Sister Abegail Ntleko: Empty Hands. A Memoir, 2015

Tämä ohut kirja oli todella vaikuttava ja valloittava lukukokemus. Se kertoo eteläafrikkalaisen 1930-luvun lopulla syntyneen zulu-heimoon kuuluvan Abegail Ntlekon elämäntarinan. "Sister" hänen nimensä edessä ei tarkoita nunnaa, kuten ensin luulin, vaan sairaanhoitajaa, mikä on hänen kohdallaan uskomattomalla sinnikkyydellä ansaittu, todella tärkeä ja merkityksellinen arvonimi. Kirjoitan kirjasta paljon, koska siinä on paljon kiinnostavia asioita ja sitä ei ehkä ole helppo löytää.

Ntleko syntyi 13-lapsisen perheen toiseksi nuorimpana lapsena köyhässä pikkukylässä savimajaan. Hänen jälkeensä syntynyt lapsi kuoli vauvana ja myös hänen äitinsä kuoli pian viimeisen lapsen syntymän jälkeen; silloin seitsemän perheen lapsista oli kuollut. Ntlekon isä oli monien vaikeiden kokemustensa takia alkoholisoitunut ja käytti lähes kaikki rahansa alkoholiin ja kannabikseen, ja Abegail joutui lapsena usein hakemaan hänet keskellä yötä hevosella kotiin hänen ryyppyreissuiltaan. Vanhempien sisarusten lähdettyä kotoa Abegail jäi 6-vuotiaana ainoana huolehtimaan isästään ja taloudenhoidosta, mikä tarkoitti jatkuvaa työtä. Hän oli usein öisin yksin ja pelkäsi pimeää, jolloin häntä auttoi paljon perheen koira Chomi, mikä opetti Abegailin rakastamaan eläimiä. Abegail halusi opiskella ja pyysi isäänsä jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen, päästämään hänet kouluun, mutta tämä kieltäytyi aina siihen asti kun Abegail oli 14-vuotias.

Näistä lähtökohdista voisi luulla, että Ntleko olisi vihainen, katkera ja syyttelevä ja että tämä kirja olisi tarina köyhyydestä ja epätoivosta, mutta ei. Vaikka hänellä ei koskaan varmasti ollutkaan paljon rahaa, köyhä hän ei ollut. Ntleko löytää hyvää kaikista ja kaikesta ja hänessä on hiljaista päättäväisyyttä ja itsepäisyyttä, joiden avulla hän raivasi tieltään valtavan suuria esteitä. Hän sanoo esimerkiksi isästään, että vioistaan ja ongelmistaan huolimatta tämä jumaloi lapsiaan, kertoi tarinoita ja vitsejä ja nukutti kärsivällisesti Abegailia iltaisin tämän ollessa pieni. Hän myös opetti Abegailille elämänviisautta: kerran hän pyysi tätä tuomaan hänelle hiekkaa käsissään, ja kun Abegail oli hänen edessään kädet täynnä hiekkaa, isä tarjosi tälle kuorittua banaania, jota tämä ei voinut ottaa vastaan. Isä sanoi, että "kun kätesi ovat jo täynnä, on hankala ottaa vastaan mitään, vai mitä? Ensin täytyy päästää irti. Pystyt ottamaan elämässä vastaan uutta vasta kun kätesi ovat tyhjät" (6).

Pitkän taistelun jälkeen Abegail pääsi vihdoin ensimmäisen kerran kouluun 14-vuotiaana. Hän kertoi ensimmäisenä päivänään koulussa haluavansa sairaanhoitajaksi, jolloin kaikki - myös kaksi hänen opettajaansa - nauroivat vatsansa kipeiksi, koska tämä tarkoitti sitä, että hän olisi ollut yli 30-vuotias valmistuessaan. Abegail ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoi sisukkaasti ja teki töitä kotona ja koulussa sekä rahan ansaitsemiseksi. Elämä sujui, kunnes koulupuku ja kengät tulivat koulussa pakollisiksi. Hänellä ei ollut varaa näihin (hänellä ei ollut koskaan ollut kenkiä) ja ainoa vaihtoehto olisi ollut naimisiinmeno, joten hän karkasi 18-vuotiaana kotoa ja meni kaupunkiin töihin kotiapulaiseksi vuoden ajaksi, kunnes pystyi taas palaamaan kotiin ja kouluun. Kaupungissa hän oppi myös englantia. (22-25)

