lauantai 22. huhtikuuta 2023

Arto Mustajoki ja Helena Pirinen: Venäjän kielen vaikeuksia, 1977

Ennen kuin kirjoitan tästä kirpparilöydöstä tarkemmin, vähän kirjan kielestä ja sen harrastamisesta. Putinin Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan, ihmisten tappaminen siellä ja heidän kotiensa tuhoaminen on hirvittävää, julmaa ja täysin epäoikeutettua.

Kielessä ei ole kuitenkaan kyse politiikasta vaan kommunikaatiosta, ajatuksien välittymisestä ja yhteyksien löytämisestä ihmisten välillä. Juuri se on yksi niistä asioista, jotka Putin haluaa tuhota: vapaan kommunikaation ukrainalaisten ja muun maailman välillä, vapaan kommunikaation oman maansa kansalaisten ja muun maailman välillä sekä myös vapaan kommunikaation oman maansa sisällä. Jälkimmäisten kitkemiseksi hän on vuosien varrella tehnyt paljon töitä, mikä vaikuttaa mielipiteen ilmaisuun Venäjällä. Läheskään kaikki venäläiset eivät ole samaa mieltä Putinin kanssa: eräs nuori venäläismies esimerkiksi näytti minulle Putinin hyökkäyksen jälkeen Timesin (tai jonkin vastaavan lehden) kansikuvaa, jossa Putinista oli tehty Hitlerin näköinen, ja eräs nuori venäläisnainen sanoi pari kuukautta hyökkäyksen jälkeen, että hän ei voi syödä eikä nukkua kunnolla ja itkee paljon, kun hän ajattelee Ukrainaa.

Venäjän osaaminen ei tarkoita puhumista vain venäläisten kanssa, vaan se on oikein käyttökelpoinen kieli myös ukrainalaisten kanssa kommunikoimiseen. Olen lisäksi tavannut yhden afgaanin ja kaksi irakilaista, jotka puhuivat sujuvaa venäjää, ja olen puhunut venäjää myös erään inguusialaisen kanssa (joka sanoi, että on hyvä osata vihollisen kieltä - kannattaa muistaa, että Ukraina ei ole ainoa maa, jonne Venäjällä ei ole mitään asiaa, tai ei nykytilanteesta huolimatta pitäisi olla). Ukrainalaiset tuntuvat pystyvän muuten hämmästyttävän hyvin olemaan sekoittamatta kansallisuutta ja ihmistä eivätkä tunnu suhtautuvan negatiivisesti tapaamiinsa venäläisiin. Ja melkein kaikki tapaamani ukrainalaiset ovat reippaita, rohkeita ja tarmokkaita ja tekevät parhaansa uuden elämän aloittamiseksi vieraassa maassa.


Sitten itse kirjaan (tämä bloggauksen loppu ei välttämättä kiinnosta muita kuin venäjän harrastajia; ihan lopussa on kirjan nais- ja mieskuvasta). Tämä on aika pienen piirin kirja - eikä asiaa auta se, ettei se ole ulkoasultaan kovin houkutteleva, vaan näyttää koneella kirjoitetulta - mutta kieliopista pitäville venäjän kielen harrastajille se on varmasti mielenkiintoinen, eikä vastaani ole tullut tällaista uudempaa kirjaa. Kirja on suunnattu niille, joiden venäjän taito on jo melko hyvä eli perussanasto ja peruskielioppi ovat jo hallussa (taso B1), ja siinä käsitellään sellaisia asioita, jotka ovat venäjän kielessä nimenomaan suomalaisille vaikeita. Tällaisia ovat esimerkiksi liikeverbit, joita venäjän kielessä on omansa suunnilleen jokaiselle eri liikkumistyypille, tai erilaiset verbien prefiksit ja miten ne muuttavat verbien merkitystä (oikein mielenkiintoista).

Tai oma murheenkryynini, verbien aspektit. Melkein kaikilla venäjän verbeillä on kaksi eri muotoa (jotka melkein aina muistuttavat toisiaan mutta jotka pitää silti opetella erikseen), imperfektiivinen ja perfektiivinen. Niiden merkitysero on yleensä ottaen se, että edellinen tarkoittaa sitä, että toiminta on kesken, ja jälkimmäinen sitä, että toiminta on saatettu loppuun. Suomessa tämä ero ilmaistaan usein objektin sijamuodolla (luin kirjaa vs. luin kirjan); venäjässä objektin muoto on näissä lauseissa sama, mutta verbi eri. Imperfektiivisten ja perfektiivisten verbien ero liittyy myös menneen ajan ilmaisemiseen - vaikka venäjässä on vain yksi menneen ajan muoto, suomen imperfektin, perfektin ja pluskvamperfektin erot voidaan ilmaista siinä muilla keinoin, joita tässä kirjassa myös valaistaan.

