John Amid: With the Movie Makers, 1923

Lisää Gutenberg-löytöjä. John Amid, oikealta nimeltään Myron M. Stearns, oli ilmeisesti elokuvakäsikirjoittaja ja muutenkin tekemisissä elokuvien kanssa, joten hän oli oikea henkilö kirjoittamaan kirjan elokuvien teosta. Mykkäelokuvia tehtiin Yhdysvalloissa 1920-luvulla yllättävän paljon. Studiot tahkosivat niitä loputtomana virtana, jolloin niiden laatu saattoi olla sitä ja tätä, joten ei ole ihme, että Amid halusi tässä nuorille suunnatussa kirjassaan painottaa sitä, että kannattaa etsiä katsottavakseen hyviä elokuvia, ei vain mennä katsomaan mitä tahansa mitä elokuvateattereissa sattuu olemaan tarjolla.

Kirjan kirjoitukset on ilmeisesti alkujaan julkaistu pojille suunnatussa lehdessä, joten teksti on mukaansatempaavaa. Amid kertoo elokuvatekniikasta ja elokuvien tuotantoprosessista eri puolilta ja pyrkii näin antamaan lukijoilleen paremmat valmiudet arvioida elokuvien hyvyyttä tai huonoutta. Varsinaista elokuvakritiikin opetusta (jota alun perusteella odotin) tässä kirjassa ei kuitenkaan ole, joten siinä mielessä se oli pieni pettymys. Enemmänkin kirja on muistutus siitä, että elokuvia on erilaisia ja että hyvässä elokuvassa pitää mm. olla hyvä juoni ja sen pitää olla huolella tehty.

Kirjassa on viitisenkymmentä valokuvaa elokuvien tekemisestä, ja se on kirjoitettu sujuvasti ja viihdyttävästi.

We don’t use our brains enough, where the movies are concerned, either in the selection of pictures to go to see, or in analyzing—and appreciating or criticizing—what we see.

How often do you watch motion pictures?

Do you know anything about how they’re made? And who makes the best ones? And how they do it? And why they are better? And how you can tell them? And what it means in your life to see good ones—or bad ones?

Helmet-haaste 4. Kirjassa on presidentti (aivan kirjan alussa on anekdootti 1800-luvun presidentistä Grover Clevelandista) ja 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle (ainakin osaksi, osa elokuvista on varmasti tehty jo aiemmin).

John Amid: With the Movie Makers, 1923. Lothrop, Lee, & Shepard Co. Ei kannen tekijän nimeä. 192 sivua.
Luettavissa Gutenbergissä.

Virgin Suicides - Kauniina kuolleet, 1999 (elokuva)

Olen nyt vuodenvaihteessa katsonut enemmän elokuvia kuin parina tai jopa kolmena vuonna sitä ennen, mikä ei johdu todella tolkuttomasta elokuvien katselusta, vaan siitä että olen katsonut leffoja viime vuosina tosi vähän. Nykyinen (ohimenevä) elokuvainnostus näkyy jonkin verran myös blogissani - tekee mieli kirjoittaa erityisen hyvistä, mieleenjäävistä tai häiritsevistä filmeistä. Virgin Suicides sijoittuu kategoriaan "häiritsevä" - katsoin sen noin kuukausi sitten, mutta silti pyörittelen sitä vielä mielessäni, koska en ymmärrä sitä, sen logiikkaa ja sen tapahtumia. Jeffrey Eugenidisin alkuperäisromaani, jota tämä elokuva ilmeisesti aika uskollisesti noudattelee, on kai aika tunnettu.

Kirjoitus SPOILAA elokuvan (ja luultavasti kirjankin) kokonaan.

