Hörspiele, 1962 (Kuunnelmia, osa 2 - Hildesheimer, Böll ja Rys)

Kirjoitin aiemmin tämän saksalaisen kirjan kolmesta ensimmäisestä kuunnelmasta; tässä bloggauksessa on kolme jälkimmäistä. Kokonaisuutena tämä kirja oli vaikuttavaa ja kiinnostavaa luettavaa: vaikken pitänytkään yhdestä kuunnelmasta ollenkaan, kaikki kirjan kuunnelmat olivat kuitenkin kokeellisia, erikoisia ja siinä mielessä mielenkiintoisia. Kokeellisuus näkyi ajan ja tilan käytössä, jos ei muuten - kuunnelma antaa mahdollisuuden liikkua näissä vapaasti. Ja muista viidestä kuunnelmasta pidin enemmän tai vähemmän, joistain paljonkin.

Wolfgang Hildesheimer: Herrn Walsers Raben (Herra Walserin korpit, 1960). Kuunnelma toi aluksi mieleen Oscar Wilden näytelmät: sedältään perinnön saanut rikas nuorehko tyhjäntoimittaja Adrian Walser sanailee kepeästi järkkymättömän taloudenhoitajansa rouva Borgwardin kanssa. Adrian asuu yksinäisellä paikalla metsässä. Taloa ympäröivät korpit, joiden raakunta kuuluu taloon säännöllisin väliajoin ja joista Adrian sanoo pitävänsä. Taloon tulee yllättäen vierailulle Adrianille lähes tuntematon Cosima-täti henkivartijansa herra Mönkebergin kanssa ja vaatii Adriania naimaan tyttärensä (mikä takaisi Cosimalle mukavan elannon, vaikkei hän tyttärestään pidäkään). Jos tämä ei suostu, Cosima-täti aikoo ilmiantaa hänet poliisille usean sukulaisen murhasta, koska nämä ovat salaperäisesti kadonneet Adrianin luona vierailtuaan, samoin aikaisemmin perinnön antanut setä.
          Olin jo oppinut odottamaan tämän kirjan kuunnelmilta jotakin reaalimaailmasta poikkeavaa, mutta tässä kuunnelmassa sellaista ei näyttänyt aluksi olevan, vaikkei tilanne kovin tyypillinen ollutkaan. Mutta kuunnelman loppupuolella todellisuus nyrjähti tässäkin sijoiltaan: Adrian oli oppinut kotiopettajaltaan loitsun, jolla ihmiset voi muuttaa korpeiksi (ikävä kyllä hän oli muuttanut opettajansa korpiksi, ennen kuin oli oppinut loitsun, jolla taian voi perua). Taian onnistumisen edellytyksenä oli se, että loitsittava on kiihtyneessä mielentilassa, mutta ihmisten ärsyttäminen raivoon asti on onnistunut ihmisiä taitavasti käsittelevältä, itse aina tyynenä pysyvältä Adrianilta hyvin. Sitten Adrian tapaa kuitenkin kaksi varteenotettavampaa vastustajaa: henkivartijan, joka paljastuu Nikolaus-sedäksi, sekä rouva Borgwardin.
          Sukulaisten kohtalo ei kuunnelmassa juurikaan säälittänyt, koska heistä annetaan siinä kuva rahanahneina, epämiellyttävinä ja moraalittominakin ihmisinä. Adrian taas on moraalittomuudestaan huolimatta tavallaan miellyttävä ja myös avustaa kaikkiaan 60 sukulaistaan. Kuunnelma päättyy siihen, että Adrian tapaa vihdoin ihmisen, jota ei pysty voittamaan, rouva Borgwardin - joka ei kuitenkaan vaadi Adrianilta muuta kuin terveellisempiä elintapoja. Kuunnelma on koko pituudeltaan kepeästi kirjoitettu ja omalla tavallaan hauska ja viihdyttävä, mutten löytänyt siitä mitään syvällisempiä merkityksiä. (37 s., Saksa, 1916-1991)

Heinrich Böll: Klopfzeichen (Koputusmerkkejä, 1960). Tämä kuunnelma oli sitävastoin täynnä merkityksiä, surua ja nykyisyyden lomassa eläviä muistoja. Mies koputtaa kotonaan unessa seinään ja kuulee valveilla koputuksia (jotka muodostavat tärkeän osan kuunnelman äänimaailmaa). Hänet oli tuomittu sodan aikana vuodeksi vankilaan, koska hän oli antanut leipää ja tupakkaa nuorelle nälkäiselle puolalaiselle. Vangit kommunikoivat vankilassa toistensa kanssa koputusmerkein. Mies toimi koputusten välittäjänä toisen puolen sellissä olevan papin ja toisella puolella olevan Juliuksen kanssa, joka tahtoi oppia uskon perusasiat, tunnustaa uskonsa ja saada ehtoollisen, minkä takia hänet viime kädessä (ymmärtääkseni) tuomittiin kuolemaan, koska silloinen vankilanjohtaja oli ankarasti kieltänyt kaiken uskon harjoittamisen. Kuunnelman puhuja ei koskaan nähnyt Juliusta, välitti vain hänen koputuksensa eteenpäin papille ja päinvastoin. Vaikka mies on nyt turvassa kotonaan, hän ei voi unohtaa vankilakokemuksiaan ja vankilassa tapaamiaan ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Ihminen saattaa pudota aikaan niin kuin kuoppaan; silloin kaikki on nykyisyyttä, menneisyyttä ja tulevaisuutta - etkä tiedä, onko menneisyys nykyisyyttä vai nykyisyys tulevaisuutta. Ne ovat yhtä. Istun sellissä ja odotan koputusmerkkejä. (159) (10 s., Saksa, 1917-1985)