Ntleko alkoi saada naimatarjouksia 15-vuotiaasta lähtien, mutta hän torjui päättäväisesti kaikki kosijat sanoen, ettei niin köyhää tyttöä kannata naida tai ilmoittaen suoraan, että haluaa kouluttautua. Vanhempana (ehkä 25-vuotiaana) hän sanoi, että miesten kannattaa etsiä nuorempi vaimo. Lopulta Ntleko onnistui suorittamaan sekä peruskoulun, lukion että sairaanhoitajakoulun ja valmistui sairaanhoitajaksi ehkä 36-vuotiaana. Hän hankki tarpeen mukaan lisäkoulutusta ja pätevöityi myöhemmin myös psykiatriseksi hoitajaksi ja silmätautien hoitajaksi.

Vaikka Ntleko ei mennyt koskaan naimisiin, hänellä oli kymmeniä lapsia. 32-vuotiaana hän adoptoi ensimmäisen lapsensa, Zuzun. Elämänsä aikana hän adoptoi yhä uusia lapsia - kaikki orpoja, joita kukaan muu ei halunnut, ja joilla oli usein psykologisia ongelmia. Eri aikoina perhe - Ntleko ja ehkä 10-15 lasta - asuivat tilanpuutteen takia kaikki samassa huoneessa. Yhdessä vaiheessa Ntlekon ollessa viikolla muualla töissä lapset asuivat muistaakseni hänen siskonsa luona.

Todella liikuttava esimerkki adoptiosta on Busisiwe-vauva, jonka 14-vuotias raiskattu äiti oli kuollut aidsiin kolme päivää lapsen syntymän jälkeen. Busisiwella oli aids ja hänen sanottiin olevan sokea, kuuro ja jälkeenjäänyt, ja sydänvian takia hänen ei odotettu elävän vuotta kauempaa. Vauva oli halvaantunut, ei pystynyt kannattelemaan päätään, hänen hengityksensä rahisi ja hänen kehonsa oli täynnä haavoja eikä hän pystynyt ensin syömään. Niin paljon kuin mahdollista, Ntleko kantoi häntä sylissään ja puhui hänelle, muttei saanut häneltä mitään reaktiota muutamaan kuukauteen. Sitten vauva alkoi nostaa kättään ja reagoida ääniin, ja kolme vuotta myöhemmin Busisiwe pystyi puhumaan ja laulamaan, harjoitteli konttausta ja kävi esikoulua. (92-94)

Ntleko työskenteli sairaanhoitajana hyvin syrjäisillä ja köyhillä alueilla - pohjoisessa Zulumaassa kyliin mentiin lentokoneella - joissa ihmiset kärsivät nälästä, tuberkuloosista, leprasta, jäykkäkouristuksesta, lavantaudista, poliosta ja muista taudeista. Tästä huolimatta ihmiset auttoivat toisiaan ja iloitsivat avusta. Ntleko ryhtyi kitkemään tauteja rokotuksilla ja antamaan muuta hoitoa. Työn määrä oli suunnaton, ja Ntleko suunnittelikin lääkärin avulla kahden kuukauden opetusohjelman, jonka avulla koulutettiin usein lukutaidottomia paikallisia naisia synnytysavustajiksi (Traditional Birth Attendants). Nämä tekivät perusdiagnooseja, antoivat lääkkeitä, kirjoittivat lähetteitä ja auttoivat muissa asioissa. Näin lääketieteellistä apua saatiin paljon useamman ihmisen ulottuville (44-45). Ntleko kysyi neuvoa ja otti mukaan hoidon suunnitteluun myös perinteisiä parantajia, joiden psykologista ymmärrystä ja muita taitoja hän arvosti (esim. s. 61-62).