En ymmärtänyt viisihenkisen Lisbonin sisarussarjan 13-18(?)-vuotisten tyttöjen käyttäytymistä. Aivan leffan alussa kerrotaan nuorimman sisaruksen, Cecilian, itsemurhayrityksestä. Sairaalassa hän sanoo tyynesti ja viileästi vanhahkolle mieslääkärille, joka ihmettelee tytön tekoa, että tämä ei ole koskaan ollut 13-vuotias tyttö. Cecilian lisäksi kaikki muutkin sisaret ovat kauniita, tyyniä, kuulaita, eteerisiä ja etäisiä, ja he kaikki tekevät elokuvassa itsemurhan. Tyttöjen olemus ja käytös häiritsi minua: minusta itsemurhan partaalla oleminen tarkoittaa sitä, ettei saa henkeä, että tuntee koko ajan painuvansa pinnan alle, ja tämän pitäisi näkyä ihmisestä jollain tavalla niin ettei käytös ole samanlaista kuin ihmisellä, joka tuntee olevansa ihan tyytyväinen elämäänsä. Voi tietysti olla, että tytöillä ei ollut kunnolla yhteyttä tunteisiinsa tai että he eivät ymmärtäneet itseään, minkä takia he sitten tuntuivat itselleenkin vierailta eikä elämä ehkä tuntunut miltään, niin että kuolema tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Mutta silti. Ja kannattaa tietysti muistaa, ettei romaanin kirjoittajakaan ole koskaan ollut 13-vuotias tyttö.

Toinen asia: miksi sisarukset, jopa he kaikki, tahtoivat tehdä itsemurhan? Olivathan heidän vanhempansa, ainakin ja varsinkin äiti ahdistavan tiukkoja ja rajoittavia, mutteivät nämä silti olleet hirviöitä tai pahoja ihmisiä, ja he halusivat tyttärilleen hyvää. Tytöt olivat myös jo aikuisia tai melkein aikuisia, joten he olisivat voineet melko pian muuttaa pois kotoa. Tai mikseivät he karanneet kotoa, tai vähemmän dramaattisesti vain kävelleet ulos talosta kaupungille, vaan noudattivat vain kiltisti vanhempiensa (tai äitinsä) määräyksiä?

Elokuvassa oli myös asioita, jotka eivät vain tuntuneet uskottavilta. Leffan lopussa Lux Lisbonin sanottiin harrastavan muistaakseni joka yö seksiä talon katolla (ja tyttöihin ihastuneet naapuruston pojat seurasivat tätä kaukoputkellaan). Miten tämä oli mahdollista, kun äidin esitettiin vahtivan tyttöjä kuin haukka? Eivätkö äiti ja isä muka olisi huomanneet tätä? Ja miten Lux onnistui välittämään pojille viestin ja kutsumaan nämä yksi kerrallaan katolle, vaikka puhelimen käyttö oli ilmeisesti rajoitettua eivätkä tytöt päässeet ulos talosta?

Sisarukset olivat kummallisen hahmottomia ja toisiinsa sulautuvia: heidät esitettiin elokuvassa lähes aina ryhmänä, yhdessä toistensa kanssa, ja juhliinkin he kaikki valitsivat samanlaiset vaatteet, hempeät valkoiset pienikukalliset mekot. Heidän tärkein piirteensä oli kauneus. Vain Lux erottui jonkin verran muista, ja hänkin ainoastaan seksuaalisen aktiivisuutensa, ei muiden persoonallisuudenpiirteidensä johdosta. Eivätkä tytöt muistaakseni puhuneet leffassa juuri ollenkaan, vaan he olisivat melkein yhtä hyvin voineet olla mykkiä. Kuin he olisivat eläneet omassa maailmassaan, jonne muilla ei ollut pääsyä, tai heillä pääsyä pois omasta maailmastaan.

