A. M. Merriweather: Äiti Mmapulan perhe (Desert Harvest, 1977)

Tämä on oikein sympaattinen Botswanaan sijoittuva kirja. Se seuraa nimensä mukaisesti äiti Mmapulan perheenjäsenten elämää perheen Kalaharin autiomaan liepeillä sijaitsevassa kodissa ja jonkin verran myös heidän viljelyksillään, jonne he muuttavat sadekauden ajaksi. Kirjoittaja A. M. Merriweather on Skotlannin yhdistyneen vapaakirkon lähetyslääkäri, joka on työskennellyt pitkään Botswanassa ja kirjasta päätellen tuntee maan, sen asukkaat ja tavat oikein hyvin. Hän esiintyy itsekin välillä kirjan henkilönä, kun Mmapulan perhe tarvitsee lääkäriä, mutta yleensä ottaen valkoiset ovat kirjassa hyvin pienessä roolissa. Tämä on kertomus muutosten keskellä elävästä perheestä. Sen jäsenten nimet ovat keksittyjä, mutta perheen löytää lukemattomista kylistä eri puolilta laajaa Botswanan maata (5).

Kirjassa on kahdeksan lukua, ja ensimmäistä ja viimeistä lukua lukuun ottamatta jokainen luku kertoo yhden perheenjäsenen elämästä vuorollaan heidän itsensä näkökulmasta. Isä Thuto on arvostettu heimomies, karjankasvattaja ja tarinoitsija. Äiti Mmapula huolehtii kodista, viljelyksistä ja lapsistaan - silaa pihaa savella ja lannalla, kuokkii, kitkee ja pui sekä ompelee. Hän suree esikoistytärtään Segametsea, joka oli kuollut vaikeaan synnytykseen kaukana viljelyksillä, vaikka tämä olisi halunnut jäädä synnyttämään kotiin lähelle sairaalaa. Nyt Mmapula huolehtii toisesta tyttärestään Dineosta, joka odottaa synnytystä eristysmajassa. Dineolla oli edessään vielä kolme viikkoa lepoa, syömistä ja lihomista, ja kun hän sitten vihdoin ilmestyisi majastaan, hän olisi todellinen motsetsi, lihava, terve nainen, josta ihmiset sanoisivat: "Siinä on onnellinen nainen, hänen miehensä rakastaa häntä ja pitää hänestä huolta!" 

Kolmas tytär, 19-vuotias Serwalo, on sairaanhoitaja ja pitää työstään. Hän työskentelee sairaalassa eri osastoilla ja pääsee myös mukaan rankalle, väsyttävälle ja mahdollisesti vaarallisellekin, mutta jännittävälle päiväkausien automatkalle maaseudulle hoitamaan syrjäkylien ihmisiä. Hän menee vanhempiensa luvalla naimisiin ministeriön työntekijän Peterin kanssa; häiden jälkeen puolisot asuvat töidensä takia eri kaupungeissa ja tapaavat vain viikonloppuisin.

Älykäs ja päättäväinen 18-vuotias tytär Mosetsanagape valmistautuu tärkeään keskikoulututkintoon ja torjuu pojat, jotka kärttävät häntä sänkyyn joka päivä. Hän haluaa päästä yliopistoon ja opiskella valtion stipendillä lääkäriksi Sambiassa, Nigeriassa, Ugandassa tai Keniassa. Mosetsanagape on kokenut monen muun kanssa hengellisen herätyksen kolme vuotta sitten, kun afrikkalainen nuorisoryhmä on tullut kertomaan zuluksi, setswanaksi ja englanniksi yksinkertaisesta, elävästä ja iloisesta uskostaan. Perheen ainoa poika, 8-vuotias Kabo pitää koulunkäynnistä, mutta lähtee myös mielellään isän kanssa selvittämään isän erään härän kuolemaa karja-asemalle. Kirjan viimeisessä luvussa kerrotaan perheenjäsenten elämästä viiden vuoden kuluttua.