Aspektien käytön selventämiseen käytetään kirjasta noin viidennes, ja lukemista aloittaessani ajattelin, että nyt opin vihdoin käyttämään niitä oikein. Osion luettuani taas ajattelin, että aspektien käytön hienouksissa ei ole mitään järkeä eikä niitä voi oppia kunnolla. No, varmaan ne voisi oppia aika hyvin, jos olisi valmis laittamaan siihen tosi paljon aikaa ja energiaa, mutta minulle riittää tässä vaiheessa kohtuullisen hyvä venäjän kielen taito eli tarpeeksi ymmärrettävä venäjän puhuminen (en osaa sitä mitenkään loistavasti). Mutta vaikken ainakaan tässä vaiheessa pyrikään aspektien käytön hallitsemiseen puhuessa tai kirjoittaessa, venäjän kielen ymmärtämisen ja merkitysvivahteiden kannalta oli kuitenkin mielenkiintoista lukea aspektien vaikutuksesta tekstin merkitykseen, ja siinä oli minulle monia uusia asioita.

Olisin toivonut, että kirjassa olisi käsitelty кто-то- ja кто-нибудь- ym. vastaavien pronominiparien eroja, joka on ollut minulle jostain syystä aina epäselvä, mutta niistä siinä ei puhuttu. Kirjan alkupuoli, jossa käsiteltiin loppua suurempia teemoja, oli minusta kiinnostavampi kuin paljolti yksittäisiä fraaseja käsittelevä loppupuoli. Kirjassa oli kuitenkin paljon kaikkea hyödyllistä ja mielenkiintoista, ja se oli selkeästi ja ymmärrettävästi kirjoitettu.

Kirjassa oli kuitenkin yksi todella raivostuttava seikka, mikä johtuu epäilemättä sen iästä. Siinä oli paljon lause-esimerkkejä, ja koska tekijän sukupuoli ilmenee venäjässä sekä hän-pronominista (она naisesta ja он miehestä) että menneen ajan aikamuodon verbin päätteestä, kirjasta muodostui selvä kuva siitä, mitä naiset ja miehet tekevät. Miehet eivät ainoastaan opiskelleet, suorittaneet tutkintoja, matkustelleet, korjanneet asioita ja tehneet työtä (toisin kuin naiset), vaan myös vain neutraalisti kadulla kävelevät, erilaisia asioita kantavat ja puhuvat tai keskustelevat ihmiset olivat melkein aina miehiä. Naiset taas valvoivat sairaan lapsen vuoteen äärellä tai järjestivät kukkia maljakkoon. Hassua, miten seksistisiä kielten oppikirjatkin voivat olla - onneksi asiat ovat nyt paljolti muuttuneet.

Kirjan pääluvut: Aspektien käytöstä (48 s.), liikeverbeistä (34 s.), suomen passiivisten ilmausten vastineita venäjän kielessä (10 s.), kiellon ilmaisemisesta (14 s.), pronominien он, этот ja тот käytöstä (21 s.), ajan ilmauksista (40 s.), paikan ilmauksista (33 s.) ja syyn ilmauksista (20 s.).

Helmet-haaste 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja, 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon, 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä (en vieläkään tajunnut aspekteja enkä nyt varsinaisesti lukaissut kirjaa kerralla läpi).

Arto Mustajoki ja Helena Pirinen: Venäjän kielen vaikeuksia, 1977. Gaudeamus. Kannen tekijää ei mainittu. 233 tekstisivua.

perjantai 14. huhtikuuta 2023

Virgin Suicides - Kauniina kuolleet, 1999 (elokuva)

Olen nyt vuodenvaihteessa katsonut enemmän elokuvia kuin parina tai jopa kolmena vuonna sitä ennen, mikä ei johdu todella tolkuttomasta elokuvien katselusta, vaan siitä että olen katsonut leffoja viime vuosina tosi vähän. Nykyinen (ohimenevä) elokuvainnostus näkyy jonkin verran myös blogissani - tekee mieli kirjoittaa erityisen hyvistä, mieleenjäävistä tai häiritsevistä filmeistä. Virgin Suicides sijoittuu kategoriaan "häiritsevä" - katsoin sen noin kuukausi sitten, mutta silti pyörittelen sitä vielä mielessäni, koska en ymmärrä sitä, sen logiikkaa ja sen tapahtumia. Jeffrey Eugenidisin alkuperäisromaani, jota tämä elokuva ilmeisesti aika uskollisesti noudattelee, on kai aika tunnettu.

Kirjoitus SPOILAA elokuvan (ja luultavasti kirjankin) kokonaan.


En ymmärtänyt viisihenkisen Lisbonin sisarussarjan 13-18(?)-vuotisten tyttöjen käyttäytymistä. Aivan leffan alussa kerrotaan nuorimman sisaruksen, Cecilian, itsemurhayrityksestä. Sairaalassa hän sanoo tyynesti ja viileästi vanhahkolle mieslääkärille, joka ihmettelee tytön tekoa, että tämä ei ole koskaan ollut 13-vuotias tyttö. Cecilian lisäksi kaikki muutkin sisaret ovat kauniita, tyyniä, kuulaita, eteerisiä ja etäisiä, ja he kaikki tekevät elokuvassa itsemurhan. Tyttöjen olemus ja käytös häiritsi minua: minusta itsemurhan partaalla oleminen tarkoittaa sitä, ettei saa henkeä, että tuntee koko ajan painuvansa pinnan alle, ja tämän pitäisi näkyä ihmisestä jollain tavalla niin ettei käytös ole samanlaista kuin ihmisellä, joka tuntee olevansa ihan tyytyväinen elämäänsä. Voi tietysti olla, että tytöillä ei ollut kunnolla yhteyttä tunteisiinsa tai että he eivät ymmärtäneet itseään, minkä takia he sitten tuntuivat itselleenkin vierailta eikä elämä ehkä tuntunut miltään, niin että kuolema tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Mutta silti. Ja kannattaa tietysti muistaa, ettei romaanin kirjoittajakaan ole koskaan ollut 13-vuotias tyttö.

