Grazia Deledda: Elias Portolu (1903)

Luin varhaisen naisnobelistin, italialaisen Grazia Deleddan (1871-1936) romaanin, joka sijoittuu Italiaan Sardinian saarelle Deleddan kotiseudulle. Romaanissa seurataan Portolun perhettä, jonka kolmas aikuinen poika, Elias Portolu, tulee kirjan alussa kotiin kärsittyään vankilatuomionsa. Kirjassa ei muistaakseni kerrota, miksi Elias on ollut vankilassa, sanotaan hänen vain joutuneen huonoon seuraan. Elias ei vaikuta pahantekijältä: hän on hiljainen, herkkä, ajatteleva, tunteikas sekä pitkäaikaisen vankeuden jäljiltä kalpea, väsynyt eikä kovin vahva. Sekä äiti Annedda että isä Berte ovat ikionnellisia saatuaan kolmannen poikansa taas kotiin. Pietro-veli viljelee maata, ja hieman yksinkertainen Mattia-veli paimentaa isän kanssa lampaita, mihin työhön myös Elias kotiuduttuaan ryhtyy.

Pietro on kihloissa kauniin Maria Maddalenan kanssa. Elias tapaa Maddalenan, vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan ja he katsovat toisiaan. Vähitellen he eivät voi enää lakata ajattelemasta toisiaan ja heidän välisensä vetovoima kasvaa yhä suuremmaksi, vaikka kaikki tapahtuu lähes ilman sanoja; harvat heidän välisensä keskustelut ovat kauan aikaa sisällöltään merkityksettömiä. Elias taistelee rakkauttaan vastaan kaikin voimin: jos hän kertoisi asiasta Pietrolle, tämä saattaisi tappaa hänet, uskonto sanoo aviorikoksen olevan kuolemansynti, eikä hän halua tuottaa vanhemmilleen pettymystä. Hän saa neuvoja iloluontoiselta mutta myötätuntoiselta pappi Porcheddulta, joka neuvoo häntä unohtamaan Maddalenan ja ryhtyvän papiksi, sekä metsän viisaalta vanhukselta, ukko Martinu Monnelta, joka neuvoo aivan päinvastaista - kertomaan asiasta Pietrolle ennen tämän avioliittoa vaikka kirjeitse, jos ei muuten, ja menemään Maddalenan kanssa naimisiin tämän sijasta.

Eliaksen ja Maddalenan suhde ja sen vivahdukset ja asteittainen kehitys ovat kirjan pääsisältö, samoin Eliaksen jatkuva taistelu rakkautensa kanssa ja sen hänelle aikaansaama jatkuva kärsimys. Elias haluaa koko ajan päinvastaisia asioita: tavata Maddalenan ja olla koskaan enää tapaamatta häntä, olla erossa hänestä ja katsoa häntä koko ajan. Elias on eräänlainen sardinialainen Hamlet - rakastaako vai eikö rakastaa? Kertoako rakkaudestaan vai eikö kertoa? Kirjassa on kreikkalaisen tragedian vääjäämättömyyttä ja kohtalonomaisuutta: Eliasta liikuttavat vahvemmat voimat kuin mitkä hän pystyy tahdollaan voittamaan.

En ole moneen vuoteen tai vuosikymmeneen lukenut tällaista kirjaa, jonka kerronta on näin suoraviivaista ja yksinkertaista. Elias tuntee voimakkaasti ja ajattelee tunteitaan koko ajan, mutta kirjassa ei ole sellaista itsereflektiota, mihin on nykyään tottunut. Elias ei asetu itsensä ulkopuolelle, tarkastele tilannettaan laajemmassa kontekstissa, mieti tunteidensa syitä ja psykologisia teorioita tai analysoi tunteitaan pitkissä keskusteluissa ystäviensä kanssa. Kaikki muutkin kirjan henkilöt vain elävät perinteiseen tapaan, reagoivat ja tuntevat.

Isä Berte on hyväntahtoinen, mutta suulas ja mielestäni rasittava, ja uskonnollinen äiti Annedda taitava parantaja. Kirja on tarinansa ohessa kansatieteellisesti kiinnostava kuvaus elämästä Sardiniassa yli sata vuotta sitten: esimerkiksi kuvaus perheen monen päivän retkestä viettämään Pyhän Fransiskuksen juhlaa vuorella olevaan kirkkoon yhdessä muiden kyläläisten kanssa oli minulle hyvinkin eksoottinen kertomus. Sardinian luonto elää kirjassa paimenelämää viettävän Eliaksen rinnalla ja taustalla, ja luontokuvaukset ovat kauniita.

Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä, joka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää, melkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän lumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt! Sarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu, mastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat yksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen juhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. -
    Ryhmittyneinä tulen ympärille isossa majassa asuvat henkilöt kertoilivat mielenkiintoisia juttuja, joivat ja lauloivat. Heidän soinnukkaat äänensä kajahtelivat ulos rauhaisaan kuutamoyöhön metsän tiheikköön asti, missä hevoset nukkuivat. (44)

Kirja ei imaissut mukaansa (luin sen luku kerrallaan aika pitkän ajan kuluessa), mutta se oli vivahteikkaasti ja vahvasti kirjoitettu. Se ei saarnannut oikeaoppisuutta, vaan esitti Eliakselle erilaisia vaihtoehtoja. Oli mielenkiintoista lukea tällainen kirja, jonka kirjoittajalle on riittänyt hyvin yksinkertainen juoni, ja jossa luotetaan kerronnan voimaan lukijan kiinnostuksen pitämiseksi yllä. Jalmari Hahlin suomennos toimii hyvin.

Muualla: Tarukirja ja englanninkielinen kuvaus kirjasta.

Edit 16.1.25, 23.1.25.

Grazia Deledda: Elias Portolu. Romaani, 1928 (alkuteos 1903). Kustannusosakeyhtiö Kirja. Tekijättären luvalla suomentanut Jalmari Hahl. 236 sivua.

F. M. McMurry: How to Study and Teaching How to Study, 1909

Tästä yli sata vuotta vanhasta kirjasta (Gutenberg-löytö) tuli kerralla yksi parhaista opetusta käsittelevistä kirjoista, jonka olen lukenut. Sen ajatukset ovat hämmästyttävän moderneja, ja useimmat voisivat olla peräisin nykypäivän opetusoppaista. Lisäksi se on kiinnostavasti ja eloisasti kirjoitettu ja siinä on paljon esimerkkejä elävästä elämästä.

Frank McMurry oli pedagogi ja opettajankouluttaja, ja hän suuntasi kirjansa lähinnä melko nuorten lasten opettajille (jotka olivat yleensä naisia). Hän ei halunnut lasten opettelevan ulkoa koulun oppeja ymmärtämättä niitä ollenkaan, vaan luettelee kahdeksan hyvään opiskeluun kuuluvaa pääkohtaa. Seuraavassa omat käsitykseni McMurryn ajatuksista; hän käsittelee näitä tietysti paljon laajemmin.

1) Opiskelun ei pidä olla epämääräisen yleisluontoista, vaan oppilaan tai opiskelijan pitää valita itselleen jokaisessa aineessa jokin päämäärä tai tavoite, syy siihen miksi hän opiskelee tiettyä asiaa.

2) Oppilaan pitää täydentää lukemansa tekstin tietoja mielessään, tehdä siitä itselleen lisäkysymyksiä ja hankkia asiasta sopiva määrä lisätietoja.

3) Kaikkia tietoja ei pidä käsitellä samanarvoisina, vaan oppilaan pitää miettiä, mikä on tärkeää, kiinnittää joihinkin tietoihin enemmän huomiota ja opetella ne hyvin, ja jättää toiset taas lähes huomiotta.

4) Oppilaan pitää myös oppia arvioimaan argumenttien oikeellisuutta ja todenpitävyyttä ja uskaltaa samalla kyseenalaistaa kirjoittajan auktoriteetti.

5) Muistiin painamisen ei pidä olla mekaanista ulkoa pänttäämistä, vaan lähteä asian ymmärtämisestä: esimerkiksi kun opittavasta asiasta ymmärretään pääkohdat, siihen on helpompi lisätä yksityiskohtia ja muistaa ne. Parempi ajattelu johtaa parempaan muistamiseen.

6) Opiskellut ideat pitää assimiloida osaksi omaa ajattelua, niin että niitä pystyy käyttämään tai soveltamaan omassa elämässä. Opittujen asioiden ei pidä jäädä vain teoreettiseksi tiedoksi.

7) Oppilaan pitää suhtautua opiskeltaviin asioihin avoimesti ja joustavasti, ei lopullisena ja ehdottomana totuutena, vaan tietyllä hetkellä parhaana tietona, joka saattaa muuttua myöhemmin.

8) Oppilaan pitää oppia ajattelemaan itsenäisesti, omana itsenään, sekä olemaan yksilöllinen ja aloitekykyinen.

Nämä ovat aikuisellekin opiskelijalle aika kovia vaatimuksia, saati sitten lapsille. (Itse olen oppinut vuosien varrella opiskelemaan vähän aiheesta riippuen monella tavalla näin, ja opiskelu on oikeasti hauskempaa ja kiinnostavampaa, kun toimii näin, mutta tällaisten metodien omaksumiseen on mennyt minulla pitkä aika, eivätkä ne toimi minulla kaikessa opiskelussa.) McMurry kuitenkin selittää huolellisesti joka luvussa, miksi nämä ajattelu- ja toimintatavat eivät ole lapsille ainoastaan mahdollisia, vaan myös luontaisia, eli miksi kaikenikäisten, myös pienten, lasten opettajien pitää pyrkiä saamaan oppilaansa omaksumaan nämä opiskelutavat. Hän antaa joka luvussa myös käytännön ohjeita opettajille.

Vaikka McMurry käyttääkin yleensä oppilaista maskuliinista englannin pronominia he, kirjassa ovat mukana yhtä lailla tyttö- kuin poikaoppilaat, mikä on näin vanhassa kirjassa oikein mukavaa.

Kirja on innostava, ja vähän väliä tekee mieli hihkaista, että asia on juuri näin, hyvä ajatus! Jos opetustyö kiinnostaa, tämä kirja kannattaa lukea myös nykyään.

Helmet-haaste 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita (iloa, innostusta, hämmästystä ja kiinnostusta).

F. M. [Frank Morton] McMurry: How to Study and Teaching How to Study, 1909. Kustantaja: ? Sivumäärä: ?

Luettavissa Gutenbergissä.

Robert Williams Wood: How to tell the Birds from the Flowers. A Manual of Flornithology for Beginners, 1907

 

Kerrassaan mainio "flornitologian opas" siihen, miten linnut ja kukat pystyy erottamaan toisistaan. Voi olla, että tämä tehtävä ei ole aiemmin juurikaan tuottanut päänvaivaa, mutta Woodin hauskan oivaltavia piirroksia pitää usein katsoa tovi, että onnistuu tässä. Tehtävässä auttavat kuviin liittyvät lyhyet runot, jotka nekin ovat Woodin käsialaa. Kaikki kuvien linnut ja kukat eivät ole samannäköisiä, mutta runot kommentoivat näitäkin kuvia lystikkäästi.

Tässä muutama maistiainen kirjasta:

The Parrot and the Carrot we may easily confound,

They're very much alike in looks and similar in sound,

We recognize the Parrot by his clear articulation,

For Carrots are unable to engage in conversation.

To recognize this Bird-of-Prey,

The broody Hen you should survey:

She takes her Chicks on daily walks,

Among the neighboring Hollyhocks,

While with the Hawk association,

Is quite beyond her toleration.

The sacred Ibis tells his beads,

And gravely from his prayer-book reads;

The Ibis therfore we may say,

Is classified a bird-of-prey.

'Ibiscus we have heard related,

The "Crimson-Eye" is designated;

Their difference is plain indeed,

The flower is red, the bird can read.

Kirja löytyy Gutenbergistä, kuten myös samalla tavalla kuvia ja runoja yhdistävä Woodin teos Animal Analogues. Molempien kirjojen sisältö on tässä kokoomateoksessa.

Robert Williams Wood (verses and illustrations): How to tell the Birds from the Flowers. A Manual of Flornithology for Beginners, 1907. Paul Elder and Company. 28 sivua.

Palvelustytön kirje Wihtori Peltosen kirjasta Kynäilijä (1900)

Kirjoitan tähän Wihtori Peltosen (eli Johannes Linnankosken) kirjoitusoppaassa Kynäilijä esimerkkinä olleen pitkän kirjeen, jossa nuori, elämäänsä oikein tyytyväinen savolainen palvelustyttö Aliina kertoo äidilleen oloistaan suuressa kaupungissa. Kirje on tietysti Peltosen eikä Aliinan käsialaa, mutta kuvaa kuitenkin aikansa tapoja, ihanteita, asenteita, huvituksia, seurustelua ja vähän ongelmiakin sekä opiskelua.

                                            Helsingissä 25 p. jouluk. 1899.

                    Rakas Äiti!

