Eva Frantz: Sininen huvila, 2017 (Blå villan, 2017)

Viime aikoina on ollut niin paljon tekemistä, etten ole ehtinyt kirjoittamaan enkä paljon lukemaankaan. Tästä kirjasta on kirjoitettu niin paljon muissa blogeissa (joista sen löysin), etten juuri kuvaile sitä vaan kirjoitan vain joitakin vaikutelmiani, lisätietoa löytyy alaosan linkeistä.

Kirja sijoittuu suomenruotsalaiseen pikkukaupunkiin (kaupungin nimeä ei luullakseni sanota kertaakaan), jossa työskentelee vanhempi rikoskonstaapeli Anna Glad. Hän saa tässä nyt jo kolmiosaisen sarjan ensimmäisessä osassa selvitettäväkseen kollegansa Rolf Månssonin kanssa suositun lifestyle-bloggarin Becca Stenlundin murhayrityksen. Näin itsekin bloggaavana aihe tietenkin kiinnostaa, vaikka kirjan Sininen huvila -blogi painiikin ihan eri sarjassa kuin oma blogini. Lifestyle-blogien maailma tuntui muutenkin erilaiselta kuin kirjablogien maailma (ainakin kirjan perusteella kirjablogit tuntuvat melkoisesti realistisemmilta ja aidommilta), mutta siihen oli silti mielenkiintoista tutustua.

Yksi kirjan pääteema liittyy läheisesti nettikommentointiin ja miksei myös blogielämään: ihmisen julkisen identiteetin ja todellisen henkilön välinen ristiriita tuli esille monessa kohdassa. Frantz on minusta perehtynyt hyvin bloggaamiseen ja ajatellut sitä paljon - ja hän pitää itsekin omaa ruotsinkielistä blogia - vaikka dekkarissa tietysti korostuvatkin aiheen huonot puolet.

Toisena teemana kirjasta jäivät mieleen perhesuhteet sekä hyvässä että pahassa. Frantz kuvaa taitavasti pienillä kohtauksilla perhe-elämää, esimerkiksi Annan rakoilevaa suhdetta työttömäksi jääneeseen yrittäjämieheensä Månsiin, hänen kollegansa Rolfin onnellista isoa eroperhettä tai Beccan pienen pojan Brunon isän suhdetta poikaansa. Pidin kirjassa myös siitä, ettei Frantz esitä useimpia ihmisiä yksiselitteisesti syyllisinä tai syyttöminä, vaan enemmänkin olosuhteiden tuotoksina. Blogissaan aina kauniina ja iloisena esiintyvässä Becca Stenlundissakin on huonot puolensa, mutta näitä ei kommentoida, ne vain esitetään kirjassa ja annetaan lukijan tehdä niistä omat johtopäätöksensä, kuten yleensä muidenkin henkilöiden käytöksestä. Tämä oli kirjailijalta kiinnostava ratkaisu: aloin miettiä, miksi ja miten Beccasta oli tullut sellainen kuin hän oli.

Kirja oli hyvin kirjoitettu, juoni piti otteessaan ja syyllistäkin aloin aavistella vasta aivan loppupuolella. Huomasin kirjaa lukiessa myös, että minulla on hassu positiivinen stereotypia suomenruotsalaisista: vaikka tiedänkin, ettei esimerkiksi Märta Tikkasen avioliitto ollut mitenkään ihanteellinen, minulla oli silti taipumus ajatella, että kaikki suomenruotsalaiset elävät kuin Strömsössä, omassa onnellisessa maailmassaan, mutta eihän asia tietenkään niin ole. Ulla Lempisen käännös oli hyvä.

Tässä luvattuja muita bloggauksia (vaikkei tämä kirjoitus niin lyhyeksi jäänytkään): Kirsin kirjanurkka, Kirjan pauloissa, Kirjahullun päiväkirja, Luetut, Reader, why did I marry him?, Kirjarikas elämäni, Luettua elämää...

Eva Frantz: Sininen huvila, 2017 (Blå villan, 2017). S&S. Käsikirjoituksesta suomentanut Ulla Lempinen. Kansi: Emma Strömberg. 328 sivua.

Valtteri Suomalainen, toim. Marianna Wallinheimo: Kuolet vain kahdesti, 1994

Tämä omasta hyllystä löytynyt äidin vanha kirja ei ole dekkari tai trilleri (miksi sitä nimen perusteella epämääräisesti luulin), vaan kertoo hyvin erikoisesta ammatista eli obduktiopreparaattorin työstä. Pilapiirtäjä Kari Suomalaisen poika Valtteri Suomalainen menee heti ensimmäisellä sivulla asiaan: vaikka tv-sarjoista ja elokuvista yleensä saakin toisenlaisen käsityksen, ruumista tutkiva patologi tai Suomalaisen termillä obdusentti ei työskentele yksin, vaan kallon sahauksen, aivojen poiston, rintaontelon avauksen ja kaikkien sisäelinten irrotuksen suorittaa obduktiopreparaattori (5). 

