlähettilään suhtautuminen Suomen asiainhoitajaan; Itsenäisen Suomen suhteet Kiinaan; Ahvenanmaankysymyksen kaikua Japanissa; Helsinkiin perustetaan Japanin lähetystö; Prinssi Fushimi; Tokion diplomaattikunnan huvituksia; Japanilaisia tuttaviani; Yllättävä vierailu; Kuvailen isänmaatani japanilaisille; Suuria juhlia; Huomioitani Japanin erikoislaatuisista oloista; Huomioita Japanin työväen oloista; Japanin silkkiteollisuus; Japanin kalastus; Lapsuus ja kasvatus Japanissa; Maailman kohteliain kansa; Kiinan melskeitä seuraamassa; Jäähyväiskäyntini Nankingissa 1929.

Edit 21.3.22.

G. J. Ramstedt: Lähettiläänä Nipponissa. Muistelmia vuosilta 1919-1929, 1950. WSOY. 208 sivua.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

Helme Heine: Rickard. Joka sinut voittaa, on ystäväsi, 1984 (Richard, 1978)


Löysin kirjaston poistomyynnistä alkujaan ranskalaisen lasten kuvakirjan, jonka ostin, koska sen mustavalkoiset kuvat ovat niin omintakeisia, graafisia, tyyliteltyjä ja mielikuvituksellisia. Supervahvasta korpista kertova tarina on tuttu ja viisas kertomus siitä, että ystäviä ei saa selättämällä ja voittamalla kaikki muut, vaan voittamalla itsensä, mutta tuttuudestaan huolimatta sen toteutus on poikkeuksellinen. En tiedä, miten tällaiset kuvat ovat vedonneet lapsiin, mutta minusta ne olivat hienoja.

Kuvassa on kaksi korppia.



 


Vaikka kirja onkin viehättävä, en ymmärrä päähenkilön (tai miksi sankarina olevaa lintua nyt sanotaankaan) nimeä. Jos nimi Richard haluttiin muuttaa suomalaisemmaksi, se olisi kannattanut tehdä kunnolla eikä valita tietääkseni melko harvinaista ruotsinkielistä nimeä - ellei tämä ole sitten yhteispohjoismainen julkaisu, mikä selittäisi asian.

Helme Heine: Rickard. Joka sinut voittaa, on ystäväsi, 1984 (Richard, 1978). Nordan comunidad. Käännös: Outi Sinkkonen. 28(?) sivua (ei sivunumeroita).

sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti, 2011 (Potensgivarna, 2004)

Kirja kertoo pienessä ruotsalaisessa kylässä yhdessä asuvista 70-80-vuotiaista vanhapiikasisaruksista Tildasta ja Elidasta. Heidän elämänsä on vakiintunut tutuille urille ja päivät toistuvat aina samanlaisina, kunnes naapuriin muuttanut kesävieras Alvar tuo jännitystä ja iloa elämään. Hänen ansiostaan siskokset löytävät myös erittäin tehokkaan potenssilääkkeen salaisuuden ja alkavat myydä troppia postimyynnillä. Ostajiin lukeutuu myös kaupungissa asuva toimittajaveli Rutger, jolla on ongelmia avioliitossaan.

Tämä oli yllättävän mukava välipalakirja, vaikkei se alkusivuillaan minua innostanutkaan. Enemmän kuin potenssilääkejuoneen siinä keskitytään vanhojen ihmisten elämään, ja naureskelin usein lukiessani, koska siskosten ajattelu- ja elintavat muistuttivat joskus omien vanhempien sukulaisteni tapoja. Siskosten elämät myös muuttuvat kirjan kuluessa: verrattuna alun säntillisyyteen he ovat kirjan lopussa villejä bilettäjiä - eli valvovat joskus tavallista myöhempään, käyttävät ajoittain alkoholia ilman terveyssyytä ja suovat itselleen myös tavaroita tai asioita, joita eivät välttämättä tarvitse. Heidän vähittäistä muutostaan sekä luonteiltaan erityyppisten Tildan ja Elidan kanssakäymistä oli hauska seurata.