          Niinkuin muistatte, Äiti rakas, lupasin kotoa lähteissäni Teille piakkoin kirjoittaa. Kohta on kuitenkin kulunut jo kaksi kuukautta ja nyt vasta tartun kynään Teitä tervehtääkseni ja ilmoittaakseni voinnistani. Tämä laiminlyönti on ollut minun puoleltani hyvin pahasti tehty, sillä tuntien huolehtivan luonteenne ja sen hellyyden, millä aina olette lastenne askeleita seurannut, arvaan että olette minunkin suhteeni ollut hyvin huolissanne. Eikä ihme: yksinkertainen maalaistyttö Savon sydämestä lähtee outoihin oloihin, maailmankaupungin hyörinään ja pyörinään äidin vaalivan silmän alta.
          Mutta sitä voin heti Teille vakuuttaa, rakas Äiti, ettei ole mitään huolen syytä. Kaikki on mennyt paremmin kuin siellä kotona osasimme aavistaakaan.
          Mitä ensinnäkin palveluspaikkaani tulee, on se aivan harvinaisia. Herra on erittäin hyvä ja ystävällinen mies, puhuttelee aina niin kauniisti, jotta oikein hyvältä tuntuu. Hän on pankin virkamies ja on virkatoimissaan suurimman osan päivästä.
          Rouva taas on semmoinen, että niitä saa etsimällä etsiä. Hän nyt tietää kaikki, mitä talossa on, lakanasta parsineulaan asti. Eikä hän räiski ja roiski, niinkuin nimismiehen rouva siellä kotipitäjässä. Kyllä tässä meidän talossa jokainen tietää tehtävänsä, vaikka onkin piikoja yhtä paljo kuin nimismiehessä ja pappilassa yhteensä.
          Meitä näet on palvelijoita koko liuta: keittäjä, keittäjän apulainen, lapsenhoitaja ja minä, joka olen sisäkkönä. Ja hyvin me sovimme keskenämmekin. Toverini ovat kunnon tyttöjä. Keittäjä tosin on hiukan hienosteleva: laittelee hiuksensa päälaelle, niinkuin rouvilla on tapana, tuhraa hajuvettä vaatteisiinsa ja käy mielellään kaupungilla "promeneerailemassa" tai muuten huvittelemassa, kun vaan aikaa saa. Mutta kelpo tyttö hänkin on pohjaltaan.
          Enkä pidä ihmeenä että hän on huvituksiin mieltynyt. Sillä kyllä täällä on paljo semmoista, joka vetää puoleensa. On se elämä täällä toisenlaista kuin siellä Kaatamon perukoilla.
          Minäkin olen ollut joskus toisten mukana ulkosalla. Olisittepas vaan käynyt täällä museoissa, niin jo löisitte kahta kämmentä yhteen ja sanoisitte: "jopa jotakin!" Esim. yliopiston museossa on valaskalan luuranko, ja se on niin hirmuisen suuri, mitä lie 20 syltä pitkä, jotta olisi vaikka kymmenen Joonasta sen vatsaan mahtunut.
          Entäs sitte teaatterissa! Siellä vasta suu auki jää. Kaikki näytetään niinkuin elämässä tapahtuu. Annappas kun muutamassa kappaleessa - "Kuopion takana" taisi olla sen nimi - piikatyttö "hoasteli ihan sitä meijän puolen puhheen tyylii", jotta multa kesken kaiken pääsi hörä nauru.
          Sunnuntai-iltapäivät ovat sentään kaikkein hauskimmat. Silloin ollaan jäällä luisteluradalla tahi kelkkamäessä. Täällä kun näet lähettyvillä ei ole luonnonmäkeä, niin ovat lautatelineitten avulla laittaneet jäälle kelkkamäen. Sieltä sitten laskea hurautetaan alas niin että suhahtaa. Viisi penniä se heilaus maksaa kerralta.
          Siellä kelkkamäessähän minä tapasin sen Aholan Tanunkin. Se on nyt aliupseeri ja niin pulska ja kohtelias kuin suuret herrat, että kelpaisi varmaan vaikka rovastin nimipäiville. Tanu on hyvin kunnon poika; hänen kanssaan saattaa huoletta seurustella.
          Täällä näet täytyy nuoren tytön pitää silmänsä auki kenen kanssa seurustelee. Hyvin moni tyttö on täällä joutunut hunnikolle. Niinkuin sekin Mäkelän Tiina sieltä Valtimon kulmalta, jonka hyvin tunnette. Eipä surkeampaa, kun minä näin hänet eräänä iltana kadulla - humalassa. Huonoille jäljille on tyttöraukka joutunut. Mutta älkäähän tulko levottomaksi, Äiti kulta! Se asia riippuu ihmisestä itsestään. Täällä on kyllä paljo viettelyksiä, mutta joka tahtoo olla siveä ja kunniallinen tyttö, hänellä ei ole täällä suurempaa vaaraa kuin siellä Kaatamossakaan.
          Tekeepä mieleni sanoa että vielä enemmän täällä on tilaisuutta saada hyviä neuvoja kuin siellä kotipuolella, kun vaan tahtoo ottaa neuvosta vaarin. Täällä pidetään n. s. kansanopistokursseja, semmoisia illanviettoja, joissa oppineet miehet ja naiset puhuvat hyödyllistä ja opettavaista. Ja sitte lauletaan ja keskustellaan tarpeellisista asioista, niinkuin esim. kuinka tulee säästää palkat oman kodin perustamista varten tai vanhan päivän varaksi j. n. e.  Ette usko, Äiti hyvä, kuinka me väliin innostumme ja kuinka onnellinen ihminen saattaa olla hyvien ja viisasten ihmisten seurassa.
          Tämän lisäksi on vielä erittäin n. s. palvelijatarkurssit, joissa opetetaan kirjoittamaan, laskemaan j. n. e. ja joissa minäkin olen saanut käydä.
          Jo tästä näette kuinka hyvää huolta täällä pidetään palvelijoistakin. On oikein ihmeteltävää kuinka oppineet ihmiset pitävät palvelijaa vertaisenaan. Ei kukaan sano vain "piika" ja "piika", vaan nämä professorit ja korkeasti oppineet opettavat että me olemme yhtä hyviä isänmaan lapsia kuin hekin, kun vaan käyttäydymme kunniallisesti ja täytämme rehellisesti tehtävämme. Saatatte arvata miten hyvältä tämä meistä tuntuu ja mitenkä se aivan kuin antaa uutta halua ja uusia voimia.
          Olen nyt kertonut Teille, rakas Äiti, yhtä ja toista elämästäni täällä pääkaupungissa. Niinkuin näette, olen olooni hyvin tyytyväinen. Sanoitte lähteissäni: "pidä, lapseni, Jumala silmäisi edessä!" Ne sanat eivät ole koskaan unohtuneet, vaan olen tullut päivä päivältä yhä selvemmin niiden merkitystä käsittämään sekä huomaamaan että kun niin tekee, silloin seuraa onni ja tyytyväisyys ja levollisen omantunnon rauha. Vasta nyt olen tullut oikein käsittämään antamienne neuvojen suuren arvon elämän monimutkaisella polulla.
          Sanokaa terveisiä kaikille tuttaville. Muistelen usein maata pannessani teitä kaikkia ja erittäinkin Teitä, hellä Äitini. Voikaa hyvin ja antakaa Latolan Ellin kirjoittaa muutamia rivejä voimisistanne ja kotipuolen kuulumisista.

                    Oma tyttärenne

                         Aliina

Kirjeen sanamuodot ovat samat kuin kirjassa, esim. 'parsineula', 'paljo' ja 'sitte' ilman n-kirjainta.

Wihtori [Vihtori] Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä. Nuorisoseuroja, kansakoulun jatkokursseja ja itsekseen opiskelevia varten, 1900. Werner Söderström. 54 sivua. Kirje sivuilla 20-23.

Wihtori Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä, 1900

Halusin saada Kirjaimia-blogin sadan vuoden lukuhaasteeseen yhden kirjan myös 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, ja kirjoitusoppaita on yleensä hauska lukea. Alkusanojen mukaan aikana semmoisena, kuin nykyinen, jolloin kansan syvät rivit heräävät omintakeiseen kansalliseen ja yhteiskunnalliseen elämään ... miltei joka miehen tulisi olla jonkunvertainen kynäniekka. Peltonen oli sanomalehtimiehenä toimiessaan kuitenkin huomannut, että kirjoitustaito oli monella puutteellinen. Mutta sen ohessa olen havainnut kuinka harras, ellen sanoisi itsepintainen, kansanmiehen ja varsinkin sen nuorison pyrkimys on päästä kynäilytaidon omistajaksi ja kuinka suuria edellytyksiä kansa tässä suhteessa omaa. Peltonen toivoi kansantajuisen pienen oppaansa olevan ensiaskel kirjoittamisen opiskeluun ja olevan nuorten käytössä kursseilla, nuorisoseuroissa sekä itseopiskelun apuna kotona.

Kirja oli erilainen kuin odotin - siinä ei esimerkiksi ollut ollenkaan esimerkiksi oikeinkirjoitukseen liittyviä sääntöjä, vaan enemmänkin suuria, yleisiä teemoja. Ensiksi käsitellään sisällystä ja muotoa sekä niiden kauneutta ja sopusointuisuutta. Kirjoitukset jaetaan kolmeen pääryhmään: kertomuksiin, kuvauksiin ja tutkistelmiin, minkä jälkeen käsitellään ainesten keräämistä näihin sekä ainesten tarkastamista ja pohtimista.

Kolmannen luvun aiheena on kokoonpano: kirjoittajan tulee hallita aineksia eikä ainesten häntä, ja ainekset pitää järjestää hyvin, jotta niistä syntyisi ehyt ja luonteva kokonaisuus. Kirjassa on esimerkkinä maaseudulta kaupunkiin palvelukseen muuttaneen nuoren Aliinan äidilleen kirjoittama pitkä kirje (joka kuvasi hauskasti vuosisadan alun palvelijaelämää ja antoi siitä melkoisen positiivisen kuvan; nuori nainen teititteli kirjeessä äitiään) - ensin "sotkuisena, ilman suunnitelmaa kyhättynä sepustuksena", jossa koko teksti oli yhtenä kappaleena ja hyppelehti aiheesta toiseen, sitten "hyvin järjestettynä, suunnitelman mukaan laadittuna esityksenä", jossa teksti oli järjestetty loogisesti useisiin eri kappaleisiin. Tämän jälkeen kerrotaan tarkemmin jäsennysperiaatteista, johdannon, käsittelyn ja loppulauseen kirjoittamisesta sekä otsakkeen valinnasta.

Huolellinen jäsennys antaa esitykselle rungon, minkä jälkeen pidetään vaan huolta että ajatuksen lehvät liitetään taitavasti tämän rungon ympärille, mitä neljäs luku käsittelee: esityksen pitää olla asiallista ja arvokasta, selvää, lyhyttä ja reipasta. (Peltosen mukaan asiallisuutta haittaa se, että Suomen kansa, erittäinkin rahvas, on melkoisessa määrässä leikillisyyteen ja kokkapuheisuuteen taipuisa, mikä oli aika yllättävä mutta positiivinen näkemys suomalaisten melankolisuutta painottavien käsitysten rinnalla.)

Hyviltä kirjailijoilta kannattaa ottaa oppia, mutta "kirjallista näpistelyä" eli plagiaattia ei pidä harrastaa: Esityksen tulee aina olla itsenäistä ja omavaraista. Emme lainaa kirjailijoilta sanoja ja lauseita, vaan laajennamme näköalaamme sekä koetamme omistaa heidän ajatuksiaan ja taitoansa sanojen ja lauseiden käyttämisessä. (Rikon kyllä itse aika paljon tätä periaatetta vastaan tässä bloggauksessa, mutta erotan kuitenkin selvästi Peltosen ja oman tekstini.)

Luvussa käsitellään hauskasti myös eri esitystapoja eli tyylejä - vakava ja arvokas, leikkisä, ponteva, lämmin ja myötätuntoinen, vieno ja runollinen, lyhyt ja terävä, pureva ja ivallinen sekä kuvaannollinen - ja annetaan niistä lyhyet mutta havainnolliset esimerkit. Sitten annetaan joitakin esimerkkejä vältettävistä sanatyypeistä tai kirjoitustavoista. Tämän jälkeen kerrotaan 12 "somistuskeinosta" eli kielikuvasta, joilla voi lisätä esitystavan viehättäväisyyttä, elävyyttä ja sattuvaisuutta sekä kielen sointuisuutta.

