Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä, 2003

Kaupunki ei ole pelkkää ihmisten asuttamaa kivierämaata, vaan myös jotkin eläimet selviävät siellä ja toiset eläimet jopa viihtyvät ihmisen (ja ihmisten ruokien) läheisyydessä. Iiris Kalliolan eläinkirja kertoo nimensä mukaisesti tällaisista eläimistä, joita voi nähdä kaupungissa ja taajamassa. (Taajama on tässä laajasti ymmärretty, koska kirjassa kerrotaan myös esim. hirvestä ja mäyrästä.) Kaupunkiluonto onkin hyvä ottaa huomioon kaupunkisuunnittelussa ja jättää sinne elinmahdollisuuksia myös eläimille. Entisaikaan oli monin paikoin tapana jättää puutarhaan yhden marjapensaan sato haltijoille ja linnuille. (12)

Kirja on jaettu eri elinympäristöihin - puisto, piha ja puutarha, rakennuksissa, metsänreuna ja tie, veden äärellä ja tori - ja se antaa melko lyhyitä, mutta silti aika monipuolisia kuvauksia kymmenistä eri eläinlajeista, niiden ravinnosta, lisääntymisestä ja joskus myös niiden kohtaamista vaaroista ja muista elämän uhkatekijöistä. Monipuolisessa kirjassa ovat mukana nisäkkäät, linnut, hyönteiset, kalat ja pienemmät eläinryhmät.

Kirjassa on runsaasti valokuvia sekä jonkin verran myös Tarja Lapintien humoristisia piirroksia. Siinä on myös muutama mainio eläinruno, jotka hauskuudestaan huolimatta kuvaavat aiheenaan olevia eläimiä ja niiden elintapoja hyvin. Kirja löytyi lastenosastolta ja takakannen mukaan se on suunnattukin lapsille ja nuorille, mutta se sopii hyvin myös aikuisille, ja sen kirjoitustyyli on sujuvasti etenevä ja mukava. Kirjan lopussa on seitsemän sivun sanasto, jossa on myös kirjassa aiemmin käsittelemättömiä, esim. ekologiaan liittyviä termejä. Kirjan tiedot pitivät varmasti kirjoitushetkellä paikkansa, mutta jotkut asiat, esimerkiksi joidenkin eläinten runsaussuhteet, ovat parissakymmenessä vuodessa tietysti muuttuneet.

Runsaussuhteiden muutoksista on hirvi - joka on ällistyttävän suuri eläin, säkä eli selän korkein kohta on yli kaksi metriä ja uros saattaa painaa 600 kiloa - hyvä esimerkki, sata vuotta sitten Suomessa oli luultavasti vain muutama sata hirveä (141). Pienetkin eläimet ovat tärkeitä: järvisimpukka suodattaa ja puhdistaa vuorokaudessa kymmeniä litroja vettä (159). Pikkulinnut syövät kokoonsa nähden valtavia ruokamääriä, minkä takia niihin vaikuttavat vähäisetkin ravinnon myrkkypitoisuudet sekä ilmansaasteet (52). Myrkyt aiheuttavat ongelmia myös nykyään paljon vähentyneille siileille, jotka saavat niitä sisäänsä suuria määriä hyönteisten ja kotiloiden mukana. Siilin talvihorrokseen liittyvät sopeutumat ovat hurjia: ruumiinlämpö laskee noin viiteen asteeseen, sydän sykkii vain muutaman kerran minuutissa ja hengityksessä saattaa olla jopa parituntisia(!) taukoja. Siilin paino on tästä rajusta energiansäästöstä huolimatta keväällä vain kolmasosa talvihorroksen alussa olleesta painosta (80). Sammakoidenkaan elämä ei ole helppoa mm. liikenteen ja ihmisten kemikaalien takia: sammakoilla on ohut kostea iho, jonka läpi pääsee vieraita yhdisteitä torjunta-aineista, happamoittavista yhdisteistä ja lannoitteista (164).

Kärpäset saattavat olla suunnattoman raivostuttavia ötököitä, mutta laboratoriossa steriilisti kasvatettuja raatokärpästen toukkia käytetään myös huonosti paranevien haavojen hoidossa: toukat syövät sairasta kudosta mutta jättävät terveen rauhaan, ja samalla ne erittävät bakteereja tappavia entsyymejä, jotka hoitavat haavaa (95). Amerikasta Eurooppaan levinneistä riesakuoriaisista on hyvin vaikea päästä eroon mm. sen takia, että sen toukat pystyvät olemaan syömättä jopa vuoden(!). Kuoriaisen munat kehittyvät ilman hedelmöitystä, eikä siltä ole tavattu yhtään koirasta (112). Lepakoiden kaikuluotaus on tuttua, mutta myös päästäiset saattavat suunnistaa kaikuluotauksen avulla (131). Tervapääsky (joka ei ole pääsky, vaan kuuluu kiitäjiin) saattaa saavuttaa 150 kilometrin tuntinopeuden. Se viettää lähes koko elämänsä ilmassa, jossa se syö, nukkuu(!) ja parittelee. Vain muutaman pesintäviikon se viettää kiinteällä alustalla (123).

Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä, 2003. WSOY. Piirrokset: Tarja Lapintie. 206 sivua + sanasto.

Sesse Koivisto: Palokärjen villi huuto, 1992

Kirjoitin aiemmin Sesse Koiviston "Retu-trilogian" kahdesta ensimmäisestä osasta, ja nyt on sitten vuorossa viimeinen, jossa Retu opiskelee biologiaa Helsingin yliopistossa ja asuu vanhempiensa Oilin ja Bengtin luona. Vanhemmat olisivat tosin toivoneet hänen valinneen "tytölle sopivamman" alan, vaikkapa suomen kielen. Vaikka opiskelu vaatiikin paljon aikaa ja työtä, Retu käy joskus ulkona häneen ihastuneen entisen sotilaan, Unskin kanssa. Äiti pitää Unto-Yrjänästä, mutta miehessä on kummallisia piirteitä. Yliopistolla Retu tutustuu muihin biologianopiskelijoihin, esimerkiksi Lottaan ja tämän ihanaan, lämminsydämiseen äitiin sekä lintuharrastaja Juhani Harjumaahan, johon hän vähitellen rakastuu. Toisin kuin sarjan toisessa osassa, Mikael-eno ja tämän vaimo Hanna ovat kirjassa hyvin pienessä osassa, vaikka he asuvat samassa kaupungissa ja Retu olisi mielestäni usein tarvinnut heidän tukeaan.

Hyönteisdokumentti-blogissa pohdittiin muistaakseni joskus sitä, että koska romaanikirjailijat ovat useimmiten humanisteja ja kirjoittavat tietysti mielellään omista kokemuksistaan, kiinnostavatko kirjoissa kuvatut tapahtumat silloin muiden alojen ihmisiä, vaikkapa insinöörejä? No, tämä kirja on biologin kirjoittama ja kuvaa elävästi ja usein hauskastikin biologian opiskelua 1950-luvulla. Opiskelijoiden piti esimerkiksi opetella tunnistamaan palikoista aivan käsittämättömän kuuloisia kidemuotoja (kuten pentagonidodekaedrin ja heksakisoktaedrin, s. 31), ja heidän piti hankkia ja tappaa anatomian tunneilla leikeltävät eläimet, mm. kyyhkyset ja kissat, itse. Tämä ei kuitenkaan ollut käytännössä aivan niin karmeaa kuin miltä kuulostaa, kissa esimerkiksi olisi täytynyt muutenkin lopettaa ja eläimet tapettiin inhimillisesti.

Biologian opiskelun eri puolet, edellisten lisäksi vaikkapa opiskelijoiden asuntopula ja eri opettajapersoonallisuudet, tuntuivat niin omakohtaisesti koetuilta, että aloin miettiä kirjan omaelämäkerrallisuutta. En myöskään voinut olla lukiessani koko ajan kuvittelematta Juhani Harjumaan paikalle Sesse Koiviston tosielämän miestä, Ilkka Koivistoa, koska Juhanin olemus ja luonne sopivat tähän mielestäni niin hyvin (Ilkka Koivisto oli minulle telkkarista ja lehdistä tuttu). Sitä, minkä verran kirjan muissa tapahtumissa oli omaelämäkerrallisuutta, en tiedä, eikä se ole tärkeää. Äiti Oili oli kuitenkin muiden kirjojen tapaan sen verran kauhea, hallitseva ja epäreilu varsinkin kirjan loppupuolella, että toivottavasti tämä osa kirjasta oli puhdasta fiktiota.

Pidin kirjasta, kuten edellisistäkin osista. Se oli sujuvasti ja todenmukaisesti kerrottu, tunteet olivat siinä tärkeässä roolissa (mutta sanat tunteikkuus tai tunteellisuus antaisivat siitä väärän mielikuvan), ja se oli ajoittaisista vakavista sävyistään huolimatta tulevaisuudenuskoista, sisukasta ja hauskaakin tekstiä.

Helmet-haaste 40. Kirjassa hylätään jotain (en sano mitä, koska se olisi juonipaljastus, mutta kirjan lopussa hylätään iso asia).

Edit 8.3.23 (korjattu sivunumero ja lisätty Helmet-haasteen kohta).

Sesse Koivisto: Palokärjen villi huuto, 1992. Otava. Kansi: Seppo Polameri. 240 sivua.

Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Kauhumaan kartta. Kirjoita jos uskallat, 2019

Tykkään lueskella kirjoitusoppaita aina välillä, vaikken kirjailijaksi aiokaan, joten kirjastosta tarttui mukaan tällainen lapsille suunnattu kauhukirjoitusopas. Mervi Heikkilä ja Anne Leinonen ovat molemmat kirjoittaneet kauhukirjallisuutta ym., joten he sopivat hyvin opastamaan tämän genren saloihin. 

Kirjassa käsitellään monipuolisesti mutta silti hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi kirjoittamisen eri puolia: ideoiden keksimistä, henkilöitä, näkökulmaa ja kertojaa, tiedonhankintaa, miljöötä, kansanperinnettä, jännitettä ja konfliktia, rakennetta ja juonta, tyyliä sekä tarinaa kokonaisuutena. Kirjan lopussa kerrotaan yhteydenotosta kustantajaankin. Hyvin tärkeä osa kirjaa ovat jokaiseen lukuun liittyvät tehtävät, joiden vaikeustaso vaihtelee yhdestä kolmen pääkallon tehtäviin. Tehtäviä on paljon ja jos niitä ryhtyy tekemään, oppii varmasti paljon asiasta ja saa hyvää kirjoittamisharjoitusta. Osan tehtävistä voi tehdä ryhmätyönä, ja tarvittaessa voi vielä lohkaista kurpitsalta ideoita, jos on jumissa kirjoituksensa kanssa. Monet kirjan neuvoista ja tehtävistä sopisivat mielestäni (sovellettuina) yleensäkin kirjoittamiseen, ei vain kauhukirjallisuuden sepittämiseen.

Kirjan huolellista suunnittelua, jäntevää rakennetta ja ulkoasua täytyy kehua. Kirjan läpikäyvänä teemana on matka Kauhumaan halki, ja luvut ja niiden aiheet rytmittyvät Kauhumaan eri paikkojen mukaan. Jokaisen luvun alussa on paikkaan liittyvä pieni tarina ja kuvittaja Brocin hieno mustavalkoinen kuva - kuvitus tekee kirjasta pienen taideteoksen.

Esipuheen mukaan kauhu tekstilajina kiinnostaa lapsia ja nuoria ja innostaa myös kirjoittamaan, myös sellaisia oppilaita, joille kirjoittaminen ei yleensä ole helppoa. Kirjan kohderyhmänä ovat yli kymmenvuotiaat kirjoittajat. Kirjalla on sisarteos Pieni taikakauppa, joka johdattaa fantasian ja satujen kirjoittamisen maailmaan.

Helmet-haaste 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa.

Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Kauhumaan kartta. Kirjoita jos uskallat, 2019. Haamu. Kuvitus: Broci. 95 sivua.

Erik Orsenna: Dernières nouvelles des oiseaux, 2005

Ranskan harrastukseni vei minut erikoisemman lastenkirjan pariin (jonka juonen kerron tässä melkein kokonaan). Kirja kertoo seitsemästä pakkomielteisesti harrastukseensa (kaikilla eri asia) suhtautuvasta muutamasta eri Euroopan maasta kotoisin olevasta lapsesta tai nuoresta. He päätyvät kilpailun ja palkituksi tulemisen seurauksena pienelle saarelle meren keskelle pontevan pienen naisen, johtajatar Mme McLennanin kanssa, jonka pukeutumistyylistä ja olemuksesta minulle tuli mieleen islantilainen laulaja Björk, sekä tulkin ja entisen jalkapallovalmentajan Sir Alexin kanssa. Näillä kahdella aikuisella on kirjassa hyvin pieni rooli, silloinkin kun myrskyn seurauksena yhteydet muualle maailmaan katkeavat ja saarella olijoiden pitää keksiä keino päästä jotenkin pois saarelta.

Kirjassa on varmaan minimaalisin koskaan kohtaamani luonnekuvaus, tai sitä ei itse asiassa ole. Lapset (s. 25) eroavat vain harrastuksiltaan - esimerkiksi Javieria kiinnostavat portaat, Morwennaa siivet ja Victoriaa mekaniikka - ja koko ajan piti tarkistaa, mikä tietyn nimisen lapsen erikoisala nyt olikaan. Yhtä tai kahta sopuisampaa lasta lukuun ottamatta nuoret ovat aluksi ärhäköitä ja riitaisia, keskittyneitä vain omaan pakkomielteiseen kiinnostuksenkohteeseensa ja turhautuneita siihen, etteivät voi kunnolla kehittää sitä saaren oloissa. He eivät aluksi kommunikoi keskenään muuten kuin satunnaisesti riitelemällä.