Jan Rys: Grenzgänger (Rajanylittäjät, 1960). Vanha mies Vrazil odottaa kahvilassa nuorempaa Liskaa hyvin levottomana, koska tarvitsee tämän apua. Onnistuisiko hän vihdoin siinä, mitä on jo kauan kaivannut? Liska tulee lopulta, on välinpitämätön ja torjuva, mutta antaa sitten periksi ja miesten matka takaisin kotimaahansa, josta he ovat aikaisemmin paenneet, alkaa. He selviävät vaaroista ja päätyvät Vrazilin kotikaupunkiin, tämän kotikadulle ja löytävät tämän kotitalonkin, mutta asiat eivät ole enää niin kuin Vrazil on odottanut niiden olevan, kaikki on muuttunut. Kuunnelman lopussa ollaan taas kahvilassa, mutta toiselle miehelle matka on ollut liikaa. Kuunnelmassa on hyvin intensiivinen tunnelma. (30 s., Itävalta, 1931-1986. Jan Rys oli syntynyt Tsekkoslovakiassa ja paennut sieltä Itävaltaan 17-vuotiaana.)

Kirjan lopussa on vielä Ernst Schnabelin kuunnelmaa yleensä käsittelevät jälkisanat In Rampenlicht der Finsternis (Pimeyden parrasvaloissa, 5 s.), joka oli melkoisen vaikeatajuinen, sekä tiedot kirjoittajista.

Hörspiele. Mit einem Nachwort von Ernst Schnabel, 1962 (1961). Fischer Bücherei. Kannen tekijää ei kerrottu. 203 sivua.

Susheila Nasta (ed.): Writing Across Worlds. Contemporary writers talk, 2004

Tilasin tämän kirjan kaukolainana sen kirjailijanimien houkuttelemana, mikä oli hyvä, koska en varmaan olisi poiminut sitä kirjaston hyllystä luettavakseni - pintapuolisesti selailtuna pienifonttinen kirja vaikutti aika tylsältä haastattelukokoelmalta. Kirjailijahaastattelujen kokoelma se onkin, muttei ollenkaan tylsä, vaan suurimmalta osaltaan oikein mielenkiintoinen, koska melkein kaikki kirjan kirjailijat olivat afrikkalais-, intialais-, japanilais- tai karibialaistaustaisia (eli suurimmaksi osaksi vanhoista brittien siirtokunnista; useimmat myös asuivat haastatteluhetkellä Englannissa).

Tämän takia kirjan mielipiteet ja sisältö olivat virkistävän erilaisia lähinnä valkoisiin ihmisiin painottuvaan lukemiseeni verrattuna, ja ne antoivat uusia näkökulmia esimerkiksi maahanmuuttajuuteen, rotuun, rasismiin, kolonialismiin ja siitä eroon pääsyyn, kieleen, kirjoittamiseen ja identiteettiin, ja nimenomaan sellaisten ihmisten suulla, joille nämä asiat eivät yleensä ole yhtä selviä kuin valtakulttuurien edustajille. Haastattelijat itsekin olivat kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita tai kriitikkoja, haastattelut olivat useimmiten varsin syvällisiä ja avoimia, eivätkä mielipiteet aina sellaisia kuin odottaisi.

Haastattelut on alunperin julkaistu brittiläisessä Wasafiri-kirjallisuuslehdessä. Sen ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1984, ja Susheila Nasta oli sen päätoimittaja ainakin 20 ensimmäisen vuoden ajan. Wasafiri on nostanut esiin mustien brittiläisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja karibialaisten teoksia osana kirjallisuuden valtavirtaa, ja tämän kirjan kirjailijoista huomaa, miten elinvoimaista ja taitavaa tämä kirjallisuus on: kirjailijoiden joukossa ovat esimerkiksi suomeksikin käännetyt ja myös meillä arvostetut Bernardine Evaristo, Ngugi wa Thiong'o, Abdulrazak Gurnak, Chinua Achebe, Wole Soyinka, V. S. Naipaul, Salman Rushdie, Kazuo Ishiguro, Michael Ondaatje ja Zadie Smith. Vain kaksi kirjan kirjailjoista ovat valkoisia, Maggie Gee ja Marina Warner, mutta heidänkin teoksessa käsitellyt kirjansa liittyvät esimerkiksi rasismiin. Wasafiria julkaistaan nykyäänkin.

