Wole Soyinka (ed.): Poems of Black Africa (1975)

Löysin tämän kirjan kirpputorilta ehkä vuosi pari sitten, ja olen monta kertaa alkanut lukea sitä, mutta lukeminen on jostain syystä aina jäänyt, kunnes päätin ainakin tällä erää luopua siitä sivulla 134. Runot eivät ole huonoja, päinvastoin (sikäli kuin ymmärrän), mutta ehkä niiden ajallinen, kulttuurinen ja maantieteellinen etäisyys omaan elämääni on vain niin suuri, että niiden lukeminen ainakin suurena määränä on minulle liian vaikeaa ja työlästä, että minulla ei ole tarpeeksi keinoja ymmärtää niitä kunnolla, että ne eivät herätä minussa vastakaikua omien kokemusteni kautta. Monet runot käsittelevät esimerkiksi ymmärrettävästi kolonialistista historiaa ja tarvetta vapautua siitä, ja vaikka tällaisista aiheista voisi lukea proosatekstinä, runoina eli tiivistettynä ja impressionistisena tekstinä ne olivat minulle liian hankalia, vieraita ja monimutkaisia. Ja voi olla, että nyt mitkään runot eivät kiinnosta, koska olen viime aikoina kokeillut vähän muitakin runokirjoja innostumatta.

Halusin kuitenkin kertoa tästä kirjasta, koska nykyäänkin kun afrikkalaista kirjallisuutta on länsimaissakin paljon aikaisempaa enemmän saatavilla, ainakaan minä en osaisi suoralta kädeltä mainita ketään afrikkalaista runoilijaa. Tässä jo 1970-luvulla julkaistussa kirjassa mustia afrikkalaisia runoilijoita on kuitenkin kymmeniä, mikä saa afrikkalaisen kirjallisen kulttuurin tuntumaan elinvoimaisemmalta, monipuolisemmalta ja pitkäaikaisemmalta kuin ennen.

Toisaalta kirjan runoilijat olivat minulle myös ongelma. Tai eivät runoilijat, vaan niiden valinta: 66 runoilijan joukkoon Wole Soyinka oli kelpuuttanut luullakseni vain yhden naisen, mosambikilaisen Noémia de Sousan, ja häneltä vain kaksi runoa yhteensä noin 240 runon kokoelmaan. Tämä ei voi olla tuntumatta tahalliselta seksismiltä, vaikka 1970-luvulla kaikkien olisi luullut jo tiedostavan, että naisia ja myös naiskirjailijoita on olemassa.

Hiljattain lukemassani kirjassa Writing Across Worlds Wole Soyinka vastasi vuonna 1985 haastattelijan kysymykseen hänen kirjojensa naisten epärealistisuudesta ja yksiulotteisuudesta mm. näin: But that's the role of women. It is women who must realize themselves in their writings. I can't enter the mind and body of a woman. No, let women write about themselves. Why should they ask me to do that? (s. 29-30) Jos Soyinka ei kuitenkaan tahtonut antaa naiskirjoittajille mahdollisuutta päästä julkisuuteen esimerkiksi tässä kokoelmassa kertomaan itsestään ja omista kokemuksistaan, tuollainen vastaus oli pelkästään tekopyhää rationalisointia. Ovatpa nobelisti Soyinkan muut ansiot mitkä hyvänsä, oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen suhtautuminen naisiin ei ole tai ei ole ollut hänen vahva puolensa.

Tässä muutama näyte kirjan runoista.

 

Gabriel Okara: You Laughed and Laughed and Laughed (ote)
...

And now it's my turn to laugh;
but my laughter is not
ice-block laughter. For I
know not cars, know not ice-blocks.

My laughter is the fire
of the eye of the sky, the fire
of the earth, the fire of the air
the fire of the seas and the
river fishes animals trees
and it thawed your inside,
thawed your voice, thawed your
ears, thawed your eyes, and
thawed your tongue.

So a meek wonder held
your shadow and you whispered:
"Why so?"
And I answered:
"Because my fathers and I
are owned by the living
warmth of the earth
through our naked feet."

Kalu Uka: The Silver Lining (ote)
...

Then this morning a streak of light cut
Like a razor edge beside a new reed
Blooming on the top of the waters swept
By winds. A child saw, and cried out loud.

We too, long crusted and dormant like
The anger of Aetna lifted a face and saw
A broken cathedral spire rising again
As once it was, a towering hope, a sign
That all had not crashed to the basement.

Noémia de Sousa: If You Want to Know Me (ote)

If you want to know me
examine with careful eyes
this bit of black wood
which some unknown Makonde brother
cut and carved
with his inspired hands
in the distant lands of the North.

This is what I am
empty sockets despairing of possessing life
a mouth torn open in an anguished wound
huge hands outspread
and raised in imprecation and in threat
a body tattooed with wounds seen and unseen
from the harsh whipstrokes of slavery
tortured and magnificent
proud and mysterious
Africa from head to foot
This is what I am.
...

And ask no more
to know me
for I'm nothing but a shell of flesh
where Africa's revolt congealed
its cry pregnant with hope.

Suurin osa kirjan runoista on kirjoitettu englanniksi, mutta niitä on myös käännetty swahilista, yorubasta, portugalista ja ranskasta. Tämä runokirja on numero 171 Chinua Acheben aloittamassa ja toimittamassa African Writers Series -sarjassa, jossa on ilmestynyt sekä romaaneja, novellikokoelmia, runoja että näytelmiä.

Kirjan runoilijat: Abangira, G. Adali-Mortty, Costa Andrade, Jared Angira, Peter Anyang'-Nyong'O, Kofi Awoonor, Kwesi Brew, Dennis Brutus, Siriman Cissoko, J. P. Clar, José Craveirinha, Viriato da Cruz, Bernard Dadié, Kaoberdiano Dambara, Joe de Graft, Solomon Deressa, Noémia de Sousa, Birago Diop, David Diop, Mbella Sonne Dipoko, Marcelino dos Santos, Tsegaye Gabre-Medhin, Armando Guebuza, Ismael Hurreh, Antonio Jacinto, Paulin Joachim, Charles Kabuto Kabuye, W. Kamera, Jonathan Kariara, Amin Kassam, Yusuf O. Kassam, Keorapetse Kgositsile, Kittobbe, Mazisi Kunene, Kojo Gyinaye Kyei, Taban Lo Liyong, Stephen Lubega, Theo Luzuka, Valente Malangatana, Ifeanyi Menkiti, Mindelense, Oswald Mbuyiseni Mtshali, Agostinho Neto, Arthur Nortje, Richard Ntiru, Atukwei Okai, Gabriel Okara, Christopher Okigbo, Yambo Ouologuem, Frank Kobina Parkes, Okot p'Bitek, Lenrie Peters, Rabéarivelo, Isaac Rammopo, Jorge Rebelo, Arnaldo Santos, L. S. Senghor, Onésimo Silveira, Wole Soyinka, J.-B. Tati-Loutard, Bahadur Tejani, B. S. Tibenderana, Enoch Tindimwebwa, Kalu Uka, Tchicaya U Tam'si ja Okogbule Wonodi. Mukana on myös joitakin kansanrunoja.

