Naisten juomaa, 2005 (näytelmä)

Kannessa Pirkko Hämäläinen, Sanna-Kaisa Palo ja Leena Uotila.

Nainen ja alkoholi on asia, joka herättää vielä suurempia tunteita kuin mies ja alkoholi (molemmat liian pitkälle mennessään tietysti todella kurjia juttuja). Kuten näytelmän ohjaaja Taru Mäkelä sanoo alkutekstissään, suomalaiset rakastavat kuuluisia miesjuoppojaan, mutta jos esimerkiksi Minna Canth tai Larin Paraske olisivat olleet alkoholisoituneita, heistä ei todennäköisesti olisi tullut arvostettuja.

Näytelmän lähtökohta on kiinnostava: noin tusinalle kirjoittajalle annettiin tehtävänanto "Nainen ja alkoholi", johon saatiin paljon monipuolisia ja näkökulmiltaan vaihtelevia tekstejä, ja niistä koostettiin esitys. Naisten juomaa on tanakka cocktail, joka sisältää kaikkea: surua, kauhua, pelkoa, häpeää, jännitystä sekä tietenkin huumoria. Filosofi Ludwig Wittgensteinia luovasti lainaten voidaan todeta, että siitä, mistä ei voi puhua, täytyy tehdä teatteria (Taru Mäkelä, s. 8).

Näytelmä esitettiin Teatteri Jurkassa vuonna 2005 kolmen näyttelijän voimin ja se koostuu 20 eri osiosta. Mukana on pienoisnäytelmien lisäksi kolme lyhyttä Marguerite Durasin ja Rosa Liksomin proosatekstiä sekä ote teoksesta Lasinen lapsuus. Minulle tuttuja näytelmien kirjoittajia olivat Anna-Leena Härkönen, Tiina Lymi ja Kati Outinen. Erään näytelmän kirjoittajiksi on merkitty Miira Karhula/Aleksis Kivi, vaikken kyllä tunnistanut ollenkaan, mikä näytelmässä liittyi Kiven teoksiin (joita tunnen aika huonosti).

Naisten juomista valotetaan hyvin monelta kannalta sekä vuoropuheluina että monologeina, tuokiokuvina elämästä: on pullojenpiilotteluyritys, täydellisen kotiäidin romahdus, työpaikan juhlien tapahtumien selvittelyä jälkikäteen, yritystä päästä kuiville, haimasairaudesta kärsivät naiset sairaalan osastolla, kolmen 15-vuotiaan tytön örvellysretki, työssä juomista, tipattoman tammikuun aloitus (ja lopetus)... Kirjasta puuttuu oikeastaan vain kuvaus kohtuujuomisesta. Kirjoittajat ovat hienosti pystyneet luomaan mielenkiintoisia ja koskettavia tarinoita hyvin pienellä sivumäärällä.

Aihetta ei mitenkään kaunistella, ja melkein kaikissa teksteissä on kyse jo todella pahaksi kehittyneestä ongelmasta tai rankasta kertajuomisesta. Kaikkein surullisimpia ovat tietysti näytelmät, joissa 8-vuotias tyttö hoivaa aamulla tottuneesti krapulaista äitiään käärimällä tälle sätkiä ja tuomalla oluen, tai jossa toinen pieni tyttö käy anelemassa vanhempiaan baarista kotiin. Liian juomisen seuraukset läheisille, varsinkin lapsille, tulevat selvästi esiin, ja monessa näytelmässä (vaikkei läheskään kaikissa) on mukana myös se häpeä, jota nainen tuntee juomisensa takia. Juomisen syitä ja alkoholin viehätystä kuvataan joissakin näytelmissä - eräässä näytelmässä viini tai samppanja alkaa puhua naiselle ja houkuttelee juomaan itseään, ja muuttuu sitten naisen perheenjäseneksi.

Tämä oli kiinnostava kokoelma, ja jos aihe kiinnostaa, kirja kannattaa lukea, vaikkei näytelmiä muuten harrastaisikaan: kirja on helppolukuinen, tyylit ja aiheet vaihtelevat paljon, ja mukana on myös huumoria ja ymmärrystä henkilöitä kohtaan, vaikka aiheet rankkoja ovatkin.

Aion rimaa hipoen ottaa tällä näytelmällä perehtyvän lukijan haastekohdan myös nykynäytelmien osalta (kirjailija on elossa) Shakespearen sisarukset -haasteessa sillä perusteella, että vaikka eri näytelmät ovat hyvin lyhyitä, ne ovat kuitenkin itsenäisiä kokonaisuuksia. Lisäksi saan tästä odottamatta myös Helmet 2020 -haasteen kohdan 22, kirjassa on epäluotettava kertoja: Anna-Leena Härkösen näytelmässä "Missä mennään" kolme erinimistä naista, jotka osoittautuvat samaksi ihmiseksi, perustelee muutaman sivun verran, miksi he eivät ole alkoholisteja. Viina on mulle ongelma vasta kun sitä ei ole.

Kirjan kirjoittajat: Anna-Leena Härkönen, Miira Karhula, (Aleksis Kivi,) Marguerite Duras, Pirjo Toikka, Tiina Lymi, Kati Outinen, Johanna Hartikainen, Ilse Rautio, Sussa Lavonen, Kirsti Nordin, (Irja Askola,) Liisa Ryömä, Rosa Liksom, Gunilla Hemming.

Kalevan kirjoitus Teatteri Jurkan vuoden 2005 esityksestä tässä.

Naisten juomaa (näytelmä, koostuu 20 eri osiosta), 2005, eri kirjoittajia. Kirja kerrallaan / Books on Demand. Kansi: Pekka Kaikkonen, kuva: Yehia Eweis. 157 sivua.

Aphra Behn: The Rover (Part I); or, The Banish'd Cavaliers, 1677

Tammikuu ja vähän joulukuukin menivät eri tavalla kuin odotin, ja lisäksi minulla on ollut muutaman viikon kirjoitusjumi (melkein kaikki joulu- ja tammikuun bloggaukset ovat aiemmin kirjoitettuja), joten postauksissa on ollut pitkähkö tauko. Olen kuitenkin lukenut monia hyviä kirjoja myös tänä aikana, joten nyt pitää joko kirjoittaa paljon, jättää kirjoittamatta joistakin lukemistani kirjoista tai kirjoittaa ytimekkäitä ja lyhyitä (yhdistelmä)bloggauksia. Aloitan näytelmästä, koska Shakespearen sisarukset -näytelmähaaste päättyy sunnuntaina.

Mary Bealen muotokuva Aphra Behnistä (Wikipedia)

Aphra Behn (1640-1689) oli englantilainen näytelmäkirjailija, runoilija, romaanikirjailija ja kääntäjä sekä vakooja. Hän oli ensimmäisiä kirjoittamisella elantonsa ansaitsevia englantilaisia naisia, ja vaikka häntä ei Suomessa taideta juuri tuntea, hän on ollut esikuvana monelle englanniksi kirjoittavalle naiselle. Virginia Woolf kirjoittaa hänestä näin Omassa huoneessa: "Kaikkien naisten pitäisi yhdessä tuoda kukkia Aphra Behnin haudalle... koska hän mahdollisti sen, että naiset voivat sanoa, mitä ajattelevat" (käännös minun). "Virginia Woolf piti Aphra Behniä ensimmäisenä naiskirjailijana, joka todisti, että rahaa saattoi ansaita kirjoittamalla, ehkä uhraamalla joitakin miellyttäviä ominaisuuksia; ja näin vähitellen kirjoittamisesta ei tullut pelkästään merkkiä hulluudesta ja seonneesta mielestä, vaan se oli asia, jolla oli käytännöllistä merkitystä" (Wikipedia).

Behn kirjoitti yhteensä 18 näytelmää, joista tämä komedia on tunnetuimpia. Vasta bloggausta kirjoittaessani huomasin, että Kersti Juva on kääntänyt sen Kansallisteatterin esitystä varten suomeksi vuonna 1995 nimellä Veijari eli karkotetut kavaljeerit (käännöstä ei kuitenkaan löydy ainakaan yleisistä kirjastoista). Lisäksi Behniltä on suomennettu vuonna 2018 romaani Oroonoko, eli kuninkaallisen orjan tarina.

The Rover sijoittuu Napoliin ja sen sankareita ovat (kuningasmielisyytensä takia?) ulkomaille karkotetut englantilaiset herrasmiehet, sankarittaria taas ovat neuvokkaat ja rohkeat naiset, sisarukset Florinda ja Hellena ja heidän serkkunsa Valeria. Tärkeänä osana tapahtumissa on myös kuuluisa kurtisaani Angelica. Belvile on rakastunut Florindaan ja Florinda Belvileen, mutta rakastavaisten mahdollisuudet näyttävät huonoilta, koska Florindan matkoilla oleva isä haluaisi tämän naivan erään rikkaan vanhan miehen, Florindan veli Don Pedro taas ystävänsä Don Antonion. Hellenalle on suunniteltu nunnan elämää, mutta hänellä on omat vahvat käsityksensä siitä, mitä hän haluaa, ja Valerialla on omat suunnitelmansa. Belvilen ystävä, rahaton kapteeni Willmore on näytelmän nimihenkilö Rover, Veijari. Hän rakastuu naamioituneen Hellenan henkevyyteen ja älyyn ja tämä Willmoreen, mikä ei kuitenkaan estä Willmorea viettämästä yötä Angelican kanssa (jolloin tämä rakastuu Willmoreen kiihkeästi, ensimmäistä kertaa elämässään) ja yrittämästä humalassa raiskata Florindaa. (Miten tällainen henkilö voi olla romanttinen sankari?)

Tämän nopeatempoisen näytelmän juoni on monipolvinen, monimutkainen ja epäuskottava ja pyörii sen ympärillä, kuka päätyy sänkyyn kenenkin kanssa ja millä hinnalla - joskus aivan sananmukaisesti; Angelican hinta kuukaudelta on 1000 kruunua (crowns). Kunnon naiset (women of quality) asettavat hinnaksi avioliiton, kun taas näytelmän miehet Belvileä lukuun ottamatta yrittävät kauniilla puheilla tai rahalla, joskus myös väkivalloin, saada heiltä seksiä ilman tätä.

Hell. I perceive, good Father Captain, you design only to make me fit for Heaven—but if on the contrary you should quite divert me from it, and bring me back to the World again, I should have a new Man to seek I find; and what a grief that will be—for when I begin, I fancy I shall love like any thing: I never try’d yet.

Will. Egad, and that’s kind—Prithee, dear Creature, give me Credit for a Heart, for faith, I’m a very honest Fellow—Oh, I long to come first to the Banquet of Love; and such a swinging Appetite I bring—Oh, I’m impatient. Thy Lodging, Sweetheart, thy Lodging, or I’m a dead man.

Hell. Why must we be either guilty of Fornication or Murder, if we converse with you Men?—And is there no difference between leave to love me, and leave to lie with me?

Will. Faith, Child, they were made to go together.

Näytelmä ei teemaltaan tai tapahtumiltaan kiinnostanut minua kovin paljon, varsinkin kun monet näytelmän ihmisistä puhuivat monimutkaisesti ja aika hankalaa kieltä, mutta näytelmän luonteikkaat, älykkäät naiset olivat ihania. Vaikka Florindan isä ja veli halusivat kumpikin naittaa Florindan vastoin tämän tahtoa, hän toimi kuitenkin oman päänsä mukaisesti ja juonitteli saadakseen rakastamansa miehen. Lempihenkilöni näytelmässä oli sanavalmis, suorapuheinen, epäkunnioittava ja rohkea Hellena (vaikka hänen miesmakunsa olikin kyseenalainen), joka pukeutui eräässä kohtauksessa mieheksi ja tavoitteli aktiivisesti, mutta omilla ehdoillaan Willmorea. (Hellena ja Willmore muuten paljastivat toisilleen nimensä vasta kun olivat päättäneet mennä naimisiin.) Serkku Valeria auttoi siskoksia ja löysi itsekin itselleen miehen, ja mustasukkaisuuden raastama kurtisaani Angelica uhkasi Willmorea pistoolilla huomattuaan tämän rakastuneen toiseen naiseen. Näytelmän naiset eivät siis olleet mitään kainoja hissukoita, jotka tekevät niin kuin miehet sanovat, vaan aktiivisia ja omapäisiä ihmisiä, jotka tiesivät mitä halusivat, eivät pyydelleet halujaan anteeksi ja tavoittelivat haluamaansa esteistä välittämättä, ja esittivät asiansa myös tyylikkäästi.

Ped. What’s this I hear? false Girl, how came you hither, and what’s your Business? Speak.   ...