Ntleko perusti myös naisten keskusteluryhmän (naiset saattoivat alkaa juoda vain sen takia että olivat yksinäisiä) ja nuorten kuoron. Myöhemmin Ntleko organisoi vapaaehtoisauttajien (community care workers) verkoston, jotka auttoivat alueensa perheitä (76-77).

Köyhällä Underbergin alueella tarvittiin sairaanhoitajaa todella kipeästi; kukaan ei halunnut sinne töihin, koska alue oli syrjässä kaikesta. Ntleko oli ainoa sairaanhoitaja siellä (kaksi lääkäriä, joista toinen oli eläkkeellä, eivät olleet käyneet syrjäisemmillä alueilla ollenkaan). Hänellä oli ensimmäisen kuukauden aikana 400 potilasta, toisen kuukauden aikana 800 ja kolmannen kuukauden aikana 3000 potilasta; hänen työpäivänsä eivät loppuneet vielä kahdelta yölläkään. Hän tuntuu olevan niitä harvoja ihmisiä, jotka selviävät todella vähällä unella tai lähes kokonaan ilman sitä. (55)

Rasismista ja apartheidista puhutaan kirjassa todella vähän, melkein vain kirjan tässä kohdassa. Ntlekon tultua Underbergiin valkoiset maanviljelijät pyysivät heti, että hänet korvattaisiin valkoisella sairaanhoitajalla, jolloin Ntleko järjesti tapaamisen maanviljelijöiden vaimojen kanssa ja alkoi kiertää alueen maatiloilla puhumassa viljelijöiden kanssa. Eräällä tällaisella matkalla eräs maanviljelijän vaimo antoi koiralaumansa hyökätä Ntlekon kimppuun; koirat purivat tätä ja repivät tältä vaatteet kokonaan pois pikkuhousuja lukuun ottamatta. Jos Ntleko olisi lähtenyt karkuun, koirat olisivat luultavasti tappaneet hänet.

Ntleko paranteli puremiaan ja ruhjeitaan kaksi viikkoa ja mietti miten suhtautua asiaan. At first, I was angry with the farmer's wife, and then I was angry with myself, and then I noticed how both kinds of anger fed off each other, and I thought, This isn't helping anybody. After all, the incident didn't have a large impact on my life. In short, I let go. Vaikka Ntlekoa kehotettiin ilmoittamaan asiasta poliisille, hän ei tehnyt sitä. Ntlekon tavatessa maanviljelijän vaimon myöhemmin tämä kertoi miehensä käskeneen ostaa hänelle uudet vaatteet, mutta Ntleko ei tarvinnut edes tätä. So I forgave her, and she never gave me a hard time again. In fact, she was friendly after that. It was a horrible experience but one that taught me that at the end of the day, it's much easier to understand, to forgive, and let go. (56, 57)

Vähitellen alueen valkoinen yhteisö hyväksyi Ntlekon ja alkoi kutsua hänet päivällisille ja pitämään puheita kouluissa. It was really a rather loving group; they just had to get used to me. My strategy was and still is to try to meet the people where they are in their lives and accept them. There is little hope of improving our relationships if we begin by assigning blame. I just refused to play into the racist game. There was so much hurt on each side, I knew somebody had to make the first step. Once I understood that, it really was quite easy. (57) Ntleko myös integroi alueen kirkot niin, että mustat ja valkoiset alkoivat käydä samoissa jumalanpalveluksissa. Lopulta alueelle saatiin myös klinikkarakennus ja lisää työntekijöitä. (65)

Ntleko kääntyi 17-vuotiaana kristinuskoon, ja uskonto oli hänelle siitä asti hyvin tärkeä asia elämässä, koska se antoi hänelle suunnan ja auttoi häntä luottamaan siihen, että huolensa voi aina uskoa jollekulle, joka auttaa. Kirja ei kuitenkaan ole uskonnollinen eikä uskonnosta puhuta siinä kovin usein. Uskonto ei saanut Ntlekoa tuomitsemaan tai suhtautumaan ennakkoluuloisesti kehenkään, esimerkiksi homoihin tai buddhalaisiin, vaan hän suhtautui kaikkiin ihmisiin yhtä avoimesti ja hyväksyvästi. Today, I think it may not matter all that much what religion one adheres to, but particularly for a young person it is very helpful to have some belief that supports her in finding her path. (28)