Helmet-haaste 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna, 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä, tai 40. Kirjassa hylätään jotain (valkoisten kulttuurista ja sosiaalista dominanssia, heidän vallankäyttöään, kolonialismin perinteitä ja nykyisyyttä...).

Edit 1.4.23 (lisätty Helmet-haasteen kohdat).

Wole Soyinka (ed.): Poems of Black Africa, 1987 (1975). Heinemann, African Writers Series 171. Cover design by Michael Harvey. 346 tekstisivua.

K. S. Stanislavski: Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa, 1966 (Mоя жизнь в искусстве, 1926)

Kaikki vähänkin enemmän teatterihistoriaan ja näyttämötaiteeseen tutustuneet tuntevat varmasti Konstantin Stanislavskin (1863-1938) nimen, ja muutkin, koska minusta myös esimerkiksi teatteriopiskelijoista kertovissa tv-sarjoissa ym. populaarikulttuurissa saatetaan puhua "Stanislavskin metodista". Hän perusti myös Moskovan Taiteellisen Teatterin. Olin itse törmännyt hänen nimeensä niin monta kertaa, että se alkoi tuntua jo legendaariselta, ja tämä eräänlainen elämäkerta kiinnosti.

Kirjan alkuperäinen nimi tarkoittaa "Elämäni taiteessa", ja kirja on nimenomaan sitä: Stanislavski kuvaa siinä kosketuksiaan teatteriin, näyttelemiseen, lavastukseen, ohjaamiseen ym. teatteritaiteeseen liittyviin asioihin lapsuudesta kirjoitushetkeen saakka, eli erilaisia esityksiä joihin hän oli tavalla tai toisella osallistunut - ei täysin kronologisesti, vaan saavuttamansa kehityksen mukaan. Stanislavski toimi esityksestä ja ajankohdasta riippuen esimerkiksi näyttelijänä, ohjaajana tai teatterinjohtajana, mutta hän näki teatteriesityksen kokonaistaideteoksena, jonka jokaisen osan pitäisi olla täydellinen ja toimia esityksen viestin välittymiseksi. Hän halusi myös, että sekä näyttelijät että katsojat kunnioittavat ja arvostavat teatteria ja sen tekemistä.

Vaikka Stanislavskin rikkaassa lapsuudenkodissa harrastettiin näyttelemistä, tämä ei kuitenkaan selitä hänen täydellistä antautumistaan teatterille ja näyttelemiselle ja ehdottomuuttaan roolin esittämisen täydellistämisessä koko elämänsä ajan. Yhä uudelleen hän kertoo kirjassa pettyneensä itseensä, näyttelemiseensä ja tuloksiinsa huolimatta siitä, että ajattelee aina välillä löytäneensä hyvän näyttelemisen salaisuuden. Hän ei missään vaiheessa päästä itseään helpolla eikä myöskään anna muiden ylistyksen vakuuttaa itseään, vaan pyrkii aina parempaan, minkä tuloksena Stanislavskin metodi sitten vihdoin kehittyi. Tästä metodista kirjassa ei kuitenkaan kerrota, vain yrityksistä ja erehdyksistä, jonka tuloksena Stanislavski sitten onnistui kehittämään metodinsa.

Kirjassa ei kerrota juuri ollenkaan Stanislavskin henkilökohtaisesta elämästä - esimerkiksi naimisiinmeno toisen näyttelijän kanssa kerrotaan melkein huomaamatta muistaakseni vain yhdessä lyhyessä lauseessa. Hän kertoo elämästään vain niiltä osilta, missä se liittyy teatteriin, esimerkiksi kanssakäymisestä Anton Tsehovin ja muiden näytelmäkirjailijoiden ja teatterin eri ammattilaisten kanssa. Venäjän vallankumous vaikutti teatteriin niin, että kaikki köyhätkin ihmiset pääsivät katsomaan näytelmiä, aluksi muistaakseni täysin ilmaiseksi. Joskus Stanislavski kertoo ohjausratkaisuistaan eri näytelmissä tai analysoi jotakin näytelmää, ja näitä kohtia olisi saanut olla enemmänkin.

Tätä muistelmateosta kutsutaan takakannen mukaan länsimaissa "teatteritaiteen raamatuksi". Näyttelijät löytäisivät siitä varmasti paljon kiinnostavaa, koska he ovat itse joutuneet ratkomaan työssään samanlaisia ongelmia, mutta näin tavallisena pulliaisena kaikki teatterijutut eivät aina jaksaneet kiinnostaa, varsinkin kun tunnistin vain harvoja kirjassa mainittuja nimiä. Toisaalta Stanislavskin kirjoitustapa oli niin sujuva ja kirja niin rehellinen, että kirjan lukeminen loppuun ei kuitenkaan tuottanut vaikeuksia. Eino Westerlundin käännös oli mielestäni oikein hyvä, paitsi että siinä käytettiin jatkuvasti sanoja "koristelu" ja "teatterikoristeet", kun tarkoitettiin ehkä lavasteita (vaikka kirjassa puhuttiin kyllä myös "lavastuksesta").

Lainaan tässä pitkän kappaleen Stanislavskin nuoruusvuosilta, koska sen kuvaama elämä on nykynäkökulmasta niin erikoista.