Toinen asia: miksi sisarukset, jopa he kaikki, tahtoivat tehdä itsemurhan? Olivathan heidän vanhempansa, ainakin ja varsinkin äiti ahdistavan tiukkoja ja rajoittavia, mutteivät nämä silti olleet hirviöitä tai pahoja ihmisiä, ja he halusivat tyttärilleen hyvää. Tytöt olivat myös jo aikuisia tai melkein aikuisia, joten he olisivat voineet melko pian muuttaa pois kotoa. Tai mikseivät he karanneet kotoa, tai vähemmän dramaattisesti vain kävelleet ulos talosta kaupungille, vaan noudattivat vain kiltisti vanhempiensa (tai äitinsä) määräyksiä?

Elokuvassa oli myös asioita, jotka eivät vain tuntuneet uskottavilta. Leffan lopussa Lux Lisbonin sanottiin harrastavan muistaakseni joka yö seksiä talon katolla (ja tyttöihin ihastuneet naapuruston pojat seurasivat tätä kaukoputkellaan). Miten tämä oli mahdollista, kun äidin esitettiin vahtivan tyttöjä kuin haukka? Eivätkö äiti ja isä muka olisi huomanneet tätä? Ja miten Lux onnistui välittämään pojille viestin ja kutsumaan nämä yksi kerrallaan katolle, vaikka puhelimen käyttö oli ilmeisesti rajoitettua eivätkä tytöt päässeet ulos talosta?

Sisarukset olivat kummallisen hahmottomia ja toisiinsa sulautuvia: heidät esitettiin elokuvassa lähes aina ryhmänä, yhdessä toistensa kanssa, ja juhliinkin he kaikki valitsivat samanlaiset vaatteet, hempeät valkoiset pienikukalliset mekot. Heidän tärkein piirteensä oli kauneus. Vain Lux erottui jonkin verran muista, ja hänkin ainoastaan seksuaalisen aktiivisuutensa, ei muiden persoonallisuudenpiirteidensä johdosta. Eivätkä tytöt muistaakseni puhuneet leffassa juuri ollenkaan, vaan he olisivat melkein yhtä hyvin voineet olla mykkiä. Kuin he olisivat eläneet omassa maailmassaan, jonne muilla ei ollut pääsyä, tai heillä pääsyä pois omasta maailmastaan.

Leffa ei läpäise Arielin testiä: tytöillä ei tuntunut olevan mitään kiinnostuksenkohteita naapuruston tapahtumien ja poikien tai nuorten miesten lisäksi, vaikka he vaikuttivat ihan älykkäiltä. Ehkä myös tämä oli tyttöjen ongelma, ehkä he eivät pystyneet kuvittelemaan tulevaisuuteensa mitään muuta kuin kotirouvana olon ja lasten teon, vaikka 1970-luvun Amerikassa asioiden olisi pitänyt olla jo toisin. Myös elokuvan irrallisuus ajastaan oli siinä outoa: äiti pakottaa Luxin polttamaan levynsä, joiden joukossa on mm. Kissin levy, mutta muuten elokuvassa ei ole (muistaakseni) viittauksia ajan kulttuuriin eikä ainakaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen, vaikka yhteiskunnallinen aktiivisuus oli myös 1970-luvun Yhdysvalloissa tietääkseni suurta. Tytöt elivät tälläkin tavalla unenomaisessa kuplassa.

Ja vielä yksi asia: miksi he valitsivat ruumiidensa löytäjiksi naapuruston pojat, jotka eivät koskaan olleet tehneet heille mitään pahaa, vaan vain uskollisesti ihailleet heitä kaukaa ja seuranneet heidän elämäänsä tiiviisti? Tytöt nimenomaan kutsuivat pojat kotiinsa, jotta juuri nämä löytäisivät heidät kuolleina. Todellisessa elämässä tällainen kokemus olisi varmasti ollut epäkypsille teinipojille todella ahdistava ja traumaattinen (mistä ehkä kertoo se, etteivät pojat ole päässeet ihastuksestaan eroon vuosikymmenien päästäkään).

Eli leffa oli hyvin tehty ja tavallaan kiinnostava, koska se jäi häiritsemään, mutten silti juuri pitänyt siitä, ymmärtänyt sitä tai ymmärtänyt elokuvan sisaruksia ja juonen logiikkaa.