Yhteyksien katketessa muuhun maailmaan tilanne kuitenkin muuttuu, ja vaikkei yhteiselo ole harmonista tämänkään jälkeen, lapset hyödyntävät jokainen omaa erityisosaamistaan ja kehittävät saarella olevista materiaaleista löyhänä yhteistyönä oman erikoisen lentokoneensa, jonka runkona ovat valaan luut. (Prosessin ollessa kesken saarelle tulee jonkinlainen sairaalalaiva, joka antaisi lapsille ja aikuisille mahdollisuuden päästä helposti pois saarelta, mutta lapset valitsevat saarelle jäämisen ja ongelman ratkaisemisen itse.) Vaikka jokainen pysyy omana hankalana itsenään, lapset oppivat kommunikoimaan, tekemään yhteistyötä ja lopulta myös viihtymään keskenään, heistä tulee kokonaisuus. Tähän liittyy myös se, että eri kielet lakkaavat vähitellen olemasta ongelma.

Kirja oli outo enkä nyt varsinaisesti ihastunut siihen (mihin vaikutti varmasti myös se, että ranskantaitoni ei ole erityisen hyvä), mutta oli se silti kiinnostava: Miten nuoret kehittävät keinon päästä pois saarelta? Miten he hyödyntävät erityistaitojaan? Miten he oppivat toimimaan yhdessä? Kirjassa oli aina välillä aforistisia lausahduksia, esimerkiksi yöllä näkee enemmän asioita, ja ajoittain tietynlaista runollisuutta, mikä johtui myös normaalin kerrontalogiikan ja kerrontatavan puutteesta. Myös kertojaääni muuttui vähitellen ja huomaamatta kaikkitietävästä kertojasta minämuotoon. Koska lapset olivat Euroopan eri maista, minulle tuli mieleen että teoksen voi nähdä myös vertauskuvana Euroopan unionista ja eurooppalaisten kansojen yhteistyöstä, joka on mahdollista, vaikka siinä voikin olla ongelmia. Tai ehkä kertomuksen tarkoituksena oli puolustaa lasten tai nuorten oikeutta olla sellaisia kuin ovat ja keskittyä asioihin, jotka heitä kiinnostavat, mutta siihen se oli kyllä turhan epärealistinen.

Kirjassa oli ihanan surrealistisia väläyksiä: Mme McLennanin panos saarelta pois pääsemiseen koostui ainoastaan siitä, että hän soitti pianoa ulkona ja antoi lapsille näin rohkeutta ja energiaa jatkaa (ja hän päätti myös jäädä saarelle sen jälkeen, kun ilmalaiva oli saatu valmiiksi ja lapset ja Sir Alex lähtivät). Ehkä hänen musiikkinsa, tai jokin muu asia, myös houkutteli paikalle kaikenlaisia lintuja eri puolilta maailmaa, mihin liittyy kirjan nimi (josta en ole ihan varma, mitä se tarkoittaa, ehkä Lintujen viimeisimpiä uutisia). Myös Santiago Morillan kuvitus oli jokseenkin psykedeelistä tai surrealistista. Kirjailija Erik Orsenna on kunnianarvoisan Ranskan akatemian jäsen, joten on hienoa, että hän on kirjoittanut myös lapsille.

Et Mme McLennan, notre directrice?
     Pendant ces jours fiévreux, quel fut son rôle?
     Je ne peux répondre qu'avec deux mots, qui semblent contradictoires : un rôle déterminant, un rôle indémontrable.
     Personne ne dira : elle a construit ce morceau-ci de l'avion ou ce morceau-là. Mais, sans elle, sans sa présence, sans son énergie qui, aux moments difficiles (ils furent nombreux), réveillait la nôtre, aurions-nous pu réussir? Rien n'est moins certain. (113)

Saaren asukit (Sir Alex jäi viereiselle sivulle). Mme McLennan on numero 9, mutta pystytkö päättelemään, kuka lapsista on hulluna portaisiin, siipiin, muuttamiseen, mekaniikkaan (etenkin renkaisiin), yhdistäviin asioihin (nauloihin, ruuveihin, liimaan...), laatikkoihin (varsinkin sylinterinmuotoisiin) sekä meteorologiaan ja pilvien piirtämiseen? Nuorten kiinnostus asiaansa on niin voimakas, että se on lyönyt vahvan leiman heidän ulkonäköönsäkin.

 

Helmet-haaste: esim. 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostain syystä (ranskan kieli), 29. Kirjassa on minä-kertoja (kirjan loppupuolella), 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas,  42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa, 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika (useampikin).

Edit 18.2.23.

Erik Orsenna: Dernières nouvelles des oiseaux, 2005. Éditions de Noyelles. Kuvitus: Santiago Morilla. 134 sivua.

Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna (1988) ja Viivy vielä leppälintu (1990)

Luen aika vähän varsinaisia aikuisten romaaneja, enemmänkin novelleja, dekkareita, nuortenkirjoja tai tietokirjoja, mutta jokin aika sitten aloin kaivata pitkää tarinaa, johon voisi upota ja jonka henkilöiden kanssa voisi elää pidemmän aikaa, joka kuvaa tavallisia ihmisiä ja jossa on vakavaa sisältöä muttei liian rankkoja asioita tai väkivaltaa. Siksi jatkoin Sesse Koiviston "Retu-trilogiaa", jonka ensimmäisen osan Kätkössä rastaanmuna luin kolme vuotta sitten. Kirjoitan tässä nyt myös tuosta ensimmäisestä kirjasta.