Kirja on oikein viehättävä. Se antaa elävän ja yksityiskohtaisen kuvan botswanalaisen perheen elämästä sekä heitä ympäröivästä yhteisöstä ja yhteiskunnasta perinteiden ja nykyajan risteyskohdassa. Vanhemmat ja kouluja käymätön Dineo edustavat perinteitä, nuoremmat kouluja käyneet ja käyvät lapset taas nykyaikaa. Kristillisyys on kirjassa mukana, muttei päällekäyvästi tai saarnaavasti, vaan luonnollisena osana joidenkin perheenjäsenten elämää. Kirjan perheenjäsenet ovat onnellisia ja vaikka miehiä arvostetaan yhteisössä enemmän (mikä näkyy esimerkiksi syömisjärjestyksessä), naisetkin ovat itsenäisiä toimijoita ja tyytyväisiä elämäänsä. Kirjan yleisilme on valoisa, tarmokas ja toiveikas, ja vaikka teos on jo vanha, sitä voi hyvin suositella niille, joita botswanalaisten tai yleensä afrikkalaisten ihmisten (aikaisempi) tavallinen elämä ja tapakulttuuri kiinnostaa.

Edit 31.3.25.

A. M. Merriweather: Äiti Mmapulan perhe, 1979 (Desert Harvest, 1977). Kirjaneliö, Suomen Lähetysseuran julkaisu. Suomennos: Marja Liljeqvist. Kansi: Marja-Leena Parviainen. 120 sivua. Lopussa kirjoitus Suomen Lähetysseuran työ Botswanassa (2 s.).

Robert Barr: Jennie Baxter, Journalist, 1899

Olen alkanut lukea lehtiä myös puhelimella, mikä on vienyt minut myös Gutenbergissä julkaistujen kirjojen pariin. Olen toki ennenkin katsellut Gutenbergin kirjoja ja lukenutkin niitä pari kolme, mutta aiemmin en ole pitänyt puhelimella lukemisesta. Nyt se on kuitenkin alkanut tuntua helpolta ja luontevalta, ja Gutenbergistä löytyy sattumanvaraisilla hauilla tai kohdistetummin vaikka mitä mielenkiintoisia, usein myös naisnäkökulmasta kiinnostavia kirjoja, joten blogissani tulee lähiaikoina olemaan tavallistakin vanhempia kirjoja. Tällä erää olen lukenut Gutenbergistä vain englanninkielisiä kirjoja, vaikka siellä on ihan kiitettävästi myös suomenkielistä vanhempaa kirjallisuutta. (Gutenbergin kirjoja voi toki lukea myös lukulaitteilla yms.)

Robert Barr oli skotlantilais-kanadalais-englantilainen tuottelias kirjailija ja toimittaja, joka oli mm. Arthur Conan Doylen ja Jerome K. Jeromen ystävä. Tämän kirjan päähenkilö on nuori, kaunis, päättäväinen, älykäs mutta vähävarainen englantilainen toimittaja Jennie Baxter, joka on tottunut tienaamaan oman elantonsa ja on tehnyt jo paljon keikkatöitä iltalehdille ja useille aikakauslehdille, mutta haluaa vakituisen työpaikan ja kiinnostavampia töitä ja hakee molempia Daily Buglesta. Lehden parkkiintunut miespäätoimittaja Hardwick tuhahtelee ensin halveksivasti ajatukselle naisreportterista, mutta kun Jennie on varastanut hänen lehdeltään taitavasti (ja täysin epäeettisesti) loistojutun ja antanut sen toiselle lehdelle, Hardwick vakuuttuu tämän kyvyistä, kääntää kelkkansa täysin ja palkkaa Jennien.

Kirjan seikkailujuoni alkaa siitä, kun Hardwick lähettää Jennien Italiaan ottamaan selvää amerikkalaisen ruhtinattaren (amerikkalainen perijätär on siis avioitunut eurooppalaisen ruhtinaan  kanssa) kadonneiden jalokivien tapauksesta. Sihteeriä esittänyt Jennie selvittää asian ja ystävystyy ruhtinattaren kanssa, minkä seurauksena hän päätyy takaisin Lontooseen hienostojuhliin, Wieniin ratkaisemaan salaperäisessä räjähdyksessä kadonneen valtiollisen kullan arvoitusta - tähän liittyy todella tuhovoimainen sekopäisen tiedemiehen keksintö - ja jopa Venäjälle jännittävälle öiselle junamatkalle, jossa hän pelastaa tärkeän kirjeen joutumasta vääriin käsiin ja samalla roistojen huumaaman diplomaattirakastettunsa maineen.