Hell. I had e’en as good tell it, as you guess it. Faith, Brother, my Business is the same with all living Creatures of my Age, to love, and be loved, and here’s the Man.

Amy Margaret Atchley on kiinnostavan tuntuisessa tutkielmassaan vertaillut Aphra Behniä ja sukupolvea nuorempaa näytelmäkirjailijaa Susanna Centlivreä (1669-1723) ja kuvannut yhteiskuntaa, jossa he elivät. Tutkielman mukaan Behniä moitittiin moraalittomuudesta siksi, että hän esitti näyttämöllä niin uskallettuja aiheita, kun taas miesten näytelmissä tällaista pidettiin normaalina. Behn pystyi kuitenkin ansaitsemaan elantonsa kirjailijana yhteiskunnassa, jossa naisia pidettiin miehiä lahjattomampina ja heille asetettiin paljon enemmän rajoituksia, joten hän oli varmastikin taitava. Rover noudattaa aikaisemman näytelmän, Tom Killigrew'n Thomason, juonta ilmeisesti aika tarkasti, mutta Behn on Roverin esipuheen kirjoittajan mukaan tehnyt näytelmästä kuitenkin kokonaan omansa. Behnin näytelmissä oli ehkä toistuva teema se, että näytelmän sankarittaret juonittelivat isäänsä tai veljiään vastaan, jotka halusivat näiden menevän naimisiin epämiellyttävän miehen kanssa; Behn kannatti näytelmissään näin naisten oikeutta valita itse oma aviomiehensä ja muutenkin naisten suurempaa vapautta ja itsemääräämisoikeutta.

Hell. That Blush betrays you—I am sure ’tis so—or is it Don Antonio the Vice-Roy’s Son?—or perhaps the rich old Don Vincentio, whom my father designs for your Husband?—Why do you blush again?

Flor. With Indignation; and how near soever my Father thinks I am to marrying that hated Object, I shall let him see I understand better what’s due to my Beauty, Birth and Fortune, and more to my Soul, than to obey those unjust Commands.

Hell. Now hang me, if I don’t love thee for that dear Disobedience. ...

Näytelmästä oppi myös paljon huudahduksia ja sanontoja: Fie! Hang me! Hark you! 'Sheartlikins (jonkinlainen kirosana), A pox upon him/it (rokko/kuppa hänen/sen päälle), Egad, Nay, Prithee (pyydän), Faith (todellakin)...

Luin näytelmän puhelimella Gutenbergistä. Olen lukenut näytelmiä viideltä eri vuosisadalta (antiikki, 1600-luku, 1800-luku, 1900-luku ja 2000-luku), joten olen nyt historiallinen lukija Shakespearen sisarukset -haasteessa.

Lisäys 2.2.2021.

Aphra Behn: The Rover (Part I); or, The Banish'd Cavaliers, 1677. Viisinäytöksinen komedia, noin 100 sivua. The Project Gutenberg eBook: The Works of Aphra Behn, Vol. 1.

Hilja Valtonen: Valitusaika on ohi. Kolminäytöksinen huvinäytelmä, 1951

Tutustuin Hilja Valtosen kirjoihin jo nuorena. Hän on minulle ja varmaan monelle muullekin tuttu esimerkiksi Vaimokkeesta (1933) tai muista hersyvistä romaaneistaan, joissa sankarina on topakka, lannistumaton nuori nainen ja joiden kirjoitustyylissä on etenkin vanhemmissa suomalaisissa romaaneissa harvinaista keveyttä ja iloisuutta, mutta jotka ovat siitä huolimatta vakaasti todellisuuteen ankkuroituneita. Tämä 1950-luvulta oleva näytelmä on odotetusti komedia, mutta siinä on yllättävänkin vakavia teemoja.

HERRA PETTERI  Miehelläsi on toinen syy ottaa avioero kuin se, jonka hän mainitsi. Hänellä on ... toinen nainen.
HANNA  (Hetken vaiettuaan. Rauhallisesti.) Väärin, rakas ystäväni ... Ei toinen, vaan kuudes. (58-59)

Älykäs, kaunis, järkevä ja pätevä keski-ikäinen Hanna on kansakoulun johtajaopettaja, joka on asettunut ehdolle eduskuntavaaleihin. Tultuaan kotiin taas yhdeltä reissultaan hänen miehensä, kauppaedustaja Heikki Järvinen, suuttuu tästä kuullessaan ja käskee häntä avioeron uhalla vetämään nimensä pois listalta, mutta tämä ei ole enää mahdollista, koska "valitusaika on ohi". Pariskunnalla on aikuiset lapset, sosiologiaa opiskeleva reipasotteinen tytär Tuikki ja voimistelunopettajaksi valmistunut Jokke, joista varsinkin Tuikilla on näytelmässä tärkeä osa. Herra Petteri on toinen kansanedustajaehdokas, Hannan hyvä ystävä ja paikkakunnan viehättävä viisikymppinen naimaton sarjakosija.

Sivuosissa on hauskoja hahmoja: Rissasen Pappa, patavanhoillinen ja pihi mutta jääränäkin sympaattinen, vahvaa murretta puhuva talollinen, joka koulun johtokunnan taloudenhoitajana on torpannut Hannan perheen toiveen uusista tapeteista jo vuosien ajan, sekä iso ja lihava, äänekäs, helposti tulistuva ja leppyvä, Hannan puolta intohimoisesti pitävä kirjakauppias Martta, jolla on vakaat feministiset periaatteet ja joka toimii Hannan taustatukena vaalitaistossa. Toisen naisen roolia hoitavat eri paikkakunnalla asuvat kahvilanomistaja Kerttu Nieminen ja tämän tytär Taru. Mukana on myös "rikas rouva" Iisa Siniselkä, joka kailottaa estottomasti ja itsetyytyväisesti hyvin sovinistisia näkemyksiä naisen paikasta kodissa ja politiikassa, sekä tämän tytär, hempeä ja tunteellinen Ansu.

Ydinjuoni on siis se, että Heikki pettää vaimoaan ja vikittelee toisessa kaupungissa uutta valloitustaan, tytärtään nuorempaa naista, joka luulee Heikkiä naimattomaksi, sekä se, miten varsinkin ensi kertaa isänsä petollisuuden selville saava Tuikki tähän suhtautuu. Toisessa näytöksessä on mainio pitkä kohtaus, jossa Hanna, Tuikki ja Martta laittavat Kerttu Niemisen kotona Heikin seinää vasten ja kasaavat tämän pään päälle tulisia hiiliä esittäen olevansa hänen serkkujaan ja muita sukulaisiaan.

Juonta tärkeämpi on näytelmän feministinen vire: siinä käsitellään monipuolisesti naisen asemaa kotona ja yhteiskunnassa eri henkilöiden suilla esitettyjen asenteiden kautta, ja tämä tekee näytelmästä perhedraamaa yleispätevämmän ja mielestäni edelleen kiinnostavan, vaikka näytelmä onkin keveydessään aika pintapuolinen. Tietysti tuo pettämisjuonikin liittyy naisen ja miehen rooleihin ja siihen, mitä molempien katsotaan tai ei katsota olevan oikeutettuja tekemään. Hannan kansanedustajaehdokkuus mahdollistaa ajatusten esittämisen naisista politiikassa.

Tässä kiinnostava historiallinen yksityiskohta (en ole lukenut tätä mistään muualta, joten en tiedä, pitikö tämä todella tuolloin paikkansa): näytelmän mukaan kansakouluissa oli tuohon aikaan mieskiintiö. Laki määrää, että jos kaksiopettajaisessa koulussa on ennestään pätevä naisopettaja, on sinne toiseksi otettava mies (42) - vaikka naishakija olisi parempi vaihtoehto ja mieshakija juoppo ja arvosanoiltaan naista huonompi, kuten näytelmässä.

Tuikin ja Joken kinastelu näytelmän alussa oli minusta vähemmän houkutteleva alku tälle näytelmälle ja se käynnistyi muutenkin hieman hitaasti, mutta vauhtiin päästyään se oli oikein hauska. Rissasen Papan repliikkejä lukuun ottamatta näytelmässä puhutaan yleiskieltä.

Hilja Valtonen: Valitusaika on ohi. Kolminäytöksinen huvinäytelmä, 1951. Otava. 160 sivua.

Bernard Shaw: Ei sitä voi koskaan tietää, 1909 (You Never Can Tell, 1899)

Kuva: Wikipedia

 

Rakastin pienenä Sound of Music ja My Fair Lady -musikaaleja. Jälkimmäinenhän perustuu irlantilaisen George Bernard Shaw'n näytelmään Pygmalion (jota en ole lukenut), joten uskoin pitäväni tästä kirjaston varastosta löytyneestä toisesta, varhaisemmasta Shaw'n komediasta, mutta niin ei sitten käynytkään. Tämä nelinäytöksinen näytelmä on ensinnäkin todella pitkä, 260 sivua. Se ei haittaisi, jos tapahtumat ja ihmiskuvaus veisivät mukanaan, mutta nämä tuntuivat lähinnä höpsöiltä. Jotkin henkilökuvaukset vaikuttivat tahattoman huvittavilta: Hänen [Valentinen] käytöksensä ei ole vailla arvokkaisuutta ja vakavuutta, mutta hänen liikkuvat sieramensa [sic] ilmaisevat, että se on humoristin vakavuutta. (7) Sitä paitsi [Fergus Crampton] on hyvin hermostunut ja arkatuntoinen, päättäen hänen läpinäkyvästä ihostaan ja kapeista käsistään. (52)

Ihmisten käytös ja puheet tuntuivat minusta näytelmässä hyvin usein epäloogisilta ja käsittämättömiltä, mikä saattaa johtua siitä, että kuten en ymmärtäisi päätellä värisevistä sieraimista, läpinäkyvästä ihosta tai kapeista käsistä mitään henkilön luonteesta, minulta menivät näytelmässä varmasti usein täysin ohi hienovaraiset vihjeet, joista viime vuosisadan vaihteen katsoja olisi voinut päätellä vaikka mitä. (Olen kuitenkin lukenut muita 1800-luvun näytelmiä, jotka olen ymmärtänyt.) Tästä esimerkkinä seuraava sananvaihto (Dolly on vallaton 18-vuotias ja Finch McComas jäykkis lakimies):

BOHUN (aloittaa äkisti tekemällä kysymyksen Dollylle) Aiotteko te mennä naimisiin?
DOLLY Minäkö! Niin, Finch puhuttelee minua ristimänimeltä.
M'COMAS Tätä minä en salli. Mr Bohun: minä puhuttelen tätä nuorta neittä ristimänimeltä siksi, että olen hänen äitinsä vanha ystävä.
DOLLY Niin, te sanotte minua Dollyksi siksi, että olette äitini vanha ystävä. Mutta mitä merkitsee Dorothee-ee-a? (McComas nousee vihoissaan.)
CRAMPTON (levottomana, nousee hillitäkseen häntä) Hillitkää itseänne, McComas. Ei huolita riidellä. Olkaa rauhallinen.
M'COMAS Minä en tahdo olla levollinen. Tehän osoitatte tavatonta luonteenheikkoutta, Crampton. Tämähän on kerrassaan kuulumatonta. (238-239)

Miten Dollyn naimisiinmenoon liittyy se, että McComas puhuttelee häntä etunimellä? Miksi Dolly rallattelee Dorothea-nimeä? Mistä McComas suuttui? Kaikki saa selityksensä, kun ajattelee, että ilmeisesti muut kuin kihlautuneet tai muuten hyvin läheiset vastakkaisen sukupuolen edustajat eivät puhutelleet toisiaan etunimellä. Dolly kiusaa McComasia siitä, että tämä nimitti häntä aiemmin Miss Dorotheaksi eikä Dollyksi ja osoitti kaiketi tällä tavalla toiveensa avioitua Dollyn kanssa, ja McComas ottaa kiusanteon täysin vakavasti ja loukkaantuu verisesti.

Tämän dialogin onnistuin ymmärtämään pienen miettimisen jälkeen, mutta kun tällaisia kummallisia sananvaihtoja - joita en ymmärtänyt - toistui aina muutaman sivun välein, ihmisten toiminnan ja puheiden logiikka jäi hyvin epäselväksi. Näytelmän käännös ei auttanut asiaa, koska se tuntui jonkin verran kömpelöltä. 