Kirjan henkilöt olivat mukavia. Harvemmin romaaneissa kuvataan vanhusten elämää, ja kirja oli hyvä muistutus siitä, että maailmassa asuu muitakin kuin nuorehkoja työn stressaamia kaupunkilaisia. Kirjan huumori ei ole alentuvaa, vaan kirjailija on topakoiden, omantunnontarkkojen ja omanarvontuntoisten, vaikkakin helposti huolestuvien siskosten puolella. Raija Rintamäen käännös oli hyvä, hän on esimerkiksi aiheeseen sopivasti käyttänyt sisarusten puheessa muotoja "Siitä mitään vaivaa ole", "vieras on hyvä ja ottaa" ja tekstissä sellaista värikästä verbiä kuin "ryystää" (s. 56-57).

Muutkin ovat nauttineet kirjan lämminhenkisyydestä, leppeydestä ja hauskuudesta (mutta listan viimeinen bloggari olisi kaivannut kirjaan enemmän absurdiutta ja yllätyksellisyyttä): Kirja vieköön, Mummo matkalla, Kirjoihin kadonnut, Kirjasähkökäyrä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lily, Mari A:n kirjablogi, Aamunkajon lukukokemukset, Kirjainten virrassa.

Blogilinkit lisätty 13.3.22.

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti, 2011 (Potensgivarna, 2004). Bazar. Suomentaja: Raija Rintamäki. 245 sivua.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2022

Alex Johnson: Improbable Libraries, 2015



Tämä kirja on omiaan saamaan kirjojen ja kirjastojen ystävän hyvälle tuulelle. Siinä esitellään kuvilla ja lyhyillä teksteillä erilaisia tavalla tai toisella poikkeuksellisia kirjastoja ympäri maailmaa; kirjassa on esimerkiksi uusi hieno ekologinen kuurojen lasten kirjasto Burundissa. Kirjojen saatavuus on tietenkin tärkeää mm. lukutaidon hankkimiselle, eikä saatavuus kaikissa paikoissa ole itsestään selvää, mutta onneksi kirjojen tuomiseen lukijoiden ulottuville on kehitetty paljon eri keinoja. Useimmat kirjan kirjastoista ovat julkisilla varoilla toteutettuja, mutta mukana on myös yksityiskirjastoja tai lähinnä hoitajiensa innostuksen varassa toimivia kirjastoja.

Erään kirjaston julkisivu Yhdysvalloissa.


Suurin osa kirjan kirjastoista on uusia, mutta aikaisemminkin pidettiin tärkeänä kirjojen ja lukijoiden kohtaamista. Esimerkiksi vuonna 1876 Yhdysvalloissa aloitettu kirjastopalvelu kierrätti numeroituja 50 kirjan kannettavia kirjahyllyjä majakanvartijoille ja heidän perheilleen; hyllyt/kuljetuslaatikot ja samalla kirjat vaihdettiin neljän kuukauden välein. Vuonna 1935 USA:ssa erityisesti naisille tarkoitetussa työllistämisprojektissa liikkuvan kirjaston työntekijä saattoi ratsastaa hevosilla tai muuleilla 130 kilometriä viikossa vaikeakulkuisilla Appalakkien alueilla.

Ihmisten houkuttelemiseen kirjojen pariin voidaan käyttää nykyteknologiaa: Kataloniassa junamatkustajat saivat ladata QR-koodien avulla puhelimilleen kirjoja, ja Yhdysvalloissa metromatkustajat saivat lukea puhelimillaan kirjojen alkusivuja ja sitten tiedon siitä, mistä kirjastosta lähin fyysinen kirja löytyy. Kirjat voidaan tuoda sinne, missä ihmiset liikkuvat: Madridissa metroasemille sijoitettiin 800 kirjan ja yhden työntekijän sivukirjastoja, ja Englannissa on joihinkin kahviloihin ja pubeihin sijoitettu pikkukirjastoja.