Nykyään tuntuu todella yllättävältä, että tähän vastuulliseen ja taitoa vaativaan ammattiin ei tuolloin ollut koulutusta (nyt asiat ovat varmasti toisin): [Preparaattori] ei ole koulutukseltaan lääkäri, mutta yleensä hänellä on alaan liittyvää kokemusta esimerkiksi lääkintävahtimestarina. Anatomiaa saa myös lukea melko kasan. Mitään varsinaista koulua tai kurssia tähän harvinaiseen ammattiin ei kuitenkaan ole (5), vaan obduktiopreparaattori seuraa kollegojensa työtä ja alkaa sitten harjoitella näiden valvonnassa; Suomalainen työskenteli laitoksella vuoden ajan ennen ensimmäistä itsenäistä preparaattorin työtään.

Suomalaisen työpaikka oli oikeuslääketieteen laitos, jossa tutkitaan onnettomuudessa kuolleita, rikoksen uhreja tai itsemurhan tehneitä vainajia, siis yllättävästi tai epäselvissä olosuhteissa kuolleita ihmisiä. Kirjassa mennään monta kertaa sumeilematta groteskeihin yksityiskohtiin, mikä ei minua kuitenkaan häirinnyt: kuolleet ruumiit eivät tunne enää mitään, ja mielestäni kuolinsyyn selvittäminen on eräs tapa kunnioittaa kuollutta ihmistä ja hänen elämäänsä. Ja tietysti rikoksen ollessa kyseessä on tärkeää saada mahdollisimman paljon tietoa kuolemaan johtaneista tapahtumista rikoksen selvittämiseksi.

Suomalainen puhuu itse eräässä luvussa "ruumiinavaajan etiikasta": ... eikä varsinkaan preparaattori aina tiedä mitä häneltä odotetaan. Ehkä vainajan kunnioitusta? Ollaanpa nyt realisteja. Kun yksi preparaattori joutuu pahana päivänä avaamaan, ottamaan näytteet ja sulkemaan 7-8 keisiä, ei yksinkertaisesti ole aikaa miettiä sen enempää kunnioittavia kuin epäkunnioittaviakaan ajatuksia. Sitäpaitsi kun on aikansa tätä työtä tehnyt tapahtuu ajatusmaailmassa muutos: Ruumis lakkaa olemasta ruumis, se ei enää ole kuollut ihminen. Vainaja muuttuu joskus eläneen henkilön dokumentti-arkistoksi, josta tehtävänä on löytää tarvittavat tiedot. Ruumis on muuttunut keisiksi. (141) Preparaattori on ammattilainen, jonka tehtävänä on osaltaan selvittää kuolinsyy.

Suomalaisen asenteet joitakin ihmisryhmiä (naisia, homoja) kohtaan vaikuttivat joskus aika antiikinaikaisilta (tai ehkä pikemminkin 1990-lukulaisilta); joissakin asioissa ollaan menty paljon eteenpäin. Asenteet kuitenkin vain vilahtivat aina välillä muun tekstin lomassa. Yleensä ottaen Suomalaisen teksti oli hyvin helppolukuista, groteskilla tavalla hauskaa ja myös kiinnostavaa, koska se kertoi itselleni aivan vieraasta todellisuudesta (ja nimenomaan todellisuudesta, ei kuvitteellisista rikoksen uhreista; suurin osa kirjasta myös käsitteli muita tapauksia kuin rikoksia).

Kirjassa häiritsi jonkin verran tapausten käsittelyn lyhyys: 175-sivuisessa kirjassa on 53 lyhyttä tarinaa, joista lähes kaikkien taustalla on kuitenkin todellisen ihmisen elämä, joskus huvittavakin, mutta joskus hyvin traagisen tuntuinen. Usein tuntui, että käsitellyn ihmisen elämästä olisi voinut kirjoittaa kokonaisen kirjan tai ainakin novellin, joten kirjan kertomus vaikutti helposti vain pintasipaisulta. Kirja oli myös lähinnä kokoelma erikoisia tai kummallisia sattumuksia oikeuslääketieteen laitokselta (ja erikoisia ne todella olivatkin!), ja itse olisin kaivannut siihen lisää sellaista tiedollista puolta kuin esimerkiksi tietoa piilevien käytöstä hukkuneen ihmisen kuolintavan tutkimuksessa, josta eräässä luvussa kerrottiin. Kirja oli kuitenkin ihan mielenkiintoinen ja minulle ainutlaatuinen kurkistus oikeuslääketieteen laitokselle.