Näytelmä tuntui olevan tarkoitettu enemmän luettavaksi kuin esitettäväksi, ja sen tarkoituksena tuntui olevan enemmän ajatusten esittely kuin varsinainen draama. Tämäkään ei haittaisi, mutta ajatusten esittely ja kehittely jäi aika lailla puolitiehen ja hukkui muun materiaalin sekaan ja teemat jäivät melko valjuiksi, vaikka ne olivatkin kiinnostavia: "uudenaikainen" ja "vapautunut" nainen, erilaiset lastenkasvatustavat (lyöminen vs. vapaa kasvatus), vanhempien ja lasten suhteet ja mitä molemmilla on oikeus odottaa toisiltaan, avioero, naisten ja miesten käytös ja roolit. Viimeisen suhteen harmitti se, että koko ikänsä naisaatteen esitaistelijaksi kasvatetun yli parikymppisen Glorian esitetään unohtavan heti feministiset periaatteensa, kun häntä suudellaan, tai ehkä kun hän rakastuu, koska hänellä oli ollut ihailijoita aiemminkin. Melkein koko näytelmä tuntui epäuskottavalta.

Seuraavassa teräväpuheisessa katkelmassa eronnut Mrs Clandon kertoo avioliitostaan lapsilleen, Philille, Dollylle ja Glorialle.

MRS CLANDON (nousee. Se lempeys, joka hänen iälleen on ominainen, on äkkiä kadonnut ja sen sijaan hän tuntuu nyt merkillisen ärtyneeltä, sekä arvokkaalta että itsepäiseltä, sekä naiselliselta että järkähtämättömältä, niinkuin sopii naisasian-ajajalle) Phil, maltahan! Muista mitä aina olen opettanut sinulle. On olemassa kahdenlaista perhe-elämää, Phil; ja sinun ihmistuntemuksesi perustuu vain toiseen niistä. (Juhlallisesti) Se elämä, jonka sinä tunnet, perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen, jossa jokainen perheen jäsen on toisista riippumaton ja vapaa, jossa toiset eivät sekaannu toisten yksityisiin asioihin. (Hän panee varsinkin painoa tähän viimeiseen osaan lausetta.) Ja koska sinulla aina on ollut tällainen vapaus, niin sinun mielestäsi se on niin luonnollinen asia, ettet sinä pane siihen mitään arvoa. Mutta (purevalla terävyydellä) onpa sitä toisenlaistakin perhe-elämää: elämää, jossa miehet avaavat vaimojen kirjeet ja vaativat heitä tekemään tiliä jokaisesta pennistä, jonka he kuluttavat ja jokaisesta hetkestä päivässä. Missä vaimot kohtelevat samalla tavalla lapsiansa; missä ei ainoakaan huone ole yksityinen, eikä ainoakaan hetki pyhä; missä velvollisuus, tottelevaisuus, rakkaus, koti, siveys ja uskonto ovat sietämättömiä tyranneja ja koko elämä on rangaistusten ja valheitten, sorron ja kapinan, mustasukkaisuuden ja epäilysten ja syytösten alituista kiertokulkua, - ah, en voi selittää sitä teille: kaikeksi onneksi te ette tiedä siitä mitään. (Käy istumaan hengästyneenä. Gloria on astunut hänen luokseen säihkyvin silmin, yhtä harmistuneena kuin hänkin.) (35-36)

Näytelmässä kommentoidaan tavallaan myös luokkasuhteita: eräs tärkeä ja persoonallinen sivuhenkilö siinä on hienon hotellin "yliedeskäypä" William (häntä nimitetään myös "kippariksi", jota käytetään ihan neutraalina päätarjoilijan tai hovimestarin ammattiterminä), joka on työssään täydellinen ja saa kaikki hotellivieraat tuntemaan olonsa mukavaksi. Lukijaa häiritsee kuitenkin hänen puheensa, koska William sijoittaa joka lauseeseensa sanan "herra" tai "rouva" ja kiittää vierasta siitä, että saa ottaa hänen takkinsa tai tarjota hänelle teetä. Tämän on ehkä tarkoitus olla liioitteluna ironista, mutta suomeksi ja luettuna tämä ei vain kerta kaikkiaan toimi, varsinkin kun suomentaja on näissä repliikeissä käyttänyt sanaa "herra" lyhyemmän sanan "sir" sijasta, vaikka hän muualla käyttää termejä Mr, Mrs ja Miss. Se riippuu suuresti ihmisen asemasta, herra. Jos te olisitte kippari, herra, niin te huomaisitte, että teillä olisi yhtä vähän hyötyä lapsen uskosta kuin normannilaisuudesta. Minun mielestäni on edullisinta kirjoittaa nimeni B. O. O. ja N. ja pitää silmäni auki. Mutta minä viivytän teitä, herra. Anteeksi, herra: mutta te itse alennuitte puhumaan kanssani. Minä menen kutsumaan naisia, herra. (204-205) Kun ilmenee, että Williamin poika Bohun työskentelee oikeudessa, muttei vahtimestarina vaan asianajajana (mitä William tuntuu pitävän melkoisena pettymyksenä), kaikki hämmentyvät ja nolostuvat.

Vasta näytelmän viimeisessä viidenneksessä, kun Bohun (joka on aika mainio tyyppi) tulee paikalle selvittämään asioita, näytelmä ryhdistyy, sen tahti nopeutuu ja ihmiset alkavat tuntua elävämmiltä ja järjellisemmiltä olennoilta.

Tässä juoni lyhyesti: Rikas, eronnut, "kahdennenkymmenennen vuosisadan" ihmisille paljon suosittuja oppaita kirjoittanut menestyskirjailija Mrs Clandon on tullut Madeiralta viettämään lomaa englantilaisessa merenrantakaupungissa kolmen yli 18-vuotiaan lapsensa Glorian, Dollyn ja Philin kanssa. Köyhä hurmurihammaslääkäri Valentine rakastuu Gloriaan ensisilmäyksellä. Lapset tapaavat jäykän ja komentelevan, mutta rakkautta kaipaavan isänsä Cramptonin ensi kertaa.

Oli näytelmässä hyviäkin puolia: se oli ihan helppolukuinen, Dolly ja Phil olivat hupaisa kaksospari ja Bohun kiinnostava hahmo. Mukana oli joitakin teräviä huomioita, aforistisia lausahduksia ja hauskoja hetkiä. Jos näytelmää lyhennettäisiin puolella ja sen teemoja terävöitettäisiin, se voisi olla paljon parempi. Se saattaisi myös toimia paremmin esitettynä tai sitten englanniksi luettuna. Kuvahausta päätellen näytelmä on englanninkielisessä maailmassa ilmeisesti vieläkin melko tunnettu sekä esityksenä että kirjana, ja Guardianissa on arvio eräästä näytelmän esityksestä. George Bernard Shaw on Wikipedian mukaan muuten ensimmäinen (ja ainoa?) ihminen, joka on saanut sekä kirjallisuuden Nobelin että Oscarin, jälkimmäisen parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta.

Edit 27.11.2020, 3.12.2020.

Bernard Shaw: Ei sitä voi koskaan tietää, 1909 (You Never Can Tell, 1899). Otava. Kääntäjä: Helmi Setälä. 260 sivua.

Agapetus: Kas niin, Mimmi! Kaksi suvista näytöstä ja välillä kahvitauko, 1958

Muistelen kauan sitten lukeneeni sellaisesta psykologisesta kokeesta, jossa tutkija istui aivan vieraan ihmisen kahvilapöytään ja alkoi syödä keksejä tämän paketista. En muista, miten kokeessa kävi (ehkä keksien omistaja vain tuijotti hävytöntä kanssaistujaa tiukasti ja söi painokkaasti itsekin keksejään), mutta tästä näytelmästä tuli mieleen tämä koe. Näytelmä toi mieleen myös Kultakutri-sadun ("Kuka on juonut kahvimme? Kuka on siirtänyt tavaroitamme? Kuka on vienyt maitomme?") sekä Romeon ja Julian, joka mainittiin itse näytelmässäkin. Se sopii hauskasti myös rauhannobelistisarjani yhteyteen, koska se kertoo siitä, kuinka kahden ryhmän kilpailu samoista resursseista kärjistyy yhä isommaksi konfliktiksi, koska kumpikaan osapuoli ei halua tehdä myönnytyksiä, kunnes ryhmiin liittyvän mutta eturyhmien ulkopuolisen tekijän puuttuminen asiaan tuo ryhmien välille rauhan ja sopusoinnun ja mahdollistaa toimivan ratkaisun ongelmaan.

Eli lyhyesti näytelmässä on kyse siitä, että kaksi perhettä uskoo kumpikin vuokranneensa saman mökin kesänviettoa varten. Ensimmäisinä paikalle saapuvat hissukkamainen lehtori Raafael ja hänen topakka ja komenteleva vaimonsa Mimmi. Kylvettyään siemeniä he lähtevät toinen pyykille ja toinen maidonhakuun, minkä jälkeen paikalle saapuu kesänviettoon kuorma-autolla myös tehtailija Hatanpään perhe, kärttyinen ja kaikesta vikaa löytävä isä Akseli, hiljainen ja lempeä äiti Hilma, hehkeä mainospiirtäjän ammattia suunnitteleva tytär Marketta ja toimelias kotiapulainen Lahja, jotka tekevät omat kylvöksensä samoihin penkkeihin. Myöhemmin mökille tulee moottoripyörällään myös Raafaelin ja Mimmin poika, vastavalmistunut insinööri Reino, ja perheiden nuoret rakastuvat ensisilmäyksellä. Tapahtumissa on mukana myös paikan hoitaja, lähes kuuro Konstantin.

Eri seurueet menevät aluksi jatkuvasti ristiin keskenään, ja kun perheet vihdoin kohtaavat, herättää tietysti hämmennystä ja voimakkaitakin tunteita, kun ei saada selville, kumpi perhe todella on vuokrannut mökin kesäksi. Ilman ärhäköitä ja päällepäsmäröiviä Mimmiä ja Akselia asia olisi kuitenkin varmaan heti alussa pystytty sopimaan. Agapetuksen näytelmissä viehättää aiemmin mainitsemieni syiden lisäksi niiden lempeys ja hyväntuulisuus: tässäkin näytelmässä myös epämiellyttävän tuntuiset henkilöt osoittautuvat loppujen lopuksi pohjimmiltaan kunnon ihmisiksi eikä heitä rangaista, vaan tarjotaan lopuksi kahvit mukavassa seurassa.

Tämä on hauska, leppeä, kesäinen näytelmä. En ole elänyt 1950-luvulla enkä luultavasti haluaisi elääkään, mutta voin silti tuntea nostalgiaa tällaista leppoisaa, ongelmattoman tuntuista menneisyyttä kohtaan. Suomalaisen teatterihistorian kannalta näytelmä on kiinnostava siinä mielessä, että se kertoo kesäteatterien tuolloisesta yleistymisestä ja on kirjoitettu suoraan kesäteatteria varten, mitä ei Suomessa ollut vielä juuri tehty, jos ollenkaan. Yhä suositummiksi tulleet kesäteatterit ovat yleensä olleet pakotetut lainaamaan kappaleensa "salonkiteatterilta" ja niiden sovittaminen ja siirtäminen ulkoilmaan on monasti ollut tuskan takana. Agapetus saattoi kesäteatterille kirjoittamalla sijoittaa näytelmäänsä oikean pihamaan, multapenkit, moottoripyörän ja kuorma-auton. Aihe oli tahallisen vaivaton ja leppoisana tarkoituksena ainoastaan antaa hyvää tuulta kesäillan pariksi tunniksi.

Karin lokissa kerrotaan Teatteri Eurooppa neljän tämän näytelmän esityksestä (ainakin omalla selaimellani kirjoituksesta puuttuivat harmillisesti ääkköset).

Edit 31.10.20.

Agapetus: Kas niin, Mimmi! Kaksi suvista näytöstä ja välillä kahvitauko, 1958. Otava. 154 sivua.

Doris Dörrie: Happy. Ein Drama, 2001

Tässä saksalaisessa näytelmässä kerrotaan kolmen kolmikymppisen pariskunnan yhteisestä illanvietosta. Emilia ja Felix ovat eronneet vähän aikaa sitten, Charlotte ja Dylan ovat rikastuneet viime vuosina mutta eivät ole onnellisia (Charlotte ei ole tyytyväinen ja tuntuu kaipaavan entisiä mutkattomia aikoja; Dylanilla on hiljattain ollut yhden yön juttu Emilian kanssa); ainoastaan Anette ja Boris ovat yhtä rakastuneita ja onnellisia kuin aina ennenkin. Vanhat ystävykset kokoontuvat lauantai-iltana syömään Charlotten ja Dylanin luokse ja Felix yllyttää kahta muuta pariskuntaa tekemään kokeen: tunnistavatko pariskunnat toisensa sokkoina vain tunnustelemalla toistensa ruumiinosia? (Tällaista on näytelmän mukaan tutkittu Max Planck -instituutissa, jossa Emilia on töissä sihteerinä, ja saatu tulokseksi, että eivät tunnista.)