Kuten näkyy, monet kirjan aiheet ja usein myös ohjeet ovat tuttuja myös nykyisistä (asiatekstin) kirjoitusoppaista. Pieneen kirjaan mahtuu paljon asiaa, ja monesti tuntuu että aiheita olisi voitu käsitellä paljon pidempäänkin. Kirjanen on kirjoitettu lämmöllä, elävästi ja helposti ymmärrettävästi. Teksti ei ole missään kohdassa kuivaa, vaan se etenee soljuvasti. Peltonen havainnollistaa tekstiä monin eri tavoin ja vertaa kirjoittamista kansanihmisille tuttuihin asioihin, kuten musiikkiin, rakennusten suunnitteluun tai jäsennysperiaatteista puhuessaan ison maatalon asuin- ja talousrakennusten luokitteluun. Kirjan asenne on kannustava ja rohkaiseva: Jokainen huolella suoritettu yritys, vaikkapa se ei sillä kertaa täydelleen onnistuisikaan, on edistysaskel. Edistyminen taas varmistaa pyrkimystämme ja selventää päämaaliamme, kunnes meistä vähitellen varttuu pystyvä kynäilijä.

Kirjan luettuani huomasin, että Vihtori Peltonen oli Laulu tulipunaisesta kukasta -romaanin kirjoittajan Johannes Linnankosken oikea nimi (täytyy sanoa, että Johannes Linnankoski kuulostaa paljon romanttisemmalta kuin Vihtori Peltonen). Ei siis ihme, että kirjaa oli mukava lukea, koska sen on kirjoittanut niin taitava kirjailija - olen lukenut tuon Linnankosken tunnetuimman romaanin vain lyhennettynä versiona, mutta ainakin siitä pidin.

Älä tee itseäsi syypääksi huolimattomuuteen, vaan kohtele kirjoja hyvin. Näissä ohjeissa ei ollut kehotusta ilmoittaa kirjastonhoitajalle mahdollisista tarttuvista taudeista kotona, kuten monissa myöhemmissä. Lainaussäännöt ovat monessa kohdassa samanlaisia kuin nykyäänkin, mutta onneksi nykyään saa lainata enemmän kuin kaksi kirjaa kerralla. Ja onneksi kirjaa itseään ei ollut kirjoitettu fraktuuralla, vaan tavallisilla nykykirjaimilla.

Edit 21.4.24 (lisätty linkki Aliinan kirjeeseen).

Wihtori [Vihtori] Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä. Nuorisoseuroja, kansakoulun jatkokursseja ja itsekseen opiskelevia varten, 1900. Werner Söderström. 54 sivua.

Otteita Ferdinand Buissonin teoksesta

Tässä vielä joitakin kääntämiäni otteita rauhannobelisti Ferdinand Buissonin teoksesta Fritänkeri och liberal protestantism (1904). Katkelmat valaisevat mielestäni hyvin hänen ajattelutapaansa (ainakin sitä, miten olen sen ymmärtänyt) eli sitä, että ihmisen pitää suhtautua avoimesti eri ajattelutapoihin ja saada vapaasti ajatella itse ja muodostaa oma mielipiteensä, sekä sitä, että kaikkien uskontojen ytimessä on pyrkimys tehdä hyvää - Buisson oli sosiaalinen uudistaja ja piti tärkeänä yhteiskunnallisten olojen parantamista.

On useita syitä siihen, miksi niiden protestanttien, jotka ovat vapauttaneet itsensä kaikista kirkollisista siteistä, tulee ojentaa kätensä vapaa-ajattelijoille.

Tärkein näistä syistä on puhtaasti looginen, kuten olen yllä pyrkinyt osoittamaan.

Protestantismilla ei ole mitään merkitystä ihmiskunnan historiassa, ellei sitä ymmärretä ”ihmisoikeuksien julistuksena” uskonnon alalla eli sekä dogmin että kultin vastaisena, ja myöskin näistä molemmista elävien papillisuuden vastaisena.

Miten epäjohdonmukaista ja millainen sen omien periaatteiden rajoitus se sitten olisikaan, jos se täysin mielivaltaisesti asettaisi itselleen rajan vasemmalle, kiellon kulkea pidemmälle tähän suuntaan, a priori -kieltäytymisen tutkia, keskustella, epäillä ja, jos syytä on, kieltää jonkin asian paikkansapitävyys? Se merkitsisi paluuta klerikalismiin.

Klerikalismia ei mitata sen vankilan suuremmalla tai pienemmällä koolla, johon se sulkee ihmishengen, vaan sen merkitys on siinä, että se pitää tämän vankina. Olkoonpa ihminen katolinen, protestantti tai juutalainen, tulee hänestä klerikaalinen samassa silmänräpäyksessä kun hän taivuttaa järkensä ja omantuntonsa sellaisen ulkopuolisen viranomaisen alaiseksi, joka työntyy esiin ja jolle ihminen myöntää jumalallisen auktoriteetin. Jos ihminen tämän viranomaisen edessä luopuu oikeudesta itse tutkia ja päättää kysymyksistä, jotka liittyvät messuun tai Raamattuun, pyhän neitsyen taivaaseenastumiseen tai Kristuksen ylösnousemukseen, ihmetekoihin Vanhassa tai Uudessa testamentissa tai Lourdesissa ja la Salettessa, paavin erehtymättömyyteen tai Jumalan olemassaoloon henkilönä, ovat nämä vain aste-eroja eivätkä lajieroja. Jokainen, joka hyväksyy credon joko kahtenakymmenenä tai yhtenä kohtana, luopuu olemassaolosta vapaasti ajattelevana ihmisenä ollakseen uskonnollinen, eli ihminen, joka valmistaa meidät siihen, että hän tiettynä hetkenä lakkaa hyödyntämästä järkeään ja sen sijaan tukeutuu muilta vastaanotettuun totuuteen, jonka sisällystä hänen ei ole lupa tutkia.

Valitkaa siis, protestanttiset ystäväni! Jos Teillä on tämä salainen side, tai jos Te, vaikkei Teillä kehityksenne alussa vielä olekaan sitä, aiotte antaa myöhemmin sitoa itsenne sillä, älkää epäröikö; Te kuulutte kirkolle – roomalaiselle, kalvinistiselle, luterilaiselle tai jollekin muulle – palatkaa sen helmaan, Te olette uskonnollisia eikä teillä ole mitään saatavaa ei-uskonnollisilta ihmisiltä.

Mutta jos ette halua tällä tavalla avoimesti kieltää reformaation perusajatusta, jos ette halua itsellenne credoa tai katekismusta, paavia tai synodia, jos ette usko jonkin ihmisen tai jonkin kirjan erehtymättömyyteen, ette jonkin opin tai jonkin instituution muuttumattomuuteen, osoittakaa silloin myös rohkeutta ja kutsukaa itseänne oikealla nimellänne, sillä Te olette vapaa-ajattelijoita. Saatatte olla uskonnollisia vapaa-ajattelijoita. Vain katolisille korville nämä sanat ovat toistensa vastakohtia. Kuulutte aivan yksinkertaisesti siihen suureen seurakuntaan, jota Sainte-Beuve nimitti terveen järjen suureksi seurakunnaksi. Olkaa loogisia ja myöntäkää tämä! (s. 35-36)

On olemassa vain yksi uskonto, koskaan ei ole ollut olemassa enempää kuin yksi uskonto niiden kaikkien lukemattomien muotojen alla, jotka ovat toinen toisensa jälkeen vastanneet ihmissivilisaation eri ajanjaksoja. Tämä on hyvien uskonto. Tai jos halutaan mennä analyysissa jonkin verran pidemmälle, tämä on se uskonto, joka on ihmishengen pyrkimys täyttää omat tehtävänsä, tietää totuus, rakastaa kaunista, tehdä hyvää, joista viimeisen voidaan sanoa sisältävän molemmat muut. Tämä on ihmissielun ponnistus toteuttaa omaa lakiaan elääkseen normaalia elämäänsä ja saavuttaakseen luonnollisen tavoitteensa – uskonto, joka ei ole muuta kuin ihmisyyden spontaani vaisto ja toimeenpaneva voima, kun se täyttää oman tehtävänsä, uskonto jonka ihminen hakee oman sisimpänsä syvyyksistä ja jonka hän ajattelee tulevan itselleen taivaan korkeudesta, koska se kutsuu luokseen ja käskee suvereenilla auktoriteetilla, koska se tuntuu hänestä olevan maailmankaikkeuden korkein laki.

Ihminen tarvitsee pidemmän tai lyhyemmän ajan vapauttaakseen tämän uskonnon koko puhtaudessaan ja yksinkertaisuudessaan, tullakseen täysin tietoiseksi siitä, että se on hänen oman omatuntonsa ääni ja että koko sen majesteettisuus riippuu juuri siitä, että se on itse luonto, ihmisen oma luonto, kaikki sisimmäinen ja salaperäisin hänen olemuksessaan. (44)

Myöskin [protestanttinen periaate] sai minut myöhemmin Sveitsissä hyökkäämään vallitsevaa puhdasoppisuutta vastaan ja vaatimaan liberaalille kristillisyydelle oikeutta järkeen perustuen rakentaa lopullisesti uskonnon ilman dogmeja ja ihmeitä, kirkon ilman pappeja, moraalisesti toimivien yhdistyksen, joka haki ohjeensa Raamatun evankeliumista mutta myös kaikista muista ihmisrakkauden evankeliumeista ja oli täysin avoinna inhimillisen ajattelun mitä erilaisimmille muodoille. (68)

Ferdinand Buisson & Charles Wagner: Fritänkeri och liberal protestantism, 1904 (rauhannobelistit 1927)

 

Minulla on suurimman osan elämääni ollut 1800-luvusta sellainen käsitys, että se oli - Darwinista huolimatta - tylsää, harmaata aikaa, jolloin naisia ja työläisiä sorrettiin, ihmiset elivät jäykkien, rajoittavien käyttäytymissääntöjen (ja vaatteiden) puristuksessa ja viktoriaaninen tekosiveys saattoi saada ihmiset pitämään paljaita flyygelinjalkojakin säädyttöminä. Tämä kaikki pitää tietysti paikkansa, mutta kun blogiaikana ja aikaisemminkin olen lukenut 1800-luvulla kirjoitettuja tekstejä, olen huomannut, että ihmiset ajattelivat myös silloin aktiivisesti ja rohkeasti ja kyseenalaistivat annettuja normeja ja ajattelutapoja: 1800-luvulta löytyy esimerkiksi anteeksipyytelemätöntä, energistä ja hauskaa feminismiä, feminististä satiiria, kapitalismin ja kommunismin kritiikkiä, sodanvastaisuutta ja rauhantyötä, materialistisen elämänasenteen arvostelua sekä kiinnostavia naisdekkaristeja. Ja tietysti Darwin. 1800-luku on alkanut vaikuttaa paljon moniarvoisemmalta ja mielenkiintoisemmalta kuin ennen.

Tämä kirja toi taas uuden lisän käsitykseeni tästä vuosisadasta. Se myös osoitti kannattavaksi periaatteeni ainakin yrittää lukea saatavilla olevia rauhannobelisteihin liittyviä kirjoja. Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tämän kirjan suhteen ja oletin lukevani siitä vain vähän alkua, mutta se osoittautuikin yllättävän radikaaliksi uskonnonkritiikiksi ja vapaan ajattelun puolustukseksi, joka nykyäänkin tuntuisi rohkealta. Myös reaktio tähän uskonnonkritiikkiin oli hämmästyttävän avoin.

Wikipedian mukaan vapaa-ajattelu on uskonnosta vapaata ajattelua, joka suhtautuu kriittisesti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen. Ranskalainen Ferdinand Buisson ei kuitenkaan pelkästään puolusta vapaa-ajattelua, vaan haluaa osoittaa sen ja liberaalin protestantismin olevan pohjimmiltaan samoja. Hän lukee yllättävästi myös itsensä protestantiksi, mutta kieltää Raamatun erikoisaseman, muistaakseni myös Jeesuksen jumaluuden sekä persoonallisen Jumalan olemassaolon (tässä hänen ajatuksensa muistuttavat aiemmin lukemaani Spinozan käsitystä Jumalasta).

Koska Buisson haluaa poistaa kristinuskosta sellaiset asiat, jotka siihen yleensä liitetään sekä omien sanojensa mukaan kaiken mystiikan ja myyttisyyden, ihmetyttää, mitä siitä jää oikein jäljelle. Buissonin mukaan jäljellä on kuitenkin uskonnon ja samalla ihmisyyden ydin, joka on pyrkimys moraaliin ja hyvään, oikeaan, toteen ja kauniiseen. Hänen mukaansa tiede, taide sekä hänen käsityksensä mukainen uskonto pyrkivät kaikki samaan päämäärään - ihmisen vapauttamiseen, hyvyyteen ja totuuden löytämiseen. Uskonnon ei siis pidä rajoittaa ihmisten vapaata ajattelua, vaan kannustaa siihen.

Buisson puhuu kirjassaan nimenomaan protestanttisesta kristillisyydestä, joka hänen mielestään kannustaa lähtökohtaisesti ajattelemaan omilla aivoillaan, lukemaan itse Raamattua ja etsimään totuutta itse, toisin kuin katolilaisuus, jossa papit ovat uskonnollisia auktoriteetteja ja ehdoton ylimmäinen auktoriteetti on paavi, jonka käsitykset kaikki katoliset joutuvat kyseenalaistamatta hyväksymään. Buisson oli ilmeisesti itse saanut puhdasoppisen ja ehkä ankarankin katolisen kasvatuksen, mutta oli jo nuorena (hän lainaa vähän omia tekstejään jo 1860-luvulta!) kiinnostunut protestantismista.