Itseensä ja kykyihinsä luottava Jennie on tarmokas, neuvokas ja rohkea (tosin hänen ammattietiikkansa on usein varsin kyseenalaista) ja aina askeleen edellä häntä melkoisesti hidasälyisempiä miehiä, myös Sherlock Holmesia hauskasti parodioivaa kirjan sivuhenkilöä, yksityisetsivä Cadbury Tayloria. Kirjan juonenkäänteet olivat suunnilleen yhtä uskottavia kuin James Bond -leffassa, mutta hyvin dialogivetoisesti etenevä juoni oli nopeasti etenevä ja kirjoitustyyli hauska.

Ja oli virkistävää lukea tällainen jo 1800-luvulla julkaistu kirja - kaiken lisäksi miehen kirjoittama - jossa itsenäinen, ammatissaan taitava nainen matkustelee työtehtävissä yksin ympäri Eurooppaa ja selviää kaikista eteensä tulevista ongelmista oman älynsä (ja ajoittain myös ruhtinatarystävänsä) avulla. (Toinen tällainen aktiivisesta ja neuvokkaasta naisesta kertova 1800-luvun lopun kirja on Catherine Louisa Pirkisin The Experiences of Loveday Brooke, Lady Detective.)

(Spoileri:

Kirjan loppu oli kuitenkin naisnäkökulmasta hyvin epätyydyttävä, koska Jennie menee kirjan lopussa naimisiin, irtisanoutuu Daily Buglesta ennen häitään ja sanoo aikovansa eurooppalaisten mysteerien sijaan keskittyä mm. vaatteiden valmistuttamisen salaisuuksiin.)

Helmet-haaste 2024: 1. Kirjan nimessä on erisnimi, 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (sekä Lontoossa että Wienissä vietetään aikaa) ja 29. Kirjassa valehdellaan.

Edit 31.5.24.

Robert Barr: Jennie Baxter, Journalist, 1899. Kustantaja: ?. 152(?) sivua.
Luettavissa Gutenbergissä.

Eric Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944)

Tämä skotlantilaisen Eric Linklaterin kirja kuuluu sarjaan kiva mutta ällistyttävä. Se kertoo ehkä noin kymmenvuotiaista sisaruksista Dinahista ja Dorindasta, joiden isä lähtee kirjan alussa ulkomaankomennukselle vaaralliseen maahan ainakin vuodeksi. Lähtöä edeltävänä iltana kuun ympärillä on sumukaulus, mikä tarkoittaa isän mukaan sitä, että kuussa tuulee, jolloin tuhmasti käyttäytyvistä lapsista tulee tuhmia pitkäksi aikaa.

Tämä on alkusoittoa ja eräänlainen selitys hilpeän surrealistiselle, rönsyilevälle ja polveilevalle tarinalle, jossa Dinah ja Dorinda syövät ensin monen päivän ajan niin paljon, että muuttuvat kokonaan pallonmuotoisiksi ja pystyvät liikkumaan vain pomppimalla, ja sen jälkeen itkevät taas päiväkausia (kun ilkeät lapset ovat saaneet kyläläiset pistelemään heitä neuloilla väittäen heidän olevan ilmapalloja) niin paljon, että laihtuvat sananmukaisesti tulitikunlaihoiksi. Tämän Liisa ihmemaassa -tyyppisen alun jälkeen alkaa varsinainen tarina. Dinah ja Dorinda muuttavat itsensä kenguruiksi, minkä jälkeen heidät vangitaan paikalliseen eläintarhaan, jossa he tutustuvat herra Parker -nimiseen kirahviin, joka on entisessä elämässään ollut salapoliisi, sekä rohkeaan grönlantilaiseen Hopeahaukkaan ja Amazonin metsien jaloon Kultapuumaan, joiden sydämissä asuu sammumaton kaipuu vapauteen ja suru vankeudessa elämisestä. Taas ihmishahmoisina he kuulevat isänsä joutuneen Bombardian tyrannin, pahan kreivi Hulagun vangiksi, ja matkustavat uusien ystäviensä Haukan ja Puuman kanssa vapauttamaan tätä, mikä vie kirjan loppuosan.