Kaikkien yksimielisestä pyynnöstä isä päätti, että saisimme samalle paikalle uuden rakennuksen ja siihen suuren salin, jossa tarpeen tullen voisimme esittää kotinäytäntöjä. Luulen isän päätökseen vaikuttaneen hänen ainaisen huolenpitonsa siitä, että lapset pysyisivät lähempänä kotia, ja tästä syystä hän oli valmis noudattamaan pyyntöämme ja mukautumaan nuorten elämään ja tarpeisiin. Sanon vielä, että vanhempieni tällaisen menettelyn takia koko talomme usein kuvasti siinä sattuneita tapahtumia. Niinpä isäni, joka oli tunnettu hyväntekijä, rakennutti sairaalan talonpojille. Vanhin sisareni rakastui erääseen tämän sairaalan lääkäriin, ja koko talo rupesi innokkaasti harrastamaan lääketiedettä. Sinne tulvi potilaita joka taholta. Kaupungista saapui lääkäreitä, serkkuni tovereita. Heidän joukossaan oli draamataiteen harrastajia. Me järjestimme kotinäytännön. Kaikki muuttuivat amatöörinäyttelijöiksi. Pian toinen sisaristani mieltyi naapuriimme, nuoreen saksalaiseen liikemieheen. Koko talo alkoi puhua saksaa ja täyttyi ulkomaalaisista. Harrastettiin ratsastusta, kilpa-ajoja ja kaikenlaista muuta urheilua. Me nuoret miehet koetimme pukeutua eurooppalaisesti, ja kuka vain kykeni, kasvatti itselleen poskiparran ja kampasi tukkansa muodin mukaisesti. Mutta äkkiä muuan veljistäni rakastui tavalliseen venäläiseen kauppiaantyttäreen, jonka isä kulki kauhtanassa ja pitkissä venäläisissä saappaissa - ja silloin koko talon elämä yksinkertaistui. Pöydällä oli aina samovaari, kaikki joivat teetä, kävivät kirkossa, järjestivät juhlallisia jumalanpalveluksia, kutsuivat niihin parhaan kirkkokuoron, ja laulajat messusivat. Näihin aikoihin taas kolmas sisareni rakastui polkupyöräilijään, ja me kaikki vedimme villasukat ja polvihousut jalkaamme ja ostimme polkupyörän; ajoimme ensin kolmipyöräisillä ja sitten kaksipyöräisillä. Ja vihdoin neljäs sisareni rakastui oopperalaulajaan - ja koko talo rupesi laulamaan. Useat kuuluisat venäläiset laulajat - Sobinov, Sekar-Rozanski, Olenin - vierailivat tuon tuostakin luonamme, varsinkin maatilallamme. He lauloivat sisällä ja he lauloivat metsässä; päivisin romansseja, öisin serenadeja. Lauloivat veneessä ja lauloivat uimahuoneessa. Joka päivä kello viisi, ennen päivällistä, laulajat kokoontuivat sinne. He järjestyivät riviin uimahuoneen katolle ja muodostivat kvartetin. Ennen loppusäveltä kaikki syöksyivät päistikkaa katolta jokeen, sukelsivat ja taas nousivat pinnalle ja lopettivat laulunsa korkeimpaan säveleen. Se, joka ensimmäisenä ehti lopettaa laulun, oli voittaja. (s. 45-47)

Sadan vuoden lukuhaaste: 1920-luku. Helmet-haaste 29. Kirjassa on minäkertoja, 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole, 40. Kirjassa hylätään jotain (toimimattomia näyttelemistapoja kerta toisensa jälkeen), tai 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

K. S. Stanislavski: Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa, 1966, toinen painos (Mоя жизнь в искусстве, 1926). WSOY Taskutieto. Suomennos: Eino Westerlund. 451 sivua.

Hörspiele, 1962 (Kuunnelmia, osa 2 - Hildesheimer, Böll ja Rys)

Kirjoitin aiemmin tämän saksalaisen kirjan kolmesta ensimmäisestä kuunnelmasta; tässä bloggauksessa on kolme jälkimmäistä. Kokonaisuutena tämä kirja oli vaikuttavaa ja kiinnostavaa luettavaa: vaikken pitänytkään yhdestä kuunnelmasta ollenkaan, kaikki kirjan kuunnelmat olivat kuitenkin kokeellisia, erikoisia ja siinä mielessä mielenkiintoisia. Kokeellisuus näkyi ajan ja tilan käytössä, jos ei muuten - kuunnelma antaa mahdollisuuden liikkua näissä vapaasti. Ja muista viidestä kuunnelmasta pidin enemmän tai vähemmän, joistain paljonkin.

Wolfgang Hildesheimer: Herrn Walsers Raben (Herra Walserin korpit, 1960). Kuunnelma toi aluksi mieleen Oscar Wilden näytelmät: sedältään perinnön saanut rikas nuorehko tyhjäntoimittaja Adrian Walser sanailee kepeästi järkkymättömän taloudenhoitajansa rouva Borgwardin kanssa. Adrian asuu yksinäisellä paikalla metsässä. Taloa ympäröivät korpit, joiden raakunta kuuluu taloon säännöllisin väliajoin ja joista Adrian sanoo pitävänsä. Taloon tulee yllättäen vierailulle Adrianille lähes tuntematon Cosima-täti henkivartijansa herra Mönkebergin kanssa ja vaatii Adriania naimaan tyttärensä (mikä takaisi Cosimalle mukavan elannon, vaikkei hän tyttärestään pidäkään). Jos tämä ei suostu, Cosima-täti aikoo ilmiantaa hänet poliisille usean sukulaisen murhasta, koska nämä ovat salaperäisesti kadonneet Adrianin luona vierailtuaan, samoin aikaisemmin perinnön antanut setä.
          Olin jo oppinut odottamaan tämän kirjan kuunnelmilta jotakin reaalimaailmasta poikkeavaa, mutta tässä kuunnelmassa sellaista ei näyttänyt aluksi olevan, vaikkei tilanne kovin tyypillinen ollutkaan. Mutta kuunnelman loppupuolella todellisuus nyrjähti tässäkin sijoiltaan: Adrian oli oppinut kotiopettajaltaan loitsun, jolla ihmiset voi muuttaa korpeiksi (ikävä kyllä hän oli muuttanut opettajansa korpiksi, ennen kuin oli oppinut loitsun, jolla taian voi perua). Taian onnistumisen edellytyksenä oli se, että loitsittava on kiihtyneessä mielentilassa, mutta ihmisten ärsyttäminen raivoon asti on onnistunut ihmisiä taitavasti käsittelevältä, itse aina tyynenä pysyvältä Adrianilta hyvin. Sitten Adrian tapaa kuitenkin kaksi varteenotettavampaa vastustajaa: henkivartijan, joka paljastuu Nikolaus-sedäksi, sekä rouva Borgwardin.
          Sukulaisten kohtalo ei kuunnelmassa juurikaan säälittänyt, koska heistä annetaan siinä kuva rahanahneina, epämiellyttävinä ja moraalittominakin ihmisinä. Adrian taas on moraalittomuudestaan huolimatta tavallaan miellyttävä ja myös avustaa kaikkiaan 60 sukulaistaan. Kuunnelma päättyy siihen, että Adrian tapaa vihdoin ihmisen, jota ei pysty voittamaan, rouva Borgwardin - joka ei kuitenkaan vaadi Adrianilta muuta kuin terveellisempiä elintapoja. Kuunnelma on koko pituudeltaan kepeästi kirjoitettu ja omalla tavallaan hauska ja viihdyttävä, mutten löytänyt siitä mitään syvällisempiä merkityksiä. (37 s., Saksa, 1916-1991)