Charles Wagnerin esipuheessa kerrotaan kirjan syntyhistoriasta, joka on minusta hämmästyttävä. Le Protestant -lehti oli talvella 1902-1903 usein kirjoittanut lukijoilleen varmaankin melko tutusta Buissonista ja hänen asenteestaan "vapaa-ajattelijoiden viimeisimpiin mielenilmauksiin". Buisson vastasi näihin artikkeleihin neljällä pitkällä kirjeellä (kirjassa yhteensä 68 sivua), joita ei ymmärrettävästi voitu julkaista lehdessä. Lehden toimittajat päättivät kuitenkin julkaista Buissonin kirjeet tällaisena erillisenä kirjana ja liittivät mukaan Charles Wagnerin ilmeisesti perinteisempää ajattelua edustavat vastineet näihin kirjeisiin (en jaksanut lukea enää Wagnerin osuutta kirjasta, koska teksti oli tyyliltään ja vanhahtavan ruotsinsa takia vähän hankalalukuista eikä aihe kuitenkaan kiinnostanut minua niin paljon, mutta Buisson puhui Wagnerista eräässä kohdassa arvostavasti).

Sen sijaan, että toimittajat olisivat peitelleet Buissonin ajatuksia ja halunneet lakaista ne maton alle, he lähettivät tämän pienehkön kirjan Le Protestant -lehden jokaiselle tilaajalle (!) sekä asettivat sen myyntiin. Minusta tämä oli todella avoin, ennakkoluuloton ja rohkea tapa suhtautua kriittisiin ajatuksiin. Nykyäänkin voitaisiin ottaa oppia tällaisesta - omista käsityksistä poikkeavia ajatuksia (vaikken lukenutkaan Wagnerin osuutta, en usko, että Le Protestant -lehti oli useinkaan samaa mieltä Buissonin kanssa) ei pelkästään suvaita, vaan ne tuodaan aktiivisesti esille ja keskustellaan niiden kanssa.

Vapaa-ajattelu ja uskonnonkritiikki oli Ranskassa tuolloin varmastikin aika voimakasta, koska 1900-luvun alussa kirkko ja valtio erotettiin siellä toisistaan (mikä on tietysti hyvä periaate ja mihin muuten pyritään myös nyky-Irakissa, Geo 1/2019, s. 64). Tehtävä lankesi silloiselle opetusministerille, toiselle rauhannobelistille Aristide Briandille, joka pyrki tekemään ratkaisun hyväksyttäväksi niin valtiolle kuin katoliselle kirkollekin: "En tahdo julistaa sotaa kirkolle. En vastusta uskontoa, vaan olen uskonnoton ja kunnioitan kirkon vapautta uskonnollisella alalla. Mutta opetusministerinä en tunne paavin paimenkirjeitä. Kun erolaki on toteutettu, on paavi hallituksen silmissä vain kunnioitettava yksityishenkilö." (Palola, s. 78)

Uskonnolla ja uskonnollisuudella on mielestäni kaksi puolta. Tiedän (esimerkiksi kirjojen kautta) tai tunnen uskovaisia, avarakatseisia ihmisiä, joista pidän ja joita arvostan ja joiden elämässä uskonto (kristinusko, islam tai hindulaisuus ja varmaan muutkin uskonnot, joista minulla ei ole kokemusta) on positiivinen voima. Monesta kirjasta on huomannut, että uskonto saattaa antaa voimaa ja rohkeutta vaikeassa elämäntilanteessa eläville ihmisille (esimerkiksi Abegail Ntlekon ja Melba Pattillo Bealsin kirjoista), ja mm. Suomessa kirkko tekee paljon hyvää. Sitten on se uskonnon toinen puoli, jossa korostetaan syntiä ja jonka painopiste tuntuu olevan tuomitsemisessa ja järjettömissä säännöissä, joita pitää vain kyselemättä noudattaa, ja jonka yleiseen ahdaskatseisuuteen liittyy helposti se, että oman uskonnon tai sen variantin ajatellaan olevan ainoa oikea, mikä viimeistään saa ajattelemaan, että kyse on vain uskonnoksi naamioidusta vallankäytöstä ja suvaitsemattomuudesta.

Siksi tuntui virkistävältä ja hauskalta lukea tällainen 120 vuotta vanha kirja, jossa uskovainen ihminen ajattelee, että ihmisen pitää ajatella itse, muodostaa omat käsityksensä ja samalla koko ajan pyrkiä hyvään. Vaikka Buissonin mielipiteistä voi helposti löytää puutteita ja kritisoitavaa, on kuitenkin helppo yhtyä siihen ajatukseen, että uskontojen ydin on juuri tämä pyrkimys hyvään ja että ihmisen pitää muodostaa omat mielipiteensä eikä uskoa kyselemättä kaikkia ylhäältä annettuja tai perinteen sanelemia opinkappaleita.

Katolisuuden suhteen Buisson ei ollut vapaamielinen, vaan suhtautui siihen kielteisesti (ehkä tämä johtui henkilöhistoriasta sekä katolisuuden ylivertaisesta asemasta ja mahdollisesti toimintatavoista 1800-luvun Ranskassa). Hän kyllä myönsi, että protestanttisuuskin saattaa olla sääntöjen tiukasti sitomaa ja ahdasmielistä, mutta erotti tällaisen protestanttisuuden liberaalista protestantismista. Hän jätti kuitenkin huomiotta sen, että katolisuuskaan ei ole monoliittinen puhdasoppisuuden linnake, vaan siinä oli varmasti jo tuolloin monia erilaisia suuntauksia. Itse pidän (siitä minkä näistä tiedän, mikä ei ole kovin paljon) etenkin Fransiskus Assisilaisen ajatuksista sekä 1960-luvulla alkunsa saaneesta, myös kriittisestä Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologiasta: Kristillisen teologian ja lähetyksen täytyy aina lähteä “alhaalta”, köyhien kärsimyksestä ja ahdingosta. Liikkeen toinen perusteema on, että se tarkastelee kriittisesti kirkollisia ja yhteiskunnallisia käytäntöjä.

Wikipedian mukaan Ferdinand Buisson (1841-1932) oli vapaa-ajattelijoiden yhdistyksen puheenjohtaja ja opetushallinnon virkamies, joka taisteli ilmaisen ja maallisen opetuksen puolesta Ranskassa. Hän kehitti yleisen perusopetuksen, joka avasi ovet suurelle ryhmälle lapsia ja kansalaisia, jotka olivat olleet opetuksen ulkopuolella, eli vammaisille ja kehitysvammaisille. Hän toimitti ja osaksi myös kirjoitti ensyklopedisen opetusalan teoksen Dictionnaire de pédagogie et d’instruction primaire. Kansanedustajana ollessaan hän pyrki voimakkaasti saamaan naisille äänioikeuden. Hän oli pasifisti ja pohti esimerkiksi sitä, miten kasvatuksen avulla voidaan vastustaa sotia. Hän puhui 1920-luvulla nuoren Kansainliiton puolesta ja toimi Saksan ja Ranskan suhteiden parantamiseksi, kutsui saksalaisia pasifisteja Pariisiin ja vieraili itse Berliinissä. Hän saikin vuonna 1927 Nobelin rauhanpalkinnon "avusta Saksan ja Ranskan väliseen sovintoon" 86-vuotiaana, iäkkäimpänä kaikista rauhannobelisteista, yhdessä saksalaisen professorin ja pasifistin Ludwig Quidden (1858-1941) kanssa.

Lisäys 30.9.22: Buissonin negatiivinen asenne katolilaisuutta kohtaan saattoi johtua mm. siitä, että katolinen kirkko poisti vasta vuonna 1835 kiellettyjen kirjojensa listoilta Nikolaus Kopernikuksen 1500-luvulla kirjoittaman, aurinkokeskistä maailmankuvaa puolustavan teoksen (lähde: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology, 1978, s. 70). Tällaisen kirjan pitkäaikainen kieltäminen tuntui tiedettä arvostavan ihmisen mielestä varmasti hyvin tiedevihamieliseltä ja tosiasioista piittaamattomalta.

Edit 24.6.22, 26.6.22, 30.9.22, 19.11.24 (korjattu Asimovin kirjan painovuosi).

Ferdinand Buisson ja Charles Wagner: Fritänkeri och liberal protestantism, 1904. P. A Norstedt & Söners Förlag. Käännös ranskasta ruotsiin: K. 151 sivua (Ferdinand Buisson s. 3-70 ja Charles Wagner s. 73-151).

Tuhat laulujen vuotta. Valikoima länsimaista lyriikkaa. Alkutekstein varustettu laitos. Toimittanut ja suomentanut Aale Tynni, 1957

Lisää omasta hyllystä löytyneitä äidin vanhoja runokirjoja. Tämä on sillä tavalla erilainen kuin aikaisemmin lukemani, että suuri osa runoilijoista oli minulle ihan tuntemattomia nimiä, ei useimpien tuntemia klassikoita (vaikka kirjassa on toki mukana monia tuttujakin runoilijoita). Kirjan toimittaja Aale Tynni oli ehkä valinnut kirjaan lempirunojaan tai sellaisia runoilijoita, joita hän halusi tehdä tunnetuiksi.

Tynni on tehnyt kirjassa valtavan suuren työn: runojen kokoamisen lisäksi hän on myös kääntänyt suuren osan kirjan runoista ja lisäksi korjannut aiempien suomentajien käännöksiä ja myös omia varhaisempia käännöksiään nykyaikaisempaan muotoon. Esipuheessa hän kertoo käännösperiaatteistaan ja tyylitajun muuttumisesta suomen kielessä niinkin lyhyessä ajassa kuin kymmenessä vuodessa. Toisaalta hänenkään käännöksensä eivät nykylukijasta tunnu kovin nykyaikaisilta, hän käyttää muistaakseni usein esimerkiksi sanaa unhoittaa.

Aale Tynnillä oli valtavan hyvä kielitaito. Pystyn itsekin lukemaan romaaneja ja varsinkin tietokirjoja joillakin vierailla kielillä, mutta runoja vain vahvimmalla kielelläni englannilla niin että ymmärrän hyvin myös merkitysvivahteet ja sanojen eri tyylit. Tynni sen sijaan on kääntänyt kirjaan runoja islannista, latinasta, saksasta, espanjasta, italiasta, englannista, ranskasta, portugalista, tanskasta, ruotsista ja norjasta - ja joistakin näistä vielä satoja vuosia vanhasta kielimuodosta.

Kirjan runot alkavat 900-luvun islantilaisesta runoilijasta Egil Skallagrímssonista ja etenevät vuosisata kerrallaan runoilijan syntymävuoden mukaan kirjan viimeiseen runoilijaan, Pablo Nerudaan. Alaotsikkonsa mukaan kirja on tosiaan länsimaista lyriikkaa - Euroopan ja Yhdysvaltain ulkopuolelta Etelä-Amerikastakin on vain kolme runoilijaa, nicaragualainen Rubén Darío ja chileläiset Gabriela Mistral ja Pablo Neruda. Kirjan 209 nimetystä runoilijasta laskujeni mukaan kahdeksan on naisia (Annette von Droste-Hülshoff, Emily Dickinson, Christina Rossetti, Ada Negri, Anna de Noailles, Marie Under, Gabriela Mistral ja Karin Boye).

Hieno piirre kirjassa on se, että aukeaman vasemmalla puolella on aina alkukielinen runo ja oikealla puolella sen käännös, jolloin lukija voi halutessaan maistella alkuperäisen runon äänteitä ja rytmiä ja kieltä osatessaan miettiä käännöksen onnistumista.

Tämän kirjan perusteella länsimaisten runojen suosituin lintu on ehdottomasti satakieli, josta puhuttiin hyvin monessa runossa. Monien aikaisempien vuosisatojen runojen teemana tuntuu olleen myös "kuolemme pian ja menetät kauneutesi sitäkin aiemmin, joten nautitaan elämästä, nuoruudesta ja seksistä niin kauan kuin se on mahdollista". Yksi tämän aiheen lempirunojani on Andrew Marvellin To his coy mistress / Kainolle rakastetulle, jossa on myös runoille harvinaista huumoria.