Leffa ei läpäise Arielin testiä: tytöillä ei tuntunut olevan mitään kiinnostuksenkohteita naapuruston tapahtumien ja poikien tai nuorten miesten lisäksi, vaikka he vaikuttivat ihan älykkäiltä. Ehkä myös tämä oli tyttöjen ongelma, ehkä he eivät pystyneet kuvittelemaan tulevaisuuteensa mitään muuta kuin kotirouvana olon ja lasten teon, vaikka 1970-luvun Amerikassa asioiden olisi pitänyt olla jo toisin. Myös elokuvan irrallisuus ajastaan oli siinä outoa: äiti pakottaa Luxin polttamaan levynsä, joiden joukossa on mm. Kissin levy, mutta muuten elokuvassa ei ole (muistaakseni) viittauksia ajan kulttuuriin eikä ainakaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen, vaikka yhteiskunnallinen aktiivisuus oli myös 1970-luvun Yhdysvalloissa tietääkseni suurta. Tytöt elivät tälläkin tavalla unenomaisessa kuplassa.

Ja vielä yksi asia: miksi he valitsivat ruumiidensa löytäjiksi naapuruston pojat, jotka eivät koskaan olleet tehneet heille mitään pahaa, vaan vain uskollisesti ihailleet heitä kaukaa ja seuranneet heidän elämäänsä tiiviisti? Tytöt nimenomaan kutsuivat pojat kotiinsa, jotta juuri nämä löytäisivät heidät kuolleina. Todellisessa elämässä tällainen kokemus olisi varmasti ollut epäkypsille teinipojille todella ahdistava ja traumaattinen (mistä ehkä kertoo se, etteivät pojat ole päässeet ihastuksestaan eroon vuosikymmenien päästäkään).

Eli leffa oli hyvin tehty ja tavallaan kiinnostava, koska se jäi häiritsemään, mutten silti juuri pitänyt siitä, ymmärtänyt sitä tai ymmärtänyt elokuvan sisaruksia ja juonen logiikkaa.

Edit 17.4.23 (lisätty kuudennen kappaleen perään kaksi virkettä puhumisesta).

Tyttökirja- ja tyttöelokuvatesti eli Ariel-testi

Minua häiritsi edellisen bloggauksen Rakas nuija päiväkirjani -kirjassa se, mikä minua on häirinnyt ennenkin nuortenkirjoissa ja elokuvissa, jotka kertovat murrosikäisistä ja teini-ikäisistä tytöistä tai nuorista naisista. Tuntuu, että hyvin usein tällaisten kirjojen ja elokuvien päähenkilöiden elämän ja ajatusten esitetään pyörivän vain ulkonäön sekä poikien (tai nykyään myös tyttöjen) ympärillä, kun sitä vastoin murrosikää nuoremmilla tytöillä tuntuu kirjoissa olevan ehkä laajempia kiinnostuksenkohteita ja siinä mielessä mielenkiintoisempi elämä. Tietysti sama tai vastakkainen sukupuoli alkaa murrosiässä kiinnostaa paljon romanttisesti ja seksuaalisesti, mutta olisi kuitenkin kiva, jos kirjojen tai elokuvien sankarittarilla olisi myös muuta (älyllistä) elämää. (Tämä ei teinielokuvista päätellen ole välttämättä vain tyttöhahmojen ongelma, pojille suunnatuista kirjoista minulla ei vain ole kovin paljon kokemusta.)

Niinpä päätin lanseerata Bechdelin-Wallacen testiä mukailevan Arielin testin, jonka kirja tai elokuva läpäisee, jos

1. siinä on teini-ikäinen (13-19-vuotias) tyttöpäähenkilö,
2. joka on kiinnostunut esimerkiksi musiikista, yhteiskunnasta, luonnonsuojelusta, matematiikasta, tieteestä, taiteesta, tekniikasta, urheilusta, hyvistä ja älykkäistä keskusteluista, kirjallisuudesta tai kirjoittamisesta ja
3. kohdan kaksi asia on kirjassa tai elokuvassa merkittävässä osassa ja tytölle tärkeä osa identiteettiä ilman että kirja on varsinainen harrastekirja (jos kyse on kirjasta)
(4. ja mahdollinen bonus: tämä ei tee tytöstä epäsuosittua tai omituista).