Kirjan kuvitus on Karin.

Keskustelupalstalta löytyi tätä kirjaa hulvattoman hauskana pitänyt lukija, ja Elegia on lukenut englanniksi samaa teemaa eri ammattilaisen näkökulmasta käsittelevän oikeuslääketieteellisen patologin Richard Shepherdin muistelmateoksen.

Edit 19.5.21, 10.5.22.

Valtteri Suomalainen, toim. Marianna Wallinheimo: Kuolet vain kahdesti, 1994. Recallmed. Kuvitus: Kari Suomalainen. 175 sivua.

J. I. Perelman: Kiintoisaa algebraa, 1980 (Занимательная алгебра, 1920-luku)

Pidin koulussa matematiikasta, mutta jotkin koulumatikan alueet ja sitä pidemmälle menevät laskut tuntuvat minusta hankalilta (koska niiden ymmärtäminen vaatisi pitkällistä perehtymistä ja numeroiden pyörittelyä?). Koulun jälkeen matematiikan harrastukseni on ollut aika satunnaista - luen joskus matematiikkaan liittyviä kirjoja, jos kiinnostavan tuntuisia tulee vastaan, mutta niiden välillä saattaa mennä monta vuotta, ja usein matematiikka tuntuu olevan liian kaukana todellisesta elämästä ja sen monimutkaisista ongelmista. Mutta kuten eräs vanha koulukaverini sanoi, tuntuu hyvältä ajatella matemaattisesti, ja taitoja on kiva verrytellä välillä.

Jostain syystä minun on aina ollut vaikea muistaa algebran ja aritmetiikan eroa ja ylipäänsä sitä, mitä algebra tarkoittaa, mutta se merkitsee siis yhtälönratkaisua (ainakin tässä kirjassa, Wikipedia esittää asian paljon monimutkaisemmin). Perelmanin kirjan ensimmäinen painos julkaistiin jo 1920-luvulla, mutta V. G. Boltjanski on lisännyt tähän uudempaan painokseen paljon uutta materiaalia, kuten nykyään aika liikuttavan alkeellisen kuuloisia tietokoneasioita. Se kirjassa on kuitenkin säilynyt samana, että sen laskut oletetaan laskettavan päässä tai paperilla, vaikka ne menevätkin joskus aika monimutkaisiksi, koska kirjassa puhutaan potensseista (eniten näistä), juurista ja logaritmeista.

Tämä kirja käy aivopähkinöistä, joita oli mukava pureskella yksi tai useampi kerrallaan. Kirjan taso oli minulle aika lailla sopiva: sen tehtävät vaativat pohtimista, joskus enemmänkin, mutta suureksi osaksi ne eivät olleet minulle ylivoimaisia. Okei, läheskään kaikkia en osannut ratkaista ja joistakin loppuosan tehtävistä en jaksanut käydä läpi edes valmista ratkaisua, koska en ymmärtänyt tehtävää ollenkaan, mutta useimmat tuntuivat ainakin selitettyinä ymmärrettäviltä. Kirjassa tarvitaan perustietoja sen käsittelemistä asioista ja kaavoista (joskus vähän fysiikankin asioista), joten varsinainen oppikirja tämä ei ole.

Perelmanin kirja oli tällaiseksi yhtälönratkaisukirjaksi yllättävän kiinnostava: siinä pääosassa ei ollut mekaaninen numeroiden käsittely (vaikka tätäkin tietysti tarvittiin jonkin verran), vaan "matemaattinen mielikuvitus", oivaltaminen. Jotkin kirjan tehtävien ratkaisut tuntuivat yksinkertaisuudessaan suorastaan nerokkailta. Perelman kirjoittaa sujuvasti, kätkee laskut hauskojen tarinoiden sisälle ja yhdistää sellaisia päältä katsoen yhteismitattomia asioita kuin esimerkiksi melun ja tähdet - niissä yhteisenä nimittäjänä ovat logaritmit. Kirjassa oli siis kiinnostavaa myös se, miten odottamattomienkin asioiden taustalta saattaa löytyä matemaattisia käsitteitä.

En ole koskaan kunnolla ymmärtänyt logaritmeja, vaikka osaankin käyttää niiden laskukaavoja. Kirjasta sai käsityksen siitä, millainen vallankumous logaritmien keksiminen 1600-luvulla ennen laskukoneita ja tietokoneita oli - matemaatikko ja tähtitieteilijä Laplace kirjoitti, että "lyhentäessään usean kuukauden laskusuoritukset muutaman päivän työksi pidentää logaritmien keksiminen sananmukaisesti kaksinkertaiseksi tähtitieteilijäin eliniän" (s. 227). Kirja sai myös näkemään luonnollisen logaritmin e:n (2,718...) uusin silmin ja ymmärsin, miksi sitä sanotaan "luonnolliseksi": e tulee vastaan todella monessa paikassa matematiikassa, fysiikassa, tähtitieteessä ja jopa biologiassa (paineen väheneminen, kappaleen jäähtyminen, radioaktiivinen hajoaminen ja Maan ikä, heiluriliike ilmassa, raketin nopeus, solujen kasvaminen...). Ehkä pitäisi yrittää perehtyä logaritmeihin ja katsoa, ymmärtäisinkö niitä eli näkisinkö ne mielessäni paremmin kuin ennen.