Edit 17.4.23 (lisätty kuudennen kappaleen perään kaksi virkettä puhumisesta).

tiistai 11. huhtikuuta 2023

Tyttökirja- ja tyttöelokuvatesti eli Ariel-testi

Minua häiritsi edellisen bloggauksen Rakas nuija päiväkirjani -kirjassa se, mikä minua on häirinnyt ennenkin nuortenkirjoissa ja elokuvissa, jotka kertovat murrosikäisistä ja teini-ikäisistä tytöistä tai nuorista naisista. Tuntuu, että hyvin usein tällaisten kirjojen ja elokuvien päähenkilöiden elämän ja ajatusten esitetään pyörivän vain ulkonäön sekä poikien (tai nykyään myös tyttöjen) ympärillä, kun sitä vastoin murrosikää nuoremmilla tytöillä tuntuu kirjoissa olevan ehkä laajempia kiinnostuksenkohteita ja siinä mielessä mielenkiintoisempi elämä. Tietysti sama tai vastakkainen sukupuoli alkaa murrosiässä kiinnostaa paljon romanttisesti ja seksuaalisesti, mutta olisi kuitenkin kiva, jos kirjojen tai elokuvien sankarittarilla olisi myös muuta (älyllistä) elämää. (Tämä ei teinielokuvista päätellen ole välttämättä vain tyttöhahmojen ongelma, pojille suunnatuista kirjoista minulla ei vain ole kovin paljon kokemusta.)

Niinpä päätin lanseerata Bechdelin-Wallacen testiä mukailevan Arielin testin, jonka kirja tai elokuva läpäisee, jos

1. siinä on teini-ikäinen (13-19-vuotias) tyttöpäähenkilö,
2. joka on kiinnostunut esimerkiksi musiikista, yhteiskunnasta, luonnonsuojelusta, matematiikasta, tieteestä, taiteesta, tekniikasta, urheilusta, hyvistä ja älykkäistä keskusteluista, kirjallisuudesta tai kirjoittamisesta ja
3. kohdan kaksi asia on kirjassa tai elokuvassa merkittävässä osassa ja tytölle tärkeä osa identiteettiä ilman että kirja on varsinainen harrastekirja (jos kyse on kirjasta)
(4. ja mahdollinen bonus: tämä ei tee tytöstä epäsuosittua tai omituista).

Esimerkiksi L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjat läpäisevät tämän testin kirkkaasti, edellinen Jim Bentonin kirja ei. (Ehkä varsinaiset harrastekirjatkin, esimerkiksi hevos- tai koiratytöistä kertovat kirjat, pitäisi hyväksyä mukaan - tätä pitää miettiä.)

Minusta tämä tuntuu tärkeältä asialta, koska tytöt ja nuoret naiset tarvitsevat roolimalleja myös fiktiosta eli muualtakin kuin nykyään onneksi yleistyneistä naiselämäkerroista. He tarvitsevat minusta myös fiktiivisiä malleja siitä, että on ok olla älykäs ja tiedonhaluinen sekä kiinnostunut ja innostunut omista jutuista, eikä vain kirjoja ihastumisista, rakkaudesta, ystävyydestä, mustasukkaisuudesta, kateudesta, meikkaamisesta, vaatteista tai hiustenvärjäyksestä. Tyttöjen jutut voivat liittyä muuhunkin kuin ulkonäköön tai tunteisiin.

Testi ei tarkoita sitä, etteivät myös nuo perinteisen "tyttömäiset" jutut olisi mielestäni tärkeitä ja sallittuja. Varsinkin murrosiässä on mielenkiintoista kokeilla erilaisia ulkonäköjä, ja kauniit asiat (mitä kukin nyt kauniina pitää) ovat tärkeitä joka ikäkautena, ja tunteilla ja ihmissuhteilla on tietysti suuri merkitys kaikenikäisille ihmisille sukupuolesta riippumatta ja ne pitää ottaa huomioon. Testi tarkoittaa sitä, että "tyttömäisyyteen" ja tyttöyteen voi ja siihen pitäisi sisältyä paljon muutakin kuin nuo perinteiset jutut.

Sisällytin myös urheilun noihin älyllisiin tai toivottaviin asioihin. Nuorena en olisi tehnyt tätä, koska pidin urheilijoita tyhminä (minulla oli silloin kummallisia ennakkoluuloja), mutta kun olin vihdoin selvinnyt noin nelikymppisenä liikuntatuntien aiheuttamista traumoista sekä tunteesta, että olen liikkuessani typerä ja alkanut harrastaa liikuntaa melko paljon, huomasin että varsinkin monimutkaisempi liikkuminen vaatii aivotoimintaa, ajattelua ja keskittymistä sekä lisäksi pitkäjänteisyyttä, tavoitteellisuutta ja sinnikkyyttä. Ja nykytutkimusten mukaan liikunta tehostaa oppimista ja lisää hippokampuksen soluja (ja esimerkiksi vähentää masentuneisuutta), joten ajattelu ja liikkuminen eivät ole toisensa poissulkevia vaan usein toisiaan vahvistavia asioita.