Ketjukolaajan mielestä hyvän runokirjan kriteeri on se, että kirjassa on yksi hyvä, itseä koskettava runo, ja kyllähän tästä löytyi useampikin sellainen. Luin tätä varmaan parin kuukauden ajan aina vähän kerrallaan, ja olen selvästi kehittynyt runojen lukijana, koska en varmasti olisi saanut tätä luetuksi parikymmentä vuotta sitten. Vaikka mukana oli monia hyviäkin runoja, useimmat varsinkin varhaisemmat runot olivat minulle liian eteerisiä, epätodellisia ja "runollisia". Minua rupesi mietityttämään, miksei aikaisempina vuosisatoina tehty runoja todellisesta elämästä, siitä kun elämä potkii päähän, kun harmittaa, jokapäiväisestä elämästä, työstä ja tavallisten ihmisten (ei esimerkiksi ritarien) rakastumisesta ja yhdessä elämisestä. Suurin osa ihmisistä ei tietenkään osannut menneisyydessä lukea tai kirjoittaa, mutta tehtiinkö tällaisesta suullista runoutta tai kansanlauluja?

Andrew Marvell (Englanti 1621-1678): Kainolle rakastetulle (ote)

Had we but world enough and time,                Jos aika, paikka soisi sen,
This coyness, lady, were no crime.                  vihaisi kainoutta en.
...                                                                  ...
But at my back I always hear                          Vaan aika rientää, takaapäin
Time's wingéd chariot hurrying near;                ehättää vaunuin siivekkäin;
And yonder all before us lie                             ja edessämme aukeaa
Deserts of vast eternity.                                   iankaikkisuuden erämaa.
Thy beauty shall no more be found,                Ei suloasi nähdä voi,
Nor in thy marble vault shall sound                 holviisi lauluni ei soi,
My echoing song; then worms shall try            kun madot kokeiltavikseen
That long preserved virginity,                          neitsyyden saavat säilyneen,
And your quaint honour turn to dust,               tomua hyve tahraton
And into ashes all my lust.                               ja tuhkaa haluni kun on.
The grave's a fine and private place,                On hieno paikka haudan povi,
But none I think do there embrace.                  vaan ei se syleilyihin sovi.
...                                                                 ...
Let us roll all our strength and all                    Kierrämme voiman, hellyyden
Our sweetness up into one ball,                      palloksi yhteen, repien
And tear our pleasures with rough strife           ilomme väkivallalla
Through the iron gates of life.                         elämän rautaportista.
Thus, though we cannot make our sun            Aurinko ei voi seisahtaa,
Stand still, yet we will make him run.               vaan laukkaamaan sen kyllä saa.

Suom. Aale Tynni

Annette von Droste-Hülshoff (Saksa 1797-1848): Tornissa

Ohi naakat viuhuvat - kirkunaa
koko tornini täynnä on avoin.
Ja tukkaani myrsky hulmuttaa
menadien hiuksien tavoin;
sinut, hurjimus, kietoa tahtoisin
käsivarsiini - silloinpa vasta
syvän partaalla kamppailla saisitkin
elämästä ja kuolemasta.

Verikoirina rannalla leikkien
meren aallot piehtaroivat,
ylös valkoista höytyä viskellen,
ja haukku ja luskutus soivat.
Jos keskelle joukkoa telmivää
minä pääsisin tornista tästä!
Ilo korallimetsässä metsästää
on mursua lystikästä.

Meren aavalla viiri hulmuaa
kuin standaari ratsuväen.
Köli keikkuu, nousee ja vajoaa,
sen vartiotornista näen;
minä laivassa seisoa tahtoisin
ja sen ruorimiehenä olla,
kun lokkina keuloin vaahtoavin
alus kiitää karikolla.

Ja jos olisin vapaa metsämies
tai sotilas jonkinmoinen
tai ainakin mies, niin kenpäties
jokin löytyisi neuvo toinen;
nyt kainona jään vain istumaan
ja muistutan lasta arkaa.
Tukan salaa irroittaa vain saan,
niin että se myrskyyn karkaa.

Suom. Aale Tynni

Henrik Arnold Wergeland (Norja 1808-1873): Oma itseni (ote)

Minä pahalla päällä, Aamulehti? Minä, joka tarvitsen vain pilkahduksen aurinkoa
puhjetakseni ääneen nauramaan ilosta, jota en voi selittää itselleni?

Kun haistelen vihreätä lehteä, unohdan huumeissani
köyhyyden, rikkauden, vihamiehet ja ystävät.

Kissani hivellessä poskeani paranevat kaikki sydänhaavat.
Koirani silmiin lasken suruni kuin syvään kaivoon.

...

Suom. Lauri Viljanen, Aale Tynni tehnyt joitakin muutoksia

Paul Fort (Ranska 1872-1960): Pienen valkean hevosen valitus

     Valkea pieni hevonen pahassa säässä, olitpa
rohkea! Hevonen valkea, yksin edessä, kaikki muut takana.

     Kaunista säätä ei koskaan tullut tuohon kyläpahaiseen.
Ei koskaan kevään aikoja, yksin edessä, kaikki muut takana.

     Vaan nurkumatta veti silti se aina kylän poikia
pelloille mustassa sateessa, yksin edessä, kaikki muut takana.

     Kun rattaat seurasivat vain kaunista häntää, liehuvaa,
niin ei se tahtonut nurkua, yksin edessä, kaikki muut takana.

     Vaan kerran kun se pahassa säässä noin säyseänä kulki, niin
sen tappoi kirkas salama, yksin edessä, kaikki muut takana.

     Se kuoli näkemättä kaunista säätä, olipa se
rohkea: kuoli näkemättä kevään aikoja, ei edessä eikä takana.

Suom. Aale Tynni

Sergio Corazzini (Italia 1887-1907): Nukkedialogi

     Oi pieni kuningatar,
minun täytyykö viluun kuolla?
Kuningas nukkuu, voisin
siis laulun laulaa teille,
hän ei sitä kuulisi! Suokaa
minun nousta parvekkeelle!
     - Oi viehkeä ystäväni,
se on paperimassaa eikä
se meitä kannattaisi!
Tekö tahdotte, että kuolen
päässä reikä?
     - Oi, kultahiustenne suokaa
te aueta, kuningatar!
     - Runoniekka, katse luokaa,
niin näette, että ne ovat
tappurasta!
     - Oi, anteeksi!
     - Mitä sitten?
     - Mitä sitten!
En sanaakaan saa vastaan,
minä kuolen...
     - Miten? Voisiko ainoastaan
siitä kuolla?
     - Te pilkkaatte... hyvästi siis!
     - Siltäkö tuntuu?
     - Oi, ettekö kaipausta
siis tunne? Kuljimme vasta
me pahvimetsässä tuolla -
     - Rakas ystäväni, en muista.
Te menette? Iäksikö? ...
Oi, jospa voisin
minä itkeä! Minkä mahdan,
kun sydän on minulle tehty
puupalikasta?

Suom. Aale Tynni

Paul Eluard (Ranska 1895-1952): Rakastunut

Hän seisoo silmäluomillani,
hänen hiuksensa ovat hiuksissani,
hänellä on käsieni muoto,
hänellä on silmäini väri,
varjooni on hän uponnut
kuin kivi taivaaseen.

Hänen silmänsä ovat avoinna aina
eikä hän salli minun nukkua.
Hänen unensa täydessä päivänvalossa
saa auringot muuttumaan huuruiksi;
minut nauramaan, itkemään ja nauramaan se saa,
puhumaan ilman mitään sanottavaa.

Suom. Aale Tynni

Pieni lisäys ja muutos 7.11.21, lisäys ja korjaus 4.12.21.

Tuhat laulujen vuotta. Valikoima länsimaista lyriikkaa. Alkutekstein varustettu laitos. Toimittanut ja suurimmaksi osaksi suomentanut Aale Tynni, 1957. WSOY. Useita suomentajia. 867 sivua.

Elihu Root: Kansainvälisen oikeuden yleisen ymmärtämisen tarve, 1905 (käännös)

Käänsin ensimmäisen luvun (The Need of Popular Understanding of International Law, s. 3-6) rauhannobelisti Elihu Rootin kirjasta Addresses on International Subjects antaakseni näytteen Rootin ajatuksista, mutta hänen kirjoituksensa on kyllä asiallisuudessaan melko kuiva. Tämä ei ollut välttämättä lukemistani teksteistä kiinnostavin, mutta se oli tarpeeksi lyhyt käännettäväksi kokonaan, ja sen aiheet ja tyyli edustavat Rootin kirjoituksia mielestäni hyvin. Teksti on julkaistu American Journal of International Law -lehden ensimmäisessä numerossa, ja se käsittelee American Society of International Law -järjestön perustamisen syitä ja lähtökohtia. Teksti ei ollut kovin helppoa käännettävää mm. Rootin sanaston ja pitkien virkkeiden takia, joita en kuitenkaan alkanut lyhentää, jotta Rootin tyyli välittyisi myös käännöksestä.

Aikamme poliittiselle kehitykselle on ominaista kansalaisten vaikutusvallan kasvu valtion toiminnassa, mikä tekee koko ajan tärkeämmäksi sen, että jokaisessa maassa suurella osalla kansaa olisi täsmällinen käsitys kansainvälisistä oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan.

Hallitukset eivät nykyään käy sotaa, elleivät ne ole vakuuttuneita kansalaistensa yleisestä ja innostuneesta tuesta; ja joskus tapahtuu niin, että voimakas yleinen tunne ajaa hallitukset sotaan vasten tahtoaan. Ei ole harvinaista nähdä kahden hallituksen pyrkivän mitä sovittelevimmalla ja kärsivällisimmällä tavalla sopimaan jokin erimielisyys rauhanomaisesti, kun taas suurella osalla kansasta molemmissa maissa on taipumaton ja hyökkäävä asenne, ja nämä vaativat näkemään omat etunsa äärimmäisinä ja kärjistettyinä sillä tavalla, että jos tämä ohjaisi valtiollista toimintaa, se tekisi rauhanomaisen ratkaisun mahdottomaksi.

Yksi pääasiallisista esteistä kansainvälisten kiistojen rauhanomaisessa ratkaisussa on se tosiseikka, että neuvottelijan tai sovittelijan, joka luopuu mistä tahansa oman maansa äärimmäisistä vaatimuksista ja myöntää toisen osapuolen minkä tahansa argumentin järkevyyden, varsin todennäköisesti tuomitsee kiihkeästi suuri määrä hänen omia maanmiehiään, jotka eivät ole koskaan nähneet vaivaa tutustuakseen jupakan syihin, tai jotka ovat ajatelleet vain oman puolensa argumentteja. Kuusikymmentäneljä vuotta on kulunut siitä, kun Yhdysvaltain ja Kanadan välillä olevan koillisen rajan sijainti sovittiin vuoden 1842 Webster-Ashburtonin sopimuksella; kuitenkin vielä tänäkin päivänä omalla puolellamme rajaa on monia ihmisiä, jotka tuomitsevat herra Websterin siitä, että hän uhrasi meidän oikeutemme, ja monia ihmisiä Kanadan puolella rajaa, jotka syyttävät lordi Ashburtonia omien oikeuksiensa uhraamisesta tuossa sopimuksessa. Molemmat vastaväittäjien ryhmät eivät voi olla oikeassa; vaikuttaa oikeutetulta oletukselta, että kumpikaan niistä ei ole oikeassa; kuitenkin sekä herra Websterin että lordi Ashburtonin täytyi kestää moitetta ja herjausta hintana sopimuksesta, joka on ollut kummankin maan rauhalle ja menestykselle tuhat kertaa arvokkaampi kuin kaiken kiistanalaisena olleen maan arvo.

Siinä merkittävässä toiminnassa, jossa sovitaan kansainväliset selkkaukset ilman sotaa, tapahtuipa tämä sitten neuvottelemalla tai sovittelun avulla, välttämättömät ehdot ovat järkevyys ja hyväntahtoisuus, halukkuus tunnustaa tosiasiat ja punnita väitteitä, jotka ovat niin omaa maata vastaan kuin sen puolesta; ja on erittäin tärkeätä, että jokaisessa maassa ne ihmiset, joita neuvottelijat edustavat ja joiden luokse sovittelijoiden täytyy palata, pystyvät harkitsemaan kiistanalaista asiaa ja arvioimaan edustajiensa toimintaa tällä valistuneella ja järkevällä tavalla.

Eräs keino saada aikaan tämä haluttu tila on lisätä yleistä tietoutta kansainvälisistä oikeuksista ja velvollisuuksista ja edistää kansalaisten tapaa lukea kansainvälisistä asioista ja ajatella niitä. Mitä selvemmin jonkin maan ihmiset ymmärtävät omat kansainväliset oikeutensa, sitä vähemmän todennäköisesti he omaksuvat äärimmäisiä ja kohtuuttomia näkemyksiä oikeuksistaan, ja sitä vähemmän todennäköisesti he ovat valmiita taistelemaan jostakin, johon he eivät todella ole oikeutettuja. Mitä selvemmin ja yleisemmin jonkin maan kansalaiset ymmärtävät oman maansa kansainväliset sitoumukset ja velvollisuudet, sitä vähemmän todennäköisesti he paheksuvat muiden maiden oikeutettuja vaatimuksia siitä, että näitä sitoumuksia ja velvollisuuksia noudatetaan. Mitä perehtyneempiä jonkin maan kansalaiset ovat valtioiden välisten itsehillinnän ja huomaavaisuuden sääntöihin ja tapoihin, joiden pitkä kokemus on osoittanut olevan välttämättömiä maiden välisen rauhan säilyttämiseen, sitä suurempi tulee olemaan taipumus pidättäytyä julkisesti keskustelemasta kiistakysymyksistä muiden maiden kanssa sellaisella tavalla, joka asettaisi esteitä rauhanomaisen ratkaisun tielle loukkaamalla tunteita tai nostattamalla vihaa tai ennakkoluuloja toisessa osapuolessa.