EMILIA jää istumaan, katsoo [Felixiä] Tiedätkö, joskus kaipaan sinua ihan hirveästi, aivan kuin olisit kuollut, ja sitten menen kylpyyn ja haistelen partavettäsi, kunnes olet taas paikalla kuin pullon henki, ja sitten huomaan, että en itse asiassa kaipaa sinua, vaan itseäni - sitä millainen joskus olin...

Näytelmässä on yhdeksän kohtausta, ja sen rakenne on peilikuvamainen. Kolmessa ensimmäisessä kohtauksessa kerrotaan pariskuntien valmistautumisesta illanviettoon omissa kodeissaan (Felix on tullut hakemaan Emiliaa tämän uudesta pienestä asunnosta), kolmessa keskimmäisessä kerrotaan tapaamisesta, ja kolmessa viimeisessä kuvataan pariskuntia taas erikseen ja heidän reaktioitaan illan tapahtumiin. Illanvietosta lukiessa oli vähän hankalaa pitää mielessä, kuka oli kenenkin puoliso.

CHARLOTTE Miksi sinä oikein itket?
DYLAN Koska sinä et koskaan kuuntele minua.
CHARLOTTE Kuuntelenhan minä sinua.
DYLAN Ei, et kuuntele. Sinä vain tunnut kuuntelevan minua, niin kuin radiota kuunnellaan, mutta samalla hetkellä kun kuulet sanani unohdat ne.

Näytelmässä on kyse rakkaudesta, sen loppumisesta tai kestämisestä, hauraudesta tai vahvuudesta, siitä miten sen voi (ehkä) säilyttää, sekä siitä, miten parisuhteessa ja läheisessä yhteydessä toiseen oleminen vaikuttaa omaan olemassaoloon. Kaikki pariskunnat ovat rakastaneet toisiaan ennen ja he rakastavat toisiaan tavalla tai toisella edelleen, myös eronneet ja toisiinsa pettyneet Emilia ja Felix sekä Charlotte ja Dylan, joiden avioliitto rakoilee.

Näytelmässä puhutaan paljon ja niin naiset kuin miehetkin kertovat avoimesti tunteistaan ja ajatuksistaan, analysoivat niitä ja yrittävät selvittää ongelmansa, tai Emilian ja Felixin kohdalla selvittää mitä tapahtui. Pariskuntien erilaiset elämäntilanteet mahdollistavat sen, että rakkautta valotetaan hyvin monelta kannalta. Vaikka keskustelut eivät tunnu kovin realistisilta, jokapäiväisiltä keskusteluilta, ne ovat kiinnostavia, eikä näytelmä tunnu vain filosofiselta harjoitukselta vaan siinä on myös elämänläheisyyttä. Se sijoittuu nykyaikaan, vaikka kansikuva viekin ajatukset 1950-luvulle.

Dörrie onnistuu saamaan lukijan välittämään henkilöistään, koska he kuitenkin loppujen lopuksi välittävät toisistaan. Vaikka he eivät ole mitenkään yksiselitteisen sympaattisia (varsinkin Felix on ennemminkin ärsyttävä), lukija tuntee myötätuntoa heitä kohtaan ja toivoo, että he onnistuvat ratkaisemaan ongelmansa. Näytelmä on perusvireeltään melko haikea, mutta sen loppu on kuitenkin toiveikas.

BORIS Mutta jos emme ole kehomme, keitä me sitten olemme?
ANETTE Sinä olet minun uneni ja minä ehkä sinun...
BORIS Tuo kuulostaa kauniilta. Vain vähän ilmavalta, painottomalta, ... kuin voisi, huiskis, tulla puhalletuksi pois.
ANETTE Totta. Kaikkihan voi, huiskis, tulla puhalletuksi pois. Sitä minä pelkäsin.
ANETTE Annan sinun olla minun unissani, jos minä saan olla sinun unissasi.
BORIS Bob Dylan.
ANETTE Ajattelin myös, kun seisoimme siinä kuin hölmöt, alasti, siteet silmillä - minä olen siinä, koska sinä olet siinä. Minä tunnen itseni Anetteksi, koska sinä näet minut Anettena. Jos et enää näe minua, minusta tulee joku muu. Minä liukenen, ... ja jollekin toiselle olen sitten myös joku toinen...
BORIS Huh, tuo kuulostaa vähän pelottavalta.
ANETTE Mutta uskon, että se on totta, muuten ei voisi rakastaa koko ajan uudelleen, ...

Näytelmän englanninkielinen nimi Happy saa selityksen kahdessa kohdassa, ensimmäisenä Dylanin ja Charlotten dialogista näytelmän alkupuolella:

DYLAN Es geht uns doch so gut. Bist du denn überhaupt nicht happy? (Meillähän menee niin hyvin. Etkö sitten ole yhtään happy?)
CHARLOTTE Ja, jetzt bin ich happy. Aber früher waren wir glücklich. (Kyllä, nyt olen happy. Mutta aiemmin me olimme onnellisia.)

Toisessa kohdassa puhutaan Happy-nimisestä hajuvedestä, jonka Dylan on ostanut Charlottelle lahjaksi Hongkongista ja jota Charlotte on uskollisesti käyttänyt, vaikkei kumpikaan itse asiassa pidä siitä, ainakaan nykyään. Näytelmässä puhutaan muuten varsin paljon hajuista ja tuoksuista.

Doris Dörrie on saksalainen elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja ja hän on kirjoittanut myös romaaneja, kertomuksia ja lastenkirjoja. Olen kauan sitten lukenut hänen romaaninsa Mitäs nyt tehdään? (2001) ja muistikuvieni mukaan pidin tästä enemmän. Kirjoituksen käännökset ovat minun.

Kahden erikoishaasteen ja parinkymmenen näytelmän jälkeen saan tällä näytelmällä vihdoin myös Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteen perushaasteen suoritettua, koska tämä on ensimmäinen lukemani näytelmä, jonka kirjoittaja on elossa.

Edit 15.10.20.

Doris Dörrie: Happy: Ein Drama, 2001. Diogenes. Kannen kuva: Jack Vettriano: Something in the Air, 1999. 112 sivua.

Lorraine Hansberry: A Raisin in the Sun, 1994 (1959) - musta näytelmäkirjailija!

Vaikka Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteen myötä on löytynyt kiinnostavia uusia kirjailijatuttavuuksia ja vaikka kirjallisuuden kaanon on viime vuosikymmeninä onneksi vähitellen laajentunut käsittämään yhä enemmän muitakin kuin valkoisia miehiä, vielä ei ollut tätä ennen tullut vastaan yhtään ei-valkoista näytelmäkirjailijaa, joten oli hienoa, että tämä näytelmä löytyi kirjaston hyllystä. Vaikka kirjan kannessa näytelmää kehutaan "yhdeksi suurista amerikkalaisista näytelmistä", ainakaan minä en ollut koskaan kuullutkaan siitä enkä myöskään sen kirjoittajasta Lorraine Hansberrystä, jonka kuva on kirjan kannessa. Kun A Raisin in the Sun esitettiin vuonna 1959, Hansberry oli vasta 29-vuotias. Hän kuoli traagisesti syöpään vain 34-vuotiaana vuonna 1965.

Tämä näytelmä on kirjailijaesittelyn mukaan julkaistu ja sitä on esitetty ympäri maailmaa yli kolmellakymmenellä kielellä, sitä on esitetty Yhdysvalloissa tuhansia kertoja, ja siitä on tehty musikaali, elokuva ja televisioesitys. Miten en ole koskaan kuullut tästä, vaikka tunnen ainakin nimeltä muut näytelmät, joista kirjan kannessa puhutaan?

Näytelmän nimi tulee Harlemin renessanssi -liikkeen yhden edustajan, runoilijan ja kansalaisaktivistin Langston Hughesin runosta, joka on näytelmän mottona.

What happens to a dream deferred?
Does it dry up
Like a raisin in the sun?
Or fester like a sore -
And then run?
Does it stink like rotten meat
Or crust and sugar over -
Like a syrupy sweet?

Maybe it just sags
Like a heavy load.

Or does it explode?

Näytelmässä onkin kyse unelmista. Se kertoo Chicagon Southsidessa pienessä ja ahtaassa kerrostaloasunnossa asuvasta afroamerikkalaisesta Youngerin perheestä, johon kuuluu perheen matriarkka, sitä koossapitävä ja yleensä lempeällä otteella hallitseva äiti Lena, hänen tyttärensä Beneatha eli Benny (joka tuntui minusta Hansberryn alter egolta), Lenan poika Walter Lee ja tämän vaimo Ruth, ja näiden kymmenvuotias poika Travis. Näytelmässä ovat mukana myös Beneathan poikaystävät, varakkaan mustan perheen poika George Murchison ja nigerialainen yliopisto-opiskelija Joseph Asagai sekä pari muuta henkilöä. Ruth työskentelee kotiapulaisena, Walter autonkuljettajana ja Beneatha opiskelee lääkäriksi.

Kirjan alussa perhe odottaa äidille seuraavana päivänä tulevaa kymmenen tuhannen dollarin shekkiä, joka on isän kuoleman jälkeen tuleva (henki?)vakuutusmaksu. Kaikilla perheenjäsenillä olisi käyttöä rahalle: Lena haluaisi muuttaa omaan taloon, jossa hän saisi hoitaa puutarhaa ja jossa Travis voisi leikkiä pihalla eikä kadulla rottien seurassa, Benny haluaisi opiskella ilman rahahuolia, Ruth päästä muuttamaan nykyisestä torakoiden kiusaamasta pikku huoneistosta omaan taloon ja turhautunut Walter toteuttaa kaveriensa liiketoimintasuunnitelmia, joiden avulla pitäisi rikastua nopeasti. Äiti on kuitenkin se, joka päättää rahojen käytöstä.

Youngerien perheyhteys on vahva, ja riidoista ja joskus katkeristakin väittelyistä huolimatta perheenjäsenet rakastavat toisiaan. Köyhä arki ja työnteko pienellä palkalla ilman toivoa muutoksesta parempaan kuitenkin kuluttaa tätä rakkautta. Äiti Lena on tyytyväinen siitä, että perheen ei tarvitse kestää rotuerottelua (joka tuolloin oli etelävaltioissa vielä voimassa), kuten etelässä, mutta nuoremmalle sukupolvelle tämä ei riitä, vaan he tahtovat jotain enemmän.

Kun perhe miettii muuttamista valkoisten asuinalueelle (koska siellä talot ovat paljon halvempia kuin mustien omakotialueilla), vaikka tässä on vaarana se, että valkoiset pommittaisivat taloa, Ruth sanoo: Well - well - 'course I ain't one never been 'fraid of no crackers, mind you - but - well, wasn't there no other houses nowhere? (93) Tätä lukiessa ajattelin, että en minä ole mikään cracker eli "korppu" tai "keksi", ja on loukkaavaa, vähättelevää ja yleistävää nimittää kaikkia valkoisia tuolla tavalla. Entäpä jos tällaisia tai vielä pahempia nimityksiä omasta ryhmästä kuulisi säännöllisesti? Ei olisi kivaa, ei.

Kaikki henkilöhahmot ovat tässä näytelmässä elävän ja todellisen tuntuisia. Bennyn poikaystävätkin tuntuvat aidoilta, mutta he edustavat näytelmässä myös oman ryhmänsä (musta afrikkalainen ja rikas pinnallinen musta mies) ihmisiä. Kaikki perheen jäsenet ovat mielenkiintoisia, moniulotteisia henkilöitä, ja tapahtumat näki vuorotellen eri henkilöiden kannalta. Itselleni kiinnostavimmaksi nousi tytär Beneatha, joka on älykäs, kapinallinen (hän sanoo äidilleen, ettei usko Jumalaan, mistä tämä suuttuu kovasti), vihainen ja turhautunut. Hän hakee positiivista identiteettiä eri harrastuksista ja Afrikan kulttuureista, erityisesti Nigeriasta. Ehkä näytelmän keskushenkilö on kuitenkin Walter, jonka unelmat ja niiden toteutuminen tai toteutumattomuus on näytelmän keskiössä.

Ensin minusta tuntui, että kiinnostavuudestaan ja taitavuudestaan huolimatta näytelmällä ei ole minulle henkilökohtaista merkittävyyttä, koska se kertoo mustasta amerikkalaisesta perheestä 1950-luvulla; se, että näytelmän ihmiset ovat afroamerikkalaisia, on siinä olennaista. Sitten aloin kuitenkin nähdä siinä yhtymäkohtia omaan ja ylipäätään kaikkien ihmisten elämään: perhesuhteet ja perheen merkitys, identiteetin etsintä, turhautuminen, sukupolvien erot, miesten ja naisten roolit, ympäröivän yhteiskunnan kielteiset asenteet, rahan puutteen merkitys elämälle, ylpeys, itsekunnioitus, valintojen teko, pettymykset, toiveet ja unelmat ovat asioita, jotka saattavat koskettaa kaikkia ihmisiä. Ei siis ole ihme, että näytelmä on saanut lukijoita ja katsojia ympäri maailmaa.