Testin nimi on aika itsekeskeinen, mutta se on kompaktimpi kuin "tyttökirja- ja tyttöelokuvatesti" ja minusta helposti mieleenjäävä. Jos keksin paremman nimen, vaihdan sen - nimiä saa myös ehdottaa. Toisaalta testi ei todennäköisesti leviä omaa blogiani laajempaan käyttöön :-), joten sen nimi ei ole suuri ongelma.

Tässä vielä teemaan liittyvä musiikkivideo: P!nkin Stupid Girls. En ole samaa mieltä kaikesta siinä, mutta se on hauska, piikikäs ja vapauttavakin ja kertoo nimenomaan siitä, että tyttöjen kannattaa valita jokin oma juttu, ei koko elämän kestävää muiden määrittelemän ulkonäköstandardin tavoittelua. Ja siinä näkyvät hyvin myös se kuvasto ja ne mallit, joita media (mukaan lukien kirjat?) usein tarjoavat tytöille.

Edit 11.4.23, 12.4.23 (lisätty videolinkki), 15.4.23 (lisätty kommentti videolinkkiin), 19.4.23 (lisätty jälkimmäinen virke videolinkin jatkoksi).

Jim Benton: Rakas nuija päiväkirjani, tästä ei sitten puhuta (Dear Dumb Diary, Let's Pretend This Never Happened, 2004)

Tämä on kai ensimmäinen osa ilmeisen suosittua lasten- tai nuortenkirjasarjaa (kirjastossamme on laskujeni mukaan sarjasta 14 eri osaa). Näin aikuiseen se ei tehnyt kuitenkaan hyvää vaikutusta, vaan vaikutti lähinnä ärsyttävältä. Okei, olihan se hyvin helppo- ja nopealukuinen (suunnilleen joka sivulla oli iso ja hauska piirros) ja siinä oli ilmiselvästi epäluotettava kertoja sekä sen verran tietoisen ja huvittavan kielteinen asenne lähes kaikkeen, että minun oli vaikea pitää mielessäni, että tämä on amerikkalainen eikä englantilainen kirja. Kirjan sankaritar ja päiväkirjan kirjoittaja Jamie Kelly oli myös eräänlainen nolojen tilanteiden tyttö, joka purjehti hupaisasti ongelmasta toiseen.

Mutta ne kirjan muut asenteet. Koulun lihavasta keittäjästä neiti Bruntfordista (lihavat naiset eivät pääse naimisiin?) ja tämän kaulaheltasta ja paksusta kaulasta tehdään pilaa, koulun oppilaat jaetaan suosittuihin ja luusereihin (ja nämä jaotellaan vielä luuseriuden eri asteisiin) ja ulkonäkö on tosi tärkeää, mistä johtuu myös Jamien koko kirjan kestävä pakkomielle ärsyttävän kauniista ja vielä ärsyttävämmin kaikinpuolin täydellisestä Angelinesta. Hän pitää Angelinea pahuuden voimien edustajana, mikä johtuu vain ja ainoastaan tämän kauneudesta ja täydellisyydestä. (Tämä asenne ei välttämättä ole vieras aikuisillekaan, vaan ihmiset ja varsinkin naiset saatetaan tuomita pinnallisiksi, tyhjäpäiksi tai pissiksiksi vain näiden ulkonäön perusteella. Tai sitten heidät saatetaan tuomita lihaviksi ja tämän johdosta laiskoiksi tai muuten kelvottomiksi.)

Kirjan asenteet olivat niin stereotyyppisiä ja huumori tunnuttiin repivän niin helpoista asioista, että kirja alkoi tuntua tosi tyhmältä. Kirjan luettuani aloin kuitenkin ajatella, että yläasteella (Jamie on 13-vuotias) pelkää kuollakseen julkista nolausta ja ajattelee helposti todella ulkonäkö- ja suosiokeskeisesti ja, hm, tyhmästi. Eivät onneksi kaikki eivätkä koko ajan, mutta kuitenkin - kirjassa on vain viety tällainen ajattelu äärimmäisyyteen, koska tämä on huumorikirja. Kirjan puolesta puhuu myös se, että stereotyyppisyys ei ulotu koko kirjaan, vaan sen lopussa on yllätys. Kirjan lukeminen kuitenkin innoitti minut kirjoittamaan seuraavan bloggauksen, jonka aihetta olen miettinyt jo aika kauan aikaa.

