Daniel J. Levitin: Musiikki ja aivot. Ihmisen erään pakkomielteen tiedettä (This is Your Brain on Music - The Science of a Human Obsession, 2006)

Daniel Levitin kertoo kirjassaan, miten musiikki vaikuttaa aivoihimme ja tunteisiimme ja miten aivomme ovat kehittyneet vastaanottamaan ja ymmärtämään musiikkia: rytmiä, melodiaa, sävellajia, äänenväriä, harmoniaa ja sointuja. Ja myös miten musiikki on mahdollisesti saanut aivomme kehittymään. Levitin on erinomainen henkilö kertomaan asiasta, koska hän on itse sekä muusikko että aivotutkija ja osaa kirjoittaa molemmista aiheistaan ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Hän tuntee ja rakastaa sekä klassista että populaarimusiikkia ja antaa tekstissä useita esimerkkejä monille tutuista kappaleista, mikä havainnollistaa kirjan tietosisältöä mukavasti.

Kirja sopii sekä ihmisten aivotoiminnasta kiinnostuneille että musiikista pitäville. Itse painotun enemmän edelliseen, koska kuuntelen musiikkia aika satunnaisesti, mutta kirjaa lukiessani tiedostin sen, että tunnen kuitenkin satoja kappaleita - kappaleet ovat painuneet mieleeni, vaikken olisikaan aktiivisesti kuunnellut niitä - ja että musiikki on myös minulle hyvin tärkeää. Kirja on tavallaan molempien aiheidensa helposti lähestyttävä ja mielestäni viihdyttävä peruskurssi.

Kirjassa puhutaan kiinnostavasti myös tieteen teosta: Tieteellinen menetelmä edellyttää, että kaikkia mahdollisia muuttujia kontrolloidaan, jotta pystytään tekemään vankat päätelmät tutkittavasta ilmiöstä. Kuitenkin tällainen kontrolli luo usein ärsykkeitä tai ehtoja, joita ei koskaan kohdattaisi todellisuudessa. Ne ovat tilanteita, jotka ovat niin kaukana todellisuudesta, etteivät ne ole edes päteviä. Brittiläinen filosofi Alan Watts on kirjoittanut kirjassaan The Wisdom of Insecurity (Epävarmuuden viisaus) tällä tavalla: Jos haluat tutkia jokea, et ota siitä ämpärillistä vettä ja tuijota sitä rannalla. Joki ei ole sen vesi, ja ottamalla veden joesta menetät joen olennaisen ominaisuuden, joka on sen liike, sen toiminta, sen virtaus. ... liian monet [musiikin] tutkijat tutkivat keinotekoisia sävelmiä ja käyttävät keinotekoisia ääniä - asioita, jotka ovat niin kaukana musiikista, ettei ole enää selvää, mitä niiden avulla opimme. (145)

Tarvitaanko muusikon uraan synnynnäistä lahjakkuutta tai jonkinlaiset "musiikilliset" geenit? Jotkin muut asiat saattavat olla paljon tärkeämpiä. Jotkin näistä taidoista vaikuttavat kaikenlaiseen erinomaiseksi tulemiseen, erityisesti päättäväisyys, itseluottamus ja kärsivällisyys. Tiedämme myös, että menestyneet ihmiset ovat keskimäärin epäonnistuneet useammin kuin ne, jotka eivät ole menestyneet. ... Epäonnistuminen on väistämätöntä ja se tapahtuu joskus sattumalta. Se mitä tekee epäonnistumisen jälkeen, on tärkeää. Menestyneet ihmiset ovat sitkeitä. He eivät lopeta. (206-207)

Kuten näkyy, kirjassa käsitellään myös ihmisen psykologiaa yleensä, esimerkiksi asiantuntijuutta. Siinä puhutaan lisäksi vaikkapa musiikin roolista ihmiskielen evoluutiossa tai usein isoaivojen varjoon jäävien pikkuaivojen merkityksestä mm. liikkumiselle ja sen tahdistamiselle ja näin myös musiikille. Mielenkiintoinen kirja, jolle Timo Paukun taitava suomennos tekee täyttä oikeutta.