Esimerkiksi L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjat läpäisevät tämän testin kirkkaasti, edellinen Jim Bentonin kirja ei. (Ehkä varsinaiset harrastekirjatkin, esimerkiksi hevos- tai koiratytöistä kertovat kirjat, pitäisi hyväksyä mukaan - tätä pitää miettiä.)

Minusta tämä tuntuu tärkeältä asialta, koska tytöt ja nuoret naiset tarvitsevat roolimalleja myös fiktiosta eli muualtakin kuin nykyään onneksi yleistyneistä naiselämäkerroista. He tarvitsevat minusta myös fiktiivisiä malleja siitä, että on ok olla älykäs ja tiedonhaluinen sekä kiinnostunut ja innostunut omista jutuista, eikä vain kirjoja ihastumisista, rakkaudesta, ystävyydestä, mustasukkaisuudesta, kateudesta, meikkaamisesta, vaatteista tai hiustenvärjäyksestä. Tyttöjen jutut voivat liittyä muuhunkin kuin ulkonäköön tai tunteisiin.

Testi ei tarkoita sitä, etteivät myös nuo perinteisen "tyttömäiset" jutut olisi mielestäni tärkeitä ja sallittuja. Varsinkin murrosiässä on mielenkiintoista kokeilla erilaisia ulkonäköjä, ja kauniit asiat (mitä kukin nyt kauniina pitää) ovat tärkeitä joka ikäkautena, ja tunteilla ja ihmissuhteilla on tietysti suuri merkitys kaikenikäisille ihmisille sukupuolesta riippumatta ja ne pitää ottaa huomioon. Testi tarkoittaa sitä, että "tyttömäisyyteen" ja tyttöyteen voi ja siihen pitäisi sisältyä paljon muutakin kuin nuo perinteiset jutut.

Sisällytin myös urheilun noihin älyllisiin tai toivottaviin asioihin. Nuorena en olisi tehnyt tätä, koska pidin urheilijoita tyhminä (minulla oli silloin kummallisia ennakkoluuloja), mutta kun olin vihdoin selvinnyt noin nelikymppisenä liikuntatuntien aiheuttamista traumoista sekä tunteesta, että olen liikkuessani typerä ja alkanut harrastaa liikuntaa melko paljon, huomasin että varsinkin monimutkaisempi liikkuminen vaatii aivotoimintaa, ajattelua ja keskittymistä sekä lisäksi pitkäjänteisyyttä, tavoitteellisuutta ja sinnikkyyttä. Ja nykytutkimusten mukaan liikunta tehostaa oppimista ja lisää hippokampuksen soluja (ja esimerkiksi vähentää masentuneisuutta), joten ajattelu ja liikkuminen eivät ole toisensa poissulkevia vaan usein toisiaan vahvistavia asioita.

Testin nimi on aika itsekeskeinen, mutta se on kompaktimpi kuin "tyttökirja- ja tyttöelokuvatesti" ja minusta helposti mieleenjäävä. Jos keksin paremman nimen, vaihdan sen - nimiä saa myös ehdottaa. Toisaalta testi ei todennäköisesti leviä omaa blogiani laajempaan käyttöön :-), joten sen nimi ei ole suuri ongelma.

Tässä vielä teemaan liittyvä musiikkivideo: P!nkin Stupid Girls. En ole samaa mieltä kaikesta siinä, mutta se on hauska, piikikäs ja vapauttavakin ja kertoo nimenomaan siitä, että tyttöjen kannattaa valita jokin oma juttu, ei koko elämän kestävää muiden määrittelemän ulkonäköstandardin tavoittelua. Ja siinä näkyvät hyvin myös se kuvasto ja ne mallit, joita media (mukaan lukien kirjat?) usein tarjoavat tytöille.

Edit 11.4.23, 12.4.23 (lisätty videolinkki), 15.4.23 (lisätty kommentti videolinkkiin), 19.4.23 (lisätty jälkimmäinen virke videolinkin jatkoksi).

Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity, 1953, elokuva)

Ajattelin kirjoittaa vaihteeksi elokuvasta, koska tämä leffa oli niin positiivinen yllätys. En odottanut pitäväni tästä: nimi - melodramaattinen, dvd:n kansikuva - yltiöromanttista höttöä, Pearl Harbor - sotajutut eivät kiinnosta. Vastoin odotuksiani tämä Fred Zinnemannin ohjaama elokuva, joka perustuu James Jonesin samannimiseen vuoden 1951 romaaniin, oli tyylillä tehty ja hillityn jännitteinen, ja sen päähenkilöt olivat kiinnostavia, moniulotteisia ja heistä alkoi pitää. Myös naiset kuvattiin todellisina ihmisinä, joilla on historia, persoonallisuus, tunteet ja tahto. (Ja tuo kannen kuva saattoi 1950-luvulla olla melkoisen uskallettu, erikoinen ja radikaali, vaikka nykyään tällaiset kuvat liittää lähinnä Harlekiini-tyyppisiin kirjoihin.)

Tarina veti, ja filmi on mielestäni hyvinkin ansainnut kahdeksan Oscar-palkintoaan. Ja vaikka elokuva sijoittuukin Havaijille sotilaskasarmille (ja sotilaiden vapaiden aikana lähikaupunkiin) ja sotilasympäristö ja sen säännöt ovat tarinalle hyvin tärkeät, varsinaista sodankäyntiä eli hyökkäystä Pearl Harboriin kuvataan vasta aivan elokuvan loppupuolella, eli tämä ei ole mitenkään tyypillinen sotaelokuva, vaan paljon sitä enemmän ihmissuhdedraama.

Kannessa kuvattu Burt Lancasterin esittämä kersantti Warden on elokuvassa hyvin suuressa roolissa ja Prewittin ystävänä Maggiona tärkeässä sivuroolissa on Frank Sinatra, mutta minulle elokuvan päähenkilö oli sotamies Prewitt (Montgomery Clift), joka tulee elokuvan alussa kasarmille toisesta yksiköstä. Kasarmin kapteeni on töitä vieroksuva nyrkkeilyhullu, joka haluaa pakottaa taitavan torvensoittajan ja mestarinyrkkeilijä Prewittin nyrkkeilemään kasarminsa joukkueessa, mutta tämä ei tähän suostu, koska on päättänyt olla enää koskaan nyrkkeilemättä sen jälkeen kun on kehässä tarkoittamattaan sokaissut ystävänsä.

Kapteeni yrittää taivuttaa Prewittin nyrkkeilemään laittamalla käskyläisensä simputtamaan tätä ja tekemään tämän elämän mahdollisimman vaikeaksi: Prewitt laitetaan juoksemaan pitkiä matkoja keksityistä virheistä ja kampataan harjoituksissa sekä passitetaan siivoamaan vessaa, tiskaamaan, jynssäämään lattiaa, nyppimään rikkaruohoja ym. niin ettei hän pääse lepäämään juuri ollenkaan. Jos hän suostuisi nyrkkeilemään, hänen elämästään tulisi helppoa ja hän pääsisi soittamaan rakastamaansa torvea, mutta hän pitää päätöksensä ja on aivan uskomattoman kärsivällinen, koska kaikesta huolimatta hän rakastaa armeijaa, joka on hänelle kuin perhe. Silloinkin kun häntä provosoidaan, hän ei anna takaisin vaan antaa tämän mennä ohi ja siirtyy yleensä syrjään, jos se vain on mahdollista (aina ei ole).

Juuri tämän takia leffa oli mielestäni niin kiinnostava: hyvin harvassa elokuvassa, saati sitten sotilaista kertovassa, näkee tällaista mieshahmoa, jolla olisi mahdollisuus tulla suosituksi urheilusankariksi ja elää helppoa elämää, mutta joka ei halua tehdä tätä, koska ei halua vahingoittaa viattomia ihmisiä, ja on valmis pullistelematta kestämään paljon vaikeuksia päätöksensä takia. Prewitt on myös lojaali ystävälleen ja puolustaa tätä.