Kirjasta jäi mieleen esimerkiksi se, että Wole Soyinka vaikutti melkoisen seksistiseltä - vähemmistöön kuuluminen ei tarkoita automaattisesti sitä, että ymmärtäisi ja tukisi muita (kulttuurisia) vähemmistöjä. Kenialainen Ngugi wa Thiong'o (s. 327) kirjoitti ensimmäiset kirjansa englanniksi, mutta myöhemmät hän kirjoitti äidinkielellään gikuyulla. Hänen mielestään afrikkalaista kirjallisuutta pitäisi kirjoittaa ensin afrikkalaisilla kielillä ja kääntää vasta sitten tarvittaessa englanniksi ja muille kielille. Ja muistaakseni (en enää löytänyt tätä kohtaa) joku intialaistaustainen kirjailija sanoi, että Intiassa intialaisilla kielillä kirjoitettu kirjallisuus on paljon kiinnostavampaa kuin englanniksi kirjoitettu, eli aivan päinvastainen käsitys kuin intialaisen kirjallisuuden antologian toimittaneilla Salman Rushdiella ja Elizabeth Westillä.

Runoilija, romaani- ja näytelmäkirjailija Jackie Kay (s. 237) on hyvä esimerkki identiteetin määrittelyn vaikeudesta. Hänen äitinsä oli skotlantilainen ja isänsä nigerialainen, valkoinen skotlantilaispariskunta adoptoi hänet ja hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa Glasgow'ssa, josta muutti Lontooseen ja sitten Manchesteriin. Onko hän sitten skotti, britti vai nigerialainen? Valkoinen vai musta? Vai ei mitään näistä? Onko hänellä oikeus kirjoittaa mustista tai valkoisista, skotlantilaisista, briteistä tai nigerialaisista? Vai ei kenestäkään? Totta kai on oikeus, kaikista näistä ja muistakin, jos hän pyrkii kirjoittamaan totuudenmukaisesti ja rehellisesti. Kaunokirjallista teosta pitäisi minusta arvostella omilla ansioillaan, ei sen kirjoittajan sukupuolen tai rodun mukaan (vaikka näillä onkin merkitystä), eikä mikään vakavasti otettava kirja varmaan nykyään väitä kertovansa koko totuutta ja ainoaa totuutta kuvaamastaan ryhmästä.

Minua häiritsee kirjallisuuden omimiskeskustelussa (sen verran mitä siitä tiedän, mikä on aika vähän) biologisointi - ihan kuin palattaisiin sadan, parinsadan vuoden takaiseen aikaan ja ajateltaisiin, että ihmisessä on tärkeintä ja oleellisinta esimerkiksi hänen sukupuolensa, "rotunsa" (joka ei siis ole biologinen käsite, vaan kulttuurinen) ja muu taustansa, ja että nämä ovat ylittämättömiä esteitä toisenlaisten ryhmien ymmärtämiselle ja kuvaamiselle. Minua häiritsee siinä myös se, että lukijan ajatellaan olevan täysin kritiikitön ja hyväksyvän tekstin annettuna ottamatta huomioon sitä, kuka tekstiä kirjoittaa. Biologia ei ole ihmisessä olennainen tekijä, mutta se kuitenkin vaikuttaa hänen kokemuksiinsa joskus paljonkin ja esimerkiksi naiskirjoittajilla on enemmän tietoa naisten elämästä ja naisena elämisestä kuin mieskirjoittajilla, joten kirjoittajan tausta kannattaa huomioida.

Kaikki kirjailijat ovat kuitenkin ihmisiä, joten heillä on lähtökohtaisesti kyky ja mahdollisuus ymmärtää toisia ihmisiä. Joissakin tapauksissa ennakkoluulot voivat tietysti sumentaa heidän käsityksiään tai kokemuksen puute voi hienovaraisemmin saada heidät antamaan jostakin ryhmästä pintapuolisen ja epätoden käsityksen, minkä takia on hyvä pitää mielessä se, kuka tekstiä kirjoittaa. Ainakin tottuneemman lukijan voi kuitenkin olettaa huomaavan tekstistä, jos jokin ryhmä esitetään siinä johdonmukaisesti huonossa valossa, sekä myös suhtautuvan kirjaan tietyllä varovaisuudella, jos kirjailija kuvaa siinä toisen ryhmän (varsinkin vähemmistön) edustajia tai kokemuksia, joita hänellä itsellään ei tiettävästi ole ollut. Mutta taas toisaalta jossakin kirjassa annettu elävä kuva jostakin ihmisestä tai ihmisryhmästä saattaa jäädä lukijan mieleen leimaamaan tätä ihmistä tai ihmisryhmää, vaikka lukija tiedostaisikin sen, ettei kuva välttämättä ole oikea. Eli ymmärrän luullakseni omimiskeskustelun taustalla olevan idean, tai osan siitä, vaikken pidäkään siihen liittyvästä biologismista, ahtaudesta ja joustamattomuudesta.