Kirja oli hämmentävä ja ihana sekoitus erilaisia kerrontatyylejä ja tapahtumia - koskaan ei tiennyt, mitä siinä tulee tapahtumaan. Kun kerronta alkaa kirjan lopussa vähän aikaa tuntua realistiselta, kirjan sivuille ilmestyykin täysin absurdi englantilainen parivaljakko, joka oli muistaakseni Krimin(!) sodassa saaneensa tehtävän takia omaksunut elämäntehtäväkseen tunnelien kaivamisen ja on noudattanut tätä vuosikymmeniä täysin johdonmukaisesti. Kirjassa oli eläimiksi muuttuvia ihmisiä ja ihmisiä, jotka ovat aikaisemman, kirjassa vaille selitystä jääneen muutoksen jälkeen jääneet eläimiksi (ja viihtyvät sellaisina). Kirja ei kuitenkaan ollut pelkkää hilpeää fantasiaa, vaan siinä oli myös mieleenjääviä henkilöitä - jos Hopeahaukkaa, Kultapuumaa ja muita eläimiä voi sanoa henkilöiksi - ja välillä tunteisiin vetoavaa kerrontaa sekä hyvin koskettava loppu.

Minusta on hienoa, että kirjan omapäiset, teeskentelemättömät, omilla aivoillaan ajattelevat, "tuhmat", hyväsydämiset, aktiiviset ja rohkeat sankarit olivat tyttöjä, näinkin varhaisessa kirjassa. Tyttöjen äiti taas oli hyvin kaunis, mutta eteerinen ja henkisesti täysin poissaoleva ihminen, joka ei tehnyt kirjassa mitään järkevää ja lähinnä paheksui koko ajan tyttöjensä toimia. Toivottavasti Linklaterin tarkoituksena oli sanoa, että tytöistä tulee tuollaisia naisia, jos he yrittävät vain koko ajan olla kilttejä ja hiljaisia ja miellyttää aikuisia, eikä sanoa että kaikkien tyttöjen kohtalona on äidin henkilöimä naiseus. Toinen kirjan suuremmassa roolissa oleva naishahmo oli tyttöjen kotiopettaja neiti Serendip, joka saattoi pienestäkin yllytyksestä ladella puolikin tuntia alkuperäiseen asiaan assosioituvaa asiaankuulumatonta kirjatietoa. Kyläläisten joukossa oli paljon muitakin mainioita hahmoja. Vaikka kirja ei tyttökirja olekaan, sen voi minusta sijoittaa voimauttavaan tyttökirjallisuuteen vaikkapa Lindgrenin Peppi Pitkätossun rinnalle.

Mutta aamulla heti aamiaisen jälkeen he olivat kovin suruissaan, kun isä suuteli heitä jäähyväisiksi, sillä he tiesivät, että hän olisi poissa pitkän aikaa. Koko sen päivän he istuivat aivan hiljaa tekemättä yhtään mitään, hyvää tai pahaa. Ja heidän äitinsä oli sitä mieltä, että he tosiaan käyttäytyivät oikein hyvin. (11)

Kirja oli minusta myös puheenvuoro yleensä eläinten oikeuksien puolesta ja erityisesti niiden vangitsemista vastaan. Lukija joutuu kokemaan eläinten vangitsemisen ja niiden elämän rajoittamisen ihmisten näkökulmasta Dinahin ja Dorindan joutuessa kenguruina kaltereiden taakse, ja myös sen, miltä tuntuu kun ei ole vapautta päättää mistään omassa elämässä, vaikka perustarpeista pidettäisiinkin huolta. Myös Kultapuuman ja Hopeahaukan kaipuu vapauteen olivat hyvin mieleenjääviä, vaikka toiset eläimet viihtyivätkin eläintarhassa. Puuma ja Haukka toimivat ja ajattelivat kirjassa myös eläinten tavoin eivätkä tuntuneet eläinhahmoisilta ihmisiltä kuten saduissa usein.

"On hyvin rehellistä, että tunnustatte niin alhaisen syntyperänne [ihmisolentoina]", sanoi Hopeahaukka.
          "Alhaisen syntyperän?" sanoi Dinah. "En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että se on alhainen. Halveksitteko te ihmisolentoja?"
          "No niin", virkkoi Haukka, "voitte tuskin odottaa minun juuri ihailevankaan niitä. ... He koettivat suorittaa jos jotakin, mutta he eivät pystyneet tekemään mitään oikein kunnollisesti. He saattoivat nähdä vähän, kuulla vähän, juosta vähän, uida vähän, mutta mitään he eivät osanneet oikein hyvin."
         "Minä pidän ihmisolennoista", sanoi Puuma. "Minä pidän heidän äänensä soinnista ja siitä, millä tavalla he osaavat nauraa ja näyttää surullisilta." ... "Olin hyvin typerä. En käsittänyt, että ihmisolennot saattavat olla petollisia." (84, 85)