Kirjassa puhuttiin myös Diofantoksen yhtälöistä eli siitä, miten voidaan ratkaista yhtälö, jossa on kaksi tuntematonta (periaatteessa mahdotonta), mutta vain kokonaislukuratkaisuja (mikä saattaa mahdollistaa ratkaisun). Näistä en ole lukenut varmaan muualta kuin tästä kirjasta.

Hyvä matematiikkaan liittyvä elokuva on Varjoon jääneet (Hidden Figures), joka kertoo Nasassa 1960-luvulla työskennelleistä afroamerikkalaisista naisista. Kolmen matikkaneropäähenkilönaisen lisäksi elokuvassa on suuri joukko naislaskijoita (sana computer tarkoitti elokuvan mukaan alunperin tällaisia ihmislaskijoita), jotka olivat mukana mahdollistamassa ensimmäisten amerikkalaisten avaruuteen pääsyn. Leffa oli minusta kiinnostava, hauska ja viihdyttävä.

Edit 15.5.21, 16.5.21, 14.6.21.

J. I. Perelman: Kiintoisaa algebraa, 1980 (Занимательная алгебра, ei alkuperäistä julkaisuvuotta, 1920-luku). Kolmastoista stereotypioitu painos, V. G. Boltjanskin toimittama ja täydentämä. Kustannusliike MIR, Moskova. Kääntäjää ei mainittu(!). Piirrosten ja kannen tekijää ei mainittu. 253 sivua.

Boileau & Narcejac: Kahdet kasvot, 1977 (Les victimes, 1964)

Luin jostain blogista, että Hitchcockin elokuva Vertigo perustuu ranskalaisen kirjailijaparin Boileaun ja Narcejacin kirjaan, joten kun löysin kirpparilta tämän kirjan, halusin tutustua siihen (vaikka tämä onkin eri tarina kuin Vertigossa). Kirja on kirjoitettu minämuodossa, ja kertojana on pariisilainen kustannustoimittaja ja itämaisten kielten taitaja Pierre.

Tähän kirjaan ei sopisi mikään muu kuin minämuoto, sillä lukija heitetään heti ensimmäisestä virkkeestä lähtien Pierren epäilysten, toivojen ja muistojen keskelle. Kaikki hänen ajatuksensa kiertävät kehää salaperäisen Manoun ympärillä, jonka kirjan hän on hyväksynyt julkaistavaksi ja johon hän on rakastunut lähes ensitapaamisesta lähtien intohimoisesti, pääsemättömästi ja epätoivoisesti: vaikka heistä on tullut rakastavaisia, Manou (jonka nimi on ilmeisesti lyhennys tämän kirjailijanimestä Emmanuelle) on jäänyt hänelle pohjimmiltaan tuntemattomaksi eikä hän ole pitkään aikaan saanut tietää edes tämän oikeata nimeä. Naimisissa oleva Manou ei ole halunnut jättää kuuluisaa patoinsinöörimiestään, on ollut hyvin varovainen, ja hän on ollut aina se, joka on ottanut yhteyttä.

Heti kun ulko-ovi sulkeutui, en ollut enää varma mistään. Manou muuttui ajatukseksi, abstraktioksi. Alussa, ehkä kolmen viikon ajan, en tiennyt hänen nimeään enkä osoitettaan. Ja hänen kotinsa näin vain kerran, lopussa. Manou antautui, mutta ei avautunut. Sitä paitsi en juurikaan kysellyt häneltä. Olin liian rakastunut, liian hurmaantunut. Vain hänen läheisyytensä oli minulle tärkeä. Kun hän oli sylissäni, se oli alussa totuus. En halunnut tietää hänen siteistään, menneisyydestään, rakkauksistaan. Manou oli vain minua varten. Minä olin löytänyt hänet, keksinyt hänet, eikä mikään ollut siihen onneen verrattavaa. Kun hän oli lähdössä - se merkitsi aina kammottavaa riistäytymistä - hän lausui sanat, jotka hämmensivät minua syvästi: "Nyt alkaa kuollut elämä!"
          Hän oli tuhannesti oikeassa. Se oli kuollutta elämää, kellojen aika leikkasi olemassaoloa, jossa pienikin askar muuttui taakaksi, työn taakka, myös vapaa-ajan taakka ja ravintolan taakka ja unen taakka. En ollut enää kuin odotus ja muisto; ja pian tuska, sillä jokaisessa hyvästelyssä tunsin että jätimme jäähyväiset, että jokainen kohtaamisemme oli epävarma ja uhattu, että eräänä päivänä Manou ei ehkä palaisikaan ja että hänelle niin kuin minullekin alkaisi kuollut elämä, rakkaudettomuuden ikuisuus. En ollut koskaan kokenut sitä. Ennen Manouta minulla oli ollut seikkailuja, milloin iloisia, milloin surumielisiä, mutta ne eivät olleet koskaan olleet vakavia. Manou opetti minulle epävarmuuden ja tuskan. ... Yö on lempeä rakastavaisille. Meillä oli vain päivän sirpaleita, aamun kappaleita tai iltapäivän murusia. (22-23, 24) 