Kirja oli mielenkiintoinen, monipuolinen ja vaihteleva, ja se sai minut kiinnostumaan muutamista siinä esitellyistä kirjailijoista. Kartanon kruunaamaton lukija on kirjoittanut yhden kirjassa haastatellun kirjailijan, Sam Selvonin, klassikosta The Lonely Londoners.

Kirjan 31 kirjailijaa: Sam Selvon, Wole Soyinka, Wilson Harris, Lorna Goodison, Chinua Achebe, Moyez Vassanji, Jamaica Kincaid, Joan Riley, V. S. Naipaul, Caryl Phillips, Salman Rushdie, Nayantara Sahgal, Vikram Seth, Kazuo Ishiguro, Maxine Hong Kingston, George Lamming, Rohinton Mistry, Keri Hulme, Amit Chaudhuri, David Dabydeen, Jackie Kay, Michael Ondaatje, Zadie Smith, Bernardine Evaristo, Ama Ata Aidoo, Maggie Gee, Nadine Gordimer, Ngugi wa Thiong'o, Monica Ali, Abdulrazak Gurnah ja Marina Warner.

Helmet-haaste 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa. (No, ainakin on kirjoitettu, ja kerrotaan siitä.)

Edit 13.3.23 (lisätty toiseksi viimeisen kappaleen lopussa olevat kaksi virkettä ym.), 14.3.23.

Susheila Nasta (ed.): Writing Across Worlds. Contemporary writers talk, 2004. Routledge. 381 sivua.

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985)

Talvella varsinkin paukkupakkasten aikaan alkaa helposti mietityttää, miten esimerkiksi hyönteiset ja nisäkkäät selviävät talven yli, mistä hirvet isoina eläiminä löytävät tarpeeksi ruokaa selvitäkseen talvesta, ja miten kaikki muutkin Suomen luonnon eläimet sinnittelevät talvella ja hankkivat ravintoa. Yhtä helposti ei tule ajatelleeksi, että myös kasveille talvi on hankalaa aikaa (ei vain kylmyyden, vaan myös kuivuuden takia) ja niidenkin on pitänyt kehittää erilaisia sopeutumia selvitäkseen siitä.

Tämä ruotsalainen kirja on oikein hyvä ja tiivis tietopaketti näistä asioista. Lyhyehkön talvea fysikaalisena ilmiönä käsittelevän pääluvun jälkeen kirjassa kerrotaan kasvien (n. 30 sivua) ja eläinten (n. 55 sivua) selviytymiskeinoista talvella. Kirjan tekee ulkoasultaan hyvin kauniiksi ja tietysti myös informatiiviseksi Åke Aronsonin runsas kuvitus, ja sen lopussa on parinkymmenen sivun pituinen oikein hyödyllisen tuntuinen määritysopas, jonka avulla voi tunnistaa myös talviasuisten puiden ja pensaiden lajit. Koska alkuteos on ruotsalainen, siinä puhutaan jonkin verran myös Suomea eteläisemmistä ilmiöistä (joita saattaa tosin nykyään olla ilmastonmuutoksen takia myös Suomessa), mutta suomentajat ovat mukauttaneet tekstin Suomen oloihin sopivaksi. 

Kasveja koskeva osuus tuntui perusteelliselta ja kattavalta (ehkä sen takia, että siinä ei juurikaan menty yksittäisiin kasveihin, vaan käsiteltiin kasveja useimmiten ryhminä), mutta eläimet käsiteltiin kirjassa suurimmaksi osaksi lajeittain, minkä takia monet kuvaukset jäivät melko lyhyiksi ja tuntui, että eri eläimistä ja niiden elämästä ja talveen liittyvistä sopeutumista olisi voinut lukea enemmänkin. Kirjassa oli kuitenkin paljon kiehtovia yksityiskohtia niin kasveista kuin eläimistäkin, tässä niistä muutama.