Takakannen mukaan Linklater oli tunnettu skotlantilainen satiirikko, ja kirjan verraton huumori ja symbolistinen viisaus hankkivat sille piankin ystäviä kaikista ikäluokista ja kaikkialta maailmasta. Suomessa "Kuussa tuulee" julkaistiin ensi kertaa 1947 ja siitä tuli aikansa suursuosikkeja. Ihmetyttää, miksi en ole koskaan ennen edes kuullut tästä klassikkokirjasta. Kirjassa on mielenkiintoista myös se, että se on julkaistu Wsoyn Kolibri-sarjassa, jonka muita kirjoja ovat mm. Kafkan Oikeusjuttu, Hermann Hessen Arosusi, Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys ja Tolstoin Anna Karenina. Kirja on siis hyvässä ja yllättävässä seurassa, ja sen on ajateltu olevan myös aikuisia kiinnostava kirja.

Muita positiivisia kirjoituksia: Jokken kirjanurkka, Mette, Bookcrossing (eräässä kommentissa pitkä hyvä arvio). Olutkoiran blogissa on kirjoitus Linklaterin toisesta kirjasta Poet's Pub.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1940-luku.

Erik Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944). WSOY, Kolibri-sarja nro 33. Suomennos: S.-L. Norko-Turja. 346 sivua.

Boileau & Narcejac: Kahdet kasvot, 1977 (Les victimes, 1964)

Luin jostain blogista, että Hitchcockin elokuva Vertigo perustuu ranskalaisen kirjailijaparin Boileaun ja Narcejacin kirjaan, joten kun löysin kirpparilta tämän kirjan, halusin tutustua siihen (vaikka tämä onkin eri tarina kuin Vertigossa). Kirja on kirjoitettu minämuodossa, ja kertojana on pariisilainen kustannustoimittaja ja itämaisten kielten taitaja Pierre.

Tähän kirjaan ei sopisi mikään muu kuin minämuoto, sillä lukija heitetään heti ensimmäisestä virkkeestä lähtien Pierren epäilysten, toivojen ja muistojen keskelle. Kaikki hänen ajatuksensa kiertävät kehää salaperäisen Manoun ympärillä, jonka kirjan hän on hyväksynyt julkaistavaksi ja johon hän on rakastunut lähes ensitapaamisesta lähtien intohimoisesti, pääsemättömästi ja epätoivoisesti: vaikka heistä on tullut rakastavaisia, Manou (jonka nimi on ilmeisesti lyhennys tämän kirjailijanimestä Emmanuelle) on jäänyt hänelle pohjimmiltaan tuntemattomaksi eikä hän ole pitkään aikaan saanut tietää edes tämän oikeata nimeä. Naimisissa oleva Manou ei ole halunnut jättää kuuluisaa patoinsinöörimiestään, on ollut hyvin varovainen, ja hän on ollut aina se, joka on ottanut yhteyttä.

Heti kun ulko-ovi sulkeutui, en ollut enää varma mistään. Manou muuttui ajatukseksi, abstraktioksi. Alussa, ehkä kolmen viikon ajan, en tiennyt hänen nimeään enkä osoitettaan. Ja hänen kotinsa näin vain kerran, lopussa. Manou antautui, mutta ei avautunut. Sitä paitsi en juurikaan kysellyt häneltä. Olin liian rakastunut, liian hurmaantunut. Vain hänen läheisyytensä oli minulle tärkeä. Kun hän oli sylissäni, se oli alussa totuus. En halunnut tietää hänen siteistään, menneisyydestään, rakkauksistaan. Manou oli vain minua varten. Minä olin löytänyt hänet, keksinyt hänet, eikä mikään ollut siihen onneen verrattavaa. Kun hän oli lähdössä - se merkitsi aina kammottavaa riistäytymistä - hän lausui sanat, jotka hämmensivät minua syvästi: "Nyt alkaa kuollut elämä!"
          Hän oli tuhannesti oikeassa. Se oli kuollutta elämää, kellojen aika leikkasi olemassaoloa, jossa pienikin askar muuttui taakaksi, työn taakka, myös vapaa-ajan taakka ja ravintolan taakka ja unen taakka. En ollut enää kuin odotus ja muisto; ja pian tuska, sillä jokaisessa hyvästelyssä tunsin että jätimme jäähyväiset, että jokainen kohtaamisemme oli epävarma ja uhattu, että eräänä päivänä Manou ei ehkä palaisikaan ja että hänelle niin kuin minullekin alkaisi kuollut elämä, rakkaudettomuuden ikuisuus. En ollut koskaan kokenut sitä. Ennen Manouta minulla oli ollut seikkailuja, milloin iloisia, milloin surumielisiä, mutta ne eivät olleet koskaan olleet vakavia. Manou opetti minulle epävarmuuden ja tuskan. ... Yö on lempeä rakastavaisille. Meillä oli vain päivän sirpaleita, aamun kappaleita tai iltapäivän murusia. (22-23, 24) 