The Garden Library Israelissa tarjoaa kirjoja 16 kielellä pakolaisille ja siirtotyöläisille, ja tämän lisäksi ohjelmaa lapsille sekä kursseja. Kirjoja ei ole tässä kirjastossa luokiteltu kirjallisuuden lajien tai kirjailijan nimen mukaan, vaan lukijoiden tunnereaktioiden - huvittava, tylsä, outo, masentava, innostava, inspiroiva tai sentimentaalinen - mukaan. (Vähän ihmetyttää, kuka noita tylsiä tai masentavia kirjoja lainaa, mutta toisen tylsä on toisen kiinnostava.)

Kirjan luvussa Animal Libraries kerrotaan esimerkiksi aasien kuljettamista kirjastoista Kolumbiassa ja Zimbabwessa. It is estimated that the literacy rate [in Nkayi District, north-western Zimbabwe,] is now as high as 86%, largely as a result of the donkey libraries. Etiopiassa aaseilla, hevosilla tai moottoripyörillä liikkuvat kirjastonhoitajat ovat myös opettajia ja opettavat lapsille amharaa, englantia, matematiikkaa ja luonnontieteitä useamman kerran viikossa. Kirjassa kerrotaan myös kamelikirjastosta Mongolian aroilla ja elefanttikirjastosta Laosin viidakoissa.

 

 

Kirjan kannessa oleva kuva on korkeanpaikankammoisen lukutoukan painajaisesta, 12(!) metrin korkuisesta kirjastosta yksityiskodissa Teksasissa, jossa ylempänä oleviin kirjoihin pääsee käsiksi vain kauko-ohjattavalla nostoistuimella. (Tilaa ei siinä ole käytetty kyllä millään tavalla tehokkaasti; kirjoja olisi voitu saada mahtumaan myös käden tai pikemminkin jalkojen ulottuville paljon enemmän.) Suosittu projekti eri puolilla maailmaa on 2000-luvulla ollut Little Free Library, jossa pieniä kirjojenkierrätyskaappeja sijoitetaan eri puolille kaupunkia.

Myös yksi suomalainen kirjasto, Paraisten saaristossa liikennöivä kirjastovene, on päässyt kirjaan mukaan. Kirjoja kuljetetaan vesitse muuallakin, esimerkiksi jokiveneillä Laosissa ja Bangladeshissa. Brasiliassa erityisesti kodittomille tarkoitetun kirjaston kirjoja kuljetetaan kolmipyöräisellä polkupyörällä, ja Kolumbiassa pientä kirjastoa työnnetään eräänlaisilla kottikärryillä.

Kirjan luvut: Libraries on the Move, Animal Libraries, Tiny Libraries, Big Libraries, Home Libraries, Mobile Libraries, Not Libraries.

Edit 9.3.22, 16.3.22.

Alex Johnson: Improbable Libraries, 2015. Thames & Hudson. 212 kuvaa. 240 sivua.

lauantai 5. maaliskuuta 2022

Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki (toim.): Mies, nainen ja rakkaus. Maailmankirjallisuudesta valikoituja rakkausnovelleja, 1947

Löysin novellikokoelman, jonka kokoavana teemana on naisen ja miehen välinen rakkaussuhde. Kokoelma on kiitettävän monipuolinen: siinä on novelleja eri maista ja ulkomaisten lisäksi myös viisi suomalaista tarinaa, ja vakavahenkisten tai surullisten lisäksi myös koomisia ja kevyitä novelleja. 17 novellista kaksi on naisten kirjoittamia. Seuraavassa lyhyet luonnehdinnat novelleista. Olen merkinnyt tähdellä ne, joista pidin enemmän, mutta kaikki kirjan novellit olivat hyvin kirjoitettuja ja omalla tavallaan kiinnostavia.

H. E. Bates: Kimono. Sähköinsinööri, jolla on morsian kotona ja lupaava tulevaisuus edessään, tulee helteisenä päivänä Lontooseen työhaastatteluun. Epämääräiseen kahvilaan meneminen, oranssikukkainen kimono ja kaikennielevä intohimo muuttavat asiat. (Englanti, 1905-1974, 20 s.)

* Hjalmar Bergman: Kaksi nuorta ja yksi vanhus. Rikas vanha mies haluaa mennä naimisiin köyhän nuoren tytön kanssa, joka rakastuu toiseen. Bergman onnistuu tekemään tutuista aineksista sympaattisen tarinan. (Ruotsi, 1883-1931, 14 s.)