Jokaisessa sivistyneessä yhteisössä on välttämätöntä, että on olemassa tuomioistuimia oikeuskysymysten ratkaisemiseksi sekä viranomaisia lain noudattamiseen pakottamiseksi; kuitenkaan elämässämme vallitsevan rauhan ja järjestyksen todellinen perusta ei ole poliisin pelko; se on tuhansien yhteisön muodostavien ihmisten itsehillintä sekä heidän halukkuutensa noudattaa lakia ja ottaa muiden oikeudet huomioon. Liiketoiminnan todellinen perusta ei ole sheriffi, jolla on oikeuden määräys, vaan niiden liike-elämän sääntöjen ja velvoitteiden vapaaehtoinen noudattaminen, joita yleisesti pidetään välttämättöminä liiketoimissa menestymiselle. Aivan samoin on erittäin tärkeää, että kiistakysymykset valtioiden välillä ratkaistaan sovittelulla eikä sodalla, ja yleisen tunteen kasvu tämän rauhanomaisen ratkaisutavan puolesta on tämän sukupolven kunniaksi luettava eräs sivistyksen suuri edistysaskel; kuitenkin ihmisten välillä vallitsevan rauhan todellinen perusta on niiden ihmisten, jotka hallitsevat moderneja demokratioitamme, oikeudenmukaisessa ja huomaavaisessa mielenlaadussa, heidän muiden maiden oikeuksien kunnioittamisessaan, ja heidän halussaan olla oikeudenmukainen ja hyväntahtoinen kansainvälisten kiistojen syiden käsittelyssä.

Tietenkään ei voida odottaa, että minkään kansan kaikki jäsenet opiskelevat kansainvälistä oikeutta; kuitenkin riittävä määrä voi helposti tutustua siihen riittävästi johtaakseen yhteisöä ja muodostaakseen jokaisessa maamme yhteisössä yleisen mielipiteen kaikissa tärkeissä kansainvälisissä kysymyksissä sitä mukaa kun niitä nousee esiin.

Tästä syystä minusta näyttää siltä, että uuden Kansainvälisen oikeuden amerikkalaisen yhdistyksen vaikutus ja sen Quarterly-lehden julkaisu tulee olemaan Yhdysvaltain kansalle käytännön hyödyksi; ja uskon, että Yhdistystä ja Quarterlyä tukevat harkitsevaiset miehet ja naiset, jotka haluavat auttaa kansainvälisen oikeudenmukaisuuden ja rauhan edistämistä.

Edit 20.7.21 (mm. bloggauksen otsikkoa paranneltu), 1.8.21.

The Need of Popular Understanding of International Law, s. 3-6. Kirjassa Elihu Root: Addresses on International Subjects, collected and edited by Robert Bacon and James Brown Scott, 1916. Harvard University Press. 447 tekstisivua ja 15 sivun hakemisto.

Jaroslav Kvapil & Antonín Dvořák: Rusalka, 1900

Minulla on aina välillä kausia, jolloin pyrin laajentamaan kulttuurintuntemustani. Parikymmentä vuotta sitten ajattelin, että minun pitäisi tutustua oopperoihin, ja kuuntelinkin niitä monia. Useimmista en ihmeemmin innostunut - en juuri pidä klassisesta laulumusiikista ja kaipaan asioihin jonkin verran vauhtia, enkä siksi tavallisesti kestä ooppera-aarioita, joissa asioita toistellaan yleensä monta kertaa - mutta pidin ehkä neljästä tai viidestä oopperasta. En kuitenkaan pelkästään pitänyt eräästä oopperasta (josta en ollut aiemmin koskaan kuullutkaan) vaan rakastuin siihen ensikuulemalta ja -lukemalta, olen vuosien aikana kuunnellut sen varmaan kymmeniä kertoja ja pidän siitä edelleen kovasti. Tämä kirjoitus tulee siis sisältämään estotonta ylistelyä. Ajatukset ovat omiani; en ole halunnut lukea oopperasta muiden tulkintoja.

Kyse on tsekkiläisen Antonín Dvořákin säveltämästä Rusalkasta, kertomuksesta vedenneidosta, joka rakastuu prinssiin ja luopuu siksi äänestään saadakseen tämän rakkauden. (Rusalka ei ole erisnimi, vaan tarkoittaa yleensä vedenneitoa.) Paljastan kirjoituksessa oopperan juonen kokonaan, koska juoni ei ole siinä se oleellisin asia, ja kaikki lapsena satuja kuunnelleet tai lukeneet tietävät perusjuonen, vaikka tämä tarina eroaakin joiltain kohdiltaan Andersenin Pienestä merenneidosta. Rusalka on Tsekkiin sopivasti esimerkiksi metsässä asuva vedenneito, ei merenneito, ja oopperalla on vielä surullisempi loppu kuin Andersenin sadulla.

Oopperan libreton on tehnyt Jaroslav Kvapil, ja laitoin bloggauksen otsikkoon sekä säveltäjän että kirjailijan, koska oopperan sanat ja musiikki toimivat täydellisesti yhdessä, ne vahvistavat toisiaan ja tuovat toisiinsa uusia puolia, enkä voi kuvitella toista ilman toista. Dvořákin musiikki on ihanan ilmeikästä, hyvällä tavalla romanttista, eloisaa ja selkeää: jokaisella henkilöllä on oma teemansa, jotka punoutuvat yhteen heidän kohdatessaan, eikä Rusalkassa tarvitse pohtia, mitä tapahtuu, koska musiikki kuvaa, heijastaa ja korostaa tapahtumia.

Klassisesta musiikista pitävät saattavat tuntea oopperan kuuluisimman laulun, Rusalkan "Laulun kuulle", vaikkeivät itse oopperaa tuntisikaan, mutta mielestäni oopperassa on monia sitä kiinnostavampiakin lauluja, joissa esimerkiksi Rusalkan voimakas luonne tulee selvästi esiin, tai joissa muut henkilöt esiintyvät. Vaikkapa Rusalkan toisen näytöksen laulu "Ó marno to je" on loistava esitys epätoivosta ja turhautumisesta. (Rusalkaa sanotaan oopperassa toistuvasti kalvaaksi ja viileäksi, mutta hänen laulunsa ovat täynnä tunnetta, intohimoa, voimaa ja lämpöä.)

Rusalkan etenemisvauhti on oopperaksi nopea: aarioissa ei toistella samaa asiaa kovin montaa kertaa, ja paria (omasta mielestäni liian hidasta) suvantovaihetta lukuun ottamatta siinä tapahtuu koko ajan jotakin, tapahtumat liittyvät toisiinsa ja antavat kimmokkeen seuraavalle tapahtumalle, ja draamassa on koko ajan jännitettä.

Rusalkan teemat levittäytyvät moneen suuntaan ja laajalle, mikä on lumoavan kauniin, joskus tanssillisen, joskus dramaattisen ja joskus sydämeenkäyvän surullisen musiikin lisäksi varmaan yksi syy siihen, että jaksan kuunnella sitä yhä uudelleen, eikä se tunnu tyhjentyvän kokonaan. 1800-luvun ja 1900-luvun rajalle sijoittuvana teoksena on helppo keksiä oopperan rakkaustarinalle, jossa nainen luopuu kaikesta, uhraa kaiken ja lopulta menettää kaiken, ja mies pettää hänet, konteksti: rakkaustarina, jossa nainen saa aviottoman lapsen, ja osa hänen omaisistaan hylkää hänet - oopperan lopussa on hyytävä kohtaus, jossa Rusalkan sisaret kieltäytyvät olemassa missään tekemisissä hänen kanssaan (She who has been embraced by man can never join in our dancing, we'll run away if you come anywhere near us! Fear emanates from your sadness, disturbing our fun and games). Tässä oopperassa kuitenkaan myöskään mies ei voi elää eikä saada rauhaa ilman pettämäänsä naista, ja hänkin kuolee lopuksi.

Rusalka on tämän lisäksi kuitenkin paljon muutakin: siinä asetetaan esimerkiksi luonto ja ihminen vastakkain. Toisaalta se saa kokemaan ihmisten halpamaisuuden ja naurettavuuden, toisaalta heidän kauneutensa ja sen, miksi heitä on helppo rakastaa. Rusalka itse edustaa tietenkin luontoa, mutta oopperassa on toinenkin kiinnostava naishahmo, Jezibaba eli noita, joka on näiden kahden maailman rajalla ja tuntee ja hallitsee molempien salaisuudet, mutta sijoittuu kuitenkin selvästi luontoon. Jezibaba on voimakas, kyyninen, ivallinen, armoton ja itsevarma ja inhoaa ja halveksii ihmisiä ja heidän maailmaansa (Man is an abomination of nature, who has turned his back on Mother Earth). Kun prinssi pettää Rusalkan, Rusalka ei enää kuulu kumpaankaan maailmaan, ei luontoon eikä ihmisten pariin (I am cursed by you, lost to him, a faint echo of the elemental world. I am neither a woman nor a nymph, I can neither live nor die!).

Koska Rusalka luopuu äänestään saadakseen rakkauden, se saa tietysti ajattelemaan kommunikaatiota ja sen ongelmia rakastavaisten välillä, tai omien ajatusten ja oman identiteetin esiintuomista. Onko sillä merkitystä, että äänestään luopunut osapuoli on nimenomaan nainen? Rusalka on prinssin kanssa ollessaan aina vaiti, vaikka prinssi toivoisi palavasti hänen puhuvan, mutta prinssin hylättyä hänet hän saa äänensä takaisin. Se, miten rakastavaiset ovat (sananmukaisesti) eri maailmoista ja se, miten vaikea heidän on kommunikoida keskenään, tuo mieleen myös aikakauden kontekstiin liittyvät luokkaerot.

Rusalkalla on yksi ehdoton puolustaja, joka ei hylkää häntä koskaan, hänen isänsä Näkki (Water Sprite, basso), joka on odottamattoman moniulotteinen hahmo, kuvaus viisaasta vanhemmasta, joka rakastaa lastaan, mutta ei pysty pelastamaan tätä maailmalta ja tämän omilta tunteilta. Rusalka kysyy oopperan alussa isältään neuvoa siihen, miten hänestä voisi tulla ihminen, ja vaikka Näkki tietää, että kaikki tulee päättymään huonosti ja yrittää saada Rusalkan muuttamaan mielensä, hän antaa Rusalkan tehdä omat valintansa ja omat virheensä, neuvoo hänet Jezibaban luo, ja seuraa tapahtumia myöhemmin avuttomana vierestä katsellen tyttärensä vähitellen tuhoutuvan.

Ooppera on kiinnostava myös siksi, että näkökulma ei ole ihmisen, vaan se on kerrottu Toisen näkökulmasta, niiden näkökulmasta joita ihmiset kammoavat ja säikkyvät ja pitävät luonnottomina, erilaisina, outoina. Eräässä kohdassa ihmisten ja Näkin tulkinta tapahtumista asetetaan suoraan vastakkain, ja Näkin tulkinta voittaa.

Rusalka on naisten ooppera. Kaikki sen aktiivisimmat toimijat, henkilöt jotka laittavat tapahtumat liikkeelle ja muuttavat asioita, ovat naisia: Rusalka, joka uskoo rakkaudellaan saavansa prinssin rakastamaan itseään, Jezibaba, joka muuttaa Rusalkan ihmiseksi, ja ulkomaalainen prinsessa, joka viettelee prinssin. Prinssi saattaa kuvitella olevansa metsästäjä, mutta jo hänen äänensä ilmaisee tämän harhaksi: kauniista ja intohimoisista aarioistaan huolimatta hän on oopperassa poikamaisen ja lapsellisen kuuloinen tenori. Rusalkalla taas on teoksessa hyvin monipuolisia, vahvoja ja tunneskaalaltaan laajoja aarioita.

Kaikesta teoksen dramaattisuudesta ja traagisuudesta huolimatta siinä on oopperoille poikkeuksellisesti myös paljon huumoria, varsinkin kahdessa sivuhenkilössä, metsänvartijassa ja keittiöpojassa, joista edellinen esittää rohkeaa, mutta paljastuu tosipaikan tullen jänishousuksi. He toimivat oopperassa myös sulavasti kertojina, jotka täydentävät tapahtumien väliset aukot.