Monet tuntevat Sesse Koiviston (1932-2021) ehkä eläinkirjojen kirjoittajana (Tapiiri sohvapöydän alla -kirjasta on otettu hiljattain uusintapainoskin). Hän oli Korkeasaaren pitkäaikaisen johtajan Ilkka Koiviston vaimo ja itsekin biologi, joten eläinkirjojen kirjoittajaksi hän sopii hyvin, mutta minulle oli yllätys, että hän on kirjoittanut myös kaunokirjallisia teoksia. Retusta eli Alma-Reetasta kertovat kirjat toimivat hyvin itsenäisinä romaaneina, mutta koska niissä esiintyvät samat henkilöt ja osittain samat ongelmatkin, lukeminen kannattaa aloittaa ensimmäisestä, jossa Retu on kirjan alussa 8-vuotias ja joka sijoittuu vuosiin 1938-1940. Olen jo kauan kirjannut lukemani kirjat Excel-tiedostoon ja yleensä kirjoittanut niistä samalla joitain kommentteja (mistä oli mukava edetä blogin kirjoittamiseen), ja kirjoitin kirjasta lukutiedostooni silloin näin:

Retu on poikatyttö*, joka rakastaa puissa kiipeilyä ja ulkona oloa ja eläinten tarkkailua ja niiden kanssa olemista, ja viereisen talon maanviljelijäperheen luona olemista. Hän viettää lomiaan Lumiluoman pappilassa Pohjanmaalla, jossa on pappi-isoisä Hanneksen lisäksi enoja, tätejä, näiden puolisoita, serkkuja ja palvelijoita. Useimmat suhtautuvat Retuun aika tylysti: hän on liian villi, liian epäsiisti eikä tee ikinä mitään mitä aikuiset toivovat (näiden mielestä). Retu kaipaisi kuitenkin valtavasti hellyyttä; hänen oma äitinsä Oili on turhamainen, itsekeskeinen ja epäystävällinen, ja äitiä 20 vuotta vanhempi pankinjohtajaisä Bengt on paljon omissa töissään. Ystävällisimpiä ihmisiä pappilassa ovat Mikael- ja Kristian-enot, Mikaelin vaimo Hanna, vanha palvelija Kustaava, ja myös vanhemmiten paljon suvaitsevammaksi tullut isoisä Hannes.

Kirjassa kulkevat Retun lapsuuskokemusten mukana myös ajan tapahtumat: Euroopassa ja sitten Suomessakin alkaa sota, Mikael ja Kristian menevät rintamalle ja koko muukin perhe osallistuu sotaponnisteluihin esimerkiksi lottina tai huoltojoukoissa kotirintamalla. Koivisto kuvaa yllättävän hyvin ihmisten tunteita, luonteita ja ajatuksia: kirjan ihmiset tuntuvat kiinnostavilta, mikä tekee kirjastakin kiinnostavan, vaikka siinä ei kovin paljon varsinaisia (ainakaan isompia) tapahtumia olekaan. Muuten täysin realistisessa kirjassa on maagisen realismin puolelle menevä sivujuonne, minkä voi ehkä nähdä Retun selviytymiskeinona usein epäystävällisessä ympäristössään.

Pidin siis kirjasta, vaikken yleensä lapsuuskuvauksista pidäkään. Nyt luin seuraavan osan, Viivy vielä leppälintu, jossa Retu on 16-vuotias. Pappi-isoisä Hannes on kuollut, joten edessä on asumisen "armovuosi" eli viimeinen vuosi ja viimeinen kesä Lumiluoman pappilassa; kirja sijoittuu osin Pohjanmaalle ja osin Helsinkiin. Ailahteleva äiti Oili suhtautuu Retuun edelleen ymmärtämättömästi, moittivasti ja väheksyvästi ja saattaa olla jopa väkivaltainen tätä kohtaan (kirjassa on hyvin kuvattu kohta, jossa sama arkinen tapahtuma aamupalapöydässä kerrotaan ensin äidin ja sitten Retun näkökulmasta, ja joka päättyy siihen että äiti kuristaa Retua kurkusta). Tukea, ymmärrystä ja lämpöä Retu saa Mikael-enolta ja tämän vaimolta Hannalta, joilla on pieni Kristian-poika, mutta joiden rakkausavioliitto ajautuu kuitenkin vakavaan kriisiin. Kirjassa kerrotaankin Mikaelista ja Hannasta melkein yhtä paljon kuin Retusta, joka kokee Lumiluomassa ensirakkauden.