Kirjan alussa Pierre on Afganistanissa, jonne hän on päätynyt tulkiksi auttamaan Manoun aviomiestä René Jallua patoneuvotteluissa (aviomiehen nimi on suomalaisittain vähän hassun kuuloinen, koska häntä nimitetään melkein aina vain Jalluksi). Pierre odottaa Afganistaniin kuumeisesti ja epäilysten raastamana myös Manouta, joka on luvannut tulla sinne. Kun Manou vihdoin saapuu, hän ei olekaan Pierren tuntema Manou, vaan aivan toinen nainen, mikä sysää Pierren uuteen arvelujen ja epäluulojen kurimukseen.

Jos muistan oikein, Vertigossa on kyse rakastetun naisen identiteetistä, ja tässä vielä enemmän. Manousta on tullut Pierrelle elämää tärkeämpi, mutta hän ei ole koskaan saanut selville sitä, kuka tämä todella on, ja koko kirja keskittyy tämän kysymyksen ratkaisuun, mutta vain Pierren silmien, muistojen, tunteiden ja ajatusten kautta, minkä takia lukijalle herää kysymyksiä siitä, miten luotettavia hänen kertomuksensa ja ajatuksensa ovat. Afganistan, johon suuri osa kirjasta sijoittuu, ei ole kirjassa paikkana tärkeä, vaan se on vain kaukainen ja luonnoltaan epävieraanvarainen (tosin nykyistä ehkä vähän vapaamielisemmän tuntuinen) maa, jossa on valtava pato. Pato sen sijaan on kirjassa melkein oma henkilöhahmonsa, suunnaton, hengittävä, uhkaava, lähes elävä.

Manou jäi minulle aika etäiseksi hahmoksi eikä minulle selvinnyt, miksi Pierre rakastui häneen niin kaikkinielevästi, mutta Pierren pakkomielle ja hullu rakkaus häneen on todella elävästi, tehokkaasti ja vahvasti kuvattu. Vaikka kirja on kirjoitettu imperfektissä, kirjoitusajankohta tuntuu intensiiviseltä, hengästyneeltä preesensiltä. Kirjassa tärkeintä onkin sen tunnelma ja se, ettei lukija tiedä koko kirjan aikana, missä mennään, mitä on todella tapahtunut ja kuka Manou todella on (ainakin minä olin eksyksissä loppuun asti).

Tyyliltään mielenkiintoinen kirja, jota ei voi sanoa varsinaiseksi dekkariksi (vaikka kirjan alkuperäisnimessä mainittuja 'uhreja' voi ajatella olevan useita, onko kirjassa edes tapahtunut mitään rikosta?), vaan Wikipedian kuvauksen mukaan ennemminkin psykologiseksi rikosromaaniksi. Heikki Kaskimiehen taitava käännös tuntuu tavoittavan hyvin alkuperäisteoksen voimakkaan tunnelman.

Edwin Morgan: One Cigarette

No smoke without you, my fire
After you left,
your cigarette glowed on in my ashtray
and sent up a long thread of such quiet grey
I smiled to wonder who would believe its signal
of so much love. One cigarette
in the non-smoker's tray.
As the last spiral
trembles up, a sudden draught
blows it winding into my face.
Is it smell, is it taste?
You are here again, and I am drunk on your tobacco lips.
Out with the light.
Let the smoke lie back in the dark
Till I hear the very ash
sigh down among the flowers of brass
I'll breathe, and long past midnight, your last kiss. 

Helmet-haaste 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Edit 13.5.21. Morganin runo lisätty 5.6.21.

Boileau & Narcejac: Kahdet kasvot, 1977 (Les victimes, 1964). WSOY, Sapo-sarja 202. Suomennos: Heikki Kaskimies. Kansi: Kari Kotka. 189 sivua.