Kun näin oopperan esitettynä tämän tekstin kirjoituksen jälkeen, ymmärsin että yksi teoksen teemoista on myös viattomuuden menetys. Sen menetys, että uskoo kaiken käyvän hyvin, uskoo kaikkien ihmisten olevan hyviä ja toimivan oikein, uskoo maailman olevan oikeudenmukainen ja uskoo pystyvänsä itse voittamaan kaikki ongelmat. Kaikki ihmiset menettävät tämän tunteen varmasti ennemmin tai myöhemmin, ja vaikka sen tilalle saakin vähitellen monisyisemmän, realistisemman, toimivamman ja hauskemmankin elämänkatsomuksen, kunhan ei jää vellomaan pettymykseensä, menetys on aluksi vaikea. Ja oopperan teema yleisemminkin on se, että entiseen sellaisenaan ei voi palata, koska kokemukset muuttavat ihmistä.

Eli pidän itse tästä oopperasta paljon, mutta musiikkimaku (kuten kirjamakukin) on niin henkilökohtaista, etten ole varsinaisesti suosittelemassa tätä kenellekään. Olen kuitenkin jo kauan halunnut kirjoittaa tästä, joten on kiva, että sain sen tehtyä. Rusalka on Youtubessa parin tunnin mittaisena tsekkiläisenä Petr Weiglin vuoden 1977 filminä, mutta itse pidän siitä ehkä enemmän pelkästään kuultuna ja luettuna, jolloin sen voi kuvitella päässään ja sen teemoihin on helpompi keskittyä; filmissä oopperan sadunomainen kuvasto korostuu, jolloin tarinaa ajattelee enemmän pelkkänä satuna.

Lisäys 14.7.21, edit 1.8.21, 22.10.24 (lisätty viattomuuskappale).

Alfred H. Fried: Nykyaikainen rauhanliike, 1907(?) (rauhannobelistit 1911)

 

Vuoden 1911 toinen rauhannobelisti, itävaltaunkarilainen pasifisti, kirjakauppias ja journalisti Alfred Hermann Fried (1864-1921) oli mm. mukana perustamassa Saksan rauhanliikettä. (Ajattelin ensin, että hänen nimensä tarkoittaa saksaksi "rauhaa", mutta se kirjoitetaankin 'Friede'.) Wikipedian mukaan "häntä voidaan syystä pitää eräänä nykyaikaisen rauhan ylläpitämisen järjestelmän perustajana", koska hänen ajatuksiensa voidaan katsoa olevan esim. YK:n perustamisen taustalla. Hän edisti myös esperantoa kansainvälisenä kielenä. Ikävä kyllä hänen unelmansa kestävästä rauhasta ei toteutunut, vaan hän joutui näkemään ensimmäisen maailmansodan, josta hän kirjoitti Mein Kriegs-Tagebuch -teokset, yhden "päiväkirjan" jokaiselta sotavuodelta.

Hän oli siis varmasti ansainnut palkintonsa. Tämä kirja oli kuitenkin - toisin kuin rauhannobelistien kirjat tähän mennessä - hieman tylsää luettavaa, ehkä senkin takia, että siinä keskityttiin paljon sovinto-oikeuteen ja Haagin konferensseihin, jotka olivat minulle hyvin tuttuja jo aiemmista kirjoista. Vaikka sovinto-oikeus kiinnostaa minua ajatuksena, siihen liittyneet silloiset konkreettiset toimet eivät ole nykyään kuitenkaan kovin mielenkiintoisia. Vähäiseen kiinnostavuuteen vaikutti myös teoksen kirjoitustyyli: se oli suurelta osalta aika luettelomaista kuvausta tapahtumista, tehdyistä sopimuksista ja henkilöistä, ja vaikka tunnistin monet kirjassa mainituista henkilöistä muista kirjoista, heidän persoonaansa ja toimintaansa ei kuvattu tarkemmin ja syvemmin, eikä kirjassa mainittuja tapahtumia myöskään taustoitettu enemmän, jolloin teksti olisi tuntunut elävämmältä. Myös melko vanhahtava käännös hankaloitti lukemista. Mutta jos haluaa tietää enemmän Haagin rauhankonferenssien tapahtumista, sovinto-oikeudesta ja 1900-luvun alun rauhanliikkeessä vaikuttaneiden ihmisten nimistä, kirjassa on paljon tietoja näistä asioista.

Ensimmäinen luku, Rauhanliikkeen olemus ja päämäärät, oli kirjan kiinnostavin osa, koska siinä Fried puhuu yleisemmin rauhanliikkeen ajatuksista ja tavoitteista ja puolustautuu sitä syytöstä vastaan, että rauhan puolustajat olisivat pää pilvissä kulkevia haihattelijoita. Hänen mukaansa sodat ovat historian kuluessa tulleet koko ajan harvinaisemmiksi. Rauhanliike ei väitä, että sen onnistuisi poistaa kaikki sodat ikuisiksi ajoiksi kaikkialta maailmasta, mutta se pystyy kuitenkin vähentämään niitä koko ajan enemmän (s. 6). Rauhanliike ei myöskään tavoittele rauhan aikaansaamista pelkästään aseistariisunnalla ja kaikkien riitojen ratkaisemisella sovinto-oikeuden avulla, vaikka nämä tärkeitä ovatkin, koska aseet ja kiistat ovat oireita, eivät syitä - lopullinen tavoite on kansainvälisessä yhteistyössä. Koko paha, joka aikaamme painostaa, on sanalla sanoen siinä, että puuttuu tämän ajan tarvetta vastaava kansainvälinen järjestö. Kun tämä valtioiden kansainvälisissä suhteissa vallitseva epäjärjestys poistetaan ja kansainvälinen järjestö muodostetaan, niin aseidenriisuminen ja täydellinen sovinto-oikeuslaitos seuraavat itsestään. (9)

Tällainen järjestö ei vähennä valtioiden itsemääräämisoikeutta: Missään tapauksessa ei suurten sivistysvaltioiden järjestyessä tule kysymykseen, että ne luopuvat itsenäisyydestään. Ne pikemmin siten vain lisäävät itsenäisyyttään, jota nykyään ainakin periaatteessa vielä vallitseva kansainvälinen anarkia eli laittomuus niin suuresti rajoittaa. Järjestö saa joka valtiolle ominaisen voiman vasta oikein kehittymään, sillä valtiot tulevat korkeintaan luopumalla muutamien oikeuksien käyttämisestä ottamaan vastikkeeksi toisten valtioiden puolelta velvoituksia, jotka panevat niiden oman voiman vasta oikein arvokkaana esiintymään. (10-11) 

Kaikki valtiot ovat joka tapauksessa jollain tavalla riippuvaisia toisistaan, oli niiden välillä sopimuksia tai ei: Opinkappale valtion rajoittamattomasta yliherruudesta on nyt kerran vain opinkappale. Ei mikään valtio ole nykyään olemukseltaan niin monimutkaisen maailmantalouden vallitessa täysin riippumaton. Olosuhteiden painostuksesta tarvitsevat kaikki valtiot toisiaan ja ovat toiminnassaan jossakin määrin rajoitettuja. (11)

Eli myös muista rauhannobelistien teoksista tuttuja ja aika nykyaikaisen kuuloisia ajatuksia, ja nykyäänhän ollaan - ehkä osaltaan Friedin työn ansiosta - päästy monipuolisiin ja vaikutusvaltaisiin kansainvälisiin yhteistyöjärjestöihin (vaikka niiden toiminnassa onkin tietysti aina parantamisen varaa). Huonoista asioista Friedin kuvaama valtioiden välinen asevarustelukierre ja siihen käytetyt miljardit kuulostivat myös hyvin tutuilta. Joissain kohdissa Haagin konferenssin tavoitteet tuntuivat nykyistä käytäntöä inhimillisemmiltä, esim. kielto heittämästä kuulia ja räjähdysaineita ilmapalloista (46).

Kirjan lopussa on 39 sivun pituinen pienellä fontilla kirjoitettu kronologinen luettelo rauhanliikkeen edistysaskelista (vuodesta 1095 alkaen!) ja rauhanpyrkimyksiin vaikuttaneista tapahtumista. Tämä luettelo osoittaa selvästi, miten joistakuista rauhanvaateista on kauvan taisteltu ja miten moninaiset menestymättömyydet ja tappiot eivät ole aatteen esitaistelijoita herpaisseet, kunnes he ovat erikoiset tarkoitusperänsä saavuttaneet taikka miten he yhä vielä sitkeästi taistelevat muutamista vaateista. Moni, joka on tähän saakka pitänyt rauhanliikettä muutamain maailmasta kääntyneiden haaveilijain onnettomana aatteena, voi tästä luettelosta vasta nähdä, kuinka vanha rauhanaate jo on, kuinka paljon maailma on sitä tähän saakka omakseen hyväksynyt ja kuinka se on ajan kuluessa edistynyt. (138-139)

Fried perusti pasifistisen Die Waffen nieder! -lehden, jota Bertha von Suttner julkaisi, ja hän mainitsee kirjassa monia rauhanliikkeessä toimineita naisia. Kirjan on kääntänyt toisenkin rauhannobelistin, Klas Pontus Arnoldsonin, kirjan suomentanut salaperäinen Aatto M., joka on myös lisännyt kirjaan joitakin uusia tietoja.

Välistä jääneet palkitut (näistä löytyi vain yksi kirja, sekin ranskaksi):

1909
Auguste Beernaert, Belgia - edustanut kahdessa Haagin konferenssissa ja asemastaan Parlamenttienvälisessä liitossa
Paul Balluet d'Estournelles de Constant, Ranska - työstään edistää Ranskan diplomaattisuhteita Saksan ja Iso-Britannian kanssa sekä urastaan Pysyvässä välitystuomioistuimessa

1910
Kansainvälinen rauhantoimisto, Sveitsi - eri rauhanjärjestöjen yhteiselin

1911
Tobias Michael Carel Asser, Alankomaat - Pysyvän välitystuomioistuimen jäsen ja Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin alullepanija

Edit 4.5.21, 10.5.21.

Alfred H. Fried: Nykyaikainen rauhanliike, 1907(?). Ei alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta (luultavasti 1907). Kustantaja: Osuuskunta Väinämöinen Tampere. Asianomaisella luvalla saksasta suomentanut Aatto M. 180 sivua.

Rauhannobelistit: kooste ensimmäisen vuosikymmenen Nobelin rauhanpalkinnon saajista

Nobelin rauhanpalkinto on mielestäni yksi tärkeimmistä Nobel-palkinnoista, ellei jopa tärkein, koska siinä ei ole kyse vain tiedosta (joka toki on tärkeää ja tarpeellista) vaan myös esimerkiksi asenteiden muutoksesta, toisin ja paremmalla tavalla ajattelusta, oikeudenmukaisuudesta, vapaudesta ja yhteistyöstä. Kirjallisuusnobelistitkin ajattelevat usein epäsovinnaisesti ja puolustavat humaaneja arvoja, mutta rauhannobelistit lisäävät tähän vielä konkreettisen toiminnan asioiden hyväksi.

Rauhanpalkintoja on jaettu vuodesta 1901 alkaen. Luettuani muutamia kiehtovia uudemmista rauhannobelisteista kertovia kirjoja päätin noin vuosi sitten, sopivasti blogini aloittamisen aikaan, alkaa järjestelmällisesti lukea rauhannobelistien kirjoittamia tai heihin liittyviä kirjoja palkinnon ensimmäisestä vuodesta alkaen.

Tämä osoittautui hyväksi päätökseksi: rauhannobelisteihin tutustuminen on auttanut minua löytämään sellaisia kirjoja ja kirjailijoita, joita en olisi muuten koskaan tullut lukeneeksi, ja se on antanut minulle uuden, mielenkiintoisen näkökulman 1800-luvun ja 1900-luvun historiaan - näistä asioista ei historiankirjoissa yleensä paljon puhuta. Se on myös tutustuttanut minut sellaisiin vaikuttajiin ja hienoihin ihmisiin, joita ei nykyään juuri tunneta, ja antanut rohkaisevan ja innostavan käsityksen siitä, että väkivallalle ja vihamielisyyksille on aina ollut aktiivisia vastavoimia, ja että niille pitäisi antaa enemmän huomiota ja resursseja. Lisäbonuksena on ollut se, että 1800-luku on alkanut vaikuttaa aiempaa mielenkiintoisemmalta, vaikka tähän ovat kyllä vaikuttaneet muutkin viime aikoina lukemani kirjat.

Tämä oma haasteeni on edennyt suhteellisen hitaasti, koska muitakin kiinnostavia (ja ehkä helpompia) kirjoja on niin paljon, mutta odotan aina jännityksellä sitä, mitä seuraava nobelisti tuo tullessaan. Haaste on ollut myös kirjallisesti palkitseva: jotkut (vaikkeivät toki kaikki) rauhannobelistien kirjoista ovat olleet yllättävänkin hyviä lukukokemuksia. Monet tähän asti lukemani kirjat ovat olleet myös melkoisen ohuita, joten vaikka jotkut teokset olisivat olleet tylsempiäkin, se ei ole haitannut. Parhaita lukemistani rauhannobelistien teoksista ovat olleet Bertha von Suttnerin romaani Aseet pois!, Frédéric Passyn puhe Rauhanutopia ja Fredrik Bajerin taloustieteelliset allegoriat. Myös Henri Dunantin elämäkerta oli ihan mielenkiintoinen.