Tässäkin kirjassa ajankuva on vahva, jopa niin vahva, että viittaukset ajan tapahtumiin ja ilmiöihin tuntuivat välillä jo liiallisilta. Sesse Koivisto oli itse kuitenkin syntynyt suunnilleen samoihin aikoihin kuin Retu, joten hän on itse elänyt kuvaamansa ajan ja sen tapahtumat - kirjassa kuvatut asiat olivat varmastikin silloin eläneille ihmisille tärkeitä, sukupolvikokemuksia. Kirja oli sujuvaa, rehellistä ja aidon tuntuista luettavaa ja viihdyin sen parissa hyvin. Herkän kauniit kannet ovat Leena Airikkalan tekemät.

* Jossain tekstissä paheksuttiin sanaa "poikatyttö", ja ensin en ymmärtänyt miksi, mutta sitten asia valkeni minulle: sana olettaa, että tytöt tekevät vain "tyttömäisiä" juttuja, ja että "poikamaisten" juttujen tekeminen on heille epätavallista ja ehkä epäluonnollistakin. Tuo on tietysti ihan vastoin omaa ajattelutapaani - sukupuoli ei määrää kiinnostuksen kohteita, ja lasten ja aikuisten pitää saada tehdä ja harrastaa niitä asioita, jotka heitä kiinnostavat, antamatta sukupuoleen liittyvien odotusten sanella niitä.

Kirjakaapin avain kirjoittaa mm. näiden teosten pappilan todellisesta esikuvasta.

Helmet-haaste 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta. Kätkössä rastaanmuna -kirjassa sekä Retun isoisä Hannes että jo kuollut isoäiti Linda ovat mukana, tai 47-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin ja ympäristöön.

Edit 11.2.23: lisätty blogilinkki ym.

Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna, 1988. Weilin + Göös. Kansi: Leena Airikkala. 276 sivua.
Sesse Koivisto: Viivy vielä leppälintu, 1990. Otava. Kansi: Leena Airikkala. 202 sivua.

Stella Claydon: Murhan oppitunti (Lesson in Murder, 1960)

Tämä vanha dekkari sijoittuu englantilaiseen "paremman väen" tyttökouluun, jonka oppilaat ovat ehkä 11-18-vuotiaita. Koulun oppilaat eivät paljonkaan nouse dekkarissa esiin, ainakaan kokonaisina henkilöinä, vaan kuvaus painottuu koulun naispuoliseen opettajakuntaan ja ylitarkastaja Roger Lessingiin.

Lukija joutuu kirjan alkuosassa tutustumaan koulun melko tuoreen rehtorin, neiti Parsonsin, menettelytapoihin. Kohteliaasta ulkokuorestaan huolimatta tämä haluaa kontrolloida, manipuloida ja alistaa tahtonsa alle kaikki ympärillään olevat ihmiset, sekä oppilaiden vanhemmat että opettajat, ja tähän hän on valmis käyttämään myös likaisia keinoja. Opettajakollegat suhtautuvat tähän eri tavoin, mutta neiti Parsons on kuitenkin jo useamman vuoden ajan myrkyttänyt koulun ilmapiiriä ja aiheuttanut tahallaan ahdistusta työtovereissaan ja myös oppilaissa, joten kun hän löytyy murhattuna, tämä ei ihmetytä ketään. Roger Lessingin tullessa tutkimaan tapausta neiti Parsonsin menneisyydestäkin löytyy ikävä tapaus. Lisäkiinnostusta tuo se, että Lessing löytää koulusta myös aiemmin kadottamansa rakastetun.

Kirja on tutkimus vallankäytöstä, hienovaraisesta ja vähemmän hienovaraisesta. Sitä lukiessani mietin pitäisikö minun alkaa lukea ihan tavallisia romaaneja dekkarien sijaan, koska minusta tuntui murhan tapahduttua että olisin mieluummin jatkanut sellaisen kirjan lukemista, josta olisin saanut tietää, miten oppilaat ja opettajat jatkavat elämäänsä koulussa, jossa on näin huono ilmapiiri, ja miten he selviytyvät neiti Parsonsista (tai huonossa tapauksessa eivät selviydy), sen sijaan että oltaisiin alettu miettiä alibeja ja niiden puutetta. Ja olisi ollut myös kiva tietää, miten neiti Parsonsista oli tullut sellainen kuin hän oli - mitenkään onnelliselta hän ei vaikuttanut.