Minna Huotilainen kertoo kirjassaan Näin aivot oppivat mm. siitä, miten musiikki auttaa lapsia oppimaan (tätä aihetta Levitin ei kirjassaan käsittele), ja Jonathan Lehrer käsittelee kirjassaan Proust Was a Neuroscientist muiden aiheiden ohella Igor Stravinskya, kuuloa ja musiikin havaitsemista.

Daniel J. Levitin: Musiikki ja aivot. Ihmisen erään pakkomielteen tiedettä, 2010 (This is Your Brain on Music - The Science of a Human Obsession, 2006). Terra Cognita. Suomennos: Timo Paukku. Kannen kuva: Caravaggio: Luutun soittaja. 273 tekstisivua + lukukohtaiset kirjallisuusviitteet (23 s.) + kiitokset (2 s.) + hakemisto (19 s.).

Les Amazones d'Afrique: Amazones Power, 2019 (cd-levy)

Kirjoitan nyt poikkeuksellisesti cd-levystä, koska se kertoo afrikkalaisesta aktivismista ja feminismistä, ja koska afrikkalaiset naiset itse puhuvat siinä naisten sorrosta muuttaakseen asioita: With this album we are breaking the code, by talking about violence against women and young girls, genital mutilation, forced marriage, gender equality ... Now the new generations refuse to be sacrificed; they're here to break the cycle of pain and of the image of the strong woman who has to be quiet and carry all the burdens. We are amazing and powerful, and every time that society tries to make us feel otherwise, we will be loud and unapologetic. (Beniniläinen Fafa Ruffino, levyliite)

Amatsoniryhmä itse on kotoisin eri puolilta Afrikkaa - Guineasta, Senegalista, Malista, Algeriasta, Beninistä - ja levyn viimeisessä laulussa Power on mukana 16 laulajaa, Afrikan lisäksi Euroopasta ja Etelä-Amerikasta. Toisin kuin amatsonien ensimmäisellä levyllä Republique Amazone, levyllä on myös pari mieslaulajaa, koska myös miehet osallistuvat nykyään naisten vapauttamiseen: So, you have many young men in women's right associations, going door to door to inform the youngest. (Fafa Ruffino) Laulussa Timbuktu, jossa nainen ja mies keskustelevat keskenään, laulu päättyykin miehen sanoihin Let's join forces, and not care about what they say.

Vaikka levyn musiikkityyli ei ollut minun suosikkimusiikkiani, kappaleiden teemat ja sanoitukset, joista onneksi kerrotaan levyliitteessä, olivat vaikuttavia: niissä puhutaan naisten välisestä solidaarisuudesta, auttamisesta, empatiasta ja yhteistyöstä, paremmasta tulevaisuudesta ja toiminnasta sen hyväksi, oikeudenmukaisesta ja arvostavasta kohtelusta laajennetussa perheessä (johon voivat aviomiehen lisäksi kuulua tämän muut vaimot sekä sukulaiset), eri kansanryhmien kulttuurien rikkaudesta ja tarpeesta kunnioittaa eri etnisiä ryhmiä, sekä vaaditaan tasa-arvoa ja naisiin kohdistuvan väheksynnän ja väkivallan loppumista. Tyttöjen sukuelinten silpominen tuomitaan barbaarisena käytäntönä kahdessakin laulussa.

Laulut kertovat naisten kyvyistä, vahvuudesta, älykkyydestä, ihmisarvosta, aiempien sukupolvien naisten työstä ja naisten merkityksestä yhteiskunnassa, ja vaikka ne tuovat esiin paljon epäkohtia ja naisiin kohdistuvaa sortoa, ne antavat naisille itseluottamusta ja sanovat, että heillä on voimaa taistella näitä epäkohtia vastaan ja myös oikeus siihen. Eli levy oli virkistävä sukellus afrikkalaisten naisten itsensä toimintaan asioiden parantamiseksi ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan saavuttamiseksi, tässä tapauksessa musiikin avulla.

Tässä kuvassa on mukana myös levyn viimeisen yhteislaulun Power laulajia.

Lisäys 7.8.23: Kehityslehdessä 1/2023 on mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten kenialaiset naiset pyrkivät mukaan politiikkaan ja vaikuttamaan maansa asioihin vähättelystä ja uhkailusta huolimatta.

Les Amazones d'Afrique: Amazones Power, 2019.

Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007

Mitä yhteistä kahdeksalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun runoilijalla, kirjailijalla, kuvataiteilijalla, säveltäjällä ja keittokirjan kirjoittajalla on nykyaikaisen neurotieteen kanssa? Tämän kirjan mukaan paljonkin. Jonah Lehrerin mukaan sadan vuoden takaiset taiteen tai gastronomian edustajat ovat teoksissaan tavoittaneet jotain olennaista ihmisaivojen ja -aistien tavasta toimia, ja uudet aivotutkimukset ovat osoittaneet heidän näkemyksensä jälkikäteen oikeiksi.

Kirjassa puhutaan Walt Whitmanista, George Eliotista, Marcel Proustista, Paul Cézannesta, Igor Stravinskysta, Gertrude Steinista ja Virginia Woolfista. Auguste Escoffier oli kokki ja suositun keittokirjan kirjoittaja, joka tavoitti umami-maun vaistonsa ja kokeilujen avulla, vaikka tiede väitti vielä kauan hänen jälkeensä, että vain neljä makua ovat fysiologisesti mahdollisia. Vaikka muut paitsi Escoffier olivat minulle tuttuja, kukaan heistä ei ole suosikkini enkä ole lukenut ketään kirjan kirjailijoista Woolfin Omaa huonetta ja Whitmania lukuun ottamatta (eräs jakso hänen Leaves of Grass / Ruohonlehtiä -teoksestaan on ollut minulle tärkeä jo vuosikymmeniä ja niitä harvoja runoja jotka osaan ulkoa, vaikka kokonaisuutena teoksen monesti luettelomainen vyörytys on minulle liikaa). Cézannen taulut ovat itse asiassa mielestäni aika kolhoja ja rumia (tässä olen samaa mieltä kuin 1800-luvun vanhoilliset taidearvostelijat, hmm), mutta tämä kirja antoi minulle uuden valaisevan näkökulman niihin, kuten kaikkien muidenkin ihmisten teoksiin, joista kirjassa puhuttiin.

Jottei tästä kirjoituksesta tulisi toivottoman pitkä, tiivistän lukujen sisällön muutamaan sanaan. Whitman - kehon merkitys, kehollisuus ja kehon yhteys tunteisiin; Eliot - positivismin harha ja valinnanvapauden mahdollisuus; Escoffier - maku; Proust - muisti ja sen muuttuvuus ja jatkuva uudelleen muotoutuminen; Cézanne - näkemisen rakentuminen ja ajatusten vaikutus näköhavaintoon; Stravinsky - kuuloaisti ja varsinkin musiikin havaitseminen sekä järjestyksen ja toisaalta uutuuden tarve aivoissa; Stein - kieli ja synnynnäinen kielioppi; Woolf - tietoisuuden rakentuminen sekä identiteetin olemassaolo, mosaiikkimaisuus ja vaihtelevuus. Yhteisenä juonteena kaikissa luvuissa on se, että reduktionismi ei toimi, että havaitseminen ja aivojen toiminta on monimutkaista ja monitahoista ja tavallaan orgaanista (no, aivothan ovat orgaaniset), mikä sopii yhteen myös omien kokemusteni ja ajatusteni kanssa.

Lehrer on itse työskennellyt nobelisti ja hermotutkija Eric Kandelin laboratoriossa, ja vaikka hän sanookin itseään vaatimattomasti vain rivityöläiseksi, hänen tietämyksensä aivojen toiminnasta vaikuttaa mittavalta. Kun tähän yhdistetään vielä kiinnostavaa ja asiantuntevaa 1800-luvun ja 1900-luvun kulttuurihistoriaa - lukija saa tietää paljon käsitellyistä kulttuurin edustajista ja heidän aikakaudestaan - tulos on oikein nautittava. (Kirja vaati kuitenkin aika paljon keskittymistä ja minuun iski lukiessa muutaman kerran jumi, mutta pääsin sen yli lukemalla tekstiä ääneen - olen löytänyt tämän keinon jostain blogista.)