Ajattelin tehdä aina yhden vuosikymmenen rauhannobelistien lukemisen jälkeen koosteen kyseisen vuosikymmenen yleisistä linjoista ja palkinnon saajista (jos energiaa riittää). Monista alkuvaiheen nobelisteista en ole löytänyt yhtään kirjaa, jonka pystyisin lukemaan (vaikka ruotsi sujuukin, vedän rajan 1800-luvulla julkaistuihin ranskankielisiin kirjoihin) tai edes yleensä mitään kirjastoista löytyvää teosta, joten heistä tiedän vain nimen ja Wikipedian joskus hyvin niukoista artikkeleista silmäillyt tiedot. Netistä olisi varmasti löytynyt enemmän tietoja myös näistä nobelisteista, mutta koska pidän kirjoista ja tämä on kirjablogi, olen tutustunut lähemmin ja kirjoittanut bloggauksen vain niistä nobelisteista, joihin liittyvän kirjan olen lukenut. Myös monet minulle tuntemattomiksi jääneet rauhannobelistit on kuitenkin mainittu usein muiden nobelistien tietoteoksissa, eli he ovat olleet aikanaan aktiivisia ja tunnettuja rauhan puolesta työskenteleviä ihmisiä.

Ensimmäinen vuosikymmen oli järjestöjen ja kansainvälisyyden vuosikymmen: monet palkituista olivat perustaneet rauhan ja kansainvälisen yhteistyön hyväksi toimivia järjestöjä tai toimineet niiden johtotehtävissä. Tässä näkyy se, että kansainvälinen yhteistyö alkoi mm. maiden välisen kaupan lisääntyessä olla yhä aktiivisempaa, ja tehtiin yhä enemmän eri maiden välisiä sopimuksia. Ensimmäisen vuoden toisen palkitun, Henri Dunantin, perustama Punainen Risti on tietysti tunnetuimpia varhaisista järjestöistä (Dunantin aloitteesta saatiin aikaan myös Geneven sopimus), mutta muutkin rauhannobelistien järjestöt toimivat myös nykyään, ehkä hyvinkin aktiivisesti, ja saattoivat perustamisaikanaan aukoa aivan uusia uria. Esimerkiksi nykyään suhteellisen tuntematon Parlamenttienvälinen liitto, johon liittyy kokonaista neljä ensimmäisen vuosikymmenen palkituista, oli aikanaan varmaan aivan uudenlainen kansainvälinen yhteistyöjärjestö ja näin esimerkiksi YK:n ja EU:n henkinen edeltäjä. Muita ensimmäisellä vuosikymmenellä palkittuja järjestöjä (eli yhtä lukuun ottamatta niiden perustajia tai edustajia) olivat Kansainvälinen Rauhantoimisto (IPB tai BIPP), Kansainvälisen oikeuden instituutti, Pysyvä välitystuomioistuin ja Svenska freds- och skiljedomsförening.

Toinen suuri rauhaan liittyvä teema 1800-luvun loppuvuosikymmenillä ja 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä oli kansainvälinen sovinto-oikeus (nykyiseltä nimeltään välitystuomioistuin), joka liittyy kiinteästi kansainväliseen yhteistyöhön ja kansainvälisiin järjestöihin. Sovinto-oikeudesta puhutaan todella paljon rauhannobelistien tietoteoksissa ja ajatukseen siitä viitataan myös Bertha von Suttnerin romaanissa. Sen ideana on siis se, että maat antaisivat kiistakysymyksensä puolueettoman välittäjän tai tuomioistuimen ratkaistavaksi (mieluiten niin, että olisivat sopineet sovittelusta jo kauan ennen kiistojen syntymistä) ja tyytyisivät tämän päätökseen, jolloin vältettäisiin sodat ja verenvuodatus. Tällaisia sovitteluja oli tehty 1910-luvun lopulle tultaessa reilun sadan vuoden aikana laskutavasta riippuen 150-250 kappaletta, niiden määrä oli lisääntynyt vuosikymmenestä toiseen, ja jotkin niistä olivat ratkaisseet todella isoja riitoja, jotka olisivat hyvinkin saattaneet kärjistyä aseellisiksi yhteenotoiksi ja jopa sodiksi. Tällainen vahva välitystuomioistuin tuntuisi nykyäänkin hyvältä idealta (Pysyvä välitystuomioistuin on kyllä olemassa, mutta sillä ei tunnu nykyään olevan kovin suurta painoarvoa).

Sovinto-oikeuteen liittyvät läheisesti myös Haagin konferenssit (1899 ja 1907, tarkoitus oli järjestää konferensseja säännöllisin väliajoin noin kahdeksan vuoden välein). Rauhannobelistit pitivät niitä isoina ja tärkeinä edistysaskeleina ja niistä puhuttiin tietoteoksissa paljon, koska ehkä ensimmäistä kertaa historiassa hyvin monien länsimaisten valtioiden edustajat kokoontuivat keskustelemaan rauhankysymyksistä, yhteistyöstä ja kansainvälisestä sovittelusta, ja niiden tuloksena saatiin aikaan myös kansainvälisiä sopimuksia.

Hätkähdyttävän nykyaikaiselta näissä yli sadan vuoden takaisissa teoksissa tuntuu kysymys kilpavarustelusta ja aseistariisunnasta. Myös silloin pidettiin yllä kauhun tasapainoa, eri maat hankkivat uusia, nopeasti vanhentuvia aseita pystyäkseen puolustautumaan muita maita vastaan ja laittoivat asevarusteluun valtavia summia, vaikka aseet ja summat olivatkin tietysti aivan toisia kuin nykyään (nykylinkki: Maailman sotilasmenot kasvoivat viime vuonna koronapandemiasta huolimatta). Joissakin teoksissa puhuttiinkin "aseellisesta rauhasta", josta pitäisi edetä todelliseen rauhaan, ja vaadittiin varustelukulujen vähentämistä ja aseistariisuntaa (toinen nykylinkki: Ydinaseet kieltävä sopimus astui tänään voimaan). Sotilasmenoihin nykyään käytettävät summat, tai edes puolet niistä, kannattaisikin käyttää rauhantyöhön ja esimerkiksi ilmastonmuutoksen hidastamiseen ja sen seurausten lieventämiseen, mikä lisäisi turvallisuutta ihan toisella tavalla kuin aseet.

Se, mistä lukemieni nobelistien kirjoissa ei puhuttu, oli imperialismi (huonona asiana), valtioiden sisäiset ongelmat ja rasismi. Länsimaiden valloitukset tunnuttiin hyväksyvän normaaliin elämään kuuluvina, eikä niistä yleensä puhuttu mitään. Joissakin kirjoissa puhuttiin eurosentrisesti "sivistyneiden" valtioiden yhteistyöstä, ja Theodore Rooseveltin kirjassa jopa puolustettiin Yhdysvaltain imperialismia. Fredrik Bajeria lukuun ottamatta myös esimerkiksi työväen huonosta asemasta ja sääntelemättömän kapitalismin ongelmista puhuttiin hyvin vähän. Toisaalta tuo Bajerin 1870-luvun teos käsitteli suurelta osalta juuri kapitalismin (ja kommunismin) huonoja puolia, ja Randal Cremerkin oli työläistaustainen ja ollut aktiivinen ammattiyhdistysliikkeessä, joten hänenkin teoksissaan tätä asiaa olisi saatettu käsitellä. Samoin myös Passyn puheessa kuvattiin jonkin verran sodan huonoja seurauksia köyhille samoin kuin koko muulle yhteiskunnalle. Nobelistien teoksissa ei myöskään puhuttu mitään siitä, ettei puolella aikuisväestöstä ollut äänioikeutta tai juuri muitakaan kansalaisoikeuksia. Tästä huolimatta naiset vaikuttavat olleen varsin aktiivisesti mukana rauhantyössä, mistä Bertha von Suttner on hyvä esimerkki, ja Passyn puheenkin oli julkaissut "Ruotsin naisten rauhanyhdistys".

Maantieteellisesti ensimmäisen vuosikymmenen rauhannobelistit sijoittuivat pääasiassa Pohjois-, Keski- ja Länsi-Eurooppaan: neljäntoista palkitun joukossa oli kolme sveitsiläistä, kolme ranskalaista, yksi englantilainen, ruotsalainen, tanskalainen ja Itävalta-Unkarin kansalainen sekä yksi belgialainen ihminen ja järjestö. Mukana oli kuitenkin myös tähän mennessä ainoa italialainen rauhanpalkinnon saaja, Ernesto Teodoro Moneta, sekä yhdysvaltalainen Theodore Roosevelt. Roosevelt (jonka kunniaksi on sanottava, että varsinaisen palkituksi tulemisen syyn lisäksi hän edisti myös noita Haagin konferensseja) oli mielestäni väärä valinta rauhannobelistiksi. Kaikki muut rauhannobelistit, joista tiedän enemmän, olivat kuitenkin minusta ansainneet palkintonsa.

Pelkkä ammatti kertoo ihmisestä melko vähän, mutta ammateiltaan ensimmäiset rauhannobelistit olivat puuseppiä (Cremer), ekonomisteja (Passy), liikemiehiä (Dunant), toimittajia (Ducommun, Moneta, Arnoldson), kirjailijoita (von Suttner, Arnoldson, Bajer), oikeustieteilijöitä tai juristeja (Renault, Beernaert, de Constant), diplomaatteja (de Constant) ja poliitikkoja (Passy, Gobat, Cremer, Roosevelt, Bajer, Arnoldson, Beernaert, de Constant). Palkittujen keskimääräinen ikä palkinnonsaamisvuonna oli 67 vuotta.

Ensimmäisten palkittujen joukossa oli myös nainen, Bertha von Suttner, joka tunsi Alfred Nobelin ja luultavasti vaikutti siihen, että Nobelin palkintojen joukkoon otettiin myös rauhanpalkinto. (Vaikkei palkintoperusteissa sitä mainitakaan, hän muuten teki muutakin kuin kirjoitti suositun ja vaikutusvaltaisen romaaninsa, eli perusti pasifistiorganisaation ja julkaisi kansainvälistä pasifistista julkaisua).

Tässä lista ensimmäisen vuosikymmenen palkituista ja palkintoperusteista (olen merkinnyt tähdellä ne, joista olen itse kirjoittanut; muiden linkki johtaa Wikipedian sivuille).

* Henri Dunant, 1901, Sveitsi - Punaisen Ristin perustaja ja Geneven sopimuksen alkuunpanijoita
* Frédéric Passy, 1901, Ranska - Parlamenttienvälisen liiton perustaja
Élie Ducommun, 1902, Sveitsi - asemastaan Kansainvälisen Rauhantoimiston ensimmäisenä kunniapääsihteerinä
Charles Albert Gobat, 1902, Sveitsi - Parlamenttienvälisen liiton ensimmäinen pääsihteeri
William Randal Cremer, 1903, Iso-Britannia - Parlamenttienvälisen liiton perustaja
Kansainvälisen oikeuden instituutti, 1904, Belgia - tavoitteestaan valtioiden välisenä sovitteluelimenä
* Bertha von Suttner, 1905, Itävalta-Unkari - kirjastaan Aseet pois! ja merkityksestään Nobelin rauhanpalkinnolle
* Theodore Roosevelt, 1906, Yhdysvallat - työstä Venäjän-Japanin välisen sodan lopettaneen Portsmouthin rauhansopimuksen aikaansaamiseksi
Ernesto Teodoro Moneta, 1907, Italia - avainhahmo italialaisessa rauhanliikkeessä
Louis Renault, 1907, Ranska - johtava kansainvälisen oikeuden lakimies ja Pysyvän välitystuomioistuimen jäsen
* Klas Pontus Arnoldson, 1908, Ruotsi - Svenska freds- och skiljedomsföreningenin perustaja
* Fredrik Bajer, 1908, Tanska - BIPP:n (eli Kansainvälisen Rauhantoimiston) kunniapuheenjohtaja
Auguste Beernaert, 1909, Belgia - edustanut kahdessa Haagin konferenssissa ja asemastaan Parlamenttienvälisessä liitossa
Paul Balluet d'Estournelles de Constant, 1909, Ranska - työstään edistää Ranskan diplomaattisuhteita Saksan ja Iso-Britannian kanssa sekä urastaan Pysyvässä välitystuomioistuimessa

Henri Dunant

Frédéric Passy

Élie Ducommun

 

Charles Albert Gobat

William Randal Cremer

Bertha von Suttner

Theodore Roosevelt

Ernesto Teodoro Moneta

Louis Renault

Klas Pontus Arnoldson

Fredrik Bajer

Auguste Beernaert

Paul Balluet d'Estournelles de Constant

Edit 29.4.21, 2.5.21, 12.5.21, 24.10.21 (lisätty keskimääräinen ikä).