Kirjan alussa Pierre on Afganistanissa, jonne hän on päätynyt tulkiksi auttamaan Manoun aviomiestä René Jallua patoneuvotteluissa (aviomiehen nimi on suomalaisittain vähän hassun kuuloinen, koska häntä nimitetään melkein aina vain Jalluksi). Pierre odottaa Afganistaniin kuumeisesti ja epäilysten raastamana myös Manouta, joka on luvannut tulla sinne. Kun Manou vihdoin saapuu, hän ei olekaan Pierren tuntema Manou, vaan aivan toinen nainen, mikä sysää Pierren uuteen arvelujen ja epäluulojen kurimukseen.

Jos muistan oikein, Vertigossa on kyse rakastetun naisen identiteetistä, ja tässä vielä enemmän. Manousta on tullut Pierrelle elämää tärkeämpi, mutta hän ei ole koskaan saanut selville sitä, kuka tämä todella on, ja koko kirja keskittyy tämän kysymyksen ratkaisuun, mutta vain Pierren silmien, muistojen, tunteiden ja ajatusten kautta, minkä takia lukijalle herää kysymyksiä siitä, miten luotettavia hänen kertomuksensa ja ajatuksensa ovat. Afganistan, johon suuri osa kirjasta sijoittuu, ei ole kirjassa paikkana tärkeä, vaan se on vain kaukainen ja luonnoltaan epävieraanvarainen (tosin nykyistä ehkä vähän vapaamielisemmän tuntuinen) maa, jossa on valtava pato. Pato sen sijaan on kirjassa melkein oma henkilöhahmonsa, suunnaton, hengittävä, uhkaava, lähes elävä.

Manou jäi minulle aika etäiseksi hahmoksi eikä minulle selvinnyt, miksi Pierre rakastui häneen niin kaikkinielevästi, mutta Pierren pakkomielle ja hullu rakkaus häneen on todella elävästi, tehokkaasti ja vahvasti kuvattu. Vaikka kirja on kirjoitettu imperfektissä, kirjoitusajankohta tuntuu intensiiviseltä, hengästyneeltä preesensiltä. Kirjassa tärkeintä onkin sen tunnelma ja se, ettei lukija tiedä koko kirjan aikana, missä mennään, mitä on todella tapahtunut ja kuka Manou todella on (ainakin minä olin eksyksissä loppuun asti).

Tyyliltään mielenkiintoinen kirja, jota ei voi sanoa varsinaiseksi dekkariksi (vaikka kirjan alkuperäisnimessä mainittuja 'uhreja' voi ajatella olevan useita, onko kirjassa edes tapahtunut mitään rikosta?), vaan Wikipedian kuvauksen mukaan ennemminkin psykologiseksi rikosromaaniksi. Heikki Kaskimiehen taitava käännös tuntuu tavoittavan hyvin alkuperäisteoksen voimakkaan tunnelman.

Edwin Morgan: One Cigarette

No smoke without you, my fire
After you left,
your cigarette glowed on in my ashtray
and sent up a long thread of such quiet grey
I smiled to wonder who would believe its signal
of so much love. One cigarette
in the non-smoker's tray.
As the last spiral
trembles up, a sudden draught
blows it winding into my face.
Is it smell, is it taste?
You are here again, and I am drunk on your tobacco lips.
Out with the light.
Let the smoke lie back in the dark
Till I hear the very ash
sigh down among the flowers of brass
I'll breathe, and long past midnight, your last kiss. 

Helmet-haaste 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Edit 13.5.21. Morganin runo lisätty 5.6.21.

Boileau & Narcejac: Kahdet kasvot, 1977 (Les victimes, 1964). WSOY, Sapo-sarja 202. Suomennos: Heikki Kaskimies. Kansi: Kari Kotka. 189 sivua.