Kirjassa pidetään sekä tiedettä että taidetta tärkeinä, ja Lehrer toivookin, että toisin kuin nykyään, niitä ei pidettäisi toisilleen vastakkaisina vaan että niiden edustajat arvostaisivat toisiaan, koska sekä tiede että taide saavat omilla tavoillaan otteen totuudesta. Näin molemmat pääsisivät etenemään pidemmälle kuin vain pitäytymällä tiukasti omissa lokeroissaan. Kirjassa esitellyt taide-elämän edustajat olivat kaikki kiinnostuneita oman aikansa tieteestä ja seurasivat sitä (Gertrude Stein oli jopa ennen kirjailijaksi ryhtymistään psykologi ja aivotutkija). Lehrer edustaa itse hienosti tätä tieteen ja taiteen yhdistymistä: hän tuntee tiedettä hyvin, mutta hän arvostaa ja rakastaa myös taidetta, ja hänen proosansa on usein hyvin kaunista ja hivelee korvaa ja mieltä.

The memory is altered in the absence of the original stimulus, becoming less about what you remember and more about you. So the purely objective memory, the one "true" to the original taste of the madeleine, is the one memory you will never know. The moment you remember the cookie's taste is the same moment you forget what it really tasted like. (85)

Vaikka pidinkin kirjasta paljon, en ollut Lehrerin kanssa samaa mieltä asiasta, josta itse tiedän enemmän. Kirjoittaessaan Gertrude Steinista Lehrer puhuu Noam Chomskyn kieliteoriasta (Chomsky on varmaan yleisesti paremmin tunnettu yhteiskuntakriitikkona ja aktivistina, mutta alkujaan hän tuli tunnetuksi kielitieteilijänä), jonka mukaan ihmisillä on syntyessään eräänlainen kaikille samanlainen syväkielioppi (deep structure), jonka pintatason ilmentymiä kaikki eri kielet ovat. Vaikka tämän teorian puolesta puhuvatkin jotkin vakuuttavan tuntuiset seikat, Chomsky päätyy tiukoille solmuille yrittäessään johtaa syvärakenteestaan niin erilaiset kielet kuin vaikkapa suomi, englanti ja kiina, ja mielestäni epäonnistuu tässä kokonaan.

Chomskyn mielestä kielentaju on myös vain ihmisille ominainen asia ja hän on joko mitätöinyt tulokset ihmisapinoiden (esimerkiksi simpanssi Washoe, gorilla Koko, bonobo Kanzi; myös papukaija Alex on oppinut ihmiskieltä) kielen oppimisesta, tai jos ei ole voinut tehdä tätä, antanut kielitaidolle aina uuden määritelmän sulkeakseen ihmisapinat kielen ulkopuolelle sitä mukaa kun ne ovat oppineet käyttämään kieltä hänen aiemmin määrittelemällään tavalla. Tästä huolimatta Lehrer puhuu hänen kieliteoriastaan kuin se olisi todistettu, kaikkien hyväksymä asia, mitä se ei todellakaan ole. (Professori Anneli Kauppisen kirjoittaman uuden kirjan Mistä kieli meihin tulee takakannessakin sanotaan, että "Kirjassa väitetään, että todisteita synnynnäisestä ja kaikille ihmisille yleisestä kieliopista ei ole".)

Tämä sai minut ajattelemaan, että ehkä muutkaan kirjassa esitetyt ajatukset aivotoiminnasta eivät ole välttämättä yleisesti hyväksyttyjä, vaikka ne minusta kuulostivatkin intuitiivisesti ja tiedollisesti uskottavilta. (Lähteitä on käytetty paljon - kirjan pienellä kirjoitettu kirjallisuusluettelo on 15 sivun pituinen, vaikka mukana on tietysti myös paljon historiateoksia.) Oli miten oli, kirja on kiinnostava, älykäs ja kauniisti kirjoitettu.

Kirjan kansikuva on mielestäni vähän tylsä, mutta tuolta Proustin kuuluisa madeleine-leivos siis näyttää. Oli hauska lukea kirjasta, että Proust viilaili tekstejään painoon menemiseen asti, koska itsekin tunnen usein tarvetta tehdä bloggauksiini pieniä muutoksia julkaisun jälkeen. Mikä sopi Proustille, sopii myös minulle, vaikken kirjoitakaan tärkeitä asioita ihmisten aivotoiminnasta paljastavaa maailmankirjallisuutta. 

Korjaus 19.12.20: Deep grammar muutettu deep structureksi.

Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007. Houghton Mifflin Company. Kansi: Robert Overholtzer. 200 sivua.