Heinrich Böll: Klopfzeichen (Koputusmerkkejä, 1960). Tämä kuunnelma oli sitävastoin täynnä merkityksiä, surua ja nykyisyyden lomassa eläviä muistoja. Mies koputtaa kotonaan unessa seinään ja kuulee valveilla koputuksia (jotka muodostavat tärkeän osan kuunnelman äänimaailmaa). Hänet oli tuomittu sodan aikana vuodeksi vankilaan, koska hän oli antanut leipää ja tupakkaa nuorelle nälkäiselle puolalaiselle. Vangit kommunikoivat vankilassa toistensa kanssa koputusmerkein. Mies toimi koputusten välittäjänä toisen puolen sellissä olevan papin ja toisella puolella olevan Juliuksen kanssa, joka tahtoi oppia uskon perusasiat, tunnustaa uskonsa ja saada ehtoollisen, minkä takia hänet viime kädessä (ymmärtääkseni) tuomittiin kuolemaan, koska silloinen vankilanjohtaja oli ankarasti kieltänyt kaiken uskon harjoittamisen. Kuunnelman puhuja ei koskaan nähnyt Juliusta, välitti vain hänen koputuksensa eteenpäin papille ja päinvastoin. Vaikka mies on nyt turvassa kotonaan, hän ei voi unohtaa vankilakokemuksiaan ja vankilassa tapaamiaan ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Ihminen saattaa pudota aikaan niin kuin kuoppaan; silloin kaikki on nykyisyyttä, menneisyyttä ja tulevaisuutta - etkä tiedä, onko menneisyys nykyisyyttä vai nykyisyys tulevaisuutta. Ne ovat yhtä. Istun sellissä ja odotan koputusmerkkejä. (159) (10 s., Saksa, 1917-1985)

Jan Rys: Grenzgänger (Rajanylittäjät, 1960). Vanha mies Vrazil odottaa kahvilassa nuorempaa Liskaa hyvin levottomana, koska tarvitsee tämän apua. Onnistuisiko hän vihdoin siinä, mitä on jo kauan kaivannut? Liska tulee lopulta, on välinpitämätön ja torjuva, mutta antaa sitten periksi ja miesten matka takaisin kotimaahansa, josta he ovat aikaisemmin paenneet, alkaa. He selviävät vaaroista ja päätyvät Vrazilin kotikaupunkiin, tämän kotikadulle ja löytävät tämän kotitalonkin, mutta asiat eivät ole enää niin kuin Vrazil on odottanut niiden olevan, kaikki on muuttunut. Kuunnelman lopussa ollaan taas kahvilassa, mutta toiselle miehelle matka on ollut liikaa. Kuunnelmassa on hyvin intensiivinen tunnelma. (30 s., Itävalta, 1931-1986. Jan Rys oli syntynyt Tsekkoslovakiassa ja paennut sieltä Itävaltaan 17-vuotiaana.)

Kirjan lopussa on vielä Ernst Schnabelin kuunnelmaa yleensä käsittelevät jälkisanat In Rampenlicht der Finsternis (Pimeyden parrasvaloissa, 5 s.), joka oli melkoisen vaikeatajuinen, sekä tiedot kirjoittajista.

Lisäys 8.5.23: Tästä kirjasta oli puolentoista vuoden aikana (1961-1962) otettu kolme painosta ja painettu yhteensä 65 000 kirjaa. Kuunnelmat eivät ainakaan tuolloin ilmeisesti olleet mitenkään marginaalista kirjallisuutta Saksassa (tosin kirjan kirjailijat olivat varmaan melko tunnettuja saksalaisella kielialueella).

Sadan vuoden lukuhaaste: 1960-luku. Helmet-haaste 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna (puolet luin, puolet jäi tälle vuodelle) tai 44. Kirja kuuluu kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä (tämä on ensimmäinen lukemani kuunnelmateos).

Edit 26.3.23 (lisätty haastekohdat).

Hörspiele. Mit einem Nachwort von Ernst Schnabel, 1962 (1961). Fischer Bücherei. Kannen tekijää ei kerrottu. 203 sivua.

Susheila Nasta (ed.): Writing Across Worlds. Contemporary writers talk, 2004

Tilasin tämän kirjan kaukolainana sen kirjailijanimien houkuttelemana, mikä oli hyvä, koska en varmaan olisi poiminut sitä kirjaston hyllystä luettavakseni - pintapuolisesti selailtuna pienifonttinen kirja vaikutti aika tylsältä haastattelukokoelmalta. Kirjailijahaastattelujen kokoelma se onkin, muttei ollenkaan tylsä, vaan suurimmalta osaltaan oikein mielenkiintoinen, koska melkein kaikki kirjan kirjailijat olivat afrikkalais-, intialais-, japanilais- tai karibialaistaustaisia (eli suurimmaksi osaksi vanhoista brittien siirtokunnista; useimmat myös asuivat haastatteluhetkellä Englannissa).

Tämän takia kirjan mielipiteet ja sisältö olivat virkistävän erilaisia lähinnä valkoisiin ihmisiin painottuvaan lukemiseeni verrattuna, ja ne antoivat uusia näkökulmia esimerkiksi maahanmuuttajuuteen, rotuun, rasismiin, kolonialismiin ja siitä eroon pääsyyn, kieleen, kirjoittamiseen ja identiteettiin, ja nimenomaan sellaisten ihmisten suulla, joille nämä asiat eivät yleensä ole yhtä selviä kuin valtakulttuurien edustajille. Haastattelijat itsekin olivat kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita tai kriitikkoja, haastattelut olivat useimmiten varsin syvällisiä ja avoimia, eivätkä mielipiteet aina sellaisia kuin odottaisi.

Haastattelut on alunperin julkaistu brittiläisessä Wasafiri-kirjallisuuslehdessä. Sen ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1984, ja Susheila Nasta oli sen päätoimittaja ainakin 20 ensimmäisen vuoden ajan. Wasafiri on nostanut esiin mustien brittiläisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja karibialaisten teoksia osana kirjallisuuden valtavirtaa, ja tämän kirjan kirjailijoista huomaa, miten elinvoimaista ja taitavaa tämä kirjallisuus on: kirjailijoiden joukossa ovat esimerkiksi suomeksikin käännetyt ja myös meillä arvostetut Bernardine Evaristo, Ngugi wa Thiong'o, Abdulrazak Gurnak, Chinua Achebe, Wole Soyinka, V. S. Naipaul, Salman Rushdie, Kazuo Ishiguro, Michael Ondaatje ja Zadie Smith. Vain kaksi kirjan kirjailjoista ovat valkoisia, Maggie Gee ja Marina Warner, mutta heidänkin teoksessa käsitellyt kirjansa liittyvät esimerkiksi rasismiin. Wasafiria julkaistaan nykyäänkin.

Kirjasta jäi mieleen esimerkiksi se, että Wole Soyinka vaikutti melkoisen seksistiseltä - vähemmistöön kuuluminen ei tarkoita automaattisesti sitä, että ymmärtäisi ja tukisi muita (kulttuurisia) vähemmistöjä. Kenialainen Ngugi wa Thiong'o (s. 327) kirjoitti ensimmäiset kirjansa englanniksi, mutta myöhemmät hän kirjoitti äidinkielellään gikuyulla. Hänen mielestään afrikkalaista kirjallisuutta pitäisi kirjoittaa ensin afrikkalaisilla kielillä ja kääntää vasta sitten tarvittaessa englanniksi ja muille kielille. Ja muistaakseni (en enää löytänyt tätä kohtaa) joku intialaistaustainen kirjailija sanoi, että Intiassa intialaisilla kielillä kirjoitettu kirjallisuus on paljon kiinnostavampaa kuin englanniksi kirjoitettu, eli aivan päinvastainen käsitys kuin intialaisen kirjallisuuden antologian toimittaneilla Salman Rushdiella ja Elizabeth Westillä.