Yksivuotiset kasvit talvehtivat yleensä siemeninä. Monet yksivuotisten pohjoisten kasvien siemenet kaipaavat kylmäkäsittelyä itääkseen, mikä estää niiden itämisen liian aikaisin syksyllä, mutta ns. metsäpalokasvit, joiden siemenet voivat säilyä maassa vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja, itävät vasta metsäpalon jälkeen. Ns. ylitalviset yksivuotiset kasvit itävät syksyllä ja talvehtivat pieninä ruusukkeina maanpinnassa, ja kylänurmikka saattaa jopa kukkia lumen alla (jolloin se hedelmöittää itse itsensä). (34-35)

Kalojen suomuissa on vuosirenkaita, koska suurin osa kaloista ei syö koko talvena. Samana vuonna suomuun voi syntyä kaksikin rengasta, koska kalat lakkaavat kesällä syömästä, jos sää lämpenee liiaksi (100). Mehiläisyhdyskunnassa voi talvellakin olla jopa +30 astetta lämmintä, koska mehiläiset ovat hunajan tai sen korvikkeen sokerin avulla aktiivisia koko talven ajan (82). Koivukehrääjä talvehtii maassa tiiviin kotelokopan ympäröimänä kotelona, joka voi olla maassa jopa yhdeksän vuotta ennen kuoriutumista (83). Vaikka monet hyönteiset kuolevat jo ennen kuin lämpötila laskee nollaan, halkeamissa ja kaarnanraoissa talvehtivat aikuiset Anopheles-sääsket voivat kestää ällistyttävästi jopa -40 C pakkasta (80).

Poro saa syksyllä tärkeän vitamiinilisän sienistä ja saattaa talvella löytää ruohoa jopa 40 cm lumikerroksen alta hajuaistinsa avulla (67). Pieneläimille hyvä talvenviettopaikka on hangen alle lumen ja maanpinnan väliin jäävä ns. subnivaalinen tila, jossa lämpötila pysyy useimmiten nollan yläpuolella, ainakin jos lumikerros on paksu ja kasvillisuus tarpeeksi korkeata. Myyrät, sopulit ja metsähiiret keräävät itselleen erilaisia talvivarastoja (metsähiiri myös korkealle, esimerkiksi linnunpönttöihin), mutta pikkueläimiä syövät päästäiset joutuvat etsimään ruokansa joka päivä lumen alla olevista harvoista aktiivisista hyönteisistä. (76) Pikkunisäkkäiden uhkana on lumikko, jonka ruumis on yhtä kapea kuin niidenkin, joten se mahtuu hyvin niiden käytäviin (72). Lepakot parittelevat syksyllä, mutta siittiösolut pysyvät elävinä naaraan elimistössä kevääseen saakka, jolloin hedelmöitys vasta tapahtuu. Tällainen hidastettu hedelmöittyminen on nisäkkäillä ainutlaatuista (s. 55, joillakin muilla nisäkkäillä saattaa olla hidastettua sikiönkehitystä ) - lepakoilla on siis muitakin erityiskykyjä kuin lentotaito ja kaikuluotaus.

Kirjan runsas kuvitus on kaunista, taidokasta ja havainnollista.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1980-luku. Helmet-haaste 1. Kirjassa on kartta (useita, vaikka hyvin suurpiirteisiä), 3. Kirjan nimessä on kasvi tai 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä (luin tämän talvella, ja nytkin on vielä ihan talvinen sää).

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985). Piirrokset: Åke Aronsson. Gummerus. Suomennos: Ismo Nuuja, Risto Palokangas, Kaisa Saari ja Veli Saari. 128 sivua.

Thom Pico & Karensac: Aster and the Accidental Magic (2018) ja Aster and the Mixed-Up Magic (2019)

Luin vuoriston pikkukylään muuttaneesta Aubépinesta kertovan sarjakuvan ensimmäisen osan jokin aika sitten ranskaksi ja nyt sitten loput kolme osaa englanniksi (englantilaisissa versioissa on kaksi osaa yhdessä).

Toinen osa kertoo ketusta, joka on syksyn kuningas ja inhoaa ihmisiä, joiden ajattelee haluavan vain valtaa. Kettu ei kuitenkaan itsekään ole mitenkään sympaattinen tyyppi, vaan hänen vihansa ihmisiä kohtaan vääristää hänen ajattelunsa, ja hän on valmis murhiin estääkseen vuodenaikojen kruunun vallan joutumasta ihmisille. Edellisen kirjan tapahtumat ovat kuitenkin sekoittaneet asiat, mikä tekee vuodenaikojen kruunun epävakaiseksi ja aiheuttaa ympäristöön aikakuplia, ja Aubépinen/Asterin rohkeutta ja neuvokkuutta tarvitaan taas. Tärkeänä apuna Asterilla on tässä kuten muissakin osissa viehkeä Pelade/Buzz-koira, ja mukana ovat myös pienet, legendaariset kastanjaritarit sekä Asterin isä.

Sarjan kolmannessa osassa lampaat tahtovat tuhota ihmisten maailman ihmispässinsä johdolla, ja Aster estää tämän mm. koulukaveriensa avulla (kylästä on tähän mennessä löytynyt siis vanhusten lisäksi myös lapsia). Kirjasta tekee hauskan se, että lampaat eivät maailmanvalloitussuunnitelmistaan huolimatta ole mitään hengen jättiläisiä.