Jari Koponen: Pirun tusina. 13 kirjoitusta kirjallisuuden katvealueilta, 2016

Kannessa Albert Robidan kuva.

Mitä tiedätte kiinalaisesta, israelilaisesta tai arabimaiden tieteiskirjallisuudesta? En minäkään. Jari Koponen on ilmeisestikin sukulaissieluni, koska tähän kirjaan on koottu kirjoituksia nykyään vain vähän (tai ei ollenkaan) tunnetuista kirjailijoista 1800-luvulta 2000-luvulle, joiden lukemisesta hän sanoo runollisesti: Kaukana maineen katulamppujen kirkkaasta loisteesta, vaeltelussa kirjallisuuden vanhojen hämärien sivukatujen sokkeloissa on oma viehätyksensä. (8) 

Koponen onkin sopiva henkilö kirjoittamaan vanhasta ja ei-länsimaisten kirjailijoiden scifistä, koska hän on julkaissut kirjoja tieteiskirjallisuudesta 1980-luvulta alkaen, ja hänen asiantuntemuksensa ja myös kielitaitonsa vaikuttavat mittavilta. Hän on kirjoittanut artikkeleita myös Portti-scifilehteen, jossa neljä tämän kirjan luvuista on aiemmin julkaistu.

Tämä teos oli mukavaa luettavaa: kirjojen lisäksi se tarjosi uusia näkökulmia historiaan ja niihin maihin, joiden kirjailijoita se käsitteli. Vieraampien kulttuurien kohdalla siinä puhuttiin vanhojen lisäksi myös aivan uusista kirjoista. Koponen kirjoittaa sujuvasti ja kiinnostavasti sekä kirjailijoista että kirjoista, ja varsinkin yksittäisiin kirjailijoihin keskittyvät luvut olivat mielestäni mielenkiintoisia. Kirjan nimestä ja takakansitekstistä huolimatta kirjassa käsitellyt teokset eivät ole mitenkään erityisen pirullisia, vaan yhdistävä teema niissä on se, että ne käsittelevät mielikuvituksen keinoin jollakin tavalla tulevaisuutta sekä kirjoitusajankohtansa toiveita ja pelkoja. Odotettiin tulevaisuudelta hyvää tai pahaa, toivo paremmasta tai muutoksen tarve on kirjoittajien tärkein ponnin. Pessimistisimmänkin maailmanlopun manaajan teos on varoitus, älkäämme tehkö näin. (8)

Kirjan artikkeleita yhdistävä tulevaisuusteema on melko löyhä ja vapaasti tulkittu, ja mukaan mahtuu esimerkiksi varhaisia naisutopisteja, 1800-luvun venäläinen tieteiskirjailija Vladimir Odojevski, George Sandin fantasiaromaani, espanjalaisen lääketieteen nobelistin Santiago Ramón y Cajalin kirjat sekä ranskalaisen Albert Robidan kirjat ja varsinkin kuvat.

Lähes kaikki kirjoista ja useimmat kirjailijoista olivat ainakin minulle täysin tuntemattomia, joten Koposen kirja on myös kulttuuriteko kertoessaan vähän tunnetuista kirjailijoista ja Euroopassa melko tuntemattomista kirjallisuusalueista. Kirja herätti ajoittain myös mielenkiintoisia kysymyksiä tieteiskirjallisuuden sisällön (ja yleensä sen olemassaolon) suhteesta omaan yhteiskuntaansa ja sen vapauden määrään. Tuosta israelilaisesta tieteiskirjallisuudesta jäi mieleen se, että jotkut tulevaisuudesta kirjoittavat olivat nähneet mielessään Israelin, jossa juutalaiset ja arabit elävät yhdessä sovussa ja tasa-arvoisina.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin täällä: Kiiltomato, Risingshadow, Kirjavinkit, Turun Sanomat.

Kirjan luvut ja niissä pääasiassa käsitellyt kirjailijat:

1 Varhaisia naisutopisteja (Sarah Scott, Henriette Frölich, Rokeya Sakhawat Hossain, Charlotte Perkins Gilman)
2 Odojevski, fantasti edellä aikaansa (Vladimir Odojevski)
3 Matka kiteessä (George Sand)
4 Tulevaisuuden kuvittaja (Albert Robida)
5 Kun tieteiskirjallisuus Kiinaan tuli
6 Nobelistin tieteen valot ja varjot (Santiago Ramón y Cajal)
7 Pohjola uhattuna - varhaisia skandinaavisia sotakuvitelmia vuoteen 1914
8 Politiikkaa ja kuolemansäteitä (suomalainen Otto Edwin Josef Christianson)
9 Ennen niskalaukausta (puolalainen Bruno Jasieński)
10 Gulliverin uudet retket (unkarilainen Frigyas Karinthy)
11 Kirjarovioiden kajo - natsiajan saksalaista tieteiskirjallisuutta
12 Pyramidien varjosta (arabiankielinen, pääasiassa egyptiläinen tieteiskirjallisuus)
13 Jälkeen diasporan - israelilainen tieteiskirjallisuus