Erskine Caldwell: Lämmin virta. Nuori mies menee vierailulle joen lähellä vuorella olevalle talolle, jossa asuu nuori tyttö perheineen. Mies löytää sisältään tunteita, joiden olemassaolosta ei tiennyt. Ajatuksiin ja tunteisiin keskittyvä novelli. (Yhdysvallat, 1903-1987, 10 s.)

* Charles Dickens: Kellonsoittaja. Tarina toisesta rakkaudesta. Ruma ja hyväluontoinen nuori opettaja Nathaniel Pipkin rakastuu kylän kaunottareen. Rikas isä pelottaa, mutta Pipkin uskaltautuu illanviettoon tytön ja tämän ystävien kanssa. (Englanti, 1812-1870, 8 s.)

Anatole France: Hyvin opittu läksy. Ilkikurinen, hyvin ranskalaisen tuntuinen novelli, jossa ruman ja vanhan asianajajan kanssa avioitunut ihana mutta hyveellinen Violante pitää 1400-luvun Ranskassa sinnikkäästi puoliaan komeaa ihailijaa vastaan. Sitten ankara rippi-isä muistuttaa Violantea kuolemasta. (Ranska, 1844-1924, 6 s.)

Aldous Huxley: Ihmeellinen hymy. Itseään ihaileva ja rakastava keski-ikäinen Theodore Hutton hurmaa kaikki kohtaamansa naiset: tällä hetkellä tärkeimpinä jo vuosia sairastaneen vaimonsa Emilyn, Mona Lisan lailla hymyilevän, korrektin Janet Spencen ja Huttonia ehdoitta rakastavan nuoren, lapsellisen, kouluttamattoman Doriksen. Vaikka Hutton joskus huomaakin inhoavansa itseään, hän palaa pian entisiin tapoihinsa. Naisten tunteilla ei kuitenkaan pitäisi leikitellä. Novellissa suhtaudutaan ärsyttävän alentuvasti Dorikseen, jonka ajatellaan kykenevän vain Huttonin kyseenalaistamattomaan jumaloimiseen. Ihmetyttää, mitä naiset oikein näkevät Huttonissa, joka on tosin ulkoisesti viehättävä, mutta jossa ei ole aitoutta, syvyyttä eikä rehellisyyttä. (Englanti, 1894-1963, 34 s.)

Maria Jotuni: Oliivia. Oliivia ja hänen intohimoinen rakastajansa keskustelevat. Oliivia on puoliksi välinpitämätön ja kyllästynyt, puoliksi myötätuntoinen. Psykologinen, vähän vaikeasti seurattava ja aika uudenaikaisen tuntuinen novelli. Pidin tästä enemmän toisella lukemalla. (Suomi, 1880-1943, 5 s.)

* Arvid Järnefelt: Hän ja minä. Rikkaan talon nuori isäntä suunnittelee tilansa uudenaikaistamista ja torppalaisten karkoittamista laidunmaiden tieltä. Sitten hän rakastuu erään torppalaisen vaimoon, ja kaikki hänen ajatuksensa alkavat kiertää sen ympärillä, saako hän vastarakkautta. Tämä muuttaa myös hänen suhtautumisensa tilan uudistamiseen. Hyvin puhdashenkinen novelli. (Suomi, 1861-1932, 6 s.)

* Aino Kallas: Häät. 1800-luvun alkupuolen Virossa vietetään talonpoikaishäitä. Kartanonherra haluaa kuitenkin morsiamen taloonsa ensimmäiseksi yöksi, eikä asian ratkaisemiseksi ole hyviä vaihtoehtoja. Novellissa on onnistuttu muutamilla sivuilla kuvaamaan intensiivisesti eräs ajan yhteiskunnallinen epäkohta. (Suomi/Viro, 7 s.)