Elokuvassa armeija esitetään pohjimmiltaan oikeudenmukaisena (jonkin harhautuneen kunniakoodin takia Prewitt ja Maggio eivät valita ylemmilleen huonosta kohtelusta, vaikka tämä olisi mahdollista, joten nämä eivät voi vaikuttaa asiaan), mikä ei ehkä myöhemmin, Vietnamin sodan jälkeen, ollut enää mahdollista.

The Wiz, 1978 (Ozin velho -musikaali)

Ajattelin laajentaa blogiani vaihteeksi elokuvien puolelle. Tämä elokuva oli minulle ennestään täysin tuntematon, mutta se oli mukana eräässä Youtuben tarttuvia musikaalilauluja esittelevässä videossa, ja kiinnostuin siitä (kuka sanoo, että epämääräisten videoiden katselu ei ole sivistävää?).

Musikaalin idea on mainio: se on uudelleenfilmatisointi Ozin velhon tarinasta, ja siinä on pelkästään afroamerikkalaisia näyttelijöitä sekä pääosissa että sivuosissa. Isompien roolien esittäjät ovat ehkä kaikki tunnettuja viihdealan ihmisiä, laulajia tai näyttelijöitä - minäkin tunnistin tietysti heti Diana Rossin ja Michael Jacksonin (Variksenpelätin) nimet, mutta nettitietojen perusteella myös esimerkiksi Nipsey Russell (Peltinen), Ted Ross (Leijona), Richard Pryor (Ozin velho) ja Lena Horne (Pohjoisen hyvä noita Glinda) olivat varmasti tuttuja monille.

Kaikki näyttelijät heittäytyvät elokuvassa innolla ja täysin rinnoin rooleihinsa ja olivat minusta oikein hyviä. Varsinkin Variksenpelättimen, Peltisen ja Leijonan esittäjät pääsivät roolinsa myötä näyttämään taitojaan, ja heidän liikkeensä ja ilmeensä olivat mainioita. Elokuvan tekoaikaan vasta 20-vuotias Michael Jackson oli jo tuolloin todella hyvä tanssija - joskus tuntui siltä, että hänen jalkansa on tehty kumista - ja hän vakuutti myös näyttelijänä. Diana Ross Dorothyna on herkkä ja ilmeikäs.

Tarina on itselleni niin tuttu (en ole muistaakseni nähnyt kokonaan tunnetumpaa vuoden 1939 elokuvaa, mutta Ozin velho -kirja oli lapsena lempikirjojani), etten ole puhunut tapahtumista mitään, mutta ehkä kaikki eivät tunne tätä tarinaa. Tornado kuljettaa alussa tarinan sankarin Dorothyn ja hänen Toto-koiransa kotoaan salaperäiseen Ozin maahan, jossa on noitia ja muita kummallisia ja pelottavia asioita. Dorothy kuulee, että Smaragdikaupungissa asuva mahtava Ozin velho voi auttaa häntä pääsemään takaisin kotiin, joten hän lähtee vaeltamaan sinne keltatiilitietä pitkin. Matkallaan hän tapaa Variksenpelättimen, jolta puuttuvat aivot, Peltisen, jolta puuttuu sydän, ja Leijonan, jolta puuttuu rohkeus, ja nämä lähtevät Dorothyn mukaan pyytääkseen näitä kipeästi kaipaamiaan asioita Ozin velholta. Matkallaan viisikko (Totolla on tarinassa tärkeä osa) kohtaa erilaisia vaaroja ja joutuu lopulta nousemaan Lännen pahaa noitaa ja tämän lentäviä apinoita vastaan.