Kirjan käännös oli minusta mielikuvituksekas, sujuva ja hauska eikä siinä tyydytty ensimmäiseen mahdollisesti mieleen tulevaan vastineeseen, mistä kirjan nimen käännös on hyvä osoitus. Ihan käsittämättömästi en kuitenkaan löytynyt suomentaja Jani Bohmin nimeä kirjasta (eikä kirjastokappaleestani näytä puuttuvan sivuja), vaan kääntäjän nimi piti etsiä kirjaston sivuilta. Tämä on kummallista senkin takia, että jos suomennos olisi huono, sarja ei varmasti olisi näin suosittu.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2000-luku. Helmet-haaste 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs, 29. Kirjassa on minäkertoja, 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun tai 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

Jim Benton: Rakas nuija päiväkirjani, tästä ei sitten puhuta (Jim Benton's Tales from Mackerel Middle School. Dear Dumb Diary, Let's Pretend This Never Happened, 2004). Sanoma Magazines Finland. Suomennos: Jani Bohm [Suomentajaa ei mainittu kirjassa!! Tieto otettu kirjaston sivuilta.]. Kuvittajaa ei mainittu (Jim Benton?). 107 sivua.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2023

Eric Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944)

Tämä skotlantilaisen Eric Linklaterin kirja kuuluu sarjaan kiva mutta ällistyttävä. Se kertoo ehkä noin kymmenvuotiaista sisaruksista Dinahista ja Dorindasta, joiden isä lähtee kirjan alussa ulkomaankomennukselle vaaralliseen maahan ainakin vuodeksi. Lähtöä edeltävänä iltana kuun ympärillä on sumukaulus, mikä tarkoittaa isän mukaan sitä, että kuussa tuulee, jolloin tuhmasti käyttäytyvistä lapsista tulee tuhmia pitkäksi aikaa.

Tämä on alkusoittoa ja eräänlainen selitys hilpeän surrealistiselle, rönsyilevälle ja polveilevalle tarinalle, jossa Dinah ja Dorinda syövät ensin monen päivän ajan niin paljon, että muuttuvat kokonaan pallonmuotoisiksi ja pystyvät liikkumaan vain pomppimalla, ja sen jälkeen itkevät taas päiväkausia (kun ilkeät lapset ovat saaneet kyläläiset pistelemään heitä neuloilla väittäen heidän olevan ilmapalloja) niin paljon, että laihtuvat sananmukaisesti tulitikunlaihoiksi. Tämän Liisa ihmemaassa -tyyppisen alun jälkeen alkaa varsinainen tarina. Dinah ja Dorinda muuttavat itsensä kenguruiksi, minkä jälkeen heidät vangitaan paikalliseen eläintarhaan, jossa he tutustuvat herra Parker -nimiseen kirahviin, joka on entisessä elämässään ollut salapoliisi, sekä rohkeaan grönlantilaiseen Hopeahaukkaan ja Amazonin metsien jaloon Kultapuumaan, joiden sydämissä asuu sammumaton kaipuu vapauteen ja suru vankeudessa elämisestä. Taas ihmishahmoisina he kuulevat isänsä joutuneen Bombardian tyrannin, pahan kreivi Hulagun vangiksi, ja matkustavat uusien ystäviensä Haukan ja Puuman kanssa vapauttamaan tätä, mikä vie kirjan loppuosan.

Kirja oli hämmentävä ja ihana sekoitus erilaisia kerrontatyylejä ja tapahtumia - koskaan ei tiennyt, mitä siinä tulee tapahtumaan. Kun kerronta alkaa kirjan lopussa vähän aikaa tuntua realistiselta, kirjan sivuille ilmestyykin täysin absurdi englantilainen parivaljakko, joka oli muistaakseni Krimin(!) sodassa saaneensa tehtävän takia omaksunut elämäntehtäväkseen tunnelien kaivamisen ja on noudattanut tätä vuosikymmeniä täysin johdonmukaisesti. Kirjassa oli eläimiksi muuttuvia ihmisiä ja ihmisiä, jotka ovat aikaisemman, kirjassa vaille selitystä jääneen muutoksen jälkeen jääneet eläimiksi (ja viihtyvät sellaisina). Kirja ei kuitenkaan ollut pelkkää hilpeää fantasiaa, vaan siinä oli myös mieleenjääviä henkilöitä - jos Hopeahaukkaa, Kultapuumaa ja muita eläimiä voi sanoa henkilöiksi - ja välillä tunteisiin vetoavaa kerrontaa sekä hyvin koskettava loppu.

Minusta on hienoa, että kirjan omapäiset, teeskentelemättömät, omilla aivoillaan ajattelevat, "tuhmat", hyväsydämiset, aktiiviset ja rohkeat sankarit olivat tyttöjä, näinkin varhaisessa kirjassa. Tyttöjen äiti taas oli hyvin kaunis, mutta eteerinen ja henkisesti täysin poissaoleva ihminen, joka ei tehnyt kirjassa mitään järkevää ja lähinnä paheksui koko ajan tyttöjensä toimia. Toivottavasti Linklaterin tarkoituksena oli sanoa, että tytöistä tulee tuollaisia naisia, jos he yrittävät vain koko ajan olla kilttejä ja hiljaisia ja miellyttää aikuisia, eikä sanoa että kaikkien tyttöjen kohtalona on äidin henkilöimä naiseus. Toinen kirjan suuremmassa roolissa oleva naishahmo oli tyttöjen kotiopettaja neiti Serendip, joka saattoi pienestäkin yllytyksestä ladella puolikin tuntia alkuperäiseen asiaan assosioituvaa asiaankuulumatonta kirjatietoa. Kyläläisten joukossa oli paljon muitakin mainioita hahmoja. Vaikka kirja ei tyttökirja olekaan, sen voi minusta sijoittaa voimauttavaan tyttökirjallisuuteen vaikkapa Lindgrenin Peppi Pitkätossun rinnalle.