Runoilija, romaani- ja näytelmäkirjailija Jackie Kay (s. 237) on hyvä esimerkki identiteetin määrittelyn vaikeudesta. Hänen äitinsä oli skotlantilainen ja isänsä nigerialainen, valkoinen skotlantilaispariskunta adoptoi hänet ja hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa Glasgow'ssa, josta muutti Lontooseen ja sitten Manchesteriin. Onko hän sitten skotti, britti vai nigerialainen? Valkoinen vai musta? Vai ei mitään näistä? Onko hänellä oikeus kirjoittaa mustista tai valkoisista, skotlantilaisista, briteistä tai nigerialaisista? Vai ei kenestäkään? Totta kai on oikeus, kaikista näistä ja muistakin, jos hän pyrkii kirjoittamaan totuudenmukaisesti ja rehellisesti. Kaunokirjallista teosta pitäisi minusta arvostella omilla ansioillaan, ei sen kirjoittajan sukupuolen tai rodun mukaan (vaikka näillä onkin merkitystä), eikä mikään vakavasti otettava kirja varmaan nykyään väitä kertovansa koko totuutta ja ainoaa totuutta kuvaamastaan ryhmästä.

Minua häiritsee kirjallisuuden omimiskeskustelussa (sen verran mitä siitä tiedän, mikä on aika vähän) biologisointi - ihan kuin palattaisiin sadan, parinsadan vuoden takaiseen aikaan ja ajateltaisiin, että ihmisessä on tärkeintä ja oleellisinta esimerkiksi hänen sukupuolensa, "rotunsa" (joka ei siis ole biologinen käsite, vaan kulttuurinen) ja muu taustansa, ja että nämä ovat ylittämättömiä esteitä toisenlaisten ryhmien ymmärtämiselle ja kuvaamiselle. Minua häiritsee siinä myös se, että lukijan ajatellaan olevan täysin kritiikitön ja hyväksyvän tekstin annettuna ottamatta huomioon sitä, kuka tekstiä kirjoittaa. Biologia ei ole ihmisessä olennainen tekijä, mutta se kuitenkin vaikuttaa hänen kokemuksiinsa joskus paljonkin ja esimerkiksi naiskirjoittajilla on enemmän tietoa naisten elämästä ja naisena elämisestä kuin mieskirjoittajilla, joten kirjoittajan tausta kannattaa huomioida.

Kaikki kirjailijat ovat kuitenkin ihmisiä, joten heillä on lähtökohtaisesti kyky ja mahdollisuus ymmärtää toisia ihmisiä. Joissakin tapauksissa ennakkoluulot voivat tietysti sumentaa heidän käsityksiään tai kokemuksen puute voi hienovaraisemmin saada heidät antamaan jostakin ryhmästä pintapuolisen ja epätoden käsityksen, minkä takia on hyvä pitää mielessä se, kuka tekstiä kirjoittaa. Ainakin tottuneemman lukijan voi kuitenkin olettaa huomaavan tekstistä, jos jokin ryhmä esitetään siinä johdonmukaisesti huonossa valossa, sekä myös suhtautuvan kirjaan tietyllä varovaisuudella, jos kirjailija kuvaa siinä toisen ryhmän (varsinkin vähemmistön) edustajia tai kokemuksia, joita hänellä itsellään ei tiettävästi ole ollut. Mutta taas toisaalta jossakin kirjassa annettu elävä kuva jostakin ihmisestä tai ihmisryhmästä saattaa jäädä lukijan mieleen leimaamaan tätä ihmistä tai ihmisryhmää, vaikka lukija tiedostaisikin sen, ettei kuva välttämättä ole oikea. Eli ymmärrän luullakseni omimiskeskustelun taustalla olevan idean, tai osan siitä, vaikken pidäkään siihen liittyvästä biologismista, ahtaudesta ja joustamattomuudesta.

Kirja oli mielenkiintoinen, monipuolinen ja vaihteleva, ja se sai minut kiinnostumaan muutamista siinä esitellyistä kirjailijoista. Kartanon kruunaamaton lukija on kirjoittanut yhden kirjassa haastatellun kirjailijan, Sam Selvonin, klassikosta The Lonely Londoners.

Kirjan 31 kirjailijaa: Sam Selvon, Wole Soyinka, Wilson Harris, Lorna Goodison, Chinua Achebe, Moyez Vassanji, Jamaica Kincaid, Joan Riley, V. S. Naipaul, Caryl Phillips, Salman Rushdie, Nayantara Sahgal, Vikram Seth, Kazuo Ishiguro, Maxine Hong Kingston, George Lamming, Rohinton Mistry, Keri Hulme, Amit Chaudhuri, David Dabydeen, Jackie Kay, Michael Ondaatje, Zadie Smith, Bernardine Evaristo, Ama Ata Aidoo, Maggie Gee, Nadine Gordimer, Ngugi wa Thiong'o, Monica Ali, Abdulrazak Gurnah ja Marina Warner.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2000-luku. Helmet-haaste 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa. (No, ainakin on kirjoitettu, ja kerrotaan siitä.)

Edit 13.3.23 (lisätty toiseksi viimeisen kappaleen lopussa olevat kaksi virkettä ym.), 14.3.23, 7.8.23 (lisätty sadan vuoden lukuhaaste).

Susheila Nasta (ed.): Writing Across Worlds. Contemporary writers talk, 2004. Routledge. 381 sivua.

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985)

Talvella varsinkin paukkupakkasten aikaan alkaa helposti mietityttää, miten esimerkiksi hyönteiset ja nisäkkäät selviävät talven yli, mistä hirvet isoina eläiminä löytävät tarpeeksi ruokaa selvitäkseen talvesta, ja miten kaikki muutkin Suomen luonnon eläimet sinnittelevät talvella ja hankkivat ravintoa. Yhtä helposti ei tule ajatelleeksi, että myös kasveille talvi on hankalaa aikaa (ei vain kylmyyden, vaan myös kuivuuden takia) ja niidenkin on pitänyt kehittää erilaisia sopeutumia selvitäkseen siitä.

Tämä ruotsalainen kirja on oikein hyvä ja tiivis tietopaketti näistä asioista. Lyhyehkön talvea fysikaalisena ilmiönä käsittelevän pääluvun jälkeen kirjassa kerrotaan kasvien (n. 30 sivua) ja eläinten (n. 55 sivua) selviytymiskeinoista talvella. Kirjan tekee ulkoasultaan hyvin kauniiksi ja tietysti myös informatiiviseksi Åke Aronsonin runsas kuvitus, ja sen lopussa on parinkymmenen sivun pituinen oikein hyödyllisen tuntuinen määritysopas, jonka avulla voi tunnistaa myös talviasuisten puiden ja pensaiden lajit. Koska alkuteos on ruotsalainen, siinä puhutaan jonkin verran myös Suomea eteläisemmistä ilmiöistä (joita saattaa tosin nykyään olla ilmastonmuutoksen takia myös Suomessa), mutta suomentajat ovat mukauttaneet tekstin Suomen oloihin sopivaksi. 