The Wiz -elokuvan tarina noudattaa pääpiirteissään kirjan tarinaa, mutta siinä on joitakin eroavaisuuksia. Esimerkiksi Dorothy on siinä aikuinen lastentarhan opettaja, joka asuu Em-tätinsä ja Henry-setänsä luona New Yorkissa. Em ja Henry ovat lempeitä ja ymmärtäväisiä, mutta Dorothy pelkää valtavasti maailmaa, uusia asioita ja kotoa lähtemistä. Elokuvan Ozin maa muistuttaa paljon New Yorkia, ja tarinan yksityiskohdat on muutettu hauskasti ja oivaltavasti tekoaikaan sopiviksi: esimerkiksi alun mussukat (maiskiset) ovat graffitien maalaajia, jotka Idän paha noita (puistovahti) on noitunut itse graffiteiksi, ja Lännen paha noita Pahaliina pyörittää hikipajaa. Myös musikaalin laulut ovat 70-luvun (disko)musiikkia.

Leffaan on helppo halutessaan lukea yhteiskunnallisia kommentteja. Esimerkiksi Variksenpelätintä alussa kiusaavat neljä ilkeää varista eivät halua auttaa häntä alas telineeltään, vaikka Variksenpelätin pyytää sitä. He sanovat, että lukeminen ja opiskelu on turhaa ja myös kiellettyä, Variksenpelätin on tyhmä eikä hän pystyisi edes kävelemään itse. Toisaalta taas Pahaliinan kukistumisen jälkeinen tanssi on riemukas kuvaus vapautumisesta.

Elokuvalla oli varmaan aikanaan suuri merkitys ihan vain sen takia, että tässä elokuvassa kaikki näyttelijät ovat afroamerikkalaisia - yleensähän afroamerikkalaisia oli tähän asti ollut leffoissa vain sivuosissa (lukuun ottamatta 70-luvun kiisteltyjä blaxploitaatio-elokuvia) - ja afroamerikkalaisena tuntui varmasti hyvältä nähdä samannäköisiä ihmisiä valkokankaan sankareina, sekä hyviksinä että pahiksina. Musikaali on lisäksi hyvä - sen leikkaus tuntuu joskus vähän pikaisesti tehdyltä ja hyppivältä ja äänten editoinnissa olisi parantamisen varaa (laulut eivät tuntuneet pääsevän ihan oikeuksiinsa), mutta näyttelijäsuoritukset ovat hienoja ja tarina vetää, ja sitä oli hauska verrata tuntemaani kertomukseen Ozin velhosta.

Elokuvan katsominen sopi hyvin joulun aikaan, koska tarina alkaa loppuvuoden lämminhenkisestä sukujuhlasta, jossa syödään hyvää ruokaa (elokuvassa kyse taitaa kyllä olla kiitospäivästä) ja alun New York on lumen peittämä. Ennen kaikkea tarina on myös hengeltään jouluinen: se kertoo ystävyyden merkityksestä, välittämisestä, rohkeudesta, toisten auttamisesta, erilaisuuden hyväksymisestä ja hyvien puolien näkemisestä muissa sekä luottamisesta itseen ja muihin, ja se loppuu onnellisesti.

Tarinassa on sen verran jännittäviä kohtia (esimerkiksi Variksenpelätin ja varikset sekä varsinkin lopun kohtaus Lännen pahan noidan luona), että ihan pienille lapsille tätä ei mielestäni voi suositella (ehkä tämä sopisi 7-10-vuotiaille, ainakin vanhempien kanssa katsottuna, ja sitä vanhemmille). Elokuvan ikärajat eroavat huvittavasti eri Pohjoismaissa: Suomessa 3(!) vuotta, Norjassa 7, Ruotsissa 11 ja Tanskassa 15(!) vuotta. Elokuva on innostanut myös kääntäjän (jonka nimeä en onnistunut löytämään)  irrottelemaan, Ozin velhoa esimerkiksi kutsutaan nimellä Vel.

Oikein hyvää joulua kaikille!

Edit 23.12.21, 24.12.21, 7.1.22.