Tautien määrä oli jo ennestäänkin suuri ja terveydenhoitohenkilökunnan määrä pieni, joten aidsin tulo maahan oli hirveä katastrofi; siihen kuoli miljoonia ihmisiä pelkästään Etelä-Afrikassa (68). So many of us were dying. Sometimes I felt death was everywhere I walked. Though I tried to stay with my patients through the worst of it, there were so many. (71) Ntleko perusti aids-hoitopisteitä ja auttoi kuolevia.

Lapset hoitivat sairaita vanhempiaan, saivat samalla usein itsekin aidsin ja näkivät vanhempiensa kuolevan. Vanhemmat lapset joutuivat huolehtimaan pikkusisaruksistaan. Kodittomia orpoja oli kaikkialla, nämä kärsivät monesti nälästä ja joutuivat usein hyväksikäytön kohteeksi. Ntleko adoptoi lisää lapsia. Sitten hän onnistui saamaan rakennukset, puutarhan ja työntekijöitä orpokotia varten ja auttamaan näin useampia lapsia. Muutkin huomasivat hänen työnsä, ja hän sai esimerkiksi Dalai-laman Unsung Heroes of Compassion -palkinnon.

Ntleko puhuu kirjan alkupuolella ja lopussa ubuntusta, afrikkalaisesta yhteisöllisyyden ja toisten auttamisen tavasta tai perinteestä.

As a child, I was very lucky that I could still experience a culture in which the understanding of ubuntu was still alive. We truly are who we are through our community. When we help another person, we truly help ourselves, and when we do something that makes us grow, it benefits the community. There is no difference. People sometimes call me "selfless" because I have done so much for other people; while that is very kind of them, I don't think they fully understand. What would it make me if I ignored the suffering of others, if I cut myself off? Serving the community is an expression of the exact same desire that made me challenge my station in life; there is no difference. Working for others and for ourselves, the energy flows from the same source. When we can't see this, we are prone to live a life that's based on fear instead of faith that things can be better in the world. (120-121)

Kirja kannattaisi minusta kääntää. Se on ihana ja hämmästyttävä kertomus rakkaudesta, työstä, sinnikkyydestä, lempeydestä, anteeksiannosta, viisaudesta ja voimasta. Se kertoo kiinnostavasti eteläafrikkalaisesta lapsuudesta ja elämästä, koulutuksen tärkeydestä, sairaanhoidosta köyhillä alueilla ja toimimisesta asioiden parantamiseksi. Vakavista aiheistaan huolimatta kirja on yllättävän helppolukuinen ja siinä on paljon iloa ja kiitollisuutta. Ntleko löysi aikaa myös pitää hauskaa lastensa kanssa ja ihme kyllä myös lukea kirjoja (hän mainitsee kirjassa yhden lukemansa kirjan).

Edit 14.3.22.

Sister Abegail Ntleko: Empty Hands. A Memoir. One Woman's Journey to Save Children Orphaned by Aids in South Africa. Foreword by Desmond Tutu. Afterword by Kittisaro and Thanissara. 2015. North Atlantic Books. Cover design: Jasmine Hromjak. 127 sivua.

Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset, 2016

Tämä tuberkuloosin historiaan liittyvä kirja kertoo vähän tunnetusta osasta Suomen historiaa, ja auttaa myös ymmärtämään, miten vaarallinen tauti ja yhteiskunnallisesti merkitsevä ongelma tuberkuloosi oli ennen rokotuksia ja tehokasta lääkehoitoa. Tämän on toki huomannut jo vanhoja kirjoja ja varsinkin elämäkertoja lukiessa, koska niissä tulee hyvin usein vastaan joku tuberkuloosiin eli keuhkotautiin kuollut ihminen (kirjallisuuden ystäville tuttu on esimerkiksi Saima Harmaja), mutta sairastuminen vaikutti ihmisten elämään monella muullakin tavalla. Tauti saattoi esimerkiksi uusiutua muodossa tai toisessa, jolloin parantolajaksot vaihtelivat normaalin elämän kanssa (aika hurja kuvaus kirjailija Anna Huvisen elämästä taudin kanssa tässä). Vielä 1930-luvulla keuhkotautiin sairastuneita oli maassa 45 000. Tautiin kuoli vuosittain 6 500 ihmistä, 16-50-vuotiaiden kuolemista 40 prosenttia aiheutui tuberkuloosista. (26) Tauti tappoi Suomessa 1800-luvun lopulla yhden ihmisen tunnissa (27). Vaikka tuberkuloosia ei Suomessa enää ole kovin paljon (ainakaan aktiivisena muotona), se on edelleen joissakin muissa osissa maailmaa ongelmallinen tauti.

Tuberkuloosista johtui myös se, että vastasyntyneet lapset saatettiin Suomessa ottaa pois äidiltä heti synnytyksen jälkeen ja viedä Joulumerkkikotiin hoitoon enimmillään jopa kolmeksi vuodeksi ilman että äiti oli saanut edes koskea lapseen; vanhemmat saivat käydä katsomassa lastaan vain lasin takaa. (Yhdestä tällaisesta tapauksesta kertoo kätilö Anna Luoto kirjassaan.) Käytäntö tuntuu rajulta, mutta näin tehtiin sen takia, että kun keuhkotautiin sairastuneiden ennuste oli yleensäkin huono, pikkulapsilla tauti merkitsi lähes varmaa kuolemaa. Vuoren kirja kertoo näistä lapsista, heidän perheistään, Joulumerkkikodeista (nimi tuli siitä, että toiminnan rahoittamiseksi mm. myytiin jouluisin postimerkkejä) ja jonkin verran myös tuberkuloosiparantoloista ja tuberkuloosin hoidosta yleensä. Kirja ei ole synkkä, vaikka aihe onkin vakava - vastasyntyneiden Joulumerkkikotihoidon tarkoituksena oli kuitenkin pelastaa lasten henget, ja joskus kirjassa on myös hauskoja yksityiskohtia.

Kirjan alussa on hyvä tietopaketti tuberkuloosista ennen ja nykyään. Vuori kuljettaa tekstin lomassa haastattelemiensa Joulumerkkikodeissa olleiden ihmisten tarinoita, mikä lisää tekstin kiinnostavuutta. Nyt aikuiset lapset pohtivat tämän kokemuksen vaikutusta elämäänsä, ja ajatukset siitä ovat hyvin erilaisia - jotkut pitävät Joulumerkkikodissa oloa hyvänä asiana, jotkut taas katsovat sen vaikuttaneen elämäänsä negatiivisesti. Lukijana tuli kuitenkin mieleen, että lasten elämään vaikuttivat Joulumerkkikodissa olon lisäksi paljon myös perheiden suhtautuminen asiaan ja perheolot muutenkin; joidenkin lasten perheissä oli esimerkiksi alkoholismia. Hoito Joulumerkkikodeissa vaikuttaa olleen ajan hoitokäsitysten mukaan hyvää ja hoitajat tuntuvat välittäneen lapsista aidosti.

Kirjan teksti on sujuvaa, ja alussa kirja tuntui oikein mielenkiintoiselta, mutta sitä olisi näin vain yleisesti asiasta kiinnostuneen lukijan kannalta voinut mielestäni lyhentää puolella. Koska asiasta ei kuitenkaan ole paljon tietoa tai tutkimuksia, on hyvä, että Vuori on käsitellyt aihettaan monipuolisesti, perinpohjaisesti ja laajasti ja näin avannut uuden näkökulman Suomen historiaan. Kirjassa on runsaasti kuvia.