Kasveja koskeva osuus tuntui perusteelliselta ja kattavalta (ehkä sen takia, että siinä ei juurikaan menty yksittäisiin kasveihin, vaan käsiteltiin kasveja useimmiten ryhminä), mutta eläimet käsiteltiin kirjassa suurimmaksi osaksi lajeittain, minkä takia monet kuvaukset jäivät melko lyhyiksi ja tuntui, että eri eläimistä ja niiden elämästä ja talveen liittyvistä sopeutumista olisi voinut lukea enemmänkin. Kirjassa oli kuitenkin paljon kiehtovia yksityiskohtia niin kasveista kuin eläimistäkin, tässä niistä muutama.

Yksivuotiset kasvit talvehtivat yleensä siemeninä. Monet yksivuotisten pohjoisten kasvien siemenet kaipaavat kylmäkäsittelyä itääkseen, mikä estää niiden itämisen liian aikaisin syksyllä, mutta ns. metsäpalokasvit, joiden siemenet voivat säilyä maassa vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja, itävät vasta metsäpalon jälkeen. Ns. ylitalviset yksivuotiset kasvit itävät syksyllä ja talvehtivat pieninä ruusukkeina maanpinnassa, ja kylänurmikka saattaa jopa kukkia lumen alla (jolloin se hedelmöittää itse itsensä). (34-35)

Kalojen suomuissa on vuosirenkaita, koska suurin osa kaloista ei syö koko talvena. Samana vuonna suomuun voi syntyä kaksikin rengasta, koska kalat lakkaavat kesällä syömästä, jos sää lämpenee liiaksi (100). Mehiläisyhdyskunnassa voi talvellakin olla jopa +30 astetta lämmintä, koska mehiläiset ovat hunajan tai sen korvikkeen sokerin avulla aktiivisia koko talven ajan (82). Koivukehrääjä talvehtii maassa tiiviin kotelokopan ympäröimänä kotelona, joka voi olla maassa jopa yhdeksän vuotta ennen kuoriutumista (83). Vaikka monet hyönteiset kuolevat jo ennen kuin lämpötila laskee nollaan, halkeamissa ja kaarnanraoissa talvehtivat aikuiset Anopheles-sääsket voivat kestää ällistyttävästi jopa -40 C pakkasta (80).

Poro saa syksyllä tärkeän vitamiinilisän sienistä ja saattaa talvella löytää ruohoa jopa 40 cm lumikerroksen alta hajuaistinsa avulla (67). Pieneläimille hyvä talvenviettopaikka on hangen alle lumen ja maanpinnan väliin jäävä ns. subnivaalinen tila, jossa lämpötila pysyy useimmiten nollan yläpuolella, ainakin jos lumikerros on paksu ja kasvillisuus tarpeeksi korkeata. Myyrät, sopulit ja metsähiiret keräävät itselleen erilaisia talvivarastoja (metsähiiri myös korkealle, esimerkiksi linnunpönttöihin), mutta pikkueläimiä syövät päästäiset joutuvat etsimään ruokansa joka päivä lumen alla olevista harvoista aktiivisista hyönteisistä. (76) Pikkunisäkkäiden uhkana on lumikko, jonka ruumis on yhtä kapea kuin niidenkin, joten se mahtuu hyvin niiden käytäviin (72). Lepakot parittelevat syksyllä, mutta siittiösolut pysyvät elävinä naaraan elimistössä kevääseen saakka, jolloin hedelmöitys vasta tapahtuu. Tällainen hidastettu hedelmöittyminen on nisäkkäillä ainutlaatuista (s. 55, joillakin muilla nisäkkäillä saattaa olla hidastettua sikiönkehitystä ) - lepakoilla on siis muitakin erityiskykyjä kuin lentotaito ja kaikuluotaus.

Kirjan runsas kuvitus on kaunista, taidokasta ja havainnollista.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1980-luku. Helmet-haaste 1. Kirjassa on kartta (useita, vaikka hyvin suurpiirteisiä), 3. Kirjan nimessä on kasvi tai 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä (luin tämän talvella, ja nytkin on vielä ihan talvinen sää).

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985). Piirrokset: Åke Aronsson. Gummerus. Suomennos: Ismo Nuuja, Risto Palokangas, Kaisa Saari ja Veli Saari. 128 sivua.

Thom Pico & Karensac: Aster and the Accidental Magic (2018) ja Aster and the Mixed-Up Magic (2019)

Luin vuoriston pikkukylään muuttaneesta Aubépinesta kertovan sarjakuvan ensimmäisen osan jokin aika sitten ranskaksi ja nyt sitten loput kolme osaa englanniksi (englantilaisissa versioissa on kaksi osaa yhdessä).

Toinen osa kertoo ketusta, joka on syksyn kuningas ja inhoaa ihmisiä, joiden ajattelee haluavan vain valtaa. Kettu ei kuitenkaan itsekään ole mitenkään sympaattinen tyyppi, vaan hänen vihansa ihmisiä kohtaan vääristää hänen ajattelunsa, ja hän on valmis murhiin estääkseen vuodenaikojen kruunun vallan joutumasta ihmisille. Edellisen kirjan tapahtumat ovat kuitenkin sekoittaneet asiat, mikä tekee vuodenaikojen kruunun epävakaiseksi ja aiheuttaa ympäristöön aikakuplia, ja Aubépinen/Asterin rohkeutta ja neuvokkuutta tarvitaan taas. Tärkeänä apuna Asterilla on tässä kuten muissakin osissa viehkeä Pelade/Buzz-koira, ja mukana ovat myös pienet, legendaariset kastanjaritarit sekä Asterin isä.

Sarjan kolmannessa osassa lampaat tahtovat tuhota ihmisten maailman ihmispässinsä johdolla, ja Aster estää tämän mm. koulukaveriensa avulla (kylästä on tähän mennessä löytynyt siis vanhusten lisäksi myös lapsia). Kirjasta tekee hauskan se, että lampaat eivät maailmanvalloitussuunnitelmistaan huolimatta ole mitään hengen jättiläisiä.

Sarjan neljännessä osassa Aster päätyy vaeltamaan rinnakkaismaailman labyrinttiin ja etsimään keinoa pelastaa maailma, koska ensimmäisessä osassa alkanut tapahtumaketju on saanut asiat menemään yhä pahemmin pieleen. Avukseen hän saa ilkikurisen Aestaksen, joka on eräänlainen keiju. (Aestaksen nimi, joka tarkoittaa latinaksi "kesää", on minusta vähän outo, koska tämä on sarjassa kevätkirja. Miksei "kevättä" tai "keväistä" tarkoittava "Verna"?) Neljännessä osassa myös Asterin äiti saa vihdoin tietää tyttärensä toimista ja joutuu kohtaamaan tiedon siitä, että heidän maailmassaan on voimakasta magiaa, mikä törmää rajusti yhteen hänen tieteellisen maailmankatsomuksensa kanssa ja vaatii häneltä melkoista maailmankuvan uudelleen järjestelemistä. Myös ensimmäisen osan henki on taas mukana tapahtumissa. Kirjan lopussa, kun kaikki on hyvin, Asterin äiti ilmoittaa odottamatta perheen muuttavan nyt Japaniin, vaikka Aster on jo täysin kotonaan vuorten pikkukylässä eikä haluaisi lähteä. (Onko siis odotettavissa Aubépinen/Asterin seikkailuita Japanissa?)