Kirjasta näkyi myös tyttöihin ja naisiin (ja ehkä miehiinkin, vaikkei se tässä kirjassa tullut ilmi) kohdistuva aivan älytön kontrolli 1950-luvun Englannissa, mikä antoi neiti Parsonsille aseita vallankäyttöönsä (samoin se, että koulu oli hyvin hierarkkinen ympäristö, s. 26). Oppilaat eivät esimerkiksi saaneet käyttää koulun kesäpuvun kanssa muovivyötä, vaan vain kangasvyötä, ja eräs tyttö oli vaarassa joutua erotetuksi koulusta siksi, että oli sanonut rehtorin läsnäollessa sanan 'raskaus' (s. 9). Samoin avoliitossa (erittäin hyvistä syistä) elävä naisopettaja olisi kaikkien mielestä aivan luonnollisesti tullut erotetuksi työstään, jos asia olisi tullut yleisesti tunnetuksi.

Tämä dialogivetoinen kirja oli ihan mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu ja asiantunteva, ja pidin sen murhan jälkeisistä päähenkilöistä. Ongelmana siinä oli tosin se, että monet sivuhenkilöopettajat eivät juurikaan erottuneet toisistaan, varsinkin kun heistä käytettiin vain sukunimiä. Kirjassa siirrytään neutraalista kertojaäänestä pari kertaa lyhyesti nuoren opettajasivuhenkilön kirjeisiin, mikä oli hauska ja toimiva keino antaa persoonallinen näkökulma asioihin sekä taustatietoa koulun tapahtumille. Takakansitekstin mukaan Stella Claydon (josta en löytänyt mitään muita tietoja) oli syntynyt v. 1920 ja toiminut monta vuotta opettajana, joten hän tunsi kuvaamansa miljöön hyvin. Häneltä ei näy käännetyn muita kirjoja.

Helmet-haaste 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate. Kannen hattu on eräänlainen vaate, vaikkei tyypillisin sellainen.

Stella Claydon: Murhan oppitunti, 1961 (Lesson in Murder, 1960). Gummerus, Salamasarja 92. Suomentaja: Eija Palsbo. Kansi: "Vuori". 238 sivua.

Lisa Feldman Barrett: Seven and a Half Lessons About the Brain (2020)

Lisa Feldman Barrett on kirjan esittelyn mukaan erittäin tunnettu amerikkalainen psykologi ja neurotutkija, joka on tehnyt vallankumouksellista tutkimusta alallaan. Minulle nimi ei ollut tuttu eivätkä kirjan tiedot olleet niin hätkähdyttäviä kuin äskeisen perusteella voisi odottaa, ja jostain syystä kirja ei tehnyt lukiessa kovin suurta vaikutusta. Jotkin siinä käsitellyt asiat ovat kuitenkin myöhemmin tulleet mieleen ja auttaneet tulkitsemaan ja ymmärtämään tiettyjä asioita, ja minulla on nyt varmastikin todenmukaisempi kuva siitä miten aivot toimivat, eli loppujen lopuksi kirja oli hyvä luettava.

Barrett tahtoo kirjassaan oikaista väärinkäsityksiä aivojen toiminnasta. Koko kirjan läpikäyvänä pohja-ajatuksena on se, että eläinten (ja siis myös ihmisten) aivot eivät ole ajattelua varten, vaan allostaasia eli kehon käytössä olevien resurssien (veden, glukoosin, suolan yms.) järkevää ennakoivaa budjetointia varten, niin että eläin pystyy selviytymään vastaan tulevista asioista mahdollisimman hyvin.

Ihmisaivot eivät myöskään ole niin siististi organisoitu ja tehtäviltään jaoteltu elin kuin usein ajatellaan. Minulle oli ennestään tuttu ainakin englanninkielisissä kirjoissa suosittu käsitys kolmijakoisista aivoista (matelija-, nisäkäs- ja ihmisaivot eli aivokuori), mutta Barrettin mukaan aivoja on vain yksi, ja saman funktion hoitaminen on jakautunut ympäri aivoja. Tämän mahdollistaa se, että aivot ovat verkosto. Aivot eivät ole sen enempää lihamureketta (tasaista massaa, jonka kaikki neuronit ovat yhteydessä kaikkiin muihin) kuin linkkuveitsikään (yksittäiset aivojen osat hoitavat jokainen vain omaa tehtäväänsä), vaan joustava rakenne, jonka eri osilla on päätehtävänsä mutta jotka kommunikoivat toistensa kanssa ja hoitavat osittain myös toistensa tehtäviä, minkä ansiosta aivot ovat niin monimutkaiset ja pystyvät hoitamaan niin monia erilaisia tehtäviä.

Lasten aivot sopeutuvat ympäristöönsä ja muuttuvat sen mukaan, eivät vain metaforisesti vaan myös fysiologisesti: paljon käytettyihin aivojen osiin syntyy uusia yhteyksiä muihin neuroneihin, kun taas vähälle käytölle jääneet neuronit kuihtuvat. Tämä on mielenkiintoista mm. rasismin kannalta: jos lapsi näkee ympärillään vain samannäköisiä ihmisiä, hän alkaa (fysiologisesti) pitää tämännäköisiä ihmisiä normaaleina ja muita kummallisina. Positiivinen asia on kuitenkin se, että jos ja kun hän näkee toisennäköisiä ihmisiä lapsena tai aikuisena, hermosolut alkavat taas kasvattaa uusia yhteyksiä ja hän alkaa pitää tämännäköisiä ihmisiä samanlaisina ja samalla tavalla normaaleina kuin ihmisiä, joihin hän on jo tottunut.