Koposen muita kirjoja: 

Jäinen vaeltaja: sata vuotta suomalaista tieteiskirjallisuutta, 1986
Mielikuvituksen mestarit: 13 unohdettua fantastia, 2000
Aivopeili: autonomian ajan tieteiskirjallisuutta, 2011
Maailman SF käännöksinä: bibliografia, 2012
Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa: bibliografia 1803-2013, 2014

Helmet-haaste 2020: Tulevaisuudesta kertova kirja.

Korjaus 11.5.21, edit 12.5.21.

Alfred H. Fried: Nykyaikainen rauhanliike, 1907(?) (rauhannobelistit 1911)

 

Vuoden 1911 toinen rauhannobelisti, itävaltaunkarilainen pasifisti, kirjakauppias ja journalisti Alfred Hermann Fried (1864-1921) oli mm. mukana perustamassa Saksan rauhanliikettä. (Ajattelin ensin, että hänen nimensä tarkoittaa saksaksi "rauhaa", mutta se kirjoitetaankin 'Friede'.) Wikipedian mukaan "häntä voidaan syystä pitää eräänä nykyaikaisen rauhan ylläpitämisen järjestelmän perustajana", koska hänen ajatuksiensa voidaan katsoa olevan esim. YK:n perustamisen taustalla. Hän edisti myös esperantoa kansainvälisenä kielenä. Ikävä kyllä hänen unelmansa kestävästä rauhasta ei toteutunut, vaan hän joutui näkemään ensimmäisen maailmansodan, josta hän kirjoitti Mein Kriegs-Tagebuch -teokset, yhden "päiväkirjan" jokaiselta sotavuodelta.

Hän oli siis varmasti ansainnut palkintonsa. Tämä kirja oli kuitenkin - toisin kuin rauhannobelistien kirjat tähän mennessä - hieman tylsää luettavaa, ehkä senkin takia, että siinä keskityttiin paljon sovinto-oikeuteen ja Haagin konferensseihin, jotka olivat minulle hyvin tuttuja jo aiemmista kirjoista. Vaikka sovinto-oikeus kiinnostaa minua ajatuksena, siihen liittyneet silloiset konkreettiset toimet eivät ole nykyään kuitenkaan kovin mielenkiintoisia. Vähäiseen kiinnostavuuteen vaikutti myös teoksen kirjoitustyyli: se oli suurelta osalta aika luettelomaista kuvausta tapahtumista, tehdyistä sopimuksista ja henkilöistä, ja vaikka tunnistin monet kirjassa mainituista henkilöistä muista kirjoista, heidän persoonaansa ja toimintaansa ei kuvattu tarkemmin ja syvemmin, eikä kirjassa mainittuja tapahtumia myöskään taustoitettu enemmän, jolloin teksti olisi tuntunut elävämmältä. Myös melko vanhahtava käännös hankaloitti lukemista. Mutta jos haluaa tietää enemmän Haagin rauhankonferenssien tapahtumista, sovinto-oikeudesta ja 1900-luvun alun rauhanliikkeessä vaikuttaneiden ihmisten nimistä, kirjassa on paljon tietoja näistä asioista.

Ensimmäinen luku, Rauhanliikkeen olemus ja päämäärät, oli kirjan kiinnostavin osa, koska siinä Fried puhuu yleisemmin rauhanliikkeen ajatuksista ja tavoitteista ja puolustautuu sitä syytöstä vastaan, että rauhan puolustajat olisivat pää pilvissä kulkevia haihattelijoita. Hänen mukaansa sodat ovat historian kuluessa tulleet koko ajan harvinaisemmiksi. Rauhanliike ei väitä, että sen onnistuisi poistaa kaikki sodat ikuisiksi ajoiksi kaikkialta maailmasta, mutta se pystyy kuitenkin vähentämään niitä koko ajan enemmän (s. 6). Rauhanliike ei myöskään tavoittele rauhan aikaansaamista pelkästään aseistariisunnalla ja kaikkien riitojen ratkaisemisella sovinto-oikeuden avulla, vaikka nämä tärkeitä ovatkin, koska aseet ja kiistat ovat oireita, eivät syitä - lopullinen tavoite on kansainvälisessä yhteistyössä. Koko paha, joka aikaamme painostaa, on sanalla sanoen siinä, että puuttuu tämän ajan tarvetta vastaava kansainvälinen järjestö. Kun tämä valtioiden kansainvälisissä suhteissa vallitseva epäjärjestys poistetaan ja kansainvälinen järjestö muodostetaan, niin aseidenriisuminen ja täydellinen sovinto-oikeuslaitos seuraavat itsestään. (9)