Vaikka sarjan osat ovat itsenäisiä tarinoita, ne muodostavat kuitenkin kokonaisuuden, jossa edellisten osien tapahtumat vaikuttavat myöhempiin tapahtumiin. Ja vaikka kyse on maailman tai vähintään Asterin kylän pelastamisesta ja asiat näyttävät joskus hyvin huonoilta, nämä eivät ole mitään synkistelytarinoita kuten monet muut vastaavat (no, aikuisille suunnatut tarinat), koska ihmisten ja varsinkin eri olentojen persoonallisuudet ja toimet tuovat mukaan hauskuutta, eikä Aster luovuta vaan jatkaa sinnikkäästi ja itsepäisesti vaikeuksista huolimatta ja keksii hyviä ratkaisuja. Näissä ei ole myöskään kyse vihollisen (tai vihamielisesti käyttäytyvän olennon) tuhoamisesta vaan siitä, että oppii elämään näiden erilaisten olentojen kanssa ja keksii siihen keinot, joiden avulla kenenkään elämisen ja omaehtoisen olemisen oikeutta ei kielletä. Ei siis yhtään hassumpaa luettavaa, vaikka eniten pidinkin ehkä ensimmäisestä osasta.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2010-luku. Helmet-haaste 47-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön.

Edit 9.3.23.

Thom Pico & Karensac: Aster and the Accidental Magic, 2020. Sisältää sarjakuvat Aster makes some poorly thought-through wishes (Le génie saligaud, 2018) ja Aster gets a magical fox exceedingly upset (Le renard furax, 2018). RH Graphic. Käännös ranskasta englantiin: Anne ja Owen Smith. 210 varsinaista sivua ja 14 lisämateriaalisivua.

Thom Pico & Karensac: Aster and the Mixed-Up Magic, 2021. Sisältää sarjakuvat All's well that ends wool (Pourquoi tant de laine?, 2019) ja The end of everything (and what happened next) (La fin de tout (et du reste), 2020). RH Graphic. Käännös ranskasta englantiin: Anne ja Owen Smith. 250 sivua.

Minna Lindgren: Aina on toivoa, 2020

Minna Lindgrenin nimi on tullut vastaan joskus aiemminkin kiinnostavien tuntuisten kirjojen yhteydessä, mutta tämä oli ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Kirja kertoo suomalaisesta peruskoulusta joskus tarkemmin määrittelemättömänä aikana (lähitulevaisuudessa). Sen päähenkilö on 62-vuotias Marja Vehmarvarsi, joka on opettajavanhempien lapsi, opettajatytär Elinan äiti ja pätevä ruotsin ja terveystiedon kutsumusopettaja. Hän suhtautuu työhönsä vakavasti ja tunnollisesti siitä huolimatta, että keikkatyöksi muuntunut opetustyö näyttäytyy kirjan ensimmäisessä osassa lukijalle uudessa muodossaan täysin mahdottomana ja täytenä painajaisena.

Ensimmäinen osa on eräänlaista reductio ad absurdum -satiiria, jossa nykyisin enemmän tai vähemmän pinnalla olevat koulutrendit (ilmiöoppiminen, luokattomuus, itseohjautuvuuden odottaminen ja vaatiminen kehittymättömiltä lapsilta ja nuorilta, digitaalisuuden hehkuttaminen opiskelussa, luokkatilojen puute, koulujen ja ryhmäkokojen suurentaminen, inkluusio, opettajien arviointi, tarinallisuus ja pelillisyys, oppilaiden osaamisen arvioinnin puuttuminen, moniarvoisuus...) on viety sellaiseen äärimmäisyyteen, että mikään ei enää toimi, kukaan ei enää opi mitään eikä kenenkään oikeastaan odotetakaan oppivan mitään. Some jyllää. Peruskoulusta on tehty bisnestä, jossa avainsana on kritiikittä 'edistyksen' kanssa samana pidetty 'muutos' sekä peitellymmin kaikinpuolinen kulujen karsiminen. Marja kulkee kirjan ensimmäisessä osassa nöyryytyksestä ja ahdistavasta tilanteesta toiseen, niin että kirjaa on jopa tuskallista lukea.

Kirjan toisesta osasta alkaen asiat eivät kuitenkaan ole enää niin synkkiä. Marjan lähes satavuotiaat vanhemmat, hilpeät Aina ja Toivo ovat ryhtyneet tubettajiksi, jotka kertovat entisaikojen peruskoulusta, ja heidän videokanavansa on saanut valtavan suosion nuorten keskuudessa. Vehmarvarsien sunnuntaisilla perhelounailla syntyy ajatus suomalaisen peruskoulun pelastamisesta, ja vaikkeivät asiat edelleenkään ole helppoja, Marja löytää itselleen myös itseluottamusta ja vahvuutta sanoa mitä ajattelee antiikkisella karttakepillä sanojaan painottaen.

Toivo-isää lukuun ottamatta kirjan miehet (Marjan mies Hannes, Marjaa työllistävän firman Pedago Oy:n "käyttökokemusjohtaja" Seikko Peräinen, Marjan vävy Toni, koulun "kansainvälisten suhteiden pääkoordinaattori" Joonas Jonkka ja koulun hallituksen puheenjohtaja Jouko Välivirne) ovat esimerkiksi muutokseen, kehitykseen, koulutukseen ja tulosjohtamiseen liittyviä, nykyään suosittuja (ja tutun kuuloisia!) fraaseja ja jargonia suoltavia automaatteja. Ei liene sattumaa, että miehet ovat kirjassa usein johtavissa ja päättävissä asemissa, kun taas heidän "visioitaan" kentällä toteuttavat puurtajat ovat naisia. Varsinkin Marjalle läheisin Hannes tuntuu masentavalta, koska hän aina jyrää Marjan tunteet, kokemukset ja ajatukset alleen puheillaan muutoksen kaikenpuolisesta autuaallisuudesta, ja ihmetyttää miksi Marja elää hänen kanssaan.

Kirjan loppuosan uusi teema (eutanasia) oli minusta irrallinen, kirjan kontekstissa epälooginen (Aina ja Toivo olivat iloisia ja kotonaan asumisesta päätellen vielä melkoisen hyväkuntoisia ihmisiä - miksi peruskoulun pelastamisprojekti piti jättää heidän kuolemansa jälkeen, olisi luullut että he olisivat mielellään olleet siinä mukana?) ja myös ylimääräinen - pelkässä kouluasioiden käsittelyssä olisi ollut kirjalle ihan tarpeeksi sisältöä. (Valkoisissa kohdissa on isoja juonipaljastuksia, maalaa tekstit hiirellä näkyviin jos haluat lukea ne.)