Myös köyhyys vaikuttaa lasten aivoihin: varhainen ja pitkäaikainen köyhyys (huono ravinto, melusta johtuva huono nukkuminen, liiasta kylmyydestä tai kuumuudesta johtuvat lämmönsäätelyn ongelmat ym.) on haitallista kehittyville aivoille (s. 60-61).

Aika jännä tutkimustulos on se, että sosiaalinen stressi lihottaa (tämä tieto näyttäisi kuitenkin pohjautuvan vain kahteen tutkimukseen). Jos stressaantuu kahden tunnin kuluessa syömisestä, kehon aineenvaihdunta muuttuu niin, että ruoasta saa 104 kaloria enemmän kuin muuten. Ja terveelliset, tyydyttämättömät rasvahapot esim. pähkinöistä muuttuvat ällistyttävästi huonoiksi rasvoiksi, jos on yhden päivän aikana stressaantunut sosiaalisesti eli muiden ihmisten toiminnan takia (s. 92-93). Taas esimerkki siitä, että lihomisessa ja lihavuudessa on usein kysymys paljosta muustakin kuin syömisestä.

Sosiaalinen stressi eli ilkeys, epämiellyttävä käytös ja vihapuhe ei siis ole vain ikävää ja inhottavaa, vaan se näkyy myös tällaisen toiminnan kohteeksi joutuneen ihmisen aivojen fysiologiassa ja siinä miten ne saavat kehon toimimaan - muissakin asioissa kuin lihomisessa.

En kirjoita muista luvuista sen enempää, jottei postauksesta tule tosi pitkä, mutta tässä niiden otsikoita: aivosi ennustavat (lähes) kaiken mitä teet; aivot saavat aikaan useamman kuin yhdenlaisen mielen; aivomme pystyvät luomaan todellisuutta.

Törmäsin netissä hiljattain termipariin writer-responsible language ja reader-responsible language, joista en ollut kuullut, vaikka käsitteet ovat ilmeisesti peräisin jo 1980-luvulta (keskustelua asiasta esim. täällä). Edellinen tarkoittaa sitä, että tekstin kirjoittaja on vastuussa viestin perillemenosta, kun taas jälkimmäisessä lukijan odotetaan tekevän työtä ymmärtääkseen tekstin. Englannin sanotaan olevan "kirjoittajavastuullinen" kieli, ja tämä kirja sijoittui selvästi kirjoittajavastuun puoleiseen päähän jatkumoa - Barrett helpotti ymmärtämistä usein vertauksilla, ja hänen tekstinsä oli helppolukuista. Toisaalta tämä oli tietysti hyvä, mutta toisaalta teksti tuntui monesti liiankin simppeliltä. Pidän siitä, että tietokirjoja lukiessaan pitää jonkin verran ponnistella ja miettiä, ja ehkä tämä oli ainakin yksi syy siihen, että kirja ei lukiessa innostanut tosi paljon. Olen kuitenkin omaksunut kirjan tietoja, eli ilmeisesti tällainen(kin) kirjoitustapa toimii minulla.

Edelliseen liittyy kirjan erikoinen kirjoitusratkaisu. Varsinaisessa tekstissä (125 sivua) ei sujuvuuden takia mainita lähdeviitteitä tai mennä asian yksityiskohtiin, vaan tekstiä mielenkiintoisesti syventäviä lisätietoja sekä joitakin kirjallisuusviitteitä annetaan kirjan loppuosan viitteissä, joita on noin 35 pienemmällä fontilla kirjoitettua sivua. Vielä jonkin verran lisää informaatiota sekä yksityiskohtaiset lähdeviitteet löytyvät netistä sivulta 7half.info. Kirjassa ei ole varsinaista lähdeluetteloa ollenkaan, ja vaikka netissä oleva lähdeluettelo toki toimii tällä hetkellä, sen olemassaolosta sadan, viidenkymmenen tai edes kymmenen vuoden päästä ei ole takuita.

Erityismaininta kirjalle ihanasta fraktaalikannesta. Tällainen monimutkainen, kaunis fraktaali sopii hyvin aivoja käsittelevään kirjaan.

Helmet-haaste 15. Kirjan nimessä on ja-sana (tai 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs, ehkä myös 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon. Ainakin jonkin verran, aivojen toiminta kiinnostaa.).

Lisa Feldman Barrett: Seven and a Half Lessons About the Brain, 2021 (2020). Picador. 125 tekstisivua, kiitokset, 36 viitesivua ja hakemisto.