Muita kirjoituksia täällä: Kirjavinkit, Evarian kirjahylly ja Tuhat elämää. Ilta-Sanomissa on laaja artikkeli kirjasta ja yleensä tuberkuloosista. Aiemmin lukemani Tracy Kidderin kirja Mountains Beyond Mountains kertoo tuberkuloosista ja lääkäri Paul Farmerin työstä pääasiassa Haitissa, ja äskettäin lukemassani Malala Yousafzain kirjassa Meidän oli paettava (bloggaus seuraavana) yksi kirjan tytöistä käy läpi rankan tuberkuloosin lääkehoidon.

Carl Michael Bellman (1740-1795): Sarkastas juo (ote)

Sarkastas juo, kas, kalma hioo kalpaa,
kynnyksen luo hän jäi ja odottaa.
Pois pelko, hän vain nostaa haudan salpaa,
sulkee sen taas, ehkä vuodenkin taa.
Movitz, sinä kuolet, keuhkotauti voittaa!
                        Koetappa soittaa;
elämäsi kevättä kiitä ihanaa.

Keltaiset kasvot, ruusut poskipäissä,
lyttyynlyöty rinta, lavat latteat.
Anna käsi tänne! Kaikki suonet näissä
paisuksissa aivan, kylvynkosteat!
Suoni on jäykkä, käsi märkä hiestä!
                      Oleppas nyt miestä,
soita ja laula, kun sarkan kallistat.

Kuolethan! Taivas! - pelkään tuota yskää;
kolkosti soi, koko sisus kumajaa.
Valkea on kieli, säikky sydän jyskää!
Ytimet ja jänteet kuin sientä huokoisaa!
Hengitäppäs! Hiivatti tuota tomumajaa.
                        Sarkkani on vajaa.
Kippis! Hei! Ylistäppä viinin jumalaa.

Suomennos Aale Tynnin (kirjassa Tuhat laulujen vuotta, 1957, s. 239. Näin korona-aikana tartuntariski tuossa tilanteessa tuntuu hurjalta.)

Sarkka-sanan selitys täältä:

a) Suomen sanojen alkuperä, Etymologinen Sanakirja sarkka 'pikari, ryyppylasi', rinnakkaismuoto sarkku 'pikari, pieni mitta-astia' ven. Čárka `pikari, ryyppylasi; pieni mitta´, inkerin karjalassa tšarkka 'ryyppylasi, pikari', virossa sarka 'viinapikari, (viina)mitta'.

b) Nykysuomen sanakirja, sarkka, vars. ylät. tuoppi, kannu, haarikka. Hopeainen, lasinen, puinen s. S. viiniä, olutta. Yhdyssanoissa juomas.; hopea-, puus.; olut-, viinis.

Edit 2.8.21, 22.8.21, 12.9.21 (lisätty Bellmanin runo), 14.9.21.

Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset, 2016. Like. 248 sivua.

Eugene H. Kaplan: What's Eating You? People and Parasites, 2010

Olen aiemmin lukenut amerikkalaisen ekologian ja luonnonsuojelun professorin Eugene Kaplanin kirjan Sensuous Seas, jossa hän kertoo hyvinkin oudoista merieliöistä, useimmiten selkärangattomista. Siitä tuli Avara luonto -fiilis (uskomatonta, mitä otuksia ja sopeutumia); tästä tuli usein ällöfiilis. Se ei ole ihmekään, kun ottaa huomioon kirjan aiheen, loiset: kirjan kuvaamat eliöt aiheuttavat ihmisille usein hyvin ikäviä oireita (kuten lamauttavan väsymyksen tai viiden vuoden ripulin), elleivät jopa kuolemaa, ja ne vain ovat inhottavia. Yleensä ottaen kannatan luonnon kaikinpuolista monimuotoisuutta, mutta tuntuu, että kaikki eläimet pärjäisivät paremmin ilman loisia. Loisia on kuitenkin joka paikassa, ja loisilla saattaa olla omat loisensa.