Satiirisena dystopiana kirja oli rajua liioittelua ja tuntui helposti "vanhojen hyvien aikojen" liialliselta ihannoinnilta, mutta toisaalta oli virkistävää lukea tekstiä, jossa kyseenalaistetaan alituinen muutos- ja kehityspuhe ja ajatuksetta toistetut fraasit, joita saatetaan käyttää vain siksi, että ne ovat sillä hetkellä muodissa, ei siksi että puhuja todella tuntisi asian omakseen ja tärkeäksi ja olisi ajatellut sitä syvällisesti (jos olisi, siitä voisi puhua omin sanoin). Kirja oli puolustuspuhe hyvän kouluopetuksen puolesta ja muistutus sen tärkeydestä, ja samalla muistutus siitä että opetukseen pitää antaa tarpeeksi aikaa, rauhaa ja varoja sekä tukea opettajia. Marja, Aina ja Toivo ja vähän Elinakin tuntuivat kirjassa todellisilta ja sympaattisilta ihmisiltä (ja Hanneksessakin ilmeni lopulta joitakin positiivisia piirteitä), myös jotkut nuoret nousivat kirjassa esiin ja tapahtumat seurasivat kirjassa vauhdikkaasti toisiaan, joten kirja toimi myös romaanina.

Muita kirjoituksia: Amman lukuhetki, Kirjojen kuisketta, Kirjat kertovat, Kirjallisia, Kirjavinkit, Kirjallisuustoimittaja, Pappilan elämää... Naisten Pankissa on Minna Lindgrenin haastattelu ja Kirjastokaistassa 15 minuutin pituinen haastattelunauhoite.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2020-luku. Helmet-haaste 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta (luin tästä ensin jostain blogista), 40. Kirjassa hylätään jotain (toimimattomia käytäntöjä) tai 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa (kun kirjan henkilöt lakkaavat hyväksymästä ulkoapäin sanellut käytännöt ja alkavat miettiä, millaisia olisivat oikeasti hyvät toimintatavat).

Edit 9.3.23 (haastekohtien lisäykset).

Minna Lindgren: Aina on toivoa, 2020. Teos. Ulkoasu: Jenni Saari. 324 sivua.

Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity, 1953, elokuva)

Ajattelin kirjoittaa vaihteeksi elokuvasta, koska tämä leffa oli niin positiivinen yllätys. En odottanut pitäväni tästä: nimi - melodramaattinen, dvd:n kansikuva - yltiöromanttista höttöä, Pearl Harbor - sotajutut eivät kiinnosta. Vastoin odotuksiani tämä Fred Zinnemannin ohjaama elokuva, joka perustuu James Jonesin samannimiseen vuoden 1951 romaaniin, oli tyylillä tehty ja hillityn jännitteinen, ja sen päähenkilöt olivat kiinnostavia, moniulotteisia ja heistä alkoi pitää. Myös naiset kuvattiin todellisina ihmisinä, joilla on historia, persoonallisuus, tunteet ja tahto. (Ja tuo kannen kuva saattoi 1950-luvulla olla melkoisen uskallettu, erikoinen ja radikaali, vaikka nykyään tällaiset kuvat liittää lähinnä Harlekiini-tyyppisiin kirjoihin.)

Tarina veti, ja filmi on mielestäni hyvinkin ansainnut kahdeksan Oscar-palkintoaan. Ja vaikka elokuva sijoittuukin Havaijille sotilaskasarmille (ja sotilaiden vapaiden aikana lähikaupunkiin) ja sotilasympäristö ja sen säännöt ovat tarinalle hyvin tärkeät, varsinaista sodankäyntiä eli hyökkäystä Pearl Harboriin kuvataan vasta aivan elokuvan loppupuolella, eli tämä ei ole mitenkään tyypillinen sotaelokuva, vaan paljon sitä enemmän ihmissuhdedraama.

Kannessa kuvattu Burt Lancasterin esittämä kersantti Warden on elokuvassa hyvin suuressa roolissa ja Prewittin ystävänä Maggiona tärkeässä sivuroolissa on Frank Sinatra, mutta minulle elokuvan päähenkilö oli sotamies Prewitt (Montgomery Clift), joka tulee elokuvan alussa kasarmille toisesta yksiköstä. Kasarmin kapteeni on töitä vieroksuva nyrkkeilyhullu, joka haluaa pakottaa taitavan torvensoittajan ja mestarinyrkkeilijä Prewittin nyrkkeilemään kasarminsa joukkueessa, mutta tämä ei tähän suostu, koska on päättänyt olla enää koskaan nyrkkeilemättä sen jälkeen kun on kehässä tarkoittamattaan sokaissut ystävänsä.

Kapteeni yrittää taivuttaa Prewittin nyrkkeilemään laittamalla käskyläisensä simputtamaan tätä ja tekemään tämän elämän mahdollisimman vaikeaksi: Prewitt laitetaan juoksemaan pitkiä matkoja keksityistä virheistä ja kampataan harjoituksissa sekä passitetaan siivoamaan vessaa, tiskaamaan, jynssäämään lattiaa, nyppimään rikkaruohoja ym. niin ettei hän pääse lepäämään juuri ollenkaan. Jos hän suostuisi nyrkkeilemään, hänen elämästään tulisi helppoa ja hän pääsisi soittamaan rakastamaansa torvea, mutta hän pitää päätöksensä ja on aivan uskomattoman kärsivällinen, koska kaikesta huolimatta hän rakastaa armeijaa, joka on hänelle kuin perhe. Silloinkin kun häntä provosoidaan, hän ei anna takaisin vaan antaa tämän mennä ohi ja siirtyy yleensä syrjään, jos se vain on mahdollista (aina ei ole).

Juuri tämän takia leffa oli mielestäni niin kiinnostava: hyvin harvassa elokuvassa, saati sitten sotilaista kertovassa, näkee tällaista mieshahmoa, jolla olisi mahdollisuus tulla suosituksi urheilusankariksi ja elää helppoa elämää, mutta joka ei halua tehdä tätä, koska ei halua vahingoittaa viattomia ihmisiä, ja on valmis pullistelematta kestämään paljon vaikeuksia päätöksensä takia. Prewitt on myös lojaali ystävälleen ja puolustaa tätä.

Elokuvassa armeija esitetään pohjimmiltaan oikeudenmukaisena (jonkin harhautuneen kunniakoodin takia Prewitt ja Maggio eivät valita ylemmilleen huonosta kohtelusta, vaikka tämä olisi mahdollista, joten nämä eivät voi vaikuttaa asiaan), mikä ei ehkä myöhemmin, Vietnamin sodan jälkeen, ollut enää mahdollista.