Pär Lagerkvist: Hissi joka vajosi helvettiin. Kamreeri Jönsson ja toisen miehen "pikku rouva" päätyvät hissillä helvettiin, jossa kohtelias Piru tarjoaa heille yösijaa hotellihuoneesta. Kolmantena, puhumattomana henkilöhahmona on pikku rouvan mies, jonka synkkämielisyyttä, ymmärtämättömyyttä rouvansa huvittelunhalua kohtaan ja asioiden suurentelua rouva surkuttelee ja paheksuu kamreerinsa tuella. Hissin kohotessa taas ylös mikään ei ole muuttunut. (Ruotsi, 1891-1974, 8 s.)

Guy de Maupassant: Oljenpunojatar. Köyhilläkin ihmisillä on tunteet, mikä saattaa olla rikkaille vaikeaa uskoa. Köyhä oljenpunojatar rakastaa yksinäisestä, huonosti kohdellusta tytöstä kuolemaansa asti rikkaan perheen poikaa, joka on kerran suvainnut häntä. Toisella puolella on voimakasta, uhrautuvaa (ja selittämätöntä) rakkautta, toisella vain itsekeskeistä poroporvarillisuutta. (Ranska, 1850-1893, 8 s.)

Aksel Sandemose: Tulipunainen tukka. Pakinamainen Norjaan sijoittuva novelli kahdesta kirkkaanpunaisesta tukasta junassa ja mitä siitä seurasi. (Tanska, 1899-1965)

* Runar Schildt: Mies ja hevonen. "Pieni Maggie rouva" haluaisi vuoden avioliiton jälkeen miehensä kiinnittävän häneen huomiota ja olevan miehekäs, ei vain nenä kirjassa viihtyvä saksalaisten adverbiaalien tutkija, ja vie tämän siksi sirkukseen. Maggie haluaisi olla kirjailija, ei kestä proosallisia kotitöitä ja rouva Bovaryn tavoin etsii malleja kirjallisuudesta. Hauskasti kirjoitettu novelli, jolle voi Maggien ajatusten elävän kuvauksen takia antaa stereotypiat anteeksi. (Suomi, 1888-1925, 19 s.)

Rabindranath Tagore: Onnea tuottava katse. Metsästämistä rakastava rikas nuori leskimies Kanti Chunder näkee pitkällä metsästysretkellään virran rannalla suloisen, eläimiä rakastavan tytön. Hän etsii tytön kodin ja pyytää tämän isältä tytön kättä, mutta joutuu kokemaan myöhemmin hätkähdyttävän yllätyksen. Novelli on kauniisti kirjoitettu, mutta naisten mielipiteillä ei siinä ole mitään merkitystä, kyse on vain Kantista. (Intia, 1861-1941, 7 s.)

Miguel de Unamuno: Rakkauden yllättämä. Anastasio etsii melko raskassoutuisessa novellissa rakkauden merkitystä tyhjän elämänsä täytteeksi, ja etsinnästä muodostuu hänen koko elämänsä sisältö. Rakkaus yllättää hänet odottamattomalla tavalla. (Espanja, 1864-1936, 6 s.)

* Mika Waltari: Puhtain nuoruus. Sedän luona kesää viettävä poika on rakastunut palavasti rohkeaan ja epäsovinnaiseen Kaarinaan ja tapaa tämän öisin puutarhassa puhuakseen tämän kanssa, mutta epäilee voiko tämä rakastaa häntä. Herkkä novelli ensimmäisestä rakkaudesta. (Suomi, 1908-1979, 12 s.)

* Stefan Zweig: Tuska. Tunnetun asianajajan kanssa naimisissa olevalla Irenellä on rakastaja melkein vain kokeilunhalun vuoksi. Epämiellyttävä, karkea nainen alkaa kiristää häntä, mikä tekee hänen elämästään painajaista ja vie hänen mielenrauhansa. Jännite säilyy pitkässä novellissa hyvin. (Itävalta, 1881-1942, 43 s.)

Kirjassa ei ihme kyllä ole suomentajien nimiä, mutta novellit on käännetty hyvin.

Edit 5.3.22, 6.3.22, 2.4.22.

Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki (toim.): Mies, nainen ja rakkaus. Maailmankirjallisuudesta valikoituja rakkausnovelleja, 1947. Kustannus Oy Mantere. Ei alkuteosten nimiä. Ei kääntäjien nimiä. 228 sivua.