Sarjan neljännessä osassa Aster päätyy vaeltamaan rinnakkaismaailman labyrinttiin ja etsimään keinoa pelastaa maailma, koska ensimmäisessä osassa alkanut tapahtumaketju on saanut asiat menemään yhä pahemmin pieleen. Avukseen hän saa ilkikurisen Aestaksen, joka on eräänlainen keiju. (Aestaksen nimi, joka tarkoittaa latinaksi "kesää", on minusta vähän outo, koska tämä on sarjassa kevätkirja. Miksei "kevättä" tai "keväistä" tarkoittava "Verna"?) Neljännessä osassa myös Asterin äiti saa vihdoin tietää tyttärensä toimista ja joutuu kohtaamaan tiedon siitä, että heidän maailmassaan on voimakasta magiaa, mikä törmää rajusti yhteen hänen tieteellisen maailmankatsomuksensa kanssa ja vaatii häneltä melkoista maailmankuvan uudelleen järjestelemistä. Myös ensimmäisen osan henki on taas mukana tapahtumissa. Kirjan lopussa, kun kaikki on hyvin, Asterin äiti ilmoittaa odottamatta perheen muuttavan nyt Japaniin, vaikka Aster on jo täysin kotonaan vuorten pikkukylässä eikä haluaisi lähteä. (Onko siis odotettavissa Aubépinen/Asterin seikkailuita Japanissa?)

Vaikka sarjan osat ovat itsenäisiä tarinoita, ne muodostavat kuitenkin kokonaisuuden, jossa edellisten osien tapahtumat vaikuttavat myöhempiin tapahtumiin. Ja vaikka kyse on maailman tai vähintään Asterin kylän pelastamisesta ja asiat näyttävät joskus hyvin huonoilta, nämä eivät ole mitään synkistelytarinoita kuten monet muut vastaavat (no, aikuisille suunnatut tarinat), koska ihmisten ja varsinkin eri olentojen persoonallisuudet ja toimet tuovat mukaan hauskuutta, eikä Aster luovuta vaan jatkaa sinnikkäästi ja itsepäisesti vaikeuksista huolimatta ja keksii hyviä ratkaisuja. Näissä ei ole myöskään kyse vihollisen (tai vihamielisesti käyttäytyvän olennon) tuhoamisesta vaan siitä, että oppii elämään näiden erilaisten olentojen kanssa ja keksii siihen keinot, joiden avulla kenenkään elämisen ja omaehtoisen olemisen oikeutta ei kielletä. Ei siis yhtään hassumpaa luettavaa, vaikka eniten pidinkin ehkä ensimmäisestä osasta.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2010-luku. Helmet-haaste 47-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön.

Edit 9.3.23.

Thom Pico & Karensac: Aster and the Accidental Magic, 2020. Sisältää sarjakuvat Aster makes some poorly thought-through wishes (Le génie saligaud, 2018) ja Aster gets a magical fox exceedingly upset (Le renard furax, 2018). RH Graphic. Käännös ranskasta englantiin: Anne ja Owen Smith. 210 varsinaista sivua ja 14 lisämateriaalisivua.

Thom Pico & Karensac: Aster and the Mixed-Up Magic, 2021. Sisältää sarjakuvat All's well that ends wool (Pourquoi tant de laine?, 2019) ja The end of everything (and what happened next) (La fin de tout (et du reste), 2020). RH Graphic. Käännös ranskasta englantiin: Anne ja Owen Smith. 250 sivua.

Minna Lindgren: Aina on toivoa, 2020

Minna Lindgrenin nimi on tullut vastaan joskus aiemminkin kiinnostavien tuntuisten kirjojen yhteydessä, mutta tämä oli ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Kirja kertoo suomalaisesta peruskoulusta joskus tarkemmin määrittelemättömänä aikana (lähitulevaisuudessa). Sen päähenkilö on 62-vuotias Marja Vehmarvarsi, joka on opettajavanhempien lapsi, opettajatytär Elinan äiti ja pätevä ruotsin ja terveystiedon kutsumusopettaja. Hän suhtautuu työhönsä vakavasti ja tunnollisesti siitä huolimatta, että keikkatyöksi muuntunut opetustyö näyttäytyy kirjan ensimmäisessä osassa lukijalle uudessa muodossaan täysin mahdottomana ja täytenä painajaisena.

Ensimmäinen osa on eräänlaista reductio ad absurdum -satiiria, jossa nykyisin enemmän tai vähemmän pinnalla olevat koulutrendit (ilmiöoppiminen, luokattomuus, itseohjautuvuuden odottaminen ja vaatiminen kehittymättömiltä lapsilta ja nuorilta, digitaalisuuden hehkuttaminen opiskelussa, luokkatilojen puute, koulujen ja ryhmäkokojen suurentaminen, inkluusio, opettajien arviointi, tarinallisuus ja pelillisyys, oppilaiden osaamisen arvioinnin puuttuminen, moniarvoisuus...) on viety sellaiseen äärimmäisyyteen, että mikään ei enää toimi, kukaan ei enää opi mitään eikä kenenkään oikeastaan odotetakaan oppivan mitään. Some jyllää. Peruskoulusta on tehty bisnestä, jossa avainsana on kritiikittä 'edistyksen' kanssa samana pidetty 'muutos' sekä peitellymmin kaikinpuolinen kulujen karsiminen. Marja kulkee kirjan ensimmäisessä osassa nöyryytyksestä ja ahdistavasta tilanteesta toiseen, niin että kirjaa on jopa tuskallista lukea.