Ajattelin pari kertaa jättää kirjan sikseen, mutta Kaplan on kuitenkin hyvä tarinankertoja, vaikka hänen tyylinsä ärsyttikin joskus (kirjan nimi kuvaa tätä tyyliä aika hyvin) – jokaiseen eri loista käsittelevään noin 25 lukuun liittyy eloisa tarina – ja olen kiinnostunut eläimistä ja luonnosta, ja nämäkin ovat osa sitä. Kirjan aiheella on myös valtavasti merkitystä ihmisille (ja eläimille), varsinkin köyhissä ja lämpimissä maissa, ja koska ihmiset matkustelevat nykyään joka puolella maailmaa, tartuntoja saattaa ilmaantua myös Suomeen. Ripuli tappaa 1,6 miljoonaa lasta joka vuosi (2007), enemmän kuin malaria, ja tähän on juomaveden likaantuminen tärkeimpänä syynä (ripulia aiheuttavat tietenkin muutkin eliöt kuin loiset). Boliviassa lampaankasvatusalueella 38 prosentilla lapsista oli maksamatotartunta. Köyhissä kylissä ympäri maailmaa kaikilla ihmisillä saattaa olla sukkulamatoja (Ascaris): jos kaikki ihmisten sukkulamadot laitettaisiin peräkkäin, ne ulottuisivat maailman ympäri 50 kertaa. Vielä noin 60-70 vuotta sitten matotartunnat olivat Suomessakin hyvin yleisiä (oma käsitys). Loiset ovat vaikuttaneet myös historian kulkuun: vuonna 1799 Napoleonin Egyptin sotaretkellä 92% (!) hänen sotilaistaan kuoli mustaan surmaan, ja Krimin sodassa ja Yhdysvaltain sisällissodassa (ja varmaan muissakin vanhemmissa sodissa) taudit tappoivat useampia sotilaita kuin luodit.

Yleensä ei tule ajatelleeksi, että pitkälle kehittynyt, isäntäeliössään asuva ja isäntäeliöönsä parhaiten sopeutunut loinen (monella loislajilla on tietty eläinlaji, jossa se loisii) on yleensä melko harmiton, koska jos loisen isäntä voi hyvin, sillä itsellään on turvattu tulevaisuus. Haitallisempia loisia ovat sellaiset, jotka valitsevat uhrinsa sattumanvaraisesti, koska niille isäntäeliön hyvinvointi ei ole tärkeää.

Kaplan pitää Assuanin patoa Egyptissä monella tavalla haitallisena. Tässä padon aiheuttamat uudet ”Egyptin vitsaukset” hänen mukaansa (seitsemännen jätin pois, koska se on vähän eri sarjaa):

1. Koska pato ja valtava Nasser-tekojärvi estävät Niilin usein tuhoisat vuosittaiset tulvat, joki ei enää levitä ympäristöönsä 15 kilometrin laajuudelle ravinteita, jolloin kasvit kasvavat huonommin ja ihmisten pitää ostaa lannoitteita länsimaista. Niille talonpojille, joilla ei ollut varaa lannoitteisiin, kävi huonosti.
2. Peltojen kastelu Nasser-järven vedellä on lisännyt viljavarastojen määrää, mikä laajentaa rottien asuma-aluetta, ja rottien kirput levittävät paiseruttoa eli mustaa surmaa.
3. Ennen patoa Niilin vuosittaiset tulvat veivät Välimereen paljon ravinteita, jotka lisäsivät kasviplanktonia, jota sardiinit söivät. Padon jälkeen sardiinien puute aiheutti köyhille aliravitsemusta.
4. Monet kylät jäivät tekojärven alle, ja kyläläisten piti etsiä uusi asuinpaikka.
5. Kastelukanaviin levisi skistosomiaasia eli bilhartsiaa levittäviä kotiloita, ja tartuntojen määrä niiden ympäristössä kasvoi moninkertaiseksi.
6. Skistosomiaasi on liitetty myös syöpiin, varsinkin virtsarakon syöpään.

Eräs mielenkiintoinen, joskin karmea tieto kirjassa oli se, että torakat – joilla on omat loisensa – saattavat oikeasti liikkua ilman päätä (olen kuullut tämän jostain, mutta olen ajatellut, että se on urbaanilegenda), ja jos tällainen päätön naarastorakka päätyy johonkin koloon, se oksentaa sinne parikymmentä munaa sisältävän munasäiliön, josta sitten kehittyy uusia torakoita.