Mutta aamulla heti aamiaisen jälkeen he olivat kovin suruissaan, kun isä suuteli heitä jäähyväisiksi, sillä he tiesivät, että hän olisi poissa pitkän aikaa. Koko sen päivän he istuivat aivan hiljaa tekemättä yhtään mitään, hyvää tai pahaa. Ja heidän äitinsä oli sitä mieltä, että he tosiaan käyttäytyivät oikein hyvin. (11)

Kirja oli minusta myös puheenvuoro yleensä eläinten oikeuksien puolesta ja erityisesti niiden vangitsemista vastaan. Lukija joutuu kokemaan eläinten vangitsemisen ja niiden elämän rajoittamisen ihmisten näkökulmasta Dinahin ja Dorindan joutuessa kenguruina kaltereiden taakse, ja myös sen, miltä tuntuu kun ei ole vapautta päättää mistään omassa elämässä, vaikka perustarpeista pidettäisiinkin huolta. Myös Kultapuuman ja Hopeahaukan kaipuu vapauteen olivat hyvin mieleenjääviä, vaikka toiset eläimet viihtyivätkin eläintarhassa. Puuma ja Haukka toimivat ja ajattelivat kirjassa myös eläinten tavoin eivätkä tuntuneet eläinhahmoisilta ihmisiltä kuten saduissa usein.

"On hyvin rehellistä, että tunnustatte niin alhaisen syntyperänne [ihmisolentoina]", sanoi Hopeahaukka.
          "
Alhaisen syntyperän?" sanoi Dinah. "En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että se on alhainen. Halveksitteko te ihmisolentoja?"
          "No niin", virkkoi Haukka, "voitte tuskin odottaa minun juuri ihailevankaan niitä. ... He koettivat suorittaa jos jotakin, mutta he eivät pystyneet tekemään mitään oikein kunnollisesti. He saattoivat nähdä vähän, kuulla vähän, juosta vähän, uida vähän, mutta mitään he eivät osanneet oikein hyvin."
         "Minä pidän ihmisolennoista", sanoi Puuma. "Minä pidän heidän äänensä soinnista ja siitä, millä tavalla he osaavat nauraa ja näyttää surullisilta." ... "Olin hyvin typerä. En käsittänyt, että ihmisolennot saattavat olla petollisia." (84, 85)

Takakannen mukaan Linklater oli tunnettu skotlantilainen satiirikko, ja kirjan verraton huumori ja symbolistinen viisaus hankkivat sille piankin ystäviä kaikista ikäluokista ja kaikkialta maailmasta. Suomessa "Kuussa tuulee" julkaistiin ensi kertaa 1947 ja siitä tuli aikansa suursuosikkeja. Ihmetyttää, miksi en ole koskaan ennen edes kuullut tästä klassikkokirjasta. Kirjassa on mielenkiintoista myös se, että se on julkaistu Wsoyn Kolibri-sarjassa, jonka muita kirjoja ovat mm. Kafkan Oikeusjuttu, Hermann Hessen Arosusi, Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys ja Tolstoin Anna Karenina. Kirja on siis hyvässä ja yllättävässä seurassa, ja sen on ajateltu olevan myös aikuisia kiinnostava kirja.

Muita positiivisia kirjoituksia: Jokken kirjanurkka, Mette, Bookcrossing (eräässä kommentissa pitkä hyvä arvio). Olutkoiran blogissa on kirjoitus Linklaterin toisesta kirjasta Poet's Pub.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1940-luku.

Erik Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944). WSOY, Kolibri-sarja nro 33. Suomennos: S.-L. Norko-Turja. 346 sivua.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2023

Hannu Mäkelä: Herra Huu, 1974

Muumi-kirjojen lisäksi Herra Huu on toinen suomalainen lastenkirjaklassikko, jota en ole syystä tai toisesta lukenut lapsena, joten nyt oli korkea aika tutustua siihen, varsinkaan kun en ole muistaakseni lukenut mitään muitakaan Hannu Mäkelän kirjoja.

Minulla oli jostain syystä ennakkoluuloja tätä kirjaa kohtaan, mutta kun aloin lukea tätä, ne karisivat pois ja huomasin pitäväni erittäin pienikokoisesta ja tahtomattaan sympaattisesta herra Huusta, joka pitää elämäntehtävänään lasten pelottelemista öisin, vaikkei varsinaisesti tästä työstä nautikaan eikä loppujen lopuksi ole kovin pelottava, ainakaan topakoiden nykylasten kuten kirjan Rimman ja Mikon mielestä. Herra Huu joutuu myös isoisältään perittyjen taikojen takia tai muista syistä poikkeuksellisiin ja joskus vaarallisiinkin tilanteisiin, esimerkiksi lihansyöjäkasvin kynsiin tai lehtiin tai jättikissan ruokalistalle, mutta selviää niistä myös taikojen avulla.