Kirjan toisesta osasta alkaen asiat eivät kuitenkaan ole enää niin synkkiä. Marjan lähes satavuotiaat vanhemmat, hilpeät Aina ja Toivo ovat ryhtyneet tubettajiksi, jotka kertovat entisaikojen peruskoulusta, ja heidän videokanavansa on saanut valtavan suosion nuorten keskuudessa. Vehmarvarsien sunnuntaisilla perhelounailla syntyy ajatus suomalaisen peruskoulun pelastamisesta, ja vaikkeivät asiat edelleenkään ole helppoja, Marja löytää itselleen myös itseluottamusta ja vahvuutta sanoa mitä ajattelee antiikkisella karttakepillä sanojaan painottaen.

Toivo-isää lukuun ottamatta kirjan miehet (Marjan mies Hannes, Marjaa työllistävän firman Pedago Oy:n "käyttökokemusjohtaja" Seikko Peräinen, Marjan vävy Toni, koulun "kansainvälisten suhteiden pääkoordinaattori" Joonas Jonkka ja koulun hallituksen puheenjohtaja Jouko Välivirne) ovat esimerkiksi muutokseen, kehitykseen, koulutukseen ja tulosjohtamiseen liittyviä, nykyään suosittuja (ja tutun kuuloisia!) fraaseja ja jargonia suoltavia automaatteja. Ei liene sattumaa, että miehet ovat kirjassa usein johtavissa ja päättävissä asemissa, kun taas heidän "visioitaan" kentällä toteuttavat puurtajat ovat naisia. Varsinkin Marjalle läheisin Hannes tuntuu masentavalta, koska hän aina jyrää Marjan tunteet, kokemukset ja ajatukset alleen puheillaan muutoksen kaikenpuolisesta autuaallisuudesta, ja ihmetyttää miksi Marja elää hänen kanssaan.

Kirjan loppuosan uusi teema (eutanasia) oli minusta irrallinen, kirjan kontekstissa epälooginen (Aina ja Toivo olivat iloisia ja kotonaan asumisesta päätellen vielä melkoisen hyväkuntoisia ihmisiä - miksi peruskoulun pelastamisprojekti piti jättää heidän kuolemansa jälkeen, olisi luullut että he olisivat mielellään olleet siinä mukana?) ja myös ylimääräinen - pelkässä kouluasioiden käsittelyssä olisi ollut kirjalle ihan tarpeeksi sisältöä. (Valkoisissa kohdissa on isoja juonipaljastuksia, maalaa tekstit hiirellä näkyviin jos haluat lukea ne.)

Satiirisena dystopiana kirja oli rajua liioittelua ja tuntui helposti "vanhojen hyvien aikojen" liialliselta ihannoinnilta, mutta toisaalta oli virkistävää lukea tekstiä, jossa kyseenalaistetaan alituinen muutos- ja kehityspuhe ja ajatuksetta toistetut fraasit, joita saatetaan käyttää vain siksi, että ne ovat sillä hetkellä muodissa, ei siksi että puhuja todella tuntisi asian omakseen ja tärkeäksi ja olisi ajatellut sitä syvällisesti (jos olisi, siitä voisi puhua omin sanoin). Kirja oli puolustuspuhe hyvän kouluopetuksen puolesta ja muistutus sen tärkeydestä, ja samalla muistutus siitä että opetukseen pitää antaa tarpeeksi aikaa, rauhaa ja varoja sekä tukea opettajia. Marja, Aina ja Toivo ja vähän Elinakin tuntuivat kirjassa todellisilta ja sympaattisilta ihmisiltä (ja Hanneksessakin ilmeni lopulta joitakin positiivisia piirteitä), myös jotkut nuoret nousivat kirjassa esiin ja tapahtumat seurasivat kirjassa vauhdikkaasti toisiaan, joten kirja toimi myös romaanina.

Muita kirjoituksia: Amman lukuhetki, Kirjojen kuisketta, Kirjat kertovat, Kirjallisia, Kirjavinkit, Kirjallisuustoimittaja, Pappilan elämää... Naisten Pankissa on Minna Lindgrenin haastattelu ja Kirjastokaistassa 15 minuutin pituinen haastattelunauhoite.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2020-luku. Helmet-haaste 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta (luin tästä ensin jostain blogista), 40. Kirjassa hylätään jotain (toimimattomia käytäntöjä) tai 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa (kun kirjan henkilöt lakkaavat hyväksymästä ulkoapäin sanellut käytännöt ja alkavat miettiä, millaisia olisivat oikeasti hyvät toimintatavat).