Tällainen järjestö ei vähennä valtioiden itsemääräämisoikeutta: Missään tapauksessa ei suurten sivistysvaltioiden järjestyessä tule kysymykseen, että ne luopuvat itsenäisyydestään. Ne pikemmin siten vain lisäävät itsenäisyyttään, jota nykyään ainakin periaatteessa vielä vallitseva kansainvälinen anarkia eli laittomuus niin suuresti rajoittaa. Järjestö saa joka valtiolle ominaisen voiman vasta oikein kehittymään, sillä valtiot tulevat korkeintaan luopumalla muutamien oikeuksien käyttämisestä ottamaan vastikkeeksi toisten valtioiden puolelta velvoituksia, jotka panevat niiden oman voiman vasta oikein arvokkaana esiintymään. (10-11) 

Kaikki valtiot ovat joka tapauksessa jollain tavalla riippuvaisia toisistaan, oli niiden välillä sopimuksia tai ei: Opinkappale valtion rajoittamattomasta yliherruudesta on nyt kerran vain opinkappale. Ei mikään valtio ole nykyään olemukseltaan niin monimutkaisen maailmantalouden vallitessa täysin riippumaton. Olosuhteiden painostuksesta tarvitsevat kaikki valtiot toisiaan ja ovat toiminnassaan jossakin määrin rajoitettuja. (11)

Eli myös muista rauhannobelistien teoksista tuttuja ja aika nykyaikaisen kuuloisia ajatuksia, ja nykyäänhän ollaan - ehkä osaltaan Friedin työn ansiosta - päästy monipuolisiin ja vaikutusvaltaisiin kansainvälisiin yhteistyöjärjestöihin (vaikka niiden toiminnassa onkin tietysti aina parantamisen varaa). Huonoista asioista Friedin kuvaama valtioiden välinen asevarustelukierre ja siihen käytetyt miljardit kuulostivat myös hyvin tutuilta. Joissain kohdissa Haagin konferenssin tavoitteet tuntuivat nykyistä käytäntöä inhimillisemmiltä, esim. kielto heittämästä kuulia ja räjähdysaineita ilmapalloista (46).

Kirjan lopussa on 39 sivun pituinen pienellä fontilla kirjoitettu kronologinen luettelo rauhanliikkeen edistysaskelista (vuodesta 1095 alkaen!) ja rauhanpyrkimyksiin vaikuttaneista tapahtumista. Tämä luettelo osoittaa selvästi, miten joistakuista rauhanvaateista on kauvan taisteltu ja miten moninaiset menestymättömyydet ja tappiot eivät ole aatteen esitaistelijoita herpaisseet, kunnes he ovat erikoiset tarkoitusperänsä saavuttaneet taikka miten he yhä vielä sitkeästi taistelevat muutamista vaateista. Moni, joka on tähän saakka pitänyt rauhanliikettä muutamain maailmasta kääntyneiden haaveilijain onnettomana aatteena, voi tästä luettelosta vasta nähdä, kuinka vanha rauhanaate jo on, kuinka paljon maailma on sitä tähän saakka omakseen hyväksynyt ja kuinka se on ajan kuluessa edistynyt. (138-139)

Fried perusti pasifistisen Die Waffen nieder! -lehden, jota Bertha von Suttner julkaisi, ja hän mainitsee kirjassa monia rauhanliikkeessä toimineita naisia. Kirjan on kääntänyt toisenkin rauhannobelistin, Klas Pontus Arnoldsonin, kirjan suomentanut salaperäinen Aatto M., joka on myös lisännyt kirjaan joitakin uusia tietoja.

Välistä jääneet palkitut (näistä löytyi vain yksi kirja, sekin ranskaksi):

1909
Auguste Beernaert, Belgia - edustanut kahdessa Haagin konferenssissa ja asemastaan Parlamenttienvälisessä liitossa
Paul Balluet d'Estournelles de Constant, Ranska - työstään edistää Ranskan diplomaattisuhteita Saksan ja Iso-Britannian kanssa sekä urastaan Pysyvässä välitystuomioistuimessa

1910
Kansainvälinen rauhantoimisto, Sveitsi - eri rauhanjärjestöjen yhteiselin

1911
Tobias Michael Carel Asser, Alankomaat - Pysyvän välitystuomioistuimen jäsen ja Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin alullepanija

Edit 4.5.21, 10.5.21.

Alfred H. Fried: Nykyaikainen rauhanliike, 1907(?). Ei alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta (luultavasti 1907). Kustantaja: Osuuskunta Väinämöinen Tampere. Asianomaisella luvalla saksasta suomentanut Aatto M. 180 sivua.