Loiset saattavat vaikuttaa eläimen käyttäytymiseen: esimerkiksi muurahaiset ja torakat saattavat loistartunnan saatuaan hakeutua sellaiseen paikkaan, jossa ne tulevat todennäköisesti loisen seuraavan isäntäeliön syömäksi.

Teksasissa ja Meksikossa torjuttiin (vuosina 1958-59?) menestyksekkäästi inhottavia ”ruuvimatokärpäsen” (screwworm fly) toukkia, jotka kiusaavat lehmiä, pudottamalla kärpästen asuttamalle alueelle lentokoneesta pusseja, joissa oli kärpäskoiraita. Nämä koiraat oli steriloitu säteilyttämällä niitä gammasäteillä, ja kun ne hedelmöittivät naaraskärpäset, nämä eivät pystyneet enää tuottamaan elinkelpoisia munia ja kärpäspopulaatio väheni dramaattisesti. Tällaista torjuntakeinoa kokeiltiin kirjan julkaisemisen aikaan (2010) myös Kalifornian viljelijöiden satoja vähentävää välimerenhedelmäkärpästä (medfly) sekä tsetsekärpästä vastaan.

Krimin sodassa (1854-56) huomattin, että eräästä (vain yhdestä) raatokärpäslajista (Calliphora vomitoria) oli hyötyä haavoittuneille: naaras munii märkivän haavan ympärille 20-30 munaa. Kuoriutuneet toukat syövät vain märkivää kudosta ja jättävät jäljelle terveen kudoksen. Toukkien syljessä on bakteereja, joiden tuottamat aineet tappavat haitallisia bakteereja ja edistävät haavan parantumista. Toukkahoitoa käytetään nykyäänkin länsimaissa ja myös Suomessa, tosin eri kärpäslajilla (Lucilia sericata).

Romanian katukissoja käsittelevästä artikkelista (Kissafani 5/2014)

Päällimmäiseksi kirjasta jäi ehkä helpotus siitä, että asuu Suomessa, jossa loisia on luonnostaan paljon vähemmän kuin lämpimissä maissa (vaikka ilmaston lämpeneminen saattaakin tuoda tänne uusia loisia), terveydenhoito toimivaa, ja kaikkien on mahdollista saada loislääkkeitä varallisuudesta riippumatta toisin kuin köyhissä maissa. Heräsi ihailu elimistön puolustusmekanismeja kohtaan, taas kerran. Aloin myös arvostaa niitä ihmisiä, jotka tutkivat loisia, kuten Kaplan – työ ei vaikuta järin miellyttävältä (vaikka Kaplan tuntuukin innostuneelta näistä olioista), mutta se on tärkeää.

Olisin kaivannut kirjaan yksittäisten eliöiden kuvausten lisäksi kokoavaa katsausta loisten laajemmasta ekologisesta merkityksestä. Onko niillä hyvääkin merkitystä ekosysteemeille? Ovatko ne tärkeitä luonnon monimuotoisuudelle ja ekosysteemien toimivuudelle? Jos loisia ei olisi, miten se vaikuttaisi muihin eliöihin ja ekosysteemeihin kokonaisuutena?

 

Lisäys 17.1.2021, uutinen Kehitys-lehdestä (3/2020, s. 8): Vuonna 1998 kenialaisissa kouluissa alettiin jakaa loislääkkeitä oppilaille. Lääkityksen avulla pyrittiin eroon loiseliöistä, kuten koukku- ja sukkulamadoista. Elokuussa 2020 julkaistun tutkimuksen mukaan lääkityksen hyödyt ovat yhä nähtävissä parin vuosikymmenenkin jälkeen. Lääkityillä on nyt 13 prosenttia korkeampi palkka kuin muilla. He myös asuvat yhdeksää prosenttia todennäköisemmin kaupungissa muihin verrattuna.

Eugene H. Kaplan: What's Eating You? People and Parasites, 2010. Princeton University Press. Kuvitus: Susan L. Kaplan ja Sandy Chichester Rivkin. 280 tekstisivua.