Edit 9.3.23 (haastekohtien lisäykset).

Minna Lindgren: Aina on toivoa, 2020. Teos. Ulkoasu: Jenni Saari. 324 sivua.

Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity, 1953, elokuva)

Ajattelin kirjoittaa vaihteeksi elokuvasta, koska tämä leffa oli niin positiivinen yllätys. En odottanut pitäväni tästä: nimi - melodramaattinen, dvd:n kansikuva - yltiöromanttista höttöä, Pearl Harbor - sotajutut eivät kiinnosta. Vastoin odotuksiani tämä Fred Zinnemannin ohjaama elokuva, joka perustuu James Jonesin samannimiseen vuoden 1951 romaaniin, oli tyylillä tehty ja hillityn jännitteinen, ja sen päähenkilöt olivat kiinnostavia, moniulotteisia ja heistä alkoi pitää. Myös naiset kuvattiin todellisina ihmisinä, joilla on historia, persoonallisuus, tunteet ja tahto. (Ja tuo kannen kuva saattoi 1950-luvulla olla melkoisen uskallettu, erikoinen ja radikaali, vaikka nykyään tällaiset kuvat liittää lähinnä Harlekiini-tyyppisiin kirjoihin.)

Tarina veti, ja filmi on mielestäni hyvinkin ansainnut kahdeksan Oscar-palkintoaan. Ja vaikka elokuva sijoittuukin Havaijille sotilaskasarmille (ja sotilaiden vapaiden aikana lähikaupunkiin) ja sotilasympäristö ja sen säännöt ovat tarinalle hyvin tärkeät, varsinaista sodankäyntiä eli hyökkäystä Pearl Harboriin kuvataan vasta aivan elokuvan loppupuolella, eli tämä ei ole mitenkään tyypillinen sotaelokuva, vaan paljon sitä enemmän ihmissuhdedraama.

Kannessa kuvattu Burt Lancasterin esittämä kersantti Warden on elokuvassa hyvin suuressa roolissa ja Prewittin ystävänä Maggiona tärkeässä sivuroolissa on Frank Sinatra, mutta minulle elokuvan päähenkilö oli sotamies Prewitt (Montgomery Clift), joka tulee elokuvan alussa kasarmille toisesta yksiköstä. Kasarmin kapteeni on töitä vieroksuva nyrkkeilyhullu, joka haluaa pakottaa taitavan torvensoittajan ja mestarinyrkkeilijä Prewittin nyrkkeilemään kasarminsa joukkueessa, mutta tämä ei tähän suostu, koska on päättänyt olla enää koskaan nyrkkeilemättä sen jälkeen kun on kehässä tarkoittamattaan sokaissut ystävänsä.

Kapteeni yrittää taivuttaa Prewittin nyrkkeilemään laittamalla käskyläisensä simputtamaan tätä ja tekemään tämän elämän mahdollisimman vaikeaksi: Prewitt laitetaan juoksemaan pitkiä matkoja keksityistä virheistä ja kampataan harjoituksissa sekä passitetaan siivoamaan vessaa, tiskaamaan, jynssäämään lattiaa, nyppimään rikkaruohoja ym. niin ettei hän pääse lepäämään juuri ollenkaan. Jos hän suostuisi nyrkkeilemään, hänen elämästään tulisi helppoa ja hän pääsisi soittamaan rakastamaansa torvea, mutta hän pitää päätöksensä ja on aivan uskomattoman kärsivällinen, koska kaikesta huolimatta hän rakastaa armeijaa, joka on hänelle kuin perhe. Silloinkin kun häntä provosoidaan, hän ei anna takaisin vaan antaa tämän mennä ohi ja siirtyy yleensä syrjään, jos se vain on mahdollista (aina ei ole).

Juuri tämän takia leffa oli mielestäni niin kiinnostava: hyvin harvassa elokuvassa, saati sitten sotilaista kertovassa, näkee tällaista mieshahmoa, jolla olisi mahdollisuus tulla suosituksi urheilusankariksi ja elää helppoa elämää, mutta joka ei halua tehdä tätä, koska ei halua vahingoittaa viattomia ihmisiä, ja on valmis pullistelematta kestämään paljon vaikeuksia päätöksensä takia. Prewitt on myös lojaali ystävälleen ja puolustaa tätä.

Elokuvassa armeija esitetään pohjimmiltaan oikeudenmukaisena (jonkin harhautuneen kunniakoodin takia Prewitt ja Maggio eivät valita ylemmilleen huonosta kohtelusta, vaikka tämä olisi mahdollista, joten nämä eivät voi vaikuttaa asiaan), mikä ei ehkä myöhemmin, Vietnamin sodan jälkeen, ollut enää mahdollista.