MAMA There is always something left to love. And if you ain't learned that, you ain't learned nothing. ... Child, when do you think is the time to love somebody the most? When they done good and made things easy for everybody? Well then, you ain't through learning - because that ain't the time at all. It's when he's at his lowest and can't believe in hisself 'cause the world done whipped him so! When you starts measuring somebody, measure him right, child, measure him right. Make sure you done taken into account what hills and valleys he come through before he got to wherever he is.

Näytelmä on hyvin kirjoitettu ja koskettava, ja kuten lainauksista voi huomata, se on kirjoitettu puhekielellä. Tässä painoksessa on näytelmätuottaja Robert Nemiroffin esipuhe. Nemiroff oli naimisissa Hansberryn kanssa, mutta Hansberry erosi hänestä kolme vuotta ennen varhaista kuolemaansa ja eli sitten lesbona Greenwich Villagessa (Wikipedia). Muita Hansberryn teoksia ovat To Be Young, Gifted and Black (samannimiset näytelmä ja elämäkerrallinen teos); The Sign in Sidney Brustein's Window; The Drinking Gourd; Les Blancs; What Use Are Flowers? ja The Movement (valokuvahistoria kansalaisoikeusliikkeestä).

Youtubesta löytyy American Playhousen 1980-luvulla tehty näytelmän esitys kokonaisuudessaan täältä. Siinä Walteria esittää Danny Glover. Näytelmän ensiesityksessä häntä esitti Sidney Poitier, samoin vuoden 1961 elokuvassa. Tästä aiemmasta elokuvasta löysin lyhyellä etsimisellä vain tämän lyhyen videon, joka keskittyy Sidney Poitieriin ja hänen rooliinsa näytelmässä. Vanhempi elokuva näyttäisi minulla vastaavan syystä tai toisesta uutta enemmän sitä mielikuvaa, jonka sain lukiessa (paitsi että eräässä kuvassa perhe on omakotitalon pihalla, vaikka näytelmä sijoittuu kokonaisuudessaan kerrostaloasuntoon).

Tämä näytelmä sopii mukavasti kahteen haasteeseen, Shakespearen sisaruksiin ja ei-valkoisiin ei-miehiin. Tämä on myös kahdeskymmenes näytelmähaasteeseen lukemani näytelmä, ei hassumpaa.

Edit 25.9.20.

Lorraine Hansberry: A Raisin in the Sun, with an introduction by Robert Nemiroff, 1994 (näytelmän ensiesitys vuonna 1959). Vintage Books. Nemiroffin esipuhe 12 sivua, näytelmä 129 sivua.

Susan Glaspell: The Verge, 1921

Jatketaan Susan Glaspellin näytelmillä, jotka käyvät koko ajan hämmentävämmiksi ja symbolisemmiksi. Tästä näytelmästä kirjoittaminen on hankalaa, koska juonen kuvaus - keski-ikäinen nainen yrittää jalostaa kasveja, jollaisia ei ole koskaan aiemmin ole ollut olemassa - ei kerro näytelmän ajatuksista ja tunnelmasta oikeastaan vielä mitään, ja yritys tiivistää näytelmä lyhyeksi kirjoitukseksi poistaa siitä sen hitaan aiheen kehittelyn, pohdinnat, tunnelman ja outouden, jotka siinä ovat olennaisia. Tuntuu kuin se olisi elävä perhonen ja että proosallinen kuvaaminen tappaa sen. Kirjoitus on siis tehty sillä varauksella, että se ei juuri kuvaa näytelmää.

Edellisessä näytelmässä The Outside yritettiin päästä ulkoa sisään. Tässä kasvihuoneeseen ja muotopuoleen tornihuoneeseen sijoittuvassa pitkässä kolminäytöksisessä näytelmässä päähenkilö Claire taas pyrkii kehittämään kasveja, joiden ulkonäkö on sivuseikka, mutta jotka pääsisivät jotenkin "ulos" tai "toiselle puolelle". Hänen toiveensa kohdistuvat kahteen kasviin, köynnökseen nimeltä 'Edge Vine', jonka hän tuhoaa säälimättä rakkaudestaan huolimatta huomattuaan, että se on "kääntynyt takaisin", ja kasviin nimeltä 'Breath of Life', jonka nupun aukeamista näytelmässä odotetaan.

CLAIRE: ... But it can be done! We need not be held in forms moulded for us. There is outness - and otherness.
HARRY: Now, Claire - I didn't mean to start anything serious.
CLAIRE: No; you never mean to do that. I want to break it up! I tell you, I want to break it up! If it were all in pieces, we'd be (a little laugh) shocked to aliveness (to DICK) - wouldn't we? There would be strange new comings together - mad new comings together, and we would know what it is to be born, and then we might know - that we are. Smash it. ... 

Claire on aina tavoitellut vapautta, elämää, totuutta, jotain. Hän on mennyt aiemmin naimisiin taiteilijan kanssa, koska on uskonut saavansa tavoittelemansa hänen kanssaan, mutta koska tämä on ollut mielikuvitukseton ja porvarillinen, hän on eronnut tästä ja mennyt sitten naimisiin lentäjä Harryn kanssa, mutta tämäkin on sidottu maahan ja kaikkiin sen tapoihin.

Näytelmässä on neljä miestä (ja psykologi), jotka kaikki rakastavat Clairea ja tekisivät tämän puolesta mitä vain: hänen miehensä Harry, hänen rakastajansa Dick, Tom, jota hän rakastaa aidosti ja joka rakastaa häntä mutta joka on lähdössä pois, ja Anthony, hänen kasvihuonetyöntekijänsä, jolle kasvit ovat Clairea lukuun ottamatta paljon tärkeämpiä kuin ihmiset. Clairen lisäksi näytelmässä on kaksi naista (ja palvelija Hattie): Clairen parikymppinen tytär Elizabeth aiemmasta avioliitosta (joka on asunut suurimman osan elämäänsä sisäoppilaitoksessa ja tätinsä luona) ja hänen sisarensa Adelaide, jotka ovat molemmat järkeviä, hyvin sopeutuneita, mukavia, tarmokkaita ja muiden arvostamia naisia, joille on tärkeää menestys, kunnollisuus ja se, että ihmiset käyttäytyvät normaalisti. Claire on heille todella julma, varsinkin Elizabethille.

CLAIRE: I knew something was disturbing me. Elizabeth. A daughter is being delivered unto me this morning. I have a feeling it will be more painful than the original delivery. She has been, as they quaintly say, educated; prepared for her place in life.
...
CLAIRE [kiskottuaan Edge Vinen ylös juurineen]: ... Oh, I have loved you [the Edge Vine] so! You took me where I hadn't been.
ELIZABETH: (who has been looking on with a certain practical horror) Well, I'd say it would be better not to go there!
CLAIRE: Now I know what you are for! (flings her arm back to strike ELIZABETH with the Edge Vine)
HARRY: (wrestling it from her) Claire! Are you mad?
CLAIRE: No, I'm not mad. I'm - too sane! (pointing to ELIZABETH - and the words come from mighty roots) To think that object ever moved my belly and sucked my breast! (ELIZABETH hides her face as if struck)
...
ADELAIDE: This sober business of growing plants -
CLAIRE: Not sober - it's mad.
ADELAIDE: All the more reason for quitting it.
CLAIRE: But madness that is the only chance for sanity.
ADELAIDE: Come, come, now - let's not juggle words.
CLAIRE: (springing up) How dare you say that to me, Adelaide. You who are such a liar and thief and whore with words!      ...
CLAIRE: Yes, I do dare. I'm tired of what you do - you and all of you. Life - experience - values - calm - sensitive words which raise their heads as indications. And you pull them up - to decorate your stagnant little minds - and think that makes you - And because you have pulled that word from the life that grew it you won't let one who's honest, and aware, and troubled, try to reach through to - to what she doesn't know is there, (she is moved, excited, as if a cruel thing has been done) Why did you come here?

Lukiessa tuli koko ajan sellainen tunne, että eivät ihmiset käyttäydy näin, ja varsinkin että eivät naiset käyttäydy, saa käyttäytyä näin. Tärkein piirre Clairessa on ehdottomuus, se ettei hän anna minkään olla tiellään siinä, mitä hän tavoittelee, mikä tekee hänestä myös julman ja tuhoavan. Hänen reaktionsa ovat outoja, pelottavia ja hämmentäviä, eikä hän anna armoa itselleen eikä muille. Hän on kuitenkin myös herkkä, rehellinen, paljas, haavoittuvainen, intohimoinen, avoin, valmis antamaan kaikkensa löytääkseen sen mitä etsii, ja valmis myös itse tuhoutumaan tämän takia. Hän ei hyväksy minkäänlaisia kompromisseja, mitään puolittaista, mitään mikä ei ole elävää ja todellista ja aitoa. Tomia ja Anthonya lukuun ottamatta ihmiset hänen ympärillään ovat normaaleja, hyödyllisiä, hyötyviä ja järkeviä ihmisiä (varsinkin Harry), jotka haluaisivat hänen olevan samanlainen kuin ennenkin, hauska ja eläväinen nainen jonka kanssa on mukavaa.

HARRY: ... I sometimes wonder if all this (indicating the place around him) is a good thing. It would be all right if she'd just do what she did in the beginning - make the flowers as good as possible of their kind. That's an awfully nice thing for a woman to do - raise flowers. But there's something about this - changing things into other things - putting things together and making queer new things - this -
DICK: Creating?
HARRY: Give it any name you want it to have - it's unsettling for a woman. They say Claire's a shark at it, but what's the good of it, if it gets her? What's the good of it, anyway? Suppose we can produce new things. Lord - look at the one ones [sic] we've got.

Näytelmässä toistuvat usein sanat mad ja sanity, ja sitä lukiessani olin suurimman osan aikaa kahden vaiheilla: toisaalta varsinkin alussa tuntui, että Claire on ihan sekaisin ja olin vähällä luopua yrityksestä ymmärtää, ja toisaalta näytelmä tuntui hypnoottiselta, tahdoin tietää mitä Claire tarkoittaa, mitä hän tahtoo, ja miten näytelmä päättyy. En hotkaissut näytelmää kerralla vaan luin sen osissa, mutta se tuntui usein jopa jännittävältä, kun yritin saada kiinni sen ajatuksesta ja Clairen pyrkimyksestä, siitä mikä on "ulkopuolella" tai "toisella puolella". Tuntui, että teatterin lavalla siitä olisi mennyt paljon ohi, koska minun piti palata lukiessa usein taaksepäin.

Näytelmä sai ajattelemaan sitä, minkä verran itse tyydyn puolittaisiin asioihin ja suljen silmiäni maailmalta mukavuudenhalun takia, ja myös sitä, miten vaikea tällaisen ehdottomuuden kanssa, joko itsessä tai muissa, on elää, ja miten sitä silti tarvitsee, ainakin jonkin verran. Raja tuhoamisen/tuhoutumisen ja luomisen välillä on näytelmässä kapea. Jostain syystä näytelmästä tuli minulle mieleen Virginia Woolf, vaikken ole lukenut häneltä muuta kuin Oman huoneen. Ehkä siksi, että yhdistän Woolfiin kokeellisuuden, symbolisuuden, rohkeuden ja epäselvyyden? Ehkä luominen ja luovuuden tavoittelu ovat tässä näytelmässä avainsanoja.

Näytelmä tuntui oudolta, symboliselta, modernilta, kokeelliselta ja radikaalilta ja kävisi minusta nykynäytelmästä (joitakin vanhoja puhuttelumuotoja lukuun ottamatta). Uskomatonta, että sen ensiesitys oli lähes sata vuotta sitten amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Olen aiemminkin ajatellut, että ihmiset ovat olleet menneisyydessä monesti epäsovinnaisempia kuin nykyään olettaisi.

Susan Glaspell: The Verge, kolminäytöksinen näytelmä, 1921. 60 sivua. Kirjassa Four Plays by Susan Glaspell: Trifles, The Outside, The Verge, Inheritors, 2017. McAllister Editions. 153 sivua.

Agapetus: Kaikenlaisia vieraita. Kolminäytöksinen hupailu, 1952 (1934)

Ajattelin lukea ehkä kaikki muutkin kirjaston varastosta löytyvät Agapetuksen näytelmät, koska ne ovat mukavaa, kevyttä välipalalukemista. Lainaan kirjan takakannesta Erkki Kivijärven arvostelua, koska siinä on hyvin ilmaistu yksi syy, joka minua näissä viehättää: hän osaa kirjoittaa luonnollista, teennäisyyksistä vapaata vuoropuhelua, jossa lystikkyydet tulla tupsahtavat ikäänkuin itsestään. Hänen näytelmänsä ovat helppoa ja sujuvaa luettavaa, niissä on hauskoja ja useimmiten sympaattisia henkilöhahmoja, ja kirjailija onnistuu selvittämään juonen kiemurat lopussa tyydyttävästi. Näytelmien maailma on miellyttävän ongelmaton ja hyväntuulinen, ja niissä on menneen maailman nostalgiaa.

Tämä näytelmä sijoittuu komeaan maalaiskartanoon, jonka omistaja Alma Karitie on alussa parhaillaan lähdössä puolen vuoden matkalle Italiaan ja Ranskaan. Kartanon hoidon hän on jättänyt uuden taloudenhoitaja rouva Palhon ja hulivilimäisen siskonpoikansa, agronomiopiskelija Erkin (josta tulee aika lailla mieleen Minna Canthin huvinäytelmän Valter) huomaan. Erkki ei suunnitelmista huolimatta ehdi tapaamaan Almaa, mutta tämän lähdettyä hän ilmaantuu paikalle uuden ystävänsä, kuvanveistäjä Mauri Kontion kanssa. Kroonista rahapulaansa helpottaakseen hän saa kuningasidean siitä, että tädin poissaollessa kartanosta voikin tehdä täysihoitolan. Hän laittaa Maurin vastusteluista huolimatta lehteen ilmoituksen, joka houkuttelee pian paikalle pari vierasta, iloluontoisen eversti Soran ja luulotautisen tuomari Pelmulan.

Ilmeisesti näissä Agapetuksen näytelmissä on tapana, että ihmiset rakastuvat toisiinsa muutaman tunnin tai enintään parin päivän tuttavuuden jälkeen, ja tässäkin näytelmässä syntyy pareja. Näin metoo-aikana näytelmän erään henkilön käytös ei olisi kovin hyväksyttävää, mutta näytelmän henkilöitä se ei haittaa ja kaikki päättyy tietenkin onnellisesti.

Minua miellytti näytelmässä se, että naimatonta nelikymppistä tätiä Alma Karitietä ei kuvata kuivakkaana, kärttyisenä vanhapiikana (kuten voisi ehkä odottaa näytelmän kirjoitusajankohdan huomioon ottaen), vaan hän on pienen perintönsä fiksusti sijoittamalla hankkinut itselleen suuren omaisuuden ja on viehättävä, tyylikäs, itsevarma ja mukava. Hän myös reissaa yksin ympäri Eurooppaa. Mitenköhän tavallisia tuollaiset puolen vuoden matkat olivat, nykynäkökulmasta ne kuulostavat aika erikoisilta?

Mukava luettava. Samoin kuin aiemmin lukemastani Agapetuksen näytelmästä, tästäkin on tehty elokuva (Wikipedian artikkelissa Erkin ja Maurin nimet ovat jostain syystä toisinpäin kuin näytelmässä), jossa on Finnan kuvista päätellen enemmän henkilöitä ja osittain toisenlainen juoni kuin itse näytelmässä.

Agapetus: Kaikenlaisia vieraita, 1952 (toinen painos, alkuteos 1934). Otava. 182 sivua.

Friedrich Dürrenmatt: Meteori. Kaksinäytöksinen komedia, 1966 (Der Meteor, 1966)

Tässä sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin näytelmä (rikosromaanista täällä). Näytelmää luonnehditaan komediaksi ja ehkä sitä voi sellaiseksi sanoa, mutta se on sysimusta, absurdi komedia.

Kuoleminen on näytelmän päähenkilölle, ikääntyneelle Nobel-kirjailija Schwitterille, ongelma. Alussa hän tulee kävellen sairaalasta lääketieteellisesti todetun kuolemansa jälkeen huonokuntoisena, mutta elossa, karusti sisustettuun ateljeeseen, jossa asui 40 vuotta aiemmin köyhänä taiteilijana. Nyt asunnossa asuu köyhä taidemaalari Nyffenschwander, joka maalaa koko ajan uusia alastonkuvia kauniista vaimostaan Augustesta; pariskunnalla on kaksi pientä lasta. Schwitter alkaa komennella pariskuntaa, koska hän haluaa kuolla asunnon sängyssä, ja nämä tekevät kiltisti kaiken mitä hän tahtoo ja poistuvat sitten paikalta tullakseen välillä tarkastamaan, onko vieras jo kuollut.

Harvasta henkilöhahmosta tuntee tarvetta sanoa tällaista, mutta Schwitter on täysi kusipää. Käytän tätä sanaa, koska hän tuntuu nimenomaan pyrkivän loukkaamaan ja vahingoittamaan muita mahdollisimman paljon. Hänessä saattaa olla hyviä puolia, mutta tässä näytelmässä ne eivät tule esille. Huoneistoon tulee näytelmän aikana uskonnon, liike-elämän, kirjallisuusmaailman ja lääketieteen edustajia sekä Schwitterin oman perheen jäseniä, ja kaikkia näitä Schwitter kohtelee yhtä vihamielisesti ja kiusaa tarkoituksellisesti.

Hän on ilmeisesti halveksinut kaikkia neljää vaimoaan, ja nykyistä, 19-vuotiasta Olgaa, joka on entinen prostituoitu, hän nimittää huoraksi, vaikka heidän on ollut hyvä olla yhdessä sen vähän aikaa, jonka he ovat olleet naimisissa ja vaikka Olga tuntuu rakastavan häntä. Nyt 35-vuotiasta poikaansa Jochenia hän kohtelee välinpitämättömästi ja halveksuen, kuten on ilmeisesti kohdellut tätä koko tämän elämän ajan. Jochen inhoaa isäänsä ja tuntuu myös melkoisen epämiellyttävältä. Näytelmän alussa Schwitter polttaa julkaisemattomat käsikirjoituksensa ja puolitoista miljoonaa (joista osa ei edes kuulu hänelle), kaiketi sen takia, ettei hän tahdo kenenkään jälkeenjäävän saavan nauttia rahoista, ja hän sanoo suoraan, ettei hän halua käyttää niitä myöskään hyväntekeväisyyteen. Hän kuolee näytelmän kuluessa ainakin kerran uudestaan, ja taas tuodaan seppeleitä kuolinvuoteelle ja pidetään puheita, ja taas hän nousee energisenä seppeleiden alta ihmisten lähdettyä, vaikka itse tahtoo kuolla pysyvästi.

Ihmiset ovat Schwitterille pelkkiä välineitä eikä hän näytelmässä tahdo hyvää kenellekään. Näytelmässä on se outo mutta joistain muistakin teoksista tuttu ajatus, että nuoret ja kauniit naiset haluavat harrastaa seksiä epämiellyttävän, itsekeskeisen, itsekkään, vanhan ja ruman miehen kanssa. (Tätä fiktiivistä ajattelutapaa tai sen seurauksia näkyy nykyäänkin, vrt. Jean-Claude Arnault ja Harvey Weinstein.) Näytelmä menee naisten kuvaamisessa niin absurdiksi - on vaikea kuvitella, että kukaan todellinen nainen käyttäytyisi esimerkiksi Augusten tavoin - että on hankala sanoa, mitä Dürrenmatt haluaa sanoa naisten toiminnalla. Näytelmässä puhutaan paljon seksistä, huorista ja pettämisestä, ja väitetään, että ikääntynyt prostituoitu olisi työllään ansainnut valtavan omaisuuden (mitä tällä sitten tahdottiin sanoa, koska tämä ei ole millään tavalla realistista?).

Näytelmän antama kuva yhteiskunnasta ja sen toimijoista on melkoisen lohduton. Dürrenmatt on varmasti halunnut kritisoida aikansa yhteiskuntaa ja sen hän tietysti tekeekin, mutta tällaisenaan näytelmä tuntuu enemmän moukarilla huitomiselta joka suuntaan kuin perustellulta kritiikiltä. Schwitter on kuin vesikauhuinen koira (joka on ehkä saanut tartunnan yhteiskunnan mädännäisyydestä), joka puree erottelematta kaikkia jotka kohtaa.

SCHWITTER: ... Elämä on luonnon kehittämä nylkyrijärjestelmä vailla vertaa, hiilen säädytön kasvannainen, pahanlaatuinen ihottuma maapallon pinnalla, parantumaton rupi.

Näytelmässä ei missään mainita meteoria, mutta Schwitterin on helppo ajatella olevan meteori, joka polttaa kaiken tieltään ja tuhoaa kaikki, jotka kohtaa. Vaikka hän on henkilönä totaalisen epämiellyttävä, hänen raivokkuutensa ja inhonsa kaikkea ja kaikkia kohtaan myös kannattelee näytelmää. Minulle tuli näytelmän kulusta vampyyriassosiaatio, mutten tiedä onko se vain oma ajatukseni, näytelmässä tällaisesta ei puhuta. En pitänyt näytelmästä enkä tajunnut sitä, ja olisi mielenkiintoista tietää, miten se on omana aikanaan ja omassa kulttuurissaan otettu vastaan. Aarno Peromiehen käännös oli hyvä.

Lisäys 15.8.20 & 18.8.20.

Friedrich Dürrenmatt: Meteori, 1966 (Der Meteor, 1966). Otava. Suomentaja: Aarno Peromies. 89 sivua.

Kaarlo Erho: Hasalan hovin haamu. 1-näytöksinen salapoliisi-ivailu, 1948

Kukapa voisi vastustaa näytelmässä genremääritelmää "salapoliisi-ivailu"? Minä en ainakaan, joten otin tämän näytelmän mukaan kirjaston varastosta.

Näytelmän esittämisen aikaan englantilaiset salapoliisikertomukset olivat lukijoille ilmeisesti jo hyvin tuttuja, koska juonessa hyödynnetään tätä. Entinen suutari, sotakeinotteluilla rikastunut nousukas Optius Hamsteri haluaa jäljitellä lukemiensa dekkareiden perusteella englantilaisten kartanonomistajien elämää ja siksi hän on myös palkannut Hasalan hoviinsa hovimestariksi Jaakko Kaartisen, entisen rengin. Näytelmän alussa Hamsteri huomaa, että kaikki hänen rahansa ja osakkeensa on varastettu kassaholvista, jolloin paikalle tulee juuri sopivasti Vilhelmi Kyttäri eli Tiikeri-Ville, yksityissalapoliisi. Juonessa on mukana myös ulvonnallaan ja satunnaisilla ilmestymisillään ihmisiä pelotteleva Hasalan hovin haamu, Hamsterin sisarenpoika Kalle Vilkas, emännöitsijä Manta Mukkonen ja Benito Alvardo Kakahotti, joka opettaa Hamsterille "hienoja kieliä".

KYTTÄRI. ... Huusin heti majatalon isännälle: 'Hei, isäntä, auto kuntoon heti!' Samalla ahdoin taskuihini kaikki tarvittavat välineet, vedin ulsterin niskaani ja juoksin majatalon edessä olevaan autoon. Kuljettajalle sanoin: 'Kymppi triksua, jos ajatte Hasalan hoviin kuin rasvattu salama!' 'Oooo keii!' sanoi kuljettaja lisäten häkää. Matkalla pohdin tapausta ja olin tyytyväinen siitä, että kerrankin saan tarjota apuani oikealle gentlemannille. ...

Kyttäri on suurennuslaseineen ja asuineen hyvin sherlockmainen, muttei silti taidoissaan: hän epäilee vuorollaan kaikkia, eikä tappelultakaan vältytä. Lopussa hän kuitenkin sananmukaisesti nuuskii roiston esiin. Näytelmään jäi minulle vähän epäselviä kohtia (kuka kutsui Kyttärin paikalle ja miksi?). Kyllähän tämä meni kevyenä farssina, mutta nykyään näytelmän ksenofobia Kakahottin suhteen häiritsee. Ehkäpä Benito-nimiset italialaiset eivät toisen maailmansodan jälkeen olleet kovin suosittuja, vaikka 1930-luvun alussa heitä saatettiin Suomessakin arvostaa (kuten Etelka hurjistuu -kirjasta voi huomata).

Kirjailija antaa alussa tarkat (4 sivua!) "Esitysohjeet seuranäyttelijöille" lavastuksesta sekä henkilöiden ulkonäöstä ja vaatetuksesta. Lavastuksessa voidaan tosin tarpeen mukaan joustaa resurssien mukaan. Nämä Kariston seuranäytelmät on ilmeisestikin tarkoitettu harrastajanäyttelijöille, sillä Erho sanoo esitysohjeiden lopussa näin: Jokaisen näyttelijän tulee osata osansa hyvin ulkoa, ja menojen ja tulojen pitää käydä sukkelaan, muutenkin on pidettävä yllä joustavuutta kaikessa lavalla liikkumisessa, niin näytelmästä muodostuu hupaisa ohjelman pääte minkälaiseen tilaisuuteen tahansa. Väliverho on esityksen päättyessä suljettava nopeasti.

Kaarlo Erho: Hasalan hovin haamu. 1-näytöksinen salapoliisi-ivailu, 1948. Kariston seuranäytelmiä, nro 493. 43 sivua.

Agapetus: Olenko minä tullut haaremiin? Kolminäytöksinen farssi, 1927

Aili valistaa Marttia siitä, että pesemättömiin astioihin kertyy bakteeripesäkkeitä.

 Kuva: Finna

Myös näytelmistä löytyy kevyttä kesälukemista. Agapetus eli Yrjö Soini on (kuten Kersti Bergroth) vanhoja mökkituttavuuksiani. Komedia saa alkunsa kaupunkilaisasunnosta, jossa kolme eri-ikäistä miestä - insinööri Arvi, maisteri Martti ja sanomalehtimies Salomon - yrittää selvitä taloudenpidosta sen jälkeen kun palvelija on kaksi päivää sitten lähtenyt. Tämä käy poikamiehiltä hyvin huonosti, minkä takia he ovat ilmoittaneet lehdessä palvelijan paikasta. Huonon viestinnän takia miehet palkkaavat yhden kotiapulaisen sijasta kukin yhden palvelijan - Helvin, Ailin ja Mantan - ja tästä saavat alkunsa koko näytelmän kestävät väärinymmärrykset ja erehdykset. Juoneen liittyy myös vääriä identiteettejä, perintöongelmia ja rakastumisia.

Näytelmä on nopeatempoinen, hauska ja helppolukuinen kepeä hupailu. Miesten esitetään siinä olevan täysin kykenemättömiä taloudenpitoon ja taloudenhoidon olevan täysin luontaista naisille, mutta mielestäni näytelmän yhtenä pohjatekstinä on silti se, että tätä ei enää pidetty aivan sanomatta selvänä (ja lähes sadassa vuodessa on jo melkein päästy eroon tästä käsityksestä), tai ainakin ajateltiin naisten pystyvän muuhunkin. Näytelmä oli omana aikanaan varmaan hurjempi kuin miltä se nyt tuntuu; nykyajan perspektiivistä katsottuna ei luultavasti aivan ymmärrä, miten shokeeraavaa oli se, että poikamiesten asunnossa yöpyi naimattomia naisia, ja erikoista se, että yksi näytelmän naisista oli maisteri.

AILI. Ja sitten tämä miesten taloudenhoito on niin tuhlaavaista. Kaikkia tarveaineita käytetään paljon enemmän kuin on välttämätöntä. Ajatelkaa, mikä kansantaloudellinen tappio se olisi, jos kaikissa talouksissa elettäisiin niin säästämättä kuin mitä ruoanjätteet tuolla näyttävät. (Menee pesupöydän luo.) Katsokaa nyt: tuossa on tuhansia kalorioja käyttämättä!
MARTTI. (Peittelemättä hämmästystään.) Kylläpä te puhutte oppineesti! Se on meidän eilisen aamiaisen jätteitä.
AILI. Niin - konkreettisempaa todistusta siitä, että taloudenhoito kuuluu naisille, voi tuskin saada.
MARTTI. Konkr...! 

Näytelmä on ehkä tuttu televisiosta, koska se on filmattu kaksi kertaa (1932 ja 1938, Joel Rinne esitti molemmissa versioissa Arvia). Viides painos näytelmästä on otettu yli 30 vuotta ensiesityksen jälkeen ja kuvahausta päätellen sitä esitetään nykyäänkin, eli se on vedonnut suomalaisten huumorintajuun.

Kymmeniä kuvia vuoden 1938 elokuvasta löytyy Finnasta.

Agapetus: Olenko minä tullut haaremiin? Kolminäytöksinen farssi, 1958 (5. painos, alkuteos 1927). Otava. 135 sivua.

Susan Glaspell: The Outside, 1917

Glaspell 1894 (Wikipedia)

Toinen Susan Glaspellin lyhyt yksinäytöksinen näytelmä. Paljastan tässä postauksessa juonen.

Tässä näytelmässä paikan tuntu on hyvin vahva ja paikka on myös merkityksellinen näytelmän tapahtumille. Näyttämöohjeet sekä sisätiloista että varsinkin isosta avoimesta ovesta näkyvästä maisemasta – meri, hiekkadyynit jotka uhkaavat kauempana olevaa metsää, kitukasvuiset pensaat ja köynnökset jotka taistelevat elämästään dyynien ja metsän rajalla hiekan uhatessa peittää ja joskus peittäessäkin ne – ovat hyvin tarkat. Näytelmä on sijoitettu myös maantieteellisesti tarkasti Cape Codin niemimaalle Amerikan itärannikolle; Glaspellin teatteriseurueen The Provincetown Playersin kotipaikka oli aivan niemen kärjessä.

Näytelmä sijoittuu vanhalle hengenpelastusasemalle, joka on hylätty siksi että hiekka on vallannut alueen niin ettei asemaa voi enää käyttää. Näytelmän alussa kaksi hengenpelastajaa ja aseman entinen päällikkö yrittävät pelastaa hengenpelastajien sattumalta rannalta löytämän miehen hengen. Vaikka mies vaikuttaa kuolleelta, päällikkö jatkaa. Hengenpelastajat ovat tuoneet miehen taloon vanhasta tottumuksesta, vaikka talon omistaa nyt rouva Patrick. Tämä on yrittänyt kieltää heitä tuomasta miestä taloon ja tahtoisi heidän vievän hänet pois.

Rouva Patrick on miehensä kanssa viettänyt aiemmin Cape Codissa lomiaan, ja he ovat suunnitelleet talon ostoa remontoidakseen sen, maalatakseen sen iloisilla väreillä ja pitääkseen siellä juhlia. Rouva Patrick on kuitenkin ostanut talon myöhemmin yksin, ja kyläläiset olettavat hänen miehensä kuolleen. Taloa ei ole mitenkään kunnostettu eikä edes juuri sisustettu. Rouva Patrick viettää aikansa metsän ja dyynien rajalla katsellen miten hiekka peittää kasveja. Hänen apulaisenaan on paikallinen nainen, Allie Mayo, jonka rouva Patrick on palkannut sillä perusteella ettei tämä puhu mitään ylimääräistä, mikä sopii Mayolle hyvin, sillä hänen miehensä oli kuollut valaanpyyntimatkalla pohjoiseen parin vuoden avioliiton jälkeen noin 20 vuotta sitten, eikä Mayo ole sen jälkeen sanonut mitään ylimääräistä, vaikka on aiemmin ollut puhelias.

Päällikkökin myöntää lopulta löydetyn miehen kuolleen, ja miehet lähtevät hakemaan paareja. Naiset jäävät kahden (ruumis on toisessa huoneessa). Allie Mayon on aiemmin pysäyttänyt yhden miehen kommentti hiekkaa katselevasta rouva Petersistä: Pleases her to see somethin' gettin' buried, I guess. Kun rouva Peters on taas lähdössä dyyneille, näytelmässä tapahtuu käänne, kun Mayo pyytää häntä odottamaan. Kuolleen miehen näkeminen on nostanut hänen muistonsa pintaan, ja hän kertoo oman tarinansa. The ice that caught Jim – caught me. (a moment as if held in ice. Comes from it. To MRS PATRICK simply) It's not the way. Selviää, että rouva Patrickin mies ei olekaan kuollut.

Mayo sanoo tietävänsä, miksi rouva Patrick haluaa asua hylätyssä talossa autiolla paikalla ja mennä dyynien ja metsän rajalle: hän tahtoo haudata itsessään olevan elämän katsellessaan hiekan hautaavan metsän ja kasvit. Hän kuitenkin sanoo tälle, että metsä, pensaat ja pienemmät kasvit taistelevat elämästään, ja jos hiekka hautaa köynnökset, sen päälle nousee uusia kasveja. Metsä suojaa myös kaupunkia hiekalta. Rouva Patrick taas vakuuttaa, että hiekka voittaa, se peittää kaiken eikä kasveilla ole mitään mahdollisuuksia. Hän sanoo Allie Mayon olevan julma, koska tämä yrittää vakuuttaa hänelle elämän selviävän. I didn't go to the Outside. I was left there. I'm only – trying to get along. Everything that can hurt me I want buried – buried deep.

ALLIE MAYO: … But other things are true beside the things you want to see.

MRS PATRICK: How do you know they are? Where have you been for twenty years?

ALLIE MAYO: Outside. Twenty years. That's why I know how brave they are (indicating the edge of the woods. Suddenly different) You'll not find peace there again! Go back and watch them fight!

Näytelmä päättyy rouva Patrickin lyhyeen repliikkiin, jonka alussa hän vielä ivaa 'henkien pelastajia' ja 'Ulkopuolen kohtaamista'. Repliikin lopussa kuitenkin ymmärrys siitä, mitä 'Ulkopuolen kohtaaminen' ja elämän ihmeellisyys tarkoittaa, murtautuu hänessä esiin ja kasvaa hänessä.

Toisin toteutettuna tämä näytelmä saattaisi olla sentimentaalinen ja imelä, mutta tällaisena se tuntuu aidolta. Siitä välittyy tunne kuin molemmat naiset taistelisivat elämästään, kuin heille olisi elämän tai kuoleman asia uskoa että hiekkaa vastaan taistelevat kasvit voittavat tai ne kuolevat. Heidän väittelynsä kestää näytelmässä neljän sivun verran, kun koko näytelmä on vain yhdeksän sivun pituinen. Samat asiat toistuvat siinä jatkuvasti, niitä varioidaan ja kuvataan eri puolilta, kaksi vastakkaista suurempaa teemaa törmää toisiinsa ja jännite kasvaa, kunnes väittely saa päätöksensä.

Tämäkin on hyvä, symbolisista elementeistä huolimatta realistinen näytelmä. Kuten edellisessä Glaspellin näytelmässä, naiset ovat siinä pääosassa ja siinä kuvataan naisia todellisina ja moniulotteisina ihmisinä, mikä ei tuohon aikaan yli sata vuotta sitten ollut varmaan kovin tavallista. (Se siis läpäisee Bechdelin-Wallacen testin, kuten myös Glaspellin Trifles.) Sekään ei ehkä ollut tuolloin tavallista, vaikka tästä en ole varma, että näytelmä kertoo aivan tavallisista, ei rikkaista tai tärkeistä ihmisistä.

Tämän näytelmän myötä minusta tulee Shakespearen sisarukset -haasteessa monipuolinen lukija: kuusi lukemaani näytelmää sijoittuvat eri haastekohtiin (lista luetuista näytelmistä on täällä).

Susan Glaspell: The Outside, 1917, 9 sivua. Kirjassa Four Plays by Susan Glaspell: Trifles, The Outside, The Verge, Inheritors, 2017. McAllister Editions. 153 sivua.

Leonid Andrejev: Ihmisen elämä. Viisi kuvaelmaa ynnä proloogi, 1907

Luin tämän näytelmän väärään vuodenaikaan, tämä olisi sopinut paremmin pimeään lokakuuhun tai marraskuuhun. Nyt en oikein osannut asennoitua tähän asiaankuuluvalla apeudella. Paljastan tässä kirjoituksessa näytelmän tapahtumat.

Näytelmän proloogissa [sic] Eräs harmaa, Hän, sanoo katsojille: Katsokaa ja kuulkaa te, jotka olette tänne tulleet huvin ja naurun vuoksi. Olen lukenut kahdesta Andrejevin proosateoksesta Hyönteisdokumentista, ja niiden perusteella epäilen, odottiko kukaan Leonid Andrejevin näytelmää katsomaan tullut huvia ja naurua. Hänen teemojaan tuntuvat olevan kuolema, väkivalta ja ihmisen kyvyttömyys vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Hän oli ilmeisestikin yhteiskunnallisesti tiedostava, kunnianhimoinen, taitava ja kiinnostava kirjailija, mutta ei millään tavalla kepeä tai iloinen.

Tämä on voimakkaan symbolinen näytelmä, joka kuvaa Ihmisen (mies) matkaa syntymästä kuolemaan viiden eri kuvaelman avulla. Ensimmäisessä kuvaelmassa hänen äitinsä on ollut synnytystuskissa 16 tuntia. Kuvaelman lopussa lapsi syntyy, mutta jää avoimeksi, kuoleeko äiti vai jääkö eloon. Toisessa, nuoruusaikaa esittävässä kuvaelmassa, Ihminen on naimisissa ja arkkitehti, mutta kukaan ei tahdo palkata häntä piirtämään talojaan, eikä hänellä vaimonsa kanssa ole lopulta edes rahaa ruokaan. Vaimo, Ihmisen aseenkantaja, kuitenkin kannustaa ja rohkaisee ritariaan, ja puolisot rakastavat toisiaan paljon. Kolmannessa kuvaelmassa aviopari asuu valtavassa, upeasti kalustetussa talossa Ihmisen saatua paljon tilauksia, ja heillä on pieni poika. Talossa vietetään tanssiaisia, ja Ihminen ja hänen vaimonsa esiintyvät kuvaelmassa vain lyhyesti kulkiessaan seurueensa kanssa salin läpi; keskustelun hoitavat juhlavieraat.

Neljännessä kuvaelmassa Ihminen on taas köyhtynyt, koska tilaukset ovat loppuneet. Valtavasta talosta on vähitellen myyty pois melkein kaikki huonekalut, ja tyhjissä huoneissa asuvat enää rotat. Joku "paha ihminen" on heittänyt nyt ilmeisesti jo lähes aikuista poikaa kivellä päähän ja kadonnut nurkan taakse. Poika horjuu kuoleman rajalla ja kuolee kuvaelman lopussa. Ihmisen ja hänen vaimonsa rakkaus on edelleen vahvaa. Tässä kuvaelmassa kertojana on alussa Vanha ämmä, pariskunnan viimeiseksi jäänyt palvelija, jonka puheessa toistuu jatkuvasti Minulle on samantekevää. Viides kuvaelma sijoittuu karmeaan kellarikapakkaan, jossa on juoppohulluudesta kärsiviä miehiä ja naisia. Ihminen istuu yksin keskellä olevassa pöydässä nojaten päätään käsiinsä; hän käy kapakassa usein, muttei juo paljon. Hänen vaimonsa on kuollut, ja hän kuolee myös itse kuvaelman lopussa.

Näytelmässä alusta loppuun esiintyvä henkilöhahmo on Eräs harmaa, Hän, joka näytelmän proloogissa irtautuu harmaasta seinästä ja kertoo, että näkymättömänä Ihmiselle ja hänen läheisilleen olen Minä aina järkähtämättömästi läsnä, jos hän valvoo taikka nukkuu, jos hän rukoilee taikka sadattelee. Eräs harmaa onkin tosiaan mukana koko näytelmän ajan sulautuen seiniin ja varjoihin, ja pitää kädessään palavaa kynttilää, joka lyhenee koko ajan Ihmisen vanhetessa ja sammuu hänen kuollessaan. Heittäessään Eräälle harmaalle nuorena haasteen Ihminen nimittää häntä ”kohtaloksi, sallimukseksi, piruksi tai elämäksi”. Eräs harmaa ei reagoi tähän, niin kuin ei mihinkään muuhunkaan: hänellä on aivan kuin harmaasta kivestä veistetyt piirteet, lujasti yhteen puristetut huulet, ja hän puhuu lujalla, kylmällä ja värittömällä äänellä, aivan kuin tyly, tunteeton, mistään välittämätön palkkalainen lukisi kohtalojen kirjaa.

Kuvaelmissa esiintyy Ihmisen ja hänen vaimonsa lisäksi myös sukulaisia, naapureita, juhlavieraita ja humalaisia. Itsekin melko köyhät naapurit ovat hyviä ja myötätuntoisia ihmisiä, jotka pitävät ystävällisestä, iloluontoisesta ja rohkeasta nuorestaparista ja tuovat heille tuoretta leipää, maitoa ja tuoksuvia heiniä lattialle, kun heillä ei ole ruokaa. Sukulaiset ja juhlavieraat taas tuntuvat melko itsekkäiltä ja porvarillisilta tuuliviireiltä. Ensimmäisessä ja viimeisessä kuvaelmassa on myös ”ämmiä”: Ryhmästä, joka on aivan kuin yhteen sulloutuneita harmaita rottia, alkaa hämärästi eroittaa harmaita varjoja, vanhoja ämmiä, kääriytyneitä kummallisiin peitteisiin. Nämä ämmät ovat aika kammottavia, kaiken nähneitä olentoja, jotka tuntuvat nauttivan onnettomuudesta ja kuolemasta eivätkä tunnu todellisilta ihmisiltä. He toivat mieleeni kreikkalaisen mytologian harpyijat (tai nuo rotat, joihin heitä verrattiin), varsinkin kun he Ihmisen kuoltua intoutuivat hurjaan tanssiin ja nauruun.

Näytelmässä on hyvin tarkat esitysohjeet: esimerkiksi huoneiden seinien väri, lavasteet, ihmisten vaatteet ja ikkunoiden paikat määritellään yksityiskohtaisesti. Pidoista kertovan kuvaelman esitysohjeissa sanotaan, että soittoniekat ovat hyvin soittokoneittensa näköiset, ja kuvaillaan, millä tavalla kontrabassonsoittaja esimerkiksi muistuttaa kontrabassoa. Näytelmään on laitettu myös soitetun kappaleen nuotit. Kaikki kolme soittokonetta soittaa hiukkasen eri ääntä, josta syntyy niiden sekä eri äänien välillä jonkinlainen kummallinen eroavaisuus ja laaja tyhjyys. Kerrotaan myös, millä tavoin ihmiset puhuvat (esimerkiksi hakkaavasti). Näytelmä on tälläkin tavalla ekspressiivinen ja symbolinen.

Näytelmässä luettuna on erikoista se, että monissa kohdissa Andrejev ei merkitse, kuka repliikin sanoo, vaan merkitsee repliikit vain viivoilla, esimerkiksi juhlavieraiden, ämmien tai humalaisten puheessa, jossa ei ole niin väliä, kuka puhuja on, tai silloin, kun Ihminen ja Ihmisen vaimo puhuvat kahdestaan, jolloin lukija voi päätellä, kuka puhuu.

Mitä Andrejev tahtoo näytelmällään sanoa? Minusta tuntui, etten halua hyväksyä hänen ajatuksiaan, koska itselleni jäi näytelmästä sellainen loppukäsitys, että ihmisen pullikointi kohtaloaan vastaan on täysin turhaa, kaikki on sattumanvaraista, eikä ihmisen elämällä tai hänen teoillaan ole paljonkaan merkitystä. Tämän ajatuksen tekee erityisen kylmääväksi se, että Eräs harmaa on olemassa (kuka tai mikä hän sitten onkaan, ehkä kohtalo) ja seuraa ihmisen elämää, mutta hän on täysin välinpitämätön ihmiselämän ja sen kulun suhteen eikä reagoi muuten kuin sanomalla kylmiä kommentteja. Jos on joku joka tarkkailee ihmiselämää, hänen odottaisi auttavan asioita; Eräs harmaa tuntuu passiivisuudessaan enemmänkin pahantahtoiselta oliolta. Ehkä tämä oli 1900-luvun alussa ymmärrettävä asenne, kun elämä oli hyvin epävarmaa, terveydenhoito oli huonoa, naisten synnytykset saattoivat olla todella vaikeita ja he saattoivat kuolla niihin (kuten toki nykyäänkin köyhissä maissa), sosiaaliturvaa ei ollut ja ihmiset saattoivat kuolla nälkään ja moneen muuhun asiaan, aivan riippumatta heidän luonteistaan (Ihmisen ulkonäköä sanotaan näytelmässä monta kertaa jaloksi) ja kyvyistään. Ehkä näytelmä oli pyrkimys selittää tätä asiaa. Nykyään tällainen asenne tuntuu kuitenkin vieraalta, eikä se varmaan tuolloinkaan ollut kovin yleinen.

Eli kiinnostava, pohdittu, näyttämöilmaisultaan mielenkiintoinen, mutta elämänkatsomukseltaan nihilistinen ja pessimistinen näytelmä. Näytelmässä oli kuitenkin myös joitakin positiivisia asioita, esimerkiksi ystävälliset naapurit ja Ihmisen ja Ihmisen vaimon rakastava ja tasa-arvoisen tuntuinen suhde.

Iisakki Latun käännös oli yleensä ottaen yllättävänkin nykyaikaisen tuntuista ja sujuvaa luettavaa, vaikka vanhahtaviakin piirteitä tietysti oli. Yllättävän nykyaikaista (vuodelle 1907!) oli myös se, että yhdessä kohdassa näytelmässä livahtelivat punaiset sekä viheriät automobiilit (41), ja rikastuttuaan Ihminen hankki itsekin talliinsa automobiilin.

Kirjastolehden tiivis ja nuiva aikalaisarvio tässä:  1, 2.

Pieni lisäys ja muutos 3.7.20.

Leonid Andrejev: Ihmisen elämä, 1907. Otava. Suomentaja: Iisakki Lattu. Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 98 sivua.

Minna Canth: Hän on Sysmästä, 1893

Minna Canth on vakavien näytelmien lisäksi (olen lukenut nuorena ravisuttavan Työmiehen vaimon) kirjoittanut myös kevyempiä näytelmiä. Tämän teoksen hän kirjoitti tukeakseen Kuopion suomalaista yhteiskoulua, ja se on mukaelma saksalaisesta huvinäytelmästä Die Braut aus Pommern.

Näytelmän keskeisiä henkilöitä ovat nuoret naiset, sysmäläinen Kerttu ja hänen ystävänsä Toini, kauppaneuvossetänsä luona asuva varatuomari Valter sekä kauppaneuvoksen konttoristi Heikki. Serkukset Kerttu ja Valter eivät ole tavanneet toisiaan. Kauppaneuvos haluaa heidän menevän naimisiin, ja ajattelee, että Heikin kanssa hummaileva (tai kuten Canth sanoo, ”viftaileva”) ja Helsingissä rahaa hävittävä Valter tasaantuu, kun saa itselleen hyvän vaimon. Valterilla on kuitenkin ennakkoluuloja sysmäläisiä kohtaan, joita hän pitää prototyyppisinä murretta vääntävinä maalaistallukoina. Heikki puolestaan ottaisi mielellään minkälaisen vaimon tahansa, kunhan tällä vain olisi rahaa.

Neuvokkaat Kerttu ja Toini kuitenkin omaksuvat erilaisia identiteettejä, pyörittävät miehiä miten haluavat ja antavat molemmille opetuksen. Valter ehkä oppii, että vaimossa pitää katsoa muutakin kuin ulkonaisia seikkoja, koska lopussa Kertun sysmäläisyydellä ei ole enää mitään väliä, ja muutenkin Valter tuntuu näytelmän lopussa vähän aikuisemmalta kuin alussa.

KAUPPANEUVOS. Ai, ai, ai, ai! Tytöt veitikat, te pidätte miehiä pilkkananne! Siinä nyt on naisemansipatsionin seurauksia. Mutta malttakaahan –!

HEIKKI. Niin – kauppaneuvos on itse ollut heillä liittolaisena. Unohditte miehisen arvonne.

KAUPPANEUVOS. Saivat minut narratuksi mukaansa. Mutta se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Tästä lähtein lupaan aina uskollisesti pitää miesten puolta.

KERTTU. Mutta olipa tää yhtä kaikki vähän sommoo, eikös ollunna, eno?

Myös tässä huvinäytelmässä voi nähdä Canthin vakavammissa näytelmissä olevia teemoja. Vaikka kauppaneuvos vakuutteleekin Kertulle kovasti, että Valter on pohjimmiltaan kunnollinen ja hänestä tulee kelpo mies, kunhan pääsee kelpo vaimon kanssa naimisiin, Valter ei tunnu varsinaisesti ihanneaviomieheltä (juo, hummailee, tuhlaa rahaa ja odottaa setänsä maksavan velat). Näytelmässä naiset ovat nuoria miehiä fiksumpia ja järkevämpiä. Tämä komediakin siis muistuttaa siitä, että vaikka miehillä oli valta yhteiskunnassa, tämä seikka ei tehnyt heistä moraalisesti tai älyllisesti parempia kuin naiset. Näytelmässä nauretaan myös ”sivistyneille” ja ”hienostuneille” ihmisille, jotka pitävät itseään maalaisväkeä parempina.

Näytelmän on lukenut myös Kirjakaapin kummitus.

Minna Canthin näytelmät

Murtovarkaus 1878, painettuna 1883

Työmiehen vaimo 1885

Roinilan talossa 1885

Kovan onnen lapsia 1888

Papin perhe 1891

Hän on Sysmästä 1893

Sylvi 1893

Spiritistinen istunto 1894
Kotoa pois 1895

Anna Liisa 1895

Minna Canth: Hän on Sysmästä. Yksinäytöksinen huvinäytelmä, 1918 (1893). WSOY:n näytelmäsarja 14. 68 sivua.