Näin aikuislukijana kirjassa oli parasta sen absurdit tilanteet ja huumori, joka syntyi paljolti siitä, että herra Huu on paljolti tynnyrissä (eli yksin isoisänsä kanssa pienessä mökissä metsän keskellä) kasvanut, ja muille tutut asiat, käsitteet ja toimintatavat, esimerkiksi saunominen, saippua, taksissa toimiminen oikealla tavalla tai kullan arvo, ovat hänelle aivan vieraita. Huumoria syntyy myös herra Huun minäkuvan ja todellisuuden ristiriitaisuudesta. Vaikka herra Huuta ei kirjassa otetakaan aivan vakavasti, kirjan henki on lempeä ja myötätuntoinen, ja aikuisenakin oli helppo samaistua tilanteisiin, joissa tuntee itsensä avuttomaksi eikä aivan ymmärrä tai tiedä mitä pitäisi tehdä, ja siihen ettei käsitys itsestä aina vastaa todellisuutta. Kirjaa koristavat Hannu Mäkelän naivistiset piirrokset. Kiva kirja, ei ihme että herra Huusta on tullut klassikko ja kirja on saanut myös jatko-osia.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1970-luku. Helmet-haaste 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

Hannu Mäkelä: Herra Huu, 1974. Otava. Kuvitus: Hannu Mäkelä. 119 sivua.

lauantai 1. huhtikuuta 2023

Kjell Ekström: Siri från Signilskär, 2017

Jokin aika sitten (olen aika paljon jäljessä bloggauksissa) luin paljon lastenkirjoja, koska kaipasin helppoa ja nopeaa luettavaa, jotain sellaista minkä voin lukea tunnissa sen sijaan että jumitan kuukausikaupalla yhden kirjan parissa. Valitsin kirjat puolittain sattumanvaraisesti, ja kirjaston hyllystä osui käteen tällainen erikoisempi kirja.

En tiedä, onko kyse vain minusta, mutta minusta kannen tyttö näyttää ahdistuneelta, siltä kuin olisi juuri itkenyt tai aikoisi ryhtyä itkemään (ehkä siksi että hänen kotitalonsa on sortunut? vai mikä taustalla oleva kasa on?), joten odotin kirjan olevan surullinen ja kertovan vaikeista asioista. Tämä ei kuitenkaan pidä ollenkaan paikkaansa, vaan kirjan minäkertoja, kymmenvuotias Siri on onnellinen ja aktiivinen tyttö, joka rakastaa kotisaartaan ja jonka elämässä Ahvenanmaan Signilskärin pikkusaaressa 1800-luvun lopulla ei ole muita ongelmia kuin se, että hän ei saa tehdä kaikkea mitä veljet voivat tehdä, vain sen takia että hän on tyttö.

Kirjan teksti on kohtauksia Sirin elämästä. Kirjan alussa hän kertoo siitä, kun hänen kotisaarelleen tuli taiteilijoita, jotka maalasivat kuvia saaresta ja sen ihmisistä. Löyhästi juonellinen ja Sirin elämää lukuunottamatta faktapohjainen tarina perustuukin vanhoihin 1800-luvun maalauksiin: jokaisella aukeamalla on tekstin lisäksi maalaus, jonka Kjell Ekström on liittänyt osaksi Sirin elämää ja joka siis kuvittaa Sirin tarinaa. Eräässä tarinassa Siri esimerkiksi kertoo laivamatkasta Valvojalla Bogskärin majakalle taiteilija J.A.G. Acken kanssa. Kun päästiin majakan luo, merenkäynti oli niin kovaa, ettei paljaalle luodolle voinut rantautua, mutta Acke tahtoi kuitenkin maalata majakan, joten hänet ja maalausteline köytettiin mastoon, ja Acke onnistui maalaamaan taulunsa.

J.A.G. Acke: Bogskärs fyr, 1887

Tarinan yhdistäminen maalauksiin on mielestäni mainio tapa tehdä vanhoja maalauksia tunnetuksi ja eläviksi, ja minusta oli myös hauskaa lukea Ahvenanmaasta, jossa en ole koskaan käynyt (pitäisi kyllä). En ollut myöskään kuullut Önningebyn taiteilijasiirtokunnasta tai upeasta Carl Ludvig Engelin ja Charles Bassin suunnittelemasta Eckerön posti- ja tullitalosta. Kjell Ekström on ahvenanmaalaisen Önningeby-museon (josta monet kirjan maalaukset ovat peräisin) toimihenkilö ja on kirjoittanut mm. useita taiteilijaelämäkertoja. Kirjan taiteilijat ovat v. 1886 perustetun Önningebyn taiteilijasiirtokunnan jäseniä: J.A.G. Acke, Elin Danielson-Gambogi, Hanna Rönnberg, Helmi Sjöstrand ja Victor Westerholm.

Helmet-haaste 12. Kirjan nimi liittyy veteen (luoto on vedessä), 29. Kirjassa on minäkertoja, 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun, tai 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole. 

Edit 16.4.23 (muutama korjaus).

Kjell Ekström: Siri från Signilskär, 2017. Finos förlag. Kannen kuva: Hanna Rönnberg: Fiskarflickan. 48 sivua.