sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Woodrow Wilson: Uusi vapaus. Kehoitus kansan ylevien voimien vapauttamiseen, 1917 (rauhannobelistit 1919)

Demokraatti Woodrow Wilson (1856-1924) oli toinen Nobelin rauhanpalkinnon saanut Yhdysvaltain presidentti (ensimmäinen oli Theodore Roosevelt). Tämä kirja on käännetty suomen lisäksi ainakin ruotsiksi ja saksaksi, joten oletin, että se olisi tärkeä teos, mutta se onkin Wilsonin vaalipuheista koottu kokonaisuus, joka käsittelee Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa ja etenkin trusteja eli suuryritysten yhteenliittymiä, niiden monopoliasemaa sekä tämän lamauttavaa vaikutusta ihmisten vapaaseen yritteliäisyyteen ja myös demokratiaan. Ilmeisesti näiden asioiden koettiin olevan tärkeitä myös Euroopassa.

Vaikka Wilson kirjoittaa hyvin eikä liian saarnaavasti ja yhtymäkohtia nykyaikaan oli helppo löytää - esimerkiksi myös tuohon aikaan oli rahakkaita ja vaikutusvaltaisia lobbaajia, jotka vaikuttivat poliittisiin päätöksiin salassa julkisuudelta, ja joita vastaan Wilson ottaa voimakkaasti kantaa - kirja tuntui minusta kuitenkin aika pitkältä eikä kovin kiinnostavalta, koska se liittyi niin tiiviisti Yhdysvaltojen sadan vuoden takaiseen elämään. Ja tämä oli taas niitä ärsyttäviä kirjoja, joissa naisia ei ole juuri olemassa muuten kuin kirjan omistuskirjoituksessa.

Nobelin rauhanpalkinnon saamisen syyhyn ei alkujaan vuonna 1913 julkaistussa kirjassa tietenkään viitattu mitenkään, koska se oli ajankohtainen vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin Wilson edisti innokkaasti Kansainliiton perustamista ja kiersi Euroopassa ja Yhdysvalloissa puhumassa siitä. Tästä kirjasta voi huomata, että hän oli varmasti vakuuttava puhuja, mutta vaikka Kansainliitto perustettiinkin jo vuonna 1919, hän ei saanut oman maansa republikaanienemmistöistä senaattia suostutelluksi liittymään siihen. Kansainliitto oli YK:n edeltäjänä kuitenkin tärkeä eri maiden välinen yhteistyöelin, ja monet maailmansotien väliset rauhanpalkintojen saajat liittyvät siihen, joten rauhanpalkinnon myöntämiseen Wilsonille oli hyvä syy.

Toisaalta (tuntuu että yleensä aina on "toisaalta", ainakin poliitikoista puhuttaessa) Yhdysvallat hyökkäsi Haitiin vuonna 1915 Wilsonin presidenttikauden aikana (1913-1921) ja miehitti sitä vuoteen 1934 asti; erään lukemani kirjan mukaan (Tracy Kidderin Mountains Beyond Mountains) miehitykseen liittyi vakavia ihmisoikeusloukkauksia. Mutta taas toisaalta, ollessaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen mukana neuvottelemassa Versaillesin rauhansopimusta Wilson tahtoi ennemmin ratkaista sotaan johtaneet syyt kuin rangaista Saksaa, vaikka muut rauhansopimuksen neuvottelijamaat olivatkin eri mieltä tästä asiasta ja saivat tahtonsa läpi. Tästä kirjastakin välittyy kuva harkitsevasta sekä tasapuolisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivästä ihmisestä. Wilson halusi sekä demokraattien että republikaanien keskustelevan toistensa kanssa ruohonjuuritasolta alkaen ja tekevän keskenään yhteistyötä poliittisesta kannasta riippumatta (vaikka hän selvästikin oli eri linjoilla Rooseveltin kanssa). Tällainen asenne tuntuu viime vuosien tapahtumien jälkeen oikein virkistävältä.

Wilson oli kirjojen ystävä, ja hän puolustaa pitkässä The Atlanticin artikkelissa (1893) hyvää kirjallisuutta ajatusten, tunteiden ja kokemuksen lähteenä, ei tieteellisesti analysoituna kielellisen tutkimuksen kohteena: Mere literature will keep us pure and keep us strong. Even though it puzzle or altogether escape scientific method, it may keep our horizon clear for us, and our eyes glad to look bravely forth upon the world.

Kustantaja Arvi A. Kariston hieno logo.

Edit 2.11.21, 21.11.21.

Woodrow Wilson: Uusi vapaus. Kehoitus kansan ylevien voimien vapauttamiseen, 1917 (The New Freedom, 1913). Koonnut ja toimittanut William Bayard Hale. Arvi A. Karisto. Suomentaja: Valfrid Hedman. 200 sivua.


perjantai 22. lokakuuta 2021

Sandy Silverthorne & John Warner: The Awesome Book of One-Minute Mysteries and Brain Teasers, 2009

Vuosia sitten kaverini kertoi minulle ja silloin ehkä 8-vuotiaalle tyttärelleen tarinan tai arvoituksen. Jos muistan oikein, tarina kuului näin: "Mies kävelee baariin ja sanoo baarimikolle jotakin. Tämä osoittaa miestä aseella. Mies kiittää baarimikkoa ja kävelee pois. Mistä oli kysymys?" Kuulijoiden piti löytää ratkaisu tekemällä kysymyksiä. Kumpikaan meistä, tytär tai minä, ei onnistunut löytämään ratkaisua, ja jonkin ajan kuluttua kysymykset hiipuivat, koska emme enää keksineet mitään kysyttävää. Mietin ratkaisua pitkän aikaa tämän jälkeen (pyysin, ettei kaverini kertoisi sitä minulle), mutten keksinyt sitä. (Jos et tiedä vastausta ja haluat tietää sen, maalaa se hiirellä näkyviin: Miehellä oli hikka ja hän pyysi baarimikkoa pelästyttämään itsensä.)

Sitten löysin tämän kirjan, joka on koottu täyteen samanlaisia arvoituksellisia, parin kolmen lauseen pituisia tarinoita, jotka vaikuttivat aluksi täysin käsittämättömiltä, mutta ratkaisun selviämisen jälkeen itsestään selviltä. Olen aina ollut aika huono lateraalisessa ajattelussa ja ratkaisujen löytämisessä annettujen tai pikemminkin oletettujen rajojen ulkopuolelta, mutta tällainen ajattelu kiinnostaa minua, ja muutenkin on kivaa kun on jotain pientä pohdittavaa.

Tämä kirja oli erinomainen mahdollisuus tällaisen ajattelun harjoittelemiseen, ja lisäksi hauska. Se on huolella tehty: tehtäviä on yhteensä sata, niihin kaikkiin liittyy hupaisa piirroskuva (joka kyllä johdattaa aina harhaan), jokaiseen tehtävään annetaan kirjan loppuosassa muutama vihje ja lisäksi vastaukset. Joissakin tehtävissä ratkaisu vaatii tietoja amerikkalaisesta kulttuurista ja arkipäivästä, mutta melko harvoin. Kirjan tarinoissa esiintyy rikoksia ja rikkomuksia, muttei mitään kovin vakavaa, joten tehtävät sopivat hyvin myös lapsille. Ja joo, en pystynyt ratkaisemaan läheskään kaikkia tehtäviä, mutta kuitenkin osan, jolloin olin hyvin tyytyväinen itseeni.

Olen lukenut myös vähän aikuisempaa kirjaa (Argumentti ja kritiikki), joka käsittelee osaltaan samaa asiaa kuin tämä kirja: faktoihin ja tarinoihin liittämiämme taustaoletuksia. Monessa kirjan tehtävässä ratkaisun löytämisen vaikeus johtui juuri siitä, että oletti asian olevan tietyllä tavalla, miten se ei sitten ollutkaan (ja tehtävien ratkaisut olivat reaalimaailmassa ihan mahdollisia, vaikkeivät niitä, joita ajattelee ensiksi, eli kyse ei ollut siitä, että ne olisivat olleet aivan hatusta vedettyjä). Kirja oli siis kiinnostava myös sen takia, että se teki nämä automatisoituneet taustaoletukset näkyviksi sekä muistutti siitä, että muitakin ratkaisuja on olemassa kuin se, joka tulee ensimmäisenä mieleen.

200. kirjoitus. :-)

Sandy Silverthorne & John Warner: The Awesome Book of One-Minute Mysteries and Brain Teasers, 2009. Harvest House Publishers. 175 sivua.

sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Marianne Thorby: Irma Brannertin arvoitus, 1963 (Irma Brannerts dilemma)

Lainasin tämän kirjan, koska halusin blogiini uuden Heikki Ahtialan kansikuvan. Muutenkin kirja tuntui kiinnostavalta, ja minulla on myös jatkuva pieni vanhempien naisdekkaristien lukuprojekti (en siis aio lukea kaikkia kirjoja, joissa on Ahtialan kansi).

Suomenruotsalainen Marianne Thorby aloittaa kirjansa vahvasti Irma Brannertin sanoilla: Tietysti minä tapoin mieheni. Irma on vangittuna, joten kirjan varsinaisena toimijana on hieman hulivilimäinen vastavalmistunut lakimies Peter Halse, joka ottaa Irman puolustuksen vastahakoisesti harteilleen, kun hänen setänsä, kunnioitettu varatuomari Ernst Halse kuolee tapaturmaisesti.

Ernst Halse on uskonut Irman syyttömyyteen, mutta Peter pitää tätä varmasti syyllisenä - vaikka minkäänlaista motiivia Irmalla ei näytä hurmaavan, kaikkien rakastaman miehensä tappamiseen olleenkaan - ja näkee puolustuksen mahdollisuudet vain lieventävien asianhaarojen etsimisenä. Peterin ja Irman välit eivät alun alkaenkaan ole kovin hyvät sen takia, että vaikka he ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan viettäneet paljon aikaa yhdessä, Irma on silloin ollut aina kolmantena pyöränä, koska Peter on pitänyt enemmän suloisesta vaaleakutrisesta Leenistä kuin dramaattisesta merimiehen tyttärestä Irmasta - kuten pitää edelleenkin.

Kirja on idylliseen pikkukaupunkiin miellyttävien ihmisten pariin sijoittuvaa sujuvaa luettavaa. Siinä vaihdellaan näkökulmia mielenkiintoisesti: Peterin toimintaa kolmannessa persoonassa kuvaavan tekstin katkaisevat aina välillä Irman minämuodossa kerrotut ajatukset, ja hyvin julkisesti tapahtunut murha kerrotaan useamman henkilön kuvaamana. Irmalla ei tunnu olevan kaikki purjeet ylhäällä, koska hän ei yritä puolustaa itseään mitenkään. Irman itsepäinen vaikeneminen on melko ärsyttävää eikä ehkä kovin realistista, mutta juonen kannalta perusteltua. Kirjassa seurataan myös Irman ja Peterin suhteen kehittymistä - harvemmin lakimies ja syytetty inhoavat toisiaan - ja sekä Peter että Irma muuttuvat kirjan aikana. Kirjaa voisi kuvata sanoilla leppoisa, ajateltu, hyvin kirjoitettu ihmissuhdedekkari.

Helmet-haaste 2020: Kirjassa on kirjeenvaihtoa. Ainakin kirjeet ovat kirjassa tärkeässä osassa, vaikkei niihin vastausta saadakaan.

Marianne Thorby: Irma Brannertin arvoitus, 1963. WSOY (lunastettu WSOY:n suuressa salapoliisiromaanikilpailussa). Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta "Irma Brannerts dilemma" kääntänyt Panu Pekkanen. Kansi: Heikki Ahtiala (ei mainittu). 200 sivua.

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Dorothy Sayersin parhaat (toim. Tage La Cour), 1965

En ole koskaan lukenut Dorothy Sayersin romaaneja, vaikka jokin hänen novellinsa onkin tullut aiemmin vastaan. Sayers on kuitenkin salapoliisikirjallisuuden klassikko, joten nyt paikkasin aukon sivistyksessäni ja luin hänen dekkarinovelliensa kokoelman. Mielestäni se oli oikein viihdyttävä.

Kirjan ensimmäisessä puoliskossa on enemmänkin psykologisiksi luokiteltavia rikosnovelleja, joista jotkut kerrotaan murhaajan - joka saattaa joskus olla syyllisyytensä kalvama ja joskus tuntua jopa sympaattiselta - näkökulmasta, joskus rikosta epäilevän ihmisen näkökulmasta. Mukana on myös pari hauskaa novellia, joissa kaikki merkit viittaavat veritekoon ja kuolemaan, mutta totuus onkin toinen. Sayers on tehokas tunnelman luoja, ja näitä oli mukava lukea.

Kirjan loppupuolella taas on Sayersin vähemmän tunnetun sankarin (tunnetuin on tietysti lordi Peter Wimsey), ystävällisen ja viisaan kauppamatkustaja Montague Eggin tapauksia, jotka hän kohtaa viininmyyntimatkoillaan - kauppamatkustus on hyvä syy sille, että tavallinen ihminen törmää koko ajan murhiin. Egg ratkaisee tapaukset loogisella ajattelullaan ja Myyntimiehen käsikirjan riimiteltyjen neuvojen avulla. Nämä olivat perinteisempiä arvoitus- ja johtolankanovelleja, mutta hyvin kirjoitettuja nekin. Kahdessa viimeisessä, itsenäisessä novellissa on mukana myös yliluonnollisia tekijöitä, ja niissä on näin jo hienoisia kauhunovellin piirteitä.

Tammi näkyy Omnibus-sarjassaan julkaisseen erilaisia novelleja dekkarikirjailijoista nobelisteihin. Jokke on kirjoittanut Sayersin novellikokoelmasta In the Teeth of the Evidence, jossa on paljon samoja novelleja kuin tässäkin.

Dorothy Sayersin parhaat, toimittanut Tage La Cour, 1965. 17 novellia. Ei alkuteoksen/teosten nimeä tai julkaisuvuotta. Tammi, Omnibus-sarja. Suomentaja: Heikki Karvonen. 307 sivua.

keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Kim Dennis-Bryan ja John Woodward: Kysy eläimistä, 2012

Löysin kirjaston poistomyynnistä hauskan eläintietovisakirjan. Kirja ei ole niin lapsellinen kuin miltä se kansikuvan perusteella vaikuttaa, vaan osassa sen kysymyksistä olisi varmaan haastetta asianharrastajallekin. Kirjan tietovisat - yksi 15-20 kysymyksen visa joka aukeamalla, yhteensä 60 visaa - on luokiteltu helppoihin, vaikeahkoihin ja vaikeisiin.

Vaikka helpoista visoista selvisi yleensä vähemmällä miettimisellä ja niiden kysymyksissä osuin yleensä oikeaan, niidenkin kysymykset vaativat kohtalaisesti tietoa luonnosta ja villieläimistä. (Esimerkki: Miten ravulle käy, jos se menettää yhden jaloistaan? a) se kävelee ontuen, b) se kuolee, c) sille kasvaa uusi jalka, d) ei mitään näistä.) Vaikeatkaan visat eivät kuitenkaan olleet täysin mahdottomia, ja niistä oppi samalla uusia asioita. (Esimerkki vaikeahkon visan kysymyksestä: Painavin koskaan punnittu nilviäinen painoi 495 kiloa. Mikä laji oli kyseessä? a) kolossikalmari, b) Tridacna gigas -jättiläissimpukka, c) tiikerikotilo, d) merietana.)

Kirjan aukeamat ja tietovisat on otsikoitu kiinnostavasti jännittävillä eläimiin liittyvillä tiedoilla, kuten tällaisilla: Kaskaalla on "korva" kunkin etujalan polven alapuolella; afrikannorsun kantoaika kestää keskimäärin 640 päivää, ja maailmassa on 200 miljoonaa hyönteistä jokaista ihmistä kohden. Jokaisella aukeamalla on ainakin kaksi värivalokuvaa, mikä tekee kirjasta kauniin ja houkuttelevan näköisen. Kirjan lopussa on vielä lyhyesti tietoa eri eläinryhmistä.

Kirjan tiedot tuntuvat luotettavilta, ja kääntäjä Anna Oja on tehnyt pääpiirteissään hyvää työtä - tällaisen kirjan kääntäminen vaatii varmasti suurta tarkkuutta - vaikka joitakin pieniä lapsuksia löytyikin. Kirjassa häiritsi kuitenkin se, että koska kirjan alkukieli on englanti, lähes jokaisessa tai ainakin joka toisessa visassa oli kysymys siitä, mitä nimitystä käytetään ryhmästä tietynlajisia eläimiä (esimerkiksi kiuruista, torakoista, meduusoista tai taimenista). Vaikka kääntäjä oli varmasti usein nähnyt vaivaa vaihtoehtojen miettimisessä, tällaiset kysymykset eivät ole suomeksi kovin mielenkiintoisia, koska vastaus on suunnilleen aina vain lauma tai parvi. Tämän takia olisi ollut hyvä, jos nämä kysymykset olisi korvattu joillakin muilla kysymyksillä.

Englanniksi tällaiset kysymykset saattavat sitä vastoin olla aika hauskoja ja vaikeita, koska englannin kielessä on hämmästyttävä määrä nimityksiä eri eläinryhmille. Jotkin näistä olivat minulle ennestään tuttuja, kuten a pride of lions ja a school of fish, mutta kun muutama vuosi sitten luin muista nimityksistä, luulin niitä ensin vitsiksi (a parliament of owls? a yap of Chihuahuas? a leap of leopards?), mutta ilmeisesti näitä todella käytetään, ainakin periaatteessa, koska montaa niistä kysyttiin tässä kirjassa. Tässä muutama, näitä on siis enemmänkin (lista Gyles Brandrethin kirjasta Word Play, s. 40-41):

an obstinacy of buffalo    an intrusion of cockroaches           a quiver of cobra   
a band of coyote              a float of crocodiles                      a yap of Chihuahuas   
a smack of jellyfish          a descent of woodpeckers            an unkindness of ravens   
a shrewdness of apes       a pride of lions                           
a watch of nightingales
a plague of locusts           a murmuration of starlings          a hover of trout   
a flight of swallows          a pitying of turtledoves               
a school of fish  
a parliament of owls        an army of caterpillars                 a peep of chickens   
a murder of crows            a nest of rabbits                          
a crash of rhinoceros   
a leap of leopards            a gaggle of geese                       
an exaltation of larks    
an ambush of tigers       
an ostentation of peacocks   

Edit 8.10.21.

Kim Dennis-Bryan ja John Woodward: Kysy eläimistä, 2012 (ei alkuteoksen nimeä, 2012). Readme.fi. Kääntäjä: Anna Oja. Kansi: Marko Tapani. 144 sivua.

lauantai 2. lokakuuta 2021

Jacques Cousteau ja Susan Schiefelbein: Ihminen, orkidea ja mustekala. Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana, 2008

Jacques Cousteau on lapsuuden sankarini: minä, kuten niin monet muutkin, seurasin televisiosta hänen jännittäviä merestä ja sen eläimistä kertovia sukellusohjelmiaan. En kuitenkaan tiennyt tai olen unohtanut, että hän oli merentutkijan lisäksi myös keksijä (erilaisten sukellusvälineiden yms. kehittäjä), kirjailija (tekijätietojen mukaan hän on kirjoittanut yksin tai yhdessä muiden kanssa ällistyttävät 75 kirjaa) sekä aktivisti, joka puolusti väsymättä merta ja myös muuta ympäristöä ihmisten ahneudelta. Tämä ei ehkä ole ihme, koska sukeltajana hän joutui näkemään meriympäristöjen köyhtymisen - hän kertoo kirjassaan, miten eräs vedenalainen paratiisi, joka oli kuhissut kaloja ja muuta elämää muistaakseni 1950-luvulla, oli ihmistoiminnan takia myöhemmin eloton vedenalainen autiomaa.

Cousteaulla oli ikävä kyllä paljon puolustettavaa: meriin syydettävät myrkyt, merten elinympäristöjen tuhoaminen ja sumeilematon ylikalastus ovat esimerkkejä niistä asioista, joita vastaan hän taisteli ja jotka edelleen uhkaavat meriä paljon. Hän kertoo vaikuttavassa kirjassaan mm. näistä ongelmista, ja siitä jäi mieleen esimerkiksi se, että elämän vyöhyke merissä on hyvin kapea. Suurin osa meristä on täysin autioita, ja enemmän elämää on lähinnä vain kapeilla rannikkojen lähellä olevilla kaistaleilla. Näitä elämän vyöhykkeitä pitäisi siis suojella aktiivisesti.

Kirjasta huomasi myös taas kerran, miten järjetöntä liikakalastus on. Vaikka maailman kalansaaliit oli tuolloin saatu kokonaisuutena kasvamaan jatkuvasti (en tiedä nykytilanteesta), tämä oli tapahtunut vain teknologiaa ja pyyntimenetelmiä kehittämällä: kalastuksesta oli tullut teollista, saalista jouduttiin hakemaan koko ajan kauempaa, ja yhä suuremmilla panoksilla ja kustannuksilla saatiin yhä pienempiä saaliita (mikä johti myös siihen, että teolliset kalastajat veivät kotitarvekalastajien kalat). Atlantin turska on varoittava esimerkki ylikalastuksesta, koska aiemmin valtavan runsas kalakanta romahti 1990-luvulla aikaisempien vuosikymmenten 600 000 tonnin vuotuisesta saalismäärästä nollaan ja on toipunut erittäin hitaasti.

Cousteau kirjoittaa kirjassaan merien lisäksi pitkälti myös ydinaseista ja ydinenergiasta, johon hän suhtautuu hyvin kriittisesti, koska ydinjätteille ei 1990-luvulla oltu keksitty mitään lopullista säilytyspaikkaa ja ne vain lähinnä dumpattiin jonnekin pois silmistä, vaikka niitä oli kertynyt jo vuosikymmenien ajan ja niiden määrä lisääntyi edelleen koko ajan, koska ydinjätteistä voidaan tehdä aseita ja koska käytetty ydinvoimala merkitsee teollisuuslaitoksen kokoista ongelmajätemäärää sekä miljoonien (tai miljardien?) dollarien purkamislaskua.

Mielestäni kirjassa nousi esiin aika yllättävänä teemana demokratia: ympäristöä, joka kuuluu meille kaikille ja myös tuleville sukupolville, tuhoavat usein sellaiset yritykset ja ihmiset, jotka eivät ole saaneet tähän mitään yleistä valtuutusta keneltäkään, vaan tekevät sitä vain oman voitonhalunsa tähden ja ohittavat näin demokraattisen prosessin, ihmisten mahdollisuuden ja oikeuden vaikuttaa omaan ympäristöönsä.

Cousteaun mielestä kaikkien isompien uskontojen pyhät kirjoitukset kehottavat suhtautumaan luontoon ja elämään kunnioittavasti ja rakastavasti ja suojelemaan niitä. Kirjan lopussa hän innostuu maalailemaan tieteiskertomuksen kaltaisia kosmisia visioita tulevaisuudesta.

Cousteau ja Schiefelbein saivat kirjan valmiiksi vuonna 1997, ja asia, joka tuntuu nykyisin huutavan siinä poissaolollaan, on ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat ongelmat merille ja muulle ympäristölle (vaikka kasvihuoneilmiöstä ja ilmastonmuutoksesta tiedettiin tuolloin jo hyvin). Vaikka ilmastonmuutos on nykytilanteessa suurin uhka, muut ongelmat eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Tämä kirja oli hyvä muistutus siitä, että meidän pitää muistaa sen lisäksi myös muut ympäristöongelmat ja olla sahaamatta omaa oksaamme ja tuhoamatta omaa ja muiden olentojen elämää ja elämän edellytyksiä - kaikkea sitä, minkä kehittyminen on vaatinut vuosimiljardeja. Niin kauan kuin vielä on aikaa, ja maailmahan köyhtyy koko ajan, koska koko ajan kuolee yhä lisää lajeja sukupuuttoon.

Suomentaja Antti Immonen on mielestäni tehnyt hyvää ja tarkkaa työtä (mutta Kirjankuluttaja-blogin kirjoittaja on eri mieltä). Olisin kaivannut kirjaan lisäksi hakemistoa.

Muita kirjoituksia: Kirjankuluttaja (kirjoituksessa hyvä kooste merten surkeasta nykytilasta), Perussuomalainen ja Kattona taivas. Atlantin ja Itämeren turskasta tässä. Kalevan artikkelissa siitä, että britit ovat joutuneet vaihtamaan yhä useammat perinteisesti syömänsä kalalajit toisiksi ylikalastuksen takia.

Kirjan luvut: Susan Schiefelbeinin johdanto; Tutkimisen tarve; Henkilökohtainen riski; Julkinen riski; Korvaamaton vesi, korvaamaton ilma; Pyhät kirjoitukset ja ympäristö; Riisto; Saalista, maksoi mitä maksoi; Tiede ja inhimilliset arvot; Kuuma rauha: ydinaseet ja ydinenergia; Elämän vuosimiljardit; Elämän ihme: Ihminen, orkidea ja mustekala; Jälkisanat: Tapahtumien kulku tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen.

Helmet-haaste 2020: 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja.

Edit 3.10.21.

Jacques Cousteau ja Susan Schiefelbein: Ihminen, orkidea ja mustekala. Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana, 2008 (The Human, the Orchid and the Octopus. Exploring and Conserving our Natural World, 2007). Green Spot, Helsinki. Suomentaja: Antti Immonen. Ulkoasu: Green Spot Media